Forten galleria

Ei, minä EN ole piirtäjä, olen kirjoittaja. Mutta runot, tarinat, novellit ym. ovat myös taidetta jotan otan oikeuden tuoda julki joitain runoja/tarinoita, joista pidän. Paljon enemmänkin on, mutta kunhan tuon joitain.

Runot:

Kupari ja Teräs, eli eräiden veljesten tarina

Haava yössä, verinaarmu kuun pinnassa,
syntyi korppihiuksi,
syntyi tulitukka.
Nuoret orhit
yön mailta,
hopeasuitsiin puettiin,
kultaiset kannukset kylkiä potkimaan.
Niin villit orhit elämän öissä,
toinen taivas,
toinen maa.
Tuli silmissä, metallinpaloja sydämessä,
Ei tullut ratsua,
ei kesytettyä rautasielua.
Otti aseeksi kuparitulen,
otti aseeksi miekan terän.
Potki kannukset eteenpäin orheja,
laukka läpi muistojen sumun,
kavioit menneestä mustuneina.
tapasi orhin kaltaisensa,
metsän synkässä sydämessä,
kiljunta villin varsan,
nuoren orhin, yöharjan.
Vahvan tapasi, kaltaisena,
punaorhi, kupariharja,
salamoita kavioista, iskiessä kipunaa vastakkain.
Orhien jylhä taisto,
vapisi metsä,
vapisi vuori,
vapisi joki.
Punaneste, metsän väri,
uusi aika alkamassa,
raudan, tulen iskiessä,
veljesten taistelussa.
Veljesvarsat, nuoret orhit,
kaksi villiä sielua.
Elämän öissä, kuoleman päivissä,
ikuisesti kirottuja,
Teräs,
Kupari,
Kaksi ikuisuuden mailta.

Minä olen.

Olen kuolema
veritanssia tanssiva murhaaja.
Olen elämä
uuden alun synnyttäjä.
Olen pahuus,
olen hyvyys.
Olen elävä kuollut
sieluton tyhjyys.
Minä rakastan
minä vihaan.
Minä olen olemassa
mutta tietääkö sitä kukaan?

Valheiden verkko ja hopeiset hämähäkit.

Valheiden verkkoja, hopeisia hämähäkkejä.
Valeseittiä sydämeni suojaksi,
kutovat olemattomia helmiä kilveksi.
Hopeaneulat silmissä, verta vuotaa kivisydämessä.
Kuolemassa on elämä.
Kuoleman tuojalla kultaiset hiukset, hopea viikatteet, kuparihevonen, verisilmät.
Vie pois valheesta, vie pois tuskasta. Kauas rajalle elämän. Sen yli. Ja maahan kuoleman.
Sinä olet hopeahämähäkki.
Sinä kudot valheen sydämeeni.
Uskoin sen, luotin.
Uskoin sielulla, uskoin ruumiilla.
Tuhosit ne, omilla valheilla.
Rakas petturini.

Päivä kaupungilla

Heräsin tyllihameessa taivaansinisessä,
päivävarjo sängyn vieressä on koristeltu kyyhkynsulilla.
Kun astuin ulos aurinkoon, minulla oli mustat saappaat, niissä ketjut kultaiset.
Kävelin pitkin puistokatuja, jossa kulki juna ilman raiteita.
Ja kun jokilaivan kyytiin astuin, en mahtunut! Olin jätti, ainakin kolme kertaa suurempi, kuin se nätti pikkutyttö, joka olin ollut.
Ohitseni laukkasi hevonen, jolla jalat kuin aidanseipäät. Selässä istui kaksikymmentäkuusi miestä, joilla oli pyssyt ja rautaiset keihäät.
Kun kotiin palasin, näin verhot edessä ikkunan. Huusin "Ei enää pimeyttä! Haluan nähdä auringon, en varjoja tuonelan!"
Revin alas verhot, mutta lähti koko taivas mukana. Mitä sitten näin?
Auringon, kultaisen omenan muodossa.
(tämä runo perustuu uneeni, täysin)

Sama se

Sama se, ketä kosketat
Polte.
Sama se, ketä halaat.
Odotus.
Sama se, ketä rakastat
Täyttymys.
Sama se, ketä suutelet.
Onni.
Sama se, ketä himoitset
Pettymys.
Sama se, ketä rakastelet.

Sama se, kunhan se en ole minä...

Merkityksetön

Tähdet eivät loista taivaalla
nielee meri musta käärmeen silmiä ja suden hampaita.
kesäsuudelmia kuolemalla,
sielut lasinkestäväiset viemättömät,
poimii koriinsa ruusulehtiseen
ne merkityksettömät.

Ehkä se veisi minutkin.

Kahdestoista tunti

Ikuisuus yötä jäljellä,
Tunnin kahdentoista lyödessä.
Elä kanssani, elä tämä yö
ei sanoja
vain herkkiä tunteita,
aitoa rakkautta.
Sormet tanssien vartalon pinnalla,
kepeästi.
Huulet toisen huulilla.
täysikuu hopeasointuja pimeässä punoen
tähdet veritanssia villisti tanssien.
Tule lähemmäksi ja elä kanssani.
Ei maailmaa ole.
Vain me.
Yhdessä yksi, yhdessä kaksi.
Minä olen kaaos, tuli ja miekka.
Sinä olet puro, lintu ja kukka.
Vala vailla sanoja.
Sieluista tulee yksi,
yön liiton, yön hetken hedelmän.
Tule rakas..Ole osa minua.

Korentosiipi
Haaveunet mahdottomuuden, tuhannen tähden
loisteen kaukaisuudessa.
Korennonsiivet jokaisen hentoiset
kantavat kauas pimeyteen, yli elämän
ja rajan kuoleman, jättäen kaiken
taakseen.
On ikuisuus, yhdellä
olematon olemattomuus.
Suudelma vampyyrin huulille,
isku enkelin kasvoille.
Korentosiipi hento elämässään yksin,
sydän riivattuna, elää kuoleman pelkoa.
Yhden sanan sielussaan kuulee, sanat
ikuisuuden,
pimeyden,
kaaokesen.

Ikävyys
Kun ikävän pelko iskee mieleen, kylmän terän arkaan sydämeen.
Ah, niin raskas on taakka, jonka yksin sydän verestävä kantaa.
Ikävä riistää, kuristaa hentoa kaulaa..
Yksin
yksin
yksin..
Jotain silloin itsessään, ruumiin sisällä kuolee, kun rakkaan suudelmaa toisen punahuulet maistelee.

Pohjola
Veitsi viiltää valtimoa.
Veri valuu virtana.
Tuska tuntuu talonherra,
kipu kyljissä kirvelevä.
Armoton arvet aukaisee,
veitsellä viatonta viiltelee.
Itkiessä ikiyössä ikuisessa,
Peljätessä päivän paloa.
Kiinni kauhun kantaja,
voimattoman vahva vangitsee.
Ruoskii rangaistuksen raukalle.
Kuolon kalma kylmyys.
Kirveen kohotti kaulalle.
Isku ikuisuuden ikiöihin.
Veri valui vetehen,
uhrin uhmakkaan uinuessa.
Rinnan ruojan rakosesta.

Syyllinen
Kenen syytä tämä kaikki?
Kuka minun elämääni muutti?
Kysyin ihmisiltä, kysyin luonnolta.
Etsin vastausta vaikka mistä.
Etsin koulusta, kotoa ja metsistä.
Ei löytynyt syntipukkia.
Vihdoin löysin vihdoin syyllisen,
kun peilistä näin oman kuvajaisen.

Novellit:

Jumalat

Minut luotiin 40 päivää sitten. Minulla ei ole muistoja, koska en ole elänyt lapsuutta. Minut luotiin suoraan aikuisen naisen ruumiiseen. On vuosi 2080. Taivas on Thames-joen värinen, yhtä vihreä. Asfaltti halkeilee, kaupunki sykkii elämää. Kävelen märällä kadulla, hieman maanpinnan yläpuolella. Ilma tuoksuu tuomenkukkasilta ja märältä asfaltilta. Haluaisin tuntea ruohon. Olen kuullut, että se oli vihreää ja se kutitti ihoa. Ruohoa ei ole enää ollut vuosiin ja tuomenkukkien tuoksu tulee vain katuhuoran hajuvedestä. Punaiset kyyneleeni valuvat kuin itkevän auringon neste, valkoisia kasvojani pitkin. Aurinkoa ei enää ole. Se oli joskus, mutta nyt, on keinotekoinen aurinko. Minäkin olen keinotekoinen. En ole kohdussa kasvanut ihminen, vaan olen luotu, mutta miten, en tiedä. Otan selvää. Suussani maistuu merikrotin maku. Söin sen raakana, koska en osaa kypsentää ruokaa. Lampaanliha sopii merikrottiin, senkin söin raakana. Eläimiä ei ole, ne on hävitetty. Näen keinotekoisia puluja harmaan rakennuksen varjoissa. Sinne olen menossa. Portaat ovat likaiset, täällä haisee pistävälle. Nahkatuoli, johon istun, on ainoa hyvä asia koko päivässä. Se tuntuu hyvin elävältä, niin kuin nahka jumalani pinnassa.. ”Onko sinulla ollut muistoja viimeiseltä kolmelta päivältä?” Se sama naislääkäri, jolla ei ole silmiä, vaan mustat kuopat, kysyy minulta. ”Muistan syöneeni lammasta ja merikrottia. Ja muistan, että minulla oli suhde” Ja minä kerron. Kerron suhteestani jumalaan. Makasin sängylläni alastomana. Hiukseni putoilivat päästä, kuin pelokkaan eläimen. Silmistäni valui punaista nestettä. Hän leijui, niin, leijui vaakasuorassa yläpuolellani ja laskeutui päälleni. Hän oli alaston, vaikka en tiennyt sitä. En tiedä, miltä alaston miesihminen näytti, joten en ole varma, oliko hän alaston. Mutta hänellä ei ollut vaatteita. ”Mitä aiot tehdä minulle?” Kysyin. Silmieni neste tahri hänen ihoaan, hänen koskettaessa minuun. Hänellä oli suden tai shakaalin pää. En tiedä kumpi, sillä en vielä erota eläimiä toisistaan. Harjoittelen sitä. Hevosen ja lehmän erottaminen tuottaa minulle vaikeuksia, enkä tiedä, mikä on kissa. Mutta tuon eläimen tunsin. Pitkä kuono, terävät hampaat, välkkyvät silmät ja pystykorvat. Niin. Susi tai shakaali. ”Sinä lisäännyt Jumalan kanssa. Muita ei ole, jotka sen voisivat tehdä. Sisäelimesi asettuvat paikalleen, joten kanna kohdussasi lapsi, joka on Jumalan oma”. Yritin nousta, mutta hän painoi ranteeni pehmeää patjaa vasten. Hän teki keholleni jotain. Luulin, että se tekisi kipeää, tai olisin nauttinut. Ei. Ei kumpaakaan. En tuntenut yhtään mitään. Olin kuin transsissa. En tuntenut mitään, nähnyt tai kuullut. Hän teki keholleni jotain, mistä ihmiset nauttivat tai kärsivät, mutta minä en. Johtuiko se minusta vai jumalasta? En osaa sanoa. En tuntenut mitään. Ja pian, hän olikin jo poissa. Shakaalinpää ja alaston ihmisruumis olivat hävinneet luotani ja makasin yksin vuoteessani ja pääni oli räjähtää ajatuksista. ”Onko teillä ennen ollut tällaista suhdetta?” Silmätön nainen kysyi. Katsoin häntä, kuin eksynyt lapsi. Ulkona kuului ääniä, siellä ammuttiin. Luultavasti Lontoolaisten kapinallisten äärijoukot ottivat yhteen Pariisilaisten kanssa. Vaikea sanoa. Eifel-tornin he olivat kaataneet eilen, siinä pesi jokin saastunut sieniolento. ”En tiedä, mitä tarkoitatte” Vastasin. ”Seksuaalista.” Nainen tarkensi ja kirjoitti kuluneen kirjoituspöydän takana kaiken ylös. ”En tiedä. En osaa sanoa, mikä on seksuaalinen suhde tai tavallinen suhde tai miten ne liittyvät toisiinsa. Mistä tietäisin mitään, minuthan luotiin vasta 40 päivää sitten..”
Kun tulin jälleen turhasta, typerästä ja jokapäiväisestä kuulustelusta, tilasin taksin kotiin. Riisuuduin ja kaaduin selälleni nitisevälle sängylle. Jouset olivat ruosteessa. Ja siinä hän taas seisoi. Yhtä mahtavana, shakaalinpäisenä ja tuimana. ”Miksi teit sen minulle?” Kysyin. ”Koska sinä kannat nyt lasta, joka on jumalan..” Katsoin kattoa. En halunnut nähdä jumalaa. ”Ja se pilasi minun elämän..” Jumalan ääni tuntui kuuluvan päässäni, vaikka hän seisoi vierelläni, seinään nojaillen. "Typerällä ihmiselämälläsi ei ole mitään merkitystä. Vain jumalilla ja heidän tahdollaan on. Ja sinä olet kantava yhtä meistä. Ja vain se on tehtäväsi, synnyttää minulle poika". Minä huusin, itkin, karjuin ja revin lakanoita sekä tapettia. Punainen neste valui silmistäni ja tahri sängyn. Minä en halunnut. Ei! Halusin pitää elämäni, minun elämäni, oman elämäni...

Caroline
Carolinen seisoi keskellä pölyistä huonetta ja pimeää huonetta. Hänen takaansa kuului "Klip klip klip" ääni, kun hänen veljensä Jack hyppi somilla pikku sorkillaan huoneeseen, jättäen pieniä täpliä, kuin kyyneliä pölyyn.
"Jack, olisitko hiljempaa?"
Caroline sihahti.
"Mutta Caroline..Nimeni ei ole Jack. Ei minulla ole nimeä. Olin Jack, kun olin veljesi, koska en tiennyt, kuka olin. Nyt minulla ei ole nimeä, koska tiedän, kuka olen."
Väitti pieni, sirosorkkainen pässi. Tietenkään, Caroline ei ollut varma, puhuiko pässi totta. Mutta soma valkoinen pässi se silti oli ja hän oli nähnyt sen joskus olevan Jack. Jack oli ollut hiljainen, kalpea ja viihtynyt kallioilla juostessa, mutta pässi oli oikein kiltti ja puhelias. Pässinä hän olisi varmaan parempi veli, mutta olisi sangen hassu ajatus olla sisko pässille. Caroline katsoi lattiatasoon, jossa kaksi punaista silmäparia kiilteli. Carolinen mielestä oli myös sangen hassua, että hänen paras ystävänsä Kate ja poikaystävänsä Danny olivat äkkiä niin erilaisia, kuin äsken. He olivat muuttaneet hassusti muotoaan. Caroline ei edes tiennyt, että hänellä oli poikaystävä. Ei kukaan sitä ollut hänelle kertonut. Ehkäpä se oli tapahtunut hänen tietämättään jossakin, vaikkapa koulussa, kaupassa ta kadulla. Hän oli alkanut seurustella tietämättään. Eikä hän muistanut, koska oli parhaaseen ystäväänsä tutustunut. Olikohan se edes mahdollista, että hänellä oli paras ystävä? Omituista, perin omituista, Caroline ajatteli. Hän laskeutui polvilleen pölyiselle lattialle, josta häntä katsoi pieni musta rotta. Rotan viikset väpättivät ja sen kalju häntä huiski pari kertaa pieni viiltoja pölyyn, jonka alta paljastui kiiltävä lattia. Sitten Caroline näki rotan vieressä pienen, väpättäviä viiksiään putsaavan, harmaan ja pienen hiiren. Caroline katsoi hiljaa ja käänteli päätään. "Olen pahoillani herra rotta, mutta jos olette Danny, en usko, että voin olla seuralaisesi. Katsos, minua on opetettu, ettei rotille pitäisi puhua. Samoin hiiret." Olikohan sillä väliä, sillä hänen äitinsähän ei ollut enää normaali. Äiti oli vankina peilin sisällä. Caroline ei ollut puhunut rotille tai hiirille aikaisemmin, joten hän ei tiennyt, miten niille puhutaan. Varmuuden vuoksi, hän esittäytyi itse kohteliaasti, ennenkuin varovasti poimi molemmat pikku ystävänsä käsiinsä. Hän laittoi varovasti punasilmäiset ja vikkelät eläimet puseronsa taskuun. Ei ollut varmaa, olisivatko nuo eläimet edelleen kuin hänen ystävänsä, vai olisiko niillä eläimen tavat ja luonne. Sen takia oli parempi kohdella niitä aluksi vieraanvaraisesti ja kunnioittavasti. Caroline ei halunnut hiirien ja rottien olevan vihaisia. Ne voisivat vaikka purra. Harmaa hiiri, jota Caroline epäili Kateksi, yritti hänen taskustaan pois, mutta Carolinen työnsi sen hyvin lempeästi takaisin
"Olkaa kilttejä, ja pysykää taskussa. Tämä paita on vanha, mutta takki juuri pesty ja uusi. En haluisi, että likaatte sitä"
Caroline käveli kohti suuria, mahonkisia portaita, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Tai ei Caroline sitä enää tiennyt. Portaita pitkin valui punaista nestettä, joka tip-tip-tipotti hiljaa lattialle. Caroline epäili punaisen, tahmeasti liikkuvan nesteen olevan verta. Jack seurasi kiltisti klip-klip-klip äänen säestämänä. Oli tapahtunut niin kummallisia asioita ystävien muututtua jyrsijöiksi ja eteisen pianon miniatyyrihevoseksi, että voi hyvinkin olla, että portaat johtaisivat vaikkapa hautausmaalle, eivätkä ollenkaan hänen pikku huoneeseensa. Ulos Caroline ei voinut mennä, sillä talon ulkopuolella ei ollut mitään. Pelkkää sumua. Peilimaailma oli niin pieni. Siinä maailmassa oli vain talo. Caroline olisi halunnut tuntea vielä auringon ja sateen, mutta harmaassa maailmassa ei ollut kumpaakaan. Sieltä ei päässyt pois, koska valeäiti oli kätkenyt peilin, pitääkseen Carolinen maailmassaan. Veriläikkä suureni. Viimeksi kellarin rappuset olivat johtaneet pieneen huoneeseen, jossa oli ollut helmisilmäisiä lapsia. He näyttivät kuolleilta, mutta elossa he olivat. Ilman sielua. Caroline laittoi käden taskuunsa ja tunsi suuren mustan rotan lämmön kättänsä vasten ja pienen harmaan hiiren viiksien väpätyksen. Caroline huokaisi, kun lähti kiipeämään narisevia portaita, joiden kaiteet alkoivat muuttua puisiksi ja sihiseviksi käärmeiksi, jotka sitten muuttuisivat ehkä vielä joksikin muuksi. Kyllä hän seikkailuista ja arvoituksista piti, mutta hän piti vielä enemmän ystävistään, talostaan ja vanhemmistaan. Hän ei mielellään antaisi heidän muuttua yksitellen joksikin tuntemattomaksi. Tämä oli peilimaailma.

Hyvästi
Aurinko paistoi lempeästi kesäillassa ja sen säteet värjäsivät taivaanrannan sekä ympärillä olevat esineet kauniilla punaisella ja oranssilla. Tuuli oli vaiti, ikäänkuin odottaen. Jossain huusi yksinään ja kaikuvasti joutsenen kauniilla äänellä. Oranssiksi värjäytynyt vesi huuhtoi rauhallisena hiekkarantaa. Muita ei näkynyt, kuin kaksi nuorta rannalla. Kaksi toisiinsa kietoutunutta ja rakastunutta ihmissä. Aurigonsäteet osuivat pojan pitkiin hiuksiin värjäten ne kullalla. Tyttö hänen sylissään oli kalpea, kalpea kuin helmikuinen hanki. Hänen hiuksensa olivat sidottu paksulle letille ja hän nojasi rakastettunsa lämpimään syliin. Tyttö hengitti raskaasti. Poika sipaisi hiukset tämän silmiltä "Koskeeko sinuun, rakkaani?" Kysyi poika hellästi. Tytön kalpeat kasvot yrittivät hymyillä hieman "En tunne enää veren virtausta. En tunne enää sydämeni lyöntejä. Kosketukseni on jäätävä.." Poika painoi sormensa tytön huulille ja katsoi lämpimästi tätä. Tyttö katsoi rakastettuan pitkään ja kyynel virtasi hänen silmästään kauneimman helmen tavoin ja tipahti pojan kädelle. Poika kumartui ja suuteli tyttöään hartaasti. Hartaasti ja lämpimästi. "Huulesi ovat ainakin vielä lämpimät. Ja sydämesi sykkii vielä" Poika kuiskasi hiljaa tytön tummiin hiuksiin. "Sydämeni haluaa lyödä vielä lämmintä verta huuliini, jotta ne voisivat koskettaa sitä ainoaa ihmistä.." Tytön lause jäi kesken, kun hän yskäisi verta suustaan ja se pisaroi vihreälle ruoholle. Poika painoi tytön tiukemmin rintaansa vasten ja silitti tämän hiuksia hellästi. Tyttö olisi halunnut purskahtaa kyyneliin, mutta pysyi vaiti. "Sinä et vuodata kyyneliä?" Poika ihmetteli ja painoi uuden suukon tytön huulille "Miksi itkisin? En ole surullinen. Minä olen kanssasi. Miksi voisin olla surullinen?" Tyttö kysyi ja tämän valkeille ja kalpeille kasvoille palasi hymy "Et pelkää.." Poika sanoi hiljaa ja päätti lauseensa. "En tietenkään, rakkaimpani. Kuolema ei ole loppu. Minä odotan sinua aina.." Tyttö henkäisi syvään ja yski enemmän verta ruoholle. Väsyneenä tyttö kaatui pojan sylistä ruoholle. Poika puristi tytön kättä kaipaavasti "Rakastan sinua.." Poika painoi suukon tytön otsalle ja tyttö hymyili onnellisena "Hyvästi, rakkaani.." Sitten tyttö sulki silmänsä. Tuuli heilutti vihreitä puita ja sai veden väreilemään. Poika oli polvillaan tyttönsä ruumiin vieressä ja itki hiljaa. Niin hiljaa, ettei sitä kukaan voinut kuulla. Aurinko laski lopulta mäen taakse ja sen viimeinen säde osui rakastavaisiin. Koko taivas sammui.

Haltiat

Ngîl cennin firiel vi...
Menel aduial

Sadepisarat ikkunassa muodostivat tuhansien enkelten hopeatäpliä. Niin kylmää, niin kaunista. Hengitykseni huuruaa ikkunaa vasten, se muodostaa talvisia kumpareita, joiden väliin piirrän joen sormellani. Luon maailman pimeään.

Dúr, dúr i fuin...

Kuulin miten he puhuivat, puhuivat toisia kieliä ja sanoja. Ymmärsin sanat, mutta mitä ne tarkoittivat? Istuivat lavalla tai pulpeteissaan kuten haaskalinnut orsilla, varikset kynnet tiukasti puristuneena tuoreeseen lihaan. Mitä he sanoivat minulle, en ymmärrä. Olin ihmisten keskellä, he elävät omaa elämäänsä, vieterit selässä ja kellot sydämen kohdalla. He elävät, vaikkeivät tiedä, miten arvokasta se on. Tuhlaavat puisilla pulpeteilla, seisovat metallipiikkien varassa, tavoittelevat auringon valoa harmaan katon lävitse. Mutta en ole yksi heistä. He olivat variksia, minä olin varpunen. Kelle minä puhun, kun kuurot elävät kanssani?

Man prestant i ardhon?

He luulevat näkevänsä, mutta ovat sokeita. Minäkin olen sokea, mutta näen silti, koska suotun avaamaan silmäni. Näen sen kaiken, mitä he ovat unohtaneet. Unohdetut sadut ja päivät sekä yöt, jolloin tähdet tanssivat kanssani ja haltia istui sänkyni vierellä. Tietämättömät puhuvat ja maailmasta saavat enemmän ne, jotka leikkaavat lihaansa viiltoja ja käyttävät toisten ihmisten naamoja. Maailma on tähtien tomua, illuusio, jota he yrittävät rakentaa täydelliseksi betonivuoreksi, suojaksi mielikuvia vastaan, jotka maalaavat illuusioon värejä ja naurua. Tekevät siitä auringon ja kuun valtakunnan.

Et Eärello Endorenna utúlien.

He kysyvät, saastaisilla suillaan, täynnä sappea ja pikeä. Miksi opettelen haltiakieltä? Ei siitä ole hyötyä, en voi asioida sillä kaupassa. Miksen opiskele ranskaa, kun se täyttää maailman jokaisen nurkan ja pohjan. Miksi piirrän tanssivia haltioita vihkoon, joita kuitenkaan ei ole? Miksen piirrä lakimiestä asiallisessa puvussa, joka on tässä olemassa. Puhun eläimille ja puille, minua sanotaan hulluksi. Nuori sikiöni, pakotettuna tähän maailmaan, kohdussa kasvanut, syntymättä syntynyt. En kuulu tähän, en betonivuoren sisälle, rautaisten lohikäärmeiden lentäessä ylitseni ja päättömien hevosten juostessa ohi. He eivät ymmärrä, miten itken sydänverta, kun en ole tästä paikasta. Kuulun metsään, kuulun vuoreen, kuulun jokeen, kuulun Elrondin taloon ja Lothlorieniin. He muokkaavat kehoani, repivät raajojani joka ilman suuntaan, repivät sisäelimeni kuumilla rautapihdeillä ja painavat minua piparityttömuottiin. Silmieni edessä on liina, en saa nähdä elämääni, en saa katsella maailmaa, paitsi liinaan piirrettyjen silmien läpi. En näe mitään, olen sokea. Liinan läpi vuotaa verta.

An i ú nathant...
An i naun ului.

Piirrän haltian. Se tanssii paperillani ja näyttää onnelliselta. Hiukset ovat silkkiä ja hoikat raajat hipovat kasvojani lempeästi. Siinä se tanssii. Maailmassaan. Ei hajuja, ei ääniä, ei kosketusta. Pelkkä musta viiva keskellä tyhjyyttä. Uusi paperi, puhtaan valkea. Katson hetken paperia ja laitan sen kansiooni, missä kymmenet haltiat tanssivat yhdessä, tyhjässä maailmassaan. Tyhjä, kuten minun maailmani, paperi, jonka laitoin elämään haltioiden lyhtyjen alle. Sadepisarat kuivuvat pois.

Todellakin, Forte kultainen... osaat kirjoittaa. Käytät sanoja todella taitavasti. Minä ainakin inspiroiduin runoistasi niin, että saatan tehdä "Kahdestoista tunti" -runoon pianosovituksen... ainakin aloin mielessäni hyräillä sitä, kun luin sitä. Muutkin runot on mielenkiintoisia ja tekisi mieli soitella niitäkin. Tuli sellainen olo, että ne voisivat olla jossain näytelmässä tai esityksessä tai elokuvassa tai jossakin... Haa, joskus tekisi mieli katsoa valkokankaalta toisten unia ja nyt tuli sellainen tunne, kun tuon Päivä kaupungilla -runon luin ja sitten se perustuukin sun omaan uneen... *virn*

Novelleista tuli suosikiksi tuo Caroline. Se vaikuttaa ihan siltä, että sitä voisi jatkaa... siitä voisi tehdä laajemmankin tarinan. Tuli mieleen, että animena tuo saattaisi olla myöskin mielenkiintoinen, kuten myös tarinana. Kun siihen saisi kunnon juonen, joka kuljettaa sitä eteenpäin. Tuo on ikään kuin tiivistelmä tai alku johonkin paljon suurempaan kokonaisuuteen. Novelli voisi toimia sellaisena inspiraation lähteenä. Ja itse en ainakaan voinut lopettaa lukemista kesken minkään novellin aikana. Kirjoitat mukaansa tempaavasti ja hyvällä, selkeällä tyylillä...

Sitten hieman kritisoivampaa... tuosta viimeisestä novellista... tuosta Hyvästi -kirjoitelmasta. No, olihan ne hyvästit, mutta siinä on jotain häiritsevää.. En oikein osaa ehkä selittää sitä niin hyvin, kun en oikein itsekään hahmota sitä niin tarkasti. Ehkä se on vain makukysymys ja niistähän ei saisi kiistellä... Tuokin sopisi johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja tässä se suuremman kokonaisuuden puute on ehkä hieman häiritsevämpi kuin tuossa edellisessä. Noista hahmoista ei tiedä juurikaan mitään... esimerkiksi se jäi vaivaamaan, miksi tuo tyttö nyt kuolee. Tosin aiheenahan oli hyvästit ja aika sujuvasti olet sen saanut käsiteltyä... Sanoja käytät taas hyvin.

Sitten... saatan vaikuttaa pilkun viilaajalta, mutta... tekstin...rakenteesta tai kirjoitussäännöistä jostakin hieman.

"Miksi itkisin? En ole surullinen. Minä olen kanssasi. Miksi voisin olla surullinen?" Tyttö kysyi jne. Huomaatko jotakin virhettä....? :3 Jos "tyttö" -sana olisi tuossa nimenä ja normaalistikin kirjoitettaisiin isolla kirjaimella, silloin sen voi tuossakin yhteydessä kirjoittaa isolla. Muualla tekstissä käytät kuitenkin tuota sanaa pienellä alkukirjaimella. Sen pitäisi olla tuossa pienellä... koska tuo tytön puhe kuuluu samaan virkkeeseen puheen jälkeisen osan kanssa. Vaikka tytön puhe loppuukin kysymysmerkkiin, tässä tapauksessa se ei tarkoita, että puhujan - jos sitä kutsutaan muulla kuin nimellä - alkukirjain kirjoitettaisiin isolla. Lainausmerkit kertovat, että se on jonkun puhetta ja tässä tapauksessa kuuluu seuraavaan lauseeseen. Lauseen katkaiseminen isolla kirjaimella tässä vaiheessa on hieman häiritsevää ainakin minun mielestäni... *tuntee itsensä kurjaksi pilkunviilaajaksi* Mutta kun...mutta kun... tää sai nyt tällaisen selittämisintokohtauksen niin ei voi itselleen mitään....x_x <3 Kirjoitustyylistäsi tykkään joka tapauksessa. :3 \,,/

//äh... pakko vielä lisätä... että muuallakin tekstissä puhevuorojen lopuissa olisi hiottavaa... yleisesti lainausmerkeillä merkittyjen puhepätkien jälkeen tulee pilkku ja sitten alkaa seuraava lause, joka kertoo kuka puhuu...
esim. "Olen sienissä", poika sanoi ja teki jotakin jännää.
Mutta kuvittelisin, että kuitenkin tiedät noista säännöistä, mutta et välttämättä jaksa kiinnittää huomiota...? :3

Kiitän, myös ja varsinkin kritiikistä. Suurin osa runoistani saa alkunsa Taru Sormusten herrasta. Olen lukenut/katsonut sen niin usein, että huomaan jotain runon aiheita vaikkapa siitä, kuinka Nazgulit hyökkäävät Minas Thirittiin. Myös roolipelihahmot antavat ideaa joihinkin, kuten ensimmäiseen runoon.
"Caroline" ja "Jumalat" olivat pidemmän aikaisia projekteja, ainakin siinä mielessä, että pystyin kunnolla ajattelemaan ja syventymään omaan maailmaani, sen sisäisiin pyörteisiin ja kuvioihin. "Hyvästi" on jopa omasta mielestäni melkoisen ikävä, liian nopeasti ja huolimattomasti tehty, mutta laitoin sen tänne kuitenkin, koska se on yksi vanhimpia tekstejäni. Alunperin se oli yhteen äidinkielen työhön. Kuitenkin, hyvä että huomioit virheet, joita en itse huomannut. "Hyvästi" on yli 3 vuotta vanha ja siinä ajassa ehtii unohtaa, että piti korjatakkin jotain ^^ En muutenkaan pidä tarinoista, joissa paljoa puhutaan, yritän kuvailla enemmän tunteita ja tunnelmaa, kuten romantiikan ajan (n. 1700-1800- luku) teksteissä.
Yritin joskus jatkaa "Caroline"- tarinaa, mutta huomasin, että jatkosta tuli sen verran kömpelö ja postmodernistinen, etten mielelläni lisäisi sitä tänne. Se on poissa ja pysyy.

Aa... ^^ mietinkin hieman, että tuo Hyvästi saattaisi olla hieman vanhempaa. Nyt kun mainitsit asiasta niin muistan runoja lukiessani miettineeni jotakin Taru sormusten herrasta juttua... olen itsekin auttamaton Tolkien addikti. *virn* hyllystä löytyy Húrinin lasten tarinaa ja jotain englannin kielistä tuotantoa Tolkienilta. Ainakin The lost road, The book of lost tales ja the lays of beleriand. En ole vielä tosin ehtinyt kaikkia lukemaan, kun oon paljon muitakin kirjoja luettavana.. x)

//haa, ja tuli mieleen, että olen tainnut itsekin kirjoitella jotain Taru sormusten herrasta inspiroituneita runoja...:3

Suurin osa runoistani ei varmasti näytä liittyvän sitten alkuunkaan Sormusten herraan, mutta otankin vain lähinnä tunnelmaideoita, en suoranaisia kohtauksia, hahmoja tms. Jos yritän kirjoittaa suoraan tarinan esim. Legolaksesta, joka on oma suosikkini, siitä tulisi vain lattea kopio ja samojen sanojen toistelua, mitä Tolkien on kirjassaan Legolaksesta kertonut. Runoilen samasta syystä haltioista harvoin, vaikka niistä kovasti pidänkin, koska matkisin liikaa Haldiria, Legolasta, Galadrielia jne. Húrinin lasten tarina. Arvasin, että pitäisi lukea jotain.

Tunnelma se onkin, mikä pitkääkin ottaa... Ei niitä matkia kannata. *virn*

täytyy myöntää, etten ole vielä lukenut tuota kirjaa... se odottaa tuolla hyllyssä. Vaikka aloitin sen kyllä. Yritän nyt kuitenkin lukea noita kirjoja jossakin järjestyksessä alusta loppuun, ettei mene juonissa ihan sekaisin...x) nyt on meneillään Stephen Kingin Julma leikki.

Förri! Nyt me ainakin menemme naimisiin~ *katsoo rakastuneesti*

En tiedä olenko sanonut tätä sinulle, mutta muutamat kaverini ovat jo aikaisemmin saaneet kuulla minun ihkuttavan loistavan tunnekuvauksesi ja herkät sanavalintasi jonnekin... jonnekin hyvin kauas. Minulla ei ole paljoa lisättävää Shaidon pilkunviilaamiseen, kaikilla on aina vähän jotain kehitettävää.

Mutta mennäänpä itse aiheeseen.
Runoista tulee ihastuttavan vanhahtava olo. Tajusin myöhässä että joissakin tosiaan on loppusointuja, mutta ne eivät silti olleet lapsellisia. Olen yleensä nirso runojen suhteen, mutta noissa on sopivasti tasapainotettu... noh, tarkoitan että tajuan tarpeeksi paljon mistä on kyse. Jotkut runoilijat sortuvat liian pitkälle vietyihin käsittämättömyyksiin...
Erityisesti tuo veljestarina lämmitti mieltä *virn* Mukavan mahtipontinen, kuvaa tarinan kiteytetysti~ Mitä nyt sanan "orhi" toisto huvitti hieman. Johtuu kaiketi mielleyhtymästä - Kuikka, maastonakki orhi...

Novelleista Jumalat on suosikkini. Tuli mieleen Johanna Sinisalon tai vastaavan tekijän novelli... Kiinnostuin heti siitä, millainen maailma tuolla vallitsee, ja minähän rakastan keinotekoisesti luotuja ja hieman eksyneitä henkilöitä ^^ En tiedä oliko se tarkoituksesi, mutta melko neutraali, kantaaottamaton kerronta sai tuohon mukavan sävyn. Kuin kirjoittaja oikeasti olisi elänyt vasta sen 40 päivää, ja ei tietäisi mitä mieltä olla mistään.
Caroline olikin sitten jotain ihan muuta. Vinksahtanut satu. Kauhua, ehkäpä? Näin mielessäni tuon peilimaailman jonain herttaisena lastensatu-ympäristönä, jossa onkin tarkemmin katsottuna hyvin paljon kaikkea mätää. Erittäin mukaansatempaavaa tekstiä ^^
Ja tuo vanhin, Hyvästit... Mitäs siitä nyt sanoisi. Meni vähän ohitse... Ehkäpä koska se tytön kuolema ei heti tullut päähäni. *heh* Ei ole varmaan vaikeaa arvata, mitä ajattelin kun poika kysyi sattuiko tyttöön... Teksti oli myös hieman töksähtelevämpää kuin muissa, syynä kai se vanhuus.

... dämn, nyt tämä meni tällaiseksi ylistämiseksi eikä rakentavaa kommenttia tainnut tulla niin paljoa. No, koeta olla sulamatta kehuihin x3

Hoh, Hyvästi on hieno kritiikkikalastin xD. Hyvä syy olla ottamatta sitä pois, mutta toisaalta myös hyvä syy olla muuttamatta sitä sittenkään, koska tuosta minä ja lukijat näemme, mitä ajattelin silloin, millainen oli maailmankuvani, tapani kirjoittaa ja sitä on helppo verrata myöhempiin teksteihin.
En halua yleistää, mutta uskoisin, että jokaisella ihmisellä on ollut edes kerran ajatus "Kuka minä olen? Miksi olen? Mikä on menneisyyteni?". Näitä kysymyksiä vähän jahtasin Jumalat- novellissa, sillä ainakin itselläni minulla on joskus olo, että olen luotu vasta 40 päivää sitten, suoraan aikuisen kehoon, ilman, että sain olla lapsi, sain menneisyyttä. Nämä ovat niitä tekstejä, joita kirjoittelen 18 vuoden iässä, suuremmassa kriisissä, kun en tiedä enää mistään mitään. Ja jos joku luulee, en tiedä tästä Sinisalosta mitään, joten jos hänellä on samanlainen novelli, vakuutan, en ole sitä kopioinut.
Caroline on, kuten sanoit, vinksahtanut, jota itsekkään en osaa selittää. Voisin epäillä, että siinä on samanlaista ideaa, kuin Jumalissa, ei tiedä kuka on ja miksi on. Kaikki vain on. Sen verran voin paljastaa, että Kafkan teos "Maalaislääkäri" ja "Muodonmuutos" on siivittänyt ajatuksiani Carolinea kirjoittaessa, mutta jälleen kerran, se ei ole kopio. Lukekaa ne kaksi teosta vaikka, täysin erilaisia.
Ja jos Kai-kulta ei ymmärrä vanhaa suomalaista sanaa orhi, eli orihevonen, se on hänen ongelmansa! xD

No, Sinisalolla on erinomaisia, koukuttavia juttuja... En epäillytkään että olisit kopioinut, mutta siinä oli vähän sama fiilis~

Kyllä minä tiedän mikä orhi on! Se vain... kuulostaa hassulta.

~Joitain uusia runoja ja novelli tullut lisää.

Nyt Forte... sait mut liikuttumaan paljon tuolla Haltiat novellilla. Ja oli pakko oikein ääneen lukea nuo sindarin osiot. Ja tuo Aragornin laulun alku (joka on muuten quenyaa) sai mut laulamaan sitä ääneen. Pakko laittaa se soimaan kokonaisuudessaan se biisi. Nyt kyllä on ihan haltiaolo ja todellakin Tolkienaddiktoitunut olo.

Taas pakko sanoa, että osaat kirjoittaa erittäin koukuttavasti. Tuo nousi kyllä aivan kärkeen minun ajatusmaailmassa nyt. Varsinkin nuo haltiakielillä olevat jutut. Varmaan huomasitkin, että mesen kautta alkoi tulla todellakin haltioihin ja lotriin suuntautunutta puhetta. Osittain siitä kiitos tuolle uudelle tekstillesi. Pistää miettimään, miksei me voida olla haltioita ja miksei voida todella käyttää noita kieliä ihan jokapäiväisessä elämässä. Ja aloin myös miettimään, miksen ole oikeastaan jaksanut opetella quenyaa viime aikoina... Nyt tuli siihenkin inspiraatiota. Tekee mieli laulaa nimittäin haltiakielellä, jommalla kummalla niistä. Tekee itse asiassa mieli opetella kaikkia noita Tolkienin luomia kieliä...

Tuo on niin kaunista, että itkettää ihan. Tosin muutenkin olen hieman liikuttuneessa mielentilassa juuri nyt. Tekee mieli ihan halata... Ja tekee mieli ottaa muutamat kirjoitetut haltiakieliset tekstit esille, mitä joskus kopioin Sormusten herrasta ja soittaa ja laulaa niitä. Ihan tosissaan olen nyt todella lähentelemässä taas jotakin transsitilaa, jonka tuloksena saattaa tulla jotain omiakin tuotoksia... olen täysin nyt rakastunut johonkin, nähtävästi. Haltioihin tai laulamiseen... en tiedä...mutta todellakin... inspiroitunut olo musiikin suuntaan nyt :3

Kiitos Forte tuosta tekstistä, iso sydämellinen kiitos ja halaus kaiken lisäksi vielä. Nyt menen vaalimaan tätä transsitilaa~

//laitoit nähtävästi runojakin lisää... tuo Pohjola on erittäin inspiroiva. Harmi kun ei ole tulostinta niin ottaisin ulos ja alkaisin soittamaan ja laulamaan sitä <3

Runosi ovat hienoja ja kirjoitustyylisi niissä vahva. Rivitys tuo useammassa runossasi mieleen manauksen, Kalevalan, eräänlaisen laulutyylin. Oletko kenties hakenut sellaista efektiä? Vai kuuluisiko näitä sittenkin lukea eri tavalla. Niin tai näin, lukemallani temmolla nämä toimivat mainiosti. Erityisesti Pohjola-runo iski minuun, se on todella koskettava ja taitava kerronnallinen runo.


Novellit olivat hyviä, vaikka jotenkin niistä jäi rikkinäisyyden tuntua, aivan kuin ne olisivat loppuneet kesken. Haltiat -novelli oli kokonaisemman tuntuinen kuin muut ja sen kerronta oli aivan ihanaa. Taru sormusten herrasta viittaus tosin ehkä teki särön muuten soljuvaan novelliin, mutta ei mitenkään suuresti.

Hallitset kuvailun, varsinkin Caroline-novelli tempaisi mukaansa kaikkine muuttuvine tekijöineen. Oli sääli huomata tämän novellin loppuvan, sillä tällaista olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Se kutkutti mielikuvitustani erityisen paljon.

Hyvästi- novelli oli omalla tavallaan kaunis. Kuitenkin, ajattelin tätä ehkä liiankin ammatilliselta näkökulmalta, joka loi omia kysymyksiään ja vaikeutti välillä ymmärtämistä. Mihin tyttö muuten kuoli? Näin yhden ehdotuksen keksineenä olisi kiva kuulla kirjoittajan oma valinta, vai onko sellaista?

Nyah! Ensimmäinen täällä kirjoittamani ficci, olkaatte hyvä. Kommentteja, kysymyksiä, risuja/ruusuja saa esittää, kunhan ne ovat aiheellisia.

Characters: Tache, Bronze, Fenris
Genre: Drama, Friendship
Warnings: -
Rating: PG

Pet Shop Boy

Bronze katseli ulos ikkunasta mietteliäänä. Toisella kädellään hän silitteli sylissään kehräävää kissaa ja toisella piirteli kuvioita kylmään, huuruiseen ikkunaan. Pisaroita tipahteli enää hiljakseen vasten kylmää lasia. Sade oli loppumassa. Bronzen pitkät ja hyvin elegantit kynnet rapsuttivat tyytyväistä kissaa korvan takaa, puolihaltian istuessa mukavasti leveähköllä sohvalla. Hän oli nuori ja samalla ikuinen, kauniin siro, mutta kylmän oloinen. Tuskin näytti olevan yli kahdenkymmenen. Mustat, silkkiset hiukset valuivat pitkin miehen tyylikkäästi vaatetettua kehoa ja eriväriset silmät katselivat katujen harmautta ja kymmeniä ihmisiä, jotka kävelivät ties minne. Aina silloin tällöin jostain päin Bronzen kotia kuului jonkin eläimen äännähdys. Niinpä niin. Hänellä oli eläinkauppa. Koti täynnä mitä erikoisimpia ja eksoottisimpia olentoja, aina kissoista kultakaloihin ja hyönteisistä käärmeisiin. Eläimistä pidettiin äärimmäisen hyvää huolta. Niiden terraariot tai häkit olivat täysin tahrattomat, hyvin suuret ja jokaiselle eläimelle oli sille ominainen ympäristö ja lämpötila. Isossa talossa oli varaa pitää isoja häkkejä. Eläimet näyttivät järin tyytyväisiltä oloihinsa. Sellainen oli tuon erikoisen puolihaltian elinpiiri. Aina yhtä värikäs ja erikoinen, jokainen päivä toi jotain uutta mukanaan. Tosin, sinä päivänä oli ollut melkoisen hiljaista. Ehkäpä sade pakotti kaikki pysymään sisätiloissa. Kissa loikkasi kepeästi Bronzen sylistä ja lähti hiipimään eläinkaupan hämäriin nurkkiin. Ja lähes samaan aikaan, eläinkaupan oven yläpuolella oleva kello kilahti.

Sisälle kauppaan asteli nuori haltiamies. Bronzen erikoiset silmät nauliintuivat heti mahdolliseen asiakkaaseen ja tuo nousi seisomaan sohvalta, kumartaen syvään.
”Tervetuloa lemmikkikauppaani. Olisiko mitään tiettyä, mikä miellyttäisi teitä?”
Puolihaltia kysyi kohteliaasti, piilottaen elegantisti kätensä suurten hihojen suojaan. Vaalea haltiamies katseli ympärilleen uteliaana, eikä hetkeen sanonut mitään. Tuntui, että moinen eläinten paljous sai nuorukaisen pikkuisen hämmennyksiin. Haltia laski vihreän, pikkuisen ison, paitansa hupun päänsä yltä, jolloin pitkät, kullanvaaleat ja letille sidotut hiukset valahtivat tuon selkää pitkin. Ne sopivat hyvin nuoren, ehkä kuusitoista kesää nähneen haltian kasvoihin. Utelias ja kirkassilmäinen haltia oli Tache, yksi tuhansista Miran asukkaista. Bronzen kylmät, miltei jäätävät silmät seurasivat nuorukaista, tuon kävellessä uteliaana katsomaan eri eläimiä.
”Etsittekö jotain tiettyä, herra?”
Bronze kysyi uudelleen, hieman virnuillen. Selvästi Tache ei ollut kuullut häntä aikaisemmin, tuskin oli huomannut lainkaan, sillä tuo säpsähti vähän.
”Ou. Päivää. Juu, tulin etsimään itselleni… koiraa.”
Tache kääntyi nopeasti ympäri puhuessaan ja katseli vähän nolostuneena eläinkaupan omistajaa. Bronzen suupielet kääntyivät uudelleen hymyyn ja silmät kirkastuivat hieman.
”Vai koiraa. Täällä kaikenlaisia koiria. Isoja, pieniä, lyhyt- ja pitkäkarvaisia, ajo-, metsästys-, taistelu- ja ties mitä. Kertokaa toki mieltymyksenne.”
Puolihaltia heilautti kättään suureleisesti, kuin vahvistaakseen äskeisiä sanojaan. Ei ollut varmaan mitään eläintä, mitä hänen kaupastaan ei löytyisi. Tache pohti hieman Bronzen sanoja ja haltian huomaamatta, mies teki jatkuvasti pieniä havaintoja asiakkaastaan. Monesti hän tiesi täsmälleen millaisen lemmikin asiakas halusi, vaikkei kysyisikään mitään.
”Tuota… Haluaisin ehkäpä koiran, joka voisi suojella minua ja pitää huolta… Mutta ei taistelukoiraa, haluaisin sen olevan ystävällinen minulle. Vai, onko tuo hieman liian vaikea pyyntö?”
Tache kysyi pikkuisen ujona ja hermostuneena hieroi käsiään vastakkain. Bronze nauroi hillitysti ja peitti sen hihansa taakse.
”Mikään ei ole liian vaikeaa jos minun eläimistäni on kyse.”
Bronze katseli erivärisillä silmillään vaaleaa haltiaa, joka ei tuntunut kunnolla edes huomaavan koko tuijotusta. Lopulta eripari silmäinen uskoi tietävänsä tarpeeksi ja pikkuisen koukisti kynsiään.
”Tulkaahan. Minulla on täydellinen yksilö juuri teille.”
Bronze lähti kävelemään aristokraattisella ja ylpeällä tyylillään syvemmälle eläinkaupan varjoihin. Monet erilaiset eläimet, linnut, kanit, kissat ja liskot, katselivat isäntänsä menoa. Tachesta tuntui, että ne tuijottivat häntäkin samanlaisella, arvioivalla ja pistävällä katseella, mitä Bronze. Se sai nuoren haltian värähtämään pienestä pelosta, hän oli muutenkin niin arka ja säikky. Se oli yksi syy hankkia koira. Tache ei osannut juurikaan taistella tai pitää huolta itsestään, joten koira olisi hyvä suojelija. Hetken epäröinnin jälkeen, haltia lähti seuraamaan Bronzea. Vasta nyt hän huomasi, miten hämärää kaupassa oli. Hentoinen tuulikello oli ikkunan vieressä ja kilahti silloin tällöin heleästi. Ympäristö tuoksui myös pikkuisen makealle, ehkä suitsukkeille. Tache seurasi Bronzea suurehkon, karmiininpunaisen verhon luokse. Vähän pisti silmään, miten hienot olot lemmikeille oli järjestetty.
”Koira on sekarotuinen uros, kolme vuotias. Hyvin kuuliainen ja tottelevainen, mutta myös leikkisä. Tutustukaa toki. Hänen nimensä on Fenris.”
Bronze raotti hieman verhoa ja kumarsi Tachelle, joka astui hieman epäröivänä verhojen toiselle puolelle. Huone oli hämärä, mutta haltian tarkat aistit erottivat ikkunasta tulevan, heikon kajon avulla ainakin sohvan ja ehkäpä pöydäntapaisen. Hassua, hän oli olettanut, että kaikki eläimet pidettiin häkeissä. Tache puri hermostuneena huultaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Kutsua jotenkin Fenristä vai?
”Umm… Fenris? Tänne poika.”
Tache tunsi melkein oman sydämensä sykkeen, hänen aistiessa jännittyneenä ympäristöä. Oletettavan sohvan luota kuului hiljaista rapinaa, sitten askeleita, mutta ne olivat lähes äänettömiä, hiipiviä. Huolestuneena haltia katsoi ympärilleen.
”Kutsuitte?”
Kuului äkkiä ääni hämärästä, aivan Tachen edestä. Pelästyneenä haltia kiljaisi ja meinasi horjahtaa selälleen, mutta äänettömästi huoneeseen astunut Bronze sai tuettua haltiaa. Ei ollut varmaa, pelästyikö Tache enemmän ääntä vai Bronzea. Hänen koko pieni sydän pamppaili hullun lailla, mutta heti, kun hän rauhoittui, hän sai myös paremman tilaisuuden katsella äänen lähdettä.

Tache näki edessään nuoren miehen. Oli vaikea sanoa ikää, parikymppinen ehkäpä. Miehellä oli puolipitkät, ruskeat hiukset, jotka osittain peittivät suklaanruskeat silmät otsahiusten alle. Kasvot olivat jylhät ja voimakkaat, aivan kuten jollain sotilaalla. Miehen asu oli pikimusta ja kaulassa oli kaulapanta, jossa oli pikkuisia niittejä. Tache hengitti kiihkeästi pelästyksestä ja suoristautui jaloilleen Bronzen avustuksella.
”Mi-mitä ihmeen pilaa tämä on..? Eihän tuo ole koira, vaan ihminen. Mies.”
Tache kääntyi katsomaan tuohtuneena Bronzea. Mitä tuo outo haltia hänestä oikein halusi, huijaamalla näin ikävästi? Harrastiko eriparisilmäinen puolihaltia ihmiskauppaa vai? Mutta Bronze vain hymyili arvoituksellisesti ja raapi pikkuisen pitkillä kynsillään poskeaan.
”Kyllä hän on koira. Tiedäthän, tämä on eläinkauppa. En myy mitään muuta, kuin eläimiä.”
Bronze hymähti ja käveli Fenriksen vierelle, hieman siistien mustilla kynsillään tuon otsahiuksia.
”Olen kasvattanut hänet itse. Voin luvata ja vannoa, että hän pitää teistä huolta kaikissa tilanteissa, on uskollinen ja suojeleva, mutta äärimmäisen lempeä teille ja tottelee jokaista käskyänne. Uskokaa pois, Fenris kuolisi puolestanne.”
Bronze hymähti ja katsahti jälleen ovelasti mustien hiustensa seasta Tachea. Tache oli enemmän hämmästynyt, kuin koskaan. Hämillään tuo käveli lähemmäs ”koiraa”, joka hänestä edelleen näytti tavalliselta ihmismieheltä, vaikka hän saattoi aistia jotain erikoista tuossa olennossa. Ehkä se erikoisuus oli syy, miksei hän jostain syystä kyennyt väittämään vastaan Bronzelle. Aivan kuin loitsu tai lumous.
”Se on siis… koira?”
Tache varmisti vielä pikkuisen, silkasta uteliaisuudesta kosketti Fenriksen hiuksia. Fenris tuntui pitävän kosketuksesta ja vähän nojasi päätään haltian käteen.
”Tietysti. Minä en koskaan valehtele tällaisissa asioissa. Parempaa koiraa saa hakea.”
Bronze hymähti ja käveli jo valmiiksi ulos huoneesta. Tache ei enää kuunnellut kunnolla eläinkauppiaan sanoja. Hän silitteli suklaanruskeita suortuvia ja hymyili vähän.
”Niin. Se on koira. Fenris on koira.”
Tache mutisi hiljaa ja naurahti myös vähän, kävellen sitten punaisten verhojen toiselle puolelle. Bronze seisoskeli rentona toisella puolella ja siisti pukuaan hieman.
”Voitte ottaa hänet mukaanne saman tien. Sanotaanko vaikka, että olette koeajalla. Maksatte sitten, kun olette täysin varmoja, että tämä on etsimänne yksilö.”
Bronze ehti jo puhua, ennen kuin Tache ehti edes suutaan avata. Vielä hieman hämillään tilanteesta, hän vilkaisi puolihaltiaa ja sitten Fenristä, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Äskeiseen huoneeseen verrattuna hämärä käytävä tuntui valoisalta ja Tache sai hyvän kuvan siitä, miltä Fenris näytti. Fenris oli melkeinpä puolet häntä pidempi. Hän seisoi arvokkaana ja jäykkänä paikallaan, kuin odottaisi käskyä. Hän oli upea koira, hieno yksilö.
”Kiitos. Tulehan, Fenris.”
Tache vielä hymyili Bronzelle ja lähti kävelemään takaisin kohti ulko-ovea.
”Kyllä.”
Fenris nyökkäsi hieman ja lähti kulkemaan aivan Tachen vierellä, tarkkaillen jatkuvasti ruskeilla silmillään ympäristöä. Ainakin se oli hyvin opetettu, kuten Bronze oli sanonut. Kello kilahti jälleen ulko-oven yläpuolella ja kauppaan laskeutui hiljaisuus. Bronze virnuili hieman ja naputti teräviä kynsiään toisiaan vasten, pikkuisen myös nauraen.
”Pitäkää toisistanne hyvää huolta.”
Bronze mutisi hiljaa ja vetäytyi takaisin eläinkauppansa varjoihin. Ulkona oli alkanut paistaa aurinko.

Tachen oli melko vaikea kävellä rennosti. Vähän väliä hän vilkuili uutta seuralaistaan, muttei koskaan uskaltanut katsoa tuota silmiin. Fenris hänen vierellään oli aivan yhtä jylhä ja vaitonainen, kuin kaupassa ja tuon olemus sai nuoren haltian pikkuisen levottomaksi. Hän oli itse niin iloinen ja avoin, että toisen synkkyys vaikutti häneen heti. Miran kadut olivat taas sateen jälkeen täynnä elämää. Ilma tuoksui sateelta, maasta kohoavalta lämmöltä ja siihen sekoittuvilta kaupungin hajuilta. Kojujen pitäjät ravistelivat kangaskatoilta vettä alas ja pisarat ryöppysivät iloisesti kuin pienet helmet, muodostaen suurempia lätäköitä ensin katukiville ja sitten niiden väliin. Kauppiaat alkoivat asetella myytäviään taas pöydille, sateen tuoksuun sekoittui vihannesten ja hedelmien vieno ja makea tuoksu. Pilvet olivat vielä harmaita ja raskaita, mutta alkoivat repeillä suuren verhon tavoin, jolloin aurinko pääsi paistamaan niiden välistä. Tache joutui aina vähän väliä siirtymään syrjään vesiryöpyn tai lätäkön tieltä. Kadut olivat hieman mutaisia ja liukkaita niistä kohdista, missä mukulakivet eivät peittäneet tietä. He olivat hyvin pitkään hiljaa, mutta Tache pani merkille, että Fenris alkoi käydä hyvin uteliaaksi ja jopa innokkaaksi ja tuo käyskenteli välillä hieman kauemmas isännästään, tutkiskeli uusia paikkoja ja tuli sitten nopeasti takaisin. Haltia naurahti uuden ystävänsä innokkuudelle.
”Et taida käydä paljoakaan ulkona?”
Tache hymyili ja katseli mustapukuisen miehen menoa.
”No en turhan usein. Katsos, äitini hylkäsi minut aivan pikkuisena ja Bronze kasvatti minut. En hirveästi uskaltanut mennä ulos, vaikka hän olisikin minut päästänyt.”
Fenris hymyili vähän sanojensa välistä. Ensimmäistä kertaa Tache näki Fenriksen hymyilevän. Tuo näytti komealta, paljon eläväisemmältä kuin aikaisemmin ja haltialle tuli todella hyvä olo pelkästään uuden ystävänsä katselemisesta. Bronze ei ollut liioitellut. Fenris oli hyvää seuraa, mutta hän oli jatkuvasti myös valpas, jos jokin uhkasi Tachea. Uskomaton ystävä. Jo näin lyhyessä ajassa haltiasta tuntui, ettei hän voisi enää kävellä yhdenkään kadun läpi, ilman että Fenris oli mukana. Tache kääntyi äänekkäältä ja meluisalta pääkadulta yhdelle sivukujalle, joka oli oikopolku hänen työpaikalleen. Hän ei normaalisti käyttänyt tätä tietä. Se oli pimeä, melko kapea, näytti enemmän tunnelilta, ja ilma haisi ummehtuneelta. Aivan kuin tuohon kujaan ei pääsisi ollenkaan raitista ilmaa tai aurinkoa. Siltä se näytti eivätkä roskat parantaneet ajatusta. Kaiken lisäksi, nuoren miehen nuoressa päässä liikkui yleensä vaikka mitä ajatuksia tuollaisista paikoista. Varsinkin, kun Tache oli muutenkin niin arka ja pelästyi helposti, jos vaikka joku ohimennen, aivan vahingossa, hipaisi hänen olkapäätään. Mutta Fenriksen kanssa, kaikki tuntui niin turvalliselta. Tuon kookas, roteva olemus käännytti varmasti kenet tahansa muualle. Joten Tache uskaltautui kävelemään kujalla. Äänet hukkuivat nopeasti hämäryyteen ja kolkkoihin talojen seiniin. Joidenkin sivussa saattoi nähdä rivoja piirroksia tai kirjoituksia. Tachen normaalisti niin hiljainen ääni tuntui kaksi kertaa kovemmalta tuossa paikassa.
”Onko sinulla nälkä? Voimme pysähtyä syömään johonkin. Ajattelin, että voisimme sen jälkeen käydä työpaikallani. Pomoni -”
Mutta Tachen lause jäi kesken, kun tuo äkkiä tunsi Fenriksen tarraavan häntä olkapäistä ja vetäisevän kadulta hieman taemmas, painaen vasten yhden tiilitalon seinustaa ja painautuen itse hieman haltiaa vasten, estäen tuota liikkumasta. Tache älähti hiljaa säikähdyksestä ja katseli suurin silmin Fenristä, jonka tummat, ruskeat silmät olivat hyvin päättäväiset. Hyvin pienessä ajassa Tachen päässä ehti risteillä vaikka mitä pelottavia ajatuksia siitä, mitä seuraavaksi kävisi. Tuon sydän jyskytti ylikierroksilla pelosta. Mitä Fenris oikein aikoi? Haltia yritti vähän työntää Fenristä kauemmas itsestään, mutta mies ei liikkunut tuumakaan. Haltiaa alkoi tosissaan olla kauhuissaan. Mutta hyvin, hyvin pian Tache ymmärsi tilanteen paremmin. Kuja oli melkoisen kapea, mutta äkkiä sitä pitkin juoksi kaksi hyvin suurta hevosta. Tache ei Fenriksen takaa kyennyt näkemään, oliko eläimillä ratsastajia vai olivatko ne karanneet, mutta ei sillä merkitystä ollutkaan. Yhtä kaikki, hän olisi murskaantunut noiden tonnikeijujen jalkojen alle, ellei Fenris olisi vetänyt häntä syrjään. Niin kapealla kujalla saattoi selviytyä vain selkä seinää vasten. Tache huohotti pikkuisen peloissaan ja katsoi hieman Fenriksen käden alta elikoiden perään. Kuja hiljeni jälleen niiden mentyä ja yhtä nopeasti kuin Fenris oli lähestynytkin, tuo myös vetäytyi kauemmas, pikkuisen nolona hymyillen. Fenriksen asu oli täysin musta, melkeinpä ainoastaan tuon silmät näkyivät pimeästä, mutta Tache erotti kyllä hymyn.
”Toivottavasti et ehtinyt ajatella mitään kovin ikävää. Halusin vain suojella sinua.”
Fenris nauroi pikkuisen nolona. Myös Tache oli täysin nolo ja punastui hieman, sillä Fenris oli osunut täysin oikeaan. Fiksu koira.
”Umm.. E-en toki.”
Tache naureskeli ja vähän heilutti käsiään edessään torjuvasti. Miten nolo tilanne… Haltia tahtoi nyt vain mahdollisimman pian pois, jottei hänen tarvitsisi enää ajatella koko asiaa. Oli kuitenkin uskomatonta, että Fenris oli havainnut hevosten tulon jo niin pitkältä. Haltioilla oli hyvät aistit, mutta pääkadun äänet ja tuoksut sekä sivukadun pimeys heikensivät hieman Tachen kykyä havaita asioita ajoissa. Fenris oli kuitenkin ne havainnut. Noh, koirilla yleensäkin oli paremmat aistit. Ehkei asia ollutkaan niin omituinen, kun sitä vähän ajatteli.
Koko sen ajan, kun he kävelivät pitkin tummaa sivukatua, he juttelivat ja molemmat tuntuivat rentoutuvan, alkoivat tottua toistensa seuraan. Tachesta oli upeaa saada uusi ystävä, joka piti hänestä juuri tuollaisena ja samoja ajatuksia tuntui liikkuvan myös Fenriksen päässä. He oppivat molemmat tuntemaan toisiaan paremmin, Tachen johdattaessa uutta ystäväänsä työpaikalleen. Hän oli seppä, ainakin opiskeli sellaiseksi. Tänään hänellä ei tosin ollut työpäivää, mutta oli hyvä, jos hänen pomonsa tutustuisi myös Fenrikseen, ettei tuo ihmettelisi, kuka kumma aina Tachen seurassa pyöri. Fenris näytti nuuhkivan ilmaa, heidän päästessään pajan luokse. Ilmassa tuoksui rauta ja tuli. Melkein kuin ilma olisi liekehtinyt heidän ympärillään, kuumuus huokui ulos.
”Tämä on työpaikkani. Tule, haluan esitellä sinut.”
Tache hymyili rohkaisevasti ja käveli ovelle, työntäen sen auki, päästäen samalla pirteän ”Hei!”- huudahduksen. Tachen pomo oli melko lihaksikas, vanhahko ja kokenut seppä, joka oli juuri hiomassa vastataottua kynttilämansettia.
”Tache? Mitä ihmettä täällä teet? Sinullahan on vapaapäivä.”
Seppä ihmetteli huomatessaan oppipoikansa, mutta Tache tuskin edes kuunteli, viittilöi vain innokkaana Fenristä tulemaan sisään. Hieman arkaillen, mutta sitten hyvinkin uteliaana Fenris pujahti sisään pajaan, tarkkaillen ympäristöä ja välillä nuuhkienkin.
”Tässä on uusi ystäväni, Fenris. Hän varmaan voi oleskella täällä, kun teen töitä?”
Tache julisti milteipä ylpeänä ja taputti Fenristä selkään tuttavallisesti. Seppä hymyili vähän ja jatkoi työtään, pudistellen päätään huvittuneena. Paja oli kuuma ja sepän otsalla kiilteli muutama hikikarpalo. Ahjossa räiskyi elävä, suuri tuli, joka oli loputtoman nälkäinen.
”Nuoriso… No kyllä se minulle käy, mutta on tuo Fenriksesi aika kookas, voisi olla hieman tiellä. Ja täällä tulee sille varmasti kuuma. Ehkä se viihtyisi paremmin ulkosalla?”
Seppä osoitti hieman rautaviilalla ulko-ovea ja jatkoi sitten töitään. Tache pohti vähän sanoja ja katsahti Fenristä. Tuon olo vaikutti kieltämättä hieman tukalalta sisätiloissa.
”Kiitos kuitenkin. Mukavaa, ettei Fenris näytä olevan pahitteeksi.”
Tache hymähti, kumarsi vähän ja poistui takaisin raittiiseen ulkoilmaan. Seppä vain murahti jotain ja heilautti kättään tervehdykseksi. Fenris näytti olevan lievästi sanottuna helpottunut, päästessään pois kuumahkosta pätsistä.
”Aika jännä työpaikka. Eipähän tule vilu.”
Fenris naureskeli hieman, mutta tuon nauru loppui kuin veitsellä leikaten ja tumman silmät nauliintuivat nuoreen tyttöön, joka oli kävelemässä kohti pajaa. Tache aisti Fenriksen valppauden. Tuon jokainen lihas tuntui olevan jännittynyt ja valmiina ehkäpä hyökkäämään.
”Ota ihan rauhallisesti, Fenris. Tuo on Diana, pomoni tytär.”
Haltia hymähti ja vähän taputti jälleen Fenristä, tällä kertaa olkapäähän. Fenris tuntui rentoutuvan saman tien ja tuon kasvoille nousi hymy. Se oli hyvin veikeä hymy, suklaanruskeat silmät ja niitä korostavat hiukset tekivät Fenriksestä miltei syötävän suloisen ja uteliaana tuo lähti kävelemään Dianan luokse, ennen kuin Tache ehti kieltää tuota. Aluksi hän jo vähän pelkäsi Dianan säikähtävän vierasta miestä, mutta tuo tuntui melkein sulavan Fenriksen läheisyydessä.
”Oiiih, se on niin suloinen. Onko tämä sinun, Tache?”
Diana huikkasi, samalla kun silitteli tumman ruskeita suortuvia. Tachelta meni hetki edes ymmärtää koko tilanne ja tuo näytti melkeinpä heräävän jostain ajatustensa perukoilta.
”Huh? Fenriskö? Juu, hän on minun… koirani.”
Tachelta meni hetki muistella, mikä oikeastaan hänen mustapukuinen ystävänsä oikein oli. Mutta se tosiaan oli koira. Fenris tuntui tykkäävän Dianan huomiosta, tuo hymyili kuin kesäaurinko ja naurahti aina välillä, Dianan puhellessa mukavia. Tache hymähti vähän ja tuli kaksikon luokse.
”Oletko tuomassa taas eväitä isällesi?”
Tache kysyi ja samalla osoitti laatikkoa Dianan sylissä. Nuori, kirkassilmäinen ja vaaleatukkainen tyttö nyökkäsi.
”Juuh, hän ei ole syönyt koko päivänä. Paras mennä, ennen kuin hän syö haarniskoita.”
Diana naureskeli aidosti pirteänä ja vielä hieman leperteli Fenrikselle ja sipaisi Tachen kasvoja ystävällisesti, ennen kuin katosi sisään pajaan. Tache katsahti ystäväänsä toinen kulma koholla.
”Sinä taidat olla aikamoinen naistenkaataja?”
Haltia virnisteli hieman. Fenris kohautti harteitaan.
”Johtuu kai silmistä.”
Fenris naureskeli ja lähti seuraamaan Tachea, joka oli jo lähtenyt liikkeelle. Heidän olisi paras mennä hakemaan jostain syötävää. Mira oli täynnä elämää näin iltapäivästä. Niin monia eri kojuja, joissa oli tarjolla vaikka mitä syötävää. Ja oli vielä kaunis ilmakin. Sateen jälkeen aurinko oli alkanut paistamaan täydellä teholla, joten kauppa kävi.

Jatkuu...