Heikompi kuin koskaan?

// Yvonne kutsuttu peliin (peli on vapaa myös muille)

Kuun kelmeä valo valaisi arctosin uutta kivestä hakattua miekkaa. Sen violettina kimaltelevat graniittisirpaleet ja kolkko harmaa kajo tekivät siitä sopivan rujon tämän jäisen jättilaisen aseeksi. Kuului matala humahdus ja heti perään kimeä vingahdus suuren miehen koittaessa aseen toimivuutta lyöntitarkoitukseen. Arctos oli tyytyväinen uuteen luomukseensa.

Vaikka puuttuvan aseen tilalla olikin nyt uusi, tunsi Arctos olonsa heikommaksi kuin koskaan. Hänen toinen olkapanssarinsa oli hajalla ja hartia alastomana. Hänen sisintään korvensi jäätävä polte Diasia vastaan koetusta tappiosta. Raivo valtasi hänet taas; raivo, jonka vertaista tuskin kukaan oli tuntenut ja harva haluaisikaan.

Tuulen kylmä viima hiveli jättimäisen hahmon runneltua panssaria. Hän rutisti miekkaa nyrkissään ja karjui raivoissaan äänellä, joka sai lähiseutujen pedot juoksemaan vinkuen pakoon:

"RANI, MINÄ KOSTAN PUOLESTASI!!!"

Vuoristo oli jäinen helvetti, täynnä puhdasta ja silmiä särkevää valkoista. Armoton paikka, jossa silti kasvoi voimakkaasti tuoksuvia kuusia, joiden suojissa taas eleli valtava kirjo erilaisia kylmyyteen sopeutuneita otuksia. Niin, täällä pohjoisessakin oli paljon elämää, paljon hiljaisempaa ja väkevämpää kuin alavien maiden lämmössä – mutta ei ketään häiritsemässä Yvonnen rauhallista vaellusta.

Nainen asteli kevein ja nopein askelin eteenpäin, jättäen hädin tuskin pieniä painaumia hankeen. Yö teki vuorista vielä upeammat, ja tähtitaivas kaartui korkeana ja kirkkaana pään yläpuolelle. Kaikki oli suurta, hän oli vain pieni matkalainen tuossa ylväässä rauhassa. Vuorisudet ulvoivat jossain kaukana, ja haltia virnisti leveästi sen kuullessaan. Oli ihanaa päästää irti omasta itsestään, sulaa osaksi tätä palaa luonnosta… Se helpotti niin paljon olemista, antoi karkutien päivittäisille huolille ja antoi Yvonnen olla hetken aikaa Rou, nainen jonka ei tarvinnut pitää maskia kasvoillaan ja joka kulki kauniina luonnossa.

Hänen rauhansa kuitenkin särkyi, kun valtaisa karjahdus sai pitkän naisen melkein kaatumaan, ja nosti suuren linnun lentoon suojapaikastaan. Ääni huusi kostoa, ja tarkkakorvainen kuuli siitä enemmän kuin vihaa – hän kuuli jääkylmää surua, jäisesti polttelevaa tuskaa. Joku haki oikeutta, ja ehkä samalla omaa kuolemaansa.
Hopeatukka hymähti hiljaa, nostaen vasemman kätensä pystyyn, voimallaan työstäen sen metallin vahvemmaksi ja kynnet terävämmiksi. Raukka, joka haki lohtua väkivallasta, tulisi saamaan tilaamansa. Siitä olikin pitkä aika, kun hän oli päässyt taistelemaan, leikkimään kaikista hurjimmalla uhkapelillä.

Haltia juoksi kuin tuulispää eteenpäin, saapuen pian kallionrinteelle ja nähden suuren, julmaan haarniskaan pukeutuneen hahmon edessään. Rujo nainen naurahti hiljaa, pudistaen päätään niin että rastojen terät kilahtelivat toisiaan vasten, ja katsoi lähes lempeästi miehen kärsinyttä olemusta.
”Kenelle sinä kostat?” hän kysyi kuuluvalla äänellä, haastaen toisen vastaamaan kysymykseen – sanoin tai teoin, aivan sama hänelle.

"SINULLE!"

Arctos nosti maasta jäisen lohkareen vapaaseen käteensä ja heitti sen rumaa haltijanaista kohti. Lohkare ei osunut kohteeseensa. Hän unohti heikon olonsa ja valmistautui uuteen taisteluun. Ikirouta oli palannut häneen hyytävään sieluunsa ja se kaipasi uutta verta. Arctos otti muutaman askeleen kohti haltijaa. Hän tunsi voiman virtaavan uudessa miekassaan. Kaksin käsin nostettuna miella kohosi hänen ylleen ja iskeytyi hänen eteensä syvälle kallion uumeniin. Kivestä ja jäästä koostuva ryöppy syöskyi kohti haltijaa syvän halkeaman saattelemana. Osuessaan tuo ryöppy runnoisi ruman vieläkin rumemmaksi.

Yvonne tuhahti hiljaa kuullessaan odottamansa vastauksen. Toisen kylmä raivo ei ollut hänen asiansa, mutta hän ei voinut olla puuttumatta siihen. Ihmiset, niin herkkiä vajoamaan mielenvikaisuuteen, niin herkkiä kohottamaan miekkansa ketä tahansa vastaan.
Nainen vain katseli lohkareen lentoa, huomaten että se ei osuisi häneen, ja siksi ei räpäyttänyt edes silmäänsä kun ammus räjäytti lumen suureksi pilveksi, rusauttaen lähistön kuusen vinoon pysähtyen viimein sen juureen.

Kun mies kohotti miekkansa, haltia ei ollut enää paikoillaan, vaan kiisi lähemmäs haarniskoitua. Oli pakko päästä hieman lähemmäs, jotta hän voisi leikkiä tämän kantamalla metallikuorella. Se kutsui elementalistia luokseen, sai tämän tuntemaan pienen värinän sielunsa sopukoissa. Haarniska oli taidolla tehty, tarkoituksensa täyttävä, loistelias luomus – olisi harmi tuhota se.
Kallio päästi kirskuvan valituksen kivimiekan runnoessa sen auki, ja Yvonnen oli pakko loikata sivulle reitiltään, ettei halkeama kaataisi häntä tai kivimurska ja jäähileryöppy vahingoittaisi. Nopeasti hän muokkasi teräskäsineestään kilven, tukien sen kunnolla itsensä ja lentävien sirpaleiden väliin. Ja ryöpyn loputtua kilpi palautui piikeiksi ja kynsiksi vasempaan käteen, peittämään se arpisen ihon.

”Huolimatonta, poju”, hän tuhahti hiljaa, astahtaen vielä askeleen lähemmäs ennen kuin ojensi molemmat kätensä haarniskoitua kohtaan, ja puristi kätensä nyrkkiin – samalla magia takertui metalliin, jäykisti haarniskan nivelet ja teki kuoresta patsaan. Mutta koska hän ei tiennyt, kuinka vahva tämä kylmä jätti oli, hän pystyi vain toivomaan tämän hidastuvan siksi aikaa, että hopeatukka saisi sanottavansa sanottua. Hän ei sietänyt olla yrittämättä sanoa edes jotain, jolla raivon valtaama sielu voisi saada itsensä kasaan. Viimeiset lauseet, joiden jälkeen haltia luovuttaisi puhumisesta.
”Kosto ei tuo menetettyä takaisin, ja kostaja kulkee kohti omaa, surkeaa loppuaan. Tälläkin hetkellä vain satutat itseäsi, eksynyt lapsi, kun kuljet liian vahvoja vastaan.”

Arctos tunsi olonsa vangituksi haarniskansa sisällä. Hän karjui ja riuhtoi itseään. Ainut keino näytti olevan haarniskasta luopuminen. Lihakset pullistuivat kylmän metallin sisällä ja vahva yläruumis pyörähti voimakkaasti pirstoen patsasmaisen haarniskan kuoren lukemattomiksi sirpaleiksi hänen ympärilleen. Hän astui ulos jalkapanssareistaan jättäen ne lumeen sojottamaan.

Suuri mies mustassa kangaspaidassaan ja housuissaan tunsi olonsa hyvin heikoksi ja turvattomaksi. Nahkasaappaat olivat kevyet ilman metallisuojiaan ja pitkät valkoiset hiukset hulmusivat tuiskussa kypärättömässä päässä.

Arctos ei ole koskaan luovuttanut omasta tahdostaan eikä aikonut nytkään luovuttaa. Hän oli kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan, muttei voinut asialle enää mitään. Kivimiekka tuntui höyheneltä hänen haarniskattomassa kädessään. Hän vei miekan nopeasti sivulleen ja riuhtaisi sen eteenpäin lähettäen sen lentoon kohti haltijaa. Vuoriston jäinen viima sai tuntea kateutta miekan lentonopeudelle.

Haarniskoitu soturi ei kuunnellut haltian sanoja, vain riuhtoi itsensä vapaaksi kuorestaan. Riisuttunakin tämä näytti vahvalta, ja tuulessa hulmuava valkoinen tukka toi haltian huulille muutaman sanan, jotka kuvasivat vaikutusta. Mutta ei varmaan haltiakielikään koskettanut jäistä sydäntä, soturin joka oli niin kaukaa pohjoisesta, ettei Yvonne varmaan koskaan päätyisi niin pitkälle lumisille maille.

Hänellä oli etulyöntiasema. Vuorien maaperässä oli paljon malmeja, ne saattoi tuntea lumen ja maakerrosten läpi, ja nyt haarniska oli palasina hänen ulottuvillaan. Mutta silti tuo soturi hyökkäsi hänen kimppuunsa, eikä elementalisti ehtinyt koota voimillaan suojaa suoraan päätään kohti kieppuvaa miekkaa vastaan. Hätäinen syöksyminen lumeen pelasti naisen kallon, mutta ”pieni hipaisu” miekasta hänen selällään sai hänet ähkäisemään kivusta, ja kesti hetken ennen kuin hän pystyi nousemaan makuultaan ylös, sylkien lunta ja törmäyksessä poskensa sisäpintaan puraisemasta haavasta peräisin olevaa verta maahan. Ei kannattanut heittäytyä huolettomaksi, ja siksi Yvonne huudahti lyöden kätensä yhteen – ja haarniskanpalaset nousivat ilmaan, muodostaen terävän parven soturin ympärille. Käden heilautuksen ohjastamana ne syöksyivät kohti valkotukkaa – mutta yli puolet singahti ohi, jättäen reitin paeta naarmuilla, kun tärähtänyt selkä ei pitänyt liikkeestä ja häiritsi naisen keskittymiskykyä.

Ja naarmuilla Arctos olikin väistäessään oman haarniskansa sirpaleita. Paita repaleisena ja iho pieniä punaisia viiruja täynnä. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Haltija oli lievästi vahingoittunut ja ehkä hieman helpompi kohde kuin aikaisemmin, mutta Arctos tiesi jo tämän voimat ja vähäisen mahdollisuuden voittoonsa.

"Joudunko luovuttamaan...? En voi olla niin heikko!", kaikui ajatus jäisen soturin pään sisällä.

Haavat ja kylmä viima heikensivät lihaksikkaan miehen voimia ja kivimiekka alkoi tuntua raskaammalta. Arctos pudotti miekan maahan. Hän repäisi itseltään paidan pois mahtavan karjahduksen saattelemana ja syöksyi naista kohti. Ollessaan käden ulottuvilla naisesta Arctosin nyrkki vetäytyi taakseppäin ja voimakas isku lähti kohti hopeahiuksisen haltijan runneltuja kasvoja.

Yvonne huudahti mielensä sisällä kiitoksen joka ikiselle jumaluudelle joita olemassa saattoi olla saatuaan tuota valtavaa soturia vahingoitettua edes hiukan. Hän tiesi, että kykynsä takia oli vahvempi, ja että varmuudellaan oli saanut myös lumitukan sen tajuamaan, mutta hän tiesi myös että pienikin virhe, yksi ainoa mahdollisuus toiselle voisi viedä häneltä etulyöntiaseman. Mutta eihän uhkapeli olisi ollenkaan hauskaa ilman mahdollisuutta hävitä.

Suuri miekka jysähti hankeen, ja repaleinen paita lähti naarmuuntuneen ihon päältä pois. Haltia ehti hädin tuskin valmistautua, kun soturi ryntäsi yllättävän nopeasti hänen lähelleen, ja latasi nyrkkinsä kohti rujoja kasvoja. Metallikyntinen käsi nousi viime hetkellä niitä suojaamaan, muttei saanut iskua pysäytettyä vaikka leikkasikin viisi syvää viiltoa toisen lihaan, ja tärähti sitten naisen päähän. Tämä joutui ottamaan kolme haparoivaa askelta taaksepäin, jottei kaatuisi, ja elementalisti lysähti kumaraan silmiään räpytellen. Tähdet tanssivat näkökentässä, ja hän tiesi olevansa nyt aivan liian suojaton uusia iskuja vastaan. Hiljaa ärähtäen hän iski metallikätensä hangen läpi maahan, tuntien rautajuovan syvällä muttei liian syvällä allaan, ja kutsui sen ylös. Kohta maa ryöpsähti ympäri, lennättäen pikkukiviä likaamaan valkoisen hangen heidän ympärillään, ja malmi asettui suojaavaksi seinämäksi kahden taistelijan välille. Se antoi Yvonnelle hänen tarvitsemansa ajan toipumiseen, mutta tuon jälkeen hän ei jaksaisi tehdä enää mitään suureellista. Edes lumitukan haarniskan kokoisen metallimäärän hallinta oli poissa pelistä. Mutta hän jaksoi kerätä kaikki vaatteidensa ketjut ja niitit pitkäksi sauvaksi, jonka varren ympärille puristi oikean käden sormensa, ja päästää seinämän murentumaan. Eihän sopinut antaa vastustajalle mitään keinoa hyötyä siitä.
Sotaisasti kiljahtaen hän heilautti sauvaansa, tähdäten kolmen nopean lyönnin sarjan vastustajaansa – ensin polveen, sitten päähän ja lopuksi kylkeen.

//Hittailin hieman tuossa lyönnin torjumisessa, mutta kaiketi sallit sen? Ja Yvonna saa hittailla aivan rauhassa, kunhan ei tapa ^^ //

Arctos heilahti nopeasti puolustavaan asentoon. Polveen osuva lyönti meni ohitse. Sauva viuhahti kohti rumasti irvistäviä miehekkäitä kasvoja. Viime hetkellä kumpikin käsi nousi ottamaan sauvan iskun vastaan pään sijasta - kuului karjahdus ja jätin ilme muuttui entistä tuskallisemmaksi. Hänen kätensä saivat pahan osuman ja seuraava oli jo tulossa kylkeä kohti. Arctos tiesi ettei ehtisi puolustautua kolmatta iskua vastaan. Sauva kolahti lihaksikkaaseen kylkeen. Kuului pieni rusahdus ja Arctos kaatui maahan sylkäisten samalla pienen määrän verta.

Häpeällistä... jos en nyt pakene menetän henkeni... En voi kuolla vielä !!!

Tuskissaan ja pahasti loukkaantuneena mies kapusi ylös lumesta ja juoksi minkä jaloistaan pääsi. Punaiset pisarat koristelivat hänen jalanjälkiään valkoisessa hangessa tuskaisen murinan kilpaillessa tuulen huminan kanssa.

Yvonnen päähän sattui, ja hiusten sekaan tulleesta haavasta valuva veri liimasi vasemman silmän kiinni. Ei se kovin paljoa vaikuttanut hänen näkökykyynsä, mutta raskaasti uupumuksesta huohottava haltia pyyhkäisi silti verta pois, samalla kun iskusarjansa jälkeen löi sauvansa maahan pystyyn, jotta voisi ottaa siitä tukea. Lumitukka oli vajonnut hankeen, pintahaavoilla ja varmaan murtuneella kylkiluulla varustettuna. Tuon käsistä hän ei osannut sanoa, mutta ainakin jätin pää oli yhä ehjä. Hassua, nainen oli helpottunut siitä, ettei ollut saanut yhtään kuolettavaa iskua perille, vaikka vastustaja halusikin hänen kuolemaansa tyynnyttääkseen raivoaan.

Punaruskea silmä katseli tarkasti, kuinka mies kapusi vaivalloisesti pystyyn. Hän teki taas vedon itsensä kanssa, pelasi uhkapeliä hengellään, eikä tehnyt elettäkään lyödäkseen tämän takaisin maahan. Haltia oli aivan liian väsynyt, kylmyyskin alkoi tuntua vaikkei se yleensä häntä kiusannut. Hengitystään tasaillen tuo katseli hetken pakenijaa, verta jota tästä tippui. Kohta nainen suoristi ryhtinsä, ja päästi metallin sulamaan takaisin tuttuun muotoonsa ketjuiksi ja niiteiksi, ja hän kietaisi mustan viittansa tiukasti ympärilleen. Taistelu oli ohi, hän oli kai voittanut…? Ei, hän kutsuisi sitä tasapeliksi. Ilman raivoaan lumitukka olisi voinut voittaa, ja jos tuo olisi vielä jatkanut…

Parasta olisi, että haltia lähtisi ennen kuin soturi tulisi toisiin ajatuksiin luovutuksesta. Viittaan kääriytynyt asteli hitaasti poispäin, vastakkaiseen suuntaan kuin lumitukka, ja mutisi vielä muutaman haltiakielisen sanan sekoittumaan tuulen valitukseen.
Yritä parantaa itsesi.

//Tämä peli kai päättyy tähän? Oli kivaa, kiitos ^^//

// kiitos pelistä~ (: