Voimalla miekan

"Mutta sinun täytyy luvata minulle, että tulet joskus käymään ja että pidät muutkin lupauksesi. En halua enää katsoa kuinka poltat itsesi loppuun ajattelemalla Nienoria", blondi mies sanoi surullisesti hymyillen. Dagnir tuhahti ystävälleen. Aradan oli niin... höppänä. Ei turhan empaattinen mutta kuitenkin niin paljon enemmän sellainen kuin Dagnir, että tummahiuksinen usein kykeni vastaamaan tämän sanoihin vain tuhahduksella jollei sitten suorastaan halveksunnalla.

Leonakin tunnettu Dagnir tiesi olevansa väärällä linjalla. Hän tiesi, että pitäisi kunnioittaa tunteita enemmän. Olihan hän kokenut niiden voiman niin kovin useaan otteeseen henkilökohtaisestikin. Hän oli rakastanut naista jota hänen ei olisi pitänyt rakastaa. He olivat rakastaneet toisiaan. Monenlaista oli tapahtunut... mutta sitten nainen oli kuollut. Tavallaan se oli ollut hänen syytään sillä hän oli ollut liian heikko suojelemaan tätä. Ja jollei Nienor olisi käskenyt häntä jatkamaan elämää hän tuskin olisi ollut tarpeeksi voimakas tekemään sitäkään...

"Sinä menet aina kovin synkäksi kun ajattelet häntä. Eikö hänen pitäisi olla iloinen muisto?" Aradan huokasi nähtyään ystävänsä ilmeen. Dagnir kohautti olkiaan:
"Periaatteessa kaiketi kyllä kun näytät tuollaista naamaa. Mutta sisko oli oikeassa, en pääse hänestä yli... kaiketi olen vain liian ylpeä kestämään häviötä."

Oljenkeltahiuksinen pitkänhuiskea mies pyöritteli päätään ja siitä Dagnir tiesi puhuneensa taas jotain outoa. Jotain mitä ei olisi pitänyt sanoa.
"En tajua miten yleensä olen jättämässä sinut tänne itseksesi... ylpeytesi on tosissaan tällä hetkellä ainoa piirteesi. Ei sillä pitkälle pötkitä, vaikka oletkin saanut muutaman tuttavuuden täällä Aryliassa."
"Minä pärjään oikein hyvin itseksenikin kiitos vain", hän virnisti. Aradan oli ainoa jolle hän saattoi sanoa tuon virne huulillaan, kukaan muu ei ymmärtäisi että hän oli tosissaan.
"Ala mennä jo. Ei tuo laiva ikuisesti odota yhtä matkustajaa, oli tämä sitten kauniskasvoinen nuorimies eli ei."
"Älä muistuta minua vauvannaamastani kiitooos..." blondi huokasi mutta hymyili jo.

Niin erosivat vanhat ystävykset. Vaikka Larytaa ei enää ollut sotkemassa heidän elämäänsä he olivat päättäneet pitää korvakorut jotka loivat heidän välilleen tunneyhteyden.

Dagnir katseli laivan perään Aareaan satamassa hivellen edelleen miekkansa kahvaa. Oli jo ainakin viikko siitä kun sitä oli tarvittu mutta edelleen se pysyi tiukasti mielen laitamilla, varovaisena, melkeinpä pelokkaana ajatuksena. Entä jos nainen olikin vielä elossa? Tai oli varautunut häviämään ja oli järjestänyt jonkun perään? eivätkä nuo ajatukset sopineet edes yhtään hänen päähänsä...

Laryta oli jättänyt kaiken sekaisin. Hän saattoi vain toivoa että Aareasta tai jostain tältä saarelta löytyisi joku sellainen tyyppi joka saisi hänet potkittua raiteilleen. Esimerkiksi Belindasta hän ei tiennyt lainkaan, missä nainen nykyään olikaan olisi turha yrittää etsiä tätä nyt. Miten hän edes yleensä rohkenisi näyttää naamansa kun kaikki oli entistäkin pahemmin sotkussa?

Ei. Hänen täytyi etsiä joku toinen keino palautua. Hän heitti turhautuneena kepin lähimmän ohikulkijan suuntaan askelten äänen perusteella. Tuskin se mitään merkitsi mutta olipa ainakin tehnyt JOTAIN.

Anju

Tyttö oli uupunut pitkästä matkasta ja siksi laahustikin melko hiljaista vauhtia puiden välissä, lähellä jokea. Anju vilkuili varovaisesti ympärilleen, kuin etsien jotain tiettyä asiaa, muttei tyttö tiennyt mitä. Hän vain katseli kun ei keksinyt muutakaan tekemistä kävellessään. Sitten tyttö pysähty, nosti katseensa taivaalle ja hengitti syvään raikasta ilmaa joka oli täynnä uusia hajuja, muttei Anju niistä jaksanut nyt välittää. Hän vain laski päänsä, jatkoi matkaansa ja kääntyi pienelle tielle joka johti suoraan metsän siimekseen.

"Miksiköhän tuossa on verta?" Anju ihmetteli kun näki maassa veritippoja. Tyttö oli kävellyt täysin normaalisti, normaalia tietä, kun äkkiä hän oli haistanut veren, olihan tytöllä kissamaisen hyvä hajuaisti. Niin miksi siinä oli verta, sitä ei tyttö osannut sanoa mutta joku oli varmaan loukkaantunut pahasti, niin paljon verta oli ja ne kulkivat melkein jonossa johtaen pois tieltä. Anjulla ei ollut muutakaan tekemistä joten tyttö päätti seurata jälkiä. Ehkä hän löytäisi loukkaantuneen ihmisen tai eläimen. Tai ehkä se olisikin se joka oli toiselle aiheuttanut tuon vahingon. Tyttö lähti reippaasti kävelemään, seuraten samalla yhä tiheämmin kulkevia jälkiä.

Anju oli huomattavasti paremmalla päällä, kun sai vihdoinkin jotain tekemistä, muuta kun vain kävelemistä ympäriinsä, tietämättä missä oli tai minne menossa. Nyt tyttö sai leikkiä ikään kuin salapoliisia, joka seurasi verijälkiä ja yritti selvittää kuka tai mikä oli jälkien aiheuttaja. Pitkän matkan easitukset eivät enää haitanneet tyttöä, varsinkaan nyt kun hän oli saanut tekemistä. Pian jäljet loppuivat kuin tyhjään. Tyttö ihmetteli asiaa ja katseli ympärilleen.

Jokin ukkeli makasi kaatuneen puun rungolla ja vuoti pahasti verta. Anju juoksi tämän luo ja yritti saada tätä hereille huutamalla ja ravistelemalla varovaisesti ukkelia mutta tämä pysyi hiljaa liikkumattomana. Anju pyyhkäisi muutaman kyyneleen pois, jotka olivat vierähtäneet tytön poskelle, tytön tajutessa miehen olevan kuollut. "Miksi kaikkien täytyy kuolla..?" Anju kysyi itseltään ja nosti katseensa taivaalle. Sitten hän lähti takaisin tien suuntaan.

Tyttö saapui tielle ja jatkoi matkeensa sitä pitkin. Hän oli taas tylsistynyt, väsynyt ja nälkäinenkin. Kaiken lisäksi hänellä oli kamala tarve päästä lämpimään sänkyyn nukkumaan. Pian hänen edessään näkyi aukeama ja sieltä näkyi Aareaan satama. Anju kiljahti ilosta ja lähti iloisesti juoksemaan satamaa kohti.

Keppi osui kipeästi Anjun otsaan. Joku mies oli heittänyt sen tyttöä kohti, eikä tämä uupumukseltaan ollut sitä huomannut. "AUUUUIII!!" ANju kiljahti ja hieroi heikosti vertavaluvaa kohtaa, johon keppi oli osunut. "Hei! Oliko tuo mielestäsi hauskaa?!?!" Anju kivahti miehelle ja tuijotti tätä vihaisesti. Miksi toinen oli heittänyt viatonta tyttöä kapilla? Eihän tämä ollut tehnyt mitään muuta kun kävellyt. Kummallista.


//Joo tuli vähän sekava.. ^^ Ei voi mitään... ^^ Gomen~ (Sori) *sähläilee*//

//hey no prob... ja ei tarvitse kääntää wiiabuu-japsia miulle ymmärrän kyllä ^^//

"AUUUUIII!!" kuului kiljaisu, "Hei! Oliko tuo mielestäsi hauskaa?!?!"

Dagnir kääntyi yllättyneenä tuijottamaan olkansa yli. Oliko hän sitten osunut saariston ainoaan olentoon joka pistäisi pystyyn ison metelin yhdestä kepistä? Tummanruskeat silmät eivät paljastaneet viiruakaan sitä kultaa jonka vanhan ystävän läsnäolo oli palauttanut jälleen näkyviin. Silmiä hän tarkasteli vain äärimmäisen lyhyen ja varovaisen hetken, haluttomana karata liian lähelle tuntemattoman ihmisen sielua niiden kautta.

Punainen väri ei hätkäyttänyt häntä lainkaan.

Mustat hiukset ja tytön selvä vähäinen ikä tosin pistivät sydämeen jota nyt oli parsittu jo aika mukavastikin kokoon. Mustat pitkät hiukset. Niin kuin Nienorilla. Leveähihainen paita. Onneksi sentään mustaa, sillä Nienor oli oppinut nopeasti olemaan käyttämättä sitä muka 'liian yksinkertaista ja kaikkeenkelpaavaa' väriä.

Sitten Dagnir havaitsi kepin viiltäneen haavan joka vuosi verta.

"En minä tarkoittanut sinua satuttaa", toteaa rehellisesti, tyynen viileällä matalla äänellään. Hän ei koskaan puhunut juuri mitään ennen kuin tunsi toisen, eikä hän tuntenut tätä tyttöä jolla oli kummallisella tavalla koiraa muistuttavia ominaisuuksia.
"Heitinpä vain kepin ihan vain katsoakseni kuinka ohikulkija reagoi."

Anju

"En minä tarkoittanut sinua satuttaa" Yu kuuli tuon tuntemattoman miehen sanovan viileällä ja matalalla äänellä. Anju hieroi haavaansa, kaivoi samalla toisella kädellään laukustaan jotain jolla voisi pyyhkiä veren pois ja samalla hän tuijotti tuntematonta vihaisesti. "Ai ei ollut tarkoitus.. pah!" Tyttö ajatteli ärtyneesti ja samalla siirsi katseensa pois tuosta hieman oudosta miehestä joka oli antanut itsestään todella huonon ensivaikutelman.
"Heitinpä vain kepin ihan vain katsoakseni kuinka ohikulkija reagoi." mies jatkoi ja Anju nosti vihaisena katseensa takaisin. "Vai että ihan huvikseen sinä heittelet keppejä toisten päälle!!" tyttö kiljui raivoissaan.

Anjun sisällä kiehui. Hän tiesi ylireagoivansa muttei jaksanut hillitä itseään. Oli muutenki jotenkin piristävää raivota jollekkin, pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen. Mutta eise ollut oiken että toinen heitteli viattomia ohikulkioita vaarallisilla kepakoilla.

"Kuka sinä oikein olet?" tyttö, Anju kun oli hieman rauhoittunut. Hänen pienet pystyt koirankorvansa olivat kääntyneet alaspäin, merkiten sitä että tyttö häpesi äskeistä raivariaan. Mutta minkä nuori geenimuunneltu tyttö sille voi ettei osaa kunnolla hillitä itseään. EI mitään. Anju oli juuri sellainen kuin on eikä muuksi muutu.

Anjua kiinnosti tuo tuntematon mies, jos tuo nyt osoittautuikin ihan mukavaksi persoonaksi, heistä voisi tulla kavereita. Ehkä jopa ystäviä ja Anjukin oppisi tuntemaan uudenlaisia ihmisiä. Vaikkei hän oikein osannutkaan jutustella ihmisille. Ainakaan tuntemattomille.

Hän ei voinut olla nauramatta tytön kapinahenkiselle raivonpurkaukselle. Selvää ylireagointi, oli se täydellisen luonnollista, sattumanvaraista tai ikään kuuluvaa, se tosiaan tavallaan lämmitti Dagnirin kylmää kuorta sen verran että antoi naurun kummuta ulos huuliltaan. Jonkin aikaa hän vain hehetti revenneen, mustan hihansa piilossa tummien hiusten varjostaessa kasvoja, mutta kun kuuli toisen viimein rauhoittuvan hänkin kohotti katseensa kooten itsensä ja nousi seisomaan.

"Kutsu minua miksi haluat, vaikka kieltämättä vastaan helpoimmin kun nimität minua Dagniriksi. Suosittelen kertomaan oman nimesi", hän lausui tyynen rauhalliseen sävyyn, pyyhkien ilmeet jälleen kasvoiltaan naamion alle. Vaikka se naamio olikin säpäleinä aina välillä hän sai sen pysymään aloillaan.

Tai no, nyt se oli jo poissa.
Turha vaiva... hän ajatteli, Ei hän kuitenkaan tunne minua, voin käyttäytyä ihan miten huvittaa eikä hän ylläty niin paljon, kuin joku jonka tunnen saattaisi...

Hän levitti punaisella sametilla alta vuoratun mustan viittansa - sekin kylläkin oli varsin repalainen - ja muodosti komean kumarruksen heittämällä sen taakseen juuri kun tuuli tarttui siihen.

Jospa hän nyt yrittäisi käyttäytyä, niin kuin oli Danille luvannut.

Anju

Anju huomasi tuon vielä tuntemattoman miehen nauravan. Sitten tuo lopetti ja nousi seisomaan. "Kutsu minua miksi haluat, vaikka kieltämättä vastaan helpoimmin kun nimität minua Dagniriksi. Suosittelen kertomaan oman nimesi" Dagniriksi esittäytynyt mies sanoi ilmeettömästi. Anju hymähti vastaukseksi. "O-olen Anju..", hän sanoi sitten, kallistaen samalla päätään ja hymyillen iloisesti.

Tyttö hätkähti hieman kun huomasi toisen kumartavan komeasti viitta tuulessa liehuen. "Kaunista.." Anju ajatteli ja hymyili samalla Dagnirille. Sitten tyttö niiasi tyttömäisesti. Hän ei ollut tottunut tälläiseen joten niiaus saattoi näyttää hassulta, mutta ainakin Anju oli yrittänyt tehdä jotain, järkevää.

"Ööh.. Tuota.. hmm.." Anju yritti keksiä jotain sanottavaa mutta mitään ei putkahtanut tytön päähän. "Matkustatko.. tuota.. yksin?", hän lopulta sai sanotuksi. Anju tiesi kysymyksensä olevan jotenkin henkilökohtainen ja että siitä pystyi tekemään minkälaisia johtopäätöksiä tahansa, mutta tyttö toivoi että tuo mies, Dagnir ymmärtäisi ettei Anju tarkoittanut kysymyksellään mitään epäilyttävää.

"M-mi..tä s..ä t-tul..?" Anju yritti kysyä mutta sanat takkuilivat ja jäivät tytön kurkkuun jumiin. Häntä hävetti. "Tarkoitan.." Anju sanoi. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet punaisiksi häpeästä. "Mistä...... sinä.... tulet?", hän viimein sai sanotuksi. Tyttö ei ymmärtänyt mikä sai hänet noin hermoilemaan. Ehkä se oli tuo äskeinen kumarrus. Anju nimittäin ei ole tottunut kohteliaaseen kättäytymiseen, saihan tyttö yleensä kuulla haukkumista ja yleensä ihmiset vain tönivät tätä ja heittelivät tätä erilaisilla tavaroilla ja kivillä. Miksi sitten tämä mies oli noin kohtelias? Anju hymyili iloisesti Dagnirille ja katsoi tätä kysyvästi silmiin.
Ehkei tämä mies ollutkaan niin tyhmä kuin tyttö oli aluksi luullut, olihan tuo mies heittänyt Anjua kepillä päähän. No se oli nyt mennyttä joten sitä ei kannattanut murehtia. Ehkä Dagnirista ja Anjusta voisikin tulla kavereita, ehkä jopa ystäviä.

Hän virnisti, huulet vetäytyen väkisin vinoon kuten käytännössä aina. Käytännössä tarkoittaen sitä että poikkeuksiakin oli - vain äärimmäisen harvoin.

Dagnir tiesi olevansa poikkeuksellisen hyväntuulinen. Ja hän tiesi sen johtuvan korvakorun tuomasta yhteydestä Daniin.
Mitä PIRUA kuvittelet tekeväsi siellä laivalla, Dan, kuuletko? Mokoma lahoaivo!" hän huomasi marmattavansa ajatuksissaan ja hieman jopa yllättyi. Kyllähän hän tiesi, ettei korvakorujen yhteys ollut mikään sellainen joka kuljetti viestejä muussa kuin tunteiden muodossa. Silti hän vain taipui moiseen. Puhumaan mukamas toiselle päänsä sisällä.

Lopputulos oli että aina kun toisella hauskaa sitä tahtoi väkisin alkaa olla toisellakin jolleivat tämän omat tunteet ylittäneet ensimmäistä. Eikä Dagnir viihtynyt enää niinkään siellä syvässä pimeydessä missä oli niin kauan vaeltanut. Kun vain olisikin jokin tie ulos sieltä lopullisesti.

"Kyllä. Matkustan yksin. Miten niin?" hän vastasi tämän... Anjun (?) kysymykseen todettuaan ettei voinut luottaa tähän tarpeeksi kertoakseen Aradanista, jota rakasti kuin nyt parasta ystävää ja jota kadehti, koska tämä jaksoi aina nähdä pilvillä kultareunat. Sellaiseen ei Dagnir pessimistisenä ihmisenä pystynyt millään.

Anjun suhtautuminen oli muuttunut rajusti tässä pienessä hetkesäs jonka huvikseen heitetty kumarrus oli vienyt. Yhtäkkiä raivokkailla kasvoilla leikkikin hymy ja huulilla suorien sanojen sijaan ujo änkytys. Varsin huvittavaa. Hän oli tainnut törmätä yksinäiseen suteen. ... Tai ehkä lähinnä koiraan?

"Mistä tulen? Käytännössä... vähän kaikkialta. Minä olen... vaeltaja", hän lisäsi käyttäen Danin omasta kulkemisestaan käyttämää sanaa 'vaeltaa'. Olihan se totta, kyllähän he vaelsivat. Mutta vain niin valtavan paljon laajemmalla mittapuulla kuin voisi kuvitella.

"Sinä tunnut siltä että olet pidemmän aikaa yksiksesi. Minkä ikäinen olet?" hän kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua. Ehkä hän tunsi jonkinlaista sympatiaa tuota kohtaan, olihan naamio nyt poissa kivettämästä sydäntään.