Kulttuurikaranteeni.

Olipa kerran muuan syyspäivä, sateinen kuten olettaa saattaa, ja kolea kuten syyspäivien kuuluukin talven kynnyksellä olla. Kaikenkaikkiaan erinomainen päivä vaikkapa kansalaissodan aloittamiselle, uuden uskonlahkon perustamiselle, tai esimerkiksi kahvikupposelle.
Marraskuu oli päättänyt valita villisti ja lähteä kahville.
Siksi hän nyt istui pienen, katetun torikahvilan pienessä pyöreässä pöydässä tuijottamassa neljännestä kahvikupillisestaan kohoavaa pyörteilevää höyrypatsasta nyreänä paksun turkistakkinsa alla hytisten. Ei pidä käsittää väärin, ei Marraskuu syksyä suinkaan vihannut, ei; hän oli syvästi kiintynyt ruskan väriloistoon ja piti sadepäivistäkin - kunhan ei joutunut silloin ulos - ja talvea hän suorastaan jumaloi lumipalloineen, - ukkoineen ja -hevosineen. Ei, se oli tämä jumalaton kylmyys, jota hän inhosi.
Vaikka lämpötila oli vasta juuri ja juuri nollassa ja kevyt riite - jonka rasahtelu askelen alla jaksoi vuodesta toiseen riemastuttaa yhtä runsaasti - alkoi vasta hiljan kertyä lammikoiden pinnoille, oli Marraskuu uloslähtiessään verhonnut itsensä huolella lämpöä eristävimpiin turkiksiinsa aina pipoa ja kenkiä myöten [Tällä tavalla.] ja kietonut kaulaliinan niin tiukasti kaulaansa, että hädintuskin sai henkeä. Ja kehtasi palella siitäkin huolimatta.
Yrittäen parhaansa mukaan olla välittämättä kylmästä viimasta, sirkuksen johtaja nojasi pitkästyneenä leukaansa vasempaan käteensä, jonka kämmenselkään oli aikaisemmin sinä päivänä listannut tiheällä, koukeroisella käsialallaan sadepäivän puuhiaan, ja vinkui kahvikupilleen, kuinka ylettömän, järjettömän pitkästynyt oli.
Miehen vikinän keskeytti vain äkillinen, voimakas aivastus, joka sai koko pöydän vavahtamaan, ja kahvikupin kaatumaan sievästi kyljelleen. Nopealla toiminnallaan Marraskuun onnistui pelastaa valkoinen muhvinsa, mutta kuuma neste valahti pöydän reunalta suoraan hänen housuilleen, ja jos kuka tahansa on koskaan kaatanut jotain lähestulkoon kiehuvaa syliinsä, hän tietää, ettei tunne lukeudu maailmankaikkeuden miellyttävimpiin.
Siksi Marraskuulle on suotava anteeksi se yksi pieni sopimaton sana, jona hän ylös ponkaistessaan tahdittomasti kiljaisi hiukan sopimattoman lujalla äänellä.

//Minä tulin... taas *virn* ja muuten, Roxin look tässä jos joku ei käsitä: Kameran raiskaama kuva mutta olkoon. //

Rox oli juuri niin tylsistynyt, kuin terve ”nuori” demonimies pystyi olemaan. Häkellyttävää, kuinka harvat oikeasti halusivat syödä hänen kojustaan päivisin – no, oma vika kun oli suunnitellut menun yökyöpeleille ja muuten kummalliselle väelle, joka puputti rottavartaita ilman huolen häivää. Päivisin Mirankin kaduilla liikkui enimmäkseen ihmisiä, kunnollisia työssäkävijöitä ja… joka tapauksessa, väkeä jota ei hänen liikkuva ravintolansa kiinnostanut. Niinpä kylmyyttä uhmaten hän liikkui Miran leppoisilla kaduilla vain jokseenkin kuuluisa puuhkakauluksinen takkinsa ja sysimustat nahkahousut yllään. Jep, ei yhtään mitään noiden lisäksi, muuta kuin itsevarma virne, joka kertoi kaikille selkeästi miehen asenteen kuuluvan ”tämä katu on minun, kaupunki on minun, ja sinäkin tulet olemaan minun.”

Hän oli suhteellisen huolettomasti jättänyt kojunsa Reolin vahdittavaksi – pikkuveli oli nyreissään mutta suostunut kuitenkin hyyryttelemään ihmishahmossaan sen aikaa kun hän katsastelisi ympärilleen. Pieni riite vain ritisi palasiksi joutuessaan matalakorkoisten kenkien varman askelluksen alle, ja meripihkasilmät katselivat ympärilleen, kalastellen jotain kivaa tekemistä.

Yhtäkkiä kadun toisella puolella sijaitsevasta kahvilasta kuuluva sopimaton kiljahdus sai herran virneen levittämään mustanpunaisia huulia oikein olan takaa. Joku – silmät kävivät huolellisesti läpi pörröisiin turkiksiin pukeutuneen henkilön – mies oli kaatanut kahvit housuilleen. Poikamaisen suloinen mies, jolla oli oikein kauneuspilkkukin. Kyllä vain, käärmedemoni alkoi hykerrellä itsekseen siirtäessään askeltensa kulun tuota ruskeatukkaa kohti. Hänen oli vain aivan pakko ottaa selville, kuinka hupaisa kokemus tuo voisikaan olla.
”Oh, tuon täytyy polttaa. Eihän mikään tärkeä vahingoittunut?” Virnistäen hän pysähtyi turkiksiin pukeutuneen viereen, pyyhkäisten lupaa kysymättä vielä lämmintä kahvitahraa – jatkaen liikettä turhan ylös miehen reittä, jotta kaikki olisivat pitäneet sitä soveliaana. Ilme Roxin kasvoilla tämän katsoessa eriparisilmiin – vihreä ja ruskea samassa, kuinka ihanaa – miehen ilme näytti kuin pikkupojalta, joka oli juuri tajunnut maailman hauskimman asian. Siinä vain oli paljon vähemmän viattomuutta ja paljon enemmän egoa mukana.
”Aivan pilalla. Mitä jos auttaisin riisumaan nuo”, hän enemmänkin totesi kuin kysyi, työntäen kätensä pitkän ja pörröisen takin alle ja miekkosen vyölle. Heh, jos jollakulla oli tuollaiset vaatteet, tällä täytyi olla hyvä kehokin niitten alla, ja mustapunatukkainen ei ikinä hillinnyt uteliaisuuttaan tällaisissa asioissa.

Sikäli kun vastaavanlainen onnettomuus olisi sattunut kenelle tahansa muulle, olisi Marraskuu ollut iloinen voidessaan ystävällisesti huomauttaa, etteipähän enää ainakaan kylmä voinut olla, mutta ollessaan itse tämän farssin tasajalkaa hyppivässä ja sähisten sadattelevassa sivuosassa, kadotti hän huumorintajunsa siinä siunaamassa. Eikä omaa itseriittoisuuttaan suostunut näkemään edes tilanteen ironiaa.
"Iyk, tuosta jää niin varmasti jälki."
Hän marisi surkeana itsekseen, kohottaen takkinsa helmaa juuri sen verran varovasti, että elettä oli helppo pitää turhamaisena - koordinoidun turhamaisena jopa, jos Marraskuuta lainkaan tunsi, sillä se osui lähes sekunnilleen yksiin vieraan miehen ensimmäisten sanojen kanssa.
Yllättynyttä sangen vakuuttavasti teeskennellen - sillä jotain lähestyvää, pitkää ja suurimmaksi osaksi mustaa on yllättävän vaikea olla huomaamatta - sirkusjohtaja käännähti päkiöillään ympäri, ja ihan siitä ilosta että sai yleisöä pusersi silmänurkkiinsa parin kiiltäviä helmiäiskyyneliä täydentämään sitä pientä, onnetonta nyökkäystä, jonka tarjosi vastaukseksi muukalaisen kysymykseen. Molempiin niistä.
Marraskuu ei yleensä osannut juuri häkeltyä, mutta katsoessaan vieraan silmiin jokin hänen sielussaan hätkähti. Auta armias ellei hän ollut nähnyt tuota samaa ilmettä omilla kasvoillaan niin lukemattomia kertoja, että olisi luultavasti pyydettäessä osannut jopa piirtää kartan lihaksista, joita sen aikaansaamiseen käytettiin.
"Voineekohan minusta enää koskaan tulla isää?"
Hän pohti huultaan kainosti näykkäisten, tuijottaen melkein anovasti muukalaisen silmiin, kuin olisi pyytänyt tältä jonkinlaista vahvistusta sille, mitä ei oikein olisi uskaltanut sanoa ääneen.
"Mutta jos riisun ne, minun tulee kylmä."
Marraskuu totesi viattomasti, mutta tapa jolla hän päätään kallisti, oli auttamattoman omahyväinen. Jos tuo mies halusi lämmittää käsiään hänen vyöllään, hän saattoi vain seurata esimerkkiä. Niinpä mies pujotti omatkin kätensä takinhelmansa alle, ja asetti ne huolellisesti sielä jo olevien päälle.
Oli hyvä, että leveänkin virnistyksen saattoi helposti kätkeä kaulaliinaan.

Rox oli kestovirnistyksensä takana ehdottoman positiivisesti yllättynyt. Moni kakku oli päältä kaunis, mutta tuon ruskeatukkaisen hippiäisen vallaton, tahallisen keikistelevä käytös ei jättänyt kylmäksi. Lievästi sanottuna hän oli mielissään – oli juuri ja juuri sillä rajalla, vaikuttiko tuon kahvionnettomuudesta kärsineen söpöilevä nyökyttely tietoisesti suunnitellulta, ja sehän vasta miestä innostikin. Hän piti juuri tuollaisista pallosilmistä – oikeastaan hän piti vaikka minkä tyyppisistä henkilöistä – ja vihjaus tahdosta, haasteesta tuon neitimäisen kuoren alla olisi oiva piristys päivään.

”Se selviää varmaan vain testaamalla – mutta ei se olisi liian suuri puute kaltaisellesi”, punamustatukka aloitti heti pienen imartelun, sellainen yleensä toimi mainiosti. Kaikki olivat pohjimmiltaan turhamaisia, kaikki rakastivat kehuja.
Demoni naurahti matalasti kuullessaan vastauksen toiseen kysymykseensä. Housujen riisuminen sinänsä ei siis toista haitannut.
”Kuules nyt sinä suloinen. Jos minä riisun joltakulta housut, tälle ei tasan tarkkaan tule kylmä. Se olisi luonnonlakien vastaista”, hän lähestulkoon kehräsi, ollen salaa onnellinen siitä että toinen oli laskenut kätensä hänen omiensa päälle – melkein vaihtolämpöinen oli kylmettynyt ja hieman jumissa, joten kuumilta hänen viileää ihoaan vasten tuntuvat kädet olivat pieni taivaanlahja.

Pitkän tovin ajan meripihkasilmät vaeltelivat poikamaisilla kasvoilla, tai ainakin sillä osuudella niistä joka näkyi hatun ja kaulaliinan välistä. Jotenkin miehen kauneuspilkku huvitti häntä suuresti, ja siksi demoni suikkasi kevyen suukon sen päälle, varoen ettei hänen huulimeikkinsä lähtenyt liikkeelle.
”Mutta jollet usko minua, etkä halua riisua housujasi, salli minun tarjota sinulle uusi kupillinen.” Mies hymähti hiljaa, kätellen itseään henkisesti onnistuessaan kuulostamaan vilpittömältä, ehkä hieman uteliaalta muttei sen enempää.
”Enhän voisi jättää söpöliiniä pulaan sellaisen nähdessäni.”

Jos Marraskuu jotain rakasti (miltei) yhtä paljon kuin itseään, niin sitten imartelua. Se oli hänen morfiininsa ja heikkoutensa, sai joka kerran pettämättömän varmasti sulamaan ihastuneeseen hymyyn - niin myös nyt.
Tällaista onnea oli vaikea uskoa! Juuri kun hän oli ollut julistamaisillaan päivän virallisesti kelvottomaksi, oli kohtalo - tai kuka minkäkin nimeen oli valmis vannomaan - lähettänyt tarinoiden tumman muukalaisen häntä pelastamaan. Jonakin päivänä Karma varmasti palaisi puremaan perseelle tästä hyvästä, mutta hetken silmäiltyään vieraan eksoottisenpuoleisia, siististi meikattuja kasvoja - ja osasiko sirkustirehtööri arvostaa ehostuksen taitoa? lentävätkö linnut? uivatko kalat? - Marraskuu oli sen riskin valmis ottamaan.
"Kaltaiselleni? Mistä kummastan mahdatkaan puhua?"
Hän hyrisi silmiään viattomasti räpäyttäen, vain huolellinen hiven liioittelua pohtivassa äänensävyssään. Kysymys oli suurimmaksi osaksi retorinen, mutta salaa Marraskuu toivoi, että saisi kirvoitettua toisesta vielä muutaman makean imarteen. Loppujen lopuksi maailma ei montaakaan turhamaisempaa ihmistä tuntenut.

Se, että joku kutsui häntä suloiseksi sai Marraskuun melkein tikahtumaan riemuunsa, vaikkei se ollutkaan juuri se ensimmäinen sana, jonka mies itseensä yhdisti. Nyt se kuitenkin kertoi, että hänen 'do-it-cute'-numeronsa ei ollut iän myötä menettänyt kaikkea valovoimaansa.
"Niinköhän? Sinulla on niin kylmät kädetkin."
Sen sijaan että olisi kuorruttanut sävynsä teennäisellä huolestuneisuudella, Marraskuu loi merkitsevän katseen toisen silmiin ja virnisti - vaikka kaulahuivi söikin sen näkyvistä.
"Juuri nyt et tee kovinkaan kaksista työtä pitäessäsi minua lämpimänä."
Sanojensa merkitystä korostaakseen hän siirsi käsiään aavistuksen, niin että saattoi sormenpäillään kevyesti hieroa toisen ranteita ja rystysiä - sillä ei hän valehdellut, viileät kädet saivat hänet niskaa myöten kananlihalle.

Sen pitkän tovin Marraskuu näytti melkein paistattelevan auringon lämmössä, niin kovasti hänen egonsa lihoi huomion valokeilassa. Samalla hän päätti, että piti kovasti toisen takista ja tunsi hetki hetkeltä piinaavampaa halua painaa poskensa tuota höyhenpuuhkaa vasten.
Hieman saattoi varoittamatta saatu suukko yllättää näinkin karaistunutta sirkuksen johtajaa, mutta sen sijaan että olisi häkeltynyt, Marraskuu hyrähti lähes kuuluvasti kehräämään, ja kevyen hykerryksen onnistui paeta kevyesti raottuneiden huulien välistä.
"Ah, herrasmies, uhanalainen laji tätä nykyä."
Marraskuu hihitti itsekseen ja korjasi katseensa huolellisesti toisen silmiin - viirupupillit, hän havaitsi ohimennen.
"Onko tämä paikka sopiva sinulle, vai onko mielessäsi jokin toinen, herra...?"

Vaikka muhkea kaulaliina peittikin Roxin myhäilevän katseen kohteen suun, hän pystyi näkemään tämän silmistä ja poskipäistä saaneensa aikaan imarrellun hymyn. Taisi tämä lyhyehkö mies olla yhtä perso kehuille kuin pikkulapsi karkille – ja demonihan ei uskonut sanontaan ”ei makeaa mahan täydeltä.”
”Etkö tiedä?”, hän hyrisi hiljaa, katsoen salamyhkäinen katse silmissään poikamaisissa kasvoissa sijaitseviin. Viileä käsi ujuttautui hieman paidan alle, kaksi sormea sivelemään niitä vasten suloisen lämpimältä tuntuvaa ja harvinaisen hyvin trimmattua vatsaa.
”Sellainen, jonka haluaa viedä kotiinsa ja helliä hengiltä…” Virnistys muuttui vihjailevaksi hymyksi, kun Rox kokeili, josko tekisi uuden ennätyksen hurmaamisen saralla. Olihan viimeisestä mihinkään suurempaan johtaneesta yrityksestä jo pitkä aika. Muutama päivä oikeastaan, mutta silti aivan liikaa demonille.

Tummatukkainen pani tyytyväisenä merkille kevyen hieronnan käsillään, vaikka naurahtikin hieman syytöksille niiden kylmyydestä. Brunette saisi aivan rauhassa kyseenalaistaa häntä, niin kauan kun piti äänessään leikittelevän sävyn.
”Oh, en olekaan vielä tehnyt mitään asian puolesta. On vain jotenkin vaikeaa käsittää, että kylmyys koskee myös yhtä sulokkaaseen olentoon kuin sinä”, hän jatkoi imartelua häpeämättä, painautuen oikein lähelle lyhyemmän korvaa kuiskaamaan sanat matalalla äänellä. Puuha alkoi olla hauskaa, kuin pientä kevyttä peliä. Harmi vain, ettei ollut mitään takeita siitä, että ruskeatukka pitäisi siitä jos Rox voittaisi.

Hiljainen hykerrys oli kuin merkki, ja pidempi vetäytyi hieman kauemmas, ottaen kätensä pois turkiksin koristellun takin alta. Niitä alkoi pian kylmätä uudestaan, mutta hän ei siitä välittänyt – oli tärkeää tietää milloin pitää taukoa, milloin pieni kiusaus saisi todennäköisimmin vastapuoliskon kerjäämään itse lisää.
”Tämä paikka kelpaisi muuten, mutta lämmitys ei taida toimia kunnolla? Tiedän tässä aivan lähellä olevan, paljon mukavamman paikan.”

Marraskuu päätti, että sangen piti muukalaisen matalasta hyrinästä ja viileiden sormien liikkeestä vatsalihaksillaan, ja vaikkei kutiavaa tyyppiä ollutkaan, hän hyrähti kikattamaan veitikkamaisesti, samalla kun vaistonvaraisesti kaarsi selkäänsä miltei turhamaisena kosketusta vasten.
"Hummm~ Kuulostaa soveliaalta tavalta kuolla."
Hän vastasi harkitun rauhallisesti, kohottaen leukaansa aavistuksen, kuin sanattomana vastauksena hymylle, jonka sävyn kyllä tunsi vihjaavaksi.
"Haluatko minun pukevan kaulaani pannan ja puhuttelevan sinua isännäksi?"
Marraskuuta miltei nauratti, mutta taitavasti hän piti huvittuneisuuden vain silmissään, samalla kun antoi äänensä pudota matalan, juuri viettelevän rajoilla kujeilevan kuiskauksen tasolle. Ajatus jonkun sylissä lojumisesta ja pilalle hemmottelusta tuntui hänen itsekeskeisestä mielestään itseasiassa varsin viehättävältä ajatukselta, olkoonkin, ettei hänellä ollut tämän vieraan miehen motiiveista minkäänlaista huonoakaan kuvaa.

Pieni mielihyvän puistatus kipitti alhaalta ylös koko selkärangan mitan toisen kumartuessa hyvin lähelle kuiskailemaan, antaen Marraskuulle erinomaisen tekosyyn nyhjätä hetken poskeaan vasten houkuttelevan siloisalta näyttävää höyhenpuuhkaa.
"Sinua ei kylmä tunnu kiusaavan. Omia sanojasi soveltaen, mitä se tekeekään sinusta?"
Hän kujersi, nielaisten jokaisen häpeämättömän imarteen kuin hauki madon - koukkuineen päivineen - vastaten siihen sitten vuorostaan härskillä mielistelyllä ja tehdyllä vaatimattomuudella.

Hieman pettyneenä Marraskuu kietoi kätensä ympärilleen pienen vilunväristyksen muistuttaessa, että syysilma oli edelleen kylmää silloin kun ei ollut toista kehonlämpöä sitä karkoittamassa tiehensä.
Olettaen hytinänsä kertovan kaiken siitä, mitä ajatteli paikan lämmitystasosta Marraskuu jätti asian kommentoimatta, mutta kohotti ovelasti kulmaansa jälkimmäiselle lauseelle.
"Omasi, kenties?"
Hän arvasi itseään hauskuuttaakseen, mutta myös huomauttaukseen, ettei ollut unohtanut toisen käytännössä luvanneen pitää hänet lämpimänä. Tämä tosiaan oli kuin pientä, kevyttä peliä, ja pelaamisesta Marraskuu piti, etenkin, jos panokset vastasivat palkintoa.

Rox loihti kasvoilleen liioitellun mietiskelevän ilmeen, mennen jo innolla mukaan brunettensa dramaattisen leikittelevään käytösmalliin. Se oli hauskaa, erittäin hauskaa, mukavaa vaihtelua siihen kuinka yrmeästi jotkut vastasivat hänen leikkimiseensä.
”Oi, pystyn kuvittelemaan kuinka hyvältä jokin tyylikäs panta näyttäisi kaulassasi, ehkä muutamilla jalokivillä koristeltuna… tai sitten pelkistettynä, koska säihke menisi hukkaan omasi hukuttaessa sen alleen”, demoni jatkoi hyrinäänsä, kiroten sitä että kehujen kohteella oli kaulaliina, muuten hän olisi voinut sopivasti sipaista tämän kaulaa. No, sitten myöhemmin hän voisi hankkiutua siitä eroon, samoin kuin muutamista muista vaatekappaleista.

Rox naurahti nopeasti, mutta epäsopivan kirkkaasti saadessaan oman kehunsa takaisin.
”Osittain vaihtolämpöisen. Kaikki tämä jähmeys ja epäsulavuus johtuu lämpötilasta, yleensä olen paljon miellyttävämpää seuraa.”
Tosiaan, kylmyys olisi saanut punamustatukankin hytisemään, jos tuon fysiikka nyt olisi sellaista sallinut. Mutta ei, ei hikoilua, hytinää, kananlihalle menevää ihoa tai muutakaan lämmönsäätelykeinoa – hänen kehonsa lämpötila muuttui paljon hitaammin kuin jonkin liskon, mutta muuttui siltikin vain muun maailman mukaan.

”Kyllä, oma pikku puotini – valitettavasti se ei ole kunnollinen rakennus, sellaista ei saa kuljetettua mukanaan matkustellessaan, mutta voin taata että lämmitys toimii paremmin kuin täällä. Ja koska en ole auki… saamme myös hieman yksityistä aikaa housujasi varten”, demoni puheli samalla kun alkoi jo astella pitkin askelin tulosuuntaansa, heittäen meripihkakatseen taakseen – ja sattuneesta syystä lyhyemmän housujen etumustaan, kahvitahran seutumille. Ainakin melkein.
”Oh, olin unohtaa… nimeni on Rox.”

Toisen liioiteltu mietteliäisyys riemastutti Marraskuuta aivan rajattomasti, saaden silmät säihkymään ja kylmän poskille luoman punan syvenemään silkasta pidätellystä riehakkuudesta, tehden mahdottomaksi pitää sisällään kuplivaa, ihastunutta naurua.
"Aatelisten ovat jalokivet, etköhän nyt ajattele liian hyvin tästä pienestä, rahvaanomaisesta meikäläisestä, rakas prinssini."
Edelleen nauraen hän heilautti kättään korostetun vähättelevästi, järjestellen kasvoilleen nöyrimmän ilmeensä samalla, kun kepeästi tanssahteli muutaman askelen ja pyörähti täyden piruetin, ennenkuin taipui niin syvään kumarrukseen, ettei sitä enää saattanut kutsua nöyräksi, tai edes kohteliaaksi. Jos virneen olisi kaulahuivin alta nähnyt, se olisi varsin selvin sanoin kertonut, ettei Marraskuu pitänyt itseään lainkaan liian rahvaana jalokiville, ehkä jopa tosissaan uskoi voivansa hukuttaa niiden loiston omaansa. Tämän ylenpalttinen imartelu hänelle teki, sai miltei kierähtämään selälleen ja naukumaan "paijaa lisää".

Asui tuon egopaskiaisenkuvatuksen sisällä kuitenkin vielä sulassa sovussa kaiken omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden kanssa pieni lapsekas uteliaisuuskin, ja nyt se pääsi kurkistamaan kohti valoa toisen ilmoittaessa olevansa osittain vaihtolämpöinen. Konsepti tuntui kiehtovan Marraskuuta kovasti, tämän huvittaessa itseään pohtimalla kuinka korkealle saisi tuon ruumiinlämmön kohoamaan näissä lämpötiloissa, ja kuinka lähelle joutuisi ujuttautumaan niin tehdäkseen.
"Ah, lienee siis hyvä, että tapaan sinut näin. Tuskin jalkani minua kantaisivat, jos vielä miellyttävämmäksi kävisit."
Hän tuumasi sangen hunajaisesti, korjaten huolitellulla kädenliikkeellä piponsa asentoa, vaikkei siinä alunperinkään ollut mitään korjattavaa. Todenpuhuen Marraskuu olisi mieluusti ollut vaikka hieman jähmeämpi, jos olisi siten voinut välttää jatkuvaa palelemistaan.

Kutsua ei häntä tarvinut, samantien kun toinen lähti kävelemään pitkin katua, pyrähti Marraskuu tämän perään, kuunnellen tietynlaista aitoa mielenkiintoa tuntien pienimuotoista tarinaa mukana kulkevasta pikku asunnosta. Halutessaan hän olisi saattanut mainita, että itsekin kuljetti kotiaan mukanaan - tai joukko palkattuja alaisia kuljetti - muttei katsonut sitä varsinaisesti tarpeelliseksi.
"On hyvin kohteliasta olla noin pyyteettömästi huolissaan vaatetuksestani."
Marraskuu ei voinut vastustaa kiusausta naljaista hyväntuulisesti. Ehkäpä huoli loittonisi vaatetuksen myötä, hän lisäsi huvittuneena hiljaa mielessään, ja myhäili itsekseen.
"Roxie."
Hän päätti ykskantaan, ja vastasi sitten automaattisesti, asiaa edes ajattelematta;
"Felicia."
Ja lisäsi vielä jälkimietteenä hetken viiveellä;
"Marraskuu."

”En voisi liioitella, yksikään vaivainen sana ei voisi ilmaista sinua kuin hädin tuskin eduksesi”, Rox heittäytyi oikein runolliseksi, lähestulkoon nähden kuinka kehujen ja imartelujen aikaansaama mielihyvä pursusi tuosta lyhyemmästä miehestä. Niin iloinen, niin halukas kuulemaan lisää pieniä nokkelahkoja korulauseita. Yllättäen mies muisti, että hänellä oli hyvässä tallessa melko sievä kaulapanta. Kuinka hauskaa se olisikaan, tehdä itsevarmasta ja itserakkaasta tiitiäisestä itselleen lemmikki hetkiseksi.

”Mutta sittenhän pääsisin kantamaan sinua”, tummatukka totesi suureen ääneen, vääntäen harmistuneen ilmeen kasvoilleen, kuin olisi pettynyt tilaisuuden ohi menemisestä niin paljon että itketti. Hän ei yleensä ollut noin imarteleva, mutta olihan nyt iskemisen kohteena häntä lyhyempi brunette, joka totta puhuen oli juuri ja juuri söpön ja nätin rajoilla. Ehkä noiden pörröisten vaatteiden kadottua tuo näyttäisi enemmän nätiltä… ja eihän tuo mies voinut olla kovin vanha. Hänen ihannetyyppinsä kriteereistä siis täyttyi huomattava osa, valitettavasti hän ei pystynyt kuvittelemaan vitsailevaa miestä olemaan vielä kaupan päälle hieman ujosteleva tai varautunut, mutta kaikkeahan ei voinut saada.

”Minä olen aina huolissani muiden vaatteista – katso nyt tuonkin naisen takkia, se on mahdoton riisua parissa sekunnissa… viimeinen nappi jää väistämättä jumiin.” Hoikka sormi osoitti erästä melko näpsäkkää neitiä kadun toisella puolen, ja arvailtavaksi jäi miten Rox tiesi melko tavanomaisen takin aukaisuvauhdista.
Lempinimelleen mies virnisti, ja taputti vierellään kulkevaa poskelle.
”Felicia siis? Ihastuttava nimi”, hän lausahti, kaivellen syytä sille, miksi nimi Marraskuu sai hänen aivonsa raksuttamaan. Jotain bisneksistä… mutta ei keittiöhommista.
Oivaltava hymy valloitti huolella meikatut kasvot, ja meripihkasilmät katsoivat ruskeatukkaa aivan uudella tavalla tietäen.
”Marraskuu, huh? Olikohan se siinä viisikymmentä vuotta sitten, kun joku tuli kyselemään sitä nimeä käyttäen… Mutta en välitä mistään perhetaustoista, välitän siitä että saat toisen kupillisesi.” Mies väläytti melko säteilevän hymyn, josta ei saanut kokonaan uhkaavaa juopaa karkotettua. Hän ei pitänyt siitä, miten jotkut halusivat päästä käsiksi hänen kristalliinsa. Aivan kuin kukaan siitä hyötyisi, vaikka saisikin selville tekotavan – raaka-ainetta sai silti vain yhdestä lähteestä, eikä se ollut jaettavana.

Hetkisen kulutta kaksikko saapui hieman autiommalle kadulle, sen toisella puolella aukeavan puiston laitamille. Sopivasti suojassa, ison lehdettömän pensaan peittämänä kadulta päin nökötti hänen melko eksoottinen liikkuva ravintolansa. Hetkisen ajan saattoi näyttää siltä, että joku, jolla oli täsmälleen saman väriset hiukset kuin Roxilla, olisi istuskellut siellä, mutta kun vaunut tulivat kunnolla näkyviin tästä ei näkynyt jälkeäkään – oli vain lämpöä hehkuvan hiilipannun näköisen kapineen vieressä kerällä nukkuva iso käärme.
Rox värähti heti mielihyvästä metrin päähän kärryistä päästessään – ilmassa oli virtaukset pysäyttävä muuri, joka piti seinän tapaan lämmön sisällä vaunun lähistöllä, mutta päästi kaiken muun läpi. Olihan vaunun puoliavoimien seinien luukut vedetty kiinni, vain oviaukko ja puolet tiskin aukosta olivat avonaisina. Demoni hyppäsi oviaukosta puiselle lattialle, joka tuntui yllättävän lämpimältä jalkoihin – mies oli heti potkaissut kengät jalastaan, hän ei halunnut kuraa siihen mihin levitti patjansa öisin.
”Onhan tämä vähän ahdas, mutta sopu sijaa antaa – jos tämä hökkeli nyt kelpaa arvollesi.” Hökkeliksi pyöriltä otettua rakennelmaa ei voinut haukkua, se oli kuin pieni liikuteltava ja hyvällä maulla sisustettu keittiömökki. Rox vetäisi tuolit esille kummallekin heistä, ja alkoi keitellä kahvia vieraalleen.
”Millaisena juot kahvisi, lemmikkini?”

//... Noin, oletan nyt että Rox olisi tietoinen näistä mafiajutuista (hän on huumediileri, miksei olisi?) ja toivon, että et näe valittamisen aihetta Marraskuun liikuttelussa.//

Marraskuu, jonka mielestä lyyrisyys oli lahja, maailmankaikkeutta syleilevä runous ihmiskunnan pelastus ja vulgaarius kahdeksas kuolemansynti, oli törmätä puuhun jäätyään tuijottamaan pidempää miestä hetkeksi liian pitkään, kieltämättä hieman yllättyneenä tuon osoittamasta hienostuneisuudesta.
"Roxie Kaunopuheinen."
Hän lausui ylettömän juhlallisesti ja tirskahti sitten pahaa tarkoittamattomasti rystysiinsä, tilanteen yleisen absurdiuden huvittamana. Ehkä se tosiaan olisi hänen aikansa arvoista, kiertyä hetkeksi kerälle tämän hurmaavan miehen jalkoihin.

"Tarvitsetko tosiaan moista tekosyytä?"
Marraskuu räpäytti kummastellen silmiään ja kapsahti sitten varoitusta antamatta kiinni toisen käsipuoleen, kylki miltei kyljessä kiinni, leuka painettuna huolellisesti vasten olkapäätä ja sillä lepäävää höyhenpuuhkaa.
"En oikein tiedä pitäisinkö sinua hupsuna, vai tavattoman hurmaavana."
Hän hykersi ja suikkasi nyt vuorostaan nopean suukon toisen poskelle ennenkuin luopui virnuillen kehon kontaktista voidakseen jälleen kävellä suoraan suistamatta heitä molempia tasapainosta.

Marraskuun eduksi oli sanottava, ettei hän useinkaan antanut minkään näkyvästi järkyttää tai häiritä itseään, mutta hänen nimensä aiheuttama ilmiselvä oivallus Roxin sanoissa ja kasvoilla teki merkittäviä hänen leveälle virneelleen - joka, per se, oli kaulahuivin suurimmaksi osaksi piilottama, ja näinollen Marraskuu saattoi vielä jotenkuten pitää kiinni tahrattomasta ansioluettelostaan.
"Siitä tuskin voisin edes halutessani tietää mitään. Puolivuosisataa sitten - silloin olin vielä tuskin edes kirpeä jomotus rakkaan isäni nivusissa."
Hän vastasi, ehkä aavistuksen tavanomaista jäykemmin, viattomuus ehkä hitusen normaalia pakotetumpana. Surullinen totuus oli, että mitä tuli suvun jo edesmenneisiin patriarkkoihin, niin Marraskuun isään kuin isoisäänkin, oli pojan suhde näiden vanhoihin "liikekumppaneihin" parhaimmillaankin epäsuotuisa. Itseasiassa moni olisi ryhtynyt epäröimään vasta irroitettuaan jo nuorimman pään brutaalisti paikoiltaan tylpällä kirveellä, ja silloinkin vain pohtiessaan sopivaa paikkaa hävittää ruumis. Ei tuntunut vaakakupissa painavan, että nuorin Marraskuista oli hylännyt "perheyrityksen" ollessaan sen seitsemän.

Oli hyvä, että tavoiteltu määränpää tuli niillä hetkillä näkyviin pensaikon takana, säästäen kaikki tuskallisilta aiheenvaihdosyrityksiltä. Marraskuu, joka ei oikeastaan ollut kummoinenkaan maagi, ei edes huomannut kuinka jonkun vieras voima kiertyi tervehtimään hänen omaa magiaansa, ennenkuin tarpeeksi lähelle päästyään tunsi eron ilman lämpötilassa.
Epäluuloisena hän silmäsi suurta käärmettä, ei edes siksi, että olisi pelännyt matelijoita, vaan siksi, että tunsi puistatusta tasapuolisesti lähes kaikkia eläimiä kohtaan. Kutsukoon sitä vaikkapa lapsuuden huonoiksi kokemuksiksi, ken halajavat.
Aseteltuaan kenkänsä siististi vierekkäin kynnykselle mönki Marraskuukin sisäpuolelle, suorastaan huokaisten tyytyväisenä.
"Läheisyys pitää lämpimänä."
Hän kommentoi istuessaan, ei suinkaan tarjotulle tuolille, vaan röyhkeästi myyntitiskille kierittelemään rauhakseltaan auki kaulaliinaa ja takinnappejaan. Kahvi olisi unohtunut kokonaan, ellei Rox olisi sitä maininnut. Kutsumanimensä huvittamana hän vastasi iloisesti;
"Mustana ja neljännes konjakkia, pour moi."
Sen sijaan että olisi rehellisesti sanonut "kera alpakan maidon, punakorallisokerin ja lusikanpesällisen tummaa rommia." Ja koska Marraskuu tunsi 'kahvilapelin' säännöt kuin olisi ne itse kirjoittanut, hän ei napit avattuaan riisunut takkia päältään.

[Marraskuun iloinen perheyrityshän on aikanaan ollut sangen maineikas, käy hyvin järkeen, että Rox tietäisi siitä. Ja edelleen, Marraskuuta saa kaikella vapaudella tökkiä, potkiä ja siirrellä mielensä mukaan.]

Rox kohotti kulmiaan kevyesti, muttei jatkanut Felician perheestä puhumisesta. Ilmeisesti tämä ei ollut innokkaasti sukunsa bisneksissä mukana – parempi niin, hänen ei tarvitsisi pelätä tiitiäisen ryntäävän itkemään isäpapalle siitä kuinka ilkeä demoni oli kiusannut.

Tummatukka kuitenkin naurahti huomatessaan eriparisilmien mulkoilevan Reolia epäluuloisesti. Eikö tuo pitänyt käärmeistä? No, harvat pitivät.
”Oh, eikö Reol olekin suloinen?”, mies kysäisi vinon hymyn leikitellessä huulillaan, ja asteli silittelemään kiiltävänmustia suomuja. Otus liikahti pienoisesti, paljastaen ettei ollut patsas, ja höyhenpuuhkatakkinsa itsepäisesti päällään pitänyt suukotti matelijan otsaa pikaisesti.
”Hän vierastaa melko paljon, joten annetaan hänen olla omissa oloissaan.”

Meripihkasilmäinen hylkäsi kahvinkeiton hetkeksi, ja asteli Marraskuun luokse, napaten kuitenkin tuon hurmaavan pipon ensiksi pois miehen päästä, upottaen sitten sormensa paijaamaan ruskeita suortuvia rehellisen ihastunut hymy huulillaan. Oh, hän ei kai ikinä pystyisi päättämään, kummista piti enemmän, tumman suklaisista vai eloisan vaaleanruskeista kutreista. Hetken mielijohteesta hän painoi suukon niille, joutuen kurottamaan hieman koska toinen istui hänen pöydällään. Vasta sitten hän auttoi herrasmiesmäisesti pehmoisen turkistakin ja paksun kaulaliinan pois löytönsä päältä, laittaen ne siististi roikkumaan naulakontapaisestaan.
”Hmmm, sinun pitäisi tosiaan ottaa housusi pois, tuo tahra tekee kamalan riitasoinnun muuten ihastuttavaan olemukseesi”, hän totesi hetken mietteliään arvioivasti lyhyempää katseltuaan. Mielessään hän jo riisui ylimääräisiä vaatekappaleita, ja virnistäen Rox painoi kasvonsa aivan Felician omien eteen.
”Ja minä kun pidän sinusta täydellisenä”, hän kehräsi hiljaa, sipaisten yhä tavallaan suloisen ja nätin välillä piirteillään tasapainoilevan miehen poskea, ja pudottautui tämän kaulalle, laskettaen yhden viileän mutta himokkaan suudelman sen hyvin hoidetulle iholle.

"Hyvin hurmaava."
Marraskuu vastasi viehkosti hymyillen, katsellen kuitenkin sangen tarkoituksenmukaisesti puheenaiheena olleen käärmeen sijasta miestä sen vierellä, mitä ilmeisimmin osoittaen sanansa hänelle. Pienenpänä sivukuriositeettina sirkustirehtööri pisti merkille Roxin toistuvasti puhuttelevan otustaan 'häneksi', muttei juuri osannut pitänyt sitä omituisena, kutsuihan hän omia "eläimiään" samoin. Ilmeisesti kahden välillä vallitsi kuitenkin tavanomaista kiinteämpi kiintymyssuhde, ei siis parennut mennä loukkaamaan mustaa matelijaa.
Joka, toisena pikku kuriositeettina, näyttäisi varmasti upealta areenan värivaloissa. Ehkäpä maksaisi aikansa opetella "tekemään" myös käärmeitä... Marraskuu laski nopeasti alas kätensä, jotka oli huomaamattaan nostanut eteensä tutkaillessaan suurta käärmettä sormiensa muodostaman kolmion läpi kuin mittaillen.
'Tsk, Felicia, on epäkohteliasta märehtiä työasioita vieraisilla.'
Mies sätti ääneti itseään ja ankkuroitui sitten autuaasti hymyillen takaisin nykyhetkeen hiuksiaan paijaavan käden kautta.
"Meow."
Hän lausahti leikkisästi, ja saamastaan huomiosta mielissään kohensi ryhtiään hieman, niin että hartianseudun jäntevyys ja yläkehon lihakset varmasti piirtyivät hetken verran oikein selkeästi vasten ohutta, avokaulaista punaista tunikaa, jonka hän oli takin alle aamusella pukenut.

Kenties Marraskuu olisi unohtanut tapahtumat liikkeelle potkaisseen kahvitahrankin kokonaan, ellei Rox jälleen olisi ystävällisesti siitä muistuttanut. Otsansa huolestuneeseen ryppyyn vetäen mies nyppi housujensa kangasta ja silmäili hieman liioitellun harmistuneena tahraa, joka ruskeilta housuilta ei itseasiassa edes niin silmiinpistävästi erottunut. Kun hän katseensa uudestaan nosti, kimalsi silmäkulmissa huolestuttavasti, ikäänkuin silmäparin omistaja olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Vaikutelma hieman soti sen onnellisen hymyn kanssa, jonka toisen sanat saivat aikaan. 'Täydellinen' oli näet yksi niistä sanoista, joista Marraskuu aivan erityisesti piti, ja halusi kuulla samassa lauseessa nimensä kanssa.
"Täydellinen olisi vähintä mitä voin sinulle kuvitella."
Hän vastasi matalasti hyrähtäen, avaten avuliaasti kaulansa kaarta taivuttamalla päätään kevyesti taaksepäin ja kaartamalla selkäänsä tyytyväisesti inahtaen. Jos ei tiennyt, tuskin huomasi miehen toista kättä, joka lepäsi housujen taskulla, sinne piilotetun pienen tikarin tuntumassa, aivan siltä varalta, että Roxiella sittenkin sattuisi olemaan jotain Marraskuun klaania vastaan.

Huolen jääden turhaksi Marraskuu hymyili, luomet puoliksi eriparisten silmien yli suljettuina ja oikaisi sitten jalkansa suoriksi vaakatasoon Roxin kummallekin puolelle, kohottautuen käsiensä varassa irti pöydänpinnasta - tempaus, joka vaati melkoista tasapainoa ja käsilihaksia (mutta on mahdollinen - olen kokeillut).
"Auta."
Hän vaati soinnukkaan pehmeästi, selkeästi tottuneena esittämään vaatimuksia, ja ojensi nilkkojaan sanojensa tähdentämiseksi. Ei Marraskuun itsetunnolle ollut temppu eikä mikään tanssahdella ympäri vierasta asuntoa pelkästään mustissa satiiniboksereissaan ja puoleen reiteen riittävässä tunikassaan - tai vaikka ilman sitäkin. Hän tiesi olemuksensa siistiksi ja huolitelluksi, eikä nähnyt syytä sen häpeämiseen.

Felicia ei ollut aivan niin hauras kuin se tyyppi, josta Rox eniten piti, mutta se ei estänyt häntä suukottamasta tämän punaisen tunikan kaula-aukon anteliaasti paljastamaa ihoa heti uudestaan, kevyemmin, kuultuaan tyytyväisen inahduksen. Demoni jäi häälymään aivan mieheen kiinni, kasvot hieman toisen kasvojen sivulla, sormet juosten tunikan ohuella kankaalla.
”Ihanaa kangasta… mahtaa repeytyä herkästi?” hän kysäisi kuin olisi oikeasti kiinnostunut siitä, eikä vain tekaissut leikillistä tekosyytä bruneten käsivarsien ja rintakehän hipelöimiseen.

”Mielelläni.”
Tummatukan mieli lähti tanssimaan riemusta kun hänen pieni söpöläisensä suorastaan käski häntä riisumaan kahvitahraiset housut jalastaan. Mutta aivan ensiksi hän virnisti, ja nyki tunikan helmaa kaikessa rauhassa hieman ylemmäs.
”Sitä ollaan akrobaattisia. Mikä sanoitkaan olevasi ammatiltasi, Feliciaiseni?”
Kevyeen jutustelusävyyn kysymyksensä heittäen mies avasi tämän housut, ja riisui ne kaikessa rauhassa. Sievät jalat saivat hänet hymähtämään, ja demoni ei voinut vastustaa kiusausta hyväillä toista reittä laskettuaan housut siististi pois käsistään.

”Tiedätkös, lemmikkini”, hän kumartui henkäisemään puheensa Felician huulille, laskien molemmat kätensä tukevasti toisen ranteille.
”Ajattelin, että me kaksi voisimme viettää vähän laatuaikaa kahdestaan. Sinulla ei ole mitään sitä vastaan?”


//sowwy... teksti jummaa vähäisen... //

Marraskuu, huolimatta siitä, ettei hänen vierailunsa tarkoitus suinkaan ollut vatvoa uusinta muotia ja kankaita, hyrähti mielissään ja nyökkäsi hilpeästi, kuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt toisen esittämää kysymystä vain valheellisen kiinnostuneeksi.
Mitä saattoi sanoa? Hänestäkin kangas oli sangen yleellistä, mutta ei hän materiaalin vuoksi tarkkaavaisen uteliaana Roxin käsien liikkeitä seuraillut, etenkin kun ne siirtyivät vaatekappaleen helmalle.

Syystä tai toisesta kysymys hänen ammatistaan hymyilytti Marraskuuta kovasti, ja sai vihdoin katsahtamaan jälleen puhekumppaninsa käsien sijasta veitikkamaisesti tuon silmiin.
"Prinssi."
Hän vastasi tarkkaillen Roxia hieman alta kulmainsa, silmäripsiensä välistä miltei julkeasti hymyillen, kuin olisi suorastaan haastanut tuon epäilemään väitteen todenperäisyyttä. Eikö ruskeatukka vaivautunut edes keksimään kunnollisia valheita enää, vai oliko kenties juuri lausunut jonkin maailmoja syleilevän metaforan, siitä hänen ilmeensä ei antanut vihjeitä.
"Maanpaossa omasta tahdostaan..."
Mies jatkoi arvoituksellisesti ääntään madaltaen, pienen virneen kummitellessa huulillaan vielä tämän jo laskiessa katseensa, joko ihaillakseen toisen sulavia käsiä, tai sitten omia, sileitä jalkojaan.
Hieman asiayhteydestä erillään, tai siltä ainakin vaikutti, Marraskuu hyrähti nauramaan, hihitti hetken itsekseen ja laski sitten painonsa varovasti takaisin pöydän pinnalle - hänen käsivarsiensa lihasten saattoi nähdä hieman vapisevan, mikä kertoi, ettei hänkään ollut ruumiillisen rasituksen ulottumattomissa.

Osoittaakseen, että kuunteli kun puhuteltiin, Marraskuu päästi lyhyen hymähdyksen ja nojasi aavistuksen eteenpäin, vaikka Roxin kasvot olivatkin jo huolestuttavan lähellä hänen omiaan.
"Et tarkoittane takkatulen edustalla istuskelua ja vaahtokarkkien paahtamista, rohkenen olettaa?"
Pienestä virneestä ja ovelasta äänensävystä saattoi päätellä, ettei sellainen varsinaisesti ollut ensimmäisenä Marraskuunkaan mieleen tullut.
Hitaasti hän liukui alas pöydältä - katsoen huolellisesti, että asettui seisomaan Roxin jalkaterien päälle, ehkä kompensoidakseen sitä, että toinen piti hallussaan hänen ranteitaan.
"Sinullahan ei ole miestä, vaimoa, tai lapsia, eihän?"
Hän kysyi yllättäen, ääntään hieman madaltaen kuin olisi suuristakin salaisuuksista puhuttu, vaikkei Marraskuuta oikeasti moinen juuri kiinnostanutkaan.

[Anteeksi että kesti, on ollut kiirettä. Itseasiassa on vieläkin, mutta ei siitä sen enenpää.]

Rox tarkasteli kaikessa rauhassa Felician kasvoja nyt kun pääsi mukavan lähelle. Silloin hän tajusi kunnolla, kuinka paljon karismaattisen miehen käytös oli hämännyt häntä – vaikka kasvonpiirteet olivat sievät, suuret silmät ja kaikki, enemmän tuon itsevarma leikkisyys veti puoleensa. Heissä kahdessa oli hauskasti jonkin verran samaa, muttei liian paljon: demoni ei voisi kuvitella edes juttelevansa itsensä kanssa.

”Jos pidät sellaisesta, sekin olisi vaihtoehto... ellei olisi niin onnettomasti, etten omista takkaa”, hän vastasi naurahtaen matalasti, päästäen irti toisesta ranteesta sipaistakseen tummanruskeita hiuksia. Hänen ei kannattaisi käyttäytyä liian päällekäyvästi, ties vaikka söpöläinen säikähtäisi. Ja ei ollut mitään tietoa siitä, osasiko hurmaava ”prinssi” jotain inhottavaa, jolla ilmaista kielteinen kantansa.
Lisäksi tuo kepeänoloinen leikki oli liian hauskaa tuhottavaksi.
”En ikinä kahlehtisi itseäni moisilla”, hän hymähti, painaen yhden sormen ruskeatukan hymyherkälle suulle, miettien miksi ihmeessä tuo seisoi hänen jaloillaan. Tutkimattomat olivat Felician aivoitukset.
”Tai en tiedä lapsista… ainakaan kukaan ei ole tuonut yhtään pilttiä luokseni.”
Hän painautui hieman eteenpäin, livauttaen oman sormensa pois välistä. Tyhmempikin tajuaisi meripihkasilmien ilmeestä, että hän aikoi varastaa itselleen suukon.

Vaivautumatta edes harkitsemaan, josko oli mahdollisesti liian painava toisen jalkaterille Marraskuu nousi varpailleen ja katseli Roxia viitsimättä yhtään naamioida tuijotustaan, tai edes tuijottaa hieman vähemmän suoraan. Mitä saattoi sanoa? Jos ei kestä katsetta, ei kannata tulla liian lähelle. Eikä Marraskuu sitäpaitsi epäillyt hetkeäkään, etteikö hurmaava mies olisi kestänyt.

Oveluutta, sitä Roxien hurmaavissa meripihkasilmissä oli, ja jossain määrin se jopa pelotti nuorta sirkuksen johtajaa. Toisaalta vaara myös veti häntä sanoinkuvaamattomasti puoleensa, puhumattakaan eksoottisista kasvonpiirteistä. Marraskuu hymyili.
Osa hänestä halusi huomauttaa, että mikäli Roxin edelliset lelut olivat edustaneet samaa kromosomiryhmää kuin hän itse, ei liennyt turhaa pelkoa jälkikasvusta. Eipä hän kuitenkaan huomauttanut, sillä oli kohtelias mies, ja sitäpaitsi yksi viileistä, hoikista sormista lepäsi hänen huulillaan, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät lakkaamaan hymyilemästä.
"Ei siis huolta siitä."
Mies totesi hiljaa, kun hoikka sormi väistyi, mutta ennenkuin Rox ehti perille asti, oli Marraskuu jo nojautunut viimeiset millit eteenpäin, ja sinetöinyt hampaansa hellästi tummaksi maalatun alemman huulen ympärille. Sillä Marraskuulta ei varastettu mitään.

Tiiman kuluttua hän päästi kevyesti nykäisten irti ja nojasi taaksepäin vain sen verran, että sai hieman ilmaa heidän välilleen.
"No, ehkäpä pidänkin takanedustalla sylikkäin istuskelusta. Mutta makeisia täytyy karttaa, pitää tarkkailla linjoja."
Hän lausahti hyrähtäen, kuin keskustelun väliin ei koskaan olisi muuta mahtunutkaan. Toisen kätensä mies nosti rauhakseltaan hyväilemään Roxin pelottavan vaaleaa ihoa, pistäen lähestulkoon kiinnostuneena merkille sen kontrastin, joka hänen oman, vuodenaikaan nähdenkin hyvin ruskettuneen kätensä kanssa syntyi.
"Ja koska täällä tosiaan ei näy takkaa olevan, täytynee tyytyä..."
Muka mietteliäästi painui Roxin poskella viivähtänyt etusormi vasten Marraskuun alahuulta, kun tämä kulutti muutaman sekunnin etsimällä sanaa, jota ei ollut edes hukannut.
"...istuskeluun?"
Mies ehdotti lopulta keveästi virnistäen, ja suostui lopulta siirtämään elonpainonsa pois Roxien pieniltä jalkateriltä, ja astahtamaan taaksepäin. Sangen spontaanisti hän pyörähti ympäri ja asteli sujuvaan, keinahtelevaan tyyliinsä pöydän luo, jonka ylle kumartui nojaamaan, jotta saattoi muka kovinkin kiinnostuneena katsella ulos pienestä luukusta. Olkansa yli Marraskuu katsahti hymyillen Roxia, kertoen ehkä silmillään, että tiesi itsekin, milloin oli hyvä peruuttaa hieman, jotta mahdollisesti sai toisen osapuolen kerjäämän itse lisää. Hän oli jo kerjännyt, nyt oli Roxien vuoro tulla luokse.

Rox oli oikeastaan aika huvittunut Felician kysymyksestä. No, saattoihan jossain tosiaan olla demonin perimää kantava puoliverinen äpärä, mutta hän ei vaikuttanut omasta mielestään lapsistaan huolehtivasta tyypistä. Mutta kaikki oli mahdollista kun kierteli ympäriinsä ja harrasti ahkeraa sängystä toiseen hyppimistä. Vastatessaan tuijotukseen juuri siitä häiriintymättä tummatukka arvuutteli hieman, miksi toinen oli sen kysynyt. Ehkä tuo ei pitänyt minkäänlaisista häiriötekijöistä.

Sisätiloihin saavuttuaan käärmedemonin ruumiinlämpö oli jo alkanut normalisoitua, mutta hänestä Marraskuun huulet tuntuivat hyvin lämpöisiltä hänen omiaan vasten, mikä tarkoitti todennäköisesti koleaa suukkoa tälle. Suukkohan se oli vain, melko lyhyt sellainen, mutta sai Roxin silti hymyilemään tyytyväisenä.

Sen loputtua demoni itsekin perääntyi aavistuksen verran, ja hymähti hiljaa ruskeatukkansa sanoille, kallistaen päätään hieman lämmintä kosketusta vasten.
”On siinä hyvät puolensa… ja kun on pitänyt noin hyvin linjoistaan huolta, ansaitsee muutaman herkkupalan” hän kommentoi takaisin luontevasti, pystymättä hillitsemään pientä kehaisua.
Meripihkasilmät tuijottivat kiinteästi lyhyemmän huulia tämän sormen kuljetettua puolivahingossa katseen niille. Oikeastaan hänen tuijotuksensa oli useimmista hyvin häiritsevä, sillä demoni ei räpytellyt lähes ollenkaan. Tai se, kun Felicia pyrähti liikkeelle, sai hänet räpsäyttämään, ja samalla myös havahtumaan siihen faktaan ettei ollut tehnyt toiselle kahvia.
”Niinpä täytyy… voisin tietysti kyhätä tulen grilliini, mutta istuskelu kuulostaa jo itsessään mukavalta.” hän puheli rauhassa samalla kun kaivoi ennätysvauhtia esille kahvipannunsa ja konjakin. Demoni jätti jälkimmäisen pöydälle ja toisen hellalle valmistumaan. Siinä ei kestänyt kauaa, mutta hän teki sen melko kiireettömän oloisesti. Jos toinen peruutti tilanteesta, hän ei syöksyisi hulluna perään. Sen pitäisi olla hän joka määräsi tahdin – ainakin Roxin omassa mielessä sen kuuluisi mennä niin, mutta Felician kanssa hän saattaisi joutua tekemään kompromisseja.

Siksi mies ei viivytellyt liian kauan, vaan asteli ruskeatukan luo, ja sen sijaan, että olisi käynyt tämän vierelle, hän kumartui tämän ylle, kädet molemmin puolin toista. Luotettavalla ja sotkemattomaksi todetulla värillä maalatut huulet painoivat kevyen, ehkä hieman kutittelevankin suukon Felician niskaan, ja tämän jälkeen mies painautui lähemmäs, kiehnäten päätään hieman ruskeita suortuvia vasten.
”Muistin juuri, että minun piti pitää sinut lämpimänä. Olet varmasti pettynyt, kun en ole suoriutunut tehtävästä vielä kovin hyvin” hän surkutteli puoliääneen. Siellä oli lämmintä, hänkin oli lämmennyt vaikka yllä oli vain valkoinen, vatsaan asti auki oleva hihaton paita, mutta yhä Felicia tuntui suloiselta lämmönlähteeltä. Ruumiinlämpö kiehtoi aina Roxia, veti miestä puoleensa varsinkin kylminä päivinä, ja siksi tuo nojautui kokonaan toisen kätensä varaan, ja vapautuneen raajan hän kietaisi ruskeatukan vatsan ympärille ja veti tuota hieman lähemmäs itseään.
”Vaikutat olevan paljon kuumaverisempi kuin minä.”

//Luoja millaista tökkimistä tuon kirjoittaminen välillä oli. Huh huh. Ja huomasin, etten ollut riisunut Roxilta hänen takkiaan aiemmin… no, leikitään että oikeasti olin muistanut kirjoittaa sen joskus aikaa sitten. Mutta pärjäile tuon pätkän kanssa.//

Marraskuu nojasi pöydän pintaan hymyillen, ja vaikkei siinä selkä huoneeseen päin kyennytkään Roxia näkemään, osasi jo mielessään muodostaa oikein luontevan ja eloisan kuvan pelkän äänensävyn perusteella. Mies nuolaisi huuliaan, joilla toisen viileät olivat hetki sitten viivähtäneet, ja nauroi hykertäen.
"Sinä olet aika herkkupala. Enkä usko, että kestän yhtä enenpää. "
Hän vastasi silkkiä kehräten, mutta selkeä virnistys äänessään, aina yhtä tyytyväisenä tullessaan kehutuksi. Hieman turhamaiseen tapaan toinen käsi käväisi lanteella ja viivähti hetken alavatsalla, ja Marraskuu päätti, että jokin makea sopisi ehdottomasti kruunaamaan hänen sangen hyväksi osoittautuneen päivänsä.

Kahvin tuoksu valtasi nopeasti pienehkön kojun jokaisen sopen, ja ajatus kofeiniista sai nuoren sirkuksen johtajan melkein hyppimään paikoillaan, vaikka - kaikkien suureksi onneksi - kofeiini ei vaikuttanut mieheen yhtä vahvasti kuin alkoholi. Ehkä se johtui siitä, että hän oli jo valmiiksi ylipirteä ja omasi huonon keskittymiskyvyn.
Kahvin tuoksu myös kertoi Marraskuulle, että Roxie ei aikonut alentua matelemaan. Oh, kovaa peliä, mutta juuri sellaisesta Felicia piti. Hän kallisti hieman päätään tuntiessaan edelleen hieman viileän huultekosketuksen niskassaan, ja keinui hitaasti puolelta toiselle, niin että nojasi vuorotellen hetken Roxin kumpaankin käteen.
"Minulla tosiaan on hieman kylmä."
Hän lausahti surkeana, värähtäen sanojensa painoksi, vaikkei tosiasiassa ollutkaan enää kylmissään.
"Ehkä sinun olisi sitten aika alkaa korvata laiminlyöntiäsi minulle, hm?"
Huolimatta siitä, ettei varsinaisesti ollut viluissaan, Roxin ruumiinlämpö - joka muuten oli selvästi hänen omaansa alhaisempi - tuntui erinomaisen miellyttävältä. Siksi hän painautuikin mielellään vasten pidempää miestä. Hitaasti Marraskuu nosti kätensä pöydän pinnasta, asetti toisen niistä vatsansa ympäri kierretyn käden päälle, ja toisin kietoi Roxin kaulan ympäri, tuoden tuon päätä hieman alemmas, lähelle kaulansa kaarta.
"Taidanpa ollakkin. En voi sietää kylmää."
Hän ilmoitti kääntäen päätään niin, että puhuessaan hipoi Roxin poskea huulillaan.
"Siksi talvet ovatkin niin surullista aikaa. Minulla ei ole ketään..."
Puhuessaan Marraskuu madalsi ääntään lähelle kuiskausta, kuulostaen niin surulliselta, kuin suinkin osasi.

[Pitkän tekstin sait aikaiseksi, vaikka tökki. Helppo oli pärjätä sen kanssa.]

Rox näytti kieltämättä melko imarrellulta mairea hymy kasvoillaan saadessaan vuorostaan kehuja. Samalla hänen silmänsä kapenivat tyytyväisesti – takaisin flirttailu edisti hänen tarkoitusperiään paremmin kuin hyvin. Mutta mitä ne olivat, no, ehkä tällä hetkellä hän vain halusi saada sen verran hupia Feliciasta irti kuin vain pystyi.

Demonilla oli kahvinkeittoon monet muutkin syyt kuin sen osoittaminen, ettei häntä saisi juoksemaan kovin helpolla perään: hänhän oli luvannut uuden kupillisen, ja häntä huvitti pitää tuo lupaus. Lisäksi häntä itseään teki mieli nauttia hieman kuumaa juotavaa, vaikka hidastempoinen vatsa ei pitänytkään kahvista – siksi kahvipannun vierellä lämpeni pieni kattilallinen vettä, tummatukka oli paatunut teenjuoja.

”Olen niin pahoillani, ettet uskokaan…” mies kuiskasi matalasti ja suukotti vielä uudestaan kevyesti bruneten niskaa. Hän ei rehellisen pahoittelevasta äänensävystään huolimatta uskonut toisen värähdykseenkään – tuo tuntui niin lämpimältä hänen ruumiinlämpöönsä verrattuna, että mitä todennäköisimmin lyhyemmällä oli jo aivan mukavan lämmin, huolimatta vähäisistä vaatteistaan. Ja vaikka Felicia palelisi pahastikin, Rox ei ainakaan olisi pukemassa häntä – ei, kun sai katsella noin hyvännäköisiä jalkoja.

”Ehdottomasti. Aion tehdä kaikkeni” hän vastasi kehräten, antaen päänsä painua sen verran kuin ruskeatukka sitä veti alemmas, ja olisi painautunut muuten vielä tätä lähemmäs ellei olisi jo ollut hyvin tiukasti kiinni lyhyemmässä. Lämpö alkoi pikkuhiljaa varastoitua vaihtolämpöiseenkin, ja jos totta puhuttiin, hän oli onnellinen siitä, että harrasti vähiä vaatteita. Kahden kehon kosketuspinta alkoi tuntua enemmän kuin suloisen lämpöiseltä ja sai Roxin keskittymisen toisen puheisiin herpaantumaan hieman. Hän vain äännähti myöntävästi ja suuteli toisen kaulansyrjää kun sitä noin tarjottiin, ja liu’utti toisen vatsalla ollutta kättään hieman alemmas, silitellen sitten ohutta kangasta samalla kun huulet ahnehtivat ihoa ylempänä. Hän lopetti kuin hieman säpsähtäen kuullessaan hämmästyttävän surullisella äänellä lausutut sanat. Oliko sekin teatteria? Vai oliko Felicia tosissaan surullinen? Sitä hän ei saisi ikinä itse selville, ja siksi demoni suukotti toisen korvalehteä ja hymisi sitten hiljaa suoraan tämän korvaan:
”Talvi taas vihaa minua… joten ehkä meidän pitää yrittää löytää yhdessä jotain hyvää tästä kamalasta vuodenajasta.”
Se ei ollut kysymys, se oli toteamus. Ja ainakin Rox aikoi yrittää löytää jotain hyvää, ja sulki silmänsä, hengittäen hetkisen ruskeiden hiusten tuoksua.

//Keston syy: äkillinen piirrustusinto ja koeviikko. Tappava yhdistelmä muuten... samoin kuin sellot, sellot ovat pahoja.... *naur* //

Kuinka pitkään saattoi yksi ihminen kestää, ennenkuin yksinkertaisesti halkesi omaan egoonsa? Jos Marraskuuta katsoi, niin ilmeisesti varsin kauan, eikä Roxillakaan näyttänyt olevan ongelmia ottaa vastaan imelää imartelua. Tällä pelillä he kestäisivät molemmat viikkokausia, ellei brunette sitten napsahtaisi jostain muusta syystä, kuten liiallisesta energialatauksesta.
"Hmm'mm, kaikkesi joudut tekemäänkin, jotta saat minut vakuuttuneeksi siitä kuinka pahoillasi oletkaan."
Mies vastasi koppavasti hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän oli lahjakkuus, mitä tuli näyttelemiseen, mutta kaikkein parhaiten hän esitti pilallehemmotellun pikku loordin osaa - ja mistähän syystä?
"Toisaalta en rohkenisi epäilläkään kyvykkyyttäsi."
Marraskuun oli aivan pakko lisätä, kun toinen Roxin käsistä putosi sopivasti hitusen alaspäin, eikä ollut huomaavinaankaan toisen pientä pysähdystä. Oli vain hieman hankala uskoa, että hän oli onnistunut tässäkin tilanteessa kuulostamaan ilmeisesti sangen vakuuttavalta.
"Vielä tunti sitten en uskonut, että talvesta on mahdollista löytää mitään hyvää."
Marraskuu mumisi kuulostaen melkein haikealta, vaikka sekin oli yhtä tekaistua, kuin lähes kaikki muukin mitä mies teki. Sitäpaitsi ei hän talvea vihannut, kylmää vain, lumi oli vallan ihastuttavaa tavaraa.
"Olen tosin aikeissa muuttaa mieltäni."
Hän hyrähti hiljaa, ja kääntyi sitten ympäri Roxin syleilyssä, ja hymyili miltei kainosti. Kiehnääminen oli ihanaa, ja pinnallinen flirttailu verratonta hupia, mutta Marraskuu alkoi kyllästyä pysymään paikoillaan.
Niinpä hän livahti toisen kyljestä elegantisti pudottautumalla kyykkyyn ja konttaamalla keskelle pientä huonetta, ennenkuin nousi jaloilleen.
"Kahvi lienee valmista?"

[Sellot. Ah, sellot ovat ehkä tunnetun maailman seksikkäimpiä soittimia. Itsekin olen muuten heilutellut hieman kynää - ja sain aikaiseksi jotain, mikä erehdyttävästi näyttää Roxin jälkikasvulta. Aika jännää sinänsä.]

”Ja kaikkeni tulen tekemään” Rox hymisi vastaukseksi. Rehellisesti sanottuna hän ei tekisi yhtään sen enempää kuin halusi, mutta sitähän ei pikku prinssille kerrottaisi. Onneksi taaskaan tuo ei tainnut olla kovin tosissaan, muutoin demoni olisi alkanut pikkuhiljaa hermostua liialliseen koppavuuteen. Toisaalta hän alkoi olla jo turhan kyllästynyt varpaillaan oloon, kun vähän väliä brunetelta tuli aivan liian aidonoloista näyttelemistä.

”Kappas vain, niin minäkin” tummatukka lausahti muka yllättyneenä, ja latasi hyvin tyytyväisen virneen päin Felician kasvoja tuon kääntyessä ympäri. Seuraavassa hetkessä tuo olikin kadonnut siitä, ja demonilta kesti hetken tajuta, että toinen oli karannut hänen luotaan kuikuilemaan kahvin valmistumista. Olivathan he olleet jo pienen tovin siinä toisissaan kiinni, mutta yllättävän nopeasti ruskeatukka kyllästyi. Ja tietysti Rox tunsi olonsa loukatuksi sekä turhautuneeksi – joku kyllästyi kun hän liittyi asiaan? Sen piti olla taas yksi fyysinen mahdottomuus, mutta ilmeisesti demoni oli löytänyt jotain harvinaista. Missä suhteessa tarkalleen, sillä ei ollut niin väliä – hän rakasti kaikenlaisia harvinaisuuksia.

Sellainen hän oli itsekin, mikä kävi selväksi jos sattui katsomaan meripihkasilmää sillä hetkellä. Hän nimittäin Marraskuun kysymyksen kuullessaan lipaisi ilmaa käärmeenkielellään, vetäisten hetikohta kielensä takaisin suuhunsa. Kahvin voimakas maku täytti miehen suun, ja hetken sitä arvioituaan hän käveli pannulle ja nosti sen suurieleisesti pois tulelta, nappasi lähes akrobaattisella liikkeellä kupin, aluslautasen ja sekoitustikun kaapeista ja kaatoi sitten korkealta ja samanaikaisesti kahvin sekä terästyksen kuppiin. Se ei välttämättä ollut oikein tapa, mutta hän oli aivan liian tottunut tekemään kaiken ruokaan tai juomiseen liittyvän teatraalisesti, että pystyisi tekemään sen mitenkään muuten.
”Kyllä, ma cherié” hän vastasi sitten kysymykseen, ojentaen kahvin sievästi toiselle, sekoitellen sitä vielä hieman ennen kuin kuppi lähti hänen käsistään. Itselleen hän kaivoi teekupin, jonka päälle laittoi siivilässä olevat teenlehdet, joiden läpi sitten valutti veden. Aina ei jaksanut haudutella sitä täydellisyyteen asti, ja se tee oli niin hyvälaatuista, että siitä sai siedettävää jopa noin huolimattomasti. Kupistaan mies sitten hörppäsi hetkisen sitä puhalleltuaan, ja hymyili sitten Felicialle.
”Suloista. Haluatko jotain naposteltavaa kahvisi kanssa?” hän kysäisi kohteliaasti, antaen sitten paljonpuhuvan katseen kiertää lyhyemmän kiireestä kantapäihin.
”Minä ainakin tiedän jotain, jonka voisin ilomielin syödä…” Rox kehräsi vaimeasti, hörpäten sitten uudestaan juomaansa. Se alkoi vaikuttaa nopeasti, lämmittäen demonia, ja sen saattoi huomata miehen ihosta. Sävy alkoi olla hieman terveempi verenkierron parantuessa lämmön myötä hetki hetkeltä, vaikka hyvin kalpeana silti pysyikin.

//Niitä on silti tuskallisen vaikea piirtää. Ja mitä! Oi, sinun täytyy näyttää minulle Roxin ipanat~//

Marraskuuta Roxin kielitemppu näytti ilahduttavan suuresti, olihan se jotain, mitä ei aivan jokapäivä nähnyt, ja hän nyt vain sattui keräilemään harvinaisuuksia. Taatusti Roxie olisi voinut luoda hienon uran sirkuksessa halutessaan, vaikka olikin hieman liian dominoiva persoona. Vapaa-ajalla se oli vain ilahduttavaa, mutta omassa valtakunnassaan Marraskuu tykkäsi olla yksinvaltias.

Mutta kyllä Roxiella kuitenkin lahjakkuutta oli. Ihastuneilla eriparisilmillään sirkusjohtaja seurasi toisen temppuilua kahvipannun ja -kupin kanssa haltioituneena. Tämähän oli yksityinen esitys vain hänelle - ja ehkä tuolle nukkuvalle, mustalle käärmeelle nurkassa, mutta Marraskuulla ei ollut tapana laskea mukaan eläimiä.
"Bravissima!"
Hän huudahti ilahtuneena käsiään yhteen taputtaen, ennenkuin otti vastaan höyryävän kupillisen.
"Ah, kielitaitoa. Kuinka hurmaavaa."
Mies hyrisi nuuhkaistessaan nautinnollisesti kahviaan, vilkuillen Roxia sen reunan ylitse, keveä virne huulillaan. Kielitaidolla hän viittasi yhtä lailla toisen mielenkiintoiseen käärmelipaisuun. Mitähän muuta pidempi mies osasi kielellään tehdä?

Marraskuukin siemaisi kahviaan sievästi, mutta katseli jatkuvasti Roxia, kuin myös näytti kovasti nauttivan toisen katseesta.
Kieltämättä jokin makea maistuisi kahvin kanssa, mutta ennen omia mielipiteitään hän naurahti Roxin sanoille.
"Toivottavasti et tarkoita tuota kirjaimellisesti."
Mies hymyili melkein arvoituksellisesti, ja ojenteli seisoskellessaan jalkojaan kuin venytellen, vaikka selkeästi näki, että hän vain diivaili.

"Mm'mm, tämä kyllä lämmittää. Hyvää työtä, Roxie, pidit kuin piditkin lupauksesi."
Marraskuu virnuili härnäten, ei kuitenkaan niin pisteliäästi, että sitä olisi voinut pitää henkilökohtaisena loukkauksena, mutta tarpeeksi näppärästi, että kiusanteon huomasi. Itseasiassa hänellä alkoi olla jo melkein kuuma, vaikka hilluikin ympäriinsä ilman housujaan.

[Esittelen sinut lapsenlapsillesi kunhan saan uuden skannerin. Vanha Windows 98 aikainen rakkineeni ei ole uuden Vistani kanssa yhteensopiva.]

Ei sillä, että Rox olisi tiennyt mitään Marraskuun ajatuksista hänen kielensä suhteen, mutta mies tosiaan olisi sopinut sirkukseen. Hän vain ei pitänyt esiintymisestä ja lavakuuluisuudesta, se oli liian riskialtista puuhaa. Ja kun oli elänyt niin pitkään kuin hän, tiedosti jo tajuamattaan sen kuinka suurin osa uusista tuttavuuksista kuolisi vanhuuteen vähän kun selkää käänsi – mikä koskisi myös kokonaista järjestöä, kuten sirkusta.
Mutta miksi Rox ei tätä ajatellut, ei edes huomannut Felician vaikuttuvan hänen pienestä fyysisestä poikkeavuudestaan – joka ei kyllä ollut ainoa – johtui siitä, että mies oli aivan liian tottunut maistelemaan tuoksuja. Jos kitalaessa oli siihen tehty aistinelin, sitä tuppasi käyttämään.

Mutta demoni hymyili niin maireasti, että kohta hänen poskensa varmaan halkaisivat, saadessaan temppuilullaan aikaan vaikutuksen. Ja maininta kielitaidosta sai hänet naurahtamaan, aluksi hieman sen kaikista merkityksistä tietämättömänä – mutta pianhan hän tajusi ja nyökkäsi päätään kevyesti.
”Tullut kierrellessä napattua kaikenlaista haltiakielestä sihinään” hän vastasi hymyillen. Sihinä toisaalta oli hänessä luonnostaan, mutta se nyt sopi lausahdukseen. Ja sihinästä puheenollen, meripihkasilmät kävivät rauhassa torkkuvassa käärmeessä. Vaikka Reol oli ollut aktiivisempi viime aikoina, ainakin satunnaisesti, tuo ei varmasti heräisi, ellei hän pyytäisi. Pienen hetken ajan demonin tärkeysjärjestys kävi harvinaisen selväksi tarkkasilmäiselle, kun hän kurkotti kätensä sipaisemaan kiiltävän mustia suomuja hellästi, päästäen hyvin hiljaisen, suhisevan äännähdyksen kuin täysin bruneten unohtaneena. Sitä ei kestänyt pitkään, ja sitten hän olikin taas kääntynyt katsomaan hemaisevaa vierastaan, ilkikurinen pilke silmissään.
”Minua on kehuttukin sulavasta ja monipuolisesta kielitaidostani” mies lausahti, painottaen sanojaan korostaen niiden monimerkityksisyyttä.

Vihreä tee katosi hyvin nopeasti miehen sisuksiin, ja hetken hän luuli juoneensa liian nopeasti. Vatsakipua ei silti kuulunut, joten tummatukka pystyi rauhoittumaan ja keskittymään Felician sanoihin.
”Erittäin kirjaimellisesti. Olisi mukavaa nautiskella hieman, maistella kaikessa rauhassa…”
Jotenkin meripihkasilmiin eksyi himoavan ja unelmoivan väliin tippuva katse, ja tuo jäi tuijottamaan hetkiseksi Marraskuuta kuin ajatuksissaan – mitä nyt katse oli hieman alaviistoon, kunnes demoni sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa.
”Pidätkö sinäkin pähkinäleivoksista?” hän kysäisi sitten, lähes viattomasti.

Felician piikittely ei mennyt laisinkaan ohi Roxilta. Hetken aikaa hän näytti lähes loukkaantuneelta, kunnes korjaili ilmeensä paremmaksi, hieman huvittuneeksi hymyksi.
”Niin, olet nyt lämmin. Enkä muista kuulleeni sinun sanovan, että haluaisit tuntea olosi kuumaksi” hän vastasi hyristen, ja laski kuppinsa pöydälle, astahtaen lyhyemmän vierelle, käsi tämän poskea kevyesti silittäen.
”Ehkä lemmikkini haluaisi tuntea hetken olevansa paratiisissa.”
Rox oli kumartunut kuiskaamaan kysymyksen matalasti toisen korvaan, samalla kun poskea silitellyt käsi liukui rauhallisesti kylkeä pitkin paljaalle reidelle.

//jotenkin tuli sellainen olo että olisin vammattanut tuon ja pahasti. Ptjaa. Mutta heti kun saat skannerin käsiisi näytät lapsenlapaseni *odottaa jo innolla*//

Vaihteeksi Marraskuu näytti aidosti paitsi vaikuttuneelta, myös hieman kunnioittavalta. Hän oli (vastentahtoista) opetusta saanut hienostopenska, ja osasi näin myöhemmällä iällä arvostaa sivistystä, etenkin kielitaitoa - sanan alkuperäisessä merkityksessä tällä kertaa, vaikka tietysti hän antoi arvoa myös sen muille merkityksille. Brunette mies itsekin puhui sanan tai kaksi muitakin kieliä, ja ymmärsi jonkin verran myös haltiaa.
Toisaalta hän oli saanut opetusta, ja tiesi, että kielten oppiminen vain kuuntelemalla vei aikaa, myös lahjakkailta yksilöiltä. Roxiella aikaa ilmeisesti oli, eihän tuo selvästikään ollut ihminen lainkaan, mutta Marraskuuta olisi kovasti kiinnostanut kysyä kuinka monta kynttilää tuon kakkuun olisi pitänyt tunkea.
Ikäerot ja vuodet sinänsä olivat brunetelle vain numeroita, mutta kaikki perhanan satakuntavuotiaat osasivat monesti olla häntä itseäänkin ovelampia, minkä vuoksi heidän seurassaan täytyi olla hieman tavallista varovaisempi.

Mutta kuten tavallista, vaikka Marraskuu jotain ajattelikin, ei se näkynyt kasvoilla koreilevan tyhjäpäisen hymyn läpi. Ilman sitä hymyä hän ehkä olisi kurtistanut kulmiaan sekä Roxin sanoille, että ilmeelle. Ei koskaan kannattanut aliarvioida ei-ihmisten puheita syömisestä ja sensellaisesta - olivat mokomat välillä todella tosissaan, eikä Marraskuu mielestään ollut vielä tarpeeksi kypsä kenenkään ruoansulatuskanavaan.
Edes Roxin viaton sävy ei saanut miestä aivan luopumaan valppaudestaan, mutta se silti huvitti häntä, ja sai hyrähtämään hersyvään nauruun.
"Voi ei, pähkinöissä on hirvittävästi rasvaa, ja sitäpaitsi saan niistä aina vatsani kipeäksi."
Hän vastasi naurunpuuskastaan toivuttuaan lähes surkuttelevaan sävyyn, samalla kun sangen viattomasti nosti paidanhelmaansa, niin että saattoi tutkiskella hyvin vähäisen rasvaprosentin omaavaa vatsaansa.

Hetken päästä Marraskuu korjasi jälleen katseensa arvioivasti Roxiin, kiinnostuneena siitä, miten toinen reagoi piikittelyyn - se kertoi paljon henkilöstä. Pidempi mies otti kiusan itseasiassa erinomaisesti, mikä kieli siitä, että itsetunto ainakin oli kohdallaan.
"Hmm'mm..."
Marraskuu hyrisi, seuratessaan katseellaan Roxin vaeltavaa kättä, kunnes se asettui hänen reidelleen. Mies huokaisi ja nauroi, siirtäen silmänsä toisen meripihkanvärisiin.
"Taidan olla jo liian vanha uskomaan paratiisiin."
Mies nauraa hykersi, ikäänkuin Roxie olisi tarjoutunut lukemaan hänelle iltasadun. Lausahdus sinänsä oli hassu lähinnä siksi, että pidemmän miehen mittapuulla Marraskuu luultavasti oli vielä aivan vauva.

[Ei se minusta niinkään vammannut. Omani saattaa, koska pelaan Symphoniaa tässä samalla. Ja lupaan, että olet ensimmäinen, jota ajattelen, kun sen skannerimasiinan saan.]