Vihan hinta

Oli vienyt kauan päästä tänne asti. Täällä ei sentään jäätynyt tikuksi saman tien. Laryta McGray oli välillä melkein toivonut että olisi omannut samanlaiset tulen voimat kuin veljensä Leo - joka myös Dagnir nimellä tunnettiin - mutta sittenhän hän oli tullut ajatelleeksi miten huonosti tuli sopi hänelle. Kyllä jää ja ilma kelpasivat hänelle vallan hyvin. Kuten kaikki muut mitä hän oli oppinut matkojensa aikana hallitsemaan.

Hän kohensi tulta ja punahiuksinen seuralaisensa heräsi liikkeeseen. Sane oli ollut sairas jo jonkin aikaa. Varmaan viikon päivät. Laryta ei koskaan myöntäisis itä ääneen, mutta hän oli ollut hieman huolissaan tästä. Antanut naisen jopa nukkua kanssaan, jotta tämä pysyisi lämpimänä. Larytalla ei vain ollut varaa menettää Sanea. Tätä uskollisempaa seuralaista hän ei varmasti koskaan voisi löytää. Onneksi puolijapanilainen oli oppinut nopeasti olemaan pahoittelematta kuntoaan hänelle koko ajan. Se oli nimittäin ollut todella ahdistavaa. Laryta sattui tietämään että oli vastuussa Sanen sairastumisesta, aivan niin kuin Sane itsekin oli tiennyt, mutta asia oli aivan liian synkkä ajateltavaksi silloin kun joutuu muutekin taistelemaan henkensä puolesta.

Paikan nimi oli Valuine. Ja lähellä olevan järven tuulet tuntuivat täällä asti, kuten sen tuoksukin. Laryta ei kuitenkaan pitänyt liiemmin ihmisistä, joten hän oli pysytellyt täällä, kaupungin laitamilla, niin paljon kuin mahdollista. Hän ei voinut alkaa olla kuten tavallisesti niin kauan kuin punapää oli sairas. Hänen täytyi tukea naista. Näyttää tälle, että hän piti kyllä huolta niistä jotka pysyivät hänelle uskollisina.

Sisimmiltään Laryta McGray oli kuitenkin pimeä. Sen osoituksena lähistöllä ei oleskellut enää mitään eläimiä. Nainen puhalsi viileän henkäyksen ilmaan ja lähestyvä pikkulintu putosi kuolleena maahan. Tosin. Maa kuului tulevan vastaan varsin nopeasti tuossa rinteen takana olevalla tiellä. Oliko jotain ollut alla?

Saalistaja oli juuri saanut täytettyä itsensä, saalistajalla ei ollut enää jano. Varjon tavalla se oli hetki sitten yllättänyt yksinäisen kulkijan, tavallisen peuran. Vielä katsos tälle riitti eläimen veri, mutta tuskin menisi montaa vuotta, kun vampyyriuros kaipaisi jo ihmisverta. Eläin ei ollut ehtinyt edes aavistaa mitään, sillä heti kun vampyyri oli sikenyt sen kurkkuun, oli eläin kuollut. Verta oli mies imenyt niin paljon kuin jaksoi, muttei lähsekään kaikkea. Osan tup varastoi pariin pulloon, ja loput jätti tuolle peuralle. Suunsa Jare pyyhi kämmenselkään ja kämmenselän huuhtoi järveen.

Tummat päätäpäin vaalenevat hiukset roikkuivat miehen kalpeiden vampyyrinkasvojen vierellä, ja tummentuneet pähkinäsilmät näkivät hyvin pimeässä. Jostakin huokosi lämpöä ja savun hajukin alkoi tulla parempiaistisen sieraimiin. Päällään tällä haukkapojalla oli, kuten aina, vaalea teepaita nahkatakin alla ja löysät tummat housut. Kaulassa ei Jarella enään ollut kotkansiipikorua, se oli nyt Ferocen kaulassa 'lämmittämässä' naisen kalpeaa ihoa. Koruja oli Jarla tietysti vielä ranteissa ja yksi korvassa, sorissa kaksi haukkaa esittävää sormusta ja pisteenä iin päälle, haukkatatuointi olkapäässä. Toki miehellä oli myös samuraimiekan tapainen miekka selässä.

Pimeyden turvin yön olento hiippaili varjojen lailla lähemmäs tuota toista olentoa, oksakaan ei risahtanut, saatikka lehti kahahtanut vampyyrin liikkuessa. Kun hän näki nuotion pysähtyi mies tunnutelemaan tuon olennon auraa, olisiko hyvä vai paha, ihminen vai jokin muu.

[sori jos muutin vuorokaiden aika, muta Jarepa ei voi päivällä liikkua]

[no prob, en tullut ajatelleeksi -.-', mutta ei kai sitä ekassa mainittukaan...huh...;__;]

"Tule valoon sieltä, vampyyri. Tai sitten ala painua. Minua ei huvita leikkiä tyhmää ihmistyttöä", Laryta sanoi ääneen, katsomatta edes suuntaan missä tiesi jonkun vampyyrin lymyilevän. Hänen ei tarvinnut kuulla tai nähdä saapumista - yleensäkään tavallisilla aisteilla ollut mitään tekemistä hänen aistimistensa kanssa - joten hän saattoi samaan aikaan kohentaa tulta ja heittää siihen ylimääräisen puun.

"Niin, ja jos sitä epäröit että millä puolella olen niin tuskin saat sitä ihan heti aurasta luetuksi. Pimeyttä kun on vaikea löytää ja sen läpi ei näe", hän myönsi sen ääneen. Pimeytensä. Harvinaista. Yleensä hän antoi muiden vain päätellä sen itse.

Larytan tummat silmät kohtasivat pähkinäsilmien katseen. Sane katseli häntä. Niin selkästi sairas...
"Lara-sama..." kuului kuiskaus huulilta, "...haluatko että selvitän...?" ääni jatkoi, tarkoittaen varmaan että hän tutkisi miehen alkuperää käyttämällä maagista "tietokonettaan" jokaisen eleen, ilmeen, liikkeen ja sanan analysointiin. Laryta pudisti päätään. Hän ei ollut kovinkaan kiinnostunut tästä tyypistä. Ainakaan toistaiseksi. Ja niin punapää vajosi takaisin makuulle.

Tummahiuksinen nainen nousi ja asteli ystävänsä luokse. Vastakkaiselle puolelle kuin missä aisti vampyyrin. Sehän tästä puuttuisikin että Sane saisi vampyyrin pureman.

Mielessään Jare sähähti, ja mulkaisi tuota naisolentoa jäätävästi, mutta vain mielessään. Hetken verran oli mies jopa luullut, että olisi jo yhtä hyvä hiippailemaan kuin Feroce, mutta ei hän nähtävästi ollutkaan. Niimpä pähkinäsilmä nieli ylpeytensä, ja käveli ystävällisesti hymyillen tulenvaloon. Valossa Jaren iho näytti entistä kalpeammalta, ja kuolettavammalta. Pari veripisaraa oli vielä jäänyt tämän kulmahampaisiin, mutta nopeasti Jare ne nuolaisi pois. Mielessään vampyyri mietiskeli tuon äskeisiä sanoja, sekä tuon toisen ilmiselvästi sairaan sanoja. Mitä lie taroittivatkaan, mutta nuo kaksi olivat ilmeisesti tovereita.

Jostakin ylhää kuului haukan kiljausu, Jare nosti päätään ja varjo lankesi tämän ylle. Sieltä miehen paras ystävä tulla lenteli, aina yhtä uljaana. Hitaasti Fewen laskeutuikin Jaren olvele, ja katsoi noita kahta nuotiolla olevaa haukkamaisella katseellaan.
"Olen Jare, ja tämä tässä haukkani Fewen."
Mies esitteli.

Laryta kohotti paksuja, tummia kulmiaan. Nimi? Oltiinpas sitä tuttavallisia. Vaikka kyllä kai mies tiesi, että hän oli täysin valmis katkaisemaan tämän kaulan jos käyttäytyisi uhkaavasti.
"Iltaa - tai yötä - Jare ja Fewen", nainen lausui, antaen äänestään kuulua että jos häneltä kysyttiin, molemmat olivat täsmälleen samanarvoisia - eli nollia.

"Jos kerran ollaan nyt esittelemässä itseämme minä olen Laryta ja tämä on Sane. Minulle on aivan sama tiedätkö nimemme vai etkö, vampyyri, ainakin niin kauan kuin todistat mahdollisen arvosi", hän totesi lukien manaajamaisilla aisteillaan toisen tuntumaa. Kohta hän tuntisi miehen niin että voisi löytää tämän mikäli tämä oli tietyllä etäisyydellä. laryta vain ei ollut aivan varma kuinka pitkä tuo etäisyys oli. Hän ei hallinnut näitä asioita vielä täydellisesti, eikä ollut koskaan pitänyt etäisyyksiä mihinkään tärkeinä.

"Haluatko jotain?"

Jaresta ei ikinä oikein ottanut selvää, välillä tällä oli äärettömän suuri kärsivällisyys ja toisinaan taas se oli täysin nysä. Nyt kun demoni oli muuttunut vampyyrksi, hänestä oli tullut melko tasainen ja viilipytty. Kuitenkin, nykyäämn jos Jare suuttui, hän räjähti antamatta minkää näköistä ennakkovaroitusta ja tappoi kaiken tielle osuvan. Seuraavaksi hän katui tekosiaan, ja suri paripäivää kunnes vampyyrin tunteettomuus valtasi hänet taas.

"Kenelläkään ei ole arvoa, jollei se ole toisille todistettavissa."
Jare kuuli itsensä sanovan, ja ihmetteli miksi edes sanoi niin. Sen verran mies vielä muisti, että ennen hän oli kannattanut tasa-arvoa, ja nyt hän suosi pimeyden olentoja. Tuon olennon seuraavat sanat saivat tottumattoman pimeyden olennon hippusen hämilleen.
"Haluanko mitä? En tarvitse muuta kuin verta, ja taidon pysyä kaukana kohtalokkaista asioista."
Jare kuuli taas itsensä sanovan.

Laryta rypisti kulmiaan ja hymyili. Väkisin huulet vetäsytyivät hieman vinoon vasenta poskea kohden. Se oli synnyinäinen ominaisuus josta oli vaikea päästä irti.

Vai oli tämä tyyppi sitä maata? Samaa maata? Mikäli vampyyrien saattoi sanovan olevan millään muulla maalla kuin omallaan.

Hän piti ajatuksensa lyhyinä ja selkeinä, yksinkertaisina. Jos joku alkaisi lukea hänen ajatuksiaan nyt, ne suorastaan yllättäisivät yksinkertaisuudellaan.

"Hyvä on. Olet päässyt veren makuun mutta pidät näppisi irti kohtalosta. Kuulostaa aika hyvältä elämältä jos minulta kysytään", hän lausui, poiketen ajatuksistaan tarkoituksella. Kukaan ei voisi lukea hänestä etukäteen mitä huulilta tuli luiskahtamaan. Hän oli mustakyy. Liukas, myrkyllinen ja ovela. Ja, hän lisäsi ajatuksissaan, Nienor Mianon vaistomaisen kauhun kohde. Harmi, ettei mokoma letukka ollut enää hengissä. Hän olisi mielellään tappanut veljensä viekoitelleen Valon seuraajan omin käsin.

"Mikä sitten tuo sinut vieraiden ihmisten nuotiolle? Vai vertammeko tulit hakemaan?" hän kohotti kulmiaan tyynesti.

Tuon naisen hymy näytti niin kylmältä ja luotaan työntävältä, että Jare jo ajatteli toisen olevan itse pahuus. Toisaalta, jos nainen olisi 'itse pahuus' niin miksi hän ei ollut jo viiltänyt vampyyrin kurkkua auki? Ehkä tuo halusi leikkiä saaliillaan, tai sitten ei ollut paha. Jaren ei ollut tapana arvioida muita kahden ensimmäisen sanan tai eleen perusteella.
"Niin kai, yksinkertaista muttei suinkaan helppoa."

Larytan puhuessa, Jare hämmästyi tosissan, no olihan hänelläkin ollut ennakkoluuloja vampyyreja kohtaan, ennenkuin tapasi Ferocen. Kasvoilleen tuo kuitenkin otti ilmeen, joka kertoi vain että 'taasko tuota samaa, miksei kukaan luota vampyyreihin?'
"Olen itse ollut vasta paripäivää vampyyrina, joten tuskin voit luokitella minua heti joksikin ihmistenverenimijäksi ja pahaksi. Onhan niitä 'kilttejäkin'."
Viimeisen sanan Jare puuskahti kuin äärettömän tylsän asian.
"Seuraahan minä halusin, en muuta, verta sain jo."
Tuo viimenään vastasi suoraan kysymykseen.

Hän paljasti hampaansa ja Sanekin värähti siitä aurasta mikä syttyi kirkkaaseen sinisen ja mustan sekoitukseen naisen käyttäytyessään luontonsa mukaisesti.
"Ei maailma ole niin yksinkertainen että ketään voisi luokitella pahaksi tai hyväksi. Jokainen tekee niin kuin itse näkee parhaaksi tai niin kuin on koulutettu tekemään. Jos minulta kysytään kaikki tekoni ovat olleet oikeutettuja mutta minkäs teet - kun suurin osa ihmisistä sanoo että olen kamala ja paha, sellaiseksi jään leimatuksi."

Nainen kohotti Sanen käden ilmaan ja suuteli sen sormia.
"Mutta jotkut näkevät minun laillani."

Vampyyrin vastaus hämmästytti häntä hieman. Seuraa? Hänelle käsite ei ollut tuttu muuta kuin epämääräisessä mielessä. Hän ei ollut koskaan hakeutunut ihmisten luokse tarkoituksenaan vain saada seuraa. Jos jotain niin ihmiset olivat hakeutuneet hänen luokseen.

"Luulen etten ymmärrä mitä tarkoitat. Halusit seuraa ja tulit tuntemattomien ihmisten luokse?" hän joutui myöntämään tietämättömyytensä.

Jaren jok ikinen lihas jäykistyi hieman, tuon tuntiessa toisen osapuolen muuttuneen hieman. Käsi oli valmiina syöksymään miekalle, jos sitä tarvittaisiin. Hetki meni, ennenkuin tuo naisolento puhui, ja Jare rentouti aivan pikkuisen. Jare pohdiskeli tuon olennons anoja, maisteli niitä suussaan ja tuli siihen tulokseen, ettei tuolla ihmisellä ollut järkeä. Jos hän edes oli ihminen. Larytan suudellessa Sanen kättä, vampyyrille tuli äkkiä ikävä Ferocea, hänen omaa vampyyrinaistaan. Viimetapaamisesta oli kotvanen, muttei kyllä oikeastaan edes järin kauaa. Ehkä kaksi tai kolme päivää.

Vampyyri ei voinut olla nautahtamatta tuon olennon kysymykselle, ei hän pitenkään ilkeästi todellakaan, mutta jokainen voi suuttua vaikka kuinka pienestä.
"Itse olen sosiaalinen olento, joten miksi en tulisi tänne? Jos seura ei kelpaa. voin hyvinkin häipyä."
Vampyyri sanoi, eikä hänessä näkynyt ulkoisesti rsyyntymisen merkkejä.

"Hyvänen aika, älä loukkaannu. Minä vain en ole ollut tekemisissä sosiaalisten... yhtään minkään kanssa. Kovin usein ainakaan", nainen lausui pehmeästi ja ikään kuin pahoitellen että oli jotenkin kuulostanut törkeältä. Vaikkei ehkä ollut lainkaan siltä kuulostanut. Hänhän oli oikea kohteliaisuuden ilmentyvä.
...Halveksittavaa.

"No, ole hyvä ja istu kun kerran tällainen on tilanteesi", tummahiuksinen totesi hetken hiljaisuuden kuluttua, "Ei minulla ole mitään sinun kaltaisiasi vastaan", emävale, hänellä oli jotain kaikkea ja kaikkia vastaan. Aina. Mutta oilhan se sinne päin.

"No enhän minä, vielä, loukkaantumassa ollutkaan, mutta jotakin sinne päin."
Jare sanoi ja virnisti väläyttäen hampaitaan. Saadessaan istumiskehoituksen, mies kävi istumaan nuotion vierelle.
"Mikä tiedät molemmat tänne korpeen on tuonut? Itse olen täällä, koska pärjään vielä eläimen verellä enkä tarvitse ihmisen verta."
Jare sanoi ja katseli ympärilleen, jotenkin outo tunne oli alkanut kavaltaa miehen sisintä, heitä tarkkailtiin. Sitä ei vampyyrinvaistoillakaan voinut tuo kertoa, oliko tarkkailija eiläin vai kaksijalkainen.
"Meitä taidetaan tarkkailla."
Jare kuiskasi niin hiljaa, että vain nuotiolla olevat kykenisivät sen kuulemaan.

[anteeksi kesto ja lyhyys.]

//Itsellänkin kesti viimeksi, joten ei tosiaan mitään. ^^;//

Nainen hymyili pehmoisesti ja nyökkäili.
"Toi mikä toi, pääkaupunkiin oliis päästävä", hän vastais lyhyesti ja mitäänsanomattomasti. Oikeastaan tuota ei voinut snaoa vastaukseksi. Hän ei kertonut mikä heidät oli tuonut tänne syrjään.

Sane liikahti levottomana kuulessaan miehen sanat, mutta Larytan käden nytkähtävän käskevä liike vaiensi mahdolliset puheet ja rauhoitti punapään. Liike oli kuitenkin varsin huomaamaton, jos ei sitten sattunut juuri tuijottamaan tuota kättä.

"Kenties", nainen vastasi pysytellen arvoituksellisessa puhetavassaan. Siten ei tulisi esille mitään, mitä ei haluaisi paljastaa jolle kulle jota ei nähnyt, eikä toisaalta särkynyt se kaivattu mielikuva, jonka hän halusi luoda itsestään tämänkin maailman asukkaille. Hän kuitenkin antoi asian olla. Mikään ei kielinyt minkäänlaisesta huolehtimisesta. tavallaan hän jätti sen miehelle. Kuin luottaisi tähän. Niinkuin sellaista muka tapahtuisi. Hyvä että hän luotti edes Saneen.

Piti tyytymän mahdin peittelyyn.

[Onko peli avoin kaikkille vai suunniteltu? Kerään tietoja jokaisesta pelistä. Tämän viestin saa poistaa/poistattaa minulla, kunhan vain saan vastauksen. Kiitos. ^^]

[Minun puoletsani tänne voisi ottaa muitakin heilumaan, mutta mitä sanoo Tintti?]

[voi ottaa, sillä antiaktiivisuuteni lähenee pikkuhiljaa jo lopettamisen tasoa, En nyt tiedä]

[vedän Jaren pois, alotan 'alusta']