Tuulen muistamaa

Oli aikainen aamu. Kultareunaiset kevätpilvet vain korostivat kevään saapumista. Oli vielä niin aikaista, ettei monikaan ollut vielä edes noussut vuoteestaan. Jos kaupungissa kukkoja olisi ollut, ne olisivat varmaan alkaneet kohta puoliin laulaa nousevalle auringolle. Oli tuulista, korkealla taivaalla pilvet lipuivat vauhdikkaasti kohti itää. Kaukana läntisessä horisontissa saattoi jo hyvänäköinen nähdä vilahduksen sinistä taivasta, kuin lupauksena kauniista päivästä. Lintu lauloi jossain katonreunalla. Useimmat olisivat pitäneet hetkeä lupaavana ja kenties jopa ihanana, mutta oli yksi, jota ei ollenkaan innostanut ajatus päivästä uudessa kaupungissa hyvällä säällä.

Mies kohensi huppunsa asentoa astuessaan sivukujalta kaupungin suurimmalle kadulle. Hän oli nukkunut katseilta piilossa, syvälle kujan pimentoihin lykättyjen laatikoiden takana, viitta sekä peittonaan että patjanaan. Se ei ollut ollut kovin lämmin järjestely, mutta eipä hän juuri ulkopuolelta lämpöä tarvitkaan. Sormuksen heikko valo siihen sidotun tulen magian pitäessä häntä lämpimänä oli piiloutunut hyvin paksujen, ruskeiden hiusten alle.

Ristimänimeltään hän oli Leo, mutta harvoin hän enää itsekään ajatteli itseään sillä nimellä. Se tarkoitti leijonaa, eikä hän halunnut tulla tunnetuksi leijonana. Sitä paitsi hänelle miekan myötä annettu uusi nimi, Dagnir, sopi hänelle paljon paremmin. Se kun tarkoitti turmaa. Turma hän oli, todellakin. Monille, kenties sadoille, ehkä jopa tuhansille olennoille. Miten paljon hän olikaan aikanaan saanut aikaan. Hän ei kuitenkaan kaivannut noita aikoja. Ne olivat kuin lapsuuden unia tälle miehelle, joka nyt kohensi huppuaan peittämään kasvojaan paremmin.

Mikä tämä maailma oli miehiään, sitä Dagnir ei vielä tiennyt. Maailmat olivat monimutkaisia, jumalien käsistä syntyneitä rakennelmia, joissa kaikki yleensä yhtyi tai kosketti toisiaan. Eräs oli kerran näyttänyt hänelle sen kauneuden, maailmojen kauneuden, jumalten kauneuden. Mutta nyt hän ei enää nähnyt sitä. Nyt hän tyytyi toteamaan kymmeniä kertoja päivässä, miten typerä, itsekäs, toivoton, epäonnistunut ihmiskunta olikaan. Tässäkin maailmassa tuntui (valitettavasti) olevan ihmisiä ja sen vuoksi Dagnirin oli vaikea keskittyä löytääkseen merkkejä jostain mielenkiintoisesta.

Lopulta hänen askeleensa kuitenkin kantoivat hänet rauhaisalle penkille, juuri sopivan tarkkailumatkan päähän markkinoista. Kaikilla muilla penkeillä istui jo kolmekin toisilleen tuntematonta ihmistä, joten hän saattoi olettaa, että pian joku joutuisi istumaan hänenkin viereensä. Kuka se olisi, sitä hän ei edes halunnut tietää. Mutta jos tämä joku olisi pelkkä tavallinen ihminen...hän varmaan räjähtäisi.

Vaikka aamu olikin sanoinkuvaamattoman kaunis, kuten jo olisi saattanut tuoda ilmi, kaikki eivät olleet hyvällä tuulella. Belinda Candido kuului näihin henkilöihin, tällä hetkellä hän oli valtavan vastenmielisyyden tunteen vallassa ja kaikki johtui tästä paikasta.
Belinda ei ollut koskaan pitänyt kaupungeista, maalaistyttönä hän oli tottunut pieniin paikkoihin joissa ei vilissyt tällaista määrää ihmisiä, vaikka pienissäkin kylissä oli omat negatiiviset puolensa, ei voinut kulkea kadulla nimettömänä ohikulkijana, kaikessa rauhassa ilman töllistelyä tai joutumatta keskustelemaan parin hyvänpäivän tutun kanssa.

Tämän paikan äänet ja tuoksut saivat naisen pään pyörälle mikä vuorostaan sai Belindan vielä ärtyneemmäksi, jossain syvällä sisimmässään hän oli kateellinen, täällä näki kuinka monilla ihmisillä oli toisensa, rakastavaiset kuhertelivat keskenään ja ystävykset juttelivat hyväntuulisesti.
Naisen oma ystävä - yksi niistä harvoista, joita hänellä oli - joutui piileskelemään kauempana, poissa ihmisten silmistä, Ira herätti valitettavan paljon huomiota valtavalla ruhollaan ja käärmemäisesti lipovalla kielellään.
Vaikkei muiden kaikkoaminen olisikaan naista haitannut, hän ei ollut kiinnostunut taistelemaan kaupungillisen kanssa pelkän väärinkäsityksen vuoksi, ja väärinkäsityksiähän Iran ulkomuoto valitettavasti herätti.

Ärtyisyytensä lisäksi blondi oli myös väsynyt, hän ei pystynyt nukkumaan täällä, paikka oli aivan liian kaukana hänen kotoaan. Vaikka istuminen tarkoittaisikin, että hän joutui alistumaan tämän paikan edessä, se taisi olla ainoa vaihtoehto, pieni lepo ei olisi pahitteeksi.
Nainen käveli lähimmän tyhjältä näyttävän penkin luo ja katsoi sillä istujaa nenänvarttaan pitkin, kasvoillaan sellainen ilme, josta pystyi helposti lukemaan ettei hän takaisi mitä tapahtuisi, jos tuo tummatukkainen mies ei tekisi hänelle tilaa mahdollisimman nopeasti.
Tällaisissa tilanteissa sanaton viestintä toimi yleensä parhaiten ja jos ei toimisi, Belinda pääsisi purkamaan aggressioitaan tuohon onnettomaan, joka hänen tielleen sattui tulemaan.

Dagnir katseli rauhassa ihmisiä ympärillään. He alkoivat todellakin jo herätä. Oliko se kaupungille luontaista, vai oliko tänään joku rityinen päivä? Hän sai itsensä ajattelemaan näin ja kyselemään itseltään kysymyksiä vain väkipakolla. Ei voisi vähempää kiinnostaa oli ainoa hänen vapaaehtoinen ajatuksensa. Mutta vaikka paljon oli menetetty, unohdettu Nienorin kuoleman myötä ja sen jälkeen, itsekuri oli kuitenkin Dagnirin kohdalla omaa luokkaansa.

Jostain ilmestyi vaaleahiuksinen nainen. Dagnir ei antanut ilmeensä värähtääkään, vaikka tämän nokkava käytös oli juuri sellaista, jota hän ei sietänyt. Nopea päätös sai hänet kuitenkin antamaan varoittavan tuhahduksen kuulua huultensa välistä. Oli mikä oli, kukaan ei kovistelisi hänelle ilman seurauksia. Tosin, aina seurauksia ei kannattanut odottaa tuleviksi heti loukkauksen lennettyä. Ei, Dagnir Galathilion ei ollut niin alkeellinen, että kävisi kiinni pienestä loukkauksesta. Hän osasi pidätellä itseään aina siihen saakka, että tiesi, mitä kukin oli miehiään...tai naisiaan.

Hän ei kuitenkaan liikahtanut kuin ihan hivenen, osoittaen nopean arviointikykynsä jättämällä naiselle tilaa tasan verran, kuin tämä veisi istuessaan alas. Sen jälkeen hän päätti olla kiinnittämättä tähän huomiota, mutta totesi sen hieman vaikeaksi. Tuossa naisessa oli jotain outoa. Hän ei ollut ihminen. Ainakaan kokonaan, Dagnir korjasi ajatuksiaan vilkaistuaan tätä huomaamattomasti tummien hiustensa takaa. Hänessä oli jotain...seireenimäistä. Seireeni. Kummallista, että hän yleensä edes muisti sen sanan olemassaolon.

Hän huomasi naisen olevan huonolla tuulella. Tämä seisoi siinä edelleen. Ehkä nainen ei ollut vain huomannut hänen antaneen tälle jo tilaa istua. Itse asiassa, Dagnir tiesi melko tarkkaan tämän suunnilleen himoavan riitaa. Mitä sellaista nainen muka oli kokenut, etät se teki hänet noin pahantuuliseksi? Mies piti kuitenkin suunsa. Hänhän ei antaisi toiselle sitä tyydytystä, että puhuisi tälle. Hän ei ikinä puhunut ensimmäisenä, jollei ollut todella kiinnostunut. Mutta huolella hän muovasi kasvoilleen pienen, lähes huomaamattoman ivallisuuden ilmeen sen mukaan kuin muisti sen olevan. Jos nainen halusi riidellä hänen kanssaan, miksi ei? Olisi kaupungissa sentään kaksi ärtyneisyyttään pidättelevää vähemmän.

Belinda ei reagoinut mitenkään miehen eleisiin vaikka huomasikin niiden halveksivan sävyn. Hän ei ollut ainoa, jolla oli oikeus olla huonolla tuulella. Oli hyvä tietää, että kaikki muut eivät rakastaneet tätä kaunista aamua.
Tila, jonka mies hänelle huomaamattomasti antoi, oli säälittävän pieni, Belinda oli hoikkana naisena tietenkin mahtunut tuohon väliin istumaan, mutta vain juuri ja juuri, eikä olisi saanut itse valita asentoa, jossa istui. Sellainen ei ollut naisen mieleen, ei ainakaan tällaisena päivänä - tänään kaiken olisi pitänyt mennä hänen mielensä mukaan.

"Antaisitko minulle hieman enemmän tilaa, pojuseni?" Belinda totesi lopulta pehmeällä äänellä josta tarkka kuulija saattoi kuulla läpi ärtymyksen, jonka hän olisi valmiina purkamaan Dagniriin, jos tämä antaisi pienimmänkin mahdollisuuden siihen. Kuitenkaan Belindakaan ei alkanut yhdestä tuhahduksesta ja ylimielisestä, ehkä riidankin haluisesta hymystä riehumaan, joten hän päätti jättää sen hieman myöhemmäksi, hän kuitenkin oli yksin, aseettomana, summonikin odotti häntä muualla. Vaikkei nainen yksinäänkään ollut hentoisesta varrestaa huolimatta helppo vastus.

Vasta nyt Belinda tarkasteli keskustelukumppaniaan kunnolla, takkuiset hiukset antoivat mielikuvan asunnottomasta, samoin ryppyiset vaatteet, eikä nainen voinut olla virnistämättä toisen epäonnelle. Toisen miekka tosin antoi syytä pysyä hieman kauempana, Belinda ei halunnut huomata joutuneensa sen lävistämäksi virneensä vuoksi.
Nainen ei vaivautunut näyttämään halveksuntaansa mutenkaan muuten, katsoi vain haastavasti toista silmiin, kuin provosoiden tätä sanattomasti.

"Riippuu siitä kuinka paljon tilaa vaaditte, hyvä rouva", vastaa kirpeän makeasti, vastaamatta katseeseen. Ei halunnut katsoa toista silmiin, nähdä tämän sielua. Mieluummin selvittäisi asioita ilman sitä kohteelleen kivuliasta tekoa. Hän vakuutteli itseään parhaillaan siitä, ettei edes ollut kiinnostunut moisesta tyhjäntoimittajasta. Oliko naisella selkärankaa vai ei? Selvästikin tietty viehättävä piirre olemuksessa ei johtunut mistään muusta kuin perimästä.

Kaupunki alkoi tuntua puuduttavalta. Hän kaipasi hiljaisuuteen. Mutta miten ihmeessä hän löytäisi täältä yhtään mitään, jos ei tutustuisi asutuskeskuksiin? Kasvot palautuen naamion peittämiksi hän naputteli Sinitulen kahvaa hieman kärsimättömänä. Helpointa olisi teurastaa kaikki tielleen eksyneet. Mutta hän ei pystyisi siihen. Voisi olla mukava käräyttää puu tai pari tästä kadun varrelta, puhumattakaan huonosti tulta käsittelevästä myyjästä torin laitamilla. Mutta hän ei tekisi sitäkään.

Lopulta hän teki päätöksensä:
"Rouva voi minun puolestani lepuuttaa väsynyttä takamustaan siinä vaikka koko vuoden. Minä kaipaan maaseudun rauhaan", totesi, nousi ylös ja seisoi aikeissa lähteä rennoiksi naamioiduin sotilaan askelin kulkemaan katua ylös, mitä kautta arveli pääsevänsä pois kaupungista tarpeeksi nopeasti.

Jos hän kerran oli poju, nainen sai luvan olla rouva. Ei tuli hänen sydämestään vielä ollut minnekään sammunut. Suoria loukkauksia hän ei ollut tullut tänne kuuntelemaan. Katsoisi nyt vain, miten nainen tähän reagoisi ja päättelisi siitä, vältelläkö vaiko vakoillako hänen kaltaisiaan.

"Eikö puolet penkistä kuuluisi minulle, meitähän on kaksi", nainen totesi vinosti hymyillen. Oikeastaan hänestä tuntui, ettei keskustelukumppani välittänyt mitä hän sanoi, tämän ajatukset olivat jossain aivan muussa eikä nainen osannut - tai ollut kovinkaan kiinnostunutkaan - lukemaan toisen ilmeestä olivatko ne positiivisia vai negatiivisia. Kuitenkaan ne eivät liittyneet häneen, mikä sopi bondille paremmin kuin hyvin, ehkä hän saisi penkin kokonaan itselleen, vaikkei hän siinä kauaa vaivaatuisikaan istumaan.
Belinda kohotti kulmiaan toisen noustessa seisomaan, antaen koko paikan naiselle, oikeastaanhan hän oli tätä toivonut muttei ollut uskonut, että tosiaan saisi koko paikan itselleen.

Nyt kun Belinda sai penkin kokonaan itselleen, se tuntui säälipalalta. Ja vaikka hän tiesi ajatuksensa olevan lapsellinen - eihän se niin mennyt - hän ei halunnut tuolia, josta toinen oli luopunut pienellä kovistelulla.

"Vai rouva... Ilmeisesti minä en ole ainoa, jolle ei ole lapsena opetettu, millaisia ihmisiä rouvitella", nainen totesi huvittuneesti puoliääneen. Rouva ei ollut niitä sanoja, jotka loukkasivat häntä, se ei saanut Belindaa tuntemaan itseään vanhaksi, toisin kuin oli luultavasti ollut tarkoitus. Se ihmetytti jopa naista itseään, kai hän oli tyytyväinen, kun joku kutsui häntä ikäänsä sopivalla puhuttelusanalla, yleensähän hän oli vain typykkä tai likka.

Nainen vilkaisi penkkejä. Täällä ei ollut hänelle tilaa, hän voisi samantien käydä kaupungin ulkopuolella, kutsumassa Iran paikalle ja viettämässä aikaa tämän kanssa, ehkä jopa päästä pieksemään tuon nuoren sotilaan, joka oli todennut lähtevänsä maaseudulle. Viimeinen tietenkin oli vain toiveajattelua, mies ei ollut vaikuttanut erityisen helposti provosoituvalta, vaikka huonotuulinen olikin ollut.
"Tuskin löydät suoranaista maaseutua näin läheltä Miraa", nainen totesi muistaessaan miehen sanat ja tuhahti. Hän lähti kävelemään poispäin keskustasta.

Hän kohautti olkiaan ja harkitsi muutamaa arvoituksellista sanaa. Valitettavasti vain naisen sanoista hän totesi tarvitsevansa varmaankin opastusta löytääkseen ulos tämänkään kaltaisesta kaupungista. Se oli liian kylämäinen mitä rakennusten kauneuteen tuli, eivätkä kadut aina olleet suoria tai vieneet sinne minne ne useimmiten veivät. Tai mistäs hän tiesi, jos se oliis yleinen tapa tässä maailmassa.

Hän paloi halusta käräyttää naisen hiusten kärjet tämän kääntäessä hänelle selkänsä, mutta hillitsi itsensä helposti. Sen sijaan hän kääntyi kohti pienen pientä rakoa talojen välissä - sitä ei voinut kutsua edes kujaksi, niin ohut se oli - ujuttautui siitä kiroten vaihteeksi harteidensa leveyttä. No, hän oli toinen kaksosparista, juuri se, joka oli saanut paremman osan. Elämänsä alun helppous vaikutti yhä edelleen häneen jossain määrin.

Päästyään tarpeeksi syvälle varjoihin, hän pudotti hupun niskaansa ja käänsi hihansa melkein harteille asti. Seuraava asia, minkä väsynyt rotta lähistöllä havaitsi, oli harvinaislaatuinen - mies kipusi ylös kohti kattoa nojaten toiseen seinään ja ikäänkuin kövellen toista seinää. Vaikka seinä oloi korkea, minkäänlaista merkkiä raskaan kehon kampeamisesta ylöspäin ei näkynyt. Hän ei edes hikoillut. Lopulta mies katosi rotan näkyvistä katon reunan yli.

Katolta katsottuna kaikki näytti jo paremmalta. Hän arveli haistavansa, missä päin oli ainakin jonkinlainen puisto. Hän katseli alas kaduille samalla kun veti hupun syvälle päähänsä ja huomasi kuin huomasikin äskeisen naisen. Huvittuneena hän päätti seurata tätä. Tuskin koko kaupungissa olisi toista samanlaista. Erikoisia ihmisiä oli mukava seurata. Silloin kun he eivät heittäytyneet joka hetki hankaliksi. Ylpeydessään hän tosin joutui selittämään, ett seurasi tätä huvin vuoksi. Silkka uteliaisuus tai tiedeonjano ei kelvannut syyksi hänelle.

Hän oikein toivoi naisen huomaavan hänen seuraavan tätä.

Belinda lähti kulkemaan tuttua reittiä, kohti kaupungin portteja. Hän tiesi, että toinen oli kuullut hänen sanansa, arveli tämän kenties tuijottavan tämän jälkeensä, ärtyneenä mutisten mutta ei välittänyt asiasta. Ja mitä hän olisi tuolle voinutkaan, muuta kuin käydä kimppuun ilman kunnollista syytä.
Oikeastaan hän olisi mieluusti hyökännyt, mutta tiesi ettei se käynyt laatuun. Ehkä jossain hieman syrjemmällä paikalla, missä hän voisi kutsua Iran paikalle herättämättä huomiota, mutta ei pääkadulla, missä taistelu hajottaisi kaikkea ikkunoista kauppakojuihin.

Nainen käveli sivukujalle ennen kuin ehtisi suutuspäissään romuttamaan mitään, sillä ne olivat paras reitti päästä ulos tästä muurahaispesästä vaivattomasti, ilman että juttui kertaakaan väentungoksen keskelle - asia jota nainen ei voinut sietää. Nämä pienet, kiemurtelevat kaupungit tarjosivat tien niille, jotka eivät halunneet kulkea pääkatua ja mutkistaan huolimatta ne olivat usein nopeampi reitti kuin suuret, kauniisti kivetyt kadut joita reunustivat talojen kauniit julkisivut.
Tämä maailma opi naiselle paremmin, julkisivujen takana, kaukana niiden loistosta ja ihmisistä.

Vaikkei Belindalla ollut mitään kuudennen aistin kaltaista, hän pystyi aistimaan että joku tarkkaili häntä, nainen vilkaisi olkansa yli mutta ei nähnyt mitään ensimmäisellä vilkaisulla, jaksamatta tutkailla ympäristöä sen tarkemmin vaan jatkoi matkaa, vaikkakin tuntien olonsa mahdottoman rauhattomaksi.
Toisella vilkaisulla Belinda kuitenkin huomasi Leonin ja virnisti. Olisihan se pitänyt arvata.

"En olisi uskonut, että kunnollinen nuorukainen seurailisi naisia kuin joku perverssi", Belinda totesi huvittuneesti.

Dagnir ei peitellyt kulkemistaan. Hänellä ei ollut mitään pelättävää, etenkään, kun kaikki tavanomasiet varotoimet olivat kunnossa. Pienen pieni loitsu (joka oli sidottu hänen niskassaan hiusten alla olevaan pieneen hiuslenkkiin) varoitteli maagisista läsnäolijoista. Omat vaistot ja aistit pitivät huolen siitä, että mikään muu ei pääsisi lähelle. Vaikka ei hän aina tavallisia sieluja tai jumalia havainnut. Mutta se oli pieni vika. Tuskin mikään sellainen vielä olisi häneen silmiään iskenyt.

Hän kuuli naisen sanat ja tuhahti niin että se kaikui varmasti alas kujalle asti:
- Kiitoksia vain kovasti rouva ryppynaama. Mutta sinä olit yksinkertaisesti ilmainen passini ulos tästä kuhinasta. Nyt osaan jo ulos täältä itsekin, sen verran on täältä näkymiä, hän vastasi ja säästi virnuilut tuonnemmaksi. Hän nousi kyykystä, johon oli katonreunalla laskeutunut puhumisen ajaksi. Kohottautui koko pituuteensa, jota riitti aina 185 senttiin saakka. Mikäli paksuja hiuksia tai saappaiden paksuja pohjallisia ei laskettu.

Hän katseli eteenpäin, mainittuun vihreyteen. Sinne oli vielä matkaa jossain määrin, mutta ei suinkaan niin paljon, että se veisi turhan paljon päivänvalon aikaa. Häntä tosin ei niinkään kiinnostanut vehreys, lähinnä vain rauha. Ihmisvilinä oli osoittautunut uuvuttavammaksi kuin hän oli kuvitellut astuessaan portista. Sitä paitsi, hän kaipasi harjoitusta Tuntui kuin hän ei olisi käyttänyt magiaansa saatikka sitten edes miekkaansa ikuisuuteen. Mahtaisiko tästä maailmasta löytyä hyviä jousentekijöitä? Sekin voisi olla hyvää vaihtelua... Hän mietti niitä näitä jatkaessaan naista vilkuilematta katolta toiselle loikkimistaan. Kattot olivat täällä niin lähekkäin, että hänestä tuntui melkein kuin olisi ponnistanut vain varpaillaan.

Mielessään hän toivoi, että nainen ärtyisi yrittämään jotain. Hänestä saattaisi nimittäin olla edes jonkinlaista harjoitusvastusta.

Belinda ei voinut olla panematta merkille miehen pituutta, olihan tuo melko kunnioitettava suoritus, vaikka olikin vain melko tavallinen miehen pituus. Oikeastaan nainen oli odottanut miehen egosta tämän olevan huomattavasti pidempi, vaikka ulkoiset todisteet olivatkin huutaneet muuta.
"Et tosiaankaan osaa käyttäytyä", Belinda totesi huonotuulisesti. Ei hän olisi loukkaavista sanoista suuttunut - hänen tuulensa oli jo valmiiksi huono - mutta tuolla loukkavalla äänensävyllä mies veti negatiivisen huomion itseensä, mikä luultavasti oli hänen tarkoituksensa. Jos Belinda olisi ollut sitä tyyppiä, joka kävi toisten kimppuun helposti, hän olisi ollut jo miehen kimpussa. Tähän mennessä häh oli vasta kokeillut jäätä ja saanut huomata sen hauraaksi, miehen kanssa olisi helppo joutua vastakkain.
Belinda tuskin perääntyisi enää tässä vaiheessa.

Nainen käveli Dagnirin luo ja kohotti kätensä yrittäen läimäistä toista avokämmenellä poskelle.
"Eikö äitisi ole opettanut sinulle, miten naisia kohdellaan?" Belinda totesi viileällä äänellä. "Kuvittelet voivasi seurata minua minne hyvänsä kuin joku pahainen katulapsi. Hieman käytöstapoja, nuori mies tai tämän tämä täti suuttuu."
Nainen tuhahti, nyt hän alkoi olla oikeasti vihainen vaikkei ollutkaan vielä kohottanut ääntään kunnolla. Joka syrjäkujalla se herättäisi hieman huomiota.

Vaikka mitä Belinda nyt ihmisten katseista välitti.

Dagnir päästi kylmän, vinon hymyn huulilleen ja viis veisasi kohotetusta kädestä. Se ei yltäisi häneen. Siitä näkymätön maagisen miekan suojaus pitäisi huolen. Hänen kasvojaan ei usea koskettanut. Ne olivat aina miekan suojelemat, jollei hän toisin sanonut.
"Enpä muista äitiäni koskaan tavanneeni, sen paremmin kuin isäänikään. Kerroin jo syyni seuraamiseesi, eikö se riitä? Haluatko polttaa muutakin kuin päreesi? Vaikutat helposti syttyvältä. Ja minä pidän tulella leikkimisestä", sanat olivat aika lailla sävyttömät. Ne olisi yhtä hyvin voinut tulkita ystävällisiksi kuin loukkaaviksikin. Hän ei muistanut miten äänensävyjä hallittiin, jollei pinnistellyt muistiaan. Se vain sai liekin hänen sisällään rätisemään kuin siihen olisi heitetty vettä. Ärsyttävää kerrassaan, kun ei enää osannut tulla toimeen kuin pahaisten pimeyden asukkien kanssa.

Ei niin että hän välttämättä olisi edes halunnut.

Hänen aistinsa ja vaistonsa kertoivat, ettei lähistöllä ollut juuri muita kuin rottia ja joitain ihmisiä tiiliseinien sisällä. Ikkunoita avautui tälle kujalle vain kaksi, molemmat vielä kujan ääripäissä. Hän ei kuitenkaan halunnut ruveta raivoamaan tässä. Ei kaupungissa. Hän tiesi, että jos pääsisi taistelemaan pitkästä aikaa, sen huuma ottaisi hänestä vallan ja olisi onni, jos silloin ei koko paikka syttynyt liekkeihin infernojen syttyessä tyhjästä hänen käsillään.

Belindan käden tosiaan pysäytti jokin, mikä yllätti naisen hieman. Luultavasti magia, vaikka miekkamiehillä harvemmin sellaista olisikaan pitänyt olla. Tietenkin tuo kyky oli täydellinen sotilaalle, kukaan ei pystynyt käymään kimppuun selästäpäin, survaisemaan miekkaansa läpi ehkä varomattomasta miehestä. Kun asiaa näin ajatteli, se ei saanutkaan Dagnirin näyttämään mahtavalta vaan tohelolta, joka tarvitsi suojelua vaikka todellisuudessa tuo olikin fiksua.
"Ah, puun ei tosiaankaan kannattaisi uhitella tulelle", nainen totesi naurahtaen. "Mutta jos tuo oli haaste, otan sen siitä huolimatta vastaan."
Belinda vilkaisi heidän olinpaikkaansa ja totesi, ettei kaupunki ollut sopiva paikka taistella, ainakaan sellaisen joka sai aikaan hyökkäyksillään suurtakin tuhoa aikaan rakennuksiin.

Nainen käänsi taas katseensa Dagniriin, huulien taipuessa vinoon hymyyn.
"Jos olet sanojesi mittainen mies, tapaamme muurien ulkopuolella", Belinda totesi ja kumarsi kuin olisi tosiaan haastettu kaksintaisteluun. "Ja ota se suojaus pois päältä, pitäähän yksikätisen jonkinlaista tasoitusta saada."
Belinda käänsi miehelle selkänsä ja lähti kävelemään ulos kaupungista, jos toinen aikoisi hyökätä kimppuun selästäpäin, hän olisi vapaa tekemään sen - tosin nainen oli varma, ettei Dagnir missään nimessä tekisi mitään niin alhaisa, niin varma itsestään tuo typerys oli.

Hän virnuili itsekseen. Niin helppoa oli sekoittaa asioita. Tuuli tarttui pidemmänpuoleisiin hiuksiin kun hän vilkaisi ylös. Jousti polvista ja loikki silkalla lihasvoimalla seiniä myöten ylös katolle. Siellä hän seisoi hetken aikaa katsellen ympärilleen ja miettien, missä määrin aikoi leikkiä suosikkileikkiään tänään. Paha sanoa, hän ei osannut arvioida naisen voimakkuutta, kun ei ollut tottunut tähän maailmaan vielä.

Hän lähti juoksuun lämmitelläkseen edes hieman. Uskomattomien fyysisten voimien huonoja puolia oli se, että vaati pitkän matkan juoksua saada ne lihakset lämpimiksi. Vaikka hän ei halunnut ajatella tarvitsevansa niitä voimia, hän ei halunnut myöskään aliarvioida vastustajaansa. Tällä oli se etu puolellaan, että hän oli vasta edellisenä päivänä kamppaillut lohikäärmeitä vastaan toisessa maailmassa ja myös se, ettei Dagnirilla ollut hajuakaan tämän maailman magiasta tai yleensä muustakaan.

Hän himmensi Sinitulen sinisen loisteen tullessaan kaupungin ulkopuolelle muutaman hetken kuluttua. Ja samalla hän myös hävitti sen suojan päänsä ympäriltä. Hän noudattaisi kyllä naisen...pyyntöä...niin vähäinen kuin se nyt olikin. Aikoihin hän ei ollut tarvinnut suojakilpiä mihinkään. Miksi tarvitsisi nytkään?

Dagnir heitti viittansa pois, antoi sen pudota puun latvasta maahan saakka. Häntä ei kiinnostanut jäädä siihen, sillä ohuet oksat eivät olleet hänen mieleensä. Sen sijaan hän loikki muutaman puun päähän suuren, tammenkaltaisen jättiläisen paksuimmalle oksalle ja istui siihen rentouttaen hartiansa. Hänellä ei ollut mitään kiirettä. Kyllä se nainen hänet löytäisi.

Belinda ei lämmitellyt yhtään etukäteen, kuten maagien harvemmin tarvitsikaan, vaikka hän osasi arvella vastustajansa tasoa, ainakin jos lihaksien paljous oli suoraanverrannollinen miekankäyttötaitoihin. Nainen hymähti ja sipaisi hiuksiaan hajamielisesti, jos toinen hakkaisi hänet, hän voisi aina vedota raukkamaisesti yksikätiseen, vaikkei tiennyt, tarvittaisiinko sellaisia tekosyitä Dagnirin kohdalla, olikohan mies macho voittaessaan, kuten ulkomuoto antoi kieltämättä ymmärtää.

Nainen kutsui Iran tottuneesti, lausumatta sanaakaan, summoni vain saapui hänen luokseen. Ainakin heitä olisi kaksi, vaikkei taistelu periaattessa silloin reilua olisikaan.
Tosin hänellä on tainnut nousta sen verran päähän, ettei hän valita vaikka taistelu ei reilu olisikaan.
Puoliverinen silitti Iraa hymyillen, pyytäen sitä tällä kertaa tulemaan mukaansa, tapaamaan sitä typerää, machoilevaa nuorukaista, joka tuntui kuvittelevansa, että voisi kohdella ihmisiä miten huvitti.

Belinda käveli tammen luo, johon Dagnir oli päättänyt majoittautua, Iran seuratessa hitaasti hänen perässään, valitettavasti lisko ei pysynyt kunnolla nopea-askeleisen naisen perässä.
"Siellähän sinä oletkin, tulisitko nyt alas vai aiotko luikkia pakoon häntä koipien välissä?" Belinda kysyi hymyillen.

Tekee eleen, joka tunnetaan silmälasien nostamisena, vaikka niitä ei hänellä ole. Edellinen maailma on niin hyvässä muistissa, että toiminnat ovat automaattisia. Moinen ei ollut hänen tapaistaan. Yleensä hän lakkasi toimimasta kulloisenkin 'roolinsa' mukaisesti heti ja välittömästi astuessaan portin virtaan kohti seuraavaa maailmaa. Eipä silti. Se varmastikin vain sotki naisen hänestä kokoamiaan faktoja entisestään. Eikä siitä ollut koskaan haittaa.

Hän loi katseensa alas, huulille pyrkivä vino hymy nosti suupieliä hieman, mutta liike oli tuskin huomattava. Hänen katseensa hahmotti nopeasti voimakkaan olennon naisen jäljessä. Hän päästi tyytyväisen huokauksen huuliltaan ja hyppäsi alas.
"Hän on kaunis", sanoo, ehkä ensi kertaa todella ystävällisen rehellisesti. Dagnirilla oli aina ollut silmää lohikäärmeille ja joillekin hyönteisillekin, ja liskot olivat niin lähellä joitain lohikäärmelajeja, että tämä...hän ei voinut välttää kunnoittamasta tätä ja arvostamasta sen kauneutta.

Jonkin aikaa hän on ihan hiljaa. Sitten hän veti miekan hitaasti ja rauhallisesti huotrastaan, prameilematta sen kauneudella tai yleensä millään.
"Minun nimeni on Dagnir. Dagnir Galathilion. Tämä on Sinituli, nimensä mukainen maaginen miekka, jonka sielu on valinnut minut. Hallitsen planetaarista tulta ja kaikki taitoni eivät ole vain päässäni, vaan kehoni muistaa oppimansa kuten lohikäärmeiden usein on laita.
Älä ota tätä väärin, en halveksi sinua tai kykyjäsi missään määrin. Näen, että teidän kahden välillä on jonkinlainen, varmaankin voimakas sidos. Kerron tämän, koska en halua, että ajattelet minun salaavan jotain", hiljeni viimein, puhuttuaan harvinaisen pitkään. Melkein kuin hän olisi tulossa vanhaksi.

Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä nainen tekisi. Yllätyshyökkäys olisi helppo aloitus nyt, kun Dagnir seisoi suojat avoimina selvästikin rentona, puhuen vain. Kaikki, mitä mies tiesi toisesta oli se, mitä tämä oli - varmaan tarkoituksella - möläyttänyt. Hänen elementtinsä oli siis todennäköisesti maa. Se vain ei tarkoittanut, että peli olisi miehelle helppoa liekkeineen. Vaikka puut ja lehdet helposti syttyivätkin, multa ja kivi olivat aivan eri asia. Niin hän sitten vain odotti. Jos nainen esittelisi itsensä, se tietenkin tarkoittaisi, että tässä maailmassa oli jossain määrin samanlainen taisteluetiketti kuin Dagnirin päähän oli taottu. Mutta teki tämä sitä eli ei, mies ei irrottaisi huomiota tästä ja liskosta hetkeksikään ennen kuin leikit olisi leikitty. Miten se sitten päättyisikään.

Hän tiesi, ettei voisi pidätellä naurua, jos nainen nyt hyökkäisi. Se olisi ainakin hauskaa!

Belinda kohotti hienoisesti kulmiaan. Kaunis ei ollut yksi niistä sanoista millä ihmillä oli tapana kuvailla Iraa. Kovinkaan moni ei osannut kunnioittaa sen kookasta kauneutta, rujoja liskonkasvoja tai massavaa kehoa. Sanoja kummempaa oli se, että Dagnir vaikutti tosiaan tarkoittavan sitä, mitä sanoi, ilman minkäänlaista sarkasmia tai ilkeilyä, mitä nainen olisi odottanut miekkamiehen suusta kuulevansa, sillä sitähän hän oli saanut kuulla jo aikaisemminkin tämän suunnalta liiankin kanssa.
Oli pakko todeta, ettei Dagnir ollutkaan ehkä niin epämiellyttävä, kuin Belinda oli olettanut, vaikkei aikonutkaan vetäytyä toisen antamasta haasteesta.

Oli ollut arvattavaa, että toinen oli elementiltään tuli, jostain syystä nainen pystyi usein aistimaan tuollaiset asiat heti toisen tavatessaan. Jos Belindan alaa olisivat olleet pelkät kuivat oksat, hänen tosiaan kannattaisi vetäytyä viimeistään toisen esiteltyään miekkaansa - sinitulta, mikä oli kieltämättä kaunis nimi aseelle - onnekseen maa ei ollut yhtä yksitoikkoinen elementti kuin tuli.
Dagnirin ja tämän miekan sidos kuulosti melko samalta, kuin mikä vallitsi naisen ja Iran välillä. Nainen olisi voinut sanoa, samoin kuin Dagnir oli miekastaan sanonut, että Ira oli valinnut hänet, mutta se ei olisi ollut totta. Kumpikaan heistä ei ollut valinnut toista, heidän sielunsa olivat vetäneet puoleensa toisiaan kuin mangneetit, siinä ei ollut kummallakaan ollut valinnan varaa, eikä kumpikaan olisi halunnut valita toisin.

Belinda odotti, että Ira saapui hänen luokseen. Lisko ei pitänyt lainkaan kiirettä vaan lönkytteli laiskasti paikalle, välittämättä siitä että muut odottivat sitä. Nainen loi nopean katseen kumppaniinsa, kuin varmistaakseen kaiken olevan valmista ennen kuin käänsi jälleen katseensa Dagniriin, joka ei ollut tehnyt elettäkään hyökätäkseen.
"Olen Belinda ja toinen puoliskoni on Ira", nainen totesi sivellen Iran suomuista päätä ainoalla kädellään. "Hän on sieluni toinen puolisko, se joka täydentää minua ja puutteitani."

Nainen kohotti hienoisesti kulmakarvojaan, odottaen oliko toisella vielä jotain sanottavaa vai kävisikö tämä hyökkäykseen.

//Vielä pahoittelen hidasta vastausta, oli todellakin aika kamalaa nämä viime ajat...//

Dagnir seurasi neljää asiaa yhtä aikaa, liskon ja naisen liikkeet olivat vain kaksi niistä. Oliko sää muuttumassa vai kuvitteliko hän vain? No, se ei toki haittaisi, vaikka aika yllättävä muutos olisikin. Neljäntenä asiana hän tarkkaili ympäristöä kokonaisuudessaan, tarkasteli ja mietti, mitä nuo jotkut tuntemattomat kasvit mahtoivat olla...ja olisiko niistä mitään hyötyä.

Hän muutti otettaan miekastaan sellaiseksi, ettei sillä kukaan rupeaisi lyömään. Hän hieman epäröi käyttää Sinitulta - ainakaan samantein. Huotraan hän ei sitä kuitenkaan työntänyt, se oliis ollut taatusti vastustajan aliarvioimista. Hän palautti keskittymisensä aluillaan olevaan harjoitukseen.

- Belinda...Ira, hyvä on, yritän muistaa sen, hän virnisti kevyesti ja asteli rauhallisesti kivelle. Hän nousi sen päälle seisomaan ja mutisi pahoittelunsa metsälle ja sen hendille, sekä vähän kaikelle, mitä nyt saattoi kuvitella tästä loukkaantuvan. Nainen...Belinda... ja Ira jäivät pahoitteluitta. He olivat taistossa mukana.

Hän päätti aloittaa, kun muutenkaan tässä ei mikään edistyisi. Antaen taas turhan dramaattisen eleen säestää liekkein rätinää hän kohotti käsiään hieman ja sytytti ne näkyviin liekkeihin. Tulta, näinkin vähän oli paljon pitkästä aikaa. Naamio nousi kasvoille peittämään ilmeet, syvistä, tummanruskeista silmistä ei voinut lukea mitään.

Ja sitten hän lähti liikkeelle, pommitti kaksikkoa liekein lähestyen samalla sekunninmurto-osissa miettien, osasiko nainen välttää kierrepotkuja.

Belinda hymyili vinosti toisen sanoille. Hänelle ei ollut väliä, muistiko mies hänen ja summonsa nimet vai ei sillä he tuskin tulisivat tapaamaan enää tänäisen jälkeen - ja niin luultavasti olisi parempikin. Parempi, etteivät he pääsisi uudestaan hakkaamaan toisiaan, haastamaan riitaa keskenään ja tuhoamaan paikkoja. Vaikka toisin olisikin voinut olettaa Belinda ei katunut tähän tilanteeseen johtaneita tekojaan.
Mutinaa nainen ei ymmärtänyt tai edes suuremmin pannut merkille. Jos Dagnir haluaisi pyytää anteeksi luonnolta heidän aikaan saamiaan tuhoja, se olisi ymmärretäävää mutta Belinda ei moiseen vaivautuisi.

Koska Dagnir oli naisen taisteluun haastanut Belinda antoi tämän aloittaa vaikkei tiennyt kuinka järkevää se oli. Rätisten dramaattisesti mies antoi käsiensä syttyä liekkeihin, aivan kuin tuo olisi mennyt erikseen omanlaiseen taistelutilaansa. Miehen kasvojen ilmeettömyys samalla kiehtoi ja kuvotti naista mutta hän ei vaivannut kesken taistelun tuolla enempää päätän. Hänen olisi keskityttävä siihen mitä teki sillä miekkamies tuskin tulisi olemaan vastustaja helpoimmasta päästä.

Belindan ei tarvinnot osata väistää miehen iskuja sillä hänellä oli Ira suojelemassa itseään. Samalla kun liekit lähestyivät kaksikkoa lisko asettui puoliverisen suojaksi samalla kun Belinda kosketti maata, kutsuen sitä vetäytymään pois vastustajansa jalkojen alta. Harmi, että Dagnir oli noinkin nopea.

Hän tuhahti hieman pettyneeseen sävyyn. Oliko nainen muka noin ennalta-arvattava? Vaikka no, totuus oli, että Dagnir oli kokenut enemmän maailmansotia kuin omasi ikävuosia, mikä tietenkin selitti sen, etät oli melko harvinaista ettei hän osannut ennustaa vastustajastaan aina ainakin jotain. Tietenkään tuo kyky ei tosin ollut mikään turhan vahva, ei hän aina osunut näinkään oikeaan.

Hän jousti polvista ja samaan aikaan kun maa halkesi hänen altaan hän ponnisti halkeaman toisesta reunasta vauhtia väistäen liskoa kunnollisen välimatkan päästä.

Liekit katosivat käsistä kun hän käytti käsiään liikkumiseen siinä missä jalkojaankin. Hän piti tästä. Hän sitten osasikin pitää leikistään.

Hän hallitsi kehonsa hyvin mutta jätti kuitenkin joitain aukkoja nähdäkseen, kuinka hyvin toinen osaisi iskeä. Itse asiassa hän jätti koko vasemman käsivartensa suojaamatta koko ajan, käytti sitä vain voimakkaisiin liikkeisiin. Jos nainen olisi hyvä, hän osuisi siihen takuulla vaikka Dagnir osasikin odottaa iskua. Hän mietti nyt vain, kuinka kovaa se mahtaisi tulla ja olisiko se magiaa vain fyysistä.

Naamio kasvoilla oli ainoa kohta hänestä, joka ei mukautunut ympäristöön. Jopa hänen sydämen sykkeensä oli samassa tahdissa askelien tömähdysten kanssa.

Belinda oli osannutkin arvata, ettei maan alta vetäminen toiminut tähän nuorukaiseen mutta oli parempi silti kokeilla kaikkia käsillä olevia keinoja, jos vaikka saisi toista muuten vain nöyryytettyä ja hakattua mahdollisimman helpolla keinolla.
Nyt kun helpot keinot eivät olleet toimineet naisen pitäisi kokeilla jotain vakavissaan - tai oikeastaan, yrittää edes hieman enemmän tosissaan - tosin vastustaja vaikutti vielä testailevan naisen kykyjä jättäen puolustukseensa ilmeisesti tahallaan useampiakin aukkoja.
Käytöstä, mitä nainen ei ymmärtänyt. Suuri osa hänen ja Iran taistelutaidoista liittyi Belindan hauraan ihmiskehon suojelemiseen, nainen tuskin kestäisi kovinkaan montaa iskua miekasta.

Kun kerta toinen tilaisuuksia hänelle tarjoili Belinda päätti käyttää ne hyväkseen. Hän ei ollut tarpeeksi varma kyvyistään antaakseen tällaisten tilaisuuksien olla - hänen egonsa ei kestäisi hävitä haavoittamatta vastustajaansa lainkaan, etenkään koska kyseessä oli tuollainen ylimielinen nulikka.

Belinda läimäisi jälleen kätensä maahan saaden aikaan kapean kivipilarin nousemaan maasta. Vaikka vastustaja osaisikin odottaa iskua hän tuskin pääsisi nopeasti nousevaa pilaria täysin pakoon - tosin nainen ei ihmettelisi yhtään, vaikka osittainen väistäminen onnistuisikin Dagnirilta.

Jo ennen kuin edellinen isku oli ehtinyt maaliinsa Ira ja Belinda hyökkäsivät miestä kohti kuin yhtenä olentona, Iran hoitaessa samaan aikaan hyökkäyksen ja suojelemisen massiivisen kehonsa avulla.

Pilari iski häntä suojattoman vasemman käsivarren hartiaan. Dagnir yllättyi hieman huomattuaan, että mikään ei ollut murtunut tai mennyt sijoiltaan. Mutta inhottavalta se toki tuntui, mikä tahansa kivikova iskettynä suojaamattomaan ruuminosaan tuntui aina. Hän painoi oikean kätensä pilaria vasten ja työnsi itsensä kaemmas, vain huomatakseen naisen ja liskon käyvän päälle. Se oli paljon nopeampaa kuin hän oli odottanut.

Dagnir nauroi tyytyväisenä ja ponnisti taaemmas ja taaemmas kunnes minkään varoittamatta jousti polvistaan kuin ne olisivat pettämässä ja syöksyi Iraa vastaan. Edelleenkään miekka ei koskettanut mitään, edelleenkään hän ei tuntenut halua alkaa heilutella sen hohtavaa terää.

Kiinnitämättä huomiota siihen, oliko häneen itseensä osunut pahemmin kuin liskoon - hän ei ollut väistänyt - Dagnir näytti melkein leijuvan vähän matkan päähän kuolleelle puun rungolle. Kevyt järkytys vilahti hänen päässään. Hän oli päättänyt olla käyttämättä miekkaansa ollenkaan edes huomaamattaan sitä. Mitä hyötyä oli olla miekan Mestari, jos ei käyttänyt sitä edes suojauksiin?

- Nyt riittää tämä tanssi, töksäyttää yhtäkkiä. Tämä ei ollut hyvä juttu, se oli pikemminkin huolestuttavaa. Hän tuijotti vasenta kättään kuin se olisi myrkyllinen. Oliko edellisen maailman velhojen suunnitelma siis toiminut? Olivatko he sekoittaneet hänen sielunsa ja sydämensä luoden niistä jotain muuta?
- Kokoa voimasi, katsotaan kummalla on enemmän taikuutta, hän ärähti ruksauttaen kätensä nyrkkiin.

Belinda oli kuulevinaan Dagnirin nauravan tyytyväisenä, mutta tuo tuntuikin olevan ainoa rako miehen taistelunaamiossa, Dagnir oli pysynyt vakavana tähän asti joten nauru ei välttämättä tarkoittanut hyvää kaksikon kannalta - tai vaihtoehtoisesti tarkoitti, mistä sitä tiesi mitä Dagnirin kaltaisen friikin päässä liikkui. Nainen ei olisi yhtään ihmetellyt vaikka sotilas olisikin todellisuudessa rakastanut kipua.

Dagnirin seuraava hyökkäys oli ollut arvattava, vaikka hyökkäämällä suojaamatta itseään ensin hän käyttäytyi kuin taisteluraivon vallassa. Berserkerit eivät koskaan olleet helppoja vihollisia, he eivät tajunneet milloin olisi parasta jättää leikki sikseen. Valitettavaa että Dagnir, joka oli alunperin vaikuttanut melko järkevältä vaikkakin omahyväiseltä ja itsekseskeiseltä, joutui taisteluraivon valtaan.

Iran saamat vammat eivät olleet pahoja. Vaikkei liskon nahka ollutkana läpäisemätön vastustajan aseeton hyökkäys ei onnistunut tekemään paksuun nahkaan mitään liikkumista estäviä vammoja. Toisin kuin Dagnir, Belinda oli pitänyt huolen omasta suojauksestaan.

Belinda naurahti kuullessaan toisen sanat. Joko mies oli huomannut, ettei hän pystynyt repimään summonia kappaleiksi paljain käsin, yritti kuinka paljon tahansa ja oli päättänyt kokeilla käyttää muita keinoja kaksikon voittamiseksi tai kuvitteli Belindan provosoituvan moisista sanoista.
"Ah, valitettavaa ettei sinusta ilmeisesti ollut meille vastusta fyysisesti", nainen totesi pilkallisella äänellä.

Tummanruskeat silmät välähtävät.
- Älä puhu kuin tietäisit mihin minä pystyn, sillä et todellakaan ole nähnyt edes yhtä prosenttia kaikesta potentiaalistani, ärähtää hilliten raivonsa hyvin huolella. Kuinka tuo nainen saattoi olla koko ajan niin röyhkeä, nytkö hän todellakin sitten halusi vuotaa verta oikein kunnolla? Kyllähän sen saisi-- ei, ei saisi. Dagnir ei koskisi miekkaansa, hän testaisi, oliko hänen magiansa vertainen naisen omalle. Epätodennäköistä, hänhän oli paljon huonompi magiassa kuin melkein missä tahansa muussa.

- Kuuntele nyt, minussa on jokin vialla. Jokin aktivoi minussa jotain, mistä en tiedä vielä toistaiseksi mitään ja ei kuule, en aio leikkiä sinun kanssasi nyt, jos se on jotain, joka voi auttaa minua matkallani! korottaa ääntään ja on jo kirota - siistii suunsa viime hetkellä. Nyrkki syttyy liekkeihin ja sytyttää taikuuden joka piilee suonissa ja jokaisessa solussa, kanavoi sen useimmille silmille näkymättömän sormuksen kautta.
- Häviät, jos onnistun käräyttämään hihasi, ilmoittaa ja iskee liekkinsä kohteeseensa epäsuorasti, sytyttämään ne hihat suoraan, ilman ilman halki kiitämistä.

Jos tästä ei nyt mitään tulisikaan, ainakin hän saattoi väittää itselleen, että kaikki oli tämän...kohtauksen...syytä. Ei niin, että ylpeytensä jättäisi häntä tämän jälkeen rauhaan.
Tajua nyt, Belinda, minulla ei ole aikaa leikkiä juuri nyt! ajattelee tuntiessaan jonkin viiltävän keuhkojaan.

Belinda naurahti, hänen huulilleen nousi vino hymy. Vaikka toisen kasvot pysyivätkin tyyninä hän pystyi arvaamaan että tyynen pinnan alla kuohui, kuohui enemmän kuin naisen oman pinnan alla, Belinda alkoi nauttimaan tilanteesta vaikkei hän mikään taisteluhullu ollut koskaan ollutkaan. Joskus vain oli mukavaa päästä tappelemaan kunnolla.
"Oi, taisin osua arkaan paikkaan", Belinda totesi vinosti hymyillen muttei jatkanut aiheesta sen enempää, ehkä olisi parempi pitää kielensä kurissa jottei saisi kunnolla selkäänsä.

Belinda kohotti kulmiaan kuullessaan epämääräisen raivonpurkauksen, josta ei voinut ottaa kunnolla mitään selvää. Silti tuo sai hänet varovaiseksi ja nainen väisti nopean hyökkäyksen, tietämättä mitä oli tekeillä.
Onneksi Belindalla oli Ira suojanaan, muuten hän olisi saattanut jopa pelätä - vaikkei olisi sitä myöntänyt, etenkään Dagnirille, jos edes itselleenkään.

Väistettyään nainen kävi vastahyökkäykseen, antoi maan nousta ylöspäin kohti Dagniria, yrittäen jopa saada sen kulkemaan pitkin miehen jalkoja ja vetämään tämän alemmas, kuin tukahduttaakseen tuon liekit.
"Taidat tosiaan olla sekaisin", nainen totesi hienoisesti hymyillen, lymyillen edelleen summoninsa paksun nahan suojassa. Hän tiesi, että vastustaja oli voimakas ja jollain kummallisella tavalla raivoissaan.

Maailma meni hiljaiseksi. Sitten kuumuus alkoi nousta. Dagnir näytti pelottavalta, hän oli hädintuskin itse enää läsnä tässä hetkessä. Tulella leikkiminen oli ollut hänen tapansa koko pienen ikänsä, liekit hurmasivat hänet aina. Ja ne kokemukset, ne kauheat kohtalot, joita hän oli jälkeensä jättänyt ja se kauhistuttava kohtalo, joka häntä itseään piinasi, olivat syy siihen,l että häneltä puuttui empatia tätä nykyä täysin.

Ira oli selvästi naisen suojaus, naisen vahvuus. Se oli siis pyyhkäistävä pois tieltä. Tai ainakin haavoitettava niin, ettei nainen kuvittelisi itsestään liikoja joka kirotun hetki. Hänet pitäisi pudottaa takaisin maan pinnalle, niin Dagnir ajatteli. Eikä luonne antanut periksi sittenkään, kun pieni ääni jossain hyvin, hyvin syvällä mutisi, että hän sietäisi itse saada saman käsittelyn.

Hänen tahtonsa voimasta ilma rätisi infernoa lupaillen. Eikä vain yhtä, vaan lähes sataa sellaista. kaikki tähdättynä ja lukittuna kohteeseen. Naiseen ja liskoon. Eiväthän ne edes olleet parhaita liekkimyrskyjä, joita hän pystyi tekemään. Eivät edes vahvimpia infernoja, juuri juuri tarpeeksi voimakkaita läpäistäkseen hyväkuntoisen lohikäärmeen suomut. Ehkä muutama niistä iskettynä samaan kohtaa tekisi jonkinlaista tuhoa liskossakin. Mutta kovin paljoa hän ei aikonut tehdä. Ei ehkä edes laukaista kaikkia valmistelemiaan pikku yllätyksiä. Vain sen verran, että hieman näyttäisi, ettei ollut mikään kynttilän liekki.