Jyrkkä, ehdoton kenties

Laryta McGray seisoi lopputalven hyytävässä tuulessa, tuijotti epämääräistä hökkeliä josta kaiketi alkoi jokin jota ehkä kutsuttiin asuinalueeksi. Hänen tummanruskeat hiuksensa karkailivat kasvoille tuulessa, mutta se ei rikkonut ylpeää ja ylhäistä kuvaa. Hänellä oli yllään talviset muotivaatteet, suoraa huutoa tellukselta, missä oli poikennut vaateostoksilla ennen kuin palasi tähän hyytävään paikkaan johon oli veljensä jälkiä seurannut. Kun tämä maailma ei kerran muualla suostunut häntä vastaanottamaan kuin pohjoisessa, oli hänen mukauduttava olosuhteisiin. Edellisessä maailmassa ruskettuneet kasvot näyttivät ehkä hieman oudoilta tässä ilmanalassa ja keskellä talvea.

"Lara-sama, aiotko mennä alas?" kuului ääni hänen takaansa. Pitkä nainen oli tottunut Sanen puhetapaan. Edelleen hän puhui hieman murtaen englantiaan, mutta se oli kyllä paljon selkeämpää kuin vielä vuosi sitten. Laryta oli myös tottunut siihen, että punapää ei suostunut kutsumaan häntä pelkällä etunimellä vaikka siihen oikeastaan kaiken etiketin mukaan aihetta olisikin. Hän oli vaivoin saanut mokoman kutsumaan häntä edes Laraksi sen sijaan että liittäisi kunnioittavan -sama pääteen koko nimeen. Sane oli kovapäinen, mitä tuli etikettiin. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haitannut mitään. Kukaan näissä maailmoissa ei tiennyt mitä tuo pääte merkitsi, ja hän saattoi vallan hhvin väittää heidän olevan vaikka siskoksia.

"Kenties", nainen vastasi järjestäen hupun niskaansa siistimmin. Karvareunus keräsi kuuraa kostuessaan hänen hengityksensä myötä. Hänen olisi pitänyt palella kireissä farkuissaan. Mutta sitähän ei tapahtunut. Turha toivo, jos kuvitteli Larytan näkevänsä palelemassa.

Hän kumartui äkkinäisessä riiviömäisesäs puuskassaan ja puristi lumesta pallon jonka heitti hyvällä vauhdilla kohti yhtä tummaa hahmoa jonka näki vain silmäkulmastaan keskittyessään rakennuksiin.

Cuivre oli jälleen kerran joutunut itselleen vieraaseen paikkaan. Oli lähes hupaisaa, miten tuo mies aina eksyi jonnekkin aivan jumalan selän taakse pelkästään olemalla olemassa. Naurettavaa..Ehkäpä Cuivrella oli huono onni tai paperilennokin suuntavaisto. Kumpi tahansa. Lopputalvinen maasto oli kuollutta ja karua. Cuivren pitkä, musta viitta peitti koko miehen, tämän istuessa suuren tammansa selässä. Hevosen ja omistajan hengitys huurusi heidän patsastellessaan lumen peittämällä pikku kummulla. Ruoho puski ankarasti läpi lumen ja jään, mutta sitä ei ollut nimeksikään tuolla armottoman pohjoistuulen pieksemällä paikalla. Käkkäräiset pikkupuut yrittivät sinnitellä myös, heikoin tulokin. Kaikkialla oli harmaata ja lohdutonta, kuin kuoleman valtakunnassa. Cuivre värisi hieman, kun pohjoistuuli puhalsi ratsukon yli. Vähän kauempana näkyi omituinen, surkean näköinen hökkelikylä. Ehkäpä sieltä saisi vähän varusteita. Cuivre keräsi jälleen tammansa ohjia ja painoi kantapäänsä sen kylkiin. Eläin lähti kuuliaisesti kävelemään kohti kylää, katsoen hieman askeleitaan, sillä lumi oli petollista ja kivien väliin jäi helposti kavio. Paikka oli oikea kuoleman loukku, mutta silti kaksikko jatkoi matkaansa. Näky oli lohduton. Paikalla ei ollut laisinkaan elämää, ainakaan siltä ei näyttänyt. Cuivre kuuli äänen yläpuoleltaan ja näki kiljuvan, suuren kotkan lentävän ylitseen, jossain kaukana ylhäällä, autiossa taivaassa. Cuivre laski katseensa haukasta kylään ja jatkoi ratsastusta kohti tuota aavekaupunkia. Missään ei näkynyt ketään, mutta mies vaistosi, ettei hän ollut yksin. Myös tamma alkoi tulla levottomaksi ja se pärskähteli hiljaa. Silti Cuivre pakotti sen eteenpäin. Mitä ikinä tuolla olikin, se ei voinut olla kovin vaarallista. Äkkiä tuon tulihaltian kaikki aistit valpastuivat ja tämä katsahti sivulleen, juuri ajoissa. Nopea kädenliike murskasi Cuivrea kohti lentäneen esineen, joka osoittautui vain lumipalloksi, miehen suureksi hämmästykseksi. Cuivre käänsi hevosensa kohti pensasta, josta pallo oli tullut. Silmiä ei näkynyt mustan hupun alta, mutta mustakaapu tiesi, että siellä oli joku.

"Lara-sama, hän ei pitänyt tuosta", Sane totesi hiljaa, tyynesti. Häntä se ei järkyttänyt missään määrin. Oikeastaan Sane luultavasti toivoi Larytan tavoin että mies kävisi päälle.

Laryta ei edes kääntänyt katsettaan kylästä.
"Entä sitten? Minä teen mitä huvittaa enkä kysele tuntemattomilta halauavatko he lumipallosta vai eivätkö", hän totesi kylmästi kuin tuuli ympärillä. Sane ei edes nyökännyt. Hän tiesi. Hän tiesi Larytasta kaiken mahdollisen, kaiken minkä nainen hänelle antoi ilmi. Ja nainen puolestaan tiesi kaiken hänestä. Laryta McGray tunsi Sanen Ryun läpikotaisin.

Sane tiesi mitä tehdä. hän kääntyi ja astui muutaman askeleen lähemmäs ratsastajaa. Ja hän sylkäisi tämän jalkoihin. Käänsi selkänsä ja palasi toisen naisen luokse, järjestäen toista vastoin hupun huolella päähänsä.

"Heitelläänkö lisää lumipalloja, Sane?"
"Kuten haluatte, Lara-sama."
Huvittunut tuhahdus puuskahti ulos brunettenaisen huulilta.
Ja he alkoivat heitellä lumipalloja.

Cuivre ei näyttänyt minkäänlaista ilmettä, ei kehossa, ei hupun peittämissä kasvoissa. Silti hupun läpi pystyi aistimaan jäätävän, tuiman katseen, joka oli kuin pohjoistuuli. Cuivrea ärsytti suunnattomasti nuo kaksi idioottimaista tapausta, jotka tuntuivat pilkkaavan Cuivrea ja pilailevan hänellä. Noh..Hän ei tarvitsisi sitä kestää. Cuivren hevonen, Skinfaxe ei liiemmin pitänyt tilanteesta. Herkkä tamma peruutti hieman ja kuopi etukaviollaan kylmää, roudan peittämää maata. Se ei luottanut kahteen naiseen, kuten ei Cuivrekaan. Miten helposti Cuivre olisikaan vain käristänyt nuo molemmat rapeiksi lastuiksi, hän kun oli tulihaltia, mutta ei ollut viisasta näyttää kaikkia kortteja kerralla. Sitäpaitsi, nuohan tässä vain voittaisivat, jos Cuivre ärsyyntyisi ja alkaisi taistella. Skinfaxe pärskähti vähän, tuon toisen tullessa lähemmäs. Hevonen peruutti, eikä Cuivre sitä estellyt, katseli vain huppunsa varjoista, kun toinen noista äpäräpennuista sylkäisi hänen jalkoihinsa. Mikä ihmeen ongelma heillä oli? Cuivre oli vain rauhallisella läpikulkumatkalla. No tämä oli normaalia mustakaavulle. Hän ei ollut tervetullut oikein mihinkään, eikä kenenkään seuraan. Cuivre katseli vielä hetken kahta muukalaista tuolla tuulen ja jään tanssittamalla, karulla seudulla, kunnes käänsi hevosensa ja oli aikeissa poistua koko paikalta. Parempi vain häipyä, ennenkuin idiootit keksisivät lisää outoja ideoita. Skinfaxe lähti ravaamaan kauemmas, mutta säikky tamma hyppäsi äkkiä takajaloilleen pelästyneenä, kylmän ja kovan lumipallon osuttua sen takalistoon. Vaikka Cuivre oli erinomainen ratsastaja, hän ei ollut varautunut tuohon ja vaikka mies yritti tarrautua ratsunsa harjaan, hän luiskahti alas, selälleen maahan. Skinfaxe ei jäänyt uudelleen tulitettavaksi. Hevonen lähti laukkaamaan kohti kylää peloissaan. Oli siinäkin Cuivrella sotahevonen..Nopeasti ja ketterästi kuin kissa, Cuivre kierähti jaloilleen, näyttämättä minkäänlaisia kivun merkkejä. Hyvin nopeilla kädenliikkeillä mies torjui lumipalloja. No jaa, jos ei muuta, olihan tämä aika mielenkiintoista harjoittelua.
"Lopettakaa.."
Mies sanoi lopulta, jylhällä ja vakaalla äänellä, kuin ukkonen. Cuivre puhui todella, todella harvoin ja tämä oli yksi niitä harvoja tilanteita, kun miehen kurkusta pääsi ääni.

Laryta purskahti hillittömään, kylmään nauruun, joka varmasti kaikui kylään asti. Sane ei nauranut, mutta eihän punapään tarvinnutkaan. Sellainen emäntä-palvelija suhde heillä ei ollut, että Sanen tarvitsisi aina myötäillä ja miellyttää Larytaa.

Vain puolijapanilaisen silmät panivat merkille kuinka mies liikkui. Ja nekin silmät olivat laskelmoivat, eivät kummastelleet, yllättyneet, ei mitään tunnetta. Vain puhdas lasklmointi. Kuka mies olikaan hän saattaisi kiinnostaa Lara-samaa, niin Sane Ryu ajatteli. Punapää oli juuri aikeissa huomauttaa siitä hiljaa pimeydestä nauttivalle naiselle, kun mies avasikin suunsa. Nyt lyhyet kulmat kohosivat sileissä, sopivan pyöreissä kasvoissa. Hän oli arvellut ettei mies puhuisi.
"Mitä, kyllä kai lapset saavat leikkiä?" Laryta nauroi, piittaamasta äänestä jonka sävy oli hänen korviinsa kuulostanut joltain isältä joka käski vieraita pentuja rauhoittumaan. Hän otti Sanen kädestä pallon ja heitti sen korkealle ilmaan. Sane, jonka silmät olivat tottuneet havaitsemaan nopeita liikkeitä joita tämä käytti, erotti kuinka hänen vasen kätensä lipsahti takin taskuun, otti sieltä jotain ja heitti alakautta, käyttäen oikeastaan vain sormien voimaa. Mutta hänkään ei huomannut mikä esine oli, ennen kuin se putosi maahan heidän ja miehen väliin sulatettuaan pallon kahdeksi, sileäksi puolipalloksi. Puukko. Safiiriupotuksin koristeltu puukko.

"Mitä jos jättäisit meidät rauhaan? On asioita toimitettavan tuolla kylässä", McGrayn kaksosista vahempi totesi virnistäen aurinkoisesti. Hän oli sellainen. Valitsi sanansa, asentonsa ja äänensävynsä kuin olisi huoleton nuori nainen etsimässä elämänsä rakkautta tai jotain. Se hämäsi useimmat. Mutta jostain syystä seuralainen ei uskonut tämän miehen menevän siihen halpaan.

Cuivre katseli mustan huppunsa varjoista kuin itse viikatemies molempia naisia, joiden älykkyys ei tuntunut olevan Skinfaxen älyä korkeammalla..Ainakaan Cuivren mielestä, mutta eihän hänen mielipidettä kysytty, joten hän ei mitään sanonutkaan. Kunhan seisoi tuossa. Miehen toisella olkapäällä oli hieman lunta hänen tiputtua hevosen selästä, mutta eipä Cuivre asiasta tuntunut välittävän. Hän vain seisoi ja katseli molempia hameväen edustajia. Miehen synkkä ääni oli tainnut tehota, sillä ainakin lumipallojen heittely loppui melko pian asian jälkeen. Oli ihme, että Cuivre edes oli puhunut. Hän puhui noin kerran vuodessa, joten tämän vuoden puhekiintiö oli sitten käytetty. Eipä Cuivrella muutenkaan koskaan ollut asiaa. Cuivre ei edes hymyillyt tuon toisen naisen, joka vaikutti hieman johtajalta, puheista. Antoihan Cuivre lasten leikkiä, kunhan hän ei ollut kohteena. Niinpä niin. Cuivre vähän havahtui, kun tuo samainen nainen heitti äkkiä lumipallon korkealle ilmaan. Cuivre nosti hieman huputettua päätään ylöspäin, jotta tämä näkisi palleron. Se lensi hetken korkealla ilmassa, kunnes tuo punapää heitti jotain sen perään. Puolituinen näki tarkoilla haukansilmillään, että jokin kimalsi kalpean auringon loisteessa, lumipallon tipahtaessa puoliksi maahan ja sen mukana safiiriupotuksin koristeltu puukko. Se oli hyvin nätti puukko, nätein, mitä Cuivre oli nähnyt. Hetken aikaa mies vain katseli puukkoa, kunnes nosti katseensa molempiin neitoihin. Mitä nuo kaksi vielä halusivat? Hän kuunteli, tarkkana, liikkumatta paikaltaan. Cuivren huulien välistä lähti hyvin hiljainen "hmm"- äännähdys, kun mies kääntyi ja lähti kävelemään kohti kylää. Kylmä viima puhalsi heidän kaikkien ylitse ja sai puolituisen vähän palelemaan. Cuivre katseli hetken eteensä ja vihelsi sitten. Kauempaa kuului vastaukseksi hirnahdus, kun Skinfaxe nosti päätään ja laukkasi isäntänsä luokse. Cuivre lähti hevonen vierellään kävelemään kohti kylää. Hän ei halunnut tippua uudelleen lumipallohyökkäyksen takia.

"Laryta-sama, hän ilmeisesti jokseenkin halveksii meitä", Sanen ääni leikkasi pakkasta ohuena ja pistävänä. Äsken vielä kovin arunkoiselta ja hyväntuuliselta vaikuttanut tummahiuksinen tuntui aiheuttavan jyrähdyksen maassa jalkojensa juuressa. Hän ei sanonut sanaakaan mutta selväksi tuli, että hän oli kiukustunut jo ajatuksestakin.

Mitä todellisuudessa tapahtui kun Laryta kohotti kättään, oli jotain muuta kuin miltä näytti. Se, miltä se näytti, oli että mitään ei tapahtunut. Edes kevyin lumenhiutale ei liikahtanut. Mutta mitä todellisuudessa tapahtui oli puhdasta pimeää painetta. Kuin suurehkon nyrkin isku suoraan kohti miehen selkää.

Sane oli astunut askeleen sivuun juuri sopivasti väistämään voimaa. Hänellä oli kokemusta. Kumpikaan nainen ei silti odottanut iskun osuvan kohteeseensa. Se oli liian hidas ja liian ilmiselvä, mikäli miehessä siis oli rippustakaan pimeyttä.

Cuivre ei ymmärtänyt, mikä kahden naisen ongelmana oikein oli. Miksei Cuivre saanut vain lähteä rauhassa kylään, oliko se nyt niin paljon pois kahden naisen elämästä? Skinfaxe tuntui aistivan enemmän, kuin omistajansa. Tai sitten omistaja viisveisasi kummastakaan neidosta sen enempää. Miehen suuri sotatamma hörähteli hiljaa ja liikkui levottomana, yrittäen välillä lähteä laukkaan. Se pelkäsi kahta omituista olentoa takanaan. Cuivren haltianaistit olivat hyvin tarkat ja tämä kuuli helposti toisen naisen puhuvan jotain ystävälleen, jota kutsuttiin nähtäväsi Larytaksi. Jaaha..Mustakaapu oli selvästi loukannut kahden naisen suurta egoa ja se ei käynyt kummankaan suunnitelmiin. Cuivre pysähtyi, aistien takanaan tapahtuvia asioita. Huppu koristi edelleen päätä, eikä miehestä näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä näin takaapäin. Mutta jokainen lihas, jokainen elin ja solu tuossa olennossa oli varautunut jonkinlaiseen hyökkäykseen. Cuivre oli kuitenkin soturi henkeen ja vereen. Sitten, mies havahtui, jännitti kehonsa ja kierähti syrjään ketterästi ja nopeasti kuin kissapeto, jääden maahan hieman kyykkyyn hyökkäystä valmistelevan suden tavoin. Äskeinen voimakas isku suhahti Cuivren ohitse ja ostui miehen takana olleeseen kiveen. Skinfaxe hirnahti peloissaan ja lähti, jälleen, laukkaamaan pois paikalta hermostuneena. Cuivren silmiä ei näkynyt, mutta silti hupun takaa pystyi aistimaan tuon hyvin pahan katseen, joka porautui läpi uhrin kuin tikari. Cuivre nousi hitaasti seisomaan.
"Mitä haluatte?"
Mies kysyi lopulta jylhällä, melkeinpä vihaisella äänellä.

Larytan hampaiden välistä ääntyi naurava sihinä. Tuo mies siis oli kykenevä. Tämä maailma ei siis ollut aivan turha. Loistavaa! Kerrassaan mahtavaa!

Kysymys sai hänet tyyntymään. Jos hän siis jossain vaiheessa oli tosiaankin kiihtynyt.
"Mitä me haluamme? Sane, mitä me haluamme?" tummahiuksinen kääntyi katsomaan punapäätä, joka kohotti siististi lasejaan ilmeettömät kasvot katsoen vain ja ainoastaan Larytaa.
"Mitä te haluatte, Lara-sama, sitä minäkin. Ja mitä te haluatte, on liian suurta sanoin muodostettavaksi", tietokonevelho vastasi käheän luottavalla äänellä. Niin kovaa, että varmaan kylään asti kuului. Laryta nyökkäsi sievä hymy huulillaan ja vaihtoi painoa toiselle jalalle.
"Siinä vastaus", hän totesi miehen suuntaan.

Sitten hän kohotti kätensä pyyhkäisemään hiuksia kasvoiltaan ja vaihtoi taas painoa jalalta toislle, tällä kertaa jättäen epämääräisen ryhtinsä melko tasaiseksi.
"Sinä olet sellainen ihminen joka saattaa hyvinkin asettua suunnitelmieni tielle. Sinulla on jo valmiiksi sellainen asenne. Enkä aio jättää asiaa puimatta", nainen jatkoi ojentaen kätensä Sanea kohti. Punapää ei edes nyökännyt, kumartui vain kaivamaan laukusta jonkinlaisen poikkimenneen miekan kahvan. McGray otti sen käteensä ja kanavoi siihen voimaansa. Kas vain, kohta se oli kuin ennen vanhaan. Leikillään naiskaksikko kutsui miekkaa Skywalkerin Excaliburiksi oman maailmansa kuuluisan scifi-sankarin ja legendaarisen kuninkaan miekan mukaan. Mutta harvoin he sitä käyttivät, kukaan näissä oudoissa maailmoissa kun ei ymmärtänyt vitsiä.

"En aio päästää sinua menemään ennen kuin olen varmistanut, ettet hyökkää selustaani."

Erikoinen kaksikko, todella. Cuivre oli jännittyneenä maassa ja alkoi hitaasti nousta, pitäen katseensa molemmissa koko ajan. Olisi vaikea taistella, jos mies käyttäisi huppua ja viittaa. Ja tästä varmaan tulisi tätä menoa jonkinlainen taistelu..Ainakin molemmat naiset tuntuivat olevan sitä mieltä. Punapää ja brunette.
"Vastaus ei tyydytä minua.."
Cuivre totesi hiljaa ja katseli tumman huppunsa varjoista molempia. Sitten mies kohotti hieman kättään, ei hyökätäkseen, vaan irrottaakseen hupullisen viitan. Vaikka oli jäätävän kylmä, se ei tuntunut tuota haltiamiestä suuremmin haittaavan. Hän tipautti viitan lumen peittämälle maalle. Hupun alta paljastuivat jylhät, komeaksi haukutut kasvot ja jäänsiniset silmät tuijottivat pistävästi molempia, kuin nähden naisten läpi. Pitkät, korpinmustat hiukset, jotka oli sidottu letille, valahtivat miehen selkärankaa pitkin kohti maata ja pysähtyivät takaliston kohdalle. Cuivren lantiolla oli asevyö, jossa oli kiinni suuri, kahden käden miekka. Mustakaapu ei kuitenkaan ottanut miekkaa huotrasta, ainakaan vielä. Naiset tuntuivat olevan innokkaampia taistelijoita, sillä he ottivat upeasti taotun miekan esille. Se oli suoraan kuin tarinoista, niistä saduista, joita Cuivre oli lapsena lukenut. Mutta oli miekka kuinka upea tahansa, kyse oli aina pelkästään aseen käyttäjästä.
"En hyökkää kimppuunne nyt, miksi hyökkäisin selustaan?"
Cuivre kysyi hiljaisella äänellään, joka oli kuin pakkasherran puhetta.

"Minä en vastaa tyydyttääkseni toisten uteliaisuutta", Laryta totesi lyhyesti ja petollisen hellästi. Sieltä se taas tuli, Sane tunnisti oireet. Laryta McGray puhui kuin rakastajalle, pehmeästi, viekoittelevasti, leikkisästi. Punapää tunsi kylmät väreet selkäpiissään. Mikään muu kuin ääni ei vihjannut tunteisiin. Ilmeet ja eleet olivat kaikki kylmiä, tunteettomia. Tuo nainen aikoi varmasti kokeilla voimiaan.

"Voi, en minä tunne sinun syitäsi. Eikä suoraan sanottuna kiinnostakaan. Mitä minä haluan, on varmistaa, ettei sinusta ole päättämään hyökätä - selustasta eli ei", Sane perääntyi muutaman askeleen, katse siirtyen hillitysti tumman naisen ja miehen välillä. Ah, tosiaan. Mies oli tainnut paljastaa kasvonsa.

Kaikessa hiljaisuudessa Sane "avasi koneensa", eli herätti hiljaiselle liekille voimansa. Pienen pienellä näytöllä liikkuva hiiri ei tarvinnut johtoa, se siirtyi ja totteli nopeammin kuin käsi ehtisi liikkua. Sane tutustui miehen kasvoihin tarkemmin kuin ihmisen on mahdollista, ja sitäkin tarkemmin. Hän kävi läpi jokaisen ominaisuuden. Nainen analysoi kaiken näkemänsä vaateparresta silmien väriin.
"Haltia?" Larytan ääni mutisi.
"Haltia", Sane vahvisti istuen hankeen huomaamattoman ohut virta taikuuttaa sormiensa ja silmiensä kautta virraten.

Laryta hymyili. Virnisti oikeastaan, hymyileminen olisi ollut liian pehmeä nimitys tuolle ilmeelle. Virne ylsi silmiin saakka.
"Jos mietit sitä olenko minä tarpeeksi voimakas taistelemaan sinua vastaan...kokeile."

Jaaha..Riidanhaluisia naisia. Kylmä, armoton niitty ennen kylää ei ollut ihan paras paikka taistelulle, mutta se oli paras paikka tulelle, koska sitä ei kukaan täällä osannut odottaa. Cuivren teki mieli kärventään molemmat, kuin lampaanruhot, mutta hän ei mielellään aloittanut hyökkäystä. Se tuntui hyvin pelkurimaiselta. Tuon haastajan, Larytako sen nimi nyt olikaan, ääni oli kuin pehmeä kesätuuli, joka vietteli helposti miespuolisen uhrin omiin tarkoituksiin ja iloihin. Mutta Cuivre ei kesätuulesta ja sen suudelmista välittänyt, puhukoot millä äänellä tahansa, mikää ei hämäisi tuota mustakaapuista haltiaa. Hän tiesi sen itsekkin, miehet antoivat naissoturien helposti hämätä kehollaan ja äänellään, joten Cuivre oli oppinut välttämään sellaisia ansoja.
"En ole niin pelkuri, että hyökkäisi jonkun selustaan..Ei ole minun asiani, uskotteko, kunhan ymmärrätte sen.."
Cuivre vastasi edelleen rauhallisella ja raukealla äänellä. Cuivre tarkkaili päästä varpaisiin vastustajaansa, arvioiden tämän kykyjä, tulevia liikkeitä ja voimaa. Toiseen naiseen, joka ei tuntunut osallistuvan taisteluun, Cuivrella ei ollut mitään kiinnostusta. Oikeastaan mustakaapu ei edes ymmärtänyt, mitä tuo teki. Cuivre hymähti vinosti, hieman kierosti, Larytan puhuessa jälleen.
"Uskon ilman taisteluakin teidän olevan vahva, neiti"
Cuivre totesi. Itseasiassa hän voisi vain kävellä paikalta, antaa molempien olla, koska tuskin kumpikaan olisi pelkuri ja hyökkäisi Cuivren selustaan, joten mies poimi maasta hupullisen viittansa ja putsasi sitä hieman lumesta, ennenkuin kääntyi ja lähti kävelemään jälleen kohti kylää.

//apua...todella vaikeaa miun jatkaa tätä kun tyyppi kääntää koko ajan selkänsä...//

Tällä kertaa Larytalta paloi pinna. Ei kovin lopullisesti, mutta hyvin, hyvin huomattavasti kuitenkin. Sanelta poksahti toinen tärykalvo puhki kun painoaalto levisi tummahiuksisesta naisesta kaikkialle ympäristöön. Jääpuikkoja ja lunta putoili kuusista ja lumisade taipui kuin äkillisen tuulenpuuskan johdosta tietyllä korkeudella ja etäisyydellä. Lumi naisen jalkojen alta jäätyi kiiltäväksi lasijääksi.

"Minulle ei käännetä selkää", kuului hiljainen, pirullinen ääni.

Täydellinen hiljaisuus saartaa neliökilometrin alueen, kuin koko maailman pala odottaisi mitä tästä seuraa.

[Onko peli avoin kaikkille vai suunniteltu? Kerään tietoja jokaisesta pelistä. Tämän viestin saa poistaa/poistattaa minulla, kunhan vain saan vastauksen. Kiitos. ^^]

[Forte saapi päättää. >:D]

// Tietääkseni tämä on suunniteltu peli. Ja Opallynia, olen pahoillani, jos teen pelin vaikeaksi //

Cuivre havaitsi, ettei hänen lähtöyritys miellyttänyt kumpaakaan naista, varsinkaan Larytaa. Mikä ihme hänen ongelmansa edes oli? Eikö sitä viaton ohikulkija saanut mennä edes vaivaiseen kylään? Cuivre epäili, että tuo neito halusi nyt todella kovasti ja intohimoisesti taistella Cuivren kanssa. Mikäs siinä..Eihän Cuivre halunnut neidon mieltä pahoittaa, jos hän siis oli oikeassa. Cuivre kääntyi varovasti jälleen ympäri. Hän ei enään kääntäisi selkäänsä naisille. Tuntui kummallisen painostavalta, kuin juuri ennen ukkosta. Se melkein repi rikki miehen tärykalvot ja sai ympäröivän luonnon helisemään. Johtuiko se neidoista kenties? Mitä luultavimmin. Ainakin Laryta näytti siltä, että hän olisi jotain loitsun kaltaista väkertänyt. Loitsu tai ei, tämä ei jäisi tähän.
"Kertokaahan, miksi teille on ongelma, jos lähden? Haluaako neiti kenties taistella vai?"
Cuivre kysyi hiljaisella ja rauhallisella äänellä, jossa ei ollut yhtään ironiaan tai sarkasmiin viittaavia äänensävyjä. Cuivre vain tarkkaili tilannetta.
"En ymmärrä, miksen saa lähteä luotanne.."
Cuivre jatkoi pienen tauon pidettyään ja laski kätensä miekkansa kahvalle.

//No problem. ^^' Mie voin hyvin itse olla se ongelma. -_-//

"Aivan oikein. En aio päästää sinua lähtemään", Laryta vastasi. Sane, joka oli lukenut sanat huulilta koska ei enää puhjenneiden tärykalvojen takia kuullut käytännössä yhtään mitään, näytti paheksuvalta. Kyse ei ollut heistä. Kyse oli hänestä. kyse oli Laryta McGraysta. Sane ei ollut mitään niin suurta kuin jotain mikä olisi voinut olla verrattavissa toiseen naiseen. Sane seurasi Larytaa ja Laryta oli armollinen hänelle niin kauan kuin punapää pysyi uskollisena. Niin asian saattoi yhdeltä puolelta käsittää.

"Ja kyllä, minä haluan taistella. Minä tiedän, että sinä olet voimakas. En ole leikkinyt mitään aikoihin. Enkä aio tosiaankaan jättää sinua itseksesi miten sattuu, koska ken tietää jos keksit eräänä päivänä asettua meitä vastaan vahvistuttasi entisestään?" pehmeät sanat liukuivat naisen huulilta kuin hypnoottiset käärmeet, ilman mitään sävyä johon tarttua kylmyyttää lukuunottamatta. Hän aina leikki äänensävyillä. Piilotteli sanoihin intohimoa tai viattomuutta. Mutta nyt hän antoi totuuden paistaa läpi. Kuin halveksisi miestä niin paljon, että ei nähnyt mitään syytä peitellä mitään.

Valheita toisen perään. Niiden mukana ei ollut aina helppo pysyä. Tai niiden mukana ei ollut lähes koskaan helppo pysyä.

Hän antoi massiivisen voimansa aaltoilla kaikessa rauhassa. Kuin lumivyöryn joka on juuri lähtemäisillään liikkeelle jyrkimmän vuoren kupeelta. Yhtään enempää ei tuo mies siitä näkisi kuin kukaan muukaan, sen hän oli valmis vannomaan.

Kylmyys tuntui voimistuvan paikassa, johtuiko se sitten ihan vain ilmastosta vai Larytasta, ei Cuivre sitä tiennyt. Pohjoistuuli kiipesi sisälle kehoon ja olisi luultavasti kylmettänyt, ellei olisi mikä oli. Tuli sydämmessä. Toinen naisista, Sane, taisi olla hieman taka-alalla koko tapahtuneesta. Tämä oli vain Larytan taistelu jostain syystä. Cuivre olisi luullut, että molemmat olisivat tapelleet. Mutta ei sitten. Parempi vain, olisi kurjaa satuttaa kahta naista. Cuivre tiesi, että Laryta oli hyvin vahva ja kunnioitettava vastustaja, joten oli paras olla varovainen. Tuskin tuo nainen antaisi mitään armoa vastustajalleen.
"Olen siis vain lelusi.."
Cuivre totesi ja hymähti vähän ovelasti ja heilautti päätän. Vakain askelin haltiamies lähti kävelemään kohti Larytaa, vielä hän ei ollut kuitenkaan hyökkäysaikeissa, käveli vain rauhallisin ja vakain askelin. Naisen ääni oli pehmeä ja viekoitteleva, mutta se ei saanut Cuivrea kävelemään. Hän vain halusi katsoa vastustajaansa suoraan silmiin, oppia tämän vahvuuden ja heikkoudet. Cuivre pysähtyi miekankantaman päähän ja vain katseli hiljaisena Larytaa. Tilanne oli yhtä aikaa todella huvittava ja hermostuttava. Ei ollut kovin normaalia, että joku haastoi Cuivren ilman kunnon syytä.
"Olette kovin itsevarma..Tai sitten vain typerä.."
Cuivre totesi kylmästi ja katseli Larytaa syvälle silmiin. Heidän ei tarvitsisi taistella, jos Laryta päättäisi vain kääntää selkänsä ja lähteä. Ei Cuivre selkään puukottaisi.

//piru kun mie koko ajan missaan sen kun vastaat tähän...alkaa mennä hermo...//

"Kaikki ovat lelujani, mitä siihen tulee..." nainen vastasi lyhyesti ja täysin rehellisesti. Hän piti katseensa tasaisena vaikka kovasti olisi tuntenut halua sulkea silmänsä ja tanssia voimineen tässä valkoisessa maassa. Miehestä olisi tanssipariksi, voi kyllä, hänestähän olisi. Ja ehkäpä mies osasikin jopa kaikki tanssiaskeleet? Se olisi hienoa! Vain silloin kun toinenkin osasi askeleet saattoi poiketa säännöistä. Säännöistä poikkeaminen oli Larytan erikoisalaa.

Miehen pysähdyttyään lausumat sanat hymyillyttivät häntä. Jyrkkämuotoisille kasvoille noussut ilme oli enemminkin typerä, eikä sopinut ollenkana yhteen tilanteen kanssa. Kohta naisen itsevarmuus rapisi silmissä ja hän vaihtoi painonsa kokonaan toiselle jalalleen samalla kun pudotti ryhtinsäkin huonoksi.
"Typerä ehkä ennemmin. En koskaan ollut hyvä missään", hän mutisi hyvin hiljaa ja kohotti sitten katseensa vasatustajaansa kooten itsetuntoaan.
"Mutta pidän tappelemisesta."

Cuivre seuraisi tilannetta vakavana. Erikoinen taistelupari... Vaikka haltia ei suoranaisesti taistelusta pitänyt, se voisi piristää päivää. Cuivre pysyi paikallaan, mutta lähti sitten liikkumaan, rauhallisin, hitain askelin, kiertäen vastustajaansa ympäri, pysyen kuitenkin tarpeaksi kaukana, ettei yllätyshyökkäys ollut mahdollinen. Taistelu oli taidelaji, ja tuon taiteen Cuivre hallitsi, sen jokaisen siveltimen vedon ja muodon. Taide, mitä mustakaapu oli opetellut koko elämänsä.
"Leluja... Pahoittelen, saatan olla sätkynukke, mutten sinun..."
Cuivre hymähti vähän ja seuraili vihollisensa liikkeitä. Halusiko tuo noin kiihkeästi taistella? Mikäs siinä, mutta oli outoa, ettei tuolla tuntunut olevan muuta päämäärää. Eihän Cuivrellakaan ollut mitään päämäärää.
Haltia oli silminnähtävän ylpeä murentaessaan Larytan itsevarmuuden lähes täysin. Se tuntui yllättävän hyvältä näinkin lempeäluonteisesta miehestä. Oli hauskaa nähdä, että pystyi alistamaan ja voittamaan toisen aiheuttamatta haavoja.
"Typerä olet, mutta voithan sinä olla fiksu ja antaa minun mennä, sillä et hyödy tappelusta mitään..Olisit hyvä antamaan armoa"
Cuivre vielä yritti saada naista luopumaan taisteluaikeista, mutta jos niin ei kävisi, sitten kyllä veri roiskuisi.

Laryta taittoi päänsä takakenoon ja nauroi niin että sylki lensi. Vai että ei tuosta miehestä ollut hänen lelukseen, vai ei, vai ei? Vuosisadan vitsi!

Eli taas hänen olemuksensa oli muuttunut, katuvaisesta ja murtuneesta pohjiaan myöten huvittuneeksi. Logiikan puutokselle ei näkynyt rajaa. Sane värähti hieman ja kaivoi itselleen korvatulpat taskustaan. Ainakaan niin suojattuna olisi hieman epätodennäköisempää että mikään menisi rikki pään sisällä. Vaikka laseilleen hän kyllä heitti jo hyvästit.

Kun tuo mies tuli vielä sanoneeksi jotain niin typerää kuin tuli...yrittää saada Lara-samaa antautumaan... Sane tunsi itsekin huvittuvansa.

Laryta oli siinä missä oli ja sitten hän ei enää ollutkaan. Erikoinen miekka kädessään hän kävi piirtämässä ruusun lumeen miehen ympärille lainkaan uhkaamatta tätä ja pysähtyi sitten juuri tämän ulottumattomiin edes huomaamatta, vaikka olisikin saannut haavan tai pari moisesta uhkarohkeudesta. Hän ei ollut aloittelija. Ja tänään oli ruusuinen päivä.
"Sinä olet kuin ruusu, kaunis mutta piikikäs", nainen lausui rakastavasti. Todellakin, nyt se äänensävy oli aito.
"Mutta minä olen ennenkin harrastanut ruusuilla tanssimista enkä ole edes haavoittunut", ja siinä se oli, lopullinen haaste, enemmän laryta McGrayn tyylinen kuin edellinen.

Cuivre ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vaikka jäätävä tuuli puhalsi heidän ylitseen ja sai pikkuisen tulihaltian värisemään kylmyydestä, se ei näkynyt ulospäin, niinkuin ei mikään mukaan tuon miehen tunteista. Hän oli itse jää, vaikka sisällä paloi tuli. Harvinainen yhdistelmä, tulen ja jään laulu... Mutta tuo hiljainen mies vain katseli vastustajaansa, kunnioitti tuon rohkeutta tai typeryyttä. Oli se kumpaa tahansa, Laryta ei ollut mikään täysin järkijättöinen vastustaja. Ja tuo nauroi. Nauroi niin mielenvikaiselle ilolleen ja huvilleen tästä vaarallisesta leikistä, joka saattaisi pienestäkin kipinästä räjähtää. Varovaisia vihollisia, Cuivre ei halunnut halunnut pilata räjähdysaltista hetkeä, tuskin halusi Larytakaan, vaikka miten tuosta voisi olla varma.
Sulavasti ja nopeasti kuin keväinen tuulenhenkäys tuo nainen liikkui Cuivren luokse. Tulihaltia ei värähtänytkään, tuo vain piteli käsiään miekkansa kahvalla, nojaten teräaseeseen hieman, kuin kuvakirjan ritari. Ruusuja. Niitä Laryta piirsi hentoiseen lumeen. Suuria, kauniita ruusuja, jotka voisi melkein poimia irti maasta.
"Jotkut ruusut osaavat piilottaa piikkinsä ja pistää vasta, kun tanssia on tarpeaksi lähellä..."
Cuivre mutisi hiljaa ja katseli ruusua jalkojensa edessä.
"Ja te olette kuin lumme. Juurenne ylettyvät syvälle maahan, mutta järki haluaa kohota pinnalle, kaiken yläpuolelle"
Mustatukka vastasi äskeiseen vertauskuvaan ja nosti taas jäiset silmänsä Larytaan. Ehkäpä tuo ei ollutkaan täysin mielipuolinen olento. Mustatukan miekka alkoi hieman hehkua. Se hehkui aina, ennenkuin syttyi tuleen, muodostaen helvetin tulen tuon teräaseen ja sen kantajan suojaksi.

//Fyuu...olen pahoillani, minulta on kadonnut inspis toistaiseksi koko Larytan hahmoon...ja tämä jökkii nyt sellaista tahtia että otteeni tästä pelistä on karannut... Olen pahoillani, syy on yksin minun ja kieroutuneen pääni. -_- Katkaisen pelin tähän...//