Hyvää huomenta, haluatteko aamiaiseksi?

Hän yritti tavoitella maailman ydintä, liekkiä sen sisuksista, mutta sai samassa kivestä ohimoonsa. Se viilsi siihen haavan joka alkoi melkein heti vuotaa verta. Mies tuhahti ohi mennen ja kohotti tumman katseensa tytön puoleen. Mikä tuota vaivasi? Miksi hän oli heittänyt tuon kiven?

Hän poimi kiven, katsoi sitä hetken epämääräisesti virnistäen ja nakkasi sen sitten muutaman metrin päähän toisen puun juurikkoon.
"Teinkö jotain sinua vastaan? Siis sen lisäksi etten hylännyt sinua sinne minne halusit tulla hylätyksi vaan toin sen sijaan tänne missä on edes jonkinlaisia elämänmerkkejä?" hän hädin tuskin edes huomasi terää sanoissaan. Tämä oli niin kuin hänen piti olla. Kylmä, törkeä. Vastenmielinen. Niin että kukaan ei jaksaisi häntä. Tunteeton.

Hänet oli jo tuntein sidottu useampaan täkäläiseen. Hän oli tullut Tukaan koska se oli lähellä ei-mitään. Sieltä oli hänen kannaltaan hyvät yhteydet ei mihinkään. Ja nyt hän oli lähtenyt matkalleen ei-mihinkään. Miksi hänellä oli seuralainen? Hänen täytyi jotenkin hankkiutua tytöstä eroon ilman että satutti tätä paljoa. No, henkisesti hän oli valmis satuttamaan. Se varmistaisi ettei Lucrecia seuraisi häntä. Lapsen - vaikka sitten vampyyrin - fyysinen vahingoittaminen kävisi taatusti hänen itsetunnolleen. Etenkin kun tyttö oli mitä oli. Niin häiritsevä.

"Kerro nyt viimein, minne oikein haluat? Voin heittää sinut minne ikinä vain haluat, mutta meidän on erottava. En voi kuljettaa ketään mukanani sinne minne olen menossa"...kuolemaan hän ajatteli määränpäätään tuntematta häivähdystäkää epäröintiä. Oliko hän eläin, joka pakeni isännältään kuolemaan? Kyllä varmaan. Kunhan isäntä ei koskaan löytäisi lemmikkiään, kaikki olisi hieman paremmin.

Lucy tuskin kiinnitti huomiota pieneen verivanaan miehen ohimolla kohdassa, johon pieni mutta ilmeisen tomera kivenpoikanen oli osunut, vaikka imelän metallinen tuoksu tönikin kevyesti hereille sitä sisäistä petoa, joka lieni ainoa selitys sille, että tyttö oli enää edes hengissä. Juuri nyt hänellä oli kuitenkin liian kiire nujertaa syyllinen ilmeensä - tietenkään lemmikki ei saisi nostaa kättään ihmistä vastaan - ja tuijottaa Dagniria jämäkästi.
Oliko tuon käytöksessä minkäänlaista, edes löyhää, logiikkaa? Lucy ei ainakaan löytänyt. Ystävällinen - tavallaan - sitten synkkä, omissa maailmoissaan, hetkessä pelastamassa vampyyritytön maallisia jäänteitä, ja heti perään luotaantyöntävä. Jostain ymmärryksen takaa kohosi valtava halu tarttua miestä olkapäistä ja ravistella kunnolla. Lucy puuskahti.
Mikä sinua vaivaa? Hän kirjaili nopein vedoin kosteaan maahan, yllättävän sujuvasti, vaikka tekikin sen ylösalaisin, niin että Dagnir saattoi lukea. Tyttö liikahti hermostuneesti ja kyykistyi sitten samalle tasolle omituisen toverinsa kanssa. Minä en ole uhka sinulle hän kertoi kehonkielellään - niin naurettavan itsestäänselvältä kuin se saattoikin tuntua. Edellisten sanojensa perään maahan hän kirjoitti;
Miksi suostuit ottamaan minut mukaasi, jos nyt haluat minusta eroon?
Lucy naksutti hampaitaan. Hänelle jokainen määränpää oli samanlainen kuin paikka josta hän oli lähtenyt, koska yksinäiselle sudelle se vain on niin. Dagnirkin oli yksin ja Lucy halusi tietää, mihin tämä oli matkalla.
Kaikkien kohtalot eivät ole vain sinusta kiinni. Hän lisäsi hieman varovaisemmin. Yksinäisyytensä lisäksi heillä kahdella ei ollut mitään yhteistä. Nuori vampyyri ei halunnut olla yksin, mutta hänellä ei vaihtoehtoja ollut valittavaksi asti, Dagnir taas tieten tahtoen yritti ajaa toiset loitommalle ja kadota sitten savuna ilmaan - melko kirjaimellisesti.

"Minä olen aina tällainen", hän vastasi ensimmäiseen kysymykseen, eikä kiinnittänyt huomiota elekieleen vaikka ymmärsi sitä siinä missä puhettakin, "Minulla ei ollut aikaa harkita sillä hetkellä. Ehkä tein virheen. Ehkä olen vain vanha hölmö", hän vastasi seuraavaan. Vanha hölmö? Mistä se oli luiskahtanut?

Kaikkien kohtalot eivät ole vain sinusta kiinni.

Hän jäi tuijottamaan sanoja maassa. Miten tuohon vastaisi niin ettei kuulostaisi siltä että on juuttunut oman päänsä sisään?

"En usko kohtaloon. Ja oli miten oli, se miten toisille käy ei ehkä ole yksin minusta kiinni mutta tuon aina asioihin negatiivisia aspekteja. Halusin eli en. Vie useita vuosia ennen kuin tilanteesta on mahdollistakaan saada jonkinlaista tolkkua saatikka saada sitä hallintaan. Sittenkin outoja tapahtuu. Sittenkin viimeinen ihminen joka on seurassani niin pitkään pysynyt kuoli minun vuokseni. En pidä murhenäytelmistä mitä muiden elämiin tulee", sanat olivat totuuksia jotka oli kaiverrettu hänen mieleensä. Ja myös tunnustus tytön sitkeydestä. Dagnir oli kova ja tiesi sen, vaati toisilta tavallista enemmän ennen kuin taipui tunnustamaan mitään.

Lucyn olisi halunnut kinata vastaan. Aina tuollainen, muka? Vaan eipä hänellä ollut tuekseen esittää mitään toisin todistavaakaan. Tyttö vain halusi uskoa, ettei mies kaiken aikaa ollut tuollainen, tai ainakaan ollut aina ollut.
Ja siltikään, hän ei ollut edes varma mitä tarkalleen tarkoitti 'tuollaisella'. Nuori vampyyri näytti hetken kovasti kiusaantuneelta, joutuessaan ajattelemaan asioita, jotka saivat hänen yksinkertaisen maailmansa näyttäytymään kokolailla uudessa valossa.
Ja kaikki virheet ovat auttamattomasti pahasta?
Lucy riipusteli maahan, hieman kuin vaihtaakseen aihetta. Jos hän olisi osannut sen sanoa ääneen, sävy olisi ollut hieman terävämpi, pisteliäs jopa. Ehkä tyttö jopa haastoi miehen kutsumaan itseään virheeksi, sanomaan, että nuorikko oli pahasta.
Minä olen muuten sinua vanhempi.
Hän lisäsi pienemmällä käsialalla, nostaen leukaansa hitusen, hyvinkin pikkutyttömäisesti. Ei sillä Lucylle oikeastaan merkitystä ollut, iällä, koska hän perusti kunnioituksensa johonkin muuhun. Henkiseen valmiuteen, voimaan. Siihen mikä sai susilauman seuraamaan johtajaansa.
Jälleen kerran Dagnirin sanat jättivät nuorikon melko lailla sanattomaksi ja vetivät hänen kulmansa mietteliääseen kurttuun. Toinen käsi hankasi alitajuisesti vahingoittuneen silmät jäännöksiä.
Pelkästään negatiivisia?
Vaikka Lucy kirjoittikin kaksi sanaa rauhallisesti, hänen katseensa painosti miestä. Henkilökohtaisesti hän ei uskonut, että maailmassa saattoi mitään saada täydellisesti hallintaansa, mutta mitäpähän tiesi, kotieläin takanedusmatolta? Mikään, edes hänen oma elämänsä, ei koskaan ollut ollut hänen hallinnassaan. Pienen hetken tytön katse näytti miltei poissaolevalta, sitten hän jatkoi;
Olet elänyt kovan elämän. En ymmärtäisi, vaikka haluaisinkin.
Hänen äänensä sävy olisi ollut neutraali, toteava, myöntävä. Pieni hymy leikitteli huulilla.
Ehkä sinä oletkin vanha ukko.
Lucyn virnistykset päättyivät aina jotenkin kömpelösti, muistuttaen lähinnä saalistaan arvioivaa pöllöä, joten tyttö ei edes yrittänyt, mutta hän hymyili niin lähellä kiusoittelevaa, kuin harjaantumaton tyttönen suinkin saattoi.

"Ei, kaikki virheet eivät ole pahasta. Mutta en voi sanoa sitä päätöstä oikeaksikaan. Asiassa on usempia negatiivisia kuin positiivisia puolia", hän vastasi tarkkaillen tytön sormien liikettä samaa tahtia kasvojen kanssa. Molemmat kertoivat aina hänelle jotakin ja noihin asioihin kannatti kiinnittää huomiota kun oli tekemisissä puhumattoman tytön kanssa.
Minä olen muuten sinua vanhempi oli saada hänet naurahtamaan. Mikä vitsi. Mitä merkitystä oikealla iällä muka oli? Hän oli tarkoittanut vanhalla sen ikäistä, että kunto alkoi pettää sekä henkisellä että fyysisellä tasolla. Olkoon mikä oli kunkin eri olennon kohdalla.

"En pelkästään negatiivisia. Mitä suurimmissa mittasuhteissa suurimmaksi osaksi. Ja ne negatiivisiuudet ovat usein vakavia. Eivät pieniä naarmuja sormissa vaan keihäitä rinnassa, näin verratakseni."

Seuraavat sanat saivat hänet kohottamaan kulmiaan. Kova elämä?
"Ehkä niin. Mutta käytännön kannalta katsoen en enää eläkään, vaellan kuoleman ja elämän välimaastossa pääsemättä hetkeksikään kauemmas kummastakaan. Tämä on minun kohtaloni, jos siis uskoo kohtaloon", vino hymy säesti edellistä. Hän ei uskonut kohtaloon, sen kyllä näki. Ehkä se olisi ollut jopa hänelle liian julma todellisuus.

Viimeiset sanat ja epämääräisen kiusoitteleva hymy olivat häirtseviä. Yrittikö tyttö keventää tunnelmaa?
"Kuuntele nyt. Minun kanssani ei ainakaan voi päätyä parempaan. Oma tieni vie aina vain alemmas, halusin eli en, ja vien mukaani lyöttäytyneet mukanani. En haluaisi vetää sinua niihin syvyyksiin. Sinulla on muutenkin tarpeeksi vaikeaa", hän sai vaikeasti lausuttua. Tuollaiset sanat eivät kuuluneet hänen suuhunsa. Hän ei pitänyt itsestään puhumisesta, eikä nähnyt mitään huvitusta vampyyritytön pelottelussakaan. Sehän ei välttämättä tehoaisi ollenkaan.

Hän ei tiennyt miten saisi Lucrecian ymmärtämään mitä tarkoitti.

Lucy katseli miestä tarkkaavaisesti tämän puhuessa ja miltei jokainen ajatus näkyi hänen kasvoillaan tavalla tai toisella, sillä tyttö ei koskaan ollut oppinut oikein hallitsemaan ilmeitään, kun ei varsinaisesti ollut ikinä nähnyt edes omia kasvojaan - hänellä oli kyllä peilikuva, tavallaan, mutta se oli sumea ja vääristynyt ja etenkin kasvot olivat sotkuiset, ikäänkuin valo ei olisi aivan tiennyt, miten suhtautua tähän tyttöön, jonka ei periaatteessa olisi kuulunut olla elossa.
Nuorikko kurtisti kulmiaan, kuten usein teki ankarasti pohtiessaan. Hänen mielestään positiivinen ja negatiivinen olivat asioita, jotka riippuivat liian vahvasti näkökulmasta ollakseen yleisesti määriteltävissä, mutta tuo lause sai jo muodostuessaan tyttöparan sotkeutumaan suuriin ilmauksiin niin tiukasti, että hänen kätensä hieman vapisi, kun hän jälleen kyykistyi sovittelemaan ajatustaan sanoiksi kosteaan maahan.
Tytön oli miltei mahdoton uskoa Dagnirin puhetta näiden negatiivisten asioiden vakavuudesta, mutta hän olikin elänyt suojatun elämän sohvannurkassa, eikä ollut koskaan edes nähnyt oikeaa keihästä. Niinpä hän saattoi tuhahtaa hiljaa ihan puhtaalla omalla tunnolla.
Hänen ainoa näkevä silmänsä loi mieheen merkitsevän katseen tämän jatkaessa ja Lucy tarttui nyt varmemmalla otteella kynänä käyttämäänsä pienen oksaan.
Puhutko nyt tosiaan itsestäsi? Lucy kirjoitti terävästi ja nosti toisen kätensä vasemmalle rinnalleen, missä sydämen olisi kuulunut olla.
Minä en ole elossa, mutten kuollut liioin. Minulla ei ole (hän empi hetken löytämättä oikeaa sanaa) sydäntä, eikä minun tarvitse hengittää, mutta pystyn liikkumaan ja ajattelemaan.
Tyttö lopetti epäröiden, hiljaa pohtien, oliko juuri puhunut - noin kuvainnollisesti - yli omien rajojensa. Vielä puolisen vuotta sitten hän ei olisi osannut moista edes ajatella, mutta jouduttuaan elämään itse ja tappamaan ravinnokseen, elämän ja kuoleman ero oli tullut nuorelle Lucrecialle kovin selväksi, ainakin kliinisillä tasolla. Hänestä tuntui kuitenkin, ettei Dagnir tarkoittanut elämisellä sydämen sykettä, hengittämistä ja verenpainetta, mutta mitä sitten, nuorikolla ei ollut juuri aavistustakaan. Siksi hän näytti hieman nololta.
Huokaisten Lucy kiinnitti katseensa jälleen mieheen ja kuunteli, kuten oli käsketty, muttei hän ymmärtänyt vieläkään. Se alkoi pikkuhiljaa turhauttaa tyttöä.
Sinun tiesi vie aina vain alemmas? Etsi sitten itsellesi uusi tie, jos sellaista ei ole, raivaa omilla käsilläsi.
Hän intti sitkeästi, naputtaen maata pienellä kepillään. Kuinka vaikea, kuinka mahdoton, kuinka pimeä saattoi yhden miehen mieli olla? Lucylla oli vahva tunne, että tämä tapaus yltäisi vielä aivan uusiin ulottuvuuksiin, eikä tyttö tiennyt, oliko se lainkaan hyvä asia. Ainokaisella silmällään hän tuijotti Dagniria, kuin yrittäen vakuuttaa vailla sanoja, että pitäisi itsestään huolen ja kaivaisi tiensä takaisin pinnalle vaikka sitten omilla katkenneilla kynsillään, sillä selviytyminen oli taistelua. Aina.

Dagnir luki kaiken mitä tyttö maahan kirjoitti ja pudisteli päätään. Tummat hiukset heilahtelivat pään mukana.
"Et ymmärrä. En tiedä miten voisin selittää tämän niin että ymmärtäisit. En edes tiedä erotatko sinä elävän olennon osat toisistaan..." huokaa, miettii hetken ja jatkaa sitten osittain selittäen asioita, "Minä olen matkustanut paljon, ja kokemukseni ovat todistaneet että jotta joku voi olla elossa, on hänellä oltava terve ruumis - jotta pystyy vaikuttamaan muihin ja jatkamaan elämäänsä - , terve mieli - jotta se mitä ruumiillaan tekee ei ole täysin vaistonvaraista vaan on olemassa myös jokin pienen äänen kaltainen joka sanoo mikä olisi parempi vaihtoehto - , terve sielu - jotta olisi halu elää ja mahdollisuus erottaa näkymättömät piirteet toisistaan - ja terveet tunteet - jotta maailmaa ja muita on mahdollista ymmärtää ja elää harmoniassa päällekkäisten ulottuvuuksien kanssa vaikkei niihin koskaan pääsisikään.

Minulla on terve ruumis, mutta kaikki muut osat ovat tavalla tai toisella virheellisiä. Mieleni vaipuu helposti synkkyyteen jolloin olen vaistojeni varassa. Sieluni on revitty irti ruumiista ja kasattu uudelleen silvotuista paloista että kukaan ei enää osaa katsomalla sanoa onko se kokonainen vai puuttuuko jotain. Minulta on kuitenkin mennyt aika lailla kaikki elämähalu, joten eiköhän jotain ole vialla. Ja tunteet..." hän ei voinut olla nauramatta itseironisesti, "En muista milloin viimeksi tunsin jotain aitoa ja sellaista, joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi."

Hän oli varma että hämmensi vampyyrityttöä entisestään ja huokasi raskaasti. Hän poimi kaksi ruohonkortta, mietti hetken ja sitoi ne sitten yhteen kiristäen niitä samalla kun puhuu, "Kun kaksi elämää sitoutuu yhteen, tietä pois ei ole. On mahdollista jättää solmu löyhäksi tai sitten antaa sen kiristyä, mitä tapahtuu luonnollisesti. Lopulta kun solmua katsoo ei ole helppo sanoa mikä osa kuuluu kuhunkin sieluun. Silloin ollaan erottamattomia. Mutta jos tuo solmu ei vieläkään ole tuonut sieluja tarpeeksi lähelle toisiaan, se jatkaa kiristymistään. Ja toinen ei enää kestä", sanojen myötä solmituista ruohonkorsista toinen katkesi, "Minä olen tässä tilanteessa. Sidos jonka solmin toisen kanssa on katkennut vieden osan minua mennessään. Eivätkä nuo osat voi enää kasvaa takaisin, koska minä olen jo kuollut, revitty juuriltani."

Hän ei tiennyt auttoiko demonstraatio mitään. Dagnir tiesi puhuvansa vaikeita. Mutta hän halusi tytön ymmärtävän. Hän halusi että tämä ymmärtäisi tarpeeksi voidakseen tehdä päätöksen oikeasti, tietäen seiraukset ja ennen kaikkea sen millaisen miehen kanssa oli tekemisissä.

Tyttö oli jo kohottanut kätensä vastatakseen kipakasti tietävänsä kyllä mistä elävä ihminen koostui, mutta päätteli sitten sangen nopeasti, ettei Dagnir tainnut sittenkään puhua maksasta tai munuaisista - vaikka eihän Lucy tietysti elinten nimiä tiennyt. Hän antoi kätensä valahtaa kylkensä viereen ja näytti eksyneeltä, mutta myös syvästi vaikuttuneelta.
Sinun maailmasi on liian suuri minulle. Lucyn käsi kirjoitti maahan, vaikkei tyttö hetkeksikään siirtänyt katsettaan miehen kasvoista, joita edelleen turhaan yritti lukea paremman ymmärryksen toivossa.
Ruumis. Mieli. Sielu. Tunteet. Hän toisti hitaasti, mietti ja pudisti sitten päätään.
Enhän minä edes erota niitä toisistaan. Nuorikko ei kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä miehelle, jonka katsoi näkevän valtavasti vaivaa saadakseen yksinkertaisen pienen vampyyrin ymmärtämään. Hän katseli kahta ruohonkortta niin keskittyneesti, että suorastaan hätkähti toisen katketessa, vaikkei siitä lähtenyt edes ääntä.
Lucy näytti surulliselta.
Mutta hän ymmärsi, jos ei muuta, niin ainakin sen, että oli kirjoittanut typeriä asioita, ja vaikka hän pyyhki sanat kadoksiin, se ei sanottua muuttanut.
Mutta osa toista jäi sinun mukaasi. Tyttö osoitti kahta ruohonkortta, kevyen kysyvä ilme kasvoillaan, aivan kuin ei olisi ollut varma päätelmästään. Hän puhalsi joitain hiuksia pois kasvoiltaan ja jatkoi sitten mietteliänä kahden korren tuijottamista. Ne olivat vihreitä nyt, mutta kuihtuisivat ennemmin tai myöhemmin, kun ne oli revitty juuriltaan. Dagnir oli käyttänyt samaa ilmaisua itsestään.
Eivätkö ne voi juurtua uudestaan? Lucy kallisti päätään ja tuijotti hetken kirjoittamiaan sanoja, ennenkuin pyyhki ne pois ja vastasi omaan kysymykseensä.
Vain jos ne eivät ole vielä liian moneen osaan silvottuja. Nuorikko kapsutti hajamielisesti korvaansa ja hänen ajatuksensa harhailivat ruohon juuriin.
Mutta juurista voi silti kasvaa uusia kasveja. Hän tuumasi hieman hajamielisesti, huomaamatta, että oli päätynyt ottamaan vertauksen hieman turhan kirjaimellisesti, yksinkertainen kun oli.
Mutta ainakin hän yritti parhaansa.

"Voi olla. Mutta älä sano sitä minun maailmakseni, sillä minun se ei ole..." hän vastasi ensimmäisiin sanoihin. Seuraavat sanat hän ymmärsi hyvin. Kuinka kauan oli häneltä vienyt ennen kuin hän oli ymmärtänyt mitä itse nyt toivoi saavansa tytön ymmärtämään? Kaiken alku oli kai silloin kun hän kuusitoistavuotiaana kuuli itseään nuoremman Nienorin suusta nuo sanat joilla kuvattiin noita ihmisen osia. Tuolloin pikkuinen, kalpea tyttö oli käskenyt hänen painaa sanansa mieleen ja ajatella asioita joskus siltä kannalta. Vuosien kuluessä hän oli alkanut nähdä siinä logiikkaa. Hän oli löytänyt punaisen langan. Ja sitten hän ei ollut ollut enää kaukana ymmärryksestä.

Mutta vampyyritytön tilanne oli toinen. Tällä tuskin oli tullut vastaan sellaisia tilanteita, joissa on pakko ajatella asioita joita harva ajatteli kovin pitkälle ja vielä harvempi löysi muutakin kuin mielensä seinän suojelemassa tietoisuutta kenties järkyttäviltä totuuksilta. Siinä samalla Dagnir ymmärsi myös tehneensä taas virheen. Nämä asiat joko olivat toisen ulottuvilla tai eivät olleet, mutta niiden ymmärtäminen vaati aina aikaa ja oikeita olosuhteita. Oli väärin yrittää saada joku ymmärätämään ne kerralla ja niin nopeasti kuin hän oli nyt yrittämässä. Mies oli valmis antamaan periksi. Sulkemaan suunsa loppuajaksi. Mutta sitten hoikka sormi alkoi taas kirjoittaa ajatuksia maahan.

Mutta osa jäi sinun mukaasi... Eivätkö ne voi juurtua uudestaan?... Mutta juurista voi silti kasvaa uusia kasveja...

Hänen teki mielensä itkeä mutta sellaista kykyä hänellä ei enää ollut. Niin hän sitten ilmaisi toiselle mielenliikkeensä siirtämällä käden kasvoilleen ja sitten pois, kuin ottaisi irti naamion, jota ei todellisuudessa käsin voinut irrottaa. Hän antoi silmiensä välkähtää kultaa kuten aina joskus oikeassa valossa ja oikeassa kuvakulmassa kävi. Hän antoi huultensa rentoutua ja kiristyä muutamaan kertaan kunnes jätti ne puolikireiksi, yhteen purruiksi. Hän antoi kulmiensa kohota, kasvoille juurtuneiden ryppyjen siletä sen verran kuin pystyi sillä iästään huolimatta osa niistä oli jo pysyviä. Hän antoi tytön nähdä oikeat kasvonsa, ne joilta saattoi lukea asioita liikaa yrittämäkin. Inhimilliset kasvonsa.

"Minulle ei jäänyt hänestä kuin muisto. Sillä niin kuin näiden ruohonkorsien kävi, toinen petti ennen toista. Solmu ja pala toista kortta jäi yhdelle osapuolelle. Minä olen se osapuoli, joka menetti palan, solmun ja toisen. On puhtaasti ironista, että minä olen meistä elossa ja hän oli se joka kuoli..." hän täytyi vetää henkeä, keskittyä hetki ja sittenkään hän ei saanut sanottua enää mitään. Hän jäi vain sanattomana tuijottamaan tyhjyyteen omien jalkojensa ja tytön kirjoittavien sormien välillä.

Näyttäen siltä, kuin ei olisi oikein tiennyt mitä ruumiillaan tekisi, Lucy väänteli sormiaan, etsi mukavampaa asentoa ja päätyi viimein sormeilemaan muutamaa hiussuortuvaa, jotka eivät suostuneet pysymään järjestyksessä olkapään takana.Hän katseli kirjoittamiaan sanoja, luki niitä uudestaan, eikä tunnistanut käsialaa omakseen. Puolessa vuodessa nuori vampyyri oli oppinut paljon, tai niin hän ainakin luuli, mutta nyt Dagniria kuunnellessaan Lucyn oli pakko myöntää, ettei hänellä kertakaikkiaan ollut elämisestä vielä minkäänlaista kokemusta. Tai juuri mistään muustakaan senpuoleen.Silmä miltei hätääntyneenä laajeten tyttö seurasi muutosta seuralaisensa kasvoilla. Ero todella oli radikaali, ja vaikka se saikin hänet hieman varuilleen, hän piti näistä kasvoista enemmän. Nämä olivat ihmisen kasvot. Lucy hymyili hiljaa, enemmän silmällään kuin suullaan.
Vahvat, mutta maailman - elämän - kuluttamat, hän ajattelit. Sellaisen miehen kasvot, joka on nähnyt aivan liikaa liian nuorena. Lucy kummasteli ajatusta hetken, se ei tuntunut hänen omaltaan, hieman kuin joku olisi vain kuiskannut sen hänen korvaansa. Tyttö värähti hiljaa
Sinä menetit osan itsestäsi, hän menetti henkensä.
Lucy kirjoitti toteamuksenomaisesti, antamatta itselleen turhaa aikaa pohtia, liikkuiko sopivan vai epäsopivan puolella.
Joten tavallaan hän keskeytti ja mietti hetken, yrittäen pukea ajatuksensa sanoiksi te olette kai tasoissa.
Nuorikolla ei ollut aavistustakaan siitä kuka 'hän' oikein oli, mutta nimet eivät tuntuneet nyt tärkeiltä. Lucyn käsi vapisi lähes huomaamattomasti, eikä hän ymmärtänyt tuntemaansa tunnetta lainkaan.
Lopultakin, elämä jäi sinulle, joten, luulisin, se on sinun vastuusi.

Hänen silmänsä seurasivat sormien liikettä ja mielensä ymmärsi maahan piirretyt sanat vaistomaisesti. Niin. Nienor oli menettänyt henkensä. Ja käskenyt Dagnirin jatkaa elämistä. Pysyä hengissä ainakin siihen asti että kykeni taas ajattelmaan selvästi. Se vain oli vienyt kauan, ja sittenkin hämmästyttänyt miestä itseään. Oliko hän koskaan naisen kuoleman jälkeen ajatellut selvästi? Siitä hän ei ollut varma. Mutta sen hän tiesi, että kun verinen tuska oli viimein lientynyt jonkin verran ja hän oli kyennyt erottamaan valon pimeästä, silloin hän oli päättänyt, ettei jatkaisi elämäänsä. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Siitä Nienor ei taatusti pitäisi. Oliko naisen henki seurannut häntä ja nytkin läsnä, estämässä häntä kuolemasta vielä? Oliko Nienor Mianolla ollut jokin suunnitelma hänen varalleen? Oliko jotain mitä hänen piti tehdä tai saavuttaa ennen kuin saattoi kuolla? Niin usein kuin mies tätä ajattelikin, ikinä hän ei saanut vastausta.

...tasoissa... hän luki sanan uudestaan ja uudestaan. Niin ei voinut olla. Heitä kahta ei koskaan olisi voinut vertailla oikeastaan millään saralla. Kaikessa he olivat niin erilaisia. Heidän ei olisi pitänyt edes koskaan tavata. Mikä sattumien summa kaikki olikaan ollut.

"Jos elämä on minun vastuullani, se seisoo huteralla pohjalla", hän totesi olkiaan kohauttaen. Hän ei ollut koskaan kyennyt kannattelemaan sen kummemmin omaansa kuin muidenkaan henkeä. Saattoi vain toivoa että tyttö oli väärässä, sillä sellainen olisi liian julmaa. Jopa tältä julmalta maailmalta.

"Mahdan minä hämmentää sinua aika lailla", hän hymähti katsoen tyttöä hiustensa lomasta.

Mies oli tarjonnut Lucylle pienen mahdollisuuden lukea kasvojaan ja tottavieköön tyttö teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutensa niin hyvin kuin kykeni. Se ei ollut paljoa, sillä sanattomaksi olennoksi nuorikon olisi pitänyt olla parempi tulkitsemaan muiden elekieltä, mutta ilmeisesti ilmeet eivät sisältyneet tähän.
Surua...? Niin, kyllä sitäkin, mutta se ei Lucyn mielestä ollut aivan päällimmäisenä. Syyllisyyttä, ehkä hämmennystäkin, hieman. Mutta sen saattoi päätellä miehen puheistakin, ei siihen kasvojentulkintaa tarvittu. Dagnir ei uskonut kohtaloon, mutta Lucystä oli mukava kuvitella, ettei kaikki hänen jäljessään tapahtunut ollut pelkästään hänen vikansa.
Hänestä oli myös kummallista, ettei joku oikeasti halunnut elää. Se oli jotain, mikä ei kertakaikkiaan mahtunut tytön pieneen päähän.
Eikös kaikki lopunperin seiso aika huteralla pohjalla?
Lucyn taitavat sormet vetivät viivoja maahan ja tyttö huokaisi hiljaa.
"Jos maailmassa on jotain varmaa, se on epävarmuus."
Hän siteerasi jotain suurta ajattelijaa, jota oli kuullut vanhan isäntänsä joskus siteeraavan. Silloin hän ei ollut ymmärtänyt lauseen merkitystä, mutta nyt se tuntui varsin selvältä.
Lucy saattoi vain nyökätä ujosti vahvistuksena Dagnirin sanoille, sillä kyllä, hän oli syvästi hämmentynyt, ja jos se ei näykynt ulospäin, täytyi katsojan olla joko sokea, tai sitten tyttö vain oli ilmeettömämpi kuin tiesikään - mitä hän ei tosiaan ollut.
Hämmentäisit varmaan ketä tahansa.
Hän vastasi hitaasti, epävarmana sanojensa todenperäisyydestä. Mitäs vampyyrityttö 'kenestä tahansa' tiesi yhtään mitään? Viileä tuulahdus hulmautti valkean mekon nauhat tytön syliin ja tämä tarttui niihin pienillä sormillaan.
Lucy ei tiennyt mitä sanoa.

Hän ei vastannut mihinkään sanoihin pitkään aikaan. Ja sitten kun hän puhui tunnelma muuttui kerta rysäyksellä. Hän tajusi olevansa yllättäen pohjattoman huvittunut. helpotusta ei puhuminen hänelle suonut, mutta jos ei muuta niin ainakin hän sai taas kokea kuinka naurettava maailma olikaan.
"Sinulla on kovin vähän kokemusta yhtään mistään. En tiedä montako vuotta olet elänyt mutta varmasti pidempään kuin minä. Minä olen vasta 22-vuotias. Hyvä että edes aikuinen. Minusta sinun pitäisi...ikään kuin lähteä maailmalle. Seikkailemaan. Elämään. Ei kai vampyyrien osa voi niin paha olla etteivätkö tekin voisi vallan hyvin saada nimeä muussakin kuin verenhimoisuudessa. Jos et onnistu keräämään itsellesi kokemuksia, omia kokemuksia, joita joku toinen ei ole opettanut, on sinun vaikea nähdä mihin olet menossa ja mikä on sinun tiesi."

Vaikka hän sanoi näin tietäen, että saattaisi joutua opastamaan tyttöä ainakin uuden tien alkuun jos tämä suinkin vaihtoehtoa hyväksyikään, hän oli jollain tavoin ennakkoluuloton. Hän ei ehkä uskonut omaan elämäänsä, mutta ainakin Dagnir uskoi muiden elämiin. Hän uskoi, että tervaisinkin höyhenpuku voi puhdistua jos lintu vain sitkeästi pyristelee ja toimii oikein. Eikä anna periksi.

Hän oli tosiaan oikea sekasikiö, mitä tuli hänen mieleensä. Oliko sielun mukana revennyt paloiksi mielikin?

Lucy aisti helposti muutoksen vallitsevassa tunnelmassa ja liikahti melkein vaivaantuneena. Oliko hän sanonut jotain väärin, tai silkkaa ymmärtämättömyyttään mennyt lausumaan jotain typeryyksiä? Hän arveli sen hyvin mahdolliseksi, olihan hänen viimeisestä keskustelustaan kulunut... no tuota, eipä hän ollut juuri keskustellut vanhassa kodissaan, eivätkä metsän eläimet yleensä olleet turhan puheliaita.
Vaikka tytöstä tuntui, että Dagnirin sanat olisi hänen entisessä kodissaan moitittu suoralta kädeltä röyhkeiksi, Lucy näki totuuden niissä kivuliaan selvästi. Hän puri huultaan ja kietoi sormensa löyhästi mekkonsa nauhoihin.
Minä --- hän aloitti pienen tauon jälkeen, mutta pysähtyi samantien miettimään uudestaan. --- olin lemmikki. Yli puoli vuosisataa.
Jälleen tytön keveät sormet pysähtyivät hetkeksi. Puoli vuosisataa. Viisikymmentä vuotta. Kyllä, niin kauan hänen tuntemansa maailma oli ollut 37 huonetta ja puolentoista hehtaarin pihamaa. Tämä muutos, jota hän nyt eli lävitse, oli karu, eikä edes parempaan päin, Lucyn kirjoissa ainakaan.
Kuusi tai seitsemän täysikuuta sitten kadotin perheeni. Minun oli pakko lähteä maailmalle.
Tyttö pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan ja vaurioituneen vasemman silmänsä päältä. Se kutisi edelleen kiusallisesti, oli luultavasti tulehtunut.
Mutta minä en puhu, eikä kukaan pysähdy kuuntelemaan. Minun on myös aterioitava, se on kai ihmisistä kiusallista. He pelkäävät, vaikka tappavat itsekin ruuakseen. Ja huvikseen.
Lopettaessaan Lucy näytti jopa hieman tuohtuneelta. Hän ei mielessään juuri erotellut ihmisiä muista eläimistä, joten katsoi helposti kokeneensa vääryyttä saamassaan kohtelussa. Jos hän tappoi yhden tai kaksi silloin tällöin ruuakseen - sillä oli hänen veren lisäksi muutakin syötävä, esimerkiksi lihaa - nousi valtava haloo, eikä tyttöparka ymmärtänyt miksi hänen toimintansa katsottiin vääräksi, kun ihmiset jopa metsästivät harrastuksena. Hän pudisti päätään karkottaakseen ärtymyksensä ja katsahti ylöspäin, ehkä lähinnä vaikutelman vuoksi.
Loppujenlopuksikin villieläimet olivat kohdelleet nuorta vampyyriä paljon paremmin, siksi tämä asui mieluummin niiden kanssa metsässä, paitsi kun kipeästi tarvitsi ihmisverta ja tuli sen vuoksi kaupunkiin.

Hän luki sanat ja melkein kuuli äänen kertomassa tarinaa. Hän olisi mieluiten kuullut äänensävyt ja nähnyt ilmeet samalla, mutta ei hänkään ihmeisiin pystynyt. Kun tyttö ei puhu, sävyt eivät kuulu, ja kun tämä kirjoittaa sanansa maahan, ei voi samalla katsoa ilmeitä.

Lyhyesti sanottuna Lucrecia oli siis ollut puolisen vuotta vapaalla jalalla oltuaan ensin puoli vuosisataa vahdittuna ja eläimeksi koulittuna. Voisi käyttää termiä villiintyminen. Mutta se ei kuulostanut hyvältä sittenkään.
"Ihmiset on samanarvoisia kuin eläimet, jos sitä mietit. Mutta poikkeuksellista meissä omatunto. Sen puuttuminen on harvinaisempaa kuin eläin jolla on sellainen. Eli äärimmäisen harvinaista. Jotkut sanovat että ihmiset luotiin että olisi joku joka itkisi menetetyn vuoksi. Mutta ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu itsekkyys. Oikeastaan kaikki voidaan selittää itsekkyydellä. Itsekkyydestä ihminen rakastaa toisia ihmisiä ja itsekkyydestä hän kohottaa itsensä eläinten yläpuolelle. Vaikka tappaisi jonkun kerjäläisen kadulta, jolla ei edes ole perhettä, joku pitäisi sitä vääränä tekona koska on tottunut näkemään kyseisen kerjäläisen työssään kotikadullaan ja kun häntä ei enää näy muistaa oman kuolevaisuutensa ja voimiensa vähyyden."

Hän kohotti katseensa kaukana myllertäviin myrskypilviin. Muisti sen villin vapauden jonka sen silmässä leikkiminen oli herättänyt. Ja hän hymyili vinoa hymyään noilla huulilla, jotka eivät osanneet muunlaista hymyä.
"Maailma ei ole mustavalkoinen. Ei ole olemassa vain hyvää ja pahaa. Niiden välissä on monenlaista, tasapaino keinahtelee jossain noilla tienoilla. Kunkin yksilön on vain itse löydettävä oma tiensä."

Lucyn kuunnellessa hänen sormensa elivät omaa elämäänsä, kuvioiden kosteaan maanpintaan sinänsä merkityksettömiä kaaria ja kiemuroita, pehmeitä ja pyöreitä muotoja, muttei ensimmäistäkään kulmaa.
Mies puhui kovin kauniisti ihmisistä, mutta Lucy ei ollut ihminen, ja mitä enemmän hän kuunteli, sitä enemmän hänestä tuntui, ettei koskaan voisikaan olla.
Omatunto. hän kirjoitti hitaasti ja puolittain tuhahti, puolittain huokaisi, yhtä aikaa sekä turhautuneena, että lähes surumielisenä.
Minun kanssani sillä ei ole mitään tekemistä. En minäkään osaa itkeä menetettyä.
Vaikkei viileää sävyä saattanutkaan kuulla, oli se kuitenkin läsnä, eikä sopinut tytön pehmeän valkeaan, lähestulkoon lapsekkaaseen olemukseen lainkaan.
Nuorikko korskahti hiljaa, ja kurkunpään takaa kohosi ääni, joka olisi voinut olla hiljainen naurahdus, tai sitten ei.
Hän katseli seuralaistaan miltei arvostelevasti tuon puhuessa itsekkyydestä.
Ei se vain ihmisiä koske. Kaiken elävän on oltava tavallaan itsekästä, säilyäkseen hengissä.
Lucy siristi silmäänsä hieman seuratessaan Dagnirin kasvoja mahdollisten sanattomien mielenilmausten varalta. Kaiken aikaa mies todella näytti tietävän mistä puhui ja sai näin tytön jälleen hieman varovaisemmaksi paitsi sanojensa, myös elekielensä kanssa.
Hän seurasi toisen katsetta kohti kaukaisia pilviä, eivätkä ne herättäneet hänessä ensimmäistäkään ajatusta, tai selkeää tunnetta.
Nuori Lucrecia nuolaisi hitaasti huuliaan ja kohotti jälleen arvostelevaa kulmakarvaa ikäänkuin harkitun rauhallisesti.
Onko hyvää ja pahaa olemassakaan?
Hän napautti takaisin, varpaillaan, puheen suunnan varovaiseksi saamana. Kysymys oli tarkoitettu ohittamattomaksi, sillä Lucy ei halunnut keskustella hyvästä ja pahasta, sellaiset asiat olivat liian korkealla hänen mitättömän päänsä yläpuolella, niihin ei hänellä ollut mitään asiaa.

Hän kohotti kulmiaan ja huokasi päätään puistellen tytön kieltäessä ihmisyytensä. Oliko se jonkinlainen tauti? Hän tiesi kyllä sen tunteen, tunsi sen itsessäänkin - hänessähän oli tietyssä määrin lohikäärmettä - mutta aina se tuntui yhtä turhauttavalta kohdata. Silloin joskus kun hän halusi saada jonkun tällaisen ymmärtämään inhimillisyytensä, se aina vei aikaa. Sanoinkuvaamattoman paljon aikaa. Eikä sittenkään tuloksia välttämättä syntynyt ollenkaan. Se oli omapäisyyttä, kovapäisyyttä. Sulkeutuneisuutta.

"Hyvä on. Sinä itse päätät mikä olet. Minä en aio puuttua siihen", hän totesi olkiaan kohauttaen. Miksi hänen edes pitäisi yrittää? Varmasti oli enemmän perusteita inhimillisyyttä vastaan kuin sen puolesta. Tunteista oli haittaa. Ihmisyydestä oli turhauttavan paljon haittaa ja kovin vähän hyvää. Ainakin jos laski asia kerrallaan viitaten kintaalla niiden painoarvolle.

"Hyvää ja pahaa? Kuka tietää", hän huokasi ja virnisti itselleen. Hän oli tavannut pieyden ja valon jumalan ja jumalattaren, mutta edelleenkän hän ei oikein uskonut kumpaankaan voimaan. Tai no. Aina välillä hän uskoi. Se vain, oliko pimeyttä ja valoa ollut jo ennen ihmisiä pyrkimyksineen?

Tummahiuksinen vetäytyi hetkeksi sisäänsä ja avatessaan tummat silmänsä ne olivatkin vaihtaneet väriä kultaiseen.
"Kaikesta surkasta ja inhottavasta huolimatta minä kuitenkin uskon, että ihmisyyden myöntäminen on osoitus voimasta. Aivan niin kuin omien heikkouksienkin myöntäminen", kultasilmän sanomana sanat vaikuttivat huolestuttavan vakavastiotettavilta. Mies pyöäräytti kevyesti harteitaan ja säpsähti äkkinäisesti. Hän ponnisti jaloilleen ja otti muutaman askeleen etelää kohti, siristellen silmiään kauas horisonttiin. Oliko tuo...?

Käsi kohosi hipaisemaan korvakorua, jonka kautta oli äkkiä tuntenut jotain pitkästä, pitkästä aikaa.

Lucy kurtisti kulmiaan kuin olisi lukenut miehen ajatuksia, vaikka eihän hän tietenkään sellaiseen kyennyt. Jotenkin tyttö vain arvasi, minkä suuntaisia ajatuksia toinen hautoi mielessään.
En minä ihmisyyttä vikana pidä.
Hän huomautti varsin napakoin viivoin, naputtaen maata sormellaan kuin painottaakseen sanojaan, vaikka vaikutus katosikin jonnekkin hänen puhumattomuutensa pumpuliin.
En vain osaa pitää itseäni ihmisenä, sen enenpää kuin kissakaan, tai lintu tai kala.
Jostain syystä Lucy yllättyi itsekin sanoistaan, sillä hän ei ollut tiennyt ajattelevansa niin, ennenkuin tuli pakotetuksi antamaan jonkinlaisen, sanallisen muodon sille, mitä ehkä aina oli tuntenut. Lopulta hän kohautti olkiaan, kuin todeten, että keskustelu oli turhanpäiväinen, eikä johtanut mihinkään.
Nopea kulman kohotus kieli, ettei tyttö niinikään ollut valmis aivan hyväksymään todeksi miehen vastausta hyvästä ja pahasta, mutta koska kysymys oikeastaan olikin tarkoitettu retoriseksi, ei Lucy jaksanut työntää nenäänsä siihen kiinni. Osittain varmasti siksikin, että pelkäsi saavansa jälleen sylintäydeltä jotain, mitä kertakaikkiaan ei kykenisi käsittämään.
Sitten hän tuhahti ja näytti niin epäuskoiselta, kuin hämmentynyt nuori tyttönen saattoi. Ensimmäistä kertaa hän ei nähnyt Dagnirin sanoissa järjen hiventäkään. Inhimillisyydestä ei tytöllä ollut mitään sanottavaa, mutta heikkoudet olivat heikkouksia ja saattoivat merkitä kuolemaa kenelle tahansa hänen laillaan elävälle.
Lucrecia halusi kovasti väittää vastaan, mutta vieras kullan kiilto miehen silmissä oli säikäyttänyt hänet pahasti ja kun hän viimein alkoi siitä hieman toipua, oli miehen huomio siirtynyt jo aivan toisaalle.
Niinpä nuorikkokin nousi seisomaan, hitaasti ja varovasti, ja seurasi Dagnirin tutkimatonta katsetta omallaan, vaikkei edes vampyyrin vaistollaan löytänyt ympäristöstä mitään hälyttävää, tai edes poikkeavaa.

"Aika on siis jo loppu...he ovat löytäneet toisensa ennen minua..." hän mutisi eräällä ikivanhalla kielellä, jota ainoa olento jota hän oli koskaan alusta loppuun rakastanut äitinään oli käyttänyt. Kielellä oli nimikin, mutta sitä hän ei tavannut käyttää edes ajatuksissaan. vaarallista. Niin paljon valon ja varjon taistelua piilotti se sisäänsä.

Hän kääntyi katsomaan vampyyrityttöä. Silmät sulkeutuivat sinetöiden päätöksen.
"En usko, etät pääsemme aiheessa puusta pitkään. Olemme erilaisia ja kokemuksemme ovat olleet erilaisia. On surullista, kuinka minä ihminen yritän tolkuttaa itselleni etteivät silmäni valehtele.
Mutta tuolla o nyt alkanut jokin johon minun on pakko puuttua. Menneisyyden haamut ovat saaneet minut kiinni. Jos uskoo kohtaloon voisi sanoa että se on kohtalo. Minun on mentävä sinne ja meidän on ratkaistava tämä kiista. Kiista, joka käytännössä on niin kovin pieni, mutta jolla on jo liian monta viatonta uhria.
Voin viedä sinut jonnekin, jos haluat. Mutta tuonne paikan päälle en salli itseni sinua vievän. En halua puuttua selvitymiseesi, vaikka tiedän jo puuttuneeni. Kerro minulle, minne haluat? Ja jos et halua, en vie sinua minnekään. Nukun tässä yön yli ja suuntaan paikan päälle."

Hänessä oli jotain suuresti vialla. Päähänpinttymät, tottumukset vaikeuttivat ihmisten kanssa toimeentuloa. Kuitenkaan hän ei muutamaa vuotta pidempään kyennyt pysyttelemään sivussa sivistyksestä.

Kenties Lucrecia oli niin erilainen ettei auttanut mitään hänen tarpeelleen olla ihmisten lähellä? Ehkä hänen päänsä myönsi ettei tyttö ollut ihminen? Luultavasti vika kuitenkin oli hänessä eikä tuossa olennossa.

Lucy tutkaili Dagniria kovin epätyypillisen neutraali ilme kasvoillaan, kohottaen kulmiaan vain aavistuksen miehen lausuessa sanoja kielellä, jota edes nuorikko, niin mahtavan kielipään kuin omasikin, ei ymmärtänyt. Joitakin rakenteita hän ehti tunnistaa, ehkä tutunkuuloisen sanan, muttei mitään, mistä olisi saanut otetta.
Niin keskittynyt tähän vampyyrityttö oli, että joutui hämmentyneenä räpyttämään silmiään ja miltei ravistamaan päätään, että ymmärsi edes yleiskieltä, jota mies oli palannut puhumaan.
Lucy kallisti päätään kuin nyökkäykseen, muttei kuitenkaan aivan nyökännyt noustessaan seisomaan ja yrittäessään edelleen nähdä tai aistia sen, mitä Dagnir oli aistinut, mutta täysin turhaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tuhahti hiljaa ja pudisti päätään, kuin päättäen, että oli turhaa sanoa enenpää. Heidän tiensä auttamatta erkanisivat tässä, eiä Lucykaan osannut olla niin pahoillaan, kuin oli luullut. Jotenkin tämä Dagnir paitsi kummastutti, myös hieman pelotti häntä.
Tyttö pudisti päätään, kieltäytyen miehen tarjouksesta viedä hänet jonnekin. Ei, hänen olisi matkustettava vielä kun oli yö, päivänvalo sopi hänelle vielä huonommin kuin muille vampyyreille.
Mietteliäänoloisesti muutaman askelen eteenpäin vaelleltuaan Lucy pysähtyi ja pyörähti ympäri kuin olisi juuri muistanut jotain. Hän etsi katseellaan miehen silmiä hetken, hymyili sitten lämpimästi ja niiasi syvää, kiitokseksi kaikesta, hyvästiksi.
Valkeat helmat hulmahtaen hän sitten katosi harvojen puiden sekaan, tietämättä mihin oli menossa, seuraten nenäänsä.

[Tämä oli kai tässä. Kiitos kärsivällisestä peliseurasta.]

[kyllä, kiitoksia tosiaan, oli ihan mukava peli. ^^]