Pisara muistojen meressä

// Sovittu peli //

Oli varhainen aamu, sellainen tavallinen, kirpeä myöhäissyksyn aamu. Pitkään, hupulliseen viittaan sonustautunut ratsumies kulki yksin hevosensa kanssa pitkin metsäpolkua. Ilma toi mukanaan meren suolaista tuoksua ja kylmää viimaa, joka sai viitan ja hevosen jouhet lepattamaan. Mutta tuo hiljainen matkamies vain jatkoi vaellustaan, välittämättä ympäristön tapahtumista. Tuo mies, Cuivre oli matkalla Aareasta Selesiaan, saaren toisessa päässä sijaitsevaan kaupunkiin. Aurinko oli tuskin vielä noussut ja tuohon aikaan vuodesta, se ei kauaa pysyisikään ylhäällä. Haltiamies oli lähtenyt liikkeelle hyvin varhain, jottei hänen tarvitsisi matkata yöllä. Öiseen aikaan liikkuivat kaikki ikävät olennot, kuten ihmissudet ja vampyyrit. Ei siinä, ei haltia pelännyt, mutta hän ei viitsinyt riskeerata itseään vain koska oli hienompaa matkata yöllä.
Maassa oli hallaa ja sumua, se näytti melkeinpä talviselta hunnulta, johon jumalat kietoivat maan ennenkuin kertoivat, että oli aika valmistautua talveen. Vaikka ilma oli kylmä, Cuivrella ei ollut kylmä. Hän oli tulihaltia, joten sisäinen tuli paloi koko ajan hänen sisällään, pitäen lämpöä yllä. Kuului rasahteleva ääni, kun Cuivren suuri sotahevonen, Skinfaxe, käveli yli huurtuneen maan, polkien suurten kavioittensa alle pystyyn jäätyneitä kasveja. Yleensä Cuivre ei talvisin edes ollut liikeellä, tämä olikin poikkeus. Oli surullista nähdä hänelle niin rakkaan metsän ja paleltuvan ja muuttuvan kuolleeksi, kylmäksi ja tyhjäksi.
Ratsastaessaan eteenpäin Cuivre pohti tuhansia muistoja päässään. Niitä kaikkia, kuinka hänestä oli tullut mitä hän on, kuinka hän oli menettänyt ja saanut, rakastanut ja vihannut. Kaikki se pyöri mielessä, sillä yksin liikkuessaan Cuivrella oli paljon aikaa miettiä. Hän näki ketään harvoin ja puhui vielä harvemmin. Yksinäinen susi keskellä ei mitään. Skinfaxe heilautteli suurta päätään ja pärskähti välillä, sen hengitys huurusi, kuten omistajankin. Paljoa ei matkalla ollut metsikköä, vain aavaa, tuulen pieksemää maata. Skinfaxe hirnui innoissaan, se olisi halunnut juosta, mutta Cuivre piti kiinni suitsista, pitäen pirteän tammansa kurissa. Hän antoi kuitenkin hevosensa ravata ja jäinen maa rasahteli ratsukon alla, skinfaxe pärski innoissaan, meri kuohusi ympärillä ja tuuli lauloi hiljaa. Ainoa asia, mikä oli hiljaa, oli tuo yksinäinen haltiamies.

Selesia, kaupungin nimi oli Katille tuttu. Hän oli käynyt siellä useasti aikaisemminkin eikä tämä kerta tulisi jäämään viimeiseksi. Hänellä oli vielä aika pitkä matka itse kaupunkiin, mutta se ei häntä haitannut, sillä viima piti ajatukset kirkkaina ja se auttoi naista valmistautumaan seuraavaan työtehtäväänsä.
Oli pimeää, ja satunnaiset oksat metsätiellä ratisivat ikävästi jalkojen alla. Tuuli vasten kasvoja, ja taivaskin oli tumma ja tähdetön. Kuka tahansa ei olisi lähtenyt tähän aikaan aamuyöstä liikkeelle, mutta Katilla oli suhteellisen kiire eikä häntä edes kiinnostanut mitä kaikkea pimeällä metsätiellä voisi tulla vastaan. Kävellessään Katilla oli aikaa mietiskellä, mihin naisella ei yleensä ollut aikaa eikä kiinnostustakaan. Mutta enää hän ei voinut vain sysätä kaikkia kamalia muistoja pois ajatuksista, vaan hänen oli pakko miettiä mitä tekisi niiden kanssa. Häntä hämmästytti se, etteivät muistot raastaneet sisintä läheskään yhtä paljon kuin ennen ja että hän pystyi ajattelemaan päivää, jolloin hänen vanhempanas murhattiin. Ajatuksiinsa syventyneenä Kat jatkoi matkaansa ja sulki melkein kaiken muun pois ympäriltään. Hän pysyi kuitenkin valppaana, jottei hän joutuisi vaaraan.
Kat havahtui kuullessaan kavioiden kapsetta takaa. Hän tajusi että pieni metsätie oli muuttunut leveämmäksi hiekkatieksi, ja että ulkona saattoi jo melkein nähdäkin jotain. Hän kääntyi katsomaan takana tulevaa hahmoa, muttei erottanut kuin epämuodostuneelta näyttävän varjon. Äänistä hän huomasi että takana tuli hevonen ja hevosen selässä oli jokin hahmo. Nainen laski kätensä miekalleen, koska tulija saattoi yhtä hyvin olla vihollinen, ja valmistautui hyökkäämään jos tulija aikoisi hyökätä hevosen selästä kimppuun. Öisin liikkui murhamiehiä ja kaikenlaista kummalista hämärää sakkia, puhumattakaan olioista. Silloin ei voinut hengähtää kunnolla hetkeksikään, ei vaikka kulkisi todella pienillä ja huomaamattomilla alueilla, tai vain lyhyen matkaa. Hän sytytti pieneen lyhtyynsä uuden kynttilän ja tiukensi otettaan miekkansa kahvasta. Hän näki ensi kertaa hahmon kokonaan, ja huomasi sen olevan haltia.
"Kuka olet?" Hän nosti lyhtyä ja katsoi haltiaa tarkemmin.

Cuivren matka sujui melko rauhallisesti. Edes eläimiä ei liikkunut tähän aikaan aamuyöstä ja mitä kauemmas Cuivre ratsasti merestä, sen hiljaisemmaksi se meni sen kohina, kunnes ympärillä ei ollut ääniä lainkaan. Oli vain niin hiljaista... Cuivre rakasti hiljaisuutta. Hän oli itse niin hiljainen, joten ympäristöän äänettömyys tuntui kodikkaalta. Samalla myös Cuivre pystyi aistimaan paremmin, jos jokin vainosi häntä. Mutta juuri nyt ei vainonnut mikään muu, kuin muistot. Ne eivät jättäneet rauhaan, vaikka Cuivre oli elänyt 300 vuotta, hän muisti jokaisen tapahtuman kuin eilisen. Haltiamies huokaisi syvään ja käänsi hevosensa vähän leveämmälle hiekkatielle, joka varmasti johtaisi kylään ennemmin tai myöhemmin. Cuivre painoi kantapäänsä hevosen kylkiin ja tamma nosti tahdikkaan laukan, juosten reippaasti pärskien läpi kylmän ilman, polkien maahan kristalliin verhottuja kasveja.
Tuo villi, nopeatahtinen laukka jätti myös mustatukan ajatukset taakse, tämä vain nautti vauhdista ja onnellisuudesta, jota talvinen metsä tarjosi. Tällaisina hetkinä Cuivre tosiaan rakasti elämää, vaikkei muuten sitä osannutkaan arvostaa. Laukka jatkui läpi sumun, mutta äkkiä Skinfaxe pysähtyi, kuin seinään. Onneksi kokeneena ratsastajana ja haltiana, Cuivre oli aistinut saman, kuin hevosensa, joten hän tiesi mistä oli kyse. Tamma oli nähnyt jotain ja niin näki myös Cuivre. Edessä näkyi valo, lyhdystä lepattava hetnoinen liekki. Cuivre veri huppuaan syvemmälle kasvojensa suojaksi, joten hänestä ei näkynyt muuta kuin suu. Samalla siniset silmät kulkivat lyhtyä pitkin ensin jonkun kädelle, sitten keholle. Cuivre huomasi nyt, että lyhtyä pitävä olento oli nainen. Cuivre katseli vain hetken ja kuunteli naisen kysymystä. Tuon ääni oli käskevä ja vaativa, siihen ei voisi vain olla vastaamatta.
"Vaeltaja..."
Se oli ainoa asia, mitä haltiamiehestä sai irti. Miehen ääni oli kuin ukkonen, kuin kallio, joka oli voimakas ja matala. Vastattuaan naisen kysymykseen, Cuivre painoi kantapäänsä Skinfaxen kylkiin ja tamma lähti kulkemaan hieman varovasti kohti tuota naista, ohittaakseen tämän ja jatkaakseen matkaansa normaalisti.

Kat säpsähti hieman miehen ääntä ja sen kovuutta. Tulija herätti naisessa silti epäilyksiä vaikka näki ettei mies ollut hyökkäämässä hänen kimppuunsa. Haltiamiehessä oli silti jotain mikä sai Katin rauhoittumaan ja uskomaan ettei ollut hyökkäyken uhkaa.
"Vai että vaeltaja..hm. Minnekkäs tämä vaeltaja on sitten matkalla? Itse olen Selesiaan menossa, työasioiden takia." Nainen tarkasteli haltiamiehen piirteitä ja olemusta ja näki tämän olevan nuorehko mies jolla oli pitkät hiukset.
"Kauniit hiukset sinulla. En kyllä tajua mitä konsteja sinulla on pitää ne noin pitkinä ja hyväkuntoisina." Kat odotti mieheltä edes jonkinkaltaista vastausta, mutta sellaista ei kuulunut.
Hetken aikaa nainen vain seisoi paikallaan tietämättä mitä sanoa tuntemattomalle ja hiljaiselle henkilölle.
Kat katsoi ympärilleen ja tajusi että aurinko oli jo melkein noussut, ja että hänen tulisi olla Selesiassa auringonnousun aikaan. Hän haukkoi henkeään epäuskoisena, kuin ei olisi uskonut voivansa tyriä vielä tämän työn, ja vieläpä jonkun tuntemattoman seurassa.
"Anteeksi, jos olet Selesiaan menossa niin voisitko mitenkään auttaa minua pääsemään sinne? Koska minä olen jo nyt myöhässä." Kat katsoi miestä melkein anovasti, mutta vain melkein koska hänen ylpeytensä ei kestänyt.

Cuivre teki yleensä pieniä huomioita seurastaan jo ennenkuin nämä avasivat suunsa ja mustatukka oli huomannut, että tuo nainen oli energinen ja puhelias. Oikeastaan sitä oli hauskaa kuunnella, puhetta, joka oli kuin soliseva joki keskellä hiljaista metsää. Cuivren ilmeessä ei kuitenkaan ollut muutoksia. Hän oli samanlainen, jylhä kivikasvo, kuten aikaisemminkin. Mustatukka huomasi, että nainen tarkkaili häntä samalla tavalla, kuin hän naista. Kaksi kulkijaa, jotka kumpikin olivat toisistaan varuillaan ja epävarmoja.
Cuivren ratsastaessa ohi naisen, tuo kehui haltian pitkiä, mustia hiuksia, jotka roikkuivat palmikkona. Mutta hän ei vastannut. Haltia ei puhunut yhtikäs mitään, vaikka hän tiesi, että olisi ollut kohteliasta sanoa edes jotain. Mustatukka vain katseli vaitonaisena huppunsa sisältä naista, ohittaessaan tämän ratsullaan. Skinfaxe pärski rauhallisena ja heilautti suurta päätään. Se olisi ollut utelias tutustumaan uuteen olentoon.
Auringon nousu värjäsi taivaanrantaa purppuralla ja kullalla. Se oli kaunista, värit hehkuivat tuhansissa taivaan sävyissä ja saivat hetken aikaa maailman näyttämään tarumaiselta, täynnä kultaa ja jalokiviä. Haltiamies hymyili itsekseen. Aamut olivat niin kauniita, täynnä uutta toivoa ja henkeä tulevaisuuteen. Skinfaxe jatkoi kävelyään pitkin askelin, mutta Cuivre pysäytti hevosensa, kuullessaan naisen sanat. Hitaasti mustatukka kääntyi katsomaan toista ja nyökkäsi, kääntäen samalla koko hevosen.
"Jos hevonen kelpaa."
Cuivre ojensi kättään naiselle, auttaakseen tämän myös hevosen selkään istumaan. Suuri sotatamma katseli uteliaana tummilla silmillään ja korvat kääntyillen ja hirnui pikkuisen tervehdykseksi tuolle naiselle.

Kat oli yllättynyt, sillä hän ei todellakaan odottanut miehen suostuvan noin helposti. Mutta Kat oli iloinen avusta, joten hän tarttui käteen ja nousi hevosen selkään. Hevonen oli kiltti, hän oli huomannut sen heti, ja Kat oli näköjään jotain mielenkiintoista sille. Ehkäpä tästä matkasta tulisi ihan mukava, hän ajatteli itsekseen.
"Kiitos." Vaikka Kat ei ollut mitenkään taitava kiittämään, pakotti hän silti itsensä sanomaan kiitoksen haltiamiehelle. Ehkäpä se saisi miehenkin puhumaan vähän enemmän. Mies ei ollut ilkeä, ei sinne päinkään, mutta Katilla oli tavattoman tylsää ja hän kaipasi juttuseuraa usean tunnin yksinäisen kävelymatkan jälkeen. Yleensä hän ei kovin helposti alkanut tuntemattomien kanssa puhua, mutta aina ei ollut pahitteeksi antaa itselleen periksi ja olla ystävällinen.
Vasta nyt Kat huomasi auringonnousun. Se oli niin kaunis että naisen teki mieli vain henkäistä syvään ja tuijottaa. Mutta sitä hän ei tehnyt, tyytyi vain katselemaan aamun kaunista taivasta ja merta. Näky oli kuin suoraan postikortista, vaikka postikorttikin kalpeni tämän aamun rinnalla. Ehkä tämä aamu voisi antaa Katinkin kaltaiselle rikkinäiselle ja pahalle naiselle uuden mahdollisuuden. Toiveajattelua, hän ajatteli itsekseen ja naurahti. Hän käänsi katseensa taivaasta ja katseli edessään istuvaa miestä. Mitenkään erityisen erikoiselta tämä ei vaikuttanut, mutta mukavalta kylläkin ja Kat arveli tulevansa miehen kanssa toimeen jos vaikka matkan jälkeen uudelleenkin tämän tapaisi.
Hevosen liikehdintä oli ollut niin keveää ja hiljaista että Kat oli nukahtanut. Sitä ei usein tapahtunut sillä nainen oli tottunut olemaan aina valppaana, mutta tämä aamu tuntui poikkeavan naisen muista aamuista muutenkin. Hän katseli ympärilleen ja tajusi että matkaa ei ollut paljoakaan jäljellä.

Cuivre vetäisi helposti itseään paljon hentoisemman naisen hevosen selkään, taakseen istumaan. Siitä oli todella kauan aikaa, kun joku oli istunut Cuivren takana, joten hän tunsi olonsa rauhattomaksi ja levottomaksi, kuin kiinni köytetty villihevonen, joka tiesi, ettei saanut potkaista, koska muuten sattuisi. Cuivre ei kuitenkaan näyttänyt epävarmuuttaan, vaan painoi kantapäänsä hevosen kylkiin, saaden sen nostamaan keinuvan, pehmeän laukan, jossa pystyi lähes nukkumaan. Mustatukka oli kokenut, tottunut ratsastaja, joten hän piteli löysästi ohjista kiinni, antaen hevosensa vain mennä. Mutta sen verran Skinfaxe oli kuitenkin hallinnassa, että se liikkui rauhallisesti. Cuivre ei halunnut sentään säikäyttää naista, antamalla hevosensa juosta täyttä laukkaa.
Haltia ei tiennyt, millä nimellä kutsuisi naista, mutta tarvitsiko hänen kutsua? Eihän hän kuitenkaan puhuisi ja mitä hyötyä oli tietää toisen nimi, jos Cuivre ei enää koskaan aikoisi sitä käyttää? Nimi oli hankala asia, sillä pystyi hallita toista, joten Cuivre antoi harvoin nimeään kellekkään. Silloin häntä voisi hallita...
Cuivre ohjasi taidokkaasti hevostaan laukkaamaan oikeaan suuntaan, tehden hieman pidemmän reitin, jottei Skinfaxen olisi tarvinnut kulkea kivikossa tai hyppiä esteitä. Se olisi voinut olla hankalaa kyydissä olevalle naiselle. Haltia ei paljoakaan kiinnittänyt naiseen huomiota, antoi tuon vain olla rauhassa kyydissä, mutta välillä, uteliaisuudesta, tuo katsoi, kenen kanssa oikein oli liikkeellä. Nuori nainen, vasta elämänsä alussa... Haltia nainen ei ollut, olikohan tuo myös kuolematon? Hankala sanoa. No, eihän se Cuivrelle kuulunut.
Metsä vilahti ratsukon kiitäessä läpi jäätyneen, puiden koristaman autiomaan. Oli hiljaista, ainoastaan kavioiden kopina ja jään rasahtelu kuului. Mustatukka alkoi pian hiljentää tammansa tahtia raviksi ja siitä käynniksi.
"Perillä..."
Tuo totesi yksinkertaisesti ja pysäytti hevosen, nähdessään edessään vielä nukkuvan kaupungin, jota aamuaurinko värjäsi.

Matka oli sujunut todella nopeasti, vaikka hevosen vauhti ei ollut kova. Ehkä Katista vain tuntui että matka oli sujunut nopeasti, sillä hän oli nukkunut ainakin osan matkasta. Edessä näkyvä kaupunki näytti autiolta ja nukkuvalta auringon noustessa, eikä Kat erottanut minkäänkaltaista liikettä kaupungissa. He olivat vielä jonkun matkan päässä itse kaupungista, mutta niinkin kaukaa saattoi erottaa kaupungin katuja ja ääriviivoja. Aamu auringon valossa Selesia näytti todella kauniilta, aivan erilaiselta kuin miltä se viimeksi Katin käydessä näytti. Silloin kaupunki oli ollut kylmä, pimeä ja uhkaava, siitä puuttui nyt näkyvä viattomuus ja kauneus. Mutta nainen tiesi, että Selesia oli kaikkea muuta paitsi turvallinen kaupunki. Pimeän aikaan kaupunki muuttui kokonaan ja pahuus suorastaan tihkui joka rakosesta. Kat toivoi ettei hänen tarvitsisi olla liikkeellä kovin montaa yötä.
"Niin...maisema alkaa näyttää entistä tutummalta. Oletkos sinä käynyt Selesiassa useinkin?" Katin mielestä ei ollut pahitteeksi puhua miehelle, koska oli itse ollut kauan aikaa hiljaa. Matka oli kuitenkin pian ohitse ja ennen eroamista nainen halusi sentään tietää jotain häntä kuskanneesta haltiamiehestä. Häntä ei pahemmin miehen tausta kiinnostanut tai tämän läheiset tai miehen elämä ensinnäkään. Mutta jostain syystä Kat huomasi, että häntä kiinnosti minne mies oli menossa ja miksi. Syytä hän ei siihen tiennyt, mutta oikeastaan nainen ei pahemmin syistä välittänytkään.

Cuivre pysäytti hevosensa ja vain katseli eteensä kohti punertavaa aamuaurinkoa. Kaupunki näytti niin viattomalta ja rauhalliselta, nukkuessaan vielä, vaikka yö oli poistunut jo. Tähdet ja kuu näkyivät enää haaleina aaveina punertavan taivaan pinnalla. Taivas oli kauniin pelottava, ihan kuin veren tahrima. Taivas kertoi ikävää tarinaansa tuon kaupungin öistä... Ne olivat täynnä verta ja varjoja, mutta se ei ollut ongelma kokeneelle haltiamiehelle. Ehkäpä hän saisi töitä metsästäjänä, sillä tuossa kaupungissa oli usein vampyyrejä, ihmissusia ja demoneita. Osittain se johtui varmaan siitä, että tuolla saarella ei ollut paljon suuria kaupunkeja, joten ihmisravinto saattoi olla vähissä. Eipä Cuivre kummemmin tuosta kaupungista pitänyt.
Tamma hirnahti kärsimättömänä ja Cuivre antoi sen kävellä jälleen eteenpäin, kohti kaupunkia. Aurinko nousi hitaasti, mutta varmasti ja taivas muuttui pian kullaksi, sitten siniseksi, kertoen kylälle, että oli aika aloittaa uusi ja tuore aamu. Naisen esittämään kysymykseen Cuivre nyökkäsi rauhallisena.
"Olen."
Enempää vastausta ei mustatukasta irronnut, ratsukon kulkiessa kaupunkiin. Portti oli auki jo näinkin aikaisin, joten kaupunkiin pääsi helposti vain menemällä sisään. Cuivre katseli huppunsa varjoista ympärilleen. Vielä oli hiljaista, ainoastaan jotkut aamuvirkut olivat liikkeellä tuohon aikaan, mutta nekin jotka olivat, katsoivat vähän kummastuen tuota erikoista vaeltajaparia. Cuivre laskeutui hevosen selästä ja katseli vähän ympärilleen. Mistäköhän pitäisi aloittaa?

He olivat perillä. Katin oli edelleen vaikea uskoa että pitkä matka oli ohi ja että hän oli todellakin Selesiassa. Hän tunsi olonsa keveäksi, vaikka sydäntä varjostikin muisto viime kerrasta kaupungissa. Se oli päättynyt verilöylyyn josta Kat itsekin oli vain täpärästi pelastunut. Mutta ehkä nyt Selesiassa olisivat asiat paremmin, vaikka tässä kaupungissa asiat eivät voineet edes paljoa parantua. Kaupunki kun oli öisin täysin pahuuden vallassa eikä sitä niin helposti nujerrettu.
"Vai niin. Uskoisin että sinulle on käynyt ilmi että minunkin matkani päättyy tähän." Kat naurahti ja hymyili. Nainen meni hevosen lähelle ja silitti tätä varovasti, sen enempää miettimättä. Hän halusi kiittää myös hevosta koska tämähän hänet oli kuljettanut perille asti. Hevonen oli todella kaunis, ja sen olemus sai hengen salpaantumaan. Niin kaunista hevosta ei joka päivä nähnyt. Hiljaa nainen kuiskasi melkein äänettömän kiitoksen hevoselle, ja kääntyi sitten kiittämään haltiamiestä tämän avusta.
"Pakkohan minun on sinua vielä kiittää kun suostuit hevosesi kyytiin minut ottamaan. Tiemme taitaa sitten tässä erota. Mutta kiitos." Hän katsoi vielä kerran mieheen, kuin kysyäkseen tarvitsiko tämä apua missään.

Siitä oli pitkä aika, kun Cuivre oli viimeksi ollut tässä kapungissa ja moni asia oli muuttunut. Oli tullut uusia rakennuksia ja vanhoja oli purettu. Mutta silti kaupungin tunnelma oli yhä sama, kuin vuosia sitten. Olihan se mukavaa tietää, ettei mikään muuttunut, mutta sekin oli vain illuusiota. Cuivre tiesi, että maailma oli muuttumassa. Haltia tunsi sen syvällä kehossaan, vaikkei koskaan asiasta puhunut. Kukaan ei ymmärtäisi, hän vain aisti sen. Skinfaxen kaviot pitivät kopisevaa ääntä osuessaan katukiveykseen. Hevosia tuossa paikassa ei paljoa ollut, joten erikoinen ääni herätti mielenkiinnon ympärillä. Monille tuli hevosesta mieleen ritari, jolla olisi kiiltävä panssari ja miekka. Cuivrella ei panssaria ollut, hän oli pelkkä vaeltaja.
Mutta kaupungissa aisti tietynlaisen jännitteen. Se oli varpaillaan ja varuillaan joka hetki, sillä elämä Selesian öissä oli vaarallista ja näin aikaisin aamulla, yön kauhut eivät vielä olleet ohi. Cuivre aisti sen, ettei heistä heti pidetty. Muukalaisista harvemmin pidettiin. Skinfaxen hirnahdus vetäisi Cuivren takaisin tähän aikaan ja paikkaan. Tamma hirnui tyytyväisenä, neidon taputtaessa sitä. Uteliaana eläimenä Skinfaxe töni myös lempeästi turvallaan tuota.
"Se ei ollut vaiva. Pidä huoli itsestäsi tässä paikassa."
Cuivre totesi ja hymyili ensimmäisen kerran koko aikana tuolle naiselle.
"Hän pitää sinusta."
Cuivre totesi naiselle ja tarkoitti sanoillaan hevostaan. Tosiaan, nuori tamma piti lempeästä naisesta ja kerjäsi lisää rapsutuksia. Skinfaxen olisi pitänyt olla sotahevonen, mutta pullaponi se enemmän oli.

Kat virnisti leveästi nähdessään hevosen reaktion. Se selkeästi kerjäsi lisää, joten hän jatkoi rapsuttelua ja silittämistä.
"Kiltti tämä sinun hevosesi..ja totisesti se pitää siitä kun sitä rapsutetaan. Ja kyllä minäkin pidän hevosestasi." Kat hymyili leveästi eikä voinut estää pientä naurunpyrskähdystä. Tilanne oli hänestä huvittava, mutta hyvällä tavalla ja pitkän matkan jälkeen Katista oli mukava vähän rentoutua ja nauraakin vähän.
Kaupunki näytti melkein kullatulta auringonvalossa. Taivas oli entistä kirkkaampi ja kauniimpi, se enteili hyvää säätä. Selesia oli alkanut herätä ja kaupungin kaduilla näkyi liikettä, porukkaa oli ilmestynyt yllättävän paljon niinkin lyhyessä ajassa. Tämä päivä saattaisi olla hyväkin päivä, vaikka Kat tunsikin hienoisen pahuuden ilmassa. Ainakin valoisaan aikaan hän saisi olla rauhassa ja nauttia kauniista kaupungista, joka näytti aivan erilaiselta kuin viimeksi.
Kat tajusi vasta, että mies hymyili hänelle. Miehellä oli epätavallisen huomiotaherättävä hymy. Hymy oli kaunis eikä Kat pystynyt kuvailemaan sitä komeaksi. Haltiamies näytti aivan erilaiselta ja nainen tunsi tunnelman vapautuvan hieman.
"Luulen kyllä että pärjään, olen kuitenkin aika usein täällä Selesiassa käynyt. Yritä sinäkin pärjäillä, ja katso myös hevosesi perään. Tosin et kyllä vaikuta semmoiselta tyypiltä joka helposti mitään pahaa hevoselleen tekisi, mutta Selesiassa on todella pahoja ihmisiä." Hänen ilmeensä vakavoitui hetkeksi, mutta pyyhki epämiellyttävät muistonsa pois, ja hymyili vielä kerran haltiamiehelle.

Cuivrea huvitti tilanne. Skinfaxe hamusi turvallaan naisen hiuksia ja töni lempeästi suurella päällään.
"Skinfaxe on..."
Cuivre vain mutisi hiljaa ja katseli molempia neitoja, hevostaan ja tuota kaksijalkaista, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt. Mutta joskus oli parempi olla tietämättä. Jotenkin, nimen kertominen ei tuntunut kovin viisaalta, silloin toinen voisi hallita häntä. Samalla kun nainen vielä silitteli Skinfaxea, Cuivre katseli aamuista kaupunkia. Miten upea aamuauringossa kylpevä kaupunki olikaan, hiljainen ja rauhallinen. Kadut ja talot olivat päällystetty kultaisin laatoin. Siltä se ainakin näytti. Cuivre oli kaupungeissa mieluiten aamulla ja illalla, kun ketään ei vielä liikkunut paikalla. Erikoinen haltia suuren hevosen selässä keräsi katseita ja jotkut ihmiset jopa paheksuivat outoa suippokorvaa. Yön kauhut elivät siis edelleen tuossa kaupungissa ja jossain kaukana pystyi juuri ja juuri haistamaan veren makeanimelän tuoksun.
Haltiamies katseli hetken vielä kaupunkia ja sitten naista. Naisen sanoille tuo nyökkäsi hiljaa.
"Niiden pahojen ihmisten takia olen täällä..."
Tuo hiljainen, yksinäinen kulkija tunnettiin palkkamurhaajana joissain kaupungeissa. Hän oli työssään etevä, koska oli äänetön, tarkka ja nopea. Haltia ei ollut kertaakaan epäonnistunut salamurhaamisessa.
Mies silitteli tammansa kaulaa.
"Jos etsit töitä... Voisin palkata sinut pitämään huolta Skinfaxesta."
Cuivre ei kaupungissa ollessaan ehtinyt juuri koskaan ratsastaa ja harjata hevostaan, sillä palkkamurhaajan aikataulu oli tiukka, varsinkin, jos hän teki myös jotain muuta työtä. Cuivre veti huppuaan enemmän kasvojensa suojaksi ja katseli ympärilleen valppaana. Hän ei luottanut tähän paikkaan.

Kat ei voinut kuin yhtyä miehen sanoihin, sillä hänkin oli kaupungissa sen pahuuden takia. Sen takia että pystyisi postamaan edes pienen osan sitä ympärillä haihtumatta vellovaa pahuutta. Hän oli Selesiassa jotta voisi tappaa erään henkilön joka oli satuttanut ja tappanut monia viattomia kaupunkilaisia. Sen henkilön Kat tunsi itsekin, ja viime tapaaminen ällötti häntä syvästi ja sai jopa Katin kaltaisen vahvan ja pelottoman naisen epäröimään. Mutta tällä kerralla hän saisi sen henkilön tapettua, hän ei antaisi semmoisen murhaajan liikkua vapaana Selesian kaduilla, ja tappaisi tämän säälimättä. Murhaajissa nyt ei muutenkaan ollut säälittäviä ominaisuuksia, ja vielä vähemmän Katin kohteessa.
"Minä myös. Itselläni on eräs työtehtävä..joka..hmm. Liittyy tappamiseen, kaipa minä sen sinulle voin sanoa." Kat hymyili vähän hermostuneesti koska hänen edellinen lauseensa vain sujahti varomatta ja huomaamattasuusta ulos. Noh, mitäpäs sitä enää korjailemaan, ajatteli hän. Haltiamies ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään pahalta tai epämääräiseltä, vaan ihan mukavalta ja kunnon kansalaiselta. Ja Kat itse uskoi että pahojen ihmisten tappaminen paransi maailmaa, eikä hän sitä alkaisi peittelemään.
"Selesiassa pelkästään on niin paljon pahuutta. Ja minä olen tullut tänne poistamaan ainakin pienen osan sitä pahuutta." Hän katsoi miestä itsepäinen ilme kasvoillaan, mutta kova ilme suli pian hymyyn kun Kat jatkoi Skinfaxen silittämistä ja paijaamista. Hän muisti mitä haltiamies oli sanonut hevosen hoitamisesta.
"Ah! Tosiaan unohdinkin vastata tuohon. Juu kyllä, mielellänihän minä Skinfaxen kaltaista kilttiä hevosta hoitaisin. Oma työtehtäväni kun vie aika vähän aikaa ja minulla on päiväsaikaan paljon vapaata. Otan mielelläni työn vastaan, jos se vain sopii."
Kat oli iloinen että saisi jotain muutakin ajateltavaa kuin murhaaminen ja tavat jolla hän saisi kohteensa pois päiviltä. Hän katsoi kaupunkia uteliaana, etsien löytyikö kaupungista näinkin valoisaan aikaan jotain epäilyttävää. Kaupunkilaisten joukossa hän ei nähnyt ketään tavallisesta poikkeavaa eivätkä he tehneet mitään epäilyttävältä näyttävää. Mutta pahuus velloi jo nyt Selesian yllä, eikä Kat edelleenkään pystynyt luottamaan nyt niin viattomalta näyttävään kaupunkiin. Kaikki ei todellakaan ollut sitä miltä näyttää, ja vähiten tämä kaupunki joka oli erityisen taitava kätkemään kaiken pahan sokkeloisten katujen kätkemiin piilopaikkoihin. Mutta öisin ne astuvat esiin ja minä nappaan ne, kaiken pahan, Kat vannoi itselleen.

Cuivre hieraisi leukaansa mietteliäänä ja katseli naista pitkään. Oliko tuo tappaja? Jokseenkin vaikea uskoa. Hän näytti niin ystävälliseltä, mutta ystävällisten kasvojen taakse saattoi piiloutua ihan mitä tahansa, sen Cuivre oli oppinut. Sitäpaitsi, olihan tuo voimakas ja päättäväisen näköinen nainen myös, joten loppujen lopuksi, ei se ollutkaan niin ihmeellistä. He olivat siis samassa työssä täällä... ja olivat jo melkein ystävystyneet.
"Voisimme tehdä yhteistyötä... Olemme molemmat tappoaikeissa..."
Cuivre mutisi hiljaa, ettei heräävän kaupungin asukkaista kukaan kuulisi hänen sanojaan. Tämä oli harvinaista, sillä yleensä Cuivre oli niin yksinäinen susi, ettei kaivannut tai antanut apua kellekkään, ellei erikseen pyydetty. Nyt siis nainen tiesi hänen olevan palkkamurhaaja. Toivottavasti se ei muuttanut hänen käsitystään haltiamiehestä.
Cuivre käveli muutaman askeleen eteenpäin, katsellen ympärilleen. Skinfaxe jäi seisoskelemaan naisen viereen ja lempeästi hörisi tälle, jutteli kuin varsalle. Cuivrea moinen huvitti. Skinfaxe oli kyllä pullaponi, mutta harvoin se kellekkään tuolla lailla hörisi ja käyttäytyi, kuin kissanpentu. Ehkäpä naisessa oli jotain, mikä sai tamman heltymään.
"Kiitän... Skinfaxe on helppohoitoinen. Oletan, että osaat harjata ja ratsastaa hevosta."
Cuivre puheli osittain naiselle, osittain itsekseen ja katseli kaupunkia. Täynnä pahuutta, tuo paikka oli pahuuden pesä, joka sikisi uutta joka yö... Ja siitä oli tehtävä loppu, ainakin osittain. Kaupunki näytti vieläkin hieman pelokkaalta öisen ajan jälkeen, asukkaat olivat epäluuloisia. Cuivren pitäisi pian etsiä työnantajansa, ettei homma menisi sivusuun. Jos tuuri ja kohtalo olisivat suotuisat, heillä saattoi jopa olla sama työntarjoaja, joka heidät oli tänne kutsunut.
Cuivre käveli takaisin Skinfaxen ja naisen luokse. No nyt tuo tiesi, miksi haltia oli kaupungissa, joten voisihan tuo samantien tietää enemmän. Mustatukka ojensi kättään tervehtiäkseen naista.
"Olen Cuivre."
Mies esittäytyi lopulta, tähän asti salattuaan nimeään tarkasti.

Katin oli vaikea tajuta että mies tosiaan oli tappaja. Hän uskoi sen kyllä, ei hän epäillyt etteikö mies oikeasti olisi tappaja. Mutta päältäpäin haltiamies näytti ystävälliseltä, ja tavallaan kunnolliselta henkilöltä. Katin mielestä Selesiassa oli pakko olla tappajia, jotta pahuus saataisiin kuriin, mutta se ei silti ollut kovin arvostettu tai kunniallinen ammatti. Kat katsoi miestä ja näki tämän kasvoilla lempeän ilmeen. Oli todellakin vaikeaa uskoa että tämä mies pystyisi murhaamaan, vaikkakin vain pahuuden vähentämiseksi mutta silti.
"Niin..se voisi olla ihan hyvä ajatus."
Katia ei haitannut ollenkaan se, että he tekisivät yhteistyötä. Päinvastoin, Kat kaipasi seuraa työssään sillä hän ei ollut saanut montakaan ystävyyssuhdetta töistään. Kaikki oikeastaan vain miettivät omia etujaan ja taistelivat "saaliistaan" kuin leikkisivät jollain lelulla. Hänen mielestään sellainen käyttäytyminen oli turhaa, koska yhteistyö oli kuitenkin edellytys sille että ylipäätänsä kok organisaatio pysyi pystyssä, puhumattakaan siitä että tappamisissa onnistuttaisiin. Katista oli hienoa tavata joku, joka poikkesi tämän organisaation tavoista ja uskoi samallalailla kuin Kat. Ehkä yhteistyöstä ei tulisi helppoa, mutta palkkamurhaajan työ nyt oli kovin harvoin helppoa, yleensä se vei kaikki ajatukset, yöunet ja melkein jo elämänilon. Nainen uskoi kuitenkin että miehestä olisi hänelle seuraa kaiken tappamisen ja suunnitelmien lomassa.
"Osaanhan minä. Olen hevosia ennenkin hoitanut ja minulla olikin ennen itselläni hevonen. Enpä usko että taidot vuodessa olisivat niin paljon ruostuneet."
kat ei voinut kun virnistää nähdessään Skinfaxen hörisevän ja kerjäävän huomiota. Niin kauan kun Kat hevosta hoitaisi, saisi se enemmänkin kuin tarpeeksi huomiota, koska nainen todella piti hevosista. Hän rapsutti Skinfaxea ja silitteli tätä, antaen hevoselle mahdollisuuden olla hänen huomionsa keskipisteeenä.
"Tämän hevosen hoito on varmasti helppoa. Niin kiltti ja huomionkipeä, ja lempeä. En usko että tulee mitään ongelmia." Kat hymyili ensin hevoselle ja sitten miehelle. Hän tarkotti sanojaan, koska tunsi todella että hevosen hoidosta tulisi mukavaa ja leppoisaa ajanvietettä kaiken kiireen keskellä.
Hän hämmästyi kun mies ojensi kätensä hänelle. Ei Kat ollut odottanut miehen avautuvan niin nopeasti, koska eiväthän he kuitenkaan kovin hyvin tunteneet toisiaan. Mutta yllätys oli positiivinen, joten Kat tarttui käteen ja puristi sitä reippaasti.
"Hauska tutustua. Minä olen Kat. Ehkä nyt kun olemme esittäytyneet, pitäisi mennä itse kaupunkiin sisälle. Olemme seisseet tässä portilla ja aika kauan." Kat naurahti hieman ja kääntyi porttia päin, valmiina astumaan sisään tuttuun kaupunkiin. Vaikka hän tiesi että tekisi melkein mitä tahansa jotta välttyisi menemästä Selesiaan.

Cuivresta oli mukavaa, että tuo nainen, joka oli esitellyt itsensä Katiksi, suostui yhteistyöhön. Hankalaa siitä tulisi mitä luultavimmin, ainakin aluksi, sillä heillä oli varmasti eri näkemys siitä, miten pitäisi tappaa ja puolittaa palkkio. Mutta parempi se oli, kuin olla yksin, sillä yksin oli aina vaarana jäädä kiinni, jos kukaan ei pitänyt vahtia tai auttanut vaikeissa tilanteissa. Ainakin Cuivre oli valmis auttamaan. Oliko Kat? Vaikka nainen vaikutti ystävällieltä ja uskolliselta, ulkokuori saattoi pettää. Kat saattoi olla ihan millainen vain sisältä, joten haltiamies pitäisi kyllä varansa tuon seurassa, ettei vain tulisi huijatuksi millään tavalla.
"Mennään, Kat."
Cuivre totesi rauhallisena ja käveli portista sisään. Äänettömiä askeleita säestivät Skinfaxen terävät kavionkopseet, tuon kävellessä perässä. Eläin kärkkyi huomiota, aina kun siihen oli vain mahdollisuus. Cuivre silitti hieman tammaansa.
"No sitten uskon Skinfaxen käsiisi. Ruokin sen itse, mutta muuten olet vapaa hoitamaan ja ratsastamaan sitä mielesi mukaan."
Luultavasti Cuivre ei osannut epäillä Katia. Vaikka haltia oli yleensä epäluuloinen uusia kasvoja kohtaan, Katia ei pystynyt epäillä. Naisesta vain huokui ystävällisyys ja hyvä aura. Cuivre hymyili vähän ja katseli hetken Katia. Tuosta voisi tulla hyväkin työtoveri. Ja miten kauniisti Kat puhui myös Skinfaxesta.
"Se on sellainen pullaponi."
Cuivre naurahti hiljaa, mutta vakavoitui samantien ja katseli kylää ympärillään. Kylä oli hyvin luontaantyöntävä ja epäluuloinen, jokainen katseli heitä epävarmasti ja Cuivre halusi kadota huppunsa varjoihin. Harmi, ettei se ollut mahdollista. Cuivre käveli pitkin katua ja katseli kylää. Siinä pystyi aistimaan kuoleman.
"Minne olet menossa nyt?"
Cuivre kysäisi Katilta takanaan. Jos nainen oli menossa jonkun luokse, kuka hänet oli palkannut, Cuivrehan voisi hyvin mennä mukaan.

Kat oli iloinen. Hänellä oli nyt yhteistyökumppani, ja nainen luotti jo nyt Cuivreen. Ehkä oli virhe luottaa toiseen jo tässä vaiheessa, mutta mies todellakin vaikutti luotettavalta ja sellaiselta jonka kanssa todella tuli toimeen. Hän todellakin oli valmis auttamaan Cuivrea, ja totta kai yhteistyökumppanien pitää tukea toisiaan hätätilanteissa. Toisaalta nainen aikoi pitää sisimpänsä Cuivrelta piilossa ainakin näin alussa. Hän ei mielellään jakanut menneisyyttään muiden kanssa, puhumattakaan siitä mitä hän oikeasti tunsi. Kat tiesi että hänen oli pakko olla rehellinen, ja niin hän aikoi ollakin. Oli silti asioita, jotka pystyi jättämään varjoon ja piiloon.
"Juu, mennään vain. Ja kiitos, en ole hoitanut hevosia sitten oman ratsuni kuoleman ja on todella mukavaa saada olla lähellä jotain niin hienoa eläintä."
Kat hymyili ja seurasi Cuivrea portista sisään heräävään kaupunkiin. Ympärilllä hääräsi aikaisin liikkeellä olevia kauppiaita, ja nurkissa lojui juoppoja ja kodittomia. Kaupunki näytti kaikin puolin viattomalta, ei täydelliseltä mutta mikäpä kaupunki nyt oli täydellinen. Kat käveli Cuivren oikealla puolella, ja silitteli hitain liikkein Skinfaxea, rauhoittakseen eläintä. He eivät saisi pitää kovin kovaa melua tai suurin osa muusta kaupungista ei ottaisi heitä vastaan kovin hyvin. Kat ei halunnut pilata tätä moisen asian takia, eikä missään nimessä antaa kohteensa luikkia syyttömänä pakoon. Miettiessään kohdettaan, hänen päähänsä iski ajatus: Onkohan Cuivre menossa tappamaan samaa kohdetta kuin minä?
"Niin..niinsanottu päämajani on tästä parin korttelin päässä. Semmoinen ränsistynyt mutta näyttävä keltainen vanha rakennus. Entäs sinä?" He olivat kohta jo perillä Katin päämajalla ja naista jännitti minne mies oli matkalla ja kenen alaisuudessa tämä työskenteli.

Cuivre ei yleensäkkään luottanut kaupunkeihin. Hän oli metsäläinen, metsän kasvatti, joten kaupungeissa oli tuntui ahdistavalta ja tunkkaiselta. Kujat olivat täynnä jätteitä, juoppoja ja muuta epämiellyttävää. Pistävä haju leijui ympärillä ja paikka oli täynnä epäluuloisia ja epäluotettavia ihmisiä. Tämä ei ollut paikka haltialle ja mies oli yhtä levoton kuin hevosensakkin. Skinfaxe pärski hiljaa ja steppaili välillä paikallaan levottomana, pysyen tiukasti omistjansa vierellä. Kat tuntui viihtyvän hyvin tamman seurassa. Naisella oli erikoinen vaikutus hevoseen, sen Cuivre huomasi heti. Skinfaxe tuntui olevan rennompi ja rauhallisempi Katin seurassa. Oli mukavaa katsella molempia.
Katukiveytys kopsahteli askelten alla, kaksikon kävellessä eteenpäin, suuri hevonen perässään.
"No... Minulla ei tavallaan ole paikkaa, joten voin tulla mukaasi."
Niinpä niin. Cuivre osasi olla kiero palkkamurhaaja. Hän valitsi sen, joka maksoi kaikista eniten. Mutta ensin piti vain löytää joku, joka halusi palkkamurhaajan palveluksia. Ja varmasti Katin palkkaaja suostui maksamaan myös Cuivrelle, hän oli kuitenkin ammattilainen pimeässä työssään. Haltiamies seurasi työtoveriaan pitkin katuja ja kujia. Skinfaxelle pitäisi löytää jokin paikka, yleinen talli tai mikä vain, missä se voisi vietää aikaa, samalla kun isäntä oli silmpomassa muita. Cuivre vähän katseli ympärilleen, etsien jotain paikkaa hevoselle. Oikeastaan haltia voisi vain päästää tammansa vapaasti juoksemaan metsään, mutta ehkä se ei ollut ihan täydellinen idea.
"Kat, mene sinä kertomaan työnantajallesi, että lyöttäytyisin mielelläni työpareksesi, menen etsimään Skinfaxelle tallia"
Cuivre pohti hieman työnjakoa.

Vaikka ulkoapäin kaupunki näytti kauniilta, tunsi Kat silti olonsa epämukavaksi. Selesia oli kieltämättä taitava peittämään pahuuttaan, mutta nainen ei ollut niin sinisilmäinen että olisi uskonut kaupungin hyvyyteen. Hän ei luottanut kehenkään kaupungissa, ei oikeastaan edes omaan työnantajaansa ja piti kaikkia vihollisina. Cuivre oli ainoa, jonka kanssa hän pysty liikkumaan suhteellisen omana itsenään, miettimättä aikoisiko mies hyökätä hänen kimppuunsa. Haltiamiehessä oli jotain, joka sai Katin luottamaan häneen, ja Skinfaxen lempeys vain edesauttoi asiaa. Muu kaupunki olikin sitten kuin pilalle mennyttä kalaa, haisikin pahuudelta.
"Selvä, sehän sopii oikein hyvin. On aina mukavaa kun on seuraa." Kat hymyili miehelle, ja oli oikeasti iloinen siitä että oli saanut seuraa kaupungissa. Ja vieläpä ehkä samassa työpaikassa, se oli uskomatonta. Ainakin nainen näkisi hevosta useammin, jos Cuivre ei osoittautuisikaan mielenkiintoiseksi persoonaksi. Mutta Kat uskoi että Cuivren kanssa olisi ihan mukavaa työskennellä.
Katin päämaja oli nyt ihan lähellä, noin korttelin päässä. Katu alkoi tuntua piinaavan tutulta ja kaikki muistot palasivat mieleen painajaismaisina. Nainen oli onneksi tottunut tähän, eivätkä pelkät muistot voineet häntä horjuttaa. Pian kadun päässä näkyi vanha keltainen talo, jonka ränsistyneestä portista Kat ei voinut erehtyä.
"Tuo se on, olemme kohta perillä."
Katu alkoi näyttää kuoppaiselta ja siltä ettei sitä olisi vuosikausiin hoidettu. Se oli osaksi totta, kukaan päämajalta ei koskaan jaksanut tietä korjata, ja itse talo näytti vielä hirveämmältä, kuin olisi luhistumaisillaan kasaan. Onneksi sinne oli vielä vähän matkaa, Katilla oli aikaa kerätä voimia palata paikkaan josta oli itselleen vannonut pysyvän kaukana.
Kun he seisoivat portin kohdalla, Kat huokaisi syvään. Siitä valasta ei näköjään tullut mitään. Hän avasi portin, joka näytti yhtä ruosteiselta ja rikkinäiseltä kuin aina. Narinan saattelemana hän astui mädäntyneiden lehtien täyttämälle lyhyelle pihatielle.
"Niin..sinä voisit oikeastaan odottaa tuossa kuistilla kun minä etsin työnantajani käsiin. Luulen kyllä että saat paikan...tätä paikkaa aika moni karttaa."
Nopein askelin Kat meni oven luo ja pamautti sitä pari kertaa odottaen vastausta.

Cuivre tiesi, ettei hänellä ollut kovin kiire etsiä tallia Skinfaxelle. Rehellisesti, hän ei halunnut jättää hevostaan yksin, sillä tuohon kaupunkiin ei ollut luottamista. Tottakai oli niitäkin, jotka pysyivät kaidalla polulla parhaansa mukaan, mutta yleensä tuloksensa oli surkea farssi. Täällä asuvat jotenkin syntyivät pahoiksi, vaikka yrittivät parhaansa. Kaupungilla oli paha maine ja sen huomasi. Kävellessään Katin perässä, Cuivre käveli yhden sammuneen juopon ylitse ja Skinfaxe seurasi perässä.
Välillä Cuivre tarkasteli Katia, yritti ottaa selvää mitä tämän silmät ja kehonkieli kertoi naisesta ja tuon ajatuksista. Haltia ei voinut uskoa Katin olevan samanlainen pyrkyri, kuten monet muut asukkaat täällä. Ei, Katissa oli jotain puhdasta ja aitoa, sellaista, mihin törmäsi metsässä, kuten luonnopurot ja koskemattomat aarnimetsät. Samanlainen luotettavuus ja puhtaus oli aistittavissa tuosta neidosta. Mukavaa, ettei Cuivren tarvinnut seistä varpaillaan koko aikaa ja olla valppaana, koska häntä puukotettaisiin selkään.
Valo värjäsi kaupunkia, päivällä se näytti ihan normaalilta, kuten kaikki muutkin kaupungit. Se sykki elämää, ihmiset elivät normaalisti, mutta sivusilmällään Cuivre pystyi nähdä pahuutta jopa päivän valossa. Haltia oli elänyt liian kauan uskoakseen enää ihmisten hyvyyteen ja luotettavuuteen. Ihmiset alkoivat olla pahoja, menneiden aikojen rohkeus ja sankarillisuus löytyi enää kirjoista.
"On hyvä päästä perille pian... En halua katsella tätä kaupunkia pitkään..."
Cuivre mutisi ja seurasi Katia. Talot heidän vierellään ja katu allaan kertoivat surullista tarinaa. Niitä ei oltu huollettu vuosikausiin ja haltia astui jopa viimeöisen veritahran päälle kävellessään. Tämä oli selvästi paikan huonoa aluetta, jossa ei kannattanut liikkua. Cuivre oli varma, että vielä joku tulisi yöllä uhkailemaan heitä puukolla, jos he täällä liikkuisivat, mutta haltia ei ollut suuremmin huolestunut. Hän luotti taitoihinsa ja Katiin.
Rikkinäinen, ruosteinen portti, joka narisi surullisesti, aukeni pian heidän edessään ja verhosi taakseen asunnon. Cuivre jäi Skinfaxen kanssa seisomaan portin toisella puolelle, Katin astuessa siitä.
"Mene sinä puhumaan pomollesi, vien Skinfaxen jonnekkin suojaan. Palaan niin pian, kuin pääsen ja jos jotain tapahtuu, kutsu minua, tulen kyllä."
Sen sanottuaan Cuivre nousi hevosensa selkään ja käänsi sen, kannustaen eläimen raviin.

Katia inhotti seistä taas päämajan ovella. Päämaja itsessään oli ällöttävä eikä nainen halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Mutta nyt hän syystä tai toisesta hän seisoi tutulla ovella, eikä Kat voinut enää perääntyä. Hänen oli pakko jäädä.
Ovi narahti ja aukeni kirskuen. Oven avannut mies mulkaisi Katia ensin vihaisesti kunnes tajusi kuka tulija olikaan. Mies oli Katille tuttu, entinen työpari ja jota Kat inhosi nykyään. Miehen luonne oli niin epmiellyttävä ja epäaito. Niinkuin kaikki muutkin täällä.
"Hm..onkos pomo tavattavissa. "
Kat ilmaisi asiansa nopealla lauseella, kertoen ettei halunnut olla entisen työparinsa seurassa sekuntiakaan enempää. Ovella oleva mies vain nyökkäsi ja poistui hetkeksi. Nainen huokaisi ja naurahti.
"Että minä vihaan tuota henkilöä...niin teennäistä. Mutta pomon pitäisi ihan kohta tulla, ainakin toivon ettei hän pistä meitä odottamaan."
Nainen havahtui ajatuksistaan kun huomasi työnantajansa tuijotuksen. Jopa Katin kaltainen kovanaama jähmettyi. Mustahiuksinen, pitkä mies oli vaiktiuttavan näköinen ja luonteeltaan juuri sitä miltä näytti. Vastahakoisesti Kat katsoi työnantajaansa.
"Niin..kutsu tuli viime viikolla uuteen työtehtävään. Olettaisin että huoneeni on sama kuin aina ennenkin, itäisessä siivessä."
Hän näki miehen nyökkäävän.
"Annan hänelle puheenvuoron."
Kat nyökkäsi Cuivren puoleen, ja raahautui itse sisälle mätänevään taloon.

Cuivre löysi paikan melko nopeasti tammalleen, mutta ei ollut vielä täysin varma, oliko Skinfaxea viisasta jättää yksin. Eläimellehän voisi käydä ihan mitä tahansa tuollaisessa paikassa ja sitä haltia vähiten halusi. Skinfaxe ei tuntunut kuitenkaan hermoilevan paikasta, joten Cuivre uskalsi luottaa hevoseensa ja lähti tallista melko hyvillä mielin, takaisin kohti paikkaa, jossa hän ja Kat olivat eronneet. Matka ei ollut kovin pitkä, varsinkaan nopealle haltialle, joka jaksoi juosta yli kolme päivää pysähtymättä.
Askeleet kiidättivät Cuivrea pitkin likaisia, auringon kultaamia katuja, kohti taloa. Oli niin helppoa liikkua ja samalla katsoa ympärilleen, millainen paikka oli. Osasi löytää kohteena tarkemmin tuosta tuhansien unohdettujen sielujen kaupungista. Kadut olivat täyttyneet liasta ja verestä, muistoista ja pahuudesta. Oli melkoisen inhottavaa juosta tuossa kaupungissa, väistellä juoppoja ja pummeja, hyppiä raatojen yli. Mutta tähän oli totuttava, kerta töitä täältä haettiin. Cuivre ei pysähtynyt kertaakaan, hän tiesi minne piti juosta. Eniten asiassa hermostutti, mitä jos hän ei saisikaan töitä? Jos Katin palkkaaja ei haluaisi palkata Cuivrea? Se olisi kovin sääli, ottaen huomioon, että hän oli jo ehtinyt ystävystyä naisen kanssa.
Tullessaan takaisin talolle, Kat oli odottamassa häntä vieläkin samassa paikassa. Cuivre nyökkäsi hieman Katille tervehdykseksi ja havahtui, kun ovi avautui kirskuen ikävästi, kuin sitä ei olisi huollettu satoihin vuosiin. Eihän koko kaupunkia ollut. Itsevarmana ja äänettömin askelin haltia astui Katin perässä sisälle, sanomatta mitään. Hän antoi Katin hoitaa puhumisen. Selvästi naisella ei ollut hyvät välit olennon kanssa, joka avasi oven. Sen aisti molempien aurasta, he vihasivat toisiaan. Cuivre loi vain ylpeän, kylmän silmäyksen olentoon, eikä välittänyt asiasta sen enempää. Vaikka Kat puhui, Cuivre ei naiselle vastannut. Hän aisti ympäristöä. Talo oli sisältä likainen ja ränsistynyt, lattiat narisivat ja tapetit roikkuivat. Huonekaluja ei juuri ollut. Työnaantajan huone oli sentään vähän enemmän sisustettu ja koristeellisempi. Työnantaja oli selvästi paatunut rikollinen, karski ulkonäkö kertoi enemmän kuin sanat. Kat puhui, muuten oli hiljaista. Edes pomo ei sanonut mitään. Vasta Katin antaessa haltialle puheevuoron, tuo nyökkäsi ja avasi suunsa.
"Olen Cuivre, pohjoisen samooja, elämässä kokenut miekkamies. Tarjoan ammattitaitoista ja osaavaa palkkamurhaajan taitojani teille, jos vain suinkin otatte minut työhön."
Cuivre oli sanoissaan mahdollisimman kohtelias.