Elämän suuria käännekohtia

// Eli Micael-sama //

Harvemmin Cuivre eksyi näin lähelle Tukaa, mitä nyt oli onnistunut tekemään. Oli rauhallinen aamu, Cuivre oli vasta lähtenyt liikkeelle. Haltia katseli ympärilleen rauhallisena samalla kun hänen hevosensa, Skinfaxe löntysteli rauhallisena eteenpäin ja napsi oksan sieltä, ruohotupsun täältä. Skinfaxe pelkäsi paljon vähemmän keskellä metsää, kuin kaupungissa, joten Cuivre ei mielellään mennyt kovin lähelle Tukaa. Ei hänellä muutenkaan ollut mitään asiaa kaupunkiin, ihan turhaan hän olisi siellä pyörinyt. Aamu oli ihanan kirpeä ja viileä, mutta samalla tyyni ja rauhallinen. Linnut olivat alkaneet heräillä ja niiden pirteä laulu kaikui ympäri metsää. Maassa oli vielä hieman usvaa. Luonto oli niin täynnä kauneutta heti aamusta. Lintujen lauluun sekoittui tuulen pieni ujellus sekä Skinfaxen tasainen kavioiden kopse. Mustatukka söi samalla omenaa, kun ratsasti läpi metsän. Mikään ei näyttänyt olevan huonosti tai pielessä, elämä oli harmonista ja herkkää molempien ympärillä. Vähän väliä Skinfaxe pärski tyytyväisenä ja Cuivre taputti sen kaulaa ystävällisesti.
Aurinko oli ehtinyt jo nousta korkealle, heidän pitäessä tauon. Metsää halkoi joki, joka johtaisi lopulta mereen ja Tukan kaupunkiin. Cuivre ohjasi hevosensa veden ääreen ja päästi ohjaa, jolloin tamma kumartui juomaan kirkasta ja raikasta vettä. Samalla mustatukka hyppäsi alas hevosensa selästä ja venytteli hieman. Oli ihanaa jaloitella välillä. Cuivre käveli vähän matkan päähän joesta ja istui maahan lepäämään. Tuo kaivoi repustaan piipun ja hieman piipputupakkaa, sytyttäen sen näppärästi napsauttamalla sormiaan. Joskus oli hyvin kätevää olla tulihaltia. Cuivre puhalteli rauhallisena savukiekuroita ja poltteli piippuaan, samalla kun kuunteli ympäröivää luontoa silmät suljettuina. Cuivre aisti luonnon todella herkästi, haltia kun oli. Se oli hänelle niin tärkeä asia, olla kosketuksessa ja yhteydessä luontoon, sen voimiin. Haltia ei voisi koskaan elää täydellisesti jossain kaupungissa, se tuntui lähes hullulta. Oli mahdotonta kuvitella elämää ilman vaeltamista näin kauniissa ympäristössä. Todellakin, oli kaunis päivä. Mikä tässä päivässä voisi mennä pieleen?

//Tääl oollaan//


Pieni kissankorvainen ja-häntäinen tyttö asteli joen varrella mustassa puhvihihaisessa mekossa, jossa oli pinkkiä pitsiä. Opal piti sen verran välimatkaa jokeen, etteivät hänen uudet pinkit hauskat kenkänsä kastuisi. Kissatyttö piti punaista viittaansa turkin peittämällä käsivarrellaan, ja asteli eteenpäin. Hänestä oli mukavaa, kun joki virtasi vieressä. Opal sulki silmänsä, mutta katui sitä hetken päästä. Hänen silmänsä rävähtivät auki samalla kun hän kompastui, eikä hän saanut tasapainoaan pysymään. Opal astui veteen, mutta hänen jalkansa eivät uponneet. Kissatyttö kiitti ajatuksissaan synnynnäisiä taitojaan, ja astahti toisen askeleen veden päällä, mutta sen jälkeen hyppäsi kuivalle ja tukevalle maalle. Opal katsahti metsään, ja huomasi hieman kaunpana hahmon. Kissatyttö asteli toisen luo häntä puolelta toiselle heilahdellen. Opal seurasi kiinnostuneeena toisen puhaltamia savukiehkuroita. Viileä aamu oli lämpiämään päin, ja Opal vain katseli toista, ja tuon kaunista mustaa tukkaa.
"Hei. Miten teet noita savukiehkuroita?" Opal kysyi, koska oli kiinnostunut noista kiehkuroista.



//Geh, lyhyt!!//

Cuivre katseli eteensä rauhallisena, seuraili luontoa ja välillä aina laiduntavaa hevostaan. Oli niin rauhallista ja kaunista, että Cuivre olisi voinut nukahtaa pelkästään onnesta, mutta hän oli nukkunut edellisyönä sen verran hyvin, ettei kuitenkaan saisi unta, joten tuo tyytyi vain katselemaan ympäristöä ja nauttimaan sen kauneudesta. Cuivre sulki silmiään ja keskittyi nyt ainoastaan kuuntelemaan ympäristöä. Puiden, veden ja eläinten ääniä, jotka täyttivät luonnon jokaisen kolon. Mutta oli aina joitain ääniä, jotka tuntuivat ylimääräisiltä, eivät sopineet harmoniaan, eivät siihen kehistettyyn tauluun, jonka luonto oli äänillä, väreillä ja valolla saanut aikaan. Siinä oli jotain ylimääräistä, kuten nyt oli. Mustatukka kuuli askeleita. Ne olivat hentoja, kuin voikukan höytyvät, mutta Cuivre kuuli ne silti. Luultavasti joku naispuolinen henkilö. Haltia avasi silmänsä, muttei muuten liikkunut paikaltaan. Edelleen tuo poltteli rauhallisena piippuaan ja puhalteli savua. Savu kiemurteli kohti taivaita kuin käärme ja hävisi nopeasti tuuleen. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, varjot lyhenivät ja alkoi olla lämpimämpää. Ja askeleet tulivat lähemmäs. Cuivren ei tarvinnut edes katsoa tulijaa, hän tiesi tuon olevan paikalla. Ääni, jonka mustatukka kuuli, oli yhtä hentoinen, kuin askeleetkin. Nyt Cuivre suostui katsomaan toista. Melkoinen näky. Olento, jota haltia ei ollut ennen nähnyt. Tytöllä, tai naisella, miten sen nyt otti, oli kissan korvat sekä häntä. Hyvin erikoinen olento. Mustatukka oli vasta nuori haltia, mutta oli hän sen verran elänyt, että oli nähnyt yhtä sun toista ja tuollaista ei vielä ollut tullut vastaan.
"Niitä vain syntyy... En minä niitä tee."
Mustatukka ei pitänyt kiirettä vastatessaan. Hän puhui rauhallisella, matalalla äänellä, joka muistutti kosken pauhinaa tai kallioiden jylhää kuminaa. Yhtä kaikki, matala se oli. Myös Cuivren hevonen, Skinfaxe, katsoi uteliaana tuota kissatyttöä ja asteli vähän lähemmäs, muttei kuitenkaan liian lähelle. Tamma ei aina luottanut kaikkiin ja pysyi nytkin turvallisen matkan päässä toisesta.

Opal ihmetteli toisen rauhallista ääntä, koska hän oli tottunut siihen, että ihmiset kiljuivat hänet nähdessään. Kissatyttö kävi huomaamattaan sivelemään siniturkkisen kasvojensa keskellä olevia viiksiä.
"Ne ovat aika kivoja." Opal sanoi hymyillen hieman ujosti. Kissatyttö katsahti hevoseen, joka uteliaasti tuli hieman lähemmäs. Opal naurahti, ja päästi ilmoille lempeän naukausun, sanoen hevoselle, että se oli kaunis.
"Olet varmaan menossa Tukaan?" Kissatyttö kysäisi vieläkin hymyillen, kääntäen katseensa tuohon toiseen. Opal katsahti taivaalle. Taivas oli ihanan sininen, eikä siinä ollut yhtään pilveä.
"Sinulla on kaunis hevonen, herra-?" Opal kehui toisen kaunista hevosta samalla ojentaessaan kätensä kohti hevosta. Kissatyttö toivoi että hevonen antaisi hänen silittää sitä. Opal katsoi hevosta välittämättään nousevasta uneliaisuudestaan. Aurinkoinen ja kaunis sää vain kutsui kissatyttöä käpertymään aurinkoon torkkumaan.
"Oh, olisi hauska tietää, miksi et kuulosta säikähtäneelle ulkonäköni takia." Opal piti jo toisesta, ja kysymyksellään hän halusi varmistaa, onko tuo toinen nähnyt toista hänen laistaan. Opal katsoi hevosta, mutta vilkaisi välillä tuota toista, joka istui maassa poltellen jotain, ja päästäen ilmoille noita jänniä savukiehkuroita.

Ei ollut Cuivren asia tietää, mikä olento tuo nainen oli, vaikka hän olikin melko utelias tietämään. Cuivre ei turhia kysellyt, koska puhui muutenkin niin harvoin. Lähinnä tuo puhui vain tärkeät asiat ja vastasi kysymyksiin, jos joku niitä esitti. Jostain syystä haltia ei halunnut nousta seisomaan, kissatyttö olisi voinut tulkita sen jonkinlaisena hyökkäyselkeenä ja säikähtää, joten mustatukka jäi mieluummin istumaan maahan ja polttelemaan piippuaan.
"En oikeastaan..."
Cuivre mutisi, tytön kysyessä Tukasta. Haltia oli vain jotenkin sattunut eksymään matkan varrelle ja lähelle tuota kaupunkia, vaikka olikin päättänyt pysyä sieltä poissa. Hän menisi vain jos häntä tarvittaisiin johonkin työhön.
"Cuivre."
Mustatukka jatkoi ja esitteli itsensä, oltuaan hetken taas hiljaa. Cuivre kuuli melko usein kehuja hevosestaan. Skinfaxe oli kaunis ja kiltti tamma, sillä oli ystävälliset silmät ja kaunis, kultainen harja, joka peitti lihaksikasta mutta sulavaa runkoa. Vähän väliä mustatukka tarkkaili huppunsa varjoista sekä hevostaan että kissatyttöä. Skinfaxe tuntui olevan pikkuisen epävarma, nähdessään niin oudon olennon, mutta varovasti se asteli lähemmäs ja ojensi päätään, tönäisten turvallaan tytön kättä ystävällisesti. Tosiaan, tamma oli hyvin lempeäluonteinen. Kuullessaan toteamuksen ulkonäöstä, mustatukka katsahti kissatyttöä pitkään, ilmettömillä kasvoillaan ja puhalsi uuden savukiekuran ilmaan.
"Ei ole minun asiani tuomita olentoja ulkonäön perusteella."
Cuivre vastasi lopulta toiselle ja nousi lopultakin jaloilleen. Hän voisi aivan hyvin jatkaa matkaa, vaikkei päämäärää ollutkaan vielä.