Linnunlaulua ja turpasaunoja

Siinä vauhdissa nuori haukka joutui jo luottamaan enemmän pelkkään kuuloonsa, viiman ja nopeuden sumentaessa näköaistia, etenkin kun toisessa silmässä edelleen oli pieni kivenpala, mutta se ei suinkaan ollut ongelma, kuulo oli hänen toiseksi vahvin aistinsa, jopa silloin kun pienten minisalamoiden rätinä hieman häiritsi sitä.
Niinpä, kuuloonsa luottaen hän tiesi, ettei kohde seisonut enää paikoillaan, ja ruumiinsa oikaisemalla ja siipien suuntaa rajusti muuttamalla haukan onnistui välttää törmäämästä maahan, vaikka niin läheltä hipaisikin, että siipien aiheuttama ilmavirta nosti ylös valtavan määrän pölyähiukkasia, jotka törmäillessään ukkosenpurkauksiin iskivät kipinöitä, niin että hetkellisesti raivokas nuorukainen peittyi sähisevään, kipinöivään pilveen, ennenkuin singahti ylöspäin jättäen sen jälkeensä.
Katse haki nopeasti saalinsaa, toinen siipi laskeutui kaartoon ja hidastamatta Mayfeather oli jälleen syöksymässä kohti vastustajaansa, arvellen aivan oikein, että tuo saattaisi laskeutua alemmas. Kuitenkin haukka kiljahti äkäisenä koukatessaan hieman ylemmäs, jossa hänen kuulonsa yllättäen nappasi muitakin ääniä, ihmisääniä.
Raivokas kipinöinti kuoli pois vihan vaihtuessa hetkellisesti hämmästykseksi, mutta tuskin yksikään noista ihmisistä sitä huomasi, sillä haukanpoika oli nyt suunnannut katseensa heihin, ja ennenkuin kukaan ehti edes huutaa apua, oli hän vetänyt siivet suppuun ja syöksähtänyt kynnet ojossa kohti töllöttäviä sivullisia.
Kyse ei ollut siitä, että Mayfeather olisi aikonut purkaa turhautumustaan näihin, koska ei pärjännyt alkuperäiselle vastukselleen, eikä edes siitä, että olisi yrittänyt todistaa jollekkin jotakin, mutta ihan vain siitä, että raivoissaan poika kävi sen kimppuun, joka sillä hetkellä häntä ärsytti eniten, ja nyt pieni ryhmä kuiskuttelevia, osoittelevia ihmisiä onnistui ärsyttämään enemmän kuin paikoillaan seisova mies.
Ei Mayfeather tietysti tuota miestäkään ollut unohtanut, paitsi ehkä hetkellisesti.
Ihmisiin valtava haukka teki jonkinlaisen vaikutuksen, sillä nämä hajosivat joka ilmansuuntaan kuin panikoivat kanat, ja poikanen näytti joka tuuman siltä saalistavalta haukalta joka hän oli valmistaessaan kyntensä iskemään avuttomaan saaliiseensa.

Haukka näytti ottavan kohteekseen ihmisen. Luultavasti toinen piti tätä suurempana uhkana tai ärsytyksenä kuin häntä itseään. Toisen uhkaillessa pakoon juoksevia ihmisiä, apua karjuvia miehiä ja epäselvästi kiljuvia naisia sekä lapsia, Deca katsoi rauhallisesti tapahtumaa. Jonkun silmistä katsottuna se saattoi näyttää tunteettomuudelta olla auttamatta pelokkaita ihmisiä vihan syömältä haukalta. Ihmiset eivät kuitenkaan kuuluneet hänen elämäänsä, ei muuten kuin biologisin merkein. Hänessä virtasi hieman ihmisverta, mutta se ei antanut hänelle tarpeeksi suurta syytä suojella näitä avuttomia ryntäilijöitä. Sen kaiken melskeen keskellä, kun kevyt hiekkapöly ympäröi lähes koko aukeaa, ihmiset sinkoilivat suunnasta toiseen, hänen ohitseen ja huusivat. Mies katsoi vain rauhallisin silmin nuorta haukkaa, joka tyydytti tarpeitaan.
Samalla hetkellä Deca katsoi itselleen parhaaksi poistua, tai ainakin yrittää sitä. Ihmiset olivat nyt toisen kohteena. Mies kääntyi lähtien astelemaan kauemmas, pitäen kuitenkin silmällä selustaansa kaiken varalta, jos toinen päättäisikin iskeä häneen kiinni. oinen käsi lepäsi miekan kahvalla, vain sen varalta että hän joutuisikin vetämään sen silmän räpäystä nopeammin esiin ja terän suuntaa tuskin tarvitsi edes arvella. Tällä kertaa isku olisi hengenvaarallinen, tai vähintäänkin liikkumista rajoittava. Se isku tulisi varmasti viemään voimia siltä, johon se tulisi osumaan. Deca vilkaisi miekkaansa, joka huotrassaan edelleen lepäsi. Riittäisi vain muutama sana. "Est sér solier unda most." Samalla kun hän kosketti miekkaansa astellen eteenpäin, mies sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi siihen hetkeen.
Meni vain muutama sekunti, kun mies hätkähti ja silmät revähtivät avoimiksi. Ne olivat muuttuneet punertaviksi ja pupilli oli viirumainen kuin kissalla päiväsaikaan. Miekka, jota hänen kätensä kosketti, alkoi tuntua kuumalta, ei vain tuntunut. Se oli sitä. Hänen aistinsa herkistyivät sillä sekunnilla ja ihmisten huuto alkoi olla sietämätöntä, sekä se kaikki muu, mikä sekoittui ympäristön ääniin. Silti hän kykeni erottelemaan ne.

Raivoissaan Mayfeather kiskoi maasta jopa pienimpiä puita juurineen ja viskeli niitä holtittomasti ympäriinsä, mutta ihmisiin menetti mielenkiintonsa melkein siinä samassa kun sai ne kynsiinsä, riepotellen niitä ehkä hetkisen sinne tänne, tai paiskaten vain kylmästi tieltään.
Mikäli ihmisen keho olisi ollut yhtä lujarakenteinen kuin demonin, olisivat kyläläiset selvinneet pelkällä säikähdyksellä, mutta ihmisen herkkään lihaan haukan terävät kynnet jättivät syviä haavoja, ja monet luut murtuivat talojen seiniä vasten.
Kuitenkaan sekasorto ei tippaakaan rauhoittanut raivoavaa nuorukaista, päinvastoin kaikki se meteli, kuhina ja yleinen kaaos alkoivat käydä paitsi hänen hermoilleen, myös silmilleen ja korvilleen, olivathan ne jokusen kerran ihmisen vastaavia tarkemmat.
Hyvä on. Hän tappaisi vaikka jokaisen yksitellen saadakseen ne vaikenemaan. Jättämään hänet rauhaan. Oppimaan arvostusta!
Julmasti kiljaisten Mayfeather otti lyhyillä siivillään vauhtia ja nappasi kynsiinsä ensimmäisen kiinni saamansa, nuoren miehen pään. Ikäänkuin voitokkaasti hän kohosi taivaalle, epäröi vain pienenpienen hetken, ennenkuin murskasi uhrinsa pään vahvalla otteellaan.
Se toimi. Ihmisestä ei lähtenyt enää ääntäkään. Uutta päättäväisyyttä saaneena haukka syöksähti kohti seuraavaa, mutta keskeytti laskunsa kesken pudotuksen ja jäi siipiään julmetusti takoen ilmaan.
Hän oli aistinut jotain, jonkin yliluonnollisen liikahduksen aivan lähellä.
Mayfeatherin ei tarvinut edes nähdä sitä, hän tiesi jo ennenkuin kääntyi, että aura lähti siitä miehestä. Vaarallinen aura tosiaan, voimakas, mutta ei täysiverisen demonin.
Tuhahtaen haukka muutti suuntaansa, kiskoi pienellä voimanponnistuksella keihäänsä maasta ja lähti saavuttamaan vierasta miestä.
Vielä ilmassa ollessaan hän keskitti ruumiinlämpönsä uudestaan, antoi pehmeän valon hunnuta itsensä kauttaaltaan, ja kun pudottautui maahan vihollisensa eteen, oli nuori haukka palannut ihmishahmoonsa, keihäs valmiina ainoassa kädessään.
"Hyvä on. Silmistäsikin sen näen, olkoon tämä sitten loppu."
Hän sanoi leukaansa kohottaen, tuijottaen orvokinsinisillä silmillään tiukasti vieraan punaisiksi muuttuneisiin, kaikella sillä soturin ylpeydellä, mikä hänen nuoren pojan olemuksessaan asui.
Kaikella sillä ylpeydellä, mitä kukaan ei hänessä koskaan suostunut näkemään. Nyt hän takoisi mielipiteensä vaikka pistekirjoituksella keihäänsä kärjellä tuon perslihoihin, tai kuolisi yrittäessään, tulisi takaisin kummittelemaan ja sitten kirjoisi sen tuon perslihoihin.

[Onko peli avoin kaikille? :)]

[Tuota...ei? Pistäisinkö siitä tiedon esimerkiksi otsakkeeseen?]

Deca henkäisi syvään. Henkäys ei ollut normaali, mitä se ennen oli ollut. Ilma virta joka lähti keuhkoista ulos kehosta, ei ollut normaali lämmin. Se ei olisi synnyttänyt höyryävää ilmaa jäisellä säällä. Ilma oli kylmä ja hän tunsi sen suussaan, kurkussaan ja keuhkoissaan. Ilma, joka tuli ulkopuolelta, kiersi hänen kehonsa ja muuttui jääkylmäksi, aivan kuin hänen ruumiinlämpönsä olisi ollut miinuksen puolella. Miehelle itselleenhän se ei ollut lainkaan uutta, muuten hän ei käyttäisi voimiaan tällaisessa tilanteessa. Hän osasi jo odottaa haukkaa eteensä, eikä siksi yllättynyt, kun toinen siihen ilmestyi. Hänen punaiset silmät katsoivat suoraan haukan sinisiin silmiin.
Mies hengitti rauhallisesti, lähes huomaamattomasti toisen puhuessa häntä puhutellessa. Mies tarkensi hieman katsettaan, jolloin viirut muuttuivat entistä kapeimmiksi. Nuoressa haukassa oli jotakin, joka herätti miehen mielenkiintoa. Ehkä se oli tuo sisu, jonka poika itsestään paljasti hetki toisensa jälkeen. Taistelutaitojakaan ei saanut aliarvioida, vaikka oli niissä parannettavaa, kuten kaikilla, hänellä itselläänkin. Mies pudisti päätään, henkäisi syvään ja siirsi hitaasti katseensa kirkkaan siniseen taivaaseen. Vain muutama valkea pilvenhattara lipui hitaasti sen ylitse.
"Sinussa on ainesta."
Mies tokaisi äkkiä ja siitä huolimatta, kuinka varautunut toinen oli, peräti hyökkäämäisillään, Deca päästi irti miekkansa kahvasta ja siirsi katseensa takaisin nuorukaiseen. Hän itse lähes kolmikymppisenä, miltei koko ikänsä taistelleena, oli väsynyt jatkuvaan kamppailuun. Siksi hän olisikin halunnut lähteä kesken taistelun - itseään oli säästettävä sille, mitä todella halusi. "Mutta en valitettavasti voi tuhlata energiaani sellaiseen, jota en katso itselleni tärkeäksi." Deca räpäytti silmiään hitaasti, joiden aikana pupillit alkoivat pyöristyä.
"Joten, jos et pistä pahaksesi, jatkaisin mieluusti matkaani, jotta löydän sen mihin energiani on tarkoitettukin", Deca ei lähteny astelemaan toisen ohitse, vaan odotti, että toinen itse päättäisi haluaisiko suorittaa sen vaikeamman kautta. Varmaa oli kuitenkin, ettei mies jäisi tähän enää pitkäksi aikaa.

Mayfeather kurtisti kulmiaan kevyesti, siristäen samalla hieman silmiään kuin olisi yrittänyt nähdä paremmin, mutta sen enenpää reaktiota hän ei itseltään sallinut, vaikka saattoikin välimatkasta huolimatta erottaa selvästi muutoksen lämpötilassa. Osittain se saattoi johtua siitä, että hänen oma ruumiinlämpönsä oli taistelun ja muodonmuutoksen vuoksi tavallista korkeammalla.
Vaistomaisesti nuori haukka pudotti painopistettään hieman alemmas ja tiukensi otettaan keihäänsä varresta, alitajuisesti kenties valmistautuen kovaan iskuun.
Sellaista ei kuitenkaan tullut, sen sijaan omituinen vastapeluri puhui. Mayfeather räpäytti hämmentyneenä silmiään, joilla siihen asti oli tiukasti tuijottanut vastustajaansa silmiin, hyvin samaan tapaan kuin kaksi villiä petoa tuijottaa toisiaan, ennenkuin tekevät ratkaisunsa.
Oliko muukalainen ollut tosissaan sanoessaan, että hänessä oli ainesta, vai oliko sekin ollut jonkinlainen loukkaus, May ei osannut oikein päättää, mutta vieraan yllättäen laskiessa irti miekkansa kahvasta haukanpoikakin vastasi eleeseen laskemalla keihäänsä, vaikkei otettaan siitä luottanut hellittää.
"Hmph, puhetta, puhetta."
Mayfeather tokaisi myrkyllisesti, mutta vastustajan yllättävä asenteenvaihdos oli jo ehtinyt horjuttaa nuoren haukan vimmattua raivoa ja halua nirhata, murhata, survoa ja murjoa.
"Ja mihin mahtaa tuo energiasi sitten olla tarkoitettu?"
Hän kysyi ivallisesti, muttei siksi, että olisi toista ylenkatsonut, vaan lähinnä säilyttääkseen etäisyytensä, ettei vahingossakaan tulisi huijatuksi.
Oli hän kuitenkin hitusen uteliaskin, liittyihän vaeltaminen ja etsiminen läheisesti hänenkin elämäntapaansa. Jos toinen sattui olemaan myös aarteenmetsästäjä, ehkä Mayn onnistuisi ujuttaa tuosta joitakin tietoja, ja kiskoa vasta sitten aivot nenän kautta ulos.
Häikäilemätön olisi ollut liian hieno sama Mayfeatheria kuvaamaan, mutta kyllä hän kernaasti lypsi kaiken hyödyn kaikista, joista jotain irti sai.

Mihin energia oli tarkoitettu, on edelleen... Ihmissudet, ne hänen oli löydettävä - tai ainakin yksi niistä - se joka ei alkuperältään edes ollut ihmissusi. Deca huokaisi syvään ja siirsi katseensa takaisin taivaaseen. Hän mietti, jos olisikin palannut aikaisemmin kotiin, niin ei ehkä olisikaan käynyt. Hänen ei tarvitsisi nyt etsiä veljeään ja peräti jopa tappaa tätä. Sen ajatteleminen sai miehen syyttämään itseään, ainakin sen pienen hetken, kunnes hän siirsi katseensa jälleen edessään olevaan haukkanuorukaiseen.
"Ihmissusiin", hän vastasi lyhyesti nuorukaiselle, odottaen edelleen, että tämä siirtyisi hänen edestään. Oli turha lähteä haastamaan riitaa sellaisen kanssa, jonka tiesi lähtevän riitaan täysillä mukaan. Mies olisi halunnut lähteä jo jatkamaan matkaansa, mutta haukkaa kohtaan noussut mielenkiinto oli esteenä matkan jatkamiseen. Hän ei tiennyt, oliko toinen ottanut hänen sanansa loukkauksena vai ei, mutta hyökkäämään ne eivät toista olleet saaneet, se jos mikä oli hyvä asia. Mies tarkkaili nuorukaisen jokaista liikettä.
Mies ei alkanut selitellä, etteivät puheet olleet vain puheita. Hänhän oli tarkoittanut niitä, mutta jos joku teki päätöksen, ettei uskoisi, se ei olisi hänen vikansa. Kunhan häntä ei syytettäisi mistään sen takia, niin kaikki oli hyvin. Hänen ilmeensä oli jälleen järkkymätön ja silmät muuttivat hitaasti muotoaan normaaleiksi. Väri oli alkanut muuttua punaisesta oransihtavaksi ja pian sen jälkeen takaisin hänen omien silmiensä värikseen.

Edelleen kovin varuillaan ja tarkkaavaisena Mayfeather silmäili vastustajaansa, mutta ilmeisesti päätti sitten, ettei toinen ollut enää karkaamassa kiinni hänen kurkkuunsa, ja merkiksi tästä alkeellisesta luottamuksesta poika laski aseensa, antaen sen terän levätä sivullaan vasten maata.
"Ihmissusiin?"
Hän toisti vaimeasti itsekseen, melkein huomaamattomasti kohottaen toista kulmaansa, kuin lausuttu sana olisi kertonut hänelle muutakin kuin vain merkityksensä, mutta piankos se hetki oli ohi, ja haukan kasvoilla vain tarkoin harkittua ilmeettömyyttä.
Selvää kuitenkin oli, että mitä tahansa sana oli tai ei ollut Mayfeatherille merkinnyt, jonkinlaisen päätöksen poika viimein teki, sillä hän kopautti keihäänsä kannan maahan, avaten näin sen kaikki liitokset ja saaden sen kutistumaan harmittomasti takaisin matkapituuteensa.
"Mikä niissä raakalaisissa sitten on energiasi arvoista? Masentava joukkio, kertakaikkiaan."
Mayfeather piilotti yllättävän taitavasti uteliaisuuden äänestään hienovaraisen epäileväisyyden alle, muttei aivan onnistunut tekemään mitään pienelle ovelalle pilkkeelle silmissään. Ihmissudet saattoivat olla joukko masentavia raakalaisia, sakkia, joiden kanssa haukka ei turhan mielellään aikaansa viettänyt, mutta myös hänellä oli syynsä olla niistä kiinnostunut, olihan niillä huhupuheiden mukaan hallussaan yksi Viidestä.
Haluten kuulla lisää vieraan miehen suhteesta ihmissusiin, mutta pyrkien silti vaikuttamaan vain etäisesti kiinnostuneelta nuori haukka antoi ystävällisyyden eleenä uhkaavasti sivulle levitettyjen siipiensä rentoutua, kunnes niiden kärjet viistivät maata hänen selkänsä takana.
Näin hän kertoi kehonkielellään olevansa halukas keskustelemaan.

Hän arveli oikein. Toinen kyseli vielä ihmissusista, hänen suhteistaan niihin. Sen ajatteleminen ei saanut häntä lainkaan hyvälle tuulelle. Onnekseen se ei näkynyt ulospäin, sillä ilme ei värähtänyt vieläkään. Lopulta Deca siirsi katseensa maata kohti ja huokaisi syvään. Hänen olisi kerrottava jotta saisi jatkaa matkaansa nopeasti. Mies nosti katseensa epäröimättä takaisin haukan silmiin. Ainakin tämä oli laskenut aseensa ja rentoutunut. Taistelua ei ainakaan ollut heti luvassa.
"Veljeni sattuu olemaan yksi heistä", mies sanoi rauhallisesti. Hän ei selitellyt tai kierrellyt asiaa, vaan sanoi tarvittavan. Nyt täytyisi vain jotenkin sujahtaa haukan ohi jatkamaan matkaa. Toisaalta se saattaisi jäädä hyvin lyhyeksi yritykseksi, nuorukainen halusi varmasti lisää tietoja, kerta oli jo kiinnostunut aiheesta. Ainakin siltä se tuntui. Decan oli mietittävä siirtojaan tarkemmin, jottei ongelmia syntyisi, mutta samalla oli mietittävä aikaa. Hän ei voinut antaa veljensä tepastella vapaana tuhoamassa paikkoja ja jos aika loppuisi kesken, hänellä ei olisi enää mahdollisuutta saada veljeään takaisin.
Vaikka hän ei kovin läheinen koskaan päässyt olemaankaan velipuolensa kanssa, välitti tämä hänestä kuitenkin. Kulkihan heissä samaa verta ja siksi he olivatkin yhtä toisilleen. Deca odotti vielä hetken, veti sitten hiljaa nenänsä kautta ilmaa keuhkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen. "Joten voisinko jatkaa matkaani? Aikaa ei ole loputtomasti." Hän ei uskonut pyytämisen auttavan, mutta yrittänyttä ei laiteta.

[sry~ kauhean lyhyttä..]

Keskustelun - jos sitä nyt sellaiseksi saattoi varsinaisesti kutsua - lomassa Mayfeather mahdollisimman huomaamatonta tavoitellen painoi kätensä kylkeään vasten, tunnustellen varovasti sormillaan vieraan miehen miekan aiheuttamaa haavaa. Se vuoti verta edelleen ja kasteli hänen paitansa sangen epämukavaksi, vaikka olikin jo pikkuhiljaa alkanut umpeutua. Syvät haavat vain vaativat hieman enemmän aikaa ja energiaa, ja olivat silti arkoja monta päivää jälkikäteenkin.
Mutta ei haukka siitä kaunaa kantanut, kipu ja haavat olivat hänelle toisarvoisia. Maailmaan mahtui paljon enemmän.
"Hooo~"
Nuorukainen kohotti kulmiaan toteavaan sävyyn, ehkä hieman yllättyneenä muukalaisen suorapuheisuudesta, mutta juuri muuta vaikutusta se ei häneen tehnyt. Ainakin hän tiesi nyt, ettei tuo ollut saman aarteen perässä, mikäli siis puhui totta.
Viileä katse silmissään Mayfeather mittaili miestä ja tuon olemusta hetkisen, ilmeisesti vailla mitään aikomusta liikahtaakaan paikaltaan.
"Ja sinä siis tiedät, mistä niitä kannattaa etsiä?"
Nuori haukka kysyi ivallisesti, kohottaen leukaansa aavistuksen, kuin olisi pitänyt miehen vakaumusta kovinkin huvittavana.
Harkitun hitaasti hän siirtyi sivuun, katse edelleen naulittuna vieraaseen, kuin olisi haastanut tuon kävelemään ohitseen. May olisi myös mieluusti ristinyt kätensä omahyväisesti puuskaan, mutta ei siitä yhdellä kädellä olisi mitään tullut, joten sen sijaan hän nojasi ainoan kätensä lantiolleen, antaen kylkensä pisaroida verta kaikessa rauhassa, paitahan oli jo piloilla - onneksi veri ei näkynyt mustassa niin hyvin, mutta valkoisten housujen lahkeeseen kertyi inhottavan punainen tahra.