Älä unohda päivänvarjoasi

Bijou naurahti hyväntuulisesti, peittäen suunsa samalla kädellään kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla – olipahan pakkomielle, kasvonilmeiden kaikenlaisen hillinnän lisäksi. Aradanilla oli selvästi kumma huumorintaju, mutta hän pystyi ymmärtämään sitä, vaikka ei itse aivan tuollaisia vitsejä veistellytkään.
”Voi ei. Kuinka sokea olenkaan.” Hän lausahti hymyillen pienesti, mennen mukaan leikkiin.

Vaaleahiuksisen silmien kavetessa tummatukka nojautui aavistuksen taaksepäin, lopettaen henkisen hihityksensäkin.
Saarnahan sieltä tuli – merkit olivat samanlaiset kuin kaikkia muita saarnoja ennen.
Mutta Danin saarna… siinä oli järkeä, ja se kuulosti enemmän ystävälliseltä neuvolta. Bijou ei kuitenkaan heti käsittänyt miksi toinen alkoi puhua itsensä rakastamisesta ja muusta. Hetken aikaa hiljaisena, silmät aavistuksen levinneinä toista tuijotettuaan hän suli hymyyn, ja sipaisi hiuksiaan.
”Anteeksi. Se… vähättely on pinttynyt tapa. Minut opetettiin siihen…” hän vaikeni, niin että tarinan jatkon saattoi tuntea ilmasta, mutta hän ei halunnut alkaa työntää melko sotkuista elämänkertaansa uuden tuttavansa kasvoille.

Onneksi Dan sai hänet taas vitsillään hymähtämään.
”Noh. Siinähän sinä olet. Autoit neitoa hädässä, joten se tekee sinusta pelastavan ritarin.” Oli Bijoun vuoro heittää pientä huumoria.

”Hukkasit…?” Bijou lausahti, kysymys hädin tuskin kuultavissa, ja hänen hiilenmustat silmänsä nauliutuivat tuohon pieneen korvakoruun, jota pidempi alkoi hipelöidä. Pieni esine, haasteellinen sellainen. Lukkosysteemiä ei pystynyt näkemään hiuksien alta, sen avaamisessa kestäisi ikuisuus – mutta piilottaminen olisi helppoa, kämmenen sisään tai sitten hihaan, jopa kaula-aukon kautta korsetinkin alle piiloon, kunhan vain olisi tarpeeksi nopea…
Intensiivisesti, silmät kuin hehkuen toista tuijottamaan jäänyt hätkähti ajatuksistaan, kohensi ryhtinsä nojasta ja siemaisi jääteetään.
Hän pakotti itsensä katsomaan poispäin tuosta korvakorusta, ettei hänen sormiaan alkaisi kuumottaa ja kädet tuntuisi levottomilta.
Ei puolivampyyri halunnut pihistää uudelta ystävältään, varsinkaan mitään millä oli selvästi tunnearvoa… Vaikka korvakoru houkuttelikin, haasteena.
”No, jos kerrot vähän ystävästäsi, voin ehkä yrittää auttaa. Jos hän on kulkenut tällä alueella olen saattanut nähdä hänet.”

"Höh", hän hymähti puheisiin pelastavasta ritarista. Hän oli saanut tarpeekseen ritarin roolista niissä kahdessa näytelmässä joissa oli sellaista pienempänä esittänyt. Ja samoin prinssin roolista joihin oli päätynyt kaiketi yhteensä kuudessa vastaavassa esityksessä.

Hän ei halunnut kerrata kokemuksiaan. Itsensä ja toisen vuoksi. Ehkä suorastaan enemmän itsensä, sillä hän ei halunnut paljastua toisen maailman kansalaiseksi - ainakaan näin pian ensitapaamisen jälkeen. Sitä paitsi asiaa oli vain kertakaikkisen vaikea selittää. Miten selität asian johon liittyy niin plajon kaikkea omituista ja niin monta erilaista ihmistä joista puolet olivat kaiken päätteeksi jo kuolleita? Ei ei, hän ei alkaisi selittää asiaa. Vaikka haluaisikin. Mitä ei halunnut.

Hänen ajatuksensa alkoivat olla suorastaan...vuotavia. Hän tiesi olevansa sulamassa. Ja se oikeastaan kauhistutti miestä, joka oli jo ehtinyt tottua kylmyyteen sydämessään.
"Dagnir...no, on hänellä toinenkin nimi - Leo - mutta hän ei käytä sitä... Dagnir Galathilion on... hmm... Hän on minua muutaman vuoden nuorempi, melkein yhtä pitkä. Hänellä on tummanruskeat, takkuisen paksut ja aika pitkät hiukset, mustanruskeat silmät ja karkeat, pitkänomaiset kasvot. Suurimman osan aikaa hänen kasvonsa ovat niin ilmeettömät että sanotaan että hänellä on naamio. Hän hallitsee tulta ja kantaa suurta sinivihreää miekkaa. Näin hänet kai tunnistaa jos ei pääse puheisiin. Ai niin, hän on hankaluusmagneetti. En yhtään ihmettelisi jos täällä olisi hänen jäljiltään jossain mustaksi palanutta maastoa", Aradan kuvaili ystäväänsä parhaansa mukaan niin, että muuttuvat seikat jäivät mainitsematta. Hän ei yhtään ihmettelisi jos tuo nuorukainen päättäisi pukeutua mustaan ja kiertää kaupungit kaukaa, vaikka se oli ollut aika päinvastoin silloin kun blondi oli viimeksi toisen tavannut.

"Olisi tietenkin hienoa jos sattuisit näkemään hänet ja - joka tosin on hankalaa - pääsisit ehkä puhumaan hänen kanssaan. Mutta tämä ei ole oikeastaan sinun asiasi ja hän on hankala ihminen. En haluaisi hankkia sinulle hankaluuksia", hän hymyili vähän surullisena. Dagnirin ajatteleminen sai hänet yleensä melkein masentumaan, mutta nyt suklaa piti hänet iloisena vaikka aivot väittivät että pitäisi olla edes vähän surullinen. Ilme tuli automaattisesti.

Sitten hän säpsähti mietteistään.
"Minä tässä vain jaarittelen itsestäni ja jostain ystävästäni jota et edes tunne. Mikset kertoisi puolestasi jotain itsestäsi?"

Bijou kuunteli, välillä nyökkäillen, Danin selityksen tästä Leosta. Rehellisesti hän ei voinut sanoa nähneensä tätä, tai ainakaan olevansa varma siitä. Mutta puhe naamiosta sai hänet hymähtämään, ja hän pystyi kuvittelemaan Danin ystävän. Se oli melko… melankolinen kuvitelma.

”Minusta on vain mukavaa olla avuksi, edes joskus.” Puolivampyyri hymähti. ”Toivottavasti löydät Leon, pian. Anteeksi jos menen henkilökohtaisuuksiin mutta vaikutat… todellakin huolehtivan hänestä.” Suruisa hymy Danin kasvoilla sai hänet sipaisemaan tämän vaaleita hiuksia, ennen kuin ehti tukahduttaa eleen. Mumisten anteeksipyynnön naisellisempi veti sitten kätensä syliinsä. Hän oli ohimennen, huomaamatta hipaissut myös korvakorua. Varastuspakkoa oli vaikea hillitä.

Tummatukka hätkähti kun Dan sitten pyysikin häntä kertomaan itsestään. Meikattu suu avautui, sulkeutui ja avautui taas kun hän oli ladella pienen, hyvin epähenkilökohtaisen ja vähättelevän selityksen mutta muuttikin mieltään. Olihan toinen kertonut melko avoimesti ystävästään ventovieraalle.
”Olen vain huono puhumisessa… Liian paljon hiljaisuutta, kun en kuitenkaan halua huutaa maailmalle olevani mies mekossa.” Bijou hymähti, punastuen hyvin kevyesti ja hipelöiden yhtä mustaa, silkinpehmeää hiussuortuvaansa.
”No, kuten varmaan arvaatkin, minä pidän leipomisesta ja ruuanlaitosta kohtuullisesti. Harpun soitto on kuitenkin lähinnä sydäntäni. Olen töissä eräässä täkäläisessä ravintolassa, soittamassa taustamusiikkia.” Puhetta työstä ja harrastuksista. Eh. Ei mitään mielenkiintoisinta kuultavaa, ja naisellisempi tunsi olonsa hyvin epävarmaksi. Hänessä ei mielestään ollut mitään mielenkiintoista, muuta kuin niitä omituisia vääristymiä joista kukaan ei varmasti halunnut kuulla…
”No, ystävistä… Olen jotenkin jäänyt ilman. Elämäni yli viisi vuotta takaperin oli hyvin… tuota… ” Mustat silmät välttelivät Dania huolellisesti, kun Bijou tajusi puheen menevän turhan huonoihin muistoihin. No, vaikeneminen herättäisi vain lisää kysymyksiä. ”… suljettua.”

Hän piti pienen tauon, siemaisten taas jääteetään, nousten sitten ylös ja vetäissen keittiön ikkunan pimennysverhon puoleenväliin ikkunaa, niin ettei häneen kohdistunut valonsädettäkään. Sitten hän istuutui jälleen, saaden sen takaisin kummittelemaan tulleen päänsärynalun katoamaan.
”No, ei minussa ole paljoa puhumista. Olen vain elänyt hiljaa, yksinäni. On jotenkin vaikeaa ottaa yhteyttä uusiin tuttaviin, kun… En vain pysty puhumaan kenellekään ennen kuin olen varma ettei tämä vihaa kummallisuuttani liikaa. ” Hän huokaisi, melkein vajoten mukavampaan asentoon tuolillaan mutta korsetin estäessä luovutti, ja hymyili Danille.

Vaikuttiko hän huolehtivalta? Blondi ei järin hätkähtänyt kosketusta, mutta koru reagoi. Se varmaan lähetti signaalin Dagnirille missä tämä sitten olikaan. Sitä ei saanut irti kuin joko kantaja itse tai hänen parinsa, mutta silti siinä oli oman tyylisensä varashälytin. Kenties varoitus parille että joku oli lähellä toista?
"Se tulee luonnostaan. Minä olen kuullut useammasta lähteestä että jos en ole prinssi valkoisella ratsulla niin sitten huolehtivainen ja kiltti isoveli, että...siinä sinulle pohtimista", virnistää.

Hän kuunteli puolestaan ja hymyili:
"Hiljaisuus on tuttua minullekin. Ei ihme että tunnuit tajuavan mistä puhuin äsken", hän hymähti ja ja nojasi käteensä. Bijou puhui harrastuksistaan ja työstään ja Aradan kuunteli ja mietti missä määrin tämän maailman ammatit erosivat edelliseten maailmojen ammateista samalla kun ajatteli asiaa ihan Bijoun kannalta.

Suljetut menneisyys? Ei mitään uutta. Hänelle ainakaan.

"Hmm. Ymmärrän. Erilaisuus ei tapaa olla arvostettua ihmisten keskuudessa. Vaikka kaikki sadut ja tarinat aina kertovat erilaisuudesta ja siitä miten hieno asia se on..." huokaa, kohottaa katseensa kattoon ja sulkee silmänsä. No niin. Hän oli selvästikin saanut jo liikaa vaniljaa. Hän oli pehmennyt kuin voi auringossa, ja hän ei edes osannut sanoa oliko se hyvä vai huono.
"Minä olen kulkenut ympäriinsä ja etsinyt uusia ystäviä avuksi ja tueksi matkoilleni. Joskus sitä nimittäin väkisinkin joutuu seikkailuihin kun seuraa hankaluusmagneettia. Minulla on pienen pieni johtolanka..." hän hipaisi korvakorua, "...että hän olisi täällä Mirassa. Tai ainakin ollut täällä jossain vaiheessa. Haluan saada kerrankin jotain aikaan! Eikö sinusta tunnu turhalta elää yksinäsi ja hiljaisuudessa? Mikä saa sinut jatkamaan elämääsi? Mistä saat voimaa jatkaa?"

Niin, erilaisuus oli niin kovin ihailtua tarinoissa ja syrjittyä todellisuudessa. Aina oli niin helppoa kohdistaa käyttämätön vihansa johonkuhun joka ei ollut yksi meistä.
”Mutta… vaikka ne joita on vähemmän luokitellaan erilaisiksi, hekin syyllistyvät kutsumaan sitten valtavirtaa erilaisiksi, muuttaen nämä jotenkin pahoiksi ja tunteettomiksi…” Bijou ei tiennyt mistä kummasta tuokin miete tuli, mutta kaipa silmänsä sulkeneen miellyttävän pohtiva puhe tarttui.

Danin koskettaessa korvakoruaan tummatukka hätkähti.
”Onko korvakorusi sitten jotenkin erikoinen?” Hiilenmustat silmät kiiluivat hetken omituisesti, ennen kuin hän hillitsi taas itsensä.

Vaaleatukkaisen kysymysryöppy sai naisellisemman kasvoille hieman hämmentyneen ilmeen, kun tämä katseli puhekumppaniaan hetken suoraan silmiin, ennen kuin painoi katseensa pöytään.
Vai että miten hän kasti elämäänsä? Yksi vastaus olisi että hyvin huonosti. Toinen taas että toivon voimalla – hän uskoi että löytäisi isänsä, vampyyrin jonka täytyi yhä olla elossa, jossakin… tai sitten saisi mahdollisuuden tutustua pikkusiskoonsa, joka kuolisi hälyttävän pian lyhytikäisempänä olentona. Mutta noiden lisäksi?
”Minä… en oikein tiedä. Ehkä… ehkä vain selviydyn jokaisesta päivästä tavan vuoksi. Aina iltaisin, ja aamulla kun herään, mietin miksi aloittaisin rutiinikierteen uudestaan. No, ainahan on mahdollisuus sittenkin löytää joku, joku kehen saa yhteyden kaikesta huolimatta.”
Hän huokaisi hyvin haikeasti, pitäen yhä katseensa pöytäliinassaan.
”Tavallaan myös siksi, että… en uskalla kuollakaan. Ja kuitenkin, olen elänyt elämääni vasta viisi vuotta niin kuin haluan. Ei niin lyhyessä ajassa voi tietää millaista se todella on. Ei millään.”

"Hmm..." hän ei saanut vastattua sen kummemmin. Kohta muodostui jo seuraava kysymys johon hän päätti vastata jo ennen kuin se oli kokonainen. Sitten hän katui päätöstään. Hän oli vastentahtoinen selittämään asiaa puolituntemattomalle. Vaikka oikeastaan Bijou tuntui jo jotenkin tutulta.
"Riippuu kuka kysyy", terävä lausahdus aloittaa vastauksen, kuin varoituksena. Monihan sitä oli himoinnut, molempia niistä, eikä hän halunnut sellaiseen hullunmyllyyn enää.
"Se on maaginen. Luo yhteyden minun ja ystäväni välille", hän huomasi lyhentävänsä vastausta aimo kappaleen verran mutta lukitsi suunsa asiasta siihen.

"Elävillä on paremmat oltavat kuin kuolleilla", toteaa hymyillen etäisesti. Hän kyllä tiesi.


//oho, tajuttoman lyhyt... anteeksi//

Bijou säpsähti kun Danin terävästä äänestä. Kuullessaan lyhyen, töksähtävän selityksen hän painoi katseensa.
”Anteeksi. Taisin kysyä jotain liian tungettelevaa. Mutta… ” Tummatukka vaikeni hetkeksi, nostaen katseensa jäänsinisiin, kirkkaisiin silmiin. ”Se on hyvä johtolanka. Löydät Leon varmasti, ennemmin tai myöhemmin.

Puolivampyyri alkoi tuntea puheenaiheen liian raskaaksi niin uusille tuttaville, ja pysyi hetken hiljaa, antaen sen tippua pois, ennen kuin hymyili pienesti.
”Dan, pidätkö sinä musiikista?”
Vaaleatukka vaikutti siltä, että saattoi pitää. Ja jos tämä osasi soittaa jotain… Olisi mukavaa jutella aiheesta, ehkä kuulla pidemmän soittoa, tai sitten hän voisi esitellä taitojaan.

//Ei se mitään, kai annat sitten tämän lyhyyden anteeksi?//

//why of course... //

Hän arvosti toisen hiljentymistä, sillä tiesi jo kokemuksesta että enempi asian puiminen olisi johtanut loppujen lopuksi tämänkin lyhyen ystävyyden katkeamiseen. Leo oli hankala aiheenakin, vaikka ihmisenä kenties vielä vaikempi. Eikä Aradan edelleenkään halunnut paljastaa tulevansa muista maailmoista.

Hän punastui toisen ottaessa puheeksi musiikin.
"Pidän. Todella paljon..." ei saa sanottua enempää, suunnilleen tukehtuu sanoihinsa jo valmiiksi. Hänhän oli kuin kävelevä musiikki. Oli elättänyt itsensä moneen kertaan esiintymällä matkan varrella.
"Jos sitä tarkoitat, harrastanko sitä, niin kyllä. Minä laulan ja soitan. Ja sävellänkin, mutta nykyään kun on koko ajan liikkeellä on aika turha kuljettaa mitään papereita mukana. Nuotteja en siis enää omista mihinkään", jatkaa hetken mietittyään. Musiikki oli hänen todellinen lahjansa. Ei ulkonäkö, ei luonne, eivät taistelutaidot vaan musiikki.

Hän työnsi kätensä taskuun ja otti esille sekalaisen kokoelman puunpätkiä. Sitten hän siinä toisen silmien alla kokosi palapelin saaden aikaan vähän kämmentään pidemmän huilun. Hän kohotti pillimäisen minipoikkihuilun huulilleen ja soittaa luritteli hauskan, kantavan sävelen joka ylsi läpi koko pienestä huilusta lähtevän asteikon läpi.

"Ymmärrän etät harrastat itse ainakin harpun soittoa. Saanko kuulla?"

Bijou katseli Danin punastumista hymyilen epävarmasti. Hän kuitenkin naurahti iloisesti kuullessaan tämän pitävän musiikista. Mikä sen parempaa.
”Noin paljon kaikkea? Ihmeellistä”, hän sanoi lämpimästi. Itse hän oli pitäytynyt harpussaan, jättänyt säveltämisen niille jotka sen paremmin osasivat ja äänensä käyttämättömäksi. Saattoi hänellä olla lahjoja muihinkin suuntiin, mutta tummatukka oli päättänyt, ehkä laitettu päättämään että se mikä hänellä oli riitti.
Vaikka kyllä hän aina silloin tällöin alkoi soittaa jotain, mitä ei ollut opetellut vaan mikä vain tuli jostain, ja hymissyt hiljaa lauluntapaista, purkaakseen mielestään ajatuksia ja tunteita ja kadotakseen hetkeksi kokonaan todellisuudesta.

Danin kaivaessa huilunsa esille mustasilmäinen naurahti jälleen. Pieni soitin oli suloinen, ja hilpeä sävel, joka tuli ulos häkellyttävän vaivattomasti, sai hänet taputtamaan leikillisesti.
Puhe hänen soitostaan sai Bijoun luontaisen, häviävän pienen epävarmuuden palaamaan, ja hän hypisteli hiuksiaan toisella kädellä.
”Niin, soitan sitä työksenikin… ” niin pienellä palkalla ettei siitä oikeasti eläisi, mutta minulla on säästöjä edellisestä työstäni hänen teki mieli lisätä, mutta jätti sanomatta. Eihän Dania nyt kannattanut kiusata synkillä menneisyyksillä nyt.
”Tietysti saat kuulla. Täytyy myöntää, että olen hieman hermostunut – en ole aikaisemmin soittanut ritarilleni.” Pieni, huomaamaton vitsi luikahti puheeseen mukaan, ja naisellisempi nousi seisomaan.

Sulava, kevyesti keinuva kävely joka sopi todella hyvin hameeseen näytti niin luontevalta, ettei hevillä arvaisi Bijoun harjoitelleen sitä ikuisuuden, ennen kuin pystyi kävelemään niin ajattelematta sitä. Kohta hän istui kankaan kahinan saattelemana harppunsa ääressä, pää kevyesti oikeaa hartiaa vasten painuvaa puuta päin kallistuneena. Kädet nousivat kielille, mutta sitten hän pysähtyi, ja vilkaisi Daniin hymyillen.
”Mitään toiveita?”

"Mistä ihmeestä sinä noita ritareita keksitkään, kyllä he mahtavat olla korskeata väkeä kun et uskalla soittaa heidän kuullen", mies toteaa pokkana ja nauraa sitten. Toteamus oli tullut täysin luontevasti, halveksuvasti noita "ritareita" kohtaan ja nauru oli päässyt ulos samalla hetkellä kuin ilmekin muuttui. Eli hyvin nopeasti. Hän nautti ailahtelevaisuudesta.

Aradan nousi samoin ylös ja seurasi toista, nojautuen seinään kun tämä istui harppunsa ääreen. No, eihän hän tiennyt vaikka seinä olisi vielä vastamaalattu (tai tapetoitu) eikä siihen saisi koskea - syitä saattoi olla muitakin mutta häntä ei kerta kaikkiaan huvittanut alkaa listata niitä kun ajatuksen päämäärälle sillä ei ollut merkitystä - mutta hän uhmasi tuota suhteellisen pientä todennäköisyyttä ja työnsi kädet rennosti taskuun.

Bijoun kysyessä hänen toiveitaan, mokoma vielä keinautteli päätään puolelta toiselle kuin harkitsisi tosissaan ennen kuin sanoi:
"Mitä vain. Mutta parasta olisi jos pystyisit improvisoimaan", näin siitä syystä, että mies ei kerta kaikkiaan tuntenut tämän maailman musikkia. Olihan hän eksynyt jonkinlaiseen juhlaankin jossain päin, kuullut jotain, mutta ei sitä voinut sanoa musiikin tuntemiseksi. Edes hänen kyvyillään ei irrallisista kappaleen pätkistä tai taustakilinästä voinut arvata miten se jatkuisi kun perusperiaatteet eivät olleet selvillä.

Blondi hymyili ja sulki jäiset silmänsä tyynesti hymyillen. Jos Bijoulla olisi aikomuksia tappaa hänet tai jotain vastaavaa, nyt olisi tilaisuus. Mutta Aradan oli sellainen aina kun musiikki oli kyseessä. Jos joku hänät yrittäisi sen kautta huijata kosto saattaisi olla hirmuinen. (Kosto kun jo sinällään ei kuulunut hänen tapoihinsa muutenkaan.) Eikä mies tiennyt miksi tuli ajatelleeksi jotain sellaista nyt. Varmasti vankeus vaikutti yhä edelleen juuri tuolla painostavalla tavalla. Sietämätöntä! Kuinka paljon häen pitäisi tehdä itsensä eteen ennen kuin pääsisi siitä eroon?

Bijou hymähti pienesti, ja katsoi Dania, jonka käytöksessä oli havaittavissa selvästi suureneva muutos. Pystyikö vanilja oikeasti aiheuttamaan tuollaista? Tai ehkä tummatukkainen ei vain itse ollut ehtinyt muodostaa tästä kunnollista mielikuvaa? Kuka tietää.
”Toivottavasti ei haittaa, että soitan sitten jotain vähemmän pirteää. Olen jotenkin taipuvainen sellaiseen.”

Hetken vaaleahiuksista katseltuaan Bijou kohautti harteitaan pienesti, ja ryhtyi soittamaan. Helisevä, rauhallinen ja tahattoman haikea sävelmä soljui ilmaan kuin itsekseen, ja naisellisempi antoi musiikin viedä. Yhdessä kohtaa pieni improvisoitu melodia muuttui lähes tuutulaulumaiseksi, ja hän tajusi taas soittavansa puolivahingossa pienenä isänsä hänelle usein laulamaa kappaletta.
Se kuitenkin vaihtui pian toisenlaiseksi, riipaisevan herkäksi ja nopeammaksi, hiljentyen sitten hitaasti haipuvaan lopetukseen.

Bijou vilkaisi Dania ujosti, painaen sitten katseensa maahan. Hän oli hyvä soittaja, mutta ei ikinä ollut täysin varma tuollaisia hatusta vedettyjä soitantoja tehdessään. Lisäksi tuntui kuin olisi paljastanut jotain liiankin henkilökohtaista, vaikka ei ollut mitään takeita että pidempi olisi huomannut pitkän ajan kuluessa patoutuneet surullisuuden ja yksinäisyyden kerrostumat tuosta ohikiitävästä musiikista.
”Sinun huilusi oli kyllä parempi… Hymyilyttäminen on hieno taito.”

//meni pari päivää kun päässäni vasta puhalsi muutoksen tuulet eikä asian kirjoittaminen kokonaisuutena oikein luonnistunut... varmaan sen anteeksi annat?//

Hän pudisteli päätään. Ei surullinen häntä häirinnyt.

Sitten hän vajosi omiin maailmoihinsa soitannon myötä. Vaikka harpunnäppäily muodostikin surullisen sävelmän se sai hänet hymyilemään. Vaikkakin hymy oli surullinen. Musiikki pehmensi häntä aina, se kääntyi aina hänen voimavarakseen. Hän suuntasi surullisen lämmön jäiseen sydämeensä ja sulatti sitä hitaasti mutta varmasti. Loppujen lopuksi, suklaa ja vanilja olivat jo muutenkin pehmittäneet sitä niin että oikeastaan vain vihonviimeinen kivenkova jää oli jäljellä.

Kun Bijou lopetti soittamisen ja hetken hiljaisuus oli kuluunut. Kun tämä oli sanonut mitä sanoi. Nuorin Aradan, taivaansininen fenix, ymmärsi olevansa todellakin valtavan kiitoksen velkaa tälle ihmiselle jota ei edes tuntenut vielä.
"Hys. Soitit sydämestäsi ja se on hyvin tärkeää. Et tiedäkään millaisen palveluksen olet tehnyt minulle. Minä en todellakaan osaa kylliksi kiittää että otit minut kotiisi tänään..." hän katsoi jäänsinisin mutta lämpimin silmin toisen tummiin ja oikaisi selkänsä nousten jälleen pelkkien jalkojensa varaan seinään nojailun sijaan.

Hän otti muutaman askeleen toista kohti ja kumarsi tyylikkään hovikumarruksen. Kun blondi nosti katseensa vielä selkää oikaisematta näki silmissä kevyen kyyneltyneen verhon.
"Annoit juuri minulle takaisin jotain mitä en uskonut koskaan takaisin saavani, vaikka jumalatar onkin aina ollut itse armo ja oikeus", hän lausui hieman turhankin arvoitukselliseen sävyyn ja suoristi pitkän selkänsä.

Blondi tarttui voimaansa joka sydämen myötä oli vapautunut. Jos tuossa mekkopukuisessa miehessä oli minkäänlaista erikoisuutta verenperinnössään tai muuten, niin nyt tämä näkisi haaleanvioletin auran vaihtavan väriä taivaansiniseen, ja valkoisen verkkomaisen haltiakruunun muiston käväisevän otsalla. Aradan tunsi itsensä kokonaiseksi ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun oli mennyt menettämään sydämensä jumalattarelle kauan, kauan sitten. Ja hän hymyili kuin nyt sellainen ihminen joka rakastaa taas maailman lisäksi itseäänkin.

Bijou henkäisi äänettömästi, tajuten näkevänsä jotain harvinaista. Aradanin silmiin oli syttynyt lämpöä, jota niissä ei vielä äsken ollut – ja ainakin vaaleahiuksisen mukaan hänen soittonsa takia. Hän oli jo avata suunsa, ja mitätöidä itseään, vähätellä taitojaan, mutta vaikeni muistaessaan toisen viimekertaisen reaktion. Lisäksi hän ei voinut kieltää sitä, ettei olisi soittanut sydämestään, kuten aina. Hänelle ei edes ollut toisenlaista soittotapaa.

Sulava hovikumarrus sai hänet naurahtamaan hiljaa, pehmeästi. Kyynelverhon nähdessään tummatukan oli vaikea pitää kätensä sylissään, olla silittämättä toisen poskea tai sipaisematta silmiä kuiviksi. Danin suoristaessa selkänsä naisellisempikin nousi ylös, hymyillen hieman epäuskoisesti ja onnellisesti. Hän ei ymmärtänyt toisen sanoja, mutta pystyi tuntemaan menneisyyden kaiun niistä.

Mutta toisen hymy oli kymmenen kertaa kauniimpi kuin aikaisemmat, eikä hän enää pystynyt pitämään hillittyä ulkokuortaan kasassa vaan kohotti kätensä silittämään toisen poskea, hymyillen itsekin.
”Hienoa, että minäkin voin antaa jotain, joka saa hymyilemään tuolla tavalla…”

//Annetaan ehdottomasti anteeksi. Tuollaista sietää odottaakin… Eli pidin jatkosta hyvin paljon ^^//

Hän ei edes hätkähtänyt kosketusta vaikka oli kieltämättä viime aikoina vältellyt sitä kaikin mahdollisin keinoin. Kosketus toi aina toisen ihmisen konkreettisesti lähelle, rikkoi sen kuoren joka suojasi kunkin ihmisen omaa yksityistä maailmaa. Hän ei hätkähtänyt, muttei toisaalta niin paljoa hyväksynytkään sitä. Antoi vain anteeksi.

"Totta kai sinä voit. Kuka tahansa voi. Jos rohkenee. Se onkin se kysymys, kuka uskaltaa", puhuu hymy huulillaan ja kirkkain silmin. Suutelee toisen sormia kuin pitäisi tätä hienona leidinä ja hymähti sitten.
"Tämä on niin outo paikka. Outo maailma. Kaikenlaista tapahtuu ennen kuin sitä itse ehtii odottaa. Ehkä olin vain vajonnut alhaistakin alemmas kun en osannut odottaa edes minkäänlaista muutosta", hän jatkoi kohta hieman etäisen mystinen puhetapa palaten sävyksi. Se oli hänelle ominaista. Kaiken oukeminen pitkiin, kummallisiin sanoihin ja menneisyytensä lausuminen ääneen niin, että se häiritsi niitkä jotka eivät tienneet ja kiehtoi niitä jotka tiesivät, kuka hän oli.

"Pyydän saada korvata tämän. Pyydä minulta mitä tahansa ja toteutan pyyntösi parhaani mukaan kiertelemättä ja salailematta mitään."

Vaikka tuollainen ei ollutkaan hänen tapaistaan hän ei tuntenut tuttua vanhemmasta veljestään muistuttavaa pimeyden pistoa vaan silkkaa tyyntä hyväksyntää. Hän oli oikeassa siinä mitä pyysi. Velka oli suuri. Hän oil sydämensä takaisin saamisen velkaa tälle ihmiselle, joka tuntui kasvaneen tiukkoihin rajoihin siitäkin huolimatta että rohkeni ylittää sukupuolisuuden kynnyksen.

Aradan antoi hymyn hiljaa hyytyä huuliltaan, mutta ilahtunut rauha jäi edelleen sinisiin silmiin.

Bijoun teki mieli sanoa, ettei hän edes ollut rohjennut, vaan jotenkin vahingossa päätynyt tekemään jotain, mikä sai toisen… saamaan takaisin menettämänsä. Hän ei ymmärtänyt, mitä se oli, mutta tiesi että kuka tahansa pystyi menettämään hirvittävän tärkeitä asioita yhdessä hetkessä, ja kärsiä vuosia sen takia. Hän todellakin tiesi, vaikkei halunnutkaan tulkita Danin tapausta itsensä kautta, sillä ei uskonut tämän kuitenkaan menettäneen mitään sen kaltaista kuin hän. Ei, tällä oli vapautensa, tällä oli itsensä, eikä pelkkää kasaa opetettuja tapoja ja iskostuneita käytösmalleja, joiden takana piilottelisi.
Sen oli täytynyt olla jotain abstraktimpaa, jotain häilyvämpää…
Jotain paljon, paljon tärkeämpää.

”Muutos… tulee aina. Ennemmin tai myöhemmin, vähiten odottamaltaan taholta. Sinun pitää kiittää onneasi, että olin unohtanut päivänvarjoni tänään.” Säälittä hän etäännytti itseään aiheesta, tuntien mielenkiintoa siitä miten Dan puhui tästä maailmasta kuin olisi muitakin. Sehän olisikin ihanaa, mahdollisuus siihen että rajat eivät olisikaan niin lähellä kuin luuli.


Mutta naisellisempi ei mahtanut surulliselle naurulleen mitään kuullessaan blondin tarjoavan vastapalvelusta, sanoi toteuttavansa minkä tahansa pyynnön niin hyvin kuin osasi. Nauru kuoli nopeasti, jättäen lähestulkoon kateellisen hymyn muulloin kauniille kasvoille.
”Nyt laitoit minut hankalaan tilanteeseen… Minulla ei ole mitään erityisiä toiveita, mitä voisit toteuttaa. Ellet sitten pysty palaamaan takaisin ajassa, ja estämään isääni jättämästä minua kaksin äitini kanssa, tai saada sen hullun naisen tekoja tekemättömiksi…” Mustasilmäinen ei ollut uskoa sitä, että oli juuri sanonut mitä sanoi. Mutta jotenkin hän ei voinut olla sanomattakaan sitä, nyt kun Aradan oli jollakin täysin käsittämättömällä tavalla saanut itsensä parannettua hänen musiikkinsa avulla. Hänen silmiensä edessä, hänen avullaan, jättäen hänet surkeammaksi heistä kahdesta.
Olihan Bijoulla omat menneisyyden haamunsa.
”Oh, taidan olla kateellinen… Joskus vain tuntuu kuin kaikki muut saisivat rauhansa. Anteeksi jos pilasin hyvän tuulesi”, hän lausahti, katsoen sinisiin silmiin joiden onnellisuus sai hänet taas samaan aikaan kateelliseksi ja iloiseksi toisen puolesta.

Huokaisten turhautuneesti hän asteli sohvalleen, ja lysähti istumaan.
”Mitä jos vaikka vain kerrot kaiken, mitä tuo soittoni sai aikaan, miksi, ja minkä takia olit sen tarpeessa. Ehkä pystyn sitten jakamaan ilosi, edes jollakin tasolla. Rehellisesti sanottuna, minä en kaipaa oikein muuta kuin kunnollista onnellisuuden hetkeä.”

Toisen puhe sai hnet vakavoitumaan silmissä.

Minä tiesin, että hän on kokenut kovia. Tiesin sen. Ja siitä huolimatta leikin pinnallista peliä... Luoja armahtakoon...

"Minulla on kyllä luultavasti mahdollisuus muuttaa asioita menneisyydessäkin, mutta en eettisistä ja moraalisista syistä ryhdy siihen. Vaikka tie on ollut yhdelle julma, se on voinut suoda toiselle onnen. Vaikka pieninkin asia. Enkä aio ottaa sitä riskiä että jotain merkittävää tulee muuttumaan tällä pienellä planeetalla jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen", oikeastaan kaikki vaikutti kaikkialla kaikkeen. Mutta hän ei halunnut nyt vaivata päätään ilmaisulla, jonka oli huuliltaan luiskauttanut.
"Älä ole kateellinen. Minuss aie ole mitään kateellisuuden aihetta. Äläkä myöskään pyytele anteeksi. Osasin oikeastaan odottaa, että jotain tällaista tulisi esille. Niin käy jos jään pidemmäksi aikaa kuin on sopivaa."

Seuraava pyyntö kuristi hänen kurkkuaan. Hän ei pitänyt siitä, että joutui kertomaan ihmisille jotain näin suurta itsestään. Hän eli aina mieluten mahdollisimman samaan tapaan kuin kuka tahansa. Se vapautti hänet aina siitä taakasta jonka tuhannet vuodet hänen harteilleen laskivat. Ehkä se oli heikkouden osoitus. Kyllähän hänen sopisi hyväksyä se totuutena ja rehellisenä ihmisenä kertoa vapaasti totuuksistaan. Vai oliko hn edes rehellinen?

Huoaten nuorin Aradan karisti moiset ajatukset päästään ja jäi vähän levottomana seisoskelemaan samalla kun puhui:
"Minä en haluaisi sanoa tätä, koska kaikki jotka ovat tämän asian kuulleet ovat sen jälkeen alkaneet kuvitella minun olevan jotain suurempaa ja hienompaa ja... yksinkertaisesti jotain ihmistä ylempiarvoista tai jotain", alkoi selvitys varsinaisella häpeävällä ja vaivaantuneella tulvalla, kunnes mies katkaisi sen ymmärtäen, kuinka turhaa olikaan selittää sellaista, "Krhm... Oli miten oli..."

Hän asettui aloilleen tuijottamaan käsiään.
"Kerran kauan kauan sitten, kun maailmat olivat vielä nuoria, syntyi kolme prinssiä. Vanhin seurasi pimeän ja keskimmäinen valon tietä. Nuorin ei valinnut tietään, koska häntä miellytti pikemminkin kahden muun sopiva sekoitus. Veljeskolmikko kapinoi jumalia vastaan ihmisten vapauden puolesta ja tuli tuomituksi rikoksestaan. Tuolloin ihmiset kun olivat jumalten palvelijoita kaikesssa, aina ja kaikkialla.

Tuomio oli, että he syntyisivät aina uudelleen ja uudelleen samoissa kehoissa joissa asustaisi sama sielu, mieli ja sydän. Eli siis aina samana.

Minä olen nuorin noista veljistä.

Lahjani on aina ollut musiikki. Se on vain yksinkertaisesti ollut aina sydäntäni lähimpänä. Mutta kerran menetin sydämeni jollekin muulle kuin sille tai mihinkään siihen liittyvälle. Valon jumalattarelle, jossain kaukana täältä. Sehän oli tietenkin mahdoton ja toivoton rakkaus, koska todellakin olen vain ihminen kaikista elivuosistani huolimatta. Menetin sydämeni, enkä saanut sitä takaisin kaikesta huolimatta. En kenties osannut ottaa sitä takaisin.

Olen typerä, kun en aiemmin tajunnut, että saisin sen takaisin musiikin kautta. Sillä niin on tapahtunut nyt...

Jos minulta kysytään, sinä olet maailman onnellisin ihminen, koska sinulla ei ole määrättyä kohtaloa..." loppujen lopuksi hän ei saanut suustaan enää yhtään enempää yhtään mitään.

Oli onni, että Bijou oli käynyt istumaan ennen kuin Aradan oli alkanut kertoa itsestään. Tarina oli niin korkealentoinen, traaginen ja uskomaton, että sellaisia pitäisi olla vain vanhoissa legendoissa ja taruissa, mutta ei. Siinä, hänen silmiensä edessä oli mies, joka omien sanojensa mukaan oli… rakastunut jumalattareen ja syntynyt uudestaan vaikka kuinka monta kertaa? Ja hänen musiikkinsa oli palauttanut tämän menetetyn sydämen…

Niin paljon kauniita, koristeellisia sanoja, niin paljon käsittämättömiä asioita. Mutta silti naisellisempi pystyi tuntemaan myötätuntoa, ja ymmärtämään nyt miksi toinen oli ilahtunut niin kovin. Sillä olihan tuokin vain elämä, jonka jokin onneton tapahtuma oli heittänyt sivuun onnellisemmilta raiteilta.

Tuntui kovin vaikealta edes yrittää vastata mitään, mutta hetken käsiään tuijoteltuaan ja niitä yhteen hierottuaan tummatukka kohotti katseensa Danin sinisiin silmiin, nousi seisomaan ja halasi tätä. Siinä ei ollut mitään erityisempää taka-ajatusta, kuin että hän ei osannut sanoa ajatuksiaan ääneen ja toinen saattoi kaivata yksinkertaista, pyyteetöntä läheisyydenilmaisua.
”Ei, kukaan ei ole toista onnellisempi. Kaikki ovat pohjimmiltaan surullisia; ne joilla on kohtalo eivät sitä halua, ja ne joilla ei ole toivovat sellaista. Mutta… mutta sinä olet yksi ihminen muiden joukossa, ja sinun kuuluu olla onnellinen. Joten unohdetaan kaikki puheet veloista jo etukäteen.” Tajuten, että oli tosiaankin mennyt ja halannut pidempää Bijou astahti hieman nolostuneena askeleen taemmas, ja hymyili ystävällisesti.
”No niin. Haluaisin kysyä kaikkea hassua, kuten millaista on syntyä uudestaan, mutta jätän kysymättä. Sen sijaan sanon, että nyt olen sitten vapaana käytettäväksi, jos menetät pienen sydämesi uudestaan.” Mies naurahti, ihmetellen vähän mistä tuokin vitsintapainen tuli.

//Nrgh, yritä sietää tuota… Ja anteeksi hittailu.//

Hän pyöritteli suunsa suljettuaan levottomana hiuksia sormensa ympärille. Itsekseen hän muodosti ajatuksen, uskomuksen, että oli taas puhunut liikaa. Taas puhunut käsittämättömiä. taas olettanut toisesta liikoja kuvitellessaan tämän uskovan sanaakaan.

Siispä hän hämmästyi kovin kun huomasi tulleensa halatuksi. Ja kohteliaan ystävälliset sanat yllättivät hänet vielä pahemmin. Kas kun ei suu loksahtanut järkytyksestä auki.

Hän olisi halunnut jotenkin vastustaa velkojen unohtamista mutta unohti sen toisen siirtyessä kauemmas ja puhuessa taas. Ja nuo sanat saivat hänet vain nauramaan.
"Ainahan sinä voit kysyä, mutta selkeän vastauksen saaminen on erittäin epätodennäköistä", hymähtää, "Joka kerta tuntuu jossain määrin erilaiselta ja voin vakuuttaa, että hyvältä ei yksikään kerta tunnu."

Hän käveli muutaman levottoman askeleen, kiertäen yhden kierroksen harpun ympäri ajatuksissaan.
"Ajattelin kyllä pitää pienen sydämeni nyt itselläni ainakin jonkin aikaa, mutta kiitos vain tarjouksesta..." hän vastasi lopulta vitsinkaltaisiin sanoihinkin. Jatkaen vain ajatuksena päässään, että toivoi ettei sitä apua tarvittaisi tämän elämän aikana. Ei niin, ettei hän haluaisi luopua sydämestään. Ojentaa sitä jolle kulle. Mutta hän ei halunnut kestää taas sitä, kun se kaikki on turhaa.

No, ensi kerralla hän pitäisi huolen ettei rakastuisi jumalattariin. Tai jumaliin sen paremmin. Ensi kerralla hän pitäisi tiukemmin kiinni omista oikeuksistaan.
"Mutta...minä en aio unohtaa tätä velkaa. Tai pikemminkin, en pysty siihen."

Bijoun alkoi tehdä mieli pudistella päätään huomauttaen samalla, miten hassu pikku Dan oli, mutta hän ei tehnyt sitä – vaikka olikin alkanut tuntea olonsa luontevaksi Aradanin seurassa. Hänen tosiaan pitäisi oppia uskaltamaan avata suunsa sen ensimmäisen kerran, sillä sen jälkeen sosiaalinen ”neiti” tuntui pääsevän tuttavallisiin väleihin melko nopeasti.
Tietysti vaaleaverikön paljastus menneisyydestä sai hänet tuntemaan, että toinen luotti harmittomaan tummatukkaan jonkin verran. Ehkä se oli vain toisen suloisessa perusluonteessa.

”Mikä ihme sinulla on näitä velkoja kohtaan? Etkö tiedä, mikä on lahja, vai etkö halua ottaa tätä sellaisena?” hän naurahti, kallistaen päätään kevyesti sivulle, silmät arvioivasti kaveten. Lempeään hymyyn livahti annos huvittuneisuutta.
”Tämän velan maksuksihan kävisi ainoastaan sinun sydämesi. Mikään muu ei ole täsmälleen sen arvoinen.” Bijou hymähti, katsoen nyt suorempaan sinisiin silmiin kuin aikaisemmin. Hän ottaisi mielellään vastaan blondin sydämen – vähemmästäkin – vaikkei tiennyt, miten ihmeessä löysi itsestään sen verran julkeutta että sitä kehtasi epäsuorasti pyytää.
”Mutta sen luovuttaminen ei sitten olekaan niin helppoa.”

"Mitäkö minulla on velkoja kohtaan...?" hän hymähti ja kohotteli kulmiaan. Pyöräytti hiuksia sormensa ympäri ja purki kierrokset aina uudelleen ja uudelleen.
"Kaikesta tästä omituisuudesta mitä tässä jo on ehtinyt sattua huolimatta me tuskin tunnemme toisiamme. En osaa ottaa lahjoja ihmisiltä joita en tunne. Koska jos tuntematon antaa lahjan, sillä on yleensä jokin tarkoitus. Joko niin yksinkertainen kuin halu tutustua tai jokin suurempi..." blondi puistelee päätään, jättää sanomatta mitä tuo suurempi esimerkiksi saattaisi olla, "Mutta se on vain minun ongelmani. Ei sen pitäisi häiritä sinua että minä tunnen olevani sinulle paljon velkaa?"

Bijoun seuraavat sanat hämmästyttivät häntä taas. Tällä kertaa blondi ei voinut kuin haukkoa hetken aikaa henkeään, ja siihen hetkeen mahtui juuri sopivasti kaikki mitä tuo mies mekossa oli päättänyt sanoa. Ja sitten lähti blondin pää surraamaan. Tulkitsemaan tätä puheevuoroa.
"Valehtelevatko korvani vai oliko tuo vihjaus?" hän naurahti kohottaen toista kulmaansa. Mies kohotti kätensä ja painoi sen rinnalleen, nosti sen sitten nyrkissä, kuin ojentaen jotain sen sisällä toista kohti.
"Tätä sydäntä tuskin todella haluat", hän totesi yksinkertaisesti ja veti käden takaisin rintaansa vasten.

”Minähän haluan aivan viattomasti olla ystävällinen. Pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Ja sinun velkasi minua kohtaan koskettaa minuakin; jos et saa sitä maksettua se jää vaivaamaan sinua, mikä taas tuntuu minustakin pahalta. Olen empaattinen olento.” Bijou letkautti takaisin, virnistellen pienesti.

Danin hämmästys, tämän hassu ojentamisleikki saivat tummatukan naurahtamaan, ja hän astahti lähemmäs toista, sipaisten yhtä vaaleata lettiä pitkillä kynsillään.
Mustat silmät katsoivat taas sinisiin, lähestulkoon röyhkeästi.
”Juuri kun sanoit ettemme tunne toisiamme väität, etten voisi haluta sydäntäsi? Mistä sen tietää, vaikka keräilisin niitä.” Hetken ajan itsevarma hymy kesti, ennen kuin hajosi naurahdukseksi.
”No, en nyt aivan. Mutta sanopa sitten, miten aiot maksaa tämän velkasi. Jos sitä nyt edes on, kun ottaa huomioon että päädyit tänne minua auttamalla.”

"Selvä sitten, NEITI empaattinen olento" hän hymyili kuin nauraen. Hän piti empaattisista olennoista. Mutta ei ollut ehkä vain uskonut tapaavansa sellaista näin oudossa yhteydessä.

Seuraavat sanat saivat hänet vähän perääntymään. Halusiko hän tosiaan päätyä keskustelemaan jostain tällaisesta?
"Okei, en ehkä tosiaan ole tässä ihan sellaisista syistä kuin mitä pitäisi, että tuo menisi viattomana letkautuksena korvieni ohi", hän hymähti ja kohotti kulmiaan paljonpuhuvasti. Tätä voisi sanoa jo...flirttailuksi.

Mitenkö hän aikoi maksaa velkansa?
"Se on minulle lähestulkoon sama. Onm aina mahdollista maksaa iso velka pienemmissä paloissa, ja juuri sen ajattelin tehdä. EN antaa sydäntäni sinulle vain velkani maksaakseni. Se olisi ollut juuri sen vanhan minun tapaista, enkä aio toistaa niitä virheitä enää ikinä", Aradan kuulosti haudanvakavalta, mutta silmissä oli valo, joka paljasti ettei miestä pitänyt ottaa haudanvakavasti.
"Kunhan et keksi mitään moraalitonta", hän hymyili.

//Olemme Opan kanssa kaksin pelaamassa ^^//

Bijou purskahti nauruun kuullessaan turhankin korostetusti lausutun neidin. Hyvää huumoria, jota hän oli jo pitkään yhdistänyt itseensä.

”Minä olen hyvin viaton ja siveä. Olen saanut säädyllisen ja konservatiivisen kasvatuksen.” Tummatukka totesi leikillään, notkauttaen itsensä siroon hoviniiaukseen, nousten siitä ylös enemmän tai vähemmän virnuillen. Hänelle itselleen oli epäselvää, oliko hän tosissaan flirttailemassa vai vain leikki sanoilla siihen puuhaan kerran päästyään.

Velasta Dan jaksoi puhua ja puhua. Hän oli jo kuullut tältä tämän menneistä, mikä oli auttanut ymmärtämään palvelusta, ja naisellisesta siinä oli kylliksi. Kaipa hänen pitäisi keksiä jotain, ihan vain tämän mieliksi…

Käsi leuallaan ja miettivä ilme kasvoillaan hetken seistyään puolivampyyrin kasvot kirkastuivat.
”Sinä matkustelet paljon, kun etsit ystävääsi, eikö niin? Silloinhan voisit samalla yrittää etsiä erästä henkilöä.” Hän piti pienen tauon, miettien miten asian selittäisi.
”Hän on melko iäkäs vampyyrimies. Näyttää olevan ihmisissä siinä kolmenkymmenen paremmalla puolella. Tummanruskeat hiukset.”

Bijou vaikeni pidemmäksi aikaa. Tuntui niin hankalalta kaivaa esille muistoja, muistikuvia ja yksityiskohtia. Vähän väliä hän oli pöyhiä esille jotain, jota ei todellakaan halunnut muistaa, ja iloisetkin muistot saivat hänet aina haikeaksi ja turhautuneeksi…
”Hän… on yleensä omissa oloissaan, mutta on hyvin sanavalmis, ja puhuu melkein käsittämättömästi sivistyssanoja viljellen, ja hymyilee paljon. Nimi, jonka minä tiedän on Vermundo, ja hän näyttää suuressa määrin minulta. Mahdollisesti.” Tummatukka naurahti, ja pudisti päätään.
”En muista hänestä paljoakaan, anteeksi… Mutta jos saat tietää yhtään mitään häneen liittyen, kerrot siitä minulle”, hän totesi napakasti, ja katsoi hetken Dania vakavasti. Sitten hän hymähti, ja painoi toisen nenän lyttyyn sormellaan.
”Ja jos selviät hengissä reissuillasi ja löydät etsimäsi, käyt Leosi kanssa täällä kahvilla. Muuten tapahtuu hirveitä.”

Hän nytkäytti päätään taaksepäin kuin inhoaisi ajatukstakin ja irvisti sitten lähinnä huvittuneena. Vaikka totuus oli, ettei hän juuri arvostanut konervatiivisia elämäntapoja siinä missä ne rajoittivat kovasti yksilönvapauksia ja oman persoonaan ilmentämistä.

Hän kuunteli silmät kiinnostuneena kirkkastuen kun Bijou "ehdotti" hänelle velanmaksukeinoa.
Vermundo(?). Vampyyri. Noin kolmikymppisen näköinen. Tummanruskeat hiukset. Sanavalmis, sivistyssanoja. Hymyileväinen, hän painoi ominaisuudet mieleensä ajatuksissaan.
"Hän on siis...hmm...sukulainen?" kysyy siihen sävyyn, kuin kysyttiin kun oltiin kolmea prosenttia vaille varmoja.
"Voin minä etsiä. Anna vain osoitteesi niin voin lähettää jollain tavoin tiedon jos löydän hänet. Tai ehkä vain pakkaan hänet pakettiin ja lähetän postivaunuissa suoraan tänne", hän totesi huvittuneena.

Hän tuhahti Bijoun sormelle:
"Ei hän ole minun Leoni. Ja ihan vain tiedoksi, jos yritän raahata hänet tänne selvittyäni ensin etsinnästä hengissä, tulen luultavasti kuolemaan matkalla. Hän ei ole helposti käsiteltävä. Mutta no...ottaen huomioon että hirveitä tapahtuu jos EN tuo häntä tänne...ehkä minun sitten täytyy", mies virnuili ja mietti hiljaa mielensä perukoilla, kuinka pystyi vääntämään vitsiä tällaisesta asiasta.

Hänellähän oli puhtaasti onnea jos edes löytäisi koko miestä, ja sitäkin enemmän, jos löytäisi tämän ilman Larytaa ja selviäisi hengissä. Tulenarkaa tämä hänen elämänsä.

Hän tökkäsi toisen sormen pois nenänsä päältä ja pyyhkäisi kutisevaa nenää. Mitähän parfyymiä tämä mekkomies oikein käytti, kun se kävi heti hänen henkeensä? Vai oliko hän vain taas yliherkkä?

Bijoun kasvoille ryöpsähti takaisin aimo annos varauksellisuutta, ja hän tuijotti huolellisesti minne tahansa muualle paitsi Danin sinisiin silmiin. Omasta reaktiostaan toivuttuaan hän punastui, ja nyökkäsi pienesti.
”Niin. Isäni. Ja siltä määrin mitä muistan, et saisi häntä pakettiin ilman että menettäisit käden tai pari”, hän naurahti, käyttäen vitsin jatkamisen oman hermostuksensa peittelyyn. Toivoa saattoi, ettei tuo maailmoja matkannut inhonnut puoliverisiä tai vampyyreja.

”No, ei hän ole minunkaan Leoni.” Naisellinen huomautti, ja hymähti vaalean virnuiluille. ”Voit aina vedota siihen, että olet suuressa vaarassa, jollei hän tule.”

Hän etsi käsiinsä palan paperia ja mustekynän, ja kirjoitti osoitteensa ylös, ojentaen sitten lapun Aradanille.
”Miksi taas noin musta ilme? Onko sinulla paljon ongelmia Leosi kanssa?”

"Ah, täytyy sitten pitää tiukasti kiinni näistä kahdesta mitkä minulla yhä on", hän totesi kohautellen käsivarsiaan kuin vahvistuksena siitä, että ne vielä olivat kiinni. Selvästikään aihe ei kuitenkaan ollut aivan mieluinen Bijoulle joten hän jätti sen käsittelemisen siihen toteamalla:
"Se tekee sinusta puoliverisen, eikö vain? Arvelinkin jotain sellaista. Älä ole huolissasi, minua ei saa metsästämään vampyyrejä muuten kuin ansaitusta syystä."

Toisen toteamukselle hän ei osannut kuin naurahtaa epämäärisesti:
"Ei. Hän ei ole yhtään kenenkään, ei edes itsensä Leo. Parempi muutenkin kutsua häntä Dagniriksi... Ja mitä tuohon ehdotukseen tulee, hän varmaan hoitelisi minut saman tien sellaiseen kuntoon että joko kukaan ei kehtaa uhata minua tai sitten kykenen päihittämään sen itse. Hän on juonikas ja omalaatuinen mies..."

Mies otti paperin, lukaisi osoitteen hieman kulmiaan kohottaen. Hän painoi sen mieleensä sen minkä pystyi nopeassa hetkessä ja taittoi lapun sitten povitaskuunsa.
"Hmm. Hän on ongelmallinen ihminen. Turha toivoakaan pääsevänsä hänestä helpolla. Mutta lisäksi on vielä olemassa hänen sisarensa...josta olisi parasta säästää kaikki mahdolliset edes kuulemasta", hän huokasi raskaasti. Oliko hän niin ilmiselvä? Oliko hän jo niin rentoutunut, että kaikki sisäiset liikehdinnät näykivät päälle päin? Huolestuttavaa kerrassaan.

Bijou naurahti helpottuneena kun Dan ei ilmeisesti inhonnut puoliverisiä – tämähän oli toisesta maailmasta, joten olisi pitänyt arvata, etteivät täkäläiset tavat ja uskomukset vaikuttaneet häneen niin voimakkaasti.

”Täytyy pitää mielessä.” Leon – siis Dagnirin, hänen pitäisi kaiketi käyttää sitä nimeä – sisko kuulosti harmilliselta.
Tummatukka huokaisi, ja pyyhkäisi hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hänellä oli vielä vähän huono olo, teki mieli mennä suihkuun ja vetää pimennysverhot makuuhuoneen ikkunaan, vajota sängylle nukkumaan iso kylmä vesilasi käden ulottuvilla.

”Sinulla täytyy olla jotain tekemistä, joka keskeytyi minun auttamiseeni. Minä taidan mennä hetkeksi pitkälleni…” Se oli ehkä asteen epäkohteliaampaa kuin hänen yleinen käytöksensä, mutta anti mennä.
Naisellisempi hymyili ystävällisesti pehmentääkseen toisen pois häätämistä.
”Olet aina tervetullut käymään, ja jos liikut täälläpäin vailla yösijaa tiedät mistä löydät minut.”

Danin lähdettyä Bijou toteutti suunnitelmansa, ja päätti että seuraavalla kerralla kun lähti ulos kesällä ei jättäisi päivänvarjoa kotiin vaikka kuinka olisi pilvistä.

//Sorry hittailusta, ja kiitoksia, oli hauska pelata ^^//

//Ei se mitään. ^^ Oli hauskaa, joo. xD//