What a day in Mira

//Kai murmelini tänne\\

Valerien vartalo taipui kauniille kaarelle hänen tarratessaan käsillään nilkkoihinsa painaen rintakehänsä lähes kiinni jalkoihinsa.
”Hyvinhän sinä näytät taipuvan. Ja sinä kun pelkäsit ettet osaisi mitään”, Rís naureskeli istuen lootusasennossa punertavalla patjalla.
”Ja sitten aloitamme rentoutuksen”, joogaohjaaja huusi keskeyttäen Valerien aikeet vastata summonilleen.
”Asettukaa maahan selällenne siten, että kätenne ovat rennosti sivuilla, jalkanne hieman haarallaan ja jalkaterät rennosti ulospäin. Sulkekaa silmänne ja hengittäkää rauhallisesti”, joogaa ohjaava nuori nainen selosti viisitoistahenkisen joogaryhmän edessä ja oppilaat kävivät kuuliaisesti makuulleen. Valerien selkä päästi mielenkiintoisen naksahduksen ja mies sävähti. Pieni kikatus karkasi valkohiuksisen miehen huulilta ja tämä nojautui taaksepäin katselemaan mestariaan. Ryhmä makasi paikoillaan viitisentoista minuuttia ja sen jälkeen opettaja hyvästeli heidät ja he valuivat suuri-ikkunaisesta huoneesta ikkunattomaan pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Valerie kiskoi vaaleanharmaan lyhythihaisen paidan päänsä yli ja heitti sen valkoiseen urheilulaukkuunsa, kohta sille tekivät seuraa myös valkoiset, löysät housut. Mies nappasi tuolille viikkaamansa vaatteet ja kiskoi ne päälleen. Valkoiset pitkät housut, jotka levenivät alaspäin, niiden päällä puoleen reiteen ylettävä valkoinen, mustilla kiemuroilla koristeltu, löysä hameentapainen, paitana valkoinen kauluspaita, jonka alla musta hihaton. Ruskeahiuksinen katsoi ulos huokaisten.
”Tuolla taitaa olla aivan helvetillisen kylmä”, hän sanoi ja pudisteli hieman päätään.
”Minä en siitä tiedä. Kylmyys ei pahemmin häiritse”, summon hymyili ja ojensi ystävälleen valkoisen takin, jonka kauluksessa oli hieman valkoista karvaa. Valerie kiitti ja vetäisi takin päälleen. Hän sujautti nopeasti vielä valkoiset kävelykengät jalkaansa, nappasi kassin olalleen ja asteli Rís perässään pakkaseen.

Ulkona oli ainakin 15 astetta pakkasta ja kauniin kaksikon pidempi osapuoli hytisi kylmästä.
”Että osaakin olla kylmä”, hän jupisi ja totesi mielessään, että oikaisisi muutaman kujan kautta päästäkseen nopeammin kotiin.
”Mennään tuosta”, hän sanoi viitaten eräälle sivukujalle.
”Selvä. Sinä taidat todella olla kylmissäsi?” summon kysyi ystävällisellä äänellään ja Valerie nyökkäsi kaksikon luikahtaessa kujan varjoon.
”Onko Zor muuten kotona?” valkohiuksinen jatkoi rupatteluaan.
”Taitaa olla erään kaverinsa mökillä Miran ulkopuolella. Toivottavasti eivät tee mitään pahojaan siellääääää~”, huolestunut puhe keskeytyi, kun ruskeahiuksinen liukastui kovettuneeseen lumeen ja lensi komeasti selälleen maahan.

Rox ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miksi ei ollut lähtenyt jo aikaa sitten lämpimimmille seuduille, kuten Dodomeen, jossa oli tähänkin vuodenaikaan mukavan lämmintä. Hieman kylmästä kankea demoni asteli kaduilla normaalia huomattavasti pienemmäksi muuttunut käärme-Reol kaulansa ympäri kiertyneenä, uskollisena puuhkatakki-tyylilleen. Hän oli hieman pahalla tuulella kylmyyden ja liikkeidensä jähmeyden takia, mutta kaartaessaan eräälle sivukujalle mustanpunaisiksi maalatut huulet saivat syyn kaartua pervoon virneeseen.

Kyllä se ihmeellisen vähissä vaatteissa seisova blondikin oli ihastuttavan näköinen, mutta selälleen juuri muksahtanut, vaaleanruskeahiuksinen ja syötävän nätti mies varasti hänen kaiken huomionsa, ja nopean pyrähdyksen jälkeen nahkahousujalkainen löysikin itsensä istumassa mukavasti tämän päällä, hymyillen kuin viimeistä päivää löydölleen.
”Ah, tiesin että jokin voi pelastaa päiväni~” Hän huokaisi taputtaessaan toisen kasvoja, hymähtäen otsassa olevalle korukivelle. Reol lähti kuin äänettömästä käskystä liikkeelle, luikertaen nopsaan valkoisen takin karvakauluksen sisään, lepäilemään toisen kaulaa vasten.
”Olen täysin varma, että olet täydellisesti tyyppiäni. Joten voin yrittää hillitä tuon pienen myrkkylieron puruintoa, jos pyydät nätisti”, hän hymähti pienesti, imelän vaarallisesti, tahallaan niin kovaa puhuen että toinenkin paikallaolija sai kuulla tilanteen laadusta.
Mitä väliä sillä oli, että tämä oli syrjäinen ja jääkylmä kuja, jos Rox näki noin täydellisen olennon hän ei aikaillut.

Valerie ei tiennyt mikä häneen iski, kun huomasi jo jonkun istuvan päällään.
”Ah, tiesin että jokin voi pelastaa päiväni~”
Rís kohotti kulmiaan käärmeelle ja astui askelen lähemmäs kaksikkoa. Yliluonnollisen kauniit kasvot muuttuivat hiljalleen ärtyneiksi.
”Olen täysin varma, että olet täydellisesti tyyppiäni. Joten voin yrittää hillitä tuon pienen myrkkylieron puruintoa, jos pyydät nätisti”
Ruskeahiuksisen silmät laajenivat ja tämä aukoi suutaan kykenemättä sanomaan mitään. Hän ei voinut uskoa, että joku hullu perverssi hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli menossa kotiin kaikessa rauhassa.
”Minusta tuntuu, että hänen ei tarvitse pyytää sinulta yhtään mitään”, summon sanoi erittäin kylmään sävyyn ja astui aivan Valerien pään viereen. Hän ei voinut ottaa riskiä, että käärme purisi miestä, joten se täytyi eliminoida ensin. Silmää nopeammalla liikkeellä mies nappasi käärmettä niskasta ja nosti sen ilmaan.
”Tästä madosta ei ole mitään vaaraa”, hän sanoi ja viskasi käärmeen kauemmas satuttamatta eläintä. Hän ei halunnut pahaa viattomille eläimille, jotka toimivat vain luontonsa mukaan. Hänelle ei ollut mitään väliä sillä purisiko tuo otus häntä, häneen eivät myrkyt tehonneet, joten nakertakoot vain.

Lemmikinsiniset silmät kääntyivät nyt katsomaan Roxia.
”Mitä sinä luulet tekeväsi minun Valerielleni?” Rís kysyi ääni niin kylmänä, että oli ihme ettei Rox muuttunut jääpalikaksi.
”Joko lähdet suosiolla nyt tai saat kokea jotain hyvin ikävää.”

Eikös tuo nätti brunette kangistunutkin kauhusta, jääden tuijottamaan päällensä istunutta isoja silmiään räpytellen. Ja Rox tunsi lämpenevänsä hieman, tuntiessaan tästä virtaavan lämmön ja saadessaan ihailla jotakuta noin täydellisen upeaa, kuvitellen jo miten voisi saada muutaman aivan valloittavan ilmeen tämän kasvoille.

Blondi pilasi hänen ilonsa, napaten Reolin nopealla liikkeellä ilmaan ja vähän matkan päähän. Siinä samassa kun toisen sormet olivat koskeneet käärmeen suomuja punamustatukka naulitsi katseensa blondiin, kaiken hykertelevän onnen kadotessa myrkyllisen vihan tieltä.
”Mitä sinä luulet olevasi koskemaan Reoliani?” hän kysyi ääni hunajaa kehräten, ja painoi toisen kätensä allaan olevan kurkulle, puristaen sen verran että hengitys vaikeutui. Miehen ote oli yllättävän vahva, kokatessa voimat kehittyivät. Se oli kuin kosto, mutta samalla hän toteutti omia mielihalujaan.

Lumihankeen lentänyt Reol heräsi omasta turvallisesta maailmastaan, jossa vain etsi lämpimintä paikkaa nukkua karuun todellisuuteen. Joku oli koskenut häneen. Hän ei pitänyt ulkopuolesta, vain veljestä, ei muusta sitten yhtään… ja nyt osa sitä oli mennyt koskemaan häntä.
Demoni muuttui ihmishahmoonsa, kuin käärme olisi noussut seisomaan Roxin kopioksi, jonka erotti toisesta vain meikittömyys, kaapumainen vaate ja kerroksittain leijuvat hiukset. Meripihkasilmät tuijottivat valkotukkaista murhaavasti, kun mies keräsi taikuutensa ja rysäytti lekaniskua vastaavan määrän kineettistä energiaa tämän kylkeen, tönäisten tuon väkivaltaisesti pois veljensä läheltä. Yleensä niin hiljaisen suusta pääsi kauhea sähähdys, ja tuo karkasi koskijansa kimppuun, purren tätä myrkkyhampaillaan olkapäähän tarraten samalla valkoisista suortuvista kiinni.

Rox hymähti huvittuneesti, kiitollisena toisen väliintulolle, ja painautui aivan ruskeatukan kasvojen ylle, lukiten nyt tämän kädet maahan omillaan, päästäen kurkusta irti.
”Eikö pikkuveljeni olekin suloinen?”

”Mitä sinä luulet olevasi koskemaan Reoliani?”
Rís olisi murissut jos olisi kokenut sen sopivaksi arvolleen. Mikä tuo mies luuli olevansa? Kyllä hän sen tajusi ettei toinen ymmärtänyt hänen olevan summon, mutta hän ei voinut uskoa tuollaista töykeyttä todeksi.

Valkohiuksisen katse napsahti käärmeeseen tämän muuttuessa ihmiseksi. Demoni, mies hymähti ajatuksissaan. Isku kylkeen tuli arvaamatta, mutta summon ei silti liikkunut kuin korkeintaan puoli metriä sivummalle. Hän oli muuttanut itsensä aineettomaksi hieman iskun osumisen jälkeen ja se oli menettänyt osan voimastaan. Hampaat pureutuivat hoikkaan olkapäähän ja Rís katsoi miestä kiinnostuneena tuntematta kuin häviävän määrän kipua.
”Kas, mielenkiintoista. Voisitko kuitenkin päästää irti. Tuhlaat vain myrkkyäsi, se ei tehoa minuun”, summon sanoi hymyillen vaarallisesti.

Maassa Valerie oli hätää kärsimässä.
”Eikö pikkuveljeni olekin suloinen?”
”En nyt sanoisi”, ruskeahiuksinen murahti saadessaan kontrollin itseensä. Hän rimpuili kiivaasti muttei onnistunut pääsemään irti.

”Kuules pikkuinen, suosittelisin ettet käy uhmaamaan jotain itseäsi voimakkaampaa”, Rís totesi Reolille ja mulkaisi sitten Roxia. Hän muutti itsensä aineettomaksi ja asteli päällekkäin olevan kaksikon luo.
”Oletko aivan varma, että haluat kokea minun todellisen vihani?” hän kysyi demonilta painaen kätensä tämän hiuksille ja silittäen niitä hieman. Varoittamatta sormet kietoutuivat suortuvien ympärille ja käsi pakotti pään taipumaan taaksepäin.
”Milloin viimeksi olet taistellut summonia vastaan ja voittanut?” Rís kysyi katse niin täynnä vihaa, että heikompi henkilö olisi pyörtynyt.

Reolin sähinä muuttui heikoksi inahdukseksi, kun se valkotukkainen mies yhtäkkiä katosi hänen hampaidensa alta. Muutenkin, tuo ei vaikuttanut edes hätkähtävän puraisua. Hän ei pystynyt käsittämään sitä, kuten ei käsittänyt yhtään sanaa niistä jotka tuo toinen puhui. Mutta demoni kyllä käsitti mitä tapahtui, kun hänen veljensä ilme muuttui irveeksi ja toinen retuutti tuota hiuksista, niin että ote maassa olijasta herkesi hieman.

Kaksi paria meripihkasilmiä lukittautui hetkeksi toisiinsa, ja sitten täsmälleen samalla hetkellä Reol huitaisi magiaiskun valkotukan jalkoihin niin lujaa kuin ikinä pystyi – ja sillä pystyi kaatamaan vanhan, paksun tammen – kun Rox valahti virnistäen käärmeeksi, jolloin tukan kadotessa mystisen otuksen otekin katosi.

Rox oli sillä hetkellä erittäin vihainen, kun tuo valkotukkainen summon häiritsi niin ahkerasti hänen puuhiaan. Siksi käärmeenä hän ei ajatellut enää sitä, että voisi huvitella kaikessa rauhassa löytönsä kanssa, vaan halusi jotenkin kiusata kiusaajaansa – jolle tuo oli ilmeisen tärkeä. Myrkkyhampaat ojossa hän lähti hyökkäämään suoraan kauniisiin kasvoihin – mutta siinä samassa metallinen kuula täräytti hampaat vinoon, ja samasta materiaalista oleva rengas napsahti käärmeen ympäri, nykäisten tuon pois bruneten kimpusta.

Rox muuttui jo ilmalentonsa aikana takaisin ihmiseksi, mutta tuo kaulapanta jäi tiukasti hänen kaulansa ympäri, ja meripihkasilmäinen kääntyi sähähtämään sen tulosuuntaan, valkotukkaisen selän taakse.
Ensimmäisenä hän näki Reolin tärisemässä hiljaa maassa, lähes kaikista nivelistä metallirenkaalla jäiseen maahan kahlittuna, niin ettei muutos käynyt päinsä tai jotain olisi jäänyt demonin sisälle.

Sitten hän näki raskaasti hengittävän, tumman hunajan sävyisen hiuspehkon omistavan miehen nojaamassa toisella kädellä seinään, oranssinpunainen kaulahuivi puolet kasvoista peittäen ja musta trenssitakki yllään sekä ruskeat lapaset käsissään. Pronssisilmät kipunoivat kun hän mulkoili demonikaksosia.
”Nyt te kaksi painutte hevon kuuseen!” Sointuva ääni ei ollut tehty ärisemistä varten, mutta luimistellen Rox pomppasi pystyyn, tunnistaen toisen kiertolaisen, joka oli ennenkin tuhonnut hänen huvinsa, ja tiedostaen että häviäisi tälle. Hetkisen ajan kaksi miestä piti tuijotuskilpailua, ja sitten jokainen metallinpalanen nousi ilmaan. Samassa Reol muuttui käärmeeksi, ja Rox nappasi tämän syliinsä. Siitä sitten mies lähti kipittämään kovaa kyytiä poispäin, vaikka Reol innostuikin antamaan läksiäislahjan – telekineetikko tönäisi metallinpalaset reilusti kujan toiseen päähän juuri kun kaksikko hävisi vastakkaisesta kadulle.

Chacha tuijotti hölmönä jalastaan ottaman materiaalin katoamista hänen kantokykynsä ulkopuolelle, ja ojensi toisen lapasen peittämän kätensä kuin tavoittelemaan niitä.
”Eih!”, oli ainoa mikä pääsi leveästi suusta, kun mies otti askeleen eteenpäin ja toinen jalka hajosikin äänekkäästi rysähtäen hänen altaan. Toinen teräväkärkinen ja matalakorkoinen kenkä jäi pystyyn kappale metallia ja sukka pystyssä sisällään, ja suklaanruskeiden housujen toisesta lahkeesta purskahti kasa terästä kujalle. Punastuen lievästi miekkonen yskäisi hiuksiaan nolostuneesti lapasellaan haroen, ja katsahti ”pelastamiinsa”.
”Öhöm… eihän kenellekään muulle käynyt mitenkään pahasti?”

Toinen miehistä muuttui käärmeeksi magiaiskun paiskautuessa kohti Rísiä. Summon päätti ettei ottaisi mitään riskejä ja muutti itsensä aineettomaksi tasan siksi sekunniksi, kun isku olisi osunut häneen. Seuraavassa hetkessä hän oli jo syöksymässä hyökkäävän käärmeen kimppuun, mutta joku ehti ensin.

Hämmästynyt huudahdus karkasi sekä summonin että sen mestarin suusta ja salamannopeasti Valerie nousi seisomaan. Kaksikko kääntyi pelastajaansa kohti juuri parahiksi nähdäkseen heitä kiusanneen kaksikon katoavan näköpiiristä. Kohta tuo kiharahiuksinen mies rysähti maahan ja älähtäen Valerie juoksi tämän vierelle Rís tiukasti kintereillään.

”Öhöm… eihän kenellekään muulle käynyt mitenkään pahasti?”
”Ei käynyt”, puolimerenneito sanoi ja polvistui toisen viereen.
”Mutta sinulle näyttää käyneen. Sattuuko sinuun? Voinko minä auttaa mitenkään? Voi kamala, tämä on minun vikani”, ruskeahiuksinen häsläsi tuntemattoman ympärillä panikoituen hetki hetkeltä enemmän.
”Rauhoitu. Hänellä ei näytä olevan mitään hätää. Mitä voimme tehdä sinun hyväksesi?” Rís puhui sillä itselleen ominaisella lempeällä äänellä ja hymyili jumalaisen kauniisti.

Hetken ajan Chacha tuijotti vuoron perään kumpaakin… miestä? Kummankin äänet kuulostivat miehen omilta, mutta hyvänen aika kuinka kauniita molemmat olivat. Porukan vanhimman näköinen tunsi punastuvansa voimakkaammin, ja nosti kaulaliinaansa hieman paremmin peittämään poskiaan.
”Eieieieieieiei. Tätä sattuu usein, älä huolehdi. Tuo koipi on vähän hmmm, hauras, kun olen ajan myötä hävittänyt ihan hirveästi tavaraa…”, hän selitteli, yrittäen rauhoitella toista miestä. Korukiviotsainen oli juuri itse ollut vaaratilanteessa, eihän sellaisen jälkeen käyty huolehtimaan sähläävästä auttajasta!

Selvästi rauhallisemmalle hän nyökkäsi hieman kiitollisena, ja hunajatukka tunsi sydämensä läpättävän jumalaisen hymyn äärellä. Ehei, tuo ei ollut inhimillinen olento, vaikka ensi näkemältä sellaiselta näyttikin.
”Kyllä tämä tästä, teidän pitää vain auttaa minut tuonne kujan päähän”, hän vastasi kysymykseen, samalla kun keräili taikuudellaan hajonneen jalkansa suunnilleen kokoon. Hökötys oli kauhean hauraassa kunnossa niin suuren kadon jälkeen, ja seisomaan kampeava mies ei lähtenyt riskeeraamaan ja laskemaan painoa sen päälle. Kengän ja sukan hän nappasi käteensä, ja seinästä tukea ottaen hymyili – kaulaliinansa alla, mutta se näkyi myös pronssisilmissä – kummallekin kauniille miehelle lämpimästi.
”Tämmöiset vanhat ukkelit nyt sähläävät harmillisen useasti.”

”Eieieieieieiei. Tätä sattuu usein, älä huolehdi. Tuo koipi on vähän hmmm, hauras, kun olen ajan myötä hävittänyt ihan hirveästi tavaraa…”
Valerie ei tiennyt pitäisikö hänen uskoa miestä vai suuttua tälle asioiden vähättelemisestä. Kompromissiksi hän päätti pysyä hiljaa.
”Kyllä tämä tästä, teidän pitää vain auttaa minut tuonne kujan päähän”
Rís päätti antaa toisen nousta ylös itse Valerien pureskellessa kynsiään kauempana.
”Tämmöiset vanhat ukkelit nyt sähläävät harmillisen useasti.”
Summon naurahti.
”Et sinä nyt niin vanhalta näytä”, hän sanoi ja asteli ripeästi miehen viereen. Hoikkaan vartaloon nähden valtavilla voimilla hän nosti miehen käsivarsilleen ja kantoi tämän kujan päähän vaivattoman oloisesti.
”Auttoiko tuo?” hän kysyi hymyillen kaunista hymyään.
Valerie astui varovaisesti kaksikon luo ja oli kasvoistaan päätellen saanut itseluottamuksensa takaisin.
”Minä sitten vaadin sinua tulemaan teelle kotiini, kun kerran pelastit henkeni, tai ainakin kasvoni”, ruskeahiuksinen sanoi ja hymyili viehättävästi.

”Mitä? Ainakin kymmenen vuotta teitä kahta vanhemmalta, ulkoisesti ainakin, mistä minä tiedän teidän todelliset ikänne…” Chachan ääni vaipui muminaksi loppua kohden, mutta herra ei päässyt jurottamaan kovin pitkäksi aikaa. Valkotukkainen mies nappasi hänet käsivarsilleen – sitä pitkimys ei ollutkaan kokenut aikoihin – ja kiljaisten itsensä hyvin painavaksi tietävä mies tarttui tuosta kiinni.

Kyyti sai hänet rakkaiden metallinpalasten ääreen, ja alkaen hyristä kuin pieni kissa hän nosti ne leijumaan ylös lumihangesta, sujauttaen ne sitten jalkaansa kiinni. Pienoisen säädön jälkeen sukka ja kenkäkin olivat paikallaan, ja jalkaansa tömistelevää ei olisi voinut uskoa jalkapuoleksi, ellei kilahtelu olisi kertonut jostain epäorgaanisesta lahkeen alla.

Hunajatukka naurahti iloisesti, ja taputti pelastamaansa ruskeatukkaa ystävällisesti olkapäälle, hymyillen leveää hymykuoppahymyään.
”Oi, en minä tarvitse hymyn lisäksi muuta kiitosta”, hän vastasi iloisesti, vetäissen kaulahuiviaan hieman alemmas, saadakseen paremmin henkeä. Miehen hengitys höyrysi kylmässä ilmassa, hän kun muutenkin oli taipuvainen olemaan lämmin ja vapauttamaan paljon lämpöä ympäristöön.
Pikkuisen tuo vilkuili kahta kaunokaista, miettien kehtaisiko tulla häiritsemään noita heidän kotiinsa. Eihän hänellä ollut puotiinsakaan mitään kiirettä, ja oli melko epäkohteliasta kieltäytyä.
”Toisaalta, teekupillinen lämmittäisi paljon. Kiitosta vain, herra…?” hän jätti kysymyksen kaikumaan ilmassa, udellen epäsuorasti toisten nimiä.

”Oi, en minä tarvitse hymyn lisäksi muuta kiitosta”
”Minä vaadin!” Valerie sanoi tomerasti. Hän oli tottunut saamaan tahtonsa läpi eikä aikonut antaa periksi nytkään.
”Toisaalta, teekupillinen lämmittäisi paljon. Kiitosta vain, herra…?”
”Marvin Lisher, mutta kaikki kutsuvat minua Valerieksi”, ruskeahiuksinen hymyili ja kääntyi sitten katsomaan Rísiä.
”Ja minä olen Rís. Minulla ei ole sukunimeä”, summon sanoi ja hymyili hänkin, jättämättä kuitenkaan mestarinsa hymyä varjoonsa. Kauneuden ja rakkauden summonilla ei ollut tapana latistaa toisten ulkomuotoa vaan ennemminkin saada heidät loistamaan rinnallaan. Hän sai toiset näyttämään kolme kertaa paremmilta mitä he olivat jo pelkällä läsnäolollaan vaikka olikin ylivoimaisesti valtaosaväestöä kauniimpi.

Valerie aivasti ja summon katsoi häntä huolestuneena.
”Varokin vilustumasta. Ja muutenkin, mitä me täällä lorvimme, kun määränpää on nurkan takana”, valkohiuksinen sanoi ja lähti kävelemään, tai ennemminkin lipumaan eteenpäin.

Ei mennyt aikaakaan, kun he olivat sievän omakotitalon ulko-ovella. Ulkoseinät olivat valkoista lautaa ja ovi oli myöskin vaalea. Piha oli melko suuri ja siellä oli jonkinlainen pieni suihkulähde. Valerie avasi oven ja Rís luikahti sisälle.
”Tervetuloa matalaan majaani”, mies sanoi hymyillen ja viittoi toista tulemaan sisään.

He astuivat puulattiaiseen, vaaleaseinäiseen eteiseen, jossa oli peili ja muutama kaappi, jossa säilytettiin kenkiä ja ulkovaatteita. Talossa asusteleva kaksikko laittoi kenkänsä ja takkinsa kaappeihin.
”Mennään suoraan keittiöön niin voin keittää sitä teetä”, Valerie sanoi.
”Minä tulen kohta takaisin”, Rís sanoi ja hymyili kadoten ilmaan. Ruskeahiuksinen hymyili ja käveli olohuoneen läpi keittiöön. Olohuone oli sisustettu enimmäkseen peessin ja ruskean eri sävyin, mutta jossain näkyi valkoista ja aavistus sinistäkin. Keittiö oli muusta talosta poiketen sisutettu tummin sävyin. Tummaa puuta näkyi tasoissa ja lattiassa sekä seinissä, huoneessa oli ruokapöytä, johon mahtuisi istumaan hyvin neljä ihmistä, tarvittaessa enemmänkin, pöytä oli melko tumma sekin ja sen ympärillä seisoi neljä kappaletta korkeaselkäisiä tuoleja.
”Istu vain ja tee olosi mukavaksi. Minä keitän sen teen”, Valerie sanoi ja ryhtyi hääräämään kattiloiden kanssa.
”Kuinka satuitkin pöllähtämään sinne kujalle juuri oikeaan aikaan?”

Chacha nyökkäsi kummallekin toiselle miehelle, ja nykäisi kaulaliinaansa uudestaan pois suunsa päältä.
”Eridyl Bren, mutta kaikki sanovat minua Chachaksi”, hän ilmoitti aurinkoisesti hymyillen, ja muisti sittenkin sanoa väärän sukunimen. Hän oli yhä vainoharhainen sen suhteen.

Mies katsoi Valrietä hieman huolestuneena kun tuo aivasti.
”Tosiaan, roudan aikaan ei kannata makoilla maassa…”
Pieni huomautus tuntui silti jäävän vähälle huomiolle, ja pörröpää lähti kävelemään kahden muun perässä näiden talolle – vai pitäisiköhän sanoa Valerien talolle, kun kerta Rís oli kaiken jalkapuolen ymmärryksen mukaan summon? Se sai kuitenkin jäädä ajatuksista, kun herra yritti pysyä kahden tervejalkaisen vauhdissa. Ei se tekojalka kuitenkaan niin nopeasti liikkunut kuin aito, vaikka hän olikin harjaantunut sen hallinnassa vuosien mittaan huomattavasti. Ja mikäs siinä, ei kiiruhtaminen haitannut, harvoinhan Chacha pääsi noin valloittavien henkilöiden kotiin teelle.

Itsekseen hymähdellen haltiamainen mies asteli sisälle viehättävään omakotitaloon, tykästyen sen sistustustyyliin ensisilmäyksellä.
Eteisessä hän asetteli kenkänsä hyllykköön, ja riisui ulkovaatteensa. Alta paljastui tumma, ruskeanpunainen paita, jonka pitkissä hihoissa oli peukaloreiät ja jonka päälle valui pitkä mustista kuulista koostuva helminauha, jota mies piti kaulallaan.
Olohuone sai monta hyväksyvää hymyä, ja pörröpään oli aivan pakko käydä hypistelemässä verhokangasta – se näytti niin kivan tuntuiselta, ja oli myös sitä. Sitten hän heräsikin tajuamaan, että Valerie oli jatkanut keittiöön, ja niin hujoppi kiiruhti sinne joka toinen askel kalahtaen puulattiaa vasten tämän perään.

”Istu vain ja tee olosi mukavaksi. Minä keitän sen teen”
”Oi, kiitoksia. Sinulla on erittäin kaunis talo, olohuoneen verhot ovat ihanat”, hän ilmoitti pienenä kohteliaisuutena samalla kun veti yhden korkeaselkäisen tuolin pöydän alta istahtaen siihen. Piti tehdä olo kotoisaksi siis? No, hän ei varmaan istuisi siinä kovin pitkää, joten ei metallielementalisti lähtenyt riisumaan jalkaansa. Sen sijaan hän nojasi rennosti pöytään, ajautuen pöyhimään hiuksiaan ajatuksissaan.
”No, minä asun tässä lähellä. Tiedäthän Penelopen leipomon? Sen yläkerrassa. Ja olin tulossa kotiin, olin käynyt maistamassa sitä uutta ja ihanaa mansikkajuustokakkua Denweissä”, hän selitti kihertäen hieman muistaessaan sen pinkin unelman. Samassa hän tajusi, että nyt teelle tulo ilmenisi hieman hassuksi, kun hän oli juuri käynyt teellä.
”Oh, ja minuun mahtuu aina muutama litra lisää teetä”, hän lisäsi, katsahtaen leveä hymy huulillaan Valerieen. Että joku osasikin olla sievä. Chachan luova puoli nosti päätään, ilmoittaen vakavalla äänellä miten hyvin sellainen kiehkurainen, valkokultainen koru sopisi miehen kaulalle. Hän voisi tehdä vaikka kuinka monta korua jotka sopisivat korostamaan vaaleanruskeahiuksisen piirteiden puhtautta.

Katkaisten haaveilevan katseensa vilkaisemalla kattoon mies päätti estää keskustelun kuivumisen.
”Miten ihmeessä onnistuit törmäämään Roxiin? Luulin jo että kaikki vaarassa olevat tietäisivät hänet, ja osaisivat juosta pakoon.” Hän kysyi oikeasti kiinnostuneena, yrittäen kuitenkin pitää huolehtivan äänensävyn aisoissa, jottei Valerie tuntisi oloaan loukatuksi. Mistä hän tiesi, miten mies reagoisi.
”Ai niin, siinä oli muutakin kuin kasvosi vaarassa… Purrulla on jäljellä viisitoista minuuttia elinaikaa”

”Oi, kiitoksia. Sinulla on erittäin kaunis talo, olohuoneen verhot ovat ihanat”
”Minä aivan rakastuin niihin, kun näin ne kaupassa. Oli aivan pakko ostaa. Pidän sävystä”, Valerie sanoi hymyillen ja leikkasi hurjaa kyytiä tomaattia viipaleiksi.
”No, minä asun tässä lähellä. Tiedäthän Penelopen leipomon? Sen yläkerrassa. Ja olin tulossa kotiin, olin käynyt maistamassa sitä uutta ja ihanaa mansikkajuustokakkua Denweissä”
”Kyllä minä Penelopen ja hänen leipomonsa tiedän”, ruskeahiuksinen hymyili. ”Pitää kai käydä maistamassa sitä kakkua joku päivä. Jos vaikka saisi inspiraation.”
Kauniille kasvoille noussut mietteliäs ilme säilyi niillä hetken ja sitten tuo miehen kasvoilla ollut kestohymy palasi takaisin.
”Olen itsekin muuten kokki. Omistan ravintolan nimeltä Chévere Rís. Ja kyllä, se tarkoittaa kaunista Rísiä ja on saanut nimensä seurassani olleen miehen mukaan. Ja oletan, että huomasit hänen olevan summon”, kokki sanoi ja vilkaisi vierastaan.

”Miten ihmeessä onnistuit törmäämään Roxiin? Luulin jo että kaikki vaarassa olevat tietäisivät hänet, ja osaisivat juosta pakoon.”
”Minulle ei pahemmin annettu mahdollisuuksia juosta pakoon. Jäällä ja Roxilla taisi olla salaliitto, sillä satuin liukastumaan ja kaatumaan juuri ennen edellä mainitun pöllähtämistä paikalle”, Valerie sanoi ja taiteili kurkkua, tomaattia ja juustoa leipien päälle taiteellisiksi asetelmiksi teeveden hautuessa kannussa.

”Ai niin, siinä oli muutakin kuin kasvosi vaarassa… Purrulla on jäljellä viisitoista minuuttia elinaikaa”
Ruskeahiuksinen pudotti käsissään pitelemänsä kupin lattialle ja se särkyi räsähtäen. Hän otti tukea keittiötasosta ja katsoi sitten Chachaa järkyttyneenä.
”Todellako?” hän kysyi ja meinasi pudota polvilleen lasinsiruihin.

Eteisestä kuului oven käymisen ääni ja Valerie kohotti katseensa keittiön ovelle, jos saapunut vaikka vaivautuisi keittiöön asti.
Kohta ovelle saapuikin syvänpunaiset hiukset omistava hoikka poika.
”Isä? Mitä helvettiä sinä touhuat?” poika kysyi mieheltä vasenta kulmaansa kohottaen.
”No miltä näyttää? Tanssin ripaskaa totta kai”, ruskeahiuksinen sanoi nauraen. Virne kohosi pojankin kasvoille ja hän näytti isälleen kieltä huomaten sen jälkeen pöydän ääressä istuvan miehen.
”Oletko sinä isän kavereita?” hän kysyi kiharahiuksiselta ja käveli tämän eteen ojentaen kätensä kätelläkseen toista.
”Minä olen Zoran Lisher”, hän sanoi ja hymyili täsmälleen samanlaista hymyä kuin isänsä.

Chachan hymy leveni vielä aavistuksen, ja hän taputti käsiään kevyesti yhteen, äännähtäen ihastuneesti.
”Minä olen aina halunnut kokata, mutta se ei vain luonnistu. Pitää joskus käydä ravintolassasi… ellei se sitten ole liian tyyris”, hän puheli, miettien kuinkakohan hyvä kokki Valerie olisi. Summoniuteen liittyen, hän vain nyökkäsi ilmoittaakseen arvanneensa jo.

Hunajatukka painoi toisen taidokkaiden sormusten koristaman kätensä suulleen, ja pudisti sitten päätään pahoittelevasti. Että se Rox osasi olla kiusankappale, hän niin toivoi, että tuo pervoilija parantaisi tapansa, ettei hänen tarvitsisi koko ajan huolehtia varomattomien puolesta.
”Oho, tuopa olikin huonoa onnea.”
Kupin lähtiessä tippumaan lattiaa kohti pörröpää nytkähti eteenpäin, mutta joutui todistamaan sen särkymistä tuhansiksi sirpaleiksi – ja kuinka lähellä olikaan, että Valerie olisi satuttanut polvensa siruihin! Ehkä olisi pitänyt jättää maininta myrkystä väliin… mutta olihan brunetella oikeus tietää siitä.
”Ni-niin… Siksi minun oli pakko käyttää sitä kuulaa, vaikka sellainen on todella inhottavaa ja hänen hampaansa ovat varmasti hirveän pitkään kipeät…” Outoa kyllä haltiamainen mies kuulosti hieman pahoittelevalta, kun innostui kuvittelemaan kuinka kurja ja surkea olo Roxilla varmaan oli – ja kuinka tuo purkaisi sen hyökkäämällä seuraavan vastaantulevan nättipojan kimppuun. Ei, edes hän ei voinut sympatisoida matelijaa.

Chacha ei huomannut oven käymistä, ei ennen kuin punatukkainen, paljon Valerietä muistuttava poika asteli sisälle keittiöön – ja ilmoittikin kauniin miehen isäkseen. Hänkin hymähti sananvaihdolle, ja pojan huomion kiinnittyessä vieraaseen hän hymyili lämpimästi.
”No, tavallaan olen.”
Hetken ajan hän harkitsi seisomaan nousemista, muttei millään jaksanut kammeta itseään pystyyn juuri kun oli mukavasti päässyt istumaan ja irrottanut taikuutensa jalastaan, joten hän kätteli kasvonsa lävistyksin koristellutta. Tuon kädet tuntuivat jotenkin pieniltä hänen kouriinsa…
”Mukava tavata. Kutsu minua vain Chachaksi. Ja ihania koruja sinulla! Jos minulla olisi tuollainen suu ottaisin samanlaiset… tai ehkä muutaman enemmän”, hän virnisti poikamaisesti, ja jäi tuijottamaan nuoren miehen kasvoissa olevia metallinpalasia. Hän halusi niin hiplata niitä, mutta hillitsi himonsa ja vain katseli niitä maanisesti.
”Titaania? Ja jos eivät ole, pitäisi olla – tiedäthän kuinka herkästi keho voi hyljeksiä eri metalleja. Mutta yhtä kaikki, sopivat erittäin hyvin kasvoihisi… Nenänsivustassa jos vielä olisi jokin pieni, sanoisin että täydellinen paketti”, hän ilmoitti hetkisen tarkkailun jälkeen innostuneella äänellä.

”Mukava tavata. Kutsu minua vain Chachaksi. Ja ihania koruja sinulla! Jos minulla olisi tuollainen suu ottaisin samanlaiset… tai ehkä muutaman enemmän”
”Minä haluaisin enemmän, mutta tuo ei anna ottaa”, Zor viittasi isäänsä, joka tuhahti.
”No ei sinun nyt koko naamaa tarvitse täyttää metallilla”, Valerie sanoi ja toi tarjottimella kasan voileipiä pöytään kattaen sitten teekupit neljälle.
”Zor, sinähän tulet teelle meidän kanssamme, eikö vain?” hän kysäisi ja poika nyökkäsi istuen pöytään.
”Titaania? Ja jos eivät ole, pitäisi olla – tiedäthän kuinka herkästi keho voi hyljeksiä eri metalleja. Mutta yhtä kaikki, sopivat erittäin hyvin kasvoihisi… Nenänsivustassa jos vielä olisi jokin pieni, sanoisin että täydellinen paketti”
”Totta kai ne ovat titaania. Isäääää~ Enkö minä voisi saada nenäkorun?” Zor kysyi toiveikkaasti ja katsoi isäänsä koiranpentuilmeellä.
”Se itse asiassa saattaisi sopia sinulle”, ruskeahiuksinen sanoi ja poika totesi sen myöntymisen merkiksi.
”Tiedätkö ketään, kuka tekee hyviä lävistyksiä ja koruja?” poika kysyi kääntyen Chachan puoleen.

Valerienkin istuuduttua, tuotuaan teepannun ensin pöytään, Rís päätti ilahduttaa heitä läsnäolollaan. Summon lipui huoneeseen ja hymyili kaikille säteilevästi. Zor jäi tuijottamaan tätä haaveilevasti, mutta havahtui valkohiuksisen iskiessä pojalle silmää.
”Minä luulin, että olit jossain mökillä”, summon sanoi pojalle ja pörrötti ohi kulkiessaan tämän hiuksia.
”Niin minä olinkin, mutta ei siellä pystynyt olemaan kauaa”, punahiuksinen sanoi haukaten leivästään.
”Kuinka niin?” Valerie kysyi huolestunut sävy äänessään ja Rís istuutui pöytään hörpäten saman tien teetään.
”Sinne tuli kolme kiihkouskovaista, jotka kävivät minun kimppuuni syntyperäni vuoksi”, Zor sanoi pudistellen päätään.
”Minä en tajua niitä. En ole tehnyt koskaan mitään pahaa ja silti siinä meinasi syntyä kunnon tappelu. Ja olisi syntynytkin ellen olisi päättänyt liueta paikalta”, poika jatkoi huokaisten.
”Tuollainen on harmillista. Pilata nyt sinun hyvä viikonloppusi”, Rís sanoi ja näytti siltä kuin olisi halunnut kirota jokaisen, joka kehtasi koskea punahiuksiseen.
”Zorin kimppuun käytiin, koska hänessä on demonia, merenneitoa, haltiaa ja vampyyria”, Valerie selitti nopeasti Chachalle. Hän ei halunnut jättää uutta tuttavuuttaan ulkopuolelle keskusteluista.
”Ei puhuta siitä. Se on kurja aihe”, Rís sanoi ja Zor nyökkäsi ilmaisten tukevansa ajatusta.

”Kun sinä kerran pidät lävistyksistä niin onko sinulla itselläsi sellaisia?” poika kysyi kiharahiuksiselta selkeästi innostuneena.

Chacha katsoi Valerieta suu järkyttyneesti auki jääneenä.
”Mitä! Ei ole mitään hienompaa kuin huolellisesti metallilla koristetut kasvot!” hän ilmoitti kiihtyneenä, ja rauhoittui hymyilemään lempeää hymyään vasta, kun ruskeatukka suhtautui nenäkoruideaan myötämielisesti. Sitten punatukka kääntyikin hänen puoleensa, kysyen keneltä voisi saada hyvän korun.
”Saattaisinhan minä erään tietää, joka tekee ainakin kohtalaisia koruja…” hän vastasi salaperäisesti, kehtaamatta sanoa itseään mitenkään liian hyväksi.

Hän ei saanut jatkettua aiheesta, kun pojan isä istuutui pöytään teepannun kanssa, ja Rískin lipui sulavasti paikalle. Zorkaan ei näköjään voinut välttää tuon kauneuden vaikutusta itseensä, ja hunajatukka naurahti itselleen ja punatukalle, kun he molemmat heräsivät vasta nuoremmalle osoitetun silmäniskun myötä. Pronssisilmä töni tekojalkansa hieman parempaan ja vähemmän tilaa vievään asentoon, ja otti yhden herkullisen näköisen voileivän, kuunnellen samalla perheen juttelua. Siinä hörppiessään erinomaista teetään – se oli ihanan makeaa – mies kuunteli puheita viikonlopun keskeytymisestä, hämmästyen saadessaan kuulla mitä kaikkia lajeja Zorissa oli.
”Oho. Ja minussa kun on vain yksi kuudestoistaosa haltiaa”, hän kertoi, katsoen sitten punatukkaa melko myötätuntoisesti. Raukkaparka, tällä ja tämän isällä täytyi olla vaikeaa… Oli se kummaa miten joku uskonto pystyi tuomitsemaan osan väestöstä, vaikka nämä eivät olisi tehneet sitten yhtään mitään. Epäreilua suorastaan.

Puheenaihe tippui onneksi nopeasti, se ei sopinut muuten mukavaan teehetkeen. Zorin kysäistessä Chachalta lävistyksistä hän puhkesi nauruun, joutuen laskemaan teekupin kädestään jottei läikyttäisi sitä.
”Onhan minulla muutama”, hän sanoi virnistäen, ja pyyhkäisi hiukset korviensa taakse, paljastaen hirmuisen rengasmäärän toisessa ja sen yhden edellisen vastaparilla. Sitten mies pöyhi hiukset takaisin paikoilleen, naurahtaen uudestaan.
”Mutta pidän tästä –” haltiamainen mies näytti kieltään ja siinä olevaa pientä palloa,” enemmän, vaikka se olikin vaikeampi lävistää, ja sitten minulla on vielä kolme. Yritä arvata, missä ne ovat.”

”Oho. Ja minussa kun on vain yksi kuudestoistaosa haltiaa”
Valerie naurahti hyväntuulisesti.
”Minussa on puolet merenneitoa, yksi kolmasosa haltiaa ja yksi kolmasosa vampyyria”, hän sanoi naureskellen.

”Onhan minulla muutama”
”Hei! Minullakin on korvissa”, Zor riemastui ja kohotti itsekin hiuksiaan näyttääkseen omat korvakorunsa. Rís ja Valerie katsoivat innostunutta kaksikkoa kulmat aavistuksen koholla.
”Mutta pidän tästä enemmän, vaikka se olikin vaikeampi lävistää
Poika innostui, jos mahdollista, vieläkin enemmän nähdessään kielikorun.
”Minäkin haluan tuollaisen!” hän hihkaisi ja oli jo ryntäämässä lähimpään koruliikkeeseen.
”Ei, et saa sellaista”, Valerie sanoi jyrkästi ja poika istahti lannistuneena penkilleen.
”Mutta onhan sinullakin lävistyksiä”, Zor marmatti ja Rís tyrskähteli käteensä.
”Onko se jokin syy sille, että sinä saisit ottaa niitä. Ja lisäksi minulla on vain korvissa”, ruskeahiuksinen sanoi ja kohotti hiuksiaan paljastaakseen timanttikorvakorunsa.
”No sinun kasvoihisi ei sopisi lävistykset”, poika murisi ja kääntyi sitten Chachan puoleen kokien tämän jonkinlaiseksi liittolaiseksi.
Ja sitten minulla on vielä kolme. Yritä arvata, missä ne ovat.”
Zorin katse haravoi kiharahiuksisen kasvoja yrittäen etsiä niistä kätkettyjä koruja. Hetken kuluttua hän kuitenkin luovutti kasvojen kanssa ja valutti katsettaan alaspäin mietteliäs ilme kasvoillaan. Arvaamatta poika punastui helakasti ja ryhtyi katsomaan tiiviisti takaseinää.
”Krhm, en tiedä”, hän sanoi vaivaantuneella äänellä Valerien ja Rísin hytkyessä paikoillaan pidätellessään nauruaan. Kyllä he arvasivat mitä pojalle oli tullut mieleen.

Chachaa nauratti se, kuinka paljon eloa keskustelu lävistyksistä oli saanut Zoriin – ja häneen itseensäkin. Hän taputti käsiään pienesti melkein hihkuen, kun punatukka näytti omat korvakorunsa. Ihanaa kun joku jakoi hänen intohimonsa!
Valitettavasti Valerie ei pitänyt poikansa innostuksesta kielikorua kohtaan, ja pörröpää katsahti uuteen tuttavaansa melkein surullisen näköisenä.
”Mutta eihän niissä ole mitään pahaa. Kielikorua ei edes huomaa, ja jos asiantuntija laittaa sen se ei mitenkään vahingoita kieltä – no, mitä nyt aiheuttaa siihen reiän, mutta kyllä sinä ymmärrät”, hän selitti suurisilmäiselle ruskeatukalle, miettien mistäköhän syystä tuo ei antanut lapsensa laittaa niitä koruja mitä mieli. Ehkä koska kaikki eivät välittäneet itsensä lävistyksin koristaneista, eikä mies halunnut pojalleen yhtään enempää ongelmia, kun rotusekoituksestakin tuli jo harmia – vaikkei siitä pitäisi.

Mutta hunajatukka ei yhtynyt Zorin murinoihin, vaan pudisti päätään.
”No, isäsi kasvojen kauneus saisi suuren lävistysmäärän vain ylimääräiseltä, mutta sanoisin että tähän –” mies kurottautui hipaisemaan ruskeatukan alahuulta vasemman suupielen läheltä, ”- jos laittaisi hyvin ohuen, ehkä valkokullalla koristellun renkaan, jossa on pieni köynnöskuvio… ” Hän huokaisi hurmioituneesti, silmissään haaveileva katse. Se näyttäisi valloittavalta.

Zorin lehahtaessa tulipunaiseksi, kasvojen väri hiusten kanssa kilpaillen, Chacha katsoi itsekin nolostuneena kahta nauruaan pidättelijää, ja kevyesti punastuen sormeili hiuksiaan.
”Tuota… ei, niitä ei ole navan alapuolella. Minulla on kyllä napakoru!” hän hihkaisi nopeasti hieman hämillisestä tilanteesta palautuen, ja taputti sitten rintakehäänsä paidan läpi.
”Ja yksi tässä, sekä ylpeydenaiheeni~!”
Mies keräili hiuksensa ylös peittämästä niskaansa, ja käännähti ympäri näyttääkseen niskassaan olevan korun pojalle.

”No, isäsi kasvojen kauneus saisi suuren lävistysmäärän vain ylimääräiseltä, mutta sanoisin että tähän jos laittaisi hyvin ohuen, ehkä valkokullalla koristellun renkaan, jossa on pieni köynnöskuvio… ”
Valerie painoi etu- ja keskisormensa hämmentyneenä kohdalle, jota Chacha oli koskettanut.
”Oletko todella tuota mieltä?” hän kysyi räpytellen pitkiä ripsiään entistä hämmentyneempänä.

”Tuota… ei, niitä ei ole navan alapuolella. Minulla on kyllä napakoru! Ja yksi tässä, sekä ylpeydenaiheeni~!”
Zorin puna katosi innostuneen ilmeen tieltä.
”Et saa!” ruskeahiuksinen parkaisi pojan avattua vasta suunsa.
”Miksen?” tämä marmatti ja katsoi sitten kiharahiuksista anelevasti ”Sano sinä isälle, että hänen pitäisi antaa minun ottaa niitä lävistyksiä mitä haluan.”
Valerie huokaisi ja hetki sitten seisomaan noussut Rís pörrötti tämän hiuksia ohi kulkiessaan.
”Valerie”, summon sanoi hiljaa ja tämän ääni oli pirullinen. Ruskeahiuksisen silmät laajenivat ja hän pomppasi pystyyn loikaten valkohiuksisen kimppuun, kun tämä oli aukaisemassa lukittua keittiön laatikkoa. Zor kohotti kulmiaan ihmettelevästi.
”Älä edes haaveile!” Valerie huusi ja yritti kiskoa toista irti laatikosta huonolla menestyksellä.
”Kuule kultaseni, minusta on ihan oikein että tämän keskustelun aikana tämäkin tulee ilmi”, Rís nauroi toisen huokaistessa.
”Älä nyt viitsi. Minä menetän uskottavuuteni poikani silmissä”, hän aneli summonin nauraessa epätoivoiselle ilmeelle. Rís taputti mestariaan hellästi päälaelle ja avasi laatikon napaten sitten sieltä pienen rasian.

Summon heitti rasian Chachalle.
”Sinä varmaan osaat kertoa mitä koruja tuossa on”, hän sanoi hymyillen.

Chacha nyökytteli päätään voimakkaasti, näytti vielä peukaloaan. Valerielle sopisi huulikoru erinomaisesti. Hassua, miten tuo ei vaikuttanut uskovan sitä.

Hän vaikutti saavan aikaan lähestulkoon perheriidan – aluksi Zor ja Valerie kinastelivat jälleen kerran niistä lävistyksistä, ja valitettavasti hunajatukka kohotti molemmat kätensä ilmaan, kieltäytyen menemästä kummankaan puolelle – oli Valerien asia mitä hän lapselleen salli, vaikka hänestä kieltäminen oli tyhmää.
Mutta kohta hänen täytyi ottaa nopeasti koppi, kun pikkuinen helisevä rasia lennähti Rísin kädestä häntä kohti. Elementalisti tiesi heti, että sen sisällä oli pientä metallista sälää, mutta avattuaan sen hän katsahti naurahtaen Rísiin.
”Anteeksi, Valerie…”, hän lausahti hiljaa samalla kun kumosi rasian sisällön keittiön pöydälle, niin että Zorkin näki sen.
”Nämä kolme rengasta ovat huulikoruja, nuo timanttikorut taas korviin kuuluvia. Tämä rengas on nenäkoru – harvinaisen nätti sellainen, keneltä ostit?” pörröpää kysäisi ohimennen ruskeatukalta, hymyillen säteilevästi.
”Mutta, tämä on napakoru, ja nämä kaksi piikkiä… Hmm, minä ainakin laittaisin ne kulmaan. Tai no, en laittaisi tätä toista, se on huonosta materiaalista, kasvaisi vain ulos”, hän langetti tuomionsa, ja hypisteli toista piikkikoruista mietteliäänä, mutta katsahti sitten Valerieen.
”Kaikki sinun? Olet siis joskus pitänyt lävistyksiä!” hän naurahti iloisesti, ja painoi kätensä yhteen hymyillen niiden takaa.
”Mutta miksi ihmeessä et enää pidä näitä? Oh, tai no, ehkä näitä on hieman liikaa, kun ottaa huomioon kuinka piirteesi suosivat enemmän kaulaan ja korviin sijoittuvia koristuksia… No, ainakin yhden huulirenkaan olisit voinut jättää.”

”Anteeksi, Valerie…”
Mies huokaisi ja istahti tuolilleen.
”Nämä kolme rengasta ovat huulikoruja, nuo timanttikorut taas korviin kuuluvia. Tämä rengas on nenäkoru – harvinaisen nätti sellainen, keneltä ostit? Mutta, tämä on napakoru, ja nämä kaksi piikkiä… Hmm, minä ainakin laittaisin ne kulmaan. Tai no, en laittaisi tätä toista, se on huonosta materiaalista, kasvaisi vain ulos”
Zor kohotti kulmiaan ja katsoi muita huoneessa olijoita. Hän ei voinut uskoa, että hänen isänsä piilotteli tuollaista määrää lävistyksiä.
”Kaikki sinun? Olet siis joskus pitänyt lävistyksiä!”
Valerie nyökkäsi alistuneena ja Rís painoi kätensä tämän olkapäälle.
”Äläs kultaseni ota sitä niin vakavasti”, summon sanoi ohimoitaan hierovalle miehelle.
”Mutta miksi ihmeessä et enää pidä näitä? Oh, tai no, ehkä näitä on hieman liikaa, kun ottaa huomioon kuinka piirteesi suosivat enemmän kaulaan ja korviin sijoittuvia koristuksia… No, ainakin yhden huulirenkaan olisit voinut jättää.”
”Minä… minä…” ruskeahiuksinen sopersi tuijottaen pöydänpintaa kiinteästi.
”Joku äijä sanoi hänelle kerran baarissa, että hän näytti idiootilta, joka yritti näyttää kovemmalta mitä on. Hän suuttui siitä ja otti kaikki korunsa pois. Korvakorut hän otti myöhemmin uudestaan”, Rís selvensi ja kaivoi samasta laatikosta, jossa korutkin olivat olleet valokuvan. Mies ojensi kuvan kiharahiuksiselle.
”Tuo on Valerie siihen aikaan”, hän sanoi hymyillen.

Kuvassa oleva mies ei näyttänyt tippaakaan samalta kuin pöydän ääressä nyt istuva. Miehelle oli vahvasti tupeeratut mustat hiukset, jotka ylsivät vähintään alaselkään. Silmät miehellä olivat kapeat ja mustat, kulmakarvat olivat vihaisessa kulmassa ja huulet kapeat. Kasvot olivat laihat, posket hieman kuopalla. Leuassa oli luomi, joka näytti kauneuspilkulta ja silmät oli meikattu raskaasti tummalla. Kasvoissa näkyi nuo kaikki lävistykset ja sormissa oli runsaasti raskaita sormuksia. Käsivarret olivat lihaksikkaammat kuin tämän päivän Valeriella. Kuvassa mies näytti kieltään kameralle ja näytti jokseenkin pelottavalta. Kieli oli halkaistu ja näytti käärmeen kieleltä.

[i]”Joku äijä sanoi hänelle kerran baarissa, että hän näytti idiootilta, joka yritti näyttää kovemmalta mitä on. Hän suuttui siitä ja otti kaikki korunsa pois. Korvakorut hän otti myöhemmin uudestaan”[i]
”Hassu. Et voisi mitenkään näyttää idiootilta”, Chacha totesi ystävällisesti hymyillen. Juuri sellaista leveää hymyä varten hänen kasvonsa ja hiuksensa näyttivät kuin hommaan suunnitelluilta. Ainakin hän toivoi sen jotenkin saavan nolostuneen ja sopertelevan miehen olon paranemaan, ihan siinä omaa sydäntä pisti kun joku noin kaunis oli noin hämillään.

Sitten hänen käteensä tönäistiinkin kuva tuosta kauniista miehestä. No, kuvan henkilö ei näyttänyt tippaakaan Valerielta, mutta kai sitä piti muita uskoa. Pronssisilmät laajenivat huomattavasti, kun ne ahmivat kolkonoloisia kasvonpiirteitä, niissä kuin kotonaan sijaitsevia lävistyksiä.
”Se äijä oli sokea! Näytit… Oh, olisin maksanut sinulle voidakseni tehdä muutaman korun pidettäväksesi!”, mies huudahti äkkiä, napaten kiinni Valerien toisesta kädestä kummallakin omallaan, ja hetken etäisesti palvova ja pöllämystynyt ilme kasvoillaan tätä tuijotettuaan hän punastui lievästi.
”Tuota… mitä sinulle on tapahtunut? Et näytä tippaakaan samalta kuin tuossa kuvassa!”

”Se äijä oli sokea! Näytit… Oh, olisin maksanut sinulle voidakseni tehdä muutaman korun pidettäväksesi!”
Valerie räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän ei ymmärtänyt lainkaan.
”Todellako?” hänen oli vaikea uskoa toisen sanoja. Rís myhäili tyytyväisenä paikallaan.
”Tuota… mitä sinulle on tapahtunut? Et näytä tippaakaan samalta kuin tuossa kuvassa!”
Virnistys kohosi ruskeahiuksisen kasvoille.
”Ah, se on helposti selitettävissä”, hän sanoi ja viittasi kädellään Rísiä. ”Rís on kauneuden ja rakkauden summon. Hän antoi minulle voiman muuttaa ulkonäköäni tahdonvoimalla. Tuo on ulkonäköni hieman sen jälkeen, kun olin kutsunut hänet.”
Virnistellen mies vaihtoi silmiensä värin kirkkaansiniseksi ja vinkkasi silmää Chachalle. Suljetun silmän auetessa olivat kummatkin silmät jälleen entisen savunharmaat.

Zor oli napannut kuvan kiharahiuksisen kädestä ja tuijotti sitä nyt silmät pyöreinä.
”Isä! Jos sinä olisit pysynyt tuon näköisenä… Jos minä olisin perinyt tuon ulkonäön niin kukaan ei olisi koskaan uskaltanut käydä ryppyilemään minulle!” poika huudahti ja sai sekä isänsä että summonin nauramaan.
”Sinä näytät vallan hyvältä tuollaisenakin”, Rís sanoi hymyillen ja vinkkasi pojalle silmää. Zor lehahti kirkuvan punaiseksi ja iskosti katseensa pöydäpintaan.

”Kyllä! Ehdottomasti! Itse asiassa, voisin pulittaa itseni kipeäksi saadakseni sinut mallikseni nytkin, että ei sen puoleen…” Chacha aloitti puheensa voimakkaasti nyökytellen, mutta varmuus hajosi loppua kohtaan. Niin, ei Valerie nytkään ollut mikään rumilus. Ja vihdoin pörröpäiselle valkeni, että hän ei ollut kertonut ammattiaan ja siksi puheet saattoivat kuulostaa oudommilta kuin mitä ne olivat.
”Niin, minä siis olen koruseppä…”

Pronssisilmät katsoivat uuden kunnioituksen vallassa valkotukkaista summonia. Olihan tuon tyyppi melko ilmiselvä juttu, mutta silti! Tuollaisen summonin takia Chacha voisi luopua vaikka ainoasta jalastaan. Hän naurahti saadessaan sinisilmäisen vinkkauksen, ja nauroi vielä enemmän kun Zor ilmoitti oman näkökantansa isänsä ulkonäöstä, ja päätyi taas punastelemaan.
”No, älkää nyt olko liian ilkeitä lapsirukalle”, hän torui pehmeästi summonia ja ruskeatukkaa, taputtaen punatukkaa päälaelle lohduttavasti.
”Älä ota sitä liian vakavasti. On vain hyvä juttu näyttää hyvältä. Mutta, mitä jos minä laittaisin sinulle sen nenäkorun? Isäsihän suostui jo?” hän katsahti mainittuun hieman vaativastikin, ja samalla kosketti kevyesti yhtä hihan päällä majailevista rannerenkaistaan, nostaen pikkuisen harmaan pallon ilmaan. Se jäi leijumaan juuri ja juuri hänen kämmenensä päälle, ja mies kohotti sen pojan nähtäville. Pörröpään ilme muuttui äärimmäisen keskittyneeksi, ja hetkeksi kaikki muu katosi, huoneen äänetkin, oli vain hän ja pikkuinen titaanipallero…

Metalli kiertyi, siihen tuli se mutkalla oleva piikki joka tarvittiin nenäkorun kiinnitykseen, ja toiseen päähän muodostui sopiva paikka salmiakin muotoiselle pikkukivelle. Chacha kopautti yhtä sormustaan, saaden siinä olleen oikean muotoisen kiven, jonka väri oli häkellyttävän lähellä nuorukaisen hiuksia, tippumaan kädelleen. Suuret sormet tiputtivat sen harvinaisen tarkasti nenäkorun koristeeksi, ja sitten valmis yksilö tipahtikin kämmenen lämpimän ruskealle iholle – ja sen tekijä hymyili tyytyväisenä.
”Näin! Nyt, jos olisi jotain puhdistusnesteitä, voin lävistääkin tämän.”

”Kyllä! Ehdottomasti! Itse asiassa, voisin pulittaa itseni kipeäksi saadakseni sinut mallikseni nytkin, että ei sen puoleen… Niin, minä siis olen koruseppä…”
Valerie hymyili pienesti.
”Se selittääkin sinun puheesi. Ihmettelinkin kuinka tiedät niin paljon koruista”, ruskeahiuksinen sanoi pörröttäen hiuksiaan kädellään.
”No, älkää nyt olko liian ilkeitä lapsirukalle”
Rís naurahti ja kohdisti kiinteän tuijotuksen puhuneeseen nuolaisten hitaasti alahuultaan. Summonissa oli sen verran pirullisuutta, että tämä käytti ulkonäköään mielellään toisten kiusaamiseen.
”Älä ota sitä liian vakavasti. On vain hyvä juttu näyttää hyvältä. Mutta, mitä jos minä laittaisin sinulle sen nenäkorun? Isäsihän suostui jo?”
”Niinhän minä tein”, Valerie huokaisi ja pudisteli hieman päätään.
Zor näytti innostuneelta ja nyökytteli päätään kiivaasti.
”Jos vain viitsit. Se olisi todella mukavaa”, hän sanoi ja hymyili niin kauniisti kuin vain osasi.

Huoneessa olijat tuijottivat kiinteästi korun muodostumista ja sen ollessa valmis henkäisivät vaikuttuneina.
”Näin! Nyt, jos olisi jotain puhdistusnesteitä, voin lävistääkin tämän.”
Valerien ilme muuttui vähän synkäksi ja hän huokaisi raskaasti.
”Isä? Mikä sinulle tuli?” Zor kysyi hämillään isänsä käytöksestä.
”Minä vain…” mies vilkaisi summoniaan.
”Ai, sitäkö sinä murehdit? Minä olen pahoillani, en voi sille mitään”, Rís sanoi painaen katseensa maahan.
”Hän oli maagi ennen minun kutsumistani”, summon selitti kiharahiuksiselle ”Minä vein hänen magiansa.”
”Mutta siis puhdistusnesteitä. On meillä niitä”, ruskeahiuksinen sanoi ja ponkaisi ylös pöydästä kiiruhtaen pois keittiöstä.

”Kun hän näkee toiset käyttämässä magiaa, hänelle palaavat muistot mieleen. Hänellä saattaa kestää hetki”, Rís sanoi ääni pahoittelevana.