Pientä seikkailua Mirassa

// Tänne näin Opa! :D\\

Nuori mies käveli katua pitkin ja tunsi kuinka tuuli heitteli hiuksiaan ja kaapukin heilui tuulen mukana. Kadulla oli vipinää, kun oli keskipäivä ja muutenkin kaunis päivä. Maa oli vielä hieman märkä, kun jonkin aikaa sitten oli satanut. Ilma tuoksui raikkaalta ja oli muutenkin aika kosteata. Kaapu oli hieman kostea, kun Romeo oli juuri saapumassa Miraan, kun alkoi satamaan ja ehti loppua ennen kuin mies pääsi suojaan sateelta. Mies nyt haluaisi vain löytää mukavan näköisen ravintolan, jossa voisi syödä jotain, kun hän ei ole syönyt oikein hyvin viime päivinä.
" Haluaisko hyvä herra ostaa muutaman hyvän hedelmän. Hyvin tuoreita ja uskon, että on maukkaitakin", Romeo kuuli äänen pieneltä kojulta, jossa myytiin erilaisia hedelmiä. Mies pysähtyi ja katsoi kojun antimia ja kokeili paria omenaa.
" Ne ovat oikein tuoreita ja ei maksa paljoa", myyjä sanoi ja hymyili miehelle. Myyjä oli ulkonäon perusteella ainakin hieman hieman yli viisikymppinen ja tumman vihreä mekko päällään. Romeo hymyili takaisin ja otti kaksi omenaa.
" Otan nämä", mies sanoi lempeänä ja antoi viisi galdia muorille.
" Pidä loputkin", Romeo lisäsi vielä ja jatkoi matkaansa ja kuuli, kun vanha nainen kiitti vielä kerran. Hänellä ei taida olla paljon asiakkaita.. mies ajatteli ja jatkoi etsimistä. Tuuli ei enään puhaltanut niin kovaa, kuin jonkin aikaa sitten. Nyt se oli tyyntynyt. Romeo huomasi pienen kyltin, joka näytti ainakin ravintolan kyltiltä ja käveli sitä kohti reippaasti.

Ravintola ei ollut mikään hienosto ja missä rikkaat kävivät. Se oli oikeastaan pienen kuppilan tapainen. Romeo etsi pöytää itselleen ja löysi ainoan pöydän, joka oli vapaa ja meni siihen istumaan ja ei kauaakaan kestänyt, kun tarjoilijatar tuli miehen luo ja toivotti hyvää päivää.
" Ottaisin kupin kahvia ja olisiko teillä jotain leipää?", Romeo kysyi ja katsoi tarjoilijatarta, jolla oli mustavalkoinen mekko ja pieni essu vyötäröllään.
" On meillä. Ne siis.. Selvä", nainen sanoi ja kirjasi ylös ja käveli tiskille päin ja sen takan olevasta ovesta keittiöön. Romeo katsoi ikkunasta ulos mietteliäänä ja odotti tilaustaan. Mies muisti omenansa ja alkoi toista syömään huvin vuoksi ja toivoi, että tästä päivästä ei tulisi näin tylsä.

Hän sai osakseen outoja katseita kulkiessaan kaduilla moisessa, synkänmustassa vaateparressa. Mielessään tuhahtaen hän mietti, mitä ihmiset ajattelisivat, jos hän kertoisi miksi ne olivat sen väriset. Mahtaisivatkohan he uskoa, että hän oli vaihtanut punaisen ja vihreän väriset vaatteensa mustiksi ihan vain siksi, että halusi eroon edellisen maailman kullasta mahdollisimman nopeasti? Musta sametti ja silkki kiilsivät kauniisti auringossa hänen kulkiessaan nopein, pitkin askelin käsi pienen miekan kahvalla leväten.

Hän kääntyi ja asteli suoraan pieneen kahvilaan, kuin omistaisi sen. Hänellä ei ollut mitään syytä hymyillä, vaikka se tuskin ilmeettömiltä kasvoilta koskaan näkyisikään. Hän alkoi saada tarpeekseen hulinasta ja oudoista katseista. Ajateltiinko täällä yleisesti, että mustaanpukeutuneet olivat sotilaita?

Dagnir - sillä nimellä hän halusi itseään kutsuttavan - sai osakseen hieman pelokkaan hymyn nuorelta tarjoilijattarelta, jonka hän jo tunsi. Tyttö oli kummallinen, mutta ei kovin kiinnostava. Hänellä vain sattui olemaan sellainen työpaikka, jossa tietoja herui vahingossakin. Ne tiedot olivat sen arvoisia, että Dagnir toisinaan mursi naamionsa ja väläytti tälle vinon hymyn kiitokseksi. Sen pidemmälle hän tuskin koskaan menisi. Tyttö varmaan tiesi sen.

Siitä oli jo muutama täkäläinen kuukausi, kun hän oli tullut tähän...Aryliaan. Hän oli käyttänyt niin paljon aikaa ja vaivaa asioista selvää ottamiseen ja edes muutamaan ihmiseen tutustumiseen. Ja minkä vuoksi? Nyt hän tiesi, että kaikki täkäläisetkään eivät tienneet kaikkea mitä maailmassa oli meneillään. Jos mitään edes oli. Oli käynyt yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi tutustua uusiin ihmisiin nyt, kun hän tiesi sen olevan kuin neulan etsimistä neulasuovasta. Missä oli hänen tuttu epäonnensa, missä oli se taito hankkiutua hankaluuksiin ja törmätä juuri oikeisiin (tai vääriin) ihmisiin puolivahingossa?

Hän tilasi juoman suoraan seisoviltaan. Missään ei näkynyt vapaita pöytiä, eikä hän halunnut tavata taas jotain tavallista, tylsää, tietämätöntä ihmistä. Hänen tuntemansa tyttö kiidätti hänelle hänen vakiojuomansa, mustanpunaisen alkoholittoman. Tytöllä oli kuitenkin kova kiire ja juostessaan kohta taas hänen ohitseen Dagnir joutui perääntymään nopeasati muutaman askeleen. Niin hän sitten kaatoi yhden tupaten täyden tuvan pöydistä.

Dagnir murahti kirouksen mutta ei ruvennut pyytelemään anteeksi nuorelta, punaruskeahiuksiselta mieheltä, joka oli menettänyt täten juuri saamansa tilauksen lattian likaiseen nieluun. Mies pudotti tosin huppunsa niskaan ja nosti pöydän yhdellä kädellä takaisin pystyyn, mikä tietenkin herätti muutenkin häntä katselevissa ihmisissä entistä enemmän kiinnostusta. Paksut kulmat vetäytyivät vähän syvemmille rypyille. Nyt hän ei voisi vain lähteä. Saadakseen tilanteen rauhoittumaan ja hämätäkseen katselijoita avaa keskustelun nuorukaisen kanssa, yrittäen parhaansa mukaan siloitella sanoistaan pahimman terän pois.
- Voin maksaa nuo.

Romeo säihkäti ja refleksinä oli noussut nopeasti seisomaan ja katsoi vähän aikaan tajuamatta mitä oli tapahtunut.
" Ei sinun tarvitse", Romeo sanoi äkkiä ja keräsi kupin sirpaleet ja keräsi niitä pöydälle, jonka Dagnir oli nostanut takaisin paikoilleen. Tarjoilijatar oli juossut paikalle ja alkoi siivota rikkinäisiä astoita ja vi ne pois ja otti samalla rätin mukaan. Romeo ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän päätti auttaa neitiä siivoamisessa. Muut asiakkaat vain näyttivät toljottavan heitä ja oli erittäin hiljaista muutaman hetken. Romeota tämä hiljaisuus ärsytti.
" No niin.. Ei ole mitään ihmeteltävää, joten voitte hyvin jatkaa touhujanne ja sun muuta mitä ikinä teetekin", mies sanoi kohteliaasti ja lempällä äänellä ja varmisti, että joka ikinen naamataulu katsoi jonnekin muualle kuin sinne missä he kolme olivat. Paikan omistaja tuli paikalle ja kysyi tarjoilijatarelta mitä oli tapahtunut ja neiti kertoi kaiken mitä oli nähnyt ja vanhemman näköinen mies tuli Romeon ja Dagniribn luo.
" Kumpi maksaa?", paikanomistaja kysyi katsoi vuorotellen molempia hieman vihaisena. Romeo katsoi hetken vanhempaa miestä ja sitten kaivoi raha pussukkansa.
" Minä voin maksaa", hän sanoi ja avasi pussukan.
" Luulisinpa jotakin 200 galdia", mies sanoi kylmästi ja katsoi Romeon käsissä olevaa pussukkaa. Romeo kaivoi rahapussukkaansa ja saatuaan kasaan summan, hän ojensi sen miehelle.
" Tasan 200 galdia", hän sanoi. Paikan omistaja otti rahat, kiitti ja lähti muualle. Romeo huokaisi helpotuksesta ja lsulki pussukan ja laittoi taskuunsa takaisin.

Dagnir tiesi, että hänen olisi pitänyt polttaa kääminsä mokomasta käytöksestä, mutta liekkiä ei vain kuulunut. Hän oli tyyni kuin lampi, kun tyttö yllättäen puhui:
- Se oli oikeasti minun syytäni. Miten voin korvata sen sinulle? hän mutisi nolona toiselle. Dagnir katsoi sivusta kun herkkä neitokainen alkoi taas punehtua. Se oli ärsyttävää, mokoma punastui liian helposti. Se muistutti Dagniria liikaa vanhoista ajoista, vanhasta ystävästä. Puolihuomaamattaan hän hipaisi suurta korua oikeassa korvassaan. Hänen ainoa yhteytensä kenenkään menneisyydestään.

- Dagnir, tämä on Romeo, tyttö esitteli hänet tajuttuaan, ettei mies ollut kuunnellut hänen äskeistä puhettaan siitä, että miesten sietäisi ehkä tutustua, niin paljon tyttö itse piti molemmista. Dagnir tuhahti ja kohotti kulmiaan.
- En ole nähnyt häntä täällä ennen. Mutta luulisi hänen kuulleen minusta, jos kerran on sinun tuttujasi, huomauttaa syvällä äänellään. Tyttö virnistää:
- En minä kaikille sinusta puhu. Vain harvoille ja valituille. Mutta tutustukaa toisiinne, minä tuon sinulle saamasi viestit, ja sitten tarjoilijatar on jo poissa.

Dagnir pyyhkäisi ruskeita hiuksiaan silmiltään tarkastellakseen toista miestä paremmin. Jos tyttö kerran oli sitä mieltä, että heidän pitäisi tutustua...hän epäili, että ehkä siihen oli edes jonkin verran syytä. Mutta sitä hän vain ei nähnyt, mikä tässä nuorukaisessa oli erityistä? Tämä oli selvästi häntä itseään vuoden pari nuorempi, mutta ikähän ei hänelle merkinnyt mitään. Oliko tämä...Romeo...voimakas? Ruskeat silmät panivat merkille toisen luonnollisen oloisesti kantaman miekan.
- Ehkä meidän tosiaan sopii tutustua, hymähti katsoen sitä merkitsevästi. Mutta silmiin hän ei toista suostunut katsomaan. Ei ollut vielä niin toiveikas toisen suhteen, että katsoisi tämän sieluun saatikka näyttäisi muutenkaan kultaa silmiensä mustassa ruskeassa.

Romeo katsoi Dagniria, joka ei näyttänyt katsoa häntä silmiin. Hän ei siitä välittänyt.
" Hän taisi kertoa nimeni sinulle.", Romeo sanoi ja hymähti pienesti ja ojensi kätensä kätelläkseen.
" Ja sinun..?", hän kysyi hetken päästä. Kahvilan ovi kävi ja sisään astui kaksi nuorta miestä, joilla oli kaavut päällään. He näyttivät etsivän jota kuta. Romeo ei ensiksi kiinnittänyt heihin mitään huomiota, mutta kun hän huomasi niiden lähestyvän häntä ja Dagniria, hän katsoi kahta.
" Hei Romeo!", toinen tervehti tuttavallisesti ja kesti hetken ennenkuin mies tunnisti häntä.
" Me ollaan etsitty sinua joka paikasta", sama henkilö jatkoi ja otti hupun pois päästään paljastaen hieman lapsekkaat kasvonsa.
" Mitä nyt, Julius?", Romeo kysyi ihmettelevänä ja katsoi musta hiuksista haltiaa.
" Tuota..", Julius aloitti, mutta hiljeni, kun huomasi Dagnirin seisovan Romeon vieressä. Julius otti Romeon hihasta kiinni ja raahasi miehen kauemmas, ettei muut kuulisi mitään.
" Anteeksi.. Pieni hetki", Romeo sanoi Dagnirille ja seurasi Juliusta. Toinen sisään tulevista miehistä tuli perässä ja päästyään kahden muun luo hän otti hupun pois päältä ja hän oli vanhemman näköinen kuin Julius ja oli arpi toisessa poskessa.
" Kuuntele nyt tarkkaan", Julius sanoi vakavana ja katsoi Romeota erittäin vakavana.
" Taidamme tietää kuka murhasi perheesi.. Mutta emme ole varmoja", Julius sanoi ja katsoi kaveriaan. Romeo katsoi Juliusta hieman äimentyneenä.
" Puhuuko hän totta, Conrad?", Romeo kysyi arpi poskiselta mieheltä. Mies nyökkäsi pienesti. Nyt hän olisi sentään hieman lähenpämä sukunsa murhaajia. Sitten hän muisti Dagnirin ja katsoi miestä nopeasti muiden takaalta.
" Nähdään myöhemmin, niin voimme puhua rauhassa", Romeo selitti nopeasti ja kiitti tiedosta Juliusta ja Conradia. Hän käveli nopeasti Dagnirin luokse.
" Anteeksi, että kesti hieman. Oli pieni.. juttu", Romeo selitti hymyillen ja haroi hiuksiaan hetken. Julius ja Conrad menivät pois kahvilasta laitettuaan huput takaisin päähänsä ja lähtivät omia matkojaan.

// Rixu on erittäin pahoillaan, että kesti kauan, mutta... ;__;\\

//Jaa'a...whatever...//

Dagnir ei järin pitänyt siitä, että jos hän avasi keskustelun, hänelle käännettiin selkä. Hänen ylpeytensä ei kestänyt pieniäkään loukkauksia. Siksipä hänestä oli hävinnyt loppukin kohteliaisuuden hitunen kun toinen palasi hänen luokseen. Hän ei ollut vaivaantunut selvittämään, mitä kolmikko oli puhunut, eikä tuntenut erityisemmin mielenkiintoa koko asiaa kohtaan enää. Sellaisten kanssa hän ei tullut toimeen, joilla ei ollut mielenkiintoa kuunnella kun heille puhuttiin.

- Ihan miten vain. Voimme puhua myöhemminkin. Jos siis olen vielä kaupungissa silloin, hän mutisi. Itse asiassa musta sopikin tähän päivään täydellisesti näköjään. Kohteliaat anteeksipyynnöt jäivät välistä kun hän kääntyi ja marssi vakionurkkapöytäänsä. Hän veti Sinituli-miekkansa huotrastaan ja alkoi kiillottaa sitä kuin tärkeämpää ei maailmassa olisikaan. Oikeastaan hänessä siis oli vielä joku kohteliaisuuden kipinä jäljellä, sillä normaalitilanteessa hän ei olisi sanonut yleensäkään mitään ja käräyttänyt vähintäänkin toisen hiuksenkärjet. Oliko hän muuttumassa lepsuksi? Ei, tuskin se oli totta. Hän vain yritti esiintyä kohteliaasti, sillä tässä maailmassa oli turha toivoa edistystä asioihin jos sellaista ei näkynyt.

Se samainen tarjoilatyttö tuli hänen luokseen katsoen paheksuvasti. Kaipa tämä oli nähnyt tapahtumat.
- Tässä olisi nämä viestit, hän töksäytti ojentaen siistiä nippua kirjekuoria.
- Montako? Dagnir kysyi.
- 12. Neljä on yhdeltä ja samalta henkilöltä pohjoisesta, mutta loput ovat kaikki eri kohteista, tyttö vastasi nopeasti.
- Hyvä.
- ... Kuule, etkö sinä nyt sitten puhuisi kuitenkin sen Romeon kanssa? Vakuutan ettei hän ole kuka tahansa.
- Viis minä ihmisistä, joilla on taipumusta loukata ylpeyttäni edes huomaamatta sitä itse.
- No sinun ylpeyttäsi voisi kutsua vuoren kokoiseksi egoksi. Tajuatko ettei kukaan ole täydellinen? Ei kukaan voi välttää astumasta vuoren juurille, ne kun ulottuvat varmaan maailman keskipisteeseen saakka.
- Typerä vertaus.
- Entäs sitten? Minä pyydän sen Romeon nyt tänne ja sinä saat luvan olla kohtelias.
- Miten vain. Sano hänelle, että tämä on täysin sinun ideasi. Minä olen menettänyt kiinnostukseni. Hän saa selittää juurta jaksaen jos aikoo palauttaa sen.
- Mokoma! Ei ihmissuhteita tuolla lailla luoda!
- Ihan sama.
- Etkö voisi toimia niinkuin tavallinen palkkasoturi? Totella vain heti kun tukku käteistä heilautetaan nenän edessä?
- En todellakaan. Asia loppuun käsitelty.

Sitten hän painoi katseensa taas miekkaansa ja keskittyi kiilottamaan siitä niin puhdasta, että kelpaisi prinsessallekin peiliksi. Hänhän ei enää aloittaisi mitään keskustelua. Puhukoon Romeo itse, jos haluaa. Vaikka tuskin edes haluaa.

//Dagnir on nyt vähän hankala...mutta yritä ymmärtää, sen luonne on tommonen aina kun pitää tutustua johokuhun uuteen...//

Tarjoilijatar huokaisi pettyneenä ja pudisti päätään.
” Miehet..”, hän mutisi ja meni Romeon luokse, joka seisoi kauemapana heistä kahdesta.
” Romeo.. Älä suutu hänelle. Hänen kanssaan on hieman vaikea tutustua alkuun, mutta olen varma, että teistä hyviä kavereita. Täytyy olla vain kärsivällinen”, tarjoilijatar selitti hymyillen. Romeo mietti hetken.
” En oikein tiedä..”, hän sanoi epäröiden hieman. Nainen katsoi anellen miestä.
” Ääh.. Tämän kerran”, Romeo sanoi ja alkoi kävellä Dagnirin luokse ja yritti keksiä hyvää puheen aihetta samalla. Tarjoilijatar oli meni tyytyväisenä palvelemaan muita asiakkaita, välillä katsoen kahta miestä, joita hän yritti saada tutustumaan toisiinsa.
” Anteeksi se äsköinen.. Ei ollut tarkoitus loukata tai mitään..”, Romeo selitti, kun ei muutakaan keksinyt. ’ Miksi minun piti suostua tähän?’ hän mietti.
” Toivottavasti ei haittaa, jos istuudun tähän”, Romeo sanoi kohteliaasti ja istuutui tuolille. Oli muutaman hetken hiljaista. Romeo mietti sanoja, mitä sanoisi ja katsoi samalla, kun tämä kiillotti miekkaansa.
” Hieno miekka sinulla..”, Romeo aloitti, kun ei muutakaan keksinyt. Hän odotti, että Dagnir kohta hyökkäisi tai jotain sinne päin. Ehkä jopa häätäisi hänet pois. ’ Se varmaankin vihaa minua.. Se taitaa suuttua aika helposti..’ Romeo ajatteli.
” Minä tarjoan”, sama tarjoilijatar sanoi ja laittoi kaksi kuppia, toisessa oli Dagnirin vakio juomaa ja toisessa oli teetä.
” Pitäkää hauskaa”, tyttö sanoi hymyillen ja lähti heidän luotaan. Romeo hymähti pienesti, mutta tarjoilijattaren lähdettyä hymy hyytyi pikku hiljaa.


// Taas pyytelen anteeksi kun kesti, mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin keksin miten jatkan.. Olen toosi pahoillani\\

Dagnir hörpääsi juomaansa, laski sen pöydälle ja jäi hetkeksi tuijottamaan sitä mietteissään. Ihmisten kanssa oleminen oli aina niin vaivalloista. Ei rehellisyyttä, ei kunnioitusta.
- Joku on tuhonnut perheesi, niinkö? lausahtaa lopulta, toisen varmaan annettua periksi hänen kohdallaan. Mutta ei. Nyt Dagnir havaitsi silmäkulmastaan sen, minkä hänen olisi pitänyt havaita jo aikaisemmin. Miehen ympärillä oli aura, juuri sellainen, joista Aradan oli aina innolla selittänyt.

Miekka katosi näkyvistä ja katse nousi lasista tarkkailemaan sen sijaan tätä miestä, johon hänen haluttiin tutustuvan vaikka väkisin. Ehkä olisi parasta tehdä tytölle mieliksi.

- Mikäli näin on, kehotan sinua kertomaan minulle asiasta. Saatan pystyä olemaan avuksi, hän jatkoi kohta, sanojaan harkittuaan. Avun tarjoaminen ei ollut ihan yleistä hänen osaltaan, mutta kerta se ensimmäinenkin. Ja jos se sisälsi synkkiä aiheita, ainakaan se ei olisi mitään turhan uutta.

//Hmm, hieman lyhyt...//

Romeo mietti nopeasti mitä vastaisi, kun Dagnir alkoi puhumaan. Mies nyökkäsi pienesti ja katsoi Dagniria.
" En muista siitä mitään, kun en ollut edes yhtäkään vuotta vanha. Kuuluin rikkaaseen perheeseen ja koko sukuni asui isossa kartanossa onnellisina kai.. Rosvojoukko hyökkäsi sinne ja tappoivat melkei kaikki. Äitini ja minä pääsimme pakoon, mutta äitini ei selvinnyt hengissä vammojensa takia. Haluan kostaa sukuni puolesta murhaajille. Mutta en edes tiedä minkälaisia ne ovat..", mies selitti surullisena. Kerrottuaan juttunsa loppuun, hän hörppäsi teetään ja tunsi tuskaa sisällään. Mies peitti sen sisälleen. Dagnir tuntui pajon mukavammalta kuin ennen. Ehkä heistä voisi tulla kavereita, mutta ei se varmaa ole kumminkaan. Mutta oli tuskaa ajatella sitä. Hän oli sukunsa viimeinen.
" Olisin erittäin kiitollinen, jos voisit auttaa..", Romeo sanoi hymyillen ja katsoi toista miestä silmiin.

Hänen kasvonsa peittyivät varjoihin tarinan soljuessa hänen korviinsa. Hän ei ollut ajatellut kohtaavansa tällaista tässä maailmassa, missä kaikki tuntui olevan niin hyvin edelliseen verrattuna. Hän oli ollut sinisilmäinen ja typerä. Mutta nyt ei ollut aika alkaa haukkua itseään.

- Kuulostaa siltä, että voisin vaikka sotkea lusikkani soppaan, totea hetken hiljaisuuden kuluttua. Mikäli hän oli ymmärtänyt oikein, Romeo oli viimeinen eloonjäänyt sukuhaarastaan. Dagnir kykeni vain kuvittelemaan miltä se tuntui. Hän ei ollut koskaan ollut kovinkaan hyvää pataa senkään vähän sukunsa kanssa, mitä hän oli tuntenut. He olivat olleet olemassa, mutta eivät koskaan olleet erityisemmin koskettaneet häntä. Sisarkin oli kadoksissa.

Hän nosti mustanläheisen tummanruskeiden silmiensä katseen toiseen, mutta ei katsonut tätä suoraan. Hän ei halunnut vangita toisen katsetta ja vajota tämän sieluun. Ei antanut tämän nähdä kullan vilahdusta.
- Onko sinulla minkäänlaisia johtolankoja? Jotain mistä aloittaa? Ja mitä sinulla jo on apunasi? hän puhui täysin asialliseen sävyyn, hyvin eri tyyliin kuin vielä hetki sitten. Mielenkiinto oli herätetty. Hän hörppäsi juomaansa seuraten toisen ilmeitä siinä missä koko muun huoneen tapahtumia.

" No.. Olen saanut selville, että he kantoivat kaunaa suvulleni ja ne äsköiset tyypit, jotka olivat vähän aikaa sitten, olivat ehkä saaneet selville kuka oli hyökännyt sinne..", Romeo selitti ja joi loput teestään.
" Mutta ajattelin jossain vaiheessa mennä katsomaan sitä kartanoa. Se on Mirasta länteen", hän jatkoi. Vaikka koko kartano onkin palanut, mutta sieltä voi kumminkin löytää jotain hyödyllidtä tietoa.
" Minun pitää mennä tapaamaan niitä kahta. Voit tulla mukaan, jos vain haluat", hän sanoi ja nousi seisomaan laittoi tuolin lähemmäs pöytää ja odotti, että Dagnir vastaisi, tuleeko hän vai ei. Romeo huomasi tarjoilitaren tiskin takana, joka halusi hänen ja Dagnirin tutustuvan toisiinsa. Hän näytti olevan onneissaan. Hän oli varmaan katsonut heitä kahta. Aika omituinen.. mies ajatteli ja hymähti hieman.

Dagnir ei nyökännyt tai osoittanut mitenkään muutenkaan erityisempää halukkuutta seurata. Hän kuitenkin nousi ylös ja jätti pöydän silleensä. Hän tiesi, että tuo tarjoilijatar siivoaisi sen puolessa sekunnissa heti kun hän olisi kääntänyt selkänsä. Hän kiinnitti tämän huomion itseensä, käski elekielellä pitämään suunsa tukossa ja jatkamaan tulevan postin säilytystä. Hän palaisi piakkoin. Luultavasti. Mutta sitä epäilystä hän ei antanut tytön ymmärtää.

Hän veti mustat satiinihankansa paremmin, heitti mustan viitan harteilleen ja otti näennäisen rennon olemuksen laskeutua peittämään ikuista tarkkaavaisuutta ja valmiutta.
- Niin. Minut tunnetaan nimellä Dagnir, lausahtaa kuin ohi mennen, puoliksi toivoen, ettei mies muistaisi hänen niemään enää hetken kuluttua. Liian moni ei saanut sitäkään vähää hänestä tietää.

//Ögh. Ehkä olisi järkevintä lopettaa tämä peli tähän, kun ei ala edistyä? Mie ainakaan osa ayhtään kuvitella mitä tähän keksisin enää. Ote ikäänkuin kadonnut kokonaan...vai?//

[Haluattekos, että lukitsen aiheen?]

[minun puolestani mutta Rixulta ei vastausta oikein kuulu... o.o]

[No sitten olkoon auki :) Ilmoittakaa, jos jatkoa ei kuulukaan, laitan sitten lukkoon]

// Kyllä se miulle käy n.n\\

//Ööö...siis lukitaan vai ei...?//

// Eli siis lukitaan vaan \\