I can't open my eyes, can you help me? [Kaze]

[Paikkana toimii pohjoisrannikolla oleva unohdettu satamakaupunki, kaupunki on irerian puoleisella ranniokolla.]

Puut törröttivät paljaina. Maassa oli värillisiä lehtiä. Lehtiä oli keltaisia, oransseja, ruskeita ja tulenpunaisia. Jotkut niistä lehdistä olivat saaneet jäätyneen pitsireunuksen, mutta vielä onneksi harvat. Tuuli oli viileä, etten sanoisi kylmä. Taivas kyllä oli pilvetön ja aurinko paistoi, muttei lämmittänyt. Metsä oli hiljainen, lähes autio. Kaikki eläimet olivat kaikonneet jonnekkin, etelään. Tyhjyys oli nielaissut pohjoisen itselleen. Metsä oli nyt vain susien ja niiden piensaaliseläinten valtakuntaa.

Valtakuntaan kuitenkin oli saapumassa tunkeilia. Tunkeilia oli suuri uljas orihevonen ja tämän omistaja. Omistaja käveli uljaan orinsa vierellä hevoselleen kokoajan puhuen. Kuparinvärinen, kulltaan sekoitettava, ori käveli vaivalloisesti eteenpäin. Neito oli täysin keskittynyt omaan hevoseensa, ja piti kättä tämän kaulalla. Neidon nimi oli Caizai Sorejlia Heloff, hän on haltia.

Haltian hevonen on sairastunut vanhuuttaan, ori on jo aika heikossa kunnossa, vaikkei sitä ulkoisesti näykkään. Cazin puhuessa haltiakielen, muinaisen kielen, parantavia sanoja hän saattoi parantaa Cadionsa oloa. Valitettavasti ei hänkään kauaa jaksaisi niin suunnatonta eläintä hengissä pitää. Cazilla ei ollut kauaa enää aikaa päästä satamakaupunkiin, minkä illassa hehkuvat lyhdyt näyttivät. Ja jos haltia ei löytäisi hevoselleen tallia samantien, hevonen menehtyisi.
"Et saa kuolla Cadio."
Tyttö nyyhkäisi.

Vilun väreet kulkivat pitkin kulkevan vaalean, lähes valkoisen, hahmon selkäpiitä pitkin kylmän tuntuisen tuulen tuulessa vapaasti kulkuaan. Koska puiden ja pensaiden lehdet olivat jo tippuneet, ja enää harhat ruohokasveista oli pystyssä. Kaikesta päältellen täällä pohjoisessa oli talvi tulossa ja kovaa vauhtia. Mies katseli ympärilleen kävellen hieman vaivalloisesti eteenpäin. Kaikki oli niin... avaraa.

Astellessaan eteenpäin suuri lehtipuu tuli miehen eteen. Paljas puu näytti jotenkin irti puetuilta. Askeleet loppuivat. Vaalea mies jäi katsomaan puuta ja sen ympäristöä. Maa näytti värikkäältä, kaikki puusta tippuneet lehdet olivat ympäri metsää. Täällä on ollut todella kaunista jokin aika sitten..., mies ajatteli mielessään katsellessaan ympärilleen. ..Ei olisi hyväksi pysähtyä kauaksi aikaa..., vaalea henkilö totesi ja alkoi jatkaa matkaansa.

Miehestä pystyi sanomaan helposti ettei hän ollut mikään eräjorma. Vaatteet arvokkaita ja suuri osa vieläpä valkoisia. Kaulassa kilisi hopeaketjuja ja sormissa koreili myös arvoesineitä. Ja ne kengät! Metsässä kokenut kulkija ei tietäisi itkeä vai nauraakko pitäisi, ne olivat korkeapohjaiset sandaalit. Onneksi kuitenkin selässä kolisi pitkähkö miekka. Ruumiinrakenteeltaankin mies ei tuntenut sopeutuvan metsässä kulkijaksi. Puolihaltia ei ollut mikään raavas halonhakkaaja, enemmänkin hontelo kaupungin käpittelijä. Mutta sitähän Rai-Tae, vaalea puolihaltia mies olikin, miksi hän sitten pohjoisissa metsissä kuljeskeli?

Oliko kohtalon ivaa, että sama kaupunkilainen joutui lyhyen ajan sisällä rämpimään metsissä? Ei, mies ei uskonut kohtaloon. Osa hiuksista tuli vaaleanvihreiden silmien eteen miehen astellessa eteenpäin, kohti merta, ja hän siirsi niitä tieltä huokaisten. Missä hän oli menossa? Ei kait hän ollut ajautunut väärään suuntaan?
Epäilykset vaivasivat Rai-Taen mieltä ja hän pysähtui ottamaan povitaskustaan pienen taiteltun paperin, jonka oli saanut lähdettyyään metsäleiriltä jonkin matkan päästä. Mies taitteli paperin auki, taite taiteelta, ja tutkaili ryppyistä ja taiteista paperikartaa.
..Jos olen nyt tässä.., mies ajatteli mielessään, koska ei uskaltanut sanoa ääneen, metsässä saattoi olla jotain vaarallista. ...Ja lähdin täältä... Tuonne siis minun pitäisi mennä., hän jatkoi hiljaista keskustelua itsensä kanssa taitellen lopulta kartan takaisin pieneksi, jotta se mahtuisi taskuun. Puolihaltia sujautti kartan takasin takkinsa povitaskuun ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kohti merta.

Aika kului ja matka taittui. Rai-Tae oli monta kertaa tarkastanut oliko hän pysynyt reitillään ja korjannut jos olisi ollut tarvetta. Tuuli tuntui käyvän purevammaksi, mikä oli tietenkin hyvä merkki, meri alkoi olla lähellä. Puolihaltia nopeutti tahtiaan hieman. Maa alkoi olla alavampaa koko ajan ja näin helppokulkuisempaa. Kulkiessaan nopeammin miehen tunsi myös itsensä koko ajan lämpymämmäksi ja älysi hikoilevansakin. Lähes päivä metsässä rämpimistä, voiko muuta odottaakaan? Puolihaltia päätti hidastaa tahtiaan.

Kulkiessaan hieman hitaammin mies pystyi samalla keskittymään ympäristöön paremmin, ja kuulikin nyt kaukaisia oksien rasahduksia ja outoa ääntä. Mies pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä. Voisiko ääni olla jonkin lintu? Tai ehkäpä se onkin jokin petoeläin? Mies otti miekkansa käsiinsä ja sydän rupesi hakkaamaan jännittyneenä tuhatta ja sataa.

Vaikkei puolihaltia tiennyt mitään metsistä tai sen eläimistä, kaksi asiaa mies tiesi; älä näytä pelkoasi ja älä käännä selkääsi viholliselle. Hän vilkuilikin vähän väliä ympärilleen. Olisiko vastassa susilauma? Karhuja? Vai mitä? Äänet tuntuivat lähenevän koko ajan. Välillä Rai-Tae luulli kuulevansa puhetta, mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, joten hän luuli kuvittelevansa sen.

Dum! Dum! Dum! Miehen sydän hakkasi niin lujaa, että hän pelkäsi sen kuuluvan kilometrien säteelle. Miekka oli puolihaltian kummassakin kädessä kiinni, miehen haukkoessa jännittyneenä ilmaa. Rusahdukset alkoivat kuullostaa siltä kuin ne menisivät miehestä ohi, vai aikoivatko he piirrittää puolihaltian? Rai-Tae vilkuili nopeasti ympärilleen, mitään ei näkynyt.

Täysin yhtäkkiä outo ääni, puheelta kuuluva ääni loppui ja kuului jotain muuta. "Et saa kuolla Cadio".
Puolihaltia toisti lauseen mielessään ja hänen olo huojentui. Oliko otus... puhunut? Oliko se siis joku henkilö? Miehen pelkojännitys muuttui innostusjännitykseksi, mutta muuttui pian takasin peloksi. Mitä jos se olikin jokin... täysiverinen... tappaja. , mies murehti katsoen maassa olevia lehtiä. ..Mutta eikö hän sanonut Cadio tyypin kuolevan..? Jospa tarjoaisin apua? Enhän voi menettää mitään? Jos tilanne alkaa näyttää uhkaavalta, pakenen paikalta, puolihaltia ajatteli ja nosti katseensa.

"Hei, onko siellä joku?", Rai-Tae huusi pitäen miekkaansa vieläkin käsissään, jos hän olisikin kuullut omiaan, jos se olisikin petoeläin.

//Hii. Ja matka alkaa. :)//

Caizai oli tavannut Cadionsa monta vuotta sitten, silloin kun tyttö oli vielä pikkuinen. Tyttö oli juuri oppinut, kuinka puhutaan eläimille ja pääsi auttamaan Cadiotaan. Nuoren oriin oli villipeto ahdistanut nurkkaan, ja eläimille puhuja suostutteli pedon jättämään hevosen rauhaan. Siitä päivästä lähtien kaksikko oli ollut yhdessä. Haltijan voima oli saanut hevosen olemaan vanhenematta, mutta tietysti ori vanheni hitaasti mutta varmasti. Nyt alkoi olla aika, jolloin haltian voimat eivät riittäisi pitämään oria hengissä. Caizain oli keksittävä keino pitää Cadio luonaan ikuisesti, tai talven jälkeen ei olisi tytöllä parasta ystäväänsä.

Hevosen kaviot tömähtelivät maahan tasaiseen tahtiin. Päätä Cadio roikutti alhana. Hengitys olennolal kävi hitaasti sisään ja ulos. Karva oli kiillotonta, mutta omistaja oli huolehtinut sen takuttomuudesta. Näin kauas oli heltia tullut vain siksi, etä satamakaupungissa asuisi hänen sukulaisensa. Nainen joka oli ikivanha parantaja. Suurin osa Arylian ihmisistä tuntisi tuon, mutta kukaan ei tiennyt missä hän asuu. Caizain pitäisi etsiä tallipaikka Cadiolle, sitten tuo nainen ja saada hänet hoitamaan hevonen kuntoon. Mahdoton tehtävä ellensanoisi.

Sivulta kuului askeleita, puhetta. Cadio säpsähti, väisti sivulle ja kopastui. Ori rojahti polvilleen ja Caizai kiljaisi.
"Cadio!"
Hevosensa vierelel tyttö polvistui, laski kätensä tuon kaulalle ja puhui taas sujuvaa haltiakieltä. Tytön käsi alkoi hehkua ja hitaasti hevonen avasi silmänsä, nousi ylös ja hengitti raskaasti.
"Kiitos kuka lie oletkin."
Mutisi nainen haltiakielellä ja sanoi pusikkoon:
"Tule esiin, minulla on vähän kiire saada hevoseni hoitoon ennen kuin se.."
Lopussa haltian ääni särkyi ja hän puri hammastaan.

Vähän matkan päässä kuuluvat voimistuvat yhdeksi rysähdykseksi ja kiljaisuksi. Tämä sai vaalean miehen hätääntymään. Mitä se oli? Tapahtuiko jollekin jotain? Tai ehkä tämä kaikki olisikin harhautusta?, hajainaiset ja hätäiset ajatukset pyörivät miehen päässä.
Hän huomasi puristavansa miekkaa entistä lujemmin, ja tähyilevän ympäriinsä kuin odotelleen takaa hyökkäävää puukottajaa tai petoeläimiä.

Pian kuului jälleen ääniä eikä mies tiennyt pitäisikö olla iloinen ja vai hädissään, hän oli kumpaakin yhtäaikaa yrittäen olla valppaana mihin tahansa.
Ahdistuksen lamaanutti naispuolisen henkilöltä kuullostavan henkilön sanat. Ihan kuin äänessä olisi jotain tuttua.. mutta mitä?
Sydän rupesi lyömään entistä kovemmin ja ottaessaan jäykkiä hitaita askeleita kohti paikkaa jossa sanat olivat tulleet, tuntui miehestä maa järisevän joka askeleellaan. Mielessään pyörivät eri tuntemuksien lisäksi äskön kuulut sanat irtonaisina pätkinä.
"Tule esiin...", "..kiire...", "..hevonen..", "...ennen kuin se...", mies toisti sanoja käyden niiden merkitystä läpi mielessään. Hän nopeutti tahtiaan ja onnistui melkein kaatumaankin.

Puolihaltia harppoi pusikon lävitse valistuen mahdolliseen taistoon, jos kaikki olisikin ollut hämäystä. Nielaisu ja otti viimeisen harppauksen pensaikkomerestä.
Tavallisesti näky ei olisi henkeäsalpaava, mutta nyt se oli.
Ruskea hevonen hengitti raskaan kuuloisesti. Eläimen vieressä oli vihreä hiuksinen haltiakorvat omaava tyttönen, jonka toinen käsi näytti koskevan hevosen kaulaa.
Ote miekasta löystyi ja se tipahti maahan miehen katsoessa järkyttyneenä tapahtunutta hiljaa paikallaan.


//Oletin, että he olisivat jo tavanneet. n__n'' Pahoittelen... ei tullut häävi. :(//

[onhan ne tavannu, mutta Caz ei ihan heti tunnistannut]

Cadion silmissä oli lasittunut katse, korvien takaa orilta valui hikeä ja hengitys rahitsi. Silmät orilla vilkuilivat puolelta toiselle, korvat lörpyttivät. Koko hevosen ruumis vapisi, huoliamtta kyseisistä asioista, hevosesta paistoi se, ettei hän ikinä luovuttaisi. Ylväästi tuo akntoi häntäänsä, piti päätänsä ylhänä ja turoaa supussa. Sen kaiken Caizi pisti merkille, hänkään ei luovuttaisi, ennenkuin Cadio olisi joko ikuisessa rauhassa tai terve.
"Rai-tae?"
Haltian ääni kysyi hiljaa ja katsoi silmät loistaen ystäväänsä.

"Jatkammekos me yhdessä matkaa? Jos ei niin valitettavasti en voi jäädä juttelemaan koska hevoseni on hieman huonossa jamassa."
Caizai sanoi ääni hieman säristen.

{[aaargh.. teksti on shittii]}