Naamiohuveja

Oli myöhäinen ilta, taivaalla ei ollut pilven pilveä ja ilma oli leuto. Aareassa oli satanut lunta muutama päivä sitten mutta suurin osa siitä oli sulanut pois, kiitos kaupunkia lämmittävän meri-ilman ja kadulla kulkevien ihmisten, jotka olivat kävelleet kadut puhtaiksi rankempinakin talvina. Meri ei ollut vielä jäässä ja sen suolainen tuoksu pyrki tunkeutumaan kaupungin kaukaisimpiinkin kolkkiin asti, siinä lähes onnistuen.
Suuri, hienostuneesti valaistu kartano seisoi tyylikkäänä ja ylhäisenä, kertomassa sen omistajan rikkaudesta, keskellä vilkasta satamakaupunkia. Oikeastaan sen omistajat eivät olleet niin rikkaita kuin olisivat toivoneet, nämä eivät olleet edes aatelia vaan tavallinen kaupankäynnillä rikastunut suku - mutta jos täällä halusi pärjätä, oli oltava laskupäätä ja kaupankäyntikykyä, onnea tietenkään unohtamatta.

Tuossa valtavassa kartanossa järjestettiin naamiaiset tänä myöhäisenä ajankohtana. Kutsujen hankkiminen noihin juhliin oli ollut lähes naurettavan helppoa. Ainakin Arlie - jonka ei ollut itse tarvinnut tehdä paljoakaan kutsunsa eteen, hänen työparinsa oli hankkinut sen, sillä pitäisihän mustatukkaisenkin päästä joskus huvittelemaan - oli tätä mieltä. Hän katseli käsissään olevaa kutsua arvioiden - liiat koristeet oikeastaan kertoivat vain huonosta mausta, vaikka kutsun suunnittelija olikin varmasti yrittänyt saada siitä hienostuneen näköisen.
Tietenkin mies oli pukeutunut juhlien hengen vaatimalla tavala, hänellä oli päällään tummat, hieman tavallisia vaatteitaan hienommat vaatteet - ne olivat olleet turhan kalliit vaikka mies oli saanut tingittyä lähes puolet hinnasta pois - valkea puolinaamio - joka sai Arlien jopa hänen itsensä yllätykseksi näyttämään vähemmän epäilyttävältä joten äänineen hän antaisi enemmän mystisen ja synkän mielikuva kuin rikollisen - ja asun kruunasi silinteri.
Oikeastaan hattu oli ollut Helierin lisäys, Arlie olisi mieluusti mennyt ilman, etenkin koska se oli maksanut ylimääräistä.
"Olethan nyt ymmärtänyt kaiken, mitä sinun pitää tehdä?" mustatukkainen kysyi pehmeällä äänellä seuralaiseltaan, varmistaen ties kuinka monennen kerran. Hän halusi voittaa tällä keikalla tähän asuun hävityt rahat takaisin eikä onnistuisi siinä, jos Helier toimisi tapansa mukaan ajattelemattomasti.

Helier ei pitänyt ollenkaan merimatkoista, hänelle tuli vain paha olo niillä, mutta Aarean meri-ilma tuntui mukavalta. Ja naamiaiset isossa, tarpeeksi rikkaannäköisessä kartanossa! Hänellä tulisi olemaan hauskaa sinä iltana, ja ehkäpä Arliellakin – naamio kasvoillaan tällä olisi huomattavasti enemmän mahdollisuuksia, kunhan vain mustatukka muistaisi hillitä terävän kielensä.

He olivat melkein kartanon avonaisilla, valoa illan hämäryyteen tulvivilla ovilla. Väkeä hyvinkin räikeissä puvuissa, mielikuvituksellinen, hämmästyttävän usein sulitettu naamio kasvoillaan, kulki hiljakseen heidän ohitseen, sen enempää kiinnittämättä huomiota kahteen hetkeksi ulos jääneeseen. Arlie oli kuten aina mustissa, mutta tuo silinteri sai hänestä harvinaisen tyylikkään näköisen – ja Helierhän oli laittanut rahaa palamaan tunnontuskia tuntematta, ostaen itselleen koristeellisen, mustankirjavan kissanaamion. Täytyihän sitä tilaisuuden tullen revitellä, ja mustien suorien housujen takamukseen oli kiinnitetty pieni kissanhäntä, ja valkoisen kauluspaidan päällä oli edestä lyhyt, taakse pitenevä jakku, jossa oli hieman pussittavat hihat ja pyöreähköt kaulukset. Kaulassa oleva rusetille solmittu valkoinen liina sai miehen näyttämään hassun suloiselta, ja sehän kävi hänelle. Helier piti sellaisesta tyylistä.
Ja vaikka hän inhosi elukoita, sellaiseksi pukeutuminen oli kivaa.

Arlien sanat kuullessaan hän hymyili säteilevästi, taputtaen pidemmän poskea.
”Tietysti, vamppaan jonkun mahdollisimman rikkaan ja vien niin paljon rahaa kuin pystyn. Mutta mennään jo sisälle~”
Hän nappasi Arlien kädestä kiinni, ja nykäisi tämän mukaansa kävelemään sisälle, päästäen kuitenkin irti hyvissä ajoin ennen ovea. Suuresta eteisestä pääsi suoraan kutsuja näyttämällä isohkoon saliin, joka oli koristeltu hieman paremmalla maulla kuin kutsukortti, ja jossa soi taustalla hiljaa musiikkia. Helier vinkkasi silmää rikoskumppanilleen, ja luikahti hieman sivummas, katsastelemaan juhliin saapunutta väkeä, etsien rikkaalta vaikuttavia henkilöitä – tai niitä, jotka tietäisivät keillä oli mammonaa ja halusivat juoruta aiheesta.

Häntä viimeisteli Helierin naurettavansuloisen asun samalla tavalla kuin silinteri viimeisteli Arlien tumman asun. Jos Helier ei onnistuisi tehtävässään, kaikki tuohon naurettavaan kissa-asuun - se oli ollut huomattavasti kalliimpi kuin Arlien ja he olisivat vararikossa jos kumpikaan ei onnistuisi hankkimaan lantin lanttia - mennyt raha olisi heitetty hukkaan. Arlien kohdalla rahan hankkiminen oli vielä epätodennäköisempää kuin Helierin, joten olisi vain luotettava raitatukkaan.
Tapansa mukaan Helier oli varma itsestään, vaikkei se tarkoittanut, että tuo tulisi onnistumaan missään. Helpoimmatkin tehtävät saattoivat epäonnistua jos raitatukkainen ei jäisi miettimään, mitä sanoisi ja mihin aikaan.
"Muista keskittyä tehtävääsi etkä juhlimiseen", mustatukkainen totesi puoliääneen mutta seurasi toista mukaan tämän raahatessa häntä sisälle. Tietenkin tämä irroitti ennen kuin he olivat päässeet näkyville, eiväthän he saaneet vaikuttaa siltä, että olivat saapuneet tänne yhdessä - jos toinen heitettäisiin ulos ainakin toinen saisi jäädä. Valitettavasti ulosheitettävä olisi suuremmalla todennäköisyydellä Arlie kuin Helier vaikka se olikin bisneksen kannalta parempi vaihtoehto.

Arlie vilkuili ympärilleen - nähden valitettavan huonosti, silmälaseja ja naamiota ei voinut käyttää samaan aikaan eikä hän ollut edes harkinnut minkäänlaisen silmälasien päälle rakentuvan naamion hankkimista. Hän kääntyi päinvastaiseen suuntaan kuin Helier, käyttäytyen nyt kuin olisi tullut juhliin yksinään. Mustatukkainen nappasi korkeasta, sirosta lasista tarjoiltavan drinkin tarjottimelta - ainakin jossain oli juhlien järjestäjä onnistunut, drinkit näyttivät tyylikkäiltä - ja siemaisi sitä. Maku oli miellyttävän raikas, ehkä hieman liian voimakas tarjoiltavaksi tällaisiin juhliin, mutta juomakelpoinen.
Kapeat, vihreät silmät tarkkailivat ympäristöä sen mitä pystyivät, kovinkaan kauas mies ei nähnyt. Ja vaikka mies ei nähnyt kauas, hän näkyi kauas, kiitos pituutensa.

”Tietysti tietysti, muista sinä olla mahdollisimman epäpelottava”, Helier huikkasi vielä takaisin Arlielle, ennen kuin katosi tämän viereltä. Häntä oikeastaan huoletti hieman toinen, tämä saisi kuitenkin aikaan hankaluuksia… tai hankaluudet etsiytyisivät Arlien seuraan. Noh, hänellä ei ollut mitään syytä murehtia sitä liikaa, ja siksi raitatukka nappasi itselleen juotavaa ja lipui juhlaväen seurassa, jutustellen aina silloin tällöin otolliselta vaikuttavan herrasmiehen tai ladyn kanssa. Eräältä tuhdilta naiselta hän saikin kuulla tarkemmin erinäisten henkilöiden varallisuuksista – mutta tietysti tämä ei tiennyt, kuka oli minkä naamion takana. Sehän oli koko juhlien idea, vasta keskiyöllä paljastettaisiin henkilöllisyyksiä.
Sinisilmä irrottautui rouvan ja tämän ystävättärien seurasta, korjaillen kissanaamiotaan, ja lipui salin reunamille tarkastelemaan juhlaväkeä.

Samalla kun Helier asettautui tutkailemaan mahdollisia kohteita tarkemmin kartanoon asteli eräs lyhyehkö, povekas ja vaaleatukkainen nainen. Hänen kaksoissiskonsa Saphira oli hankkinut kutsun hänelle, koska vierailemassa olleella oli ollut hieman tylsää. Koko hänen elämänsä oli ollut viime aikoina melko tylsää, ja mahdollisuus keikistellä lyhyessä, anteliaan kaula-aukon omaavassa valkeassa mekossa kaulallaan hieno säkenöivä kaulakoru ja kasvoillaan parilla sulalla koristeltu musta naamio, tuli tarpeeseen. Katseiden tahallinen keräily oli mukavaa, kun Than ei ollut lähistöllä valittamassa.

Sisällä Shanya nappasi käteensä heti sirosta lasista tarjottavan drinkin käteensä, ja asteli itsevarmasti muutaman askeleen silmät juhlaväkeä seuloen. Oli vaikea sanoa, kuka todella vaikutti kiinnostavalta, kun kaikilla oli naamiot kasvoillaan – tietysti naamioista pystyi päättelemään jotain, mutta aina oli mahdollisuus siihen, että joku oli vain valinnut sen kantajalleen.
Siniset silmät välähtivät, kun hän näki pitkän, harteikkaan ja kokomustiin pukeutuneen miehen silinterihatussa. Parilla askeleella hän oli tämän vieressä, ja hymyili hyväksyvästi yksinkertaisuudessaan tyylikkäälle valkoiselle naamiolle.
”Meillä on näköjään sama maku mitä juomiin tulee.”
Nainen avasi keskustelun rennosti, ja kohotti lasiaan herralle.

Arlie kohotti lasiaan vastaukseksi. Hän näki pituutensa ansiosta hyvin sisälle naisen harvinaisen antoisasta kaula-aukosta - olisi sittenkin pitänyt harkita jonkinlaista naamionväsäystä silmälasien päälle - vaikka miehen katse kiinnittyikin pitemmäksi hetkeksi naisen koruun, vihreät silmät arvioivat pienen hetken, oliko tuo aito vai ei. Arlie oli ammattilainen tunnistamaan timanttejen ja arvoesineiden aitouden jo pelkällä vilkaisulla, mutta näinkin läheltä ilman silmälaseja se oli yllättävän hankalaa.
Mustatukkainen voisi tietenkin yrittää saada naisen riisumaan korunsa - voidakseen napata sen ja liueta paikalta - mutta sellaisen vaivan näkeminen yhden korun vuoksi, joka ei edes välttämättä ollut aito, saattaisi olla turhaa. Vaikka noin povekkaan naiseen kohdistuvat yritykset tuskin menisivät hukkaan, pahimmassa tapauksessa Arlie saisi läimäyksen poskelleen tai rihkamakorun mukaansa.

Mies kohotti katseensa naisen sieviin, naamiontaakse kätkeytyviin kasvoihin. Asun yksinkertaisuus kertoi hyvästä mausta, hän voisi pitää tästä naisesta.
"He olisivat saaneet tarjota jotain vähemmän alkoholipitoista näin aikaisin illasta", Arlie totesi pehmeästi ja siemaisi uudelleen lasistaan. "Ensimmäisenä tulleet vieraat ehtivät humaltua ennen kuin viimeiset ovat päässeet sisälle." Hän ei voinut olla hymyilemättä vinosti.
"Ajattelin katsoa hieman ympärilleni, tulisitko mukaani?" mustatukkainen kysyi, vienosti hymyillen. Jos hänen olisi valittava uhri, hän voisi saman tien ottaa tämän naisen, joka ei todennäköisesti ollut rikkain vieras salissa - ei läheskään - mutta tällä oli muita hyveitä ja Arlie oli tullut tänne pääasiassa siitä syystä, että halusi pitää hauskaa.

//...tulipas Arliesta irstas. Shanyan ulkönäkökuvailun luettuaan ei saa aikaa muunlaista kuin tuollaista tekstiä XD//

Shanya oli elämänsä – ja uransa tarjoilijana – aikana tottunut siihen, että lähes poikkeuksetta kaikkien hänen tapaamiensa kaksilahkeisten katse eksyi muualle kuin hänen silmiinsä. Tapansa mukaan blondi kuittasi sen mielessään kehuiksi, ja kohensi huomaamattomasti ryhtiään vielä hieman enemmän naisellisia muotojaan mairittelevaksi.
”Niin, kaulakoruni on sievä. Sain vuosipäivälahjaksi kihlatultani – pystyy sekin vätys edes lahjomaan kunnolla”, hän lausahti jutustelevaan sävyyn, ilmaisten painotuksellaan tarpeeksi selvästi että tämä vätys oli enemmän taakka kuin rakastettu. Lisäksi siinä oli terävä huomautus siitä, että hän kyllä huomasi minne herra katseli – vaikka mistä sitä tiesi, ehkä tämä tosiaan tarkkaili kaulakorua.

Nousihan tuon tyylikkään herran katse hänen kasvoihinsa, ja tämän sanat saivat Shanyan naurahtamaan kirkkaasti.
”Niin, jos ensiksi tulleet eivät osaa hillitä juomistaan sen vertaa”, hän päivitteli, siemaisten pienen hörpyn lasistaan. Siniset silmät tarkkailivat koko ajan tätä pitkää, upean ja viettelevänkuuloisen äänen omistavaa miestä. Pyynnön liittyä herran seuraan tullessa ne melkeinpä välähtivät.
”Kyllä seura aina kelpaa”, hän hymähti, tyytyväisenä siihen että oli jo nyt saanut jonkun mielenkiintoiselta vaikuttavan seuralaisen.

Helier oli sillä aikaa tuskastunut siihen, ettei keksinyt turvallista keinoa lähteä etsimään rikkaimmaksi kuulemaansa henkilöä. Hänellä oli jo loistava tarina, jolla saada sympatiat puolelleen – enää tarvittaisiin sopiva välikäsi, joka saisi kaiken vaikuttamaan aidommalta. Nyt siniset silmät etsiskelivät jotakuta nuoren ja hyväuskoisen oloista – ja yllättävää kyllä raitatukka äkkäsi sellaisen. Pituutensa puolesta mies, ja korvien perusteella haltia, mutta harjaantuneeseen silmään elekieli kertoi henkisestä nuoruudesta, pienestä epävarmuudestakin? Olikohan tuo joutunut puolivahingossa juhliin – paljon mahdollista, kun otti huomioon kuinka helpolla Helier oli saanut kutsun.

Hymyillen säteilevästi hän asteli nuorukaisen luo, ja koputti tämän olkapäätä.
”Anteeksi tungetteluni, mutta mietin vain, satuimmekohan törmäämään toisiimme aikaisemmin päivällä?”

//… Sitä se teettää, D. Ja Forte, alkaisi olla aika tulla mukaan ^^ Helier lähestyi siis oletettavasti Tachea~//

// juuh, toki //

Tache harvemmin liikkui seurapiireissä. Itseasiassa tämä oli hänen ensimmäinen kerta, kun hän liikkui kyseisissä pukujuhlissa ja ylivarakkaiden olentojen teekutsuilla. Luonnollisestikkaan Tache ei ollut päässyt sisään, ei hänellä mitään kutsua ollut. Tuo oli päässyt sisään takaikkunasta uskollisen ja karvaisen ystävänsä, Fenriksen avulla. Fenris oli sen verran vahva hurtta ja Tache kevyt haltia, että tämän oli mahdollista kiivetä koiransa selän päälle ja ponnistaa siitä ikkunalle. Koko ajan Tache oli ollut varuillaan, ettei kukaan huomaisi hänen enemmän tai vähemmän laitonta puuhaansa. Harvemmin Tache sortui tällaiseen, mutta hänellä oli todella nälkä. Haltia oli liian hellämielinen, jotta voisi tappaa mitään olentoa ruuakseen ja talvella ei löytynyt kasvejakaan ja ostamista tuo ei tukenut. Varastaminen oli paljon helpompaa, sitäpaitsi, ei kai kukaan juhlioista saisi mitään kohtausta, jos piiraanpaloja olisi kahdeksan kymmenen sijasta? Kyllähän rikkaat ahneita olivat, sille ei voinut mitään.
Päästyään ikkunalle, Tache hetken katseli ympärilleen, kunnes luikahti sisään käärmemäisesti. Tache oli tullut suoraan kartanon keittiöön. Mikäs siinä syödessä, kerran se oli tyhjä. Haltianuorukainen etsi jotain syötävää ja heitti yhden lihaköntin ulos Fenriksellekkin. Nopeasti tuo sai haalittua ruokaa mukaansa ja syötyäkin, mutta luonnollinen, poikamainen uteliaisuus veti haltiaa puoleensa. Valppaana ja varautuneena, tuo katseli ympärilleen, jätti ruokatarvikkeet ja lähti hiipimään keittiöstä salin puolelle. Haltian takart aistit havaitsivat erilaisia ääniä, musiikin ja puheen sekoitusta, sekä mielenkiintoisia hajuja. Paikka oli hyvin hermoja kutkuttava ja Tache virnuili pienestä jännityksestä. Olihan tuo ujo ja arka, mutta myös samalla hyvin utelias.
Keittiöstä Tache tuli pian suureen, upeasti koristeltuun juhlasaliin, joka oli täynnä vaikka minkälaista kummajaista timanteissaan ja hienoissa puvuissa. Tache katseli silmät loistaen paikkoja, pysytteli mahdollisimman piilossa ja huomaamattomana. Selvästi nuo olivat naamiaiset, mutta eihän Tachella ollut mitään naamiaisasuja, vain hänen normaalit vaatteensa ja aseensa. Hyvin epäjuhlallista. Tache keskittyi täysin katsomaan juhlahumua, ei tajunnut, että joku tuli häntä kohti, ennenkuin, tunsi kopautuksen olallaan ja kuuli käskevän, aristokraattisen äänin. Tache huudahti hiljaa ja loikkasi ympäri pelästyneenä, tuijottaen suoraan jonkun miehen silmiin. Tache ei saanut sanaakaan suustaan, vaikka leuat kyllä liikkuivat.

Arlie hymyili syyllisesti - nainen oli luultavasti olettanut, että hän oli katsellut alemmas eikä tiennyt, kuinka oikeaan olikaan osunut kiusoittelevalla lausahduksellaan. Mies ei selitellyt tekemisiään, olisi parempi ettei nainen tietäisi hänen tuijottaneen rintavarustuksen sijasta kaulakorua.
"Kihlattusi?" Arlie hymyili hienoisesti. "Tietenkin, eihän kaltaisesi kaunotar voisi olla vielä vapaana. Minun on kai heitettävä kaikki lähestymistäsi koskevat ajatukset mielestäni, enhän haluaisi saattaa sinua kiusaukseen pettää rakastasi." Mies kuuli aivan hyvin, mitä mieltä toinen oli rakkaastaan, minkä kuuli varmasti myös hänen äänestään. Hän ei ollut tosissaan.

Arlie kumarsi pienesti toisen suostuttua ja tarjosi naiselle käsivarttaan, hymyillen vaarallista, viekoittelevaa hymyään.
"Tartu käteeni, tarvitsen silmiä." Ei miehen näkö todellisuudessa ollut niin huono, etteikö hän olisi nähnyt eteensä, mutta jos povekas nainen elätteli vielä jotain uskollisuuden rippeitä kihlatulleen - mikä ei ollut todennäköistä - hän saisi tämän ainakin tarttumaan käteensä.

Shanya naurahti hiljaa, kohottaen toisen kätensä koskettamaan koruaan. Se oli melko arvokas, vaikkei ollutkaan mikään timanttikoru. Todellisuudessa se oli yhtä paljon lepyttelyä riidan jälkeen kuin muistamista vuosipäivänä – hän riiteli Thanin kanssa kamalan paljon, eikä siitä vätyksestä ollut edes kunnon vastusta. Mutta tämän tumman herran imartelevat sanat saivat naisen huomattavasti paremmalle tuulelle kuin vähään aikaan.
”Niin, on se elämä surullista. Juhlissakaan ei voi pitää hauskaa… Kuvittele, kihlattuni jäi kotiin, ei halunnut lähteä Mirasta tervehtimään siskoani, ja siksi minulla ei ole tanssiparia”, hän valitteli, ilmoittaen muutaman tärkeän tosiseikan puheensa lomassa, antaen leikkisän hymynsä puhua puolestaan.

Kehotus sai Shanyan naurahtamaan, ja hän tarkasteli naamion takaa väikkyviä vihreitä silmiä hyvän tovin, ennen kuin laski pitkän hihan peittämän kätensä – liika paljas pinta oli mautonta - miehen käsivarrelle.
”Oh, olet likinäköinen?” hän kysäisi, lähtien astelemaan koristeellisen salin reunalle, koska siellä ei joutuisi vähän väliä väistelemään juuri sisälle tulleiden virtaa.


Helier kirosi mielessään huomatessaan kohteensa olevan mitä ilmeisimmin kuokkavieras. Vaikka tämän vaatteet olivatkin lähestulkoon juhliin kelpaavat, ja miekkaa pystyi luulemaan asusteeksi, naamion puutos paljasti kaiken. Hetkessä siniset silmät kapenivat kissanaamion takana, ja raitatukka hylkäsi aiemman suunnitelmansa, keksien tuota pikaa uuden.
”Rauhoitu, ystäväni, en aio narauttaa sinua. Tule mukaani.”
Pyynnöstä huolimatta hän nykäisi mahdollisimman huomaamattomasti tuon nuorukaisen mukaansa, veti tämän hihasta kevyesti kiinni pitäen heidät yhteen pienemmistä sivuhuoneista, joihin salista pääsi. Ne oli tarkoitettu käytettäväksi hieman yksityisempää seurustelua varten, ja koristeltu hillitymmin kuin pääjuhlasali. Mutta sinnekään Helier ei jäänyt, vaan kulki toisesta ovesta ulos, käytävään, jossa sitten pysähtyi.
”Tässä, ota tämä.”
Mies heitti äskeisestä huoneestaan nyysimänsä yksinkertaisen, punaisen samettinaamion haltialle, ja hymyili sitten ystävällisesti.
”Noin, nyt sinua ei äkätä niin nopeasti”, hän hymyili vielä leveämmin, taputtaen haltian olkapäätä tuttavallisesti.
”Me taisimme törmätä todella pikaisesti jollain kadulla tässä päivän aikana, sillä näytät kovin tutulta. Ja minun hellä sydämeni ei voi päästää minkäänlaisia tuttuja pulaan…” hän naurahti hieman itseironisesti, valehdellen niin sujuvasti, ettei edes Arlie olisi sitä huomannut. Hän kuulosti täydellisesti hieman kummalliselta mutta hyväsydämiseltä tyypiltä, ja hetkessä raitatukan elekielikin siirtyi tähän rooliin.

Tachen hiukset melkein nousivat pystyyn säikähdyksestä, tämän huomatessa jonkun itseään selvästi vanhemman miehen, jolla oli hyytävä katse. Pistävät silmät tuijottivat kissanaamion takaa haltiaa. Eipä tainnut hirveästi pitää kutsumattomista vieraista. Aivot sanoivat "juokse" haltialle, mutta jalat eivät totelleet, jäivät vain paikalleen tärisemään. Pikkuisen blondi haltia rauhoittui, miehen kehottaessa häntä seuraamaan, mutta se ei tarkoittanut, että Tache oli heti lähdössä mukaan, ties mitä tuo hautoi päänsä sisällään. Tache ei liiemmin tajunnut vetäistä kättään pois, miehen lähtiessä johdattelemaan häntä suuresta salista jonnekkin muualle.
"Mi-mitä sinulla on mielessäsi?"
Tache sai sanottua aralla ja särkyneellä äänellä, huoneiden jäädessä taakse ja haltian katsellessa vähän ihmetellen. Tache meinasi törmätä miehen selkään, tuon äkkiä pysähtyessä johonkin huoneista. Vihdoinkin Tache sai sen pienenkin rohkeuden itseensä ja riuhtaisi kätensä irti.
"Mitä oikein haluat?"
Tache katsoi uhmakkaasti toista miestä, mutta otti kuitenkin naamarin vastaan. Tottahan se oli, että tässä paikassa oli turha pyöriä ilman naamiota. Mutta nyt toisen miehen hymy oli ystävällisempi ja Tache oli hyvin helppo saada luottamaan. Silti Tache väisti hieman kosketusta ja perääntyi miehen luota.
"Mitä sinä oikein haluat?"
Haltia kysyi epävarmana ja etsi hieman katseellaan pakotietä. Toisaalta miehen hymy ja nauru olivat hyvin ystävällisiä... Silti, haltia oli epävarma ja liikuskeli koko ajan, kuin nurkkaan ahdistettu eläin.

Arlie ei ollut loistava tanssija, ei tosin suoranaisesti huonokaan. Hän ei ollut koskaan tanssinut musiikin tahtiin ja nekin kerrat, jolloin hän oli kokeillut kuivaharjoittelua, se oli ollut Helierin kanssa. Tietenkin raitatukkainen oli halunnut viedä - hänhän tulisi tanssimaan naisen kanssa - ja oli suuttunut jos Arlie vei tai talloi tanssipartnerinsa varpaille. Kummassakin tapauksessa mustatukkainen oli tietenkin jatkanut asioiden tekemistä väärin jo siitäkin syystä, että se ärsytti Helieriä eikä Arlie itsekään ollut kovinkaan hyvällä tuulella itsekään pyörittyään ilman musiikkia puolisen tuntia.

Arlie antoi naisen johdattaa itseään, tarkastellen tätä kun tämä keskittyi johonkin muuhun kuin häneen - eikä huomaisi hänen katsettaan. Kuinka herkullisen lyhyt tuon hame olikaan ja sen alta paljastuvat pitkät, elegantit jalat olivat hoikat ja sirot. Tietenkään kapeaa vyötäröäkään ei voinut jättää huomiotta nyt kun oltiin katselemisen makuun päästy.
"Niin, se oli hyvä tekosyy saada sinut tarttumaan käteeni", mies totesi. "Nainen, jolla on noin hyvä maku ja joka on noin kaunis, kuin sinä, rinnallani saa minutkin näyttämään hyvältä."
Arlie ei voinut olla panematta merkille, millä tavalla ihmiset katsoivat heitä ja olla kuulematta kovaäänistä supatusta edustavan näköisestä pariskunnasta, joka oli valinnut asunsa vastaväreiksi.

Shanya naurahti imarrellusti tullessaan jällen kerran kutsutuksi kauniiksi. Tuo pitkä mies osasi ainakin kehua naisia, sulava puhe sopi ihanasti yhteen tuon tyylikkään ja hieman salaperäisen olemuksen kanssa. No, koko naamiaisten tarkoitushan oli salaperäisyys, tunnistamattomana liikkuminen ja todellisen itsensä paljastaminen nyt kun ulkonäkö ei kertonutkaan kaikkea.
”Älä vähättele itseäsi. Sellainen ei sovi noin hurmaavalle herrasmiehelle”, hän vastasi, pysähtyen ja kiepahtaen sirolla askeleella seuralaisensa eteen. Siinä sai katseltua hieman tuota hänen imarteluunsa keskittynyttä herraa. Mukavan hoikka, mutta leveine hartioineen ihastuttavan miehekäs. Kasvoista näki harmillisen vähän naamion takia, mutta nopeastihan blondin mielikuvitus loihti teräväpiirteiset kasvot hänen sielunsa silmien eteen. No, eipä ainakaan olisi sellainen kamala tytönnäköinen poika, jollaisiin aivan liian monet hänen tuttunsa olivat retkahtaneet.

Shanya siemaisi juomastaan peittäen sillä hymähdyksensä huomatessaan juhlaväen alkaneen supista edustavasta parista. Tosiaan, heidän kahden puvut sopivat hämmästyttävän hyvin yhteen. Hieman häntä nauratti tuo sattuma. Mutta kohta tarkat korvat huomasivat soittajien lisänneen musiikin volyymia, ja salin keskiosa jäi tanssijoiden valtaan.
”Oh, minä niin pidän valssista”, hän lausahti ääneen, laskien lasinsa ohi kulkeneen tyhjiä laseja kantavan tarjoilijan matkaan, ja katsahti merkitsevästi seuralaistaan.



Helier huomasi nopeasti, että hänen kohteensa oli hermostunut, ehkä hieman paniikissakin, mutta pienellä vaivalla varmaan lankeaisi luottamaan häneen. Nyt ei sopinut puskea liian kovaa päälle, jos hän halusi onnistua juonessaan.

”Ah, anteeksi. Taisin säikäyttää…” hän pahoitteli, hymyillen anteeksipyytävästi, ehkä hieman hömelöstikin. Kissanaamion kanssa oli helppo vaikuttaa vähän nuoremmalta, hieman hassummalta ja huomattavasti vaarattomammalta kuin jollain hurjemmalla maskilla – ja sehän palveli Helierin tarkoituksia. Saisi vain tuo haltianuorukainen rauhoittua ja tajuta sen, että kukaan ”kissoista pitävä” ei voisi olla paha.
”No nyt kun kysyt noin, niin toivoin kyllä että olisit voinut auttaa erään asian kanssa”, hän myönsi, naurahtaen hieman kuin jostain hieman nolosta kiinni jääneenä. Raitatukka katseli vaaleaa hetken lempeästi, mutta huokaisi sitten ja pudisti päätään.
”Mitä minä oikein ajattelin… Se on oikeastaan melko typerä juttu, joten en vedä sinua siihen mukaan. Vaikutat niin kunnolliselta – kuokkimisesta huolimatta” hän puheli, antaen äänestään kuultaa huolta, kuin jokin asia painaisi häntä päivin ja öin, ja hän yrittäisi peitellä epätoivoaan. Kuokkimisen maininta saisi toivottavasti haltian päässä syntymään ajatusketjun, joka päättyisi siihen, että tämä tajuaisi hänen pelastaneen nuorukaisen ja tämä oli ehkä 'pienessä' kiitollisuudenvelassa. Haltioiden kanssa leikkiminen oli aina järkyttävää uhkapeliä, olivatpa nämä kuinka nuoria tahansa. Sitä piti säveltää jokainen ele ja itsestä heijastuva ajatus sopimaan esitykseen, uskoa omiin juttuihinsa ettei kärähtäisi – mutta Helier oli harjoitellut, eikä itse ainakaan olisi löytänyt virheitä.

Hän vaikeni, jättäen ilmaan hieman vaivaantuneen hiljaisuuden, ja laittoi silmänsä pälyilemään salia kohti. Miehen koko olemus huusi vaiettua avuntarvetta ja halua puhua lisää – mutta hän ei puhuisi yhtään lisää valheita, ellei toinen kysyisi. Se olisi merkki pienestä turvallisuudesta, siitä että haltia olisi kiinnostunut ja melko varmasti söisi syötin.

Tache pysytteli kauempana tuosta kummallisesta miehestä, varuillaan ja lihakset jännittyneenä, kuin kettu suden edessä. Haltia vihasi, niin vihasi satuttaa muita, mutta jos tuo kissamies tulisi askeleenkin lähemmäs, hän ampuisi. Jousi oli aina mukana, varmuuden vuoksi. Ja pystyihän nuolellakin tökkäämään silmään, jos ei muuta. Mutta sentään tuo pyysi anteeksi käytöstään ja säikäyttämistä. Tuskin kukaan, joka haluaisi satuttaa tai ilmiantaa vaaleatukkaista, olisi noin kohtelias. Tache hieman rentoutui ja laski jousen rungolla olevan kätensä sivulle. Mutta naamion takana saattoivat olla vaikka millaiset kasvot. Naamio hymyili, niiden takana oleva ihminen ehkä ei... Mutta Tache oli liian hyväuskoinen ja lempeäluoneinen ajatellakseen tuollaisia.
"Auttaa?"
Tache kysyi ja katsoi miestä äkkiä, kuin ei ymmärtäisi sanaakaan, puhuisi kokonaan eri kieltä. Miksi kukaan noin vain pyytäisi apua? Hautoiko tuo mies jotain haltian pään menoksi? Tuolla oli kyllä hyvin ystävällinen katse ja lempeät sanat. Tachen ajatukset vaihtelivat luottamuksesta epäluottamukseen, rennosta jännittyneeseen. Sillä välillä ei ollut mitään, vain kaksi ääripäätä.
Kissamies osui juuri Tachen arkaan kohtaan, kuokkimiseen. Tuon sanat kuullostivat melkein kiristykseltä. Yrittäisi saada haltialle pahan omatunnon, kaiketi. Äänessä tosin kuului jonkinlaista epätoivoa ja miehen kasvotkin näyttivät luovuttaneilta. Jotain pahaa oli kai käynyt tuolle. Tachen kävi kovin sääliksi miestä, tuon surullisuutta. Varovasti Tache yskäisi ja puhui, oltuaan koko tuon ajan hiljaa.
"Kyllä minä voin auttaa. Sinähän autoit minua, joten olen kai sen velkaa."
Haltia naurahti vähän, yrittäen rentouttaa itseään. Ei hän voisi jättää toista pulaan, oli sitten ihan millainen ongelma tahansa. Ja Tache alkoi muutenkin uskoa, ettei mies satuttaisi häntä millään tavalla.
"Joten, mitä minun olisi tarkoitus tehdä?"
Nuori haltia hyppäsi ketterästi istumaan läheiselle pöydälle ja katseli uteliaana, kirkkain silmin kissamiestä.

Arlie laski puolityhjän lasin käsistään - ei pitäisi juoda liikaa vaikkei hän olisikaan mennyt yhdestä lasista humalaan, ei ainakaan tuollaisesta drinkistä. Miehellä oli jo pituutensa vuoksi hyvä viinapää ja koska hän usein iltaisin lasillisen viiniä, vastustuskyky alkoholille kasvoi nopeasti.
Mies otti paremman asennon naisen tarkastellessa häntä katseellaan, tietäen että oli tämän silmissä miehekäs ja vaikuttava näky. Muuten hän ei osannut arvata tämän ajatuksia, mutta ilmeestä päätellen nainen vaikutti olevansa tyytyväinen näkemäänsä.

Musiikki alkoi soida voimakkaammin erottuvana, ilmeisesti kaikki olivat lopultakin päässeet sisälle ja juhlat pääsivät alkamaan.
Arlie ei ollut tyhmä, naisen ei olisi tarvinnut erikseen katsoa häntä vähemmän hienostuneen vihjauksensa perään, hän olisi ymmärtänyt vähästäkin että tämä halusi tanssia. Hän ja Helier olivat harjoitelleet valssia, joten nyt hän voisi kokeilla taitojaan oikealla tanssilattialla, oikean musiikin tahtiin.
"Sittenhän olisi harmi, jos ette pääsisi tanssimaan", Arlie totesi pehmeästi ja tarttui naisen siroon käteen. Hän vei sen huulilleen, hipaisten höyhenenkevyesti kättä, kumartuen samalla pienesti - liian syvään kumartaminen olisi näyttänyt junttimaiselta, sen verran Arliekin tiesi hyvistä käytöstavoista.
"Saanko luvan?" Tietenkin mustatukkainen tiesi naisen haluavan tanssia hänen kanssaan, mutta hänen matala, viettelevä äänensä sai kutsun kuulostamaan houkuttelevalta, siltä kuin viattomassa valssaamisessa saattaisi hänen kanssaan olla jotain syntistä - ja ihanaa.

Shanya tiesi, että oli vihjannut tanssihaluistaan hyvin suorasukaisesti, mutta mikäs siinä. Hänen ei tarvinnut olla sen hienostuneempi, eihän maalla kasvaneelta ja vähemmän hienoissa piireissä liikkuneelta voinut sellaista odottaakaan.
Käsisuudelma oli saada hänet sulamaan lattialle – kuinka hienostunut, ihastuttava ele! Sitä tunsi itsensä prinsessaksi, ei arkipäivänä kotona saanut näin ihanaa kohtelua. Ja kuinka tämä tuntematon, tyylikäs herrasmies saikaan viattoman tanssipyynnön kuulostamaan kutsulta johonkin aivan muuhun?
Valloittavaa.
”Saat”, hän vastasi hieman kehräävällä äänellä, hymyillen tyytyväisesti.


Helier nyökkäsi pienesti kysyvään sanaan.
”Niin, hieman itsekästä tällainen”, hän mutisi, mutta tarpeeksi kovaa jotta toinen kuulisi sen. Ehkä avun taka-ajatuksen myöntäminen noin suoraan antaisi hänelle lisää pisteitä?

Haltia selvästi pomppi kahden vaiheilla, ja tämän jännittyessä kuokkimisen tullessa puheeksi Helier kiroili kovaäänisesti mielessään, antamatta sen näkyä piirun vertaa ulospäin. Nyt jos hän olikin löytänyt hyväsydämisen tolvanan sijasta säikyn tyhjäntoimittajan, raitatukka hyppäisi mereen! Hän ei voinut olla noin väärässä.

Mutta kuullessaan blondin tarjoavan apuaan hän huokaisi helpotuksesta, koko olemus kiitolliseksi sulaen. Sitä ei ainakaan tarvinnut näytellä kovin paljoa.
”No, autoinhan vähän tämän avunpyynnön takia, mutta… Olen vain niin hukassa ongelmani kanssa” hän naurahti hieman, jälleen kerran kuin hieman nolona joutuessaan myöntämään olevansa ongelmissa. Mutta silmistä - tai ainakin siitä tummansinisestä, josta toisin kuin lasisilmästä paistoi tunteita – näkyi tietty luottamus toista kohtaan.
”Tämä on vain ihan pikku juttu. En pysty löytämään erästä henkilöä täältä kaikkien naamioiden takaa. Minun pitäisi pyytää herra Eisenbergiltä pientä apua – oikeastaan veljeni tarvitsee sitä, mutta hän on velkaa eräälle inhottavalle tyypille joka uhkailee koko perhettämme”, hän selitti, kuulostaen hillityn surkealta. Tarina ei ollut aivan parhaimmistoa, mutta kelpasi – ja sen hän oli suoltanut sille matamillekin, jolta oli saanut kutsun tänne ja kehotuksen pyytää apua tuolta ökyrikkaalta mieheltä. Ja parasta olisi pysyä samassa tarinassa samassa kaupungissa.
”Kuulin, että hän on hellämielinen mies ja auttanut usein ystäviensä ystäviä. Onhan rahankerjuu häpeällistä, mutten keksi muutakaan keinoa. Mutta ehkä voisit auttaa hänen etsimisessään?” Helier lopetti kysymykseen, silaten sen sopivalla määrällä toiveikkuutta.

Sitä hän ei sanonut, että oli oikeasti vain vähän laiska etsimään, ja että kuokkijan rehelliset kasvot ja tarinasta vakuuttunut ääni antaisivat hänelle lisää uskottavuutta vielä varmuuden varalle. Eihän hän olisi sitä muutoin tarvinnut, mutta muut kutsuvieraat vaikeuttivat asiaa. Harmi vain tähän rikkaaseen mieheen ei saanut yhteyttä oikein muutoin kuin tällaisissa juhlissa – muulloin hän olisi vain hyödyntänyt sitä tietoa, että tällä oli salainen heikko kohta nätteihin poikiin. Se taas tarkoitti ehkä herkän tarinan kirvoittaman rahamäärän lisäksi kiristysmahdollisuutta, Eisenberg ei varmasti halunnut pilata avioliittoaan.
Kaikkea sitä saa selville juoruja kuuntelemalla.

Tache kuunteli pää kallellaan toisen tarinointia ongelmistaan ja niiden alkulähteistä. Johan oli omituisen kuuloinen tarina. Haltia halusi monta kertaa keskeyttää puheen ja kysyä jotain, mutta pysytteli kerrankin hiljaa ja vain kuunteli. Kissamiehen ääni ja ilmeet vaikuttivat kovin rehellisiltä ja tarina oli sen verran surullinen, että tuskin tuo voisi keksiä kaikkea ihan omasta päästään, ellei ollut äärimmäisen taitava juonittelija ja huijari, mutta sitä Tache ei voinut uskoa. Oli niin kurjaa kuulla, että toisella olisi ongelmia. Eihän Tache mikään maagi tai soturi ollut, tuo pystyisi auttamaan vain sellaisena mitä oli. Tavallisena haltiana, jolla ei oikein tuntunut olevan parempaakaan tekemistä.
Tachen lehden vihreät ja uteliaat silmät tuijottivat suoraan toisen miehen silmiin. Niissä näkyi jonkinlainen epävarmuus, mutta samalla myötätunto ja ystävällisyys. Ainakaan tehtävä ei kuullostanut mahdottomalta, Tachen ei pitäisi tappaa ketään.
"No jos sinä et tunnista häntä, miten minä voisin? Toki autan, mutta en tiedä kuinka hyvin osaan..."
Tache ei oikein ollut perillä omasta tehtävästään tässä työssä ja muutenkin hänestä tuntui oudolta auttaa etsimään jotakuta henkilöä, jota edes kissamies ei ollut löytänyt. Kummallista. Ja kehtaisiko pyytää jonkinlaista korvausta? Tache sinäänsä kaipasi rahaa, mutta hyvän työn tekeminen oli palkitsevampaa sydämelle, kuin pussi rahoja takataskulle. Haltia loikkasi alas pöydältä ja laittoi naamion kasvoilleen, jotta sulautuisi edes vähän joukkoon. Se, kuinka hyvin hän noissa tavallisissa vaatteissaan sopi, oli ihan toinen juttu, mutta ainakin oli naamio. Tache ei ollut niin ulkopuolinen.

"Mikä kunnia", mies kuiskasi, kuin ei olisi ollut itsestäänselvyys, että keskustelukumppani suostuisi.
Arlie tarttui kevyesti naisen käsivarteen ja talutti tämän lähemmäs tanssilattiaa. Hänen näkönsä ei ollut todellisuudessa niin huono, ettei hän olisi nähnyt, minne mennä tanssimaan naisen kanssa.

Mustatukkainen ei vaivautunut sanomaan naiselle, että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa tanssilattialla, koska hän oli varma, että menisi läpi hieman harvemmin tanssivasta mutta kuitenkin tanssitaitoisesta miehestä jos ei katsoisi jalkoihinsa tanssiessaan. Hän asetteli kätensä mielellään naisen miellyttävän leveälle lantiolle, mutta piti kosketuksen vielä keveänä, hän voisi tiukentaa otettaan hiljalleen, jo näin kevyellä kosketuksella pystyi tuntemaan mukavasti naisen kehon lämmön ohuen asun läpi. Hän piti myös naisen kädestä asianmukaisen kevyesti kiinni.
Arlie lähti viemään siroa blondia itsevarmanvoimakkaasti musiikin tahdissa. Tanssiminen oli huomattavasti helpompaa kuin hän oli olettanut eikä tuottanut minkäänlaista ongelmaa sovittaa askeliaan oikeaan rytmiin alun pienien ongelmien jälkeen. Mies huomasi riemukseen, että tietynlaisilla pyörähdyksillä hän sai naisen jopa lähes painautumaan itseään vasten ja pääsi tiukentamaan otettaan tämän lantiolla huomaamattomasti.
"Alkukankeutta", Arlie kuiskasi, selittäen alun heikommin menneet askeleet.

Shanya oli tanssinut useasti aikaisemminkin – siellä korvessa, mistä hän oli kotoisin, ei ollut oikein muita sosiaalisia tapahtumia kuin latotansseja. Mutta näin suuressa juhlasalissa, aivan tuntemattoman ja noin mielenkiintoisen miehen kanssa hän ei ollut aiemmin tanssinut.

Heidän saavuttuaan tanssilattialle nainen laski kätensä miehen käsivarrelle kun ei olkapäälle ylettynyt, ja antoi kätensä levätä tämän otteessa. Muutaman hassun harha-askeleen jälkeen tanssi lähti liitämään, ja nainen seurasi itsevarmasti vievää kavaljeeriaan, ja huomaamatta hieman riemastunut hymy levisi sieville kasvoille. Pyörähdykset ja askellukset sujuivat sulavasti, ja hän painautui tahallaan hieman lähemmäs miestä, ja tämän kuiskatessa yksinäisen sanan selitykseksi alun pienelle haparoinnille Shanya hymähti hiljaa.
”Ei tarvitse puolustella, huomaan kyllä lahjasi tanssin suhteen”, hän vastasi hymyillen.

Tanssin sanottiin olevan melkeinpä tehokkaampi vuorovaikutuksen keino kuin puhe, ja Shanya ainakin halusi uskoa niin. Se tapa, jolla mustatukka tanssi, sai hänet tuntemaan entistä suurempaa kiinnostusta tätä kohtaan. Tilanne oli niin jännittävä, jo lähtökohtansa naamiaisten takia.
Shanya, milloin sinusta on tullut näin kevytkenkäinen?
Sisäinen moite ei saanut voimakastahtoisen naisen mieltä muuttumaan. Niin, hänellä oli kihlattu, mutta eikö hän ollutkin tämän kanssa vain koska ei ollut vielä löytänyt parempaa ja parka tarvitsi häntä?

”Ah, en tainnut kysyä nimeäsi vielä?” nainen kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen, katsoen syvälle vihreisiin silmiin.



"No jos sinä et tunnista häntä, miten minä voisin? Toki autan, mutta en tiedä kuinka hyvin osaan..."
”Ei ei ei ei, kyllä sinä pystyt auttamaan. Täällä on vain aivan liikaa väkeä, tarvitsen kyselyapua” Helier vastasi nopeasti, hymyillen yhtä lempeästi kuin aiemmin. Lempeys ja ystävällisyys vaikutti purevan haltiaan paremmin kuin hyvin. Hieman hänen hymynsä leveni, kun toinen laittoi naamion kasvoilleen. Noin, nyt tuo ei erottunut laisinkaan niin räikeästi juhlaväestä.

”Oh, nyt kun en unohda – nimeni on Alan.”
Helier esitteli itsensä sujuvasti väärällä nimellä, jonka oli valinnut Aareaa varten. Arlie oli sanonut sen kuulostavan hölmöltä, mutta hän epäili tämän epäilevän nimen tulleen valituksin kaupungin nimen kanssa yhteisen alkukirjaimen takia. Aivan kuin raitatukka olisi niin hölmö.
”Mutta mennäänkö takaisin saliin?”

Tache katseli naamion takaa hieman huonetta ja tuota miestä, joka selvästi uskoi, että nuori haltia voisi auttaa häntä, joten mitä turhaan epäilemään omia taitojaan, jos kerta joku toinen uskoi niihin. Tache hymyili toiveikkaana.
"No jos niin sanot, autan mielelläni."
Haltia naurahti pirteänä ja tarkkaili naamionsa läpi miestä, joka esitteli itsensä Alaniksi. Haltia kumarsi hieman.
"Olen Tache."
Blondi oli jo menossa takaisin salin puolelle, ennenkuin Alan ehti sanoa yhtään mitään. Olikohan sittenkään ihan hyvä idea mennä salin puolelle? Tache ei ollut mikään seurapiirihaltia tai aateliston jäsen, jotta hänen kuokkimisensa voisi tulla helpostikkin ilmi. Mutta ei kai Tache voinut jättää toista ihan yksin pulaan ongelmansa kanssa.
Tache kipitti vikkelin askelin aivan tanssisalin tuntumaan, mutta pysähtyi kuitenkin vähän matkan päähän kaikesta tuosta juhlahumusta.
"Enpä tiedä Alan... Onkohan minulla tarpeaksi rohkeutta tähän?"
Haltia katsahti taakseen ja oletti näkevänsä Alanin, vaikkei tiennyt, seurasiko tuo vai, mutta hän epäili, että seuraisi, koska mitä ideaa olisi miehen jäädä jälkeen, kun haltia ei tiennyt vielä tehtäväänsä kunnolla. Epävarmana halrianuorukainen vai pysytteli kauempana kaikesta, katsellen, tarkkaillen ja epäillen. Tämä ei tuntunut olevan lainkaan hänen paikkansa.

Arlie ei huomannut, että useammissa tapauksissa nainen painautui tarkoituksella häntä vasten vaan olletti kaiken menestyksensä johtuvan täysin vain yllättävästä lahjakkuudestaan tanssimisessa - ah, hän oli turhaan näin varma itsestään. Tanssimminen tosiaan tuntui olevan puhettakin parempi keino hurmata vastapuoli - kunhan sen osasi hyvin - eikä Arlie ollut aikaisemmin tullut ajatelleksikaan sitä. Luultavasti Helier olisi osannut kertoa tämän hänelle, jos mies olisi vaivautunut kysymään joskus.

Mustatukkainen vilkaisi sivusilmällä tanssisaliin - niin pitkälle kun näki - mutta käänsi katseensa lyhyen naisen syvän sinisiin silmiin ja vastasi tämän kysymykseen pienellä virneellä.
"Mutta eikö naamiaisten henkeen kuulu se, ettet tiedä kuka on kätkeytynyt naamion taakse?" mies kysyi päätään kallistaen ja huokaisi teennäisen keveästi. "Mutta enhän minä voi sanoa sinulle ei. Nimeni on Raven." Nimi oli ensimmäinen joka hänen mieleensä tuli, eihän mies nyt voisi omaansa tälle sanoa - se ei ollut uskottava ja jos hän jäisi kiinni jostain, nainen ei ainakaan tietäisi hänen nimeään. Tämä saattaisi arvata, ettei nimi ollut oikea mutta eihän hänen nimellään ollut väliä - vaan sillä että oli jokin nimi, jolla toinen voisi kutsua häntä.
Arlie pyörähti vielä kerran, kysymättä vielä kysymystä, jonka tietenkin aikoisi kysyä, antaen sen leijua kaksikon välillä pienen, kutkuttavan hetken.
"Suostutko kertomaan minulle oman nimesi, neiti?" mustatukkainen kysyi, hymyillen. Tietenkään nainen ei kertoisi hänelle omaa nimeää joten toivottavasti se olisi edes jotain kuvaavaa, sellaista jolla tuota naista voisi tosiaan kutsua.

”Ja sinä noudatat niitä sääntöjä?” Shanya kysäisi tanssin lomassa, vaikka kieltämättä oli samaa mieltä. Kaikki se jännittävyys, naamiaisten taika oli sidoksissa tuntemattomuuteen – et voinut tietää, kuka oli turvallinen ja kuka ei, millaiset kasvot nyt ne naamiolla peittäneellä oli päiväsaikaan. Tunnistamattomuus toi uusia piirteitä esiin ennen kasvojensa maskia kantaneen sisältä, ja jälkeenpäin vaiettaisiin siitä, mitä mysteerien kanssa leikkiminen oli saanut aikaan.

Nimen kuullessaan, melko varmasti keksityn sellaisen, nainen hymyili. Sopipa ainakin tuohon salaperäiseen olemukseen, joten mitä väliä vaikka se ei olisikaan tälle annettu nimi – ja nyt hän pystyi kutsumaan seuralaistaan edes jollakin nimellä.
Pienen kiusoittelevan hetken jälkeen Raven kysyi hänen nimeään, ja Shanya hymyili tälle hetken ajan hiljaista hymyä.
”Angelica, äläkä suotta neidittele.”



”Tietysti on, Tache”, Helier sanoi, ja taputti haltian käsivartta – hän ei halunnut kurkotella hartialle asti.
”Kuulin, että hänen seurassaan pitäisi olla lyhyt punatukkainen nainen, jolla on kettuasu. Siitä vain sitten kyselemään”, hän jatkoi ja huokaisi hieman.
”Tulee kyllä hirvittävä urakka… Mutta hyvin se menee, muistetaan vain olla kohteliaita!”
Raitatukka hymyili kannustavasti, sopivasti itseään rohkaisevan oloisesti myös, ettei hän näyttäisi liian itsevarmalta. Niin hän ei hermostuttaisi haltiaa, ja homma saattaisi sujua hyvin. Kaiken tuon kimalluksen ja koreilun keskeltä löytyisi ensi kuukauden varat, eikä Helier epäröisi saattaa Tachea pulaan sen saavuttaakseen, jos tarvetta tulisi.

// note to self: älä kuuntele moi dix moissia kun yrität keksiä nimiä…xD//

Tache oli pikkuisen epävarma. Pitäisikö hänen suostua koko hommaan? Se tuntui niin typerältä. Mutta toisaalta, hän saisi hyvän mielen toisen auttamisesta. Tache vähän raapi päätään mietteliäänä ja punnitsi eri vaihtoehtoja. Jos haltia lähtisi pois, Alan voisi paljastaa hänen olevan kuokkavieras ja sitten vasta kävisikin ikävästi.
"Eli kettunainen, selvä. Tuota... Mitä pitikäähn tehdä, jos löydän hänet?"
Tache vielä kysyi varmuuden vuoksi, ettei vain unohtaisi tehtäväänsä. Tache huokaisi syvään. Tästä voisi tulla hankalaa. Mitä jos haltia epäonnistuisi? Jos hän löytäisi väärän henkilön tai ihan mitä vain, mikä menisi vikaan. Sitten hän ja ehkäpä tuo Alan olisivat isossa ongelmissa. Hermostuneena Tahce hieroi käsiään vastakkain ja pohti, miten pääsisi pois tuolta ongelmien synnyttyä. Toisaalta Alan vaikutti hyvin luottavaiselta ja se luottavaisuus tarttui myös Tacheen.
"Juuh, se tulee menemään varmasti hyvin."
Tache naurahti lopulta. Hän oli myös huolissaan Fenriksestä. Jos Tachea ei kuuluisi tarpeaksi pian, Fenris alkaisi räksyttää. Silloin myös koira olisi isossa pulassa, ehkä. Tämä suunnitelma alkoi saada hyvin erikoisia piirteitä. Tache huokaisi, jälleen kerran, kerätäkseen rohkeuden rippeitään ja pysyäkseen henkisesti kasassa. Päästyään tästä tehtävästä, haltia varmistaisi, että pysyisi metsässä vähän aikaa.

"Vaikutanko minä sääntöjä noudattavalta henkilöltä?" Arlie kysyi ja virnisti. Sääntöjen rikkominenhan kuului hänen luontoonsa. "Mutta jotkut säännöt ovat liian kiinnostavia jätettäviksi huomiotta."
Naamiaisten magiaa loi se, ettei tiennyt kuka toinen oli - ei voinut tietää, oliko hän vain tavallinen työläinen vai herrasmiesvaras ja Arlie tiesi vaikuttavansa edukseen jälkimmäiseltä vaihtoehdolta.

Nainen huomasi varmasti, kuinka hyvin tuo nimi sopi Arlielle - ja arvasi varmasti siitä, ettei tuo nimi ollut hänen omansa. Myöskään nimi, jonka nainen oli kertonut, oli tuskin tämän oma, Angelica kuvasi aivan liian hyvin naisen enkelimäistä ulkomuotoa. Ja miksi tämä olisi kertonut oman nimensä jos tiesi, ettei mies kertonut.
"Angelica? Lähes yhtä kaunis nimi kuin sen kantaja", mustatukkainen totesi. Hän hidasti hieman askeliaan, musiikki oli hiljalleen loppumassa vaikka soittajat aloittaisivatkin heti perään uuden kappaleen.
"Nyt olisi hyvä hetki poistua tanssilattialta, lepäämään hetkeksi", Arlie totesi hymyillen. Hän tanssitti naisen lähemmäs tanssilattian reunaa päästäkseen hyvin pois tanssilattialta, sen läpi käveleminen uuden kappaleen jo alettua olisi ollut typerän näköistä.

”Muttei aivan. Eihän nimi saa häikäistä huomiota pois sen omistajasta” Shanya lausahti hymähtäen, kohottaen kulmiaan naamion alla tanssin alkaessa hiipua, mutta tajusi nopeasti että kappale oli lopuillaan.
”Kieltämättä, voisin juoda jotakin. Täällä on yllättävän kuuma.”
Kun he olivat tanssilattian reunalla, Shanya pysähtyi ja niiasi viehkeästi, hymyillen säteilevästi Ravenille.
”Kiitoksia. Oli ilo tanssia kanssasi.”
Ehkä hänen olisi pitänyt odottaa, että toinen kiittäisi ensin, mutta nainen ei jaksanut olla niin kärsivällinen, vaan lähestulkoon itse saattoi kavaljeerinsa pois tanssilattialta, ja nappasi itselleen ensimmäiseltä tarjottimelta lasin juotavaa, siemaillen sitä sitten samalla kun leyhytteli kasvojaan kädellään.
”Naamioiden huonoja puolia, tuntuu kuin kasvoni keittyisivät pikku hiljaa” hän naurahti, ja hörppäsi vähän lisää juotavaa.


Helier hymyili kärsivällisesti, mutta mielensä sisällä ihmetteli, kuinka jokin noin yksinkertainen pystyi olemaan noin vaikeaa Tachelle.
”Vain kysyt kohteliaasti, sattuisiko herra Eisenberg olemaan paikalla, ja jos ei, kerrot kettunaiselle että Alan, kartanon emännän ystävä, haluaisi puhua tälle. Jos taas hän on paikalla, sanot saman, pyydät odottamaan ja etsit minut.”
Ehkä olisi sittenkin pitänyt valita vaikeammin manipuloitava mutta tehokkaampi juoksupoika. Toivottavasti haltia nyt osaisi toimia oikein.

”Juuri niin, ei tässä voi mitenkään pahastikaan käydä! Lupaan sanoa, että olet ystäväni jonka otin mukaani juhliin, jos joku alkaa epäillä jotain”, Helier vielä lupasi, ja vilkutti sitten Tachelle ennen kuin lähti väkijoukkoon – ja joutui nopeasti huomaamaan, että jostain syystä kettu ja kissa olivat yllättävän suosituita aiheita naisten pukeutumisessa.

Tache nyökkäsi päättäväisenä. Eihän tuo voinut olla niin hankalaa. Etsittiin kettunainen ja kysyttiin jotain miestä.
"Eisenberg."
Tache vähän maisteli nimeä mielessään. Se muistuisi ihan helposti, helppo nimi. Eisenberg. Eli etsittiin kettunainen ja kysyttiin tuota miestä. Ja jos oli paikalla, etsittiin Alan. Tämä ei voisi epäonnistua. Tache hymyili tyytyväisenä onnistumisen tunteelle ja nyökkäsi vielä.
"Kiitos Alan! Et tule pettymään."
Tache vielä huusi toisen perään ja jäi yksin huoneeseen. Okei, tästä se lähtisi. Haltia tarkasti vielä, että naamari oli mukana ennenkuin lähti huoneesta takaisin juhlasaliin. Haltia ei edes muistanut, että tuolla oli ollut niin paljon ihmisiä yhdessä ainoassa salissa. Väenpaljous häiritsi pikkuisen Tachea, mutta tuo pujahti silti sekaan, kuin kuka tahansa vieras.
Heti päästyään ensijärkytyksestä, haltiaa kohtasi uusi järkytys. Kettuja oli hyvin paljon. Miten noista voisi muka tietää, kenellä oli joku Eibenburgen tai mikä ikinä olikaan, mukana. Tache katseli ympärilleen, yrittäen pysytellä reunoilla ja kaukana kaikesta, ettei kukaan vahingossakaan yrittäisi puhua hänelle. Tache yritti löytää oikean näköisen henkilön ja vähän haparoivin ajatuksin, lähti yhden naisen luokse, joka vaikutti olevan Alanin kuvausten mukainen. Punaiset, lyhyet hiukset, kettuasu... Toivottavasti se oli oikea.