”Riskin ottaminen oli todellakin hieman typerää. Summonit ovat vaarallisia otuksia ja niiden kanssa ei parane leikkiä jos ei tiedä mitä tekee”
Zephaniah painoi päänsä hieman nolostuneena, osittain peittääkseen lievän punastuksen, osittain tottumuksesta. Näkevät eivät yleensä halunneet nähdä puhekumppanin ilmettä, kohdata tämän katsetta – hänellekin tapa oli jäänyt, vaikka se oli aivan turha.
”Olet menettänyt melko paljon. Kuten olet ehkä huomannut, Fukaikan ottaa uhrauksensa hitaasti, mutta varmasti. Kuitenkin, kymmenen vuoden kuluttua kutsumisesta, hän ei voi enää ottaa uhreja. Eli et voi sen jälkeen menettää mitään”
”Tuohan tarkoittaa, että pian se on ohi?”, hän kysyi ilahtuneella äänellä, tuntien syvää huojennusta saadessaan kuulla kaoottiseksi ajautuneeseen elämäänsä olevan tulossa niinkin pian jotain parannusta. Hän ei haluaisi Nían joutuvan todistamaan mitään ikävää onnettomuutta, tai että tälle kävisi jotain.
Samaan aikaan Fukaikan ynähti hiljaa lattialla, kääntäen harhailevan katseensa Valerieen. Sillä oli selvästi vaikeuksia kohdistaa katseensa, saati sitten ajatuksensa.
”Se kuulostaa… upealta. Joskus luulen olevani menettämässä järkeni, koska Fukaikan on lähestulkoon sekoittanut omansa mieleeni.”
Mestarin vastaus sai summonin heräämään ainakin osittain käsittämään todellisuuden, ja petomaiset piirteet kuihtuivat yhtäkkiä. Äskeisen hupaisasti lattialla makoilleen pelottavan sarvipään tilalle ilmestyi melko lyhyt, kalpeaihoinen mustatukka, joka vilkuili kahta sohvalla istujaa mustilla silmillään lähes hätääntyneesti. Varoittamatta se loikkasi kiharatukan jalkaan kiinni, takertuen siihen käsillään kuin kiukutteleva pikkulapsi.
”Ei. En lähde minnekään, meillä on sopimus, et voi häätää…” Kaaoksen summonin puhe vaipui epäselväksi muminaksi, ja Zeph ei hennonut ravistaa sitä irti jalastaan. Hän ei myöskään tiennyt, mitä sanoisi – ei hän ollut häätämässä tätä lopullisesti, mutta jos kerta tilanteen parantamiseen tarvittiin erillään oloa…
Zephaniah painoi päänsä hieman nolostuneena, osittain peittääkseen lievän punastuksen, osittain tottumuksesta. Näkevät eivät yleensä halunneet nähdä puhekumppanin ilmettä, kohdata tämän katsetta – hänellekin tapa oli jäänyt, vaikka se oli aivan turha.
”Olet menettänyt melko paljon. Kuten olet ehkä huomannut, Fukaikan ottaa uhrauksensa hitaasti, mutta varmasti. Kuitenkin, kymmenen vuoden kuluttua kutsumisesta, hän ei voi enää ottaa uhreja. Eli et voi sen jälkeen menettää mitään”
”Tuohan tarkoittaa, että pian se on ohi?”, hän kysyi ilahtuneella äänellä, tuntien syvää huojennusta saadessaan kuulla kaoottiseksi ajautuneeseen elämäänsä olevan tulossa niinkin pian jotain parannusta. Hän ei haluaisi Nían joutuvan todistamaan mitään ikävää onnettomuutta, tai että tälle kävisi jotain.
Samaan aikaan Fukaikan ynähti hiljaa lattialla, kääntäen harhailevan katseensa Valerieen. Sillä oli selvästi vaikeuksia kohdistaa katseensa, saati sitten ajatuksensa.
”Se kuulostaa… upealta. Joskus luulen olevani menettämässä järkeni, koska Fukaikan on lähestulkoon sekoittanut omansa mieleeni.”
Mestarin vastaus sai summonin heräämään ainakin osittain käsittämään todellisuuden, ja petomaiset piirteet kuihtuivat yhtäkkiä. Äskeisen hupaisasti lattialla makoilleen pelottavan sarvipään tilalle ilmestyi melko lyhyt, kalpeaihoinen mustatukka, joka vilkuili kahta sohvalla istujaa mustilla silmillään lähes hätääntyneesti. Varoittamatta se loikkasi kiharatukan jalkaan kiinni, takertuen siihen käsillään kuin kiukutteleva pikkulapsi.
”Ei. En lähde minnekään, meillä on sopimus, et voi häätää…” Kaaoksen summonin puhe vaipui epäselväksi muminaksi, ja Zeph ei hennonut ravistaa sitä irti jalastaan. Hän ei myöskään tiennyt, mitä sanoisi – ei hän ollut häätämässä tätä lopullisesti, mutta jos kerta tilanteen parantamiseen tarvittiin erillään oloa…