Hellesäällä

Remina hätisti perhosen nopeasti. Nova räpäytti hitaasti silmiään. No, hän olikin kumma kun piti hyönteisistä niin paljon. Mies oli ohjannut perhosen siihen, omana tapanaan tehdä ystävällinen ele, muttei olettanutkaan naisen ymmärtävän sitä.

"Se mitään." Tipauttaen kieltosanan pois, kuten usein tapasi, Nova kohotti lasin sa huulilleen ja joi sen tyhjäksi.
"Hallitsemaan?" Laiskaan ääneen livahti kiinnostuneisuutta. Haltiamies oli kuullut Dahlialta usein, että elementalistit hallitsivat voimiaan vähän samaan tapaan kuin hän perhosia. Tatuoidusta se oli tietenkin kummallista. Miten jotain ei-elävää pystyisi suostuttelemaan tekemään jotain?
"Minä..." Nova pysähtyi kesken aloituksen, tajuten ettei ollut mitään lyhyttä keinoa selittää kykyään. Ja mies tahtoi kertoa siitä. Olihan Reminakin kertonut omastaan.
Selittämisen sijaan hän laski toisen kätensä pöydälle, kämmenpuoli ylöspäin ja sormet harallaan ilmassa. Kohta mona perhosta ilmestyi lepattamaan sen yläpuolelle, pyörien kuvioita ilmaan tavalla, jolla hyönteiset eivät yleensä lennelleet. Hailakanruskeat silmät katselivat niitä, ja yksi toisensa jälkeen perhoset laskeutuivat hänen sormenpäilleen.
"Osaan tällaista."
Nova hymyili raukeasti, ja perhoset lepattivat pois, jatkamaan sitä mitä hyönteiset nyt tekivätkään.

Remina nyökkäsi hieman toiselle, kohottaen lasin taas huulilleen, huomaten juoman olevan melkein loppu. Hän huokaisi ja mietti hetken, pitäisikö tilata vieläkin tai tarjoaisiko Nova vielä yhden. Kauaa hän ei kuitenkaan miettinyt asiaa, koska Nova alkoi tekemään jotakin hyvinkin mielenkiintoiselta vaikuttavaa. Perhoset tekivät ilmaan jonkinlaisen kuvion, jota hän huomasi tuijottavansa niin pitkään, kun perhoset viimein istahtivat Novan sormille.

"Aika hyvin", hän sanoi ja jopa hymyili hieman. Hän joi lasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella ja jäljelläolevat jääpalat kilahtivat lasin reunoihin, kun hän laittoi sen takaisin pöydälle ehkä aavistuksen liian voimakkaasti.
"Minä osaan tällaista", hän sanoi ja kohdisti katseensa lasissa oleviin jääpaloihin. Kohta niiden päällä loimusi tuli, joka kulutti jään pois. Hän varoi kuitenkin sabotoimasta itse lasia, vaikka oikeastaan hänen teki mieli polttaa sekin. Lopulta hän sammutti tulen, jäistä ei ollut enää tietoakaan.

Nova seurasi Reminan rehvakasta elettä toinen kulmakarva koholla. Hän hymyili arvostavasti nähdessään jääpalojen päällä roihuavat liekit, ja huolehti hetken lasin puolesta. Jos Dahlia saisi tietää, tämä veisi lasin hinnan hänen... ai niin. Ei hän saanut palkkaa. Dahlia jättäisi hänet ilman illallista.

Haltia taputti käsiään hitaasti yhteen, ja hymyili puolivillaisesti.
Pitkän harkinnan jälkeen hän päätti, että jaksaisi nähdä vaivaa huvin eteen. Niinpä Nova jäi tuijottamaan Reminaa tämän vihreisiin silmiin, unisella ja epäuhkaavalla tavallaan, kuin olisi nukahtanut pystyyn.
"Jääpaloja on mukava syödä kuumalla."

Kohta tiskin luota kuului Dahlian yllättynyt huudahdus, mutta haltianainen jätti asian sikseen kuten aina teki. Niinpä kaksi perhospilveä pääsi vapaasti keittiöön. Sieltä ne suuntasivat pöydän luo, ja kaarsivat Reminan lasin yli. Heti tehtävästään vapauduttuaan perhoset hajaantuivat omiin suuntiinsa.
Sen pohjalle oli kilahtanut kaksi uutta jääpalaa.

Nova nojautui taaksepäin tuolillaan, ja jollei hän olisi niin laiska tekemään ilmeistään selkeitä, hänen kasvoillaan olisi ollut haastava hymy. Hänen kahvitaukonsa riittäisi pieneen kilpailuun. Lisäksi sellainen vei ainakin häneltä vähemmän voimia kuin puhuminen tällä säällä.

Oli täysin Reminasta kiinni, tajuaisiko tämä hänen tarkoituksensa, ja vastaisiko tämä haasteeseen.

Remina hymyili hieman Novan taputtaessa käsiään. Hänen kulmansa kohosivat kuitenkin tämän sanoista. Kun perhoset toivat pari jääpalaa, hänen silmänsä kapenivat hetkeksi, kun hän mietti, mitä toinen oikein ajoikaan takaa. Hän nojautui hieman eteenpäin ja otti lasin ja kallisti sitä hieman. Toinen jääpaloista putosi hänen kämmenelleen.

"Totta", hän sanoi ja yhtäkkiä jääpala roihahti tuleen. Näytti miltei siltä, että hänen koko kätensä olisi palanut. Hän sammutti kuitenkin tulen nopeasti ja nyt hänen kätensä valui vettä.
"Ne vain sulavat liian nopeasti", hän totesi kulmiaan hieman rypistäen. Hän sulatti myös toisen jääpalan lasin pohjalle, nyt se oli pelkkää juoksevaa vettä.

"Juominen on mukavampaa sitä paitsi", hän sanoi ja katsoi Novaa vino hymy huulillaan. Hän ojensi lasin tälle sanomatta juurikaan mitään muuta.

Nova hymyili huvittuneena, kun Remina tajusi mitä hän oli ajanut takaa. Naisen esitys oli kuitenkin vaikuttava, ja hetken ajan haltiamies pelkäsi tämän käden puolesta, vaikkei kasvoilla näkynytkään selkeää ilmettä.
Hän kuitenkin vastaanotti lasin sulamisvesineen hymyillen vaikuttuneena.
"Riippuu keneltä kysyy..." Tatuoitu joi veden yhdellä kulauksella, miettien miten saisi aikaan jotain tuotakin näyttävämpää.

Muutaman metrin päässä sattunut tapahtumaketju kuitenkin päätyi pysäyttämään mietinnän.
Dahlia oli kantanut tyhjiä laseja pois eräästä pöydästä nähdessäään Reminan leikit tulen kanssa. Hän oli hymyillyt, ajatellen Taas Nova on hankkimassa uutta tuttavaa, kun oli tuntenut pienen nykinän alkavan silmänsä vieressä.

Kevyt tömähdys ja hajoavan lasin kilinä saivat Novan kiepahtamaan ympäri tuolillaan. Hän vaikutti vihdoinkin heräävän kokonaan, ja ponkaisi ylös, kiiruhtaen pöytien väliin tuupertuneen työnantajansa vierelle. Tämä makasi kyljellään, nykien kuin olisi saanut sähköiskun. Ristikkokatoksen läpi porottava auringonvalo loi vaaleita läikkiä tämän kasvoille, joiden violetit silmät olivat puoliksi sulkeutuneet. Nova nosti Dahlian pään syliinsä, ettei se hakkaisi vasten kovaa lattia kouristusten tahdissa.
"Remina. Osaatko leijuttaa?" Kalvakan ruskeat silmät kääntyivät ensimmäisen puoleen, jonka arveli pystyvän auttamaan itseään.
"Autathan vähän. Saat kolmannen siiderin." Novan ääni ei ollut lainkaan hätääntynyt. Hän tiesi mitä tehdä, mutta ei halunnut käyttää perhosia Dahlian siirtämiseen. Liian moni niistä musertuisi, ja kestäisi ikuisuus saada ne takaisin täydelliseen hallintaan.

Remina kohautti hieman olkiaan ja nojasi taakse tuolinsa selkänojaan.
”Ehkä”, hän sanoi ja hymähti hieman. Muuta hän ei ehtinytkään juuri tehdä, kun kuuli särkyvän lasin helinää jostakin lähettyviltä. Hän jännittyi heti, pomppasi ylös kuin vieteri.

Mitä Remina näki, ei ollut aivan sitä, mitä hän aluksi kuvitellut. Kahvilan pitäjä makasi nimittäin maassa ja näytti kouristelevan jokseenkin ilkeän näköisesti. Ei…sitä hän ei ollut odottanut. Hänen mielikuvituksensa oli saanut aikaan aivan erilaisia kuvia hänen päässään. Niissä oli ryöstäjiä ja murhaajia, jotka hakkasivat ikkunoita ja vaanivat viattomia uhreja, lopulta hyökkäsivät viattoman näköiseen kahvilaan…

Joka tapauksessa, kun hän näki, miten asian oikea laita oli ja näki, miten se oli herättänyt Novankin toimimaan ripeämmin kuin Remina olisi osannut edes kuvitella, hän lampsi Novan perässä naisen luokse. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut, mikä toisella oli tai miten tälle oli käynyt, mutta kuitenkin hän huomasi nyökkäävänsä toisen kysymykseen. Osasihan hän leijuttaa. Olihan hän velho ja varsin taidokaskin, pimeiden taikojen suhteen tosin ehkä parempi. Mutta leijuttaminen kuului jokaisen velhon perustaitoihin, joten tottahan hän sen osasi tehdä.

Hän otti sauvansa eräästä isosta taskusta, jossa oli pitänyt sitä piilossa. Hän siveli sitä hetken ikään kuin rakastavasti, ennen kuin viimein heilautti sitä ja mutisi loitsun. Kohta nainen leijui noin metrin maan pinnan yläpuolella.
”Siideri kuulostaa niin houkuttelevalta, että voin leijuttaa hänet aivan minne tahdot”, hän sanoi katsoen Novaa odottavasti ja olettaen, että tämä kertoisi minne hänen oli määrä nainen heittää…tai siis leijuttaa ilmeisesti mahdollisimman helläkätisesti.

Nova hengähti helpottuneena kun Remina nyökkäsi. Haltialla ei ollut aavistustakaan siitä, että leijuttaminen oli jokaisen velhon oppimäärässä, vaikka olikin saanut kuulemansa perustella sen käsityksen että monet osasivat sen.
"Kiitos." Hän nousi seisomaan, katsellen reilusti maanpinnan yläpuolella leijuvaa ja yhä kouristelevaa Dahliaa kiinteästi.
"Seuraa minua."

Haltiamies harppoi aivan kahvilan perälle, ja asteli sisään kapeasta ovesta jonka edessä oli samankaltaiset helmiverhot kuin keittiöönkin vievässä. Heti niiden takana kohosivat jyrkät portaat yläkerrassa sijaitsevaan asuntoon, tarkemmin sanottuna olohuoneeseen. Nova harppoi matalalle sohvalle, jossa ei ollut käsinojia, ja viittasi Reminaa laskemaan Dahlian siihen.
Sitten hän meni keittiöön, joka aukesi olohuoneeseen ovettomana, ja availi kaappeja keräten tarvitsemansa: lasipullon puolitäynnä kullanruskeaa nestettä ja pientä mittakuppia. Hän lasketti tavarat matalalle sohvapöydälle, ja katsahti vihreäsilmäistä naista.
"Hänen lääkkeensä. Se pitää antaa kouristusten loputtua tai Dahlia ei herää." Selitys oli töksähtävä, mutta ruskeasilmäinen tunsi olevansa sellaisen Reminalle velkaa kun oli raahannut tämän auttamaan.

Remina seurasi Novaa leijuttaen Dahliaa edessään kahvilan perälle. Varovasti hän laski naisen sohvalle, johon haltiamies osoitti. Hän jäi seuraamaan, mitä oikein oli tapahtumassa. Ei siksi, että se olisi suuremmin kiinnostanut häntä, mutta hän ei aikonut päästää Novaa silmistään ennen kuin saisi tämän lupaaman siiderin. Niin hän ainakin yritti uskotella itselleen. Mutta ei hän niin pinnallinen ollut, että todella olisi jäänyt vain siiderin takia.

Osa hänestä oli oikeastaan jopa hieman huolissaan tapahtuneesta. Nova vaikutti mukavalta mieheltä laiskuudestaan huolimatta, joten ei ollut mitään syytä jättää häntä pulaan. Tosin hän ei tiennyt, oliko tämä enää minkäänmoisessa pulassa.

Reminan kulmat kohosivat hieman Novan sanoista.
"Hän on siis sairas..." Lause oli enemmän kysymys kuin toteamus. Tuollaset kouristukset olivat varmaankin hyvin epämiellyttäviä. Hetken hän mietti, oliko tuo tarttuvaa, mutta tuli pian tulokseen, ettei nainen pitäisi kahvilaa ollenkaan, jos kärsisi jostakin sellaisesta sairaudesta.

Nova katseli seuraamaan jäänyttä Reminaa, hymyillen pienesti. Hän polvistui sohvan vierelle, varoen ettei vaaleatukkainen huitaissut häntä kouristusten lomassa. Ne kuitenkin alkoivat vaimeta, ja kohta Dahlia makasi paikoillaan, silmäluomet väristen.

Haltiamies vilkaisi vihreäsilmäistä, kaikki terävyys poissa kasvoiltaan, ja hänen äänensäkin oli taas kuin vasta heränneen.
"Synnynäisesti. Ei se tartu sinuun..." Mies silitti yhä tajuttoman haltianaisen hiuksia, ja mittasi sitten kullanruskeaa nestettä kuppiin, ja juotti sen varovasti toiselle. Sen jälkeen hän nousi ylös, jääden odottamaan aineen tehoamista.
"Hän tappaa minut kun saa tietää että raahasin asiakkaan auttamaan..." Nova naurahti pehmeästi ja huolettomasti, kuin hänen työnantajansa ei olisi äsken saanut sairauskohtausta, tai ettei hän olisi siitä välittänyt. Ehkä hän ei jaksanut ilmaista huoltaan kummemmin nyt kun tilanne alkoi olla ohi.

Remina katseli noita kahta, Novaa ja Dahliaa hiljaisena. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenestäkään huolta niin kuin Nova nyt piti huolta tuosta naisesta. Molemmat taisivat olla onnekkaita, kun näillä oli toisensa. Remina sen sijaan viihtyi vallan mainiosti omillaan.

"Niin arvelinkin..." hän totesi Novan vastatessa hänen kysymykseensä hymyilemättä juuri laisinkaan. Eikä hän hymyillyt Novan seuraavalle kommentillekaan, vaikka sen oli ehkä tarkoitus edes hiukan hymyilyttää. Hänen kulmansa vain kohosisivat hieman.

"Todellako? Hän on siis väkivaltainen?" hän sanoi, vaikka ei itse oikein edes uskonut, että tuosta naisesta saisi niin väkivaltaista kuin hän tiesi väkivallan saattavan olla.
"Sitä paitsi minä autoin omasta halustani.." hän lisäsi vielä ja hetken kuluttua jatkoi. "Saanhan minä vielä ilmaisen siiderinkin..."

Hän katsoi Novaa hieman odottavaan sävyyn, haluten siiderinsä mahdollisimman nopeasti. Tosin hän oletti, ettei Nova olisi niin ripeä sen kanssa kuin tämä oli ollut Dahlian auttamisen kanssa.

Nova jäi katsomaan Reminaa hölmistynyt ilme kasvoillaan, ja alkoi sitten nauraa. Se oli hiljaista ja hidasta hekottelua, ja kuulosti todella kummalliselta, mutta mies ei sille mitään mahtanut. Hänen korvakorunsa helisivät toisiaan vasten kun ruskeasilmäinen ravisti päätään.
"Ei. Hän jättää minut ilman ruokaa." Pelkkä ajatus Dahliasta väkivaltaisena ei ollut mahdoton, haltia osasi olla pippurinen ja heitellä pieniä ja kovia esineitä tappavalla tarkkuudella, mutta murhaamiseen asti tämä ei menisi. Tai mistä Nova tiesi, olihan tämä saattanut tappaa joskus, ennen kuin he tapasivat.

Hän hymyili Reminan seuraaville sanoille, nyökäten pienesti. Dahlia oli nyt täysin liikkumaton, kuin nokosilla. Siinä vaiheessa oli turvallista jättää hänet yksin toipumaan ja mennä pyörittämään asioita alakerrassa.
Nova viittoi Reminaa seuraamaan, ja käveli alas portaita ja ovesta sisälle kahvilaan. Onneksi paikalle ei ollut tullut uusia asiakkaita, joten hän ei joutunut setvimään mitään. Hän lampsi tiskille ja täytti uuden lasillisen vaaleanpunertavaa siideriä Reminalle, ja ojensi sen tälle hymyillen.
"Mukavaa että pidät siitä."

Remina hymähti hieman huvittuneena, kun kuuli toisen naurun. Nauramaan hän ei itse tosin alkanut. Hän virnisti vain pienesti.
”Ahaa…” hän sanoi hieman nyökäten, tehden omia päätelmiään noiden kahden keskinäisistä suhteista. Hän tosin varoi sanomasta niitä ääneen, koska ei tahtonut loukata Novaa. Hän halusi kerrankin olla ystävällinen.

Hän seurasi Novaa alakertaan hitaasti lampsien ja kiitollisena vastaan siiderin.
”Totta kai pidän siitä”, hän sanoi, mutta ei hymyillyt oikeastaan lainkaan.
”En joisi sitä muuten”, hän lisäsi vielä, vieden lasin huulilleen ja ottaen pienen siemauksen. Hänen silmänsä tarkkailivat Novan jokaista liikettä hieman tylsistyneinä. Se oli oikeastaan hänen yleisin ilmeensä happamuuden lisäksi.

Nova hymyili, katsellen Reminan juomista.
”Ensimmäinen lasi maksoi.” Huomautus oli melko turha, mutta haltia katsoi tehtäväkseen huolehtia sellaisista asioista.

Melko iäkäs nainen käveli tiskille, kertoen tilanneensa kukkakimpun. Nova haki sen kylmäkaapista, ja ojensi valkoisen kukkaryöpyn naiselle joka selitteli kuin omaan ääneensä rakastuneena miten hänen tyttärensä täyttäisi vuosia ja piti kukkasista aivan kamalasti. Itseriittoinen sävy, jolla nainen kehui itsensä maailman parhaimmaksi äidiksi rivien välissä olisi saanut jonkun muun ärsyyntymään, mutta Nova vain nyökytteli kun laski kassakoneesta vaihtorahat, ojentaen ne sitten naiselle hymyillen laiskasti.

Hän vilkaisi Reminaa kuin salaliittolaista, ja virnisti.
”Siellä on koppakuoriainen. Iso.”
Kohta toisella puolta katua viilettävä nainen kirkaisi, ja ravisteli kukkakimppua. Haltialla ei ollut mitään vaikeuksia nähdä auringossa kiiltävää mustaa hyönteistä, joka tipahti sieltä. Hän kuitenkin irvisti, kun nainen talloi sen kengänkoronsa alle.

”Miten sinä hallitset tulta?” Kysymys tuli täysin ilman johdattelua. Novaa vain ihmetytti yhä, kuinka jotain ei-elävää pystyi ohjaamaan.
”Sillähän ei ole mieltä, jota suostutella.” Hän nosti yhden sormensa ylös, kutsuen siihen pienen kaaliperhosen.

Remina kohautti olkiaan, sillä ei ollut väliä oliko ensimmäinen lasi maksanut vai ei. Hän ei ajatellut edes koko lasillista enää. Se oli juotu jo.

Hänen katseensa kiinnittyi tiskille tulevaan naiseen ja hänen kuunnellessaan tämän ääntä ja puhetta, avoimen vihamielinen ilme hiipinyt hänen kasvoilleen aivan huomaamatta. Hänen teki mieli sanoa jotakin typerää ärsyttääkseen naista oikein olan takaa, tämän itseriittoisuus oli silmiinpistävää.

”Haluaisin kuristaa hänet”, hän sanoi miltei muristen, kun nainen lähti kävelemään pois. Novan sanojan jälkeen vahingoniloinen naurahdus karkasi hänen suustaan ja hän päätti vielä kiusata naista enemmänkin. Kenkä, jolla nainen oli tallannut koppakuoriaisen, syttyi pienehköön tuleen ja hän naureskeli katsellessaan naisen kamppailua tulta vastaan.
Häntä ei haitannut pätkääkään, jos nainen saisi palovammoja. Novan kysyessä hänen elementin hallinastaan, hän vilkaisi tätä ensin silmät hieman kavenneina ja sitten sammutti tulen naisen kengästä, vaikka oli pitänyt sitä elossa näinkin kauan naisen sammutusyrityksistä huolimatta.

Remina kohautti olkiaan.
”Taito on ollut minulla luonnostaan. Se vain vaatii harjoittelua, jotta sitä pystyy todella hallitsemaan…” hän mietti hetken, ennen kuin jatkoi.
”Tulella on oma henki, niin kuin kaikella elementeillä”, hän sanoi. ”Pystyn hallitsemaan sitä henkeä, pystyn kutsumaan sen esille milloin haluan ja missä haluan. Tulta ohjaa aina jokin suurempi voima. Luonto kokonaisuudessaan on se suurin voima, joka sitä hallitsee. Minä taas pystyn luonnosta riippumatta käyttämään sitä miten haluan. Elementalistin omista taidoista riippuu, kuinka hyvin se sitten pysyy hallinnassa. Mitä enemmän hallittavaa, sitä vaikeampaa se on.”

Hän huokaisi ja otti kulauksen siideristään puheensa päätteeksi. Oli outoa, miten hän oli innostunut noin siitä selittämään. Hän vilkaisi Novaa ja nyökkäsi hieman.
”En minä osaa sitä oikein selittää…” hän sanoi huokaisten.
”Selitä sinä, miten hallitset perhosia.”

Nova kohotti kulmaansa Reminan vihaisenoloiselle kuristushuomautukselle. Hänestäkin nainen oli hirveä, mutta muriseeva sävy jolla Remina oli sen sanonut sai naisen kuulsotamaan siltä, että hän aikoi toteuttaa uhkauksensa. Haltian kasvoilla ei näkynyt yhtään paheksuntaa, sillä hän ei sellaista tuntenut, mutta mustatukan mielessä kävi että vihreäsilmäinen oli mukavan eläväinen.

Kengän syttyminen palamaan kirvoitti vahingoniloisen hymähdyksen haltian huulilta, vaikka hän huolestuikin mahdollisista palovammoista. Lopulta elementalisti näköjään antoi sen sammua, ja Nova kääntyi tämän puoleen kuuntelemaan vastausta kysymykseensä.
Hän yllättyi, mikä ilmeni unisten silmien aavistuksenomaisena leviämisenä, kuullessaan että tulella oli henki. Se sai tulen hallitsemisen kuulostamaan todellakin samankaltaiselta kuin hänen juttunsa hyönteisten kanssa. Kevyet nyökkäykset kertoivat toiselle, että silmät auki nukahtaneen näköinen haltia kuunteli. Hänestä oli mukavaa kuunnella. Ja Remina vaikutti tulleen puheliaammaksi, minkä hän kuittasi pienellä hymynpoikasella.

"Ei vain niitä. Hyönteisiä." Nova asettautui nojailemaan tiskiin, ja katseli kattoa, missä yksi monista paikalla pyörivistä perhosista oli lepäilemässä. Hän harkitsi pitkään, miten saisi selitettyä asian lyhyimmän kautta, mutta olkiaan kohauttaen päätyi siihen tulokseen, että parasta vain hylätä laiskuus hetkeksi.
"Se on aika lailla samanlaista kuin sinun juttusi tulen kanssa. Synnynäinen taito ja harjoittelu ja nämä. Mutta... Silloin hallitsee useaa elävää. Niillä on heikko tahto, ja se on tavallaan suostuttelua." Hän piti tauon, jonka aikana vain tuijotti eteensä, miettien kuinka jatkaisi.
"Ja jos ne eivät pidä sinusta se on vaikeampaa..."

Remina katseli Novan kasvoja jotenkin etäisen kiinnostuneena, katseli ja kuunteli tämän puhetta. Hän hymähti hieman.
"Onneksi minun ei tarvitse miettiä, pitääkö tuli minusta vai ei..." hän mutisi ja siemaisi siideristään uudemman kerran. Hän katseli hetken ympärilleen, miettien miltä tuntuisi todellakin olla töissä tällaisessa paikassa. Hän arveli. että jos asiakkaat olisivat vähänkin sellaisia kuin tuo äskeinen naikkonen, hänen pinnansa palaisi alta aikayksikön ja kohta kahvila olisi ilman asiakkaita. Oli Nova vetonaulana tai ei...

"Milloin oikein pääset pois töistä?" hän kysäisi kuin ohimennen.
"Ja kuinka monta tuntia täällä pitäisi ylipäätään tehdä töitä, jos vaikka sattuisinkin innostumaan työpaikasta?" hän jatkoi ja hymähti. Hän ei uskonut itsekään, että todella alkaisi työskennellä tällaisessa työssä. Hänen pinnansa ei yksinkertaisesti kestäisi. Ei sellaisia asiakkaita, kuin tuo äskeinen naikkonen. Ei kirkuvia kakaroita tai teinityttöjä, jotka kuvittelivat olevansa maailman napoja tai muuta yhtä kiehtovaa. Ajatuskin puistatti.

((anteeksi kun kesti vastata...x_x toi työ on jotenkin väsyttävää...))

"Niinpä kai." Nova hymähti, kuullessaan Reminan mutinan. Hän hymyili laiskasti, ja tarkkaili kahvilaa. Ei, kukaan ei ollut valmistautumassa lähtemään, eikä kadulla kävelevistä muutamista kukaan vaikuttanut olevan tulossa. No, Frederikassa ei yleensäkään ollut kamalan kiireistä. Vaikka pääkatu oli ihan lähellä, itseasiassa kujan päässä, täällä ei liikkunut enää edes sen vertaa väkeä. Toisaalta se oli hyvä, sillä kahdestaan liikettä pyörittäessä ei toivonutkaan aivan mahdottomia väkijoukkoja paikalle.

Dahlia ilmestyi portaisiin vievään oviaukkoon, ja hymyili Novalle, näyttäen peukalollaan sen perinteisen 'kaikki ok' -merkin. Haltiamies nyökkäsi, ja kääntyi Reminan puoleen.
"Se vaihtelee." Hän kohautti harteitaan. "Joskus siivoan pöytiä yömyöhälläkin. Tällä kertaa... aika pian." Vaaleatukkainen haltianainen oli jo ottanut ohjat käsiinsä, ja vilkaisi aina silloin tällöin merkitsevästi Novaan, kuin kehottaen tätäkin tekemään jotain, mutta ne katseet kävivät harvemmiksi.
"... riippuu kuinka paljon haluaisit palkkaa. Dahlia sanoi maksavansa tuntien mukaan. Ei kuitenkaan kymmentä enempää per päivä."

//Ei se mitään. Eihän meillä ole mitään kiirettä ^^ *lähettää mielikuvitussuklaamuffineja että Shai jaksaisi työtään*//

Remina kuunteli miettiväisen oloisena Novan puhetta, aivan kuin todella harkitsisi työpaikan hakua. Hän ei kuitenkaan ollut siitä millään lailla innostunut. Tällainen työ ei vain sopinut hänelle lainkaan.

"Vai niin..." hän sanoi, ottaen taas siemauksen siideristään.
"Miten täällä jaksaisi kymmentä tuntia olla?" hänen kulmansa kohosivat epäuskoisesti kysymyksen myötä. Hän ei todellakaan osannut kuvitella olevansa tässä paikassa kymmentä tuntia töissä. Ei niin millään. Ei hän niin epätoivoinen rahan suhteen vielä ollut, vaikka tarvitsikin töitä.

"Hmm... paljonko on sitten tuntipalkka?" hän kysyi kuitenkin, vaikka ei uskonut hakevansa paikkaa. Hyvä kun hän kestäisi edes yhden kokonaisen tunnin, jos asiakkaat olivat sellaisia, joista hän ei pitänyt. Hän katseli Novaa kulmainsa alta ja mietti, miten toinen oikein jaksoi olla täällä.

((*ottaa vastaan muffinit* hihiiii n.n *jaksaa nyt paremmin*))

Pilvenhattaroita ajelehti eteenpäin taivaalla, kuuman ja tukahduttavan kuuman tuulen ajamina. Ilma alkoi tuntua painostavalta, ja tummien pilvien rintama alkoi lähestyä helteessä hitaasti käyvää kaupunkia.

Nova ei tätä huomannut, vaan sen sijaan tarkkaili vähäeleisen kiinnostuneesti Reminaa, tämän eleitä ja vastauksia. Tämä ei tainnut pitää kahvilaa kovin mukavana työpaikkana, ja haltiamies kohautti olkapäitään.
"Mukavan rauhallista."

Toisaalla Dahlia oli ottanut tilanteen kokonaan hallintaansa, nyt kun tämän päivän ruuhka-aika vaikutti loppuneen. Nova vilkaisi tätä kysyvästi, ja hetken kiukkuisen katseen jälkeen nainen nyökkäsi hymyillen.
"Se menee siellä 15 galdin kieppeillä, riippuu mitä tarkalleen tekisit." Mustatukka pyyhkäisi pienen hikikerroksen pois otsaltaan kätensä nauhoihin, ja katsahti naisen vihreisiin silmiin hymyillen unisesti.
"Kauan olet ollut täällä? Tahdotko esittelykierroksen?" Yksi pieni, sinertävä perhonen asettui istumaan Novan hartialle. Hän olisi vapaa lähtemään, koska Dahlia pärjäisi kyllä yksikseen pari tuntia. Ehkä hän saisi Reminan muuttamaan vastentahtoisen suuntautumisensa kahvilassa työskentelyä kohtaan - toisaalta haltiamies ei oikein jaksanut välittää, vaikkei tämä sitä muuttaisikaan. Remina oli kyllä omalla tavallaan mukavaa seuraa, eikä hänellä olisi mitään vastaansanomista naisen kanssa työskentelystä.

//En hallitse noita rahoja oikein kunnolla, sanothan jos tuntipalkka on liian kämäinen...? *meinaa nukahtaa pystyyn*//

((hmm...en miekään niitä niin hyvin hallitse...mutta tuo kuulostaa aika mukavalta tuntipalkalta, kun miettii, että joku yö jossain halvassa hotellissa maksaa suurin piirtein saman verran.))

Remina nyökäytti hieman päätään ja mietti hetken. Hänen kulmansa kohosivat toisen sanoessa palkan suuruuden. Jos hän jaksaisi tehdä töitä vaikka pari kolmekin tuntia, hän saisi yösijan lisäksi vielä ruoka- ja juomarahaakin. Ja hän tarvitsi myös matkarahaa. Hän halusi pois tältä pikkusaarelta takaisin mantereelle, mutta ei halunnut tuhlata voimiaan siirtääkseen itsensä sinne taikuuden avulle. Sellainen oli hyvin rasittavaa, jopa vaarallistakin, jos sitä ei hallinnut täysin.

"Tuohan on aika kohtuullinen palkka. Siis tunnista..." hän sanoi ja jokin välähti hänen silmissään. Kenties rahanhimo. Hänen kulmansa kohosivat taas hieman, kun toinen kysyi kysymyksensä häneltä. Vino hymy kohosi hänen kasvoilleen hetkeksi.

"Olen ollut täällä jo parisen päivää ja kyllästynyt totaalisesti", hän sanoi. "Tai ehkä en vain tiedä, missä kaikki mielenkiintoiset paikat täällä oikein ovat..." Hän kulautti siiderin kurkustaan alas ja katsoi Novaa täysin valmiina lähtemään.
"Voisin ehkäpä jonkinlaisen kierroksen haluta", hän sanoi tuskin lainkaan hymyillen, mutta sävy oli kuitenkin ystävällinen ja jokseenkin kiinnostunut.

Nova huomasi Reminan ilmeen muutoksen tämän kuullessaan palkasta. Hän nyökytteli tämän toteamukselle; palkka oli mitä oli, sillä yritys oli yllättävän tuottava eivätkä haltiat halunneet elää sen kummemmin kuin tekivät, joten säästöjä oli kertynyt melko mukavasti.

Hän ei tiennyt miten vino hymy olisi pitänyt ottaa, joten ei reagoinut siihen oikein mitenkään. Eihän hän muutenkaan reagoinut paljoa mihinkään. Novasta oli kuitenkin hauska seurailla Reminan ilmeitä ja eleitä. Ne poikkesivat niistä, joita hän näki asiakkaiden kasvoilla. Ei yhtä sokerikuorrutettuja.
Hän kohautti olkiaan naisen totemukselle tylsistymisestä.
”Rauhallinen paikka.” Nova hymyili, kuin sanoen että hänelle se kyllä sopi, ja hän piti myös siitä että Remina vaikutti pitävän menevämmistä kaupungeista.
”Se tekee viisi galdia. Ensimmäinen juomasi.” Unisenoloinen nyökkäys kassakonetta kohti, jonka Dahlia oli hetkeksi jättänyt yksinään, ja haltiamies asteli sen luo. Hän käytti tilaisuuden hyväksi, ja kirjoitti muistilapulle lähteneensä, pyöreällä käsialallaan.

Remina katsoi Novaa ensin tajuamatta heti, mitä viittä galdia toinen tarkoitti.
"Ai niin", hän tuhahti sitten ja kaivoi esille viisi yhden galdin kolikkoa ja ojensi ne Novalle.
"Siinä on", hän sanoi eikä hymy edes häivähtänyt hänen kasvoillaan hänen antaessaan rahat miehelle. Hän vilkaisi syrjäsilmällä ympärilleen ja nousi seisomaan, venytellen hieman.

"Mennäänkö sitten?" hän kysyi ja lähti muuta sanomatta jo astelemaan kohti ovea, viitsimättä sanoa Dahlialle mitään hyvästien tapaista. Ajatus ei edes käynyt hänen mielessään. Hän pääsi kadulle ja kääntyi siellä vasta katsomaan, oliko Nova tulossa jo vai ei.

Nova hoiti Reminan maksun kassakoneeseen, ojensi pöydällä olevan kukkakimpin asentoa maljakossa ja hapuili katseellaan tuota punaraitahiuksista naista. Tämä oli jo kadulla, ja hiljaa hymähtäen haltiamies asteli naisen luo, heilautettuaan laiskasti kättään Dahlialle. Ei tuo touhukas vaaleatukka tainnut sitä edes huomata, mutta laiska haltia koki tavallaan velvollisuudekseen huomioida tämän.
Kuka tietäisi missä hän olisi tai mitä tekisi ilman tätä.

”En ole paras turistiopas mutta…” Nova hymähti, hieraisten silmiään pyöräyttäen samalla päätään saaden venytettyä lihaksiaan hieman. Päänravistus joka sai korvakorut kilisemään ja syvä hengähdys, ja sitten mies vaikuttikin olevan lähes yhtä hereillä kuin silloin kun Dahlia oli kaatunut.

Hän hymyili Reminalle, lähtien astelemaan hidasta, rauhallista vauhtia eteenpäin kadulla – pääkadulta poispäin.
”Tuolla on pääkatu… Mutta siellä on aina kamala ruuhka. Ja meteliä. Ei hyvä nukkumispaikka, vaikka yhden vaatekaupan kulmalla on todella mukavat rappuset. Mutta sain hedelmäkorillisen päälleni kun joku kompastui…” Mies kohautti harteitaan, kasvoillaan uneliaan nuokkuva ilme.
”Siellä on muutamia mukavia kauppoja, mutta ne kannattaa koluta yksin…”

Katua eteenpäin, ja risteyksestä vasemmalle. Isot puut kurottelivat puutarhoista varjostamaan kivetystä, ja valkoiset rakennukset olivat matalia, isoilla avonaisilla ikkunoilla. Pikkuinen ihmistyttö juoksi ohi letit pomppien, seurassaan varmaankin vanhempi mutta saman ikäisen näköinen haltia.
Nova heilautti kättään kaaressa, viitaten koko katuun.
”Paljon lapsiperheitä täälläpäin… Mutta tämä on nopein reitti kahteen mielipaikkaani. Niihin mielipaikkoihin, joissa en nuku.”

//Minulla ei ole mitään selitystä kamalalle kestämiselle. Muuta kuin se että Nova ärsytti suunnattomasti... mutta nyt taisin löytää rakkauteni häneen uudestaan ^^ ehkä.//

Remina katseli Novaa kulmainsa alta tämän tullessa hänen luokseen. Toisen käsi heilahti hyvästiksi Dahlian suuntaan, mutta ei tuo näyttänyt edes huomaavan. Miten joku jaksoi vain tehdä töitä koko ajan? Hän ei käsittänyt sitä. Varsinkin, jos se tarkoitti muun ympäristön unohtamista, se tuskin olisi käynyt hänelle. Hän kohautti olkiaan ja katsahti Novaa, kun tämä viimein oli hänen vierellään.

"Niin no, en minä olekaan aivan turisti, vaikka en täällä asukaan", hän kommentoi lampsiessaan hyvinkin epänaismaisesti miehen vierellä. Hän kuunteli toisen selostusta pääkadusta ja tuli mielessään tulokseen, ettei mielellään menisi sinne. Ei ainakaan nukkumaan. Kaduilla nukkumista ei oltu tehty lainkaan häntä varten. Hän tunsi olonsa turvattomaksi missä tahansa vieraassa paikassa eikä yleensä antanut valppautensa pettää omassa kotonaankaan. Hänen huoneensa ympärillä oli miltei aina jonkinmoinen suojataika.

Remina tunsi silmissään ikään kuin nykivän jonkin, kun kaksi lasta juoksi heidän ohitseen. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli vetää tuota lettipäätä hiuksista, mutta ei hän niin lapsellinen ollut omasta mielestään, että olisi todella mennyt tekemään sen. Yhtä lapsellista olisi ollut vaikka sytyttää nuo letit tuleen, joten senkin hän pidättäytyi tekemästä.

Eli en ole niin ilkeä... Hän sanoi itselleen ajatuksissaan ja hymyili hieman pirullisesti katsahtaessaan Novaan. Hän päätti jättää huulillaan polttelevat kommentit lapsiperheistä sanomatta.

"Ai onko sellaisiakin paikkoja, joissa et nuku?" hän kommentoi kiusoittelevaan sävyyn. Vino hymy sai hänen kasvonsa näyttämään hieman elävämmiltä kuin mitä ne normaalisti olivat.

((eipä tuo mitään...itselläkin kesti hieman. :3))

”Kyllä, niitä on. Nukkuminen on aliarvostettu nautinto, mutta… täytyyhän elämään muutenkin perehtyä”, Nova vastasi, leikillisesti hymyillen. Hän oli huomannut, miten Reminan käytös vihjasi, että nainen oli kiltimmällä päällä kuin yleensä. Eihän mikään äidin pikku kultamussukka osaisi hymyillä edes vahingossa tuollaisella tavalla, eihän?

Haltia askelsi rauhallisesti eteenpäin leppoisaa katua, kiinnittämättä paljoa huomiota harvoihin ulkona olijoihin. Sillä helteellä oli parasta pysyä varjossa, mieluiten jonkin juotavan kanssa.
”Pidätkö uhkapeleistä?” Kysymys tuli ulos viattomana kuin mikäkin, vaikka virnistys pakotti tietään toiseen suupieleen. ”Kukkotappeluista… ja muista.” Nova oli melkein alkanut selitellä pidemmin, mainita satunnaiset ihmisten väliset ottelut ja todeta miten itse aina huijasi rahaa itselleen kovakuoriaisten tappeluuttamisessa. Mutta tulihan se laiskuus sieltä, ja mies lyhensi puhettaan taasen roimasti.
Remina saisi itse nähdä hänen harrastuksensa piirteet, jos halusi.

Remina hymähti hieman huvittuneesti toisen lausahdukselle. Eli Nova todellakin ilmeisesti teki muutakin nukkui. Hän alkoi varmistua asiasta kuultuaan kysymyksen, jonka toinen esitti. Oliko tuo mies kiinnostunut uhkapeleistä? Jostakin syystä hän ei ollut ajatellut ollenkaan, että Nova saattaisi ehkä pitää niistä.

Virne kohosi Reminan huulille kiusoittelevaan sävyyn.
"Pidän toki...pidätkö sinä sitten myös? Todella uskottavaa..." hänen äänessään oli hitusen sarkasmia, juuri sen verran, ettei sitä voinut epäillä miksikään muuksikaan. Hän mittaili toista katseellaan kävellessään tämän vieressä jokseenkin rennoin harppauksin. Novasta oli alkamassa tulla esille erittäinkin mielenkiintoisia piirteitä nähtävästi.

"Oletko viemässä minua johonkin kukkotappeluun sitten?" hän kysyi kulmiaan hieman kohottaen. Sellainen saattaisikin olla piristävää vaihtelua.

”…miksen?” Nova vastasi, päästäen virneen kasvoilleen. Kyllä, hän oli äärimmäisen laiska, näennäisen lempeä ja tottunut leppoisaan, muuttumattomaan elämään. Mistään ei kuitenkaan tietänyt, mitä hän oli puuhaillut ennen muistinmenetystä – ja vanhat tottumukset vaikuttivat unohduksen läpikin.

”Riippuu. Hyvällä tuurilla siellä on koiria, huonommalla hyönteisiä.” hän kohautti olkapäitään. Matka oli jatkunut hyvän aikaa, ja he olivat poistuneet paremmilta asuinalueilta. Yksi ränsistynyt varastorakennus sai haltian huomion, ja tämä kosketti sitä tajuamatta kasvojensa perhostatuointia. Hän ei oikeasti pystynyt vielä aivan kuulemaan sen sisältä kantautuvia ääniä, mutta koska tunsi paikan yleisen rähäkän pystyi arvaamaan mitä sieltä kuuluisi.
”… minä sitten olen vain laiska työntekijä, eikä Dahlian tarvitse tietää harrastuksistani.”

Remina naurahti hieman ja pudisti päätään, ei vaivautunut vastaavaan tuohon kysymykseen lainkaan. Virnisti vain takaisin.

"Toivottavasti koiria", hän sanoi ja huomasi alkavansa todella jo innostua. Hän huomasi alueen muuttuvan sitä mukaa, mitä kauemmas he kävelivät ja oikeastaan muutos piristi Reminaa entisestään. Siinä missä paremmat asuialueet saivat hänen verensä kiehumaan raivosta, tämä ympäristö sai sen kiehumaan innostuksesta ja jännityksestä. Alue näytti siltä, että varsinkin öisin täällä saattoi hyvinkin puhjeta tappeluita aivan mitättömistä syistä. Tuo ajatus sai hänet valppaaksi, mutta kuitenkin piristävästi jännittyneeksi.

Kun he pysähtyivät jonkin varastorakennuksen luokse, Reminan kulmat kaventuivat hieman. Hän vilkaisi Novaa ja hymyili vinosti.
"Minulta hän tuskin sitä kuulee", hän sanoi. Eihän hänen tarvinnut selitellä Novan harrastuksista kenellekään, se oli täysin tämän oma asia.

"Mennäänkö eikä vain seistä tässä?" hän kysyi kulmiaan kohottaen

”… hyönteisistä saa helpommin rahaa.” Haltia totesi, mutta ei kuulostanut vastustavan Reminan ajatusta sen kummemmin. Niin, hän piti ötököistä mutta siinä kuinka kaksi suurta verenhimoista ja ehkä raivotautista koiraa repi toisiaan oli oma viehätyksensä.

”Kiire?” Nova naurahti, ja kulki hieman jäykästä ovesta sisälle varjoisaan rakennukseen. Se oli vain yksi suuri sali, siellä täällä oli vanhojen korkeiden ja kapeiden hyllykköjen jäänteitä. Ja kutakuinkin keskellä, katossa olevasta reiästä tulvivassa valossa sijaitsi rinki jonka ympärillä seisoskeli yllättävän paljon väkeä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet epäkelvoilta tai muuten roistomaisilta, vaan Novan tapaan kohtalaisen siististi pukeutuneita, tylsään elämäänsä vaihtelua kaipaavia oli huomattava määrä.

Käsiään taputtavan, nyrkkejään puivan ja ohjeita huutelevan joukon läpi tunkeuduttuaan pääsi melko laajan, aidatun syvennöksen luo. Sillä hetkellä kaksi kukkoa - joiden jalkoihin olitiin puettu veitsikannukset – ottivat viimeisiä kertoja yhteen. Höyhenet pöllysivät ja linnut kirkuivat, kunnes isompi ja häijympi rusehtava kukko sai mustan lajitoverinsa tapettua.
Sillä aikaa kun paikalla jo aikaisemmin olleet menivät vaatimaan rahojaan tai kirosivat mustan kukon helvetin syvimpiin syövereihin, Nova katsahti Reminaan, nyökäyttäen päätään sivummalle. Kyllä, siellä oli useampia koiranomistajia.
”Mistä pidät eniten?”

Remina vilkaisi Novaa hieman kulmiaan kohottaen ja virnisti. Hän tuli tulokseen, että raha taisi olla toiselle jokseenkin viettelevä elementti. Hän ei tosin sanonut sitä ääneen, saattoihan hän olla väärässäkin. Todellakin...hyönteisistä Nova saisi varmaankin mukavia summia, kun kerran pystyi niitä hallitsemaan. Remina alkoi miettiä, hyötyisikö itse mitään Novan taidosta, jos tämä päättäisi sitä käyttää täällä.

Hän ei vaivautunut vastaamaan Novan toteamukseen kiireestä, mutta mulkaisi toista jokseenkin paljon puhuvasti. Hän seurasi tätä sisälle rakennukseen ja piti huolen, että ovi tuli varmasti suljetuksi heidän jäljessään. Tänne ei ketä tahansa kulkijaa voinut päästää. Hän katsoi ympärilleen kiinnostuneena, mutta hymyili tuskin lainkaan. Ihmisiä oli yllättävänkin paljon, mutta se ei häntä juurikaan haitannut. Enemmän häntä haittasi, miten siisteiltä suurin osa tuosta yleisöstä näytti. Ei hän toki itse mikään räsyinen kovanaama ollut, mutta silti häntä häiritsi, ettei sellaisia näkynyt olevan kovinkaan paljon.

Asia jäi pian Reminan mielen taka-alalle, kun hän seurasi Novaa sisemmälle paikkaan. Kukkojen kiivas taistelu oli juuri päättymässä ja hän nuolaisi huuliaan jokseenkin innostunut ilme kasvoillaan, kun ratkaisun hetki oli ja meni. Hän loi katseensa Novaan ja hymyili tälle jokseenkin pirullisen oloisesti.
"Onko sillä mitään väliä? Kunhan nyt jotkin tappelevat..." hän sanoi antaen katseensa kierrellä ympäri paikkaa. Valaistus oli juuri sopiva hänen makuunsa ja se sai hymyn - tai pikemminkin virneen - hänen kasvoillaan näyttämään jokseenkin mielipuoliselta.

”Siinähän se suurin hauskuus piilee… ei tarvitse edes laittaa rahaa likoon, kunhan valitsee jonkun kannustettavaksi.” Nova selitteli harvinaisen pitkästi, silmäillen sitten koiria ja niiden omistajia. Siellä oli isoa ja äreää hurttaa, ja vähän hurjemman näköistä omistajaakin. Erään hieman keskivertoa kovapintaisemman näköisen naisen terrieri vei haltian huomion. Rääpäle olisi varmasti heikoilla monia muita vastaan, mutta se näytti omistajineen Novan silmiin tutulta…
Eikä kerran hävinnyt koira enää pystynyt osallistumaan tähän Dodomen tylsyyttä vastaan järjestettyyn tapahtumaan.

”Sanon että tuo pieni pärjää hyvin.” Hän virnisti, ja katsahti haastavasti Reminaan.

Remina virnisti Novan lausahdukselle ja nyökkäsi.
"Nimen omaan", hän totesi, alkaen myöskin tutkailla koirien omistajia. Jostakin syystä hän katsoi ensin juuri omistajaa ennen kuin tämän koiraa, mutta hänen päätöksensä tuli kuitenkin lopulta sekä omistajan että koiran perusteella. Hän bongasi hyvinkin tuiman näköisen miehen, jonka koira näytti vielä tuotakin tuimemmalta. Oikein...viheliäiseltä. Sen ulkonäössä oli jotakin hassua, muutakin kuin valpas ja pistävä ilme. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi koiran oikeasta korvasta puuttuvan palan. Hän katsoi koiraa hieman tarkemmin. Tuo ainakin näytti kokeneelle koiralle. Se oli ilmeisesti jokin risteytys, koska se näytti muutenkin niin epätavalliselta. Se ei ollut järin suuri, mutta ei mikään pieni kirppukaan.

"Tuo..." Remina sanoi vinkaten koiraa kohden, eikä huomannut lainkaan, että tuon koiran omistaja oli myös huomannut hänen eleensä ja tuijotti nyt heitä molempia jotenkin omituinen ilme kasvoillaan.
"Luulisin, että tuo pärjää", hän sanoi vastaten Novan katseeseen yhtä haastavasti.

Nova tarkasteli Reminan valitsemaa koiraa arvioivasti, ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Naisen vinkkaus saattoi kuitenkin olla virhe, jos tuo tuima mies käsittäisi sen väärin. Jopa ne näennäisen kunnollisen näköiset kansalaiset, joita siellä oli, olivat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän pahaluontoisia, saisi sitten nähdä tuon korston toimet.

Mutta Nova ei ollut tullut sinne huolehtimaan; hän oli tullut katsomaan väkivaltaa. Ja olihan hän tuonut Reminan mukanaan, epävirallisille ”treffeille” – ei sillä että hän tuntisi erityistä kiinnostusta naista kohtaan.
”… se vaikuttaa olleen jossain toisessa ringissä, joskus”, hän totesi vaillinaiskorvaisesta koirasta.
Kohta pieni virne luikahti takaisin unisen haltian kasvoille.
”5 galdia sen puolesta, että pikkuinen selviää pidempään hengissä kuin tuo hurtta.”

Remina kohotti kulmiaan hieman, vaikka oli tullut jo itse samaan tulokseen, että koira oli ennenkin ollut mukana.
"Hah...kiinni veti. Tuo korvapuoli pärjää taatusti paremmin", hän sanoi virnistäen Novalle jokseenkin pirullisen oloisesti.

Tuima mies tuijotti heitä edelleen ja Remina viimein huomasi sen. Hänen katseensa kohtasi toisen jokseenkin varoittavasti. Oikeastaan hänen silmissään oli miltei vertahimoitseva ilme, mutta ei aivan. Katseessa oli jotakin epätavallisen kylmää. Mies laski katseensa ensin ja Remina kääntyi takaisin Novan puoleen.

"Milloin ne oikein aloittavat...?" hän kysyi hieman kärsimättömänä, jättäen tuiman miehen nyt kokonaan huomiotta, vaikka olikin edelleen valppaana. Nova oli tällä hetkellä paljon enemmän mielenkiintoisempi. Ja tuo väkivalta, mihin eläimet toisiaan vastaan usutettiin. Mikään heikkoluontoinen luontokappale tuskin tällaista olisi kestänyt.