Ring of fire

Lotengon kanssa suunniteltu peli Wu Mingille ja Sangille.

Taustaa:
Wu Ming, Vivianne ja Sang tapasivat toisensa lähes kaksi vuotta sitten Itä-Aryliassa. Yhdessä he jatkoivat matkaa pohjoiseen. Vivianne joutui kuitenkin jättämään seurueen pian ja naiset matkustivat kaksin kohti Ikkusian vuoria. Matkalla heistä ehti tulla läheisiä ystäviä. Vuosi sitten Ikkusotossa Sang ja Wu Ming erosivat, Wu Mingin pyynnöstä. Hän matkasi vuorille saadakseen Ginin, kuun summonin. Hän lähti yksin vuorille ja Sang jäi Ikkusotoon. Ginin saatuaan Wu Ming jäi asumaan hylättyyn mökkiin Irerian rinteelle, sillä halusi elää rauhassa. Ikkusotossa he sopivat, että tapaisivat vielä joskus. Wu Ming ei kuitenkaan ollut niitä ihmisiä, jotka ottivat lupaukset tosissaan ja unohti koko asian. Sang oli jäänyt Ikkusoton liepeille asumaan.
*** *** *** ***
Wu Ming harvoin uhrasi ajatuksiaan miettien missä Sang tai Vivianne olivat. Vivianne tuskin liikkui pohjoisessa, jos liikkui enää ollenkaan ja mitä Sangiin tuli, hän saattoi arvostaa pohjoisen pimeyttä siinä määrin että oleskeli vieläkin täälläpäin.
Wu Ming sytytti tupakan tapansa mukaan napsauttaen laiskasti sormiaan. Hän istui nojatuolissa pöytänsä ääressä, silmät kiinni polttaen tupakkaa ja kuunnellen hengitystään. Pienestä kivitakasta huokui kosteaa lämpöä, sen yllä roikkuvista vaatteista tippui vettä. Vanha ja kauhtunut sauva lepäsi hiljaa ikkunalautaa vasten. Ulkona oli satanut jo viikon taukoamatta lunta, pakkanen ei suostunut kiristymään.
Nainen tumppasi tupakan pieneen lasimaljaan ja selvitti kurkkuaan. Hän nousi, käveli takan ääreen ja otti käteensä kuuman teepannun. Hän laski pannun pöydälle, asetti siivilän pöydällä olleeseen mukiin ja kaatoi kiehuvaa vettä teelehtien lävitse. Lehtien voimakas tuoksu täytti pienen tuvan.
Nuori nainen joi hiljaisuudessa, hyräillen vanhaa kappaletta ja sovitellen siihen jo unohtuneita sanoja. Ulkoa kuului hiljaisia askelia. Wu Ming käänsi päätään ikkunan suuntaan, katsoakseen ulos. Näkyvyys oli heikko pimeyden ja sankan lumisateen takia, mutta nainen tiesi ettei ollut enää yksin. Jokin liikkui hänen tontillaan. Ääni kuitenkin vaimeni, ennen kuin nainen sai aikaiseksi toimia, joten hän rentoutui ja palasi teen ääreen.
Kun kuuma juoma loppui, nainen nousi vaivalloisesti ja vei mukin tiskipöydälle. Muutaman päivän aikana kertynyt kunnioitettava tiskivuori odotti käsittelyä. Yksikätisenä monet arkiset askareet olivat yllättävän vaikeita, joten hän joutui nykyään turvautumaan usein loitsuihin.
Äänet ulkoa kuuluivat taas, ehkä hieman lähempää kuin aikaisemmin. Jokin kuului kiertävän taloa. Nainen laittoi pitkän vettä pitävän sadetakin päällensä ja kietoi villahuivin kaulaansa. Hän veti lämpimät saappaat jalkaansa ja otti sauvan, kopautti sitä hellästi lattiaan. Sen päähän syttyi himmeä ja kylmä valo. Kevyt ovi avautui nopeasti ja nainen seisoi ulkona.
Talon takaa kuului kovaa, laahaavaa ääntä. Pian ääniin sekoittui kolinaa, ilmeisesti talon taakse pinotut polttopuut lakosivat kuin vilja rankkasateessa. Nainen päätteli että eläin oli erittäin suuri karhu tai jokin sen tapainen. Karhuja täällä kävi usein, se ei ollut mitään uutta. Tämä saattoi olla kiimassa, joka sai elikot käyttäytymään kuin mielipuolet.

Wu Ming muutti nopeasti muotoaan sudeksi. Pienikokoinen hopeaturkki oli huomattavasti ketterämpi liikkumaan hangella kuin yksikätinen sauvavammaaja. Susi hölkkäsi talon oikeaa sivua nopeassa tahdissa, aivan seinän vieressä. Halot oli levitelty kauniisti ympäri niin kutsutun takapihan ja jäljet kielivät eläimen olevan karhu. Susi haisteli ilmaa. Se haisi märältä, ei miltään eläimeltä, vain talvelta ja pakkaselta. Hän pujotteli halkojen välistä ja saapui talon toiselle kulmalle. Hän kurkisti, ja edessään näki suunnattoman möykyn. Se tuhisi ja kaivoi lunta niin että pöllysi. Hetken kummasteltuaan Wu Ming haukahti vihaisesti. Möykky hyppäsi säikähdyksestä parikymmentä senttiä ilmaan ja kääntyi nopeasti. Se oli karhu, jonka kokoista Wu Ming ei ollut koskaan nähnyt edes vuoristossa. He katselivat hetken toisiaan, odottaen kumpi tekisi ensimmäisen siirtonsa.
Karhu hyökkäsi voimalla päin, yritti saada otetta suden niskasta. Wu Ming väisteli karhun iskuja minkä kolmelta jalaltaan ehti. Karhu ei näyttänyt väsyvän riehumiseen, eikä Wu Ming onnistunut enää väistelemään yhtä hyvin kookkaita tassuja, hän lähti johdattamaan eläintä metsään. Hän pujotteli puiden suojissa ja kuuli kuinka tuo suunnaton peto kesti kannoilla. Nopea käännös vasempaan ja susi lyyhistyi voimattomana maahan. Hän pidätti hengitystään ja muuttui takaisin ihmiseksi. Sauva putosi maahan ja upposi puuterilumeen. Nainen nousi, puisteli hieman takin etumustaan ja kohensi kaulustaan. Karhusta ei enää kuulunut, mutta oli varmaa että se hyökkäisi pian uudestaan. Nainen joutuisi käyttämään taikuutta. Hän nojasi selkä puuta vasten, suurten lumihiutaleiden putoillessa kasvoilleen. Nainen ei muistanut miltä se tuntui, mutta yritti luoda mieleensä tunteen kylmästä hiutaleesta. Hengitys höyrysi. Karhun askelet lähenivät ja se murisi suurieleisesti. Nainen huokaisi ja astui puun takaa. Karhun reaktio oli nopea, se hyökkäsi sekunnin sisällä naista kohden, mutta Wu Ming oli osannut varautua. Hän heilautti sauvaansa vaakatasossa ja karhu kierähti lumessa taian voimasta. Se puisteli päätään hetken ja hyökkäsi uudestaan. Wu Ming oli kyllästynyt suuren karhun tyhmyyteen. Hän teki vielä yhden loitsun ja juoksi puun taakse. Hän ojensi vasemman kätensä, nosti sauvan korkealle ilmaan ja heilautti sitä, ikään kuin halkaistakseen ilman. Suuri ja kirkas valopylväs kohosi taivaaseen. Kun se haihtui, seisoi naisen edessä Gin.
Gin laskeutui maahan varovasti, tekemättä jälkeäkään puuterilumeen. Hänen pohjattoman vaaleat silmänsä ja helmiäisen hohtoinen ihonsa loistivat kirkkaina pimeässä talviyössä. Se sai naisen siristämään silmiään ja tajuamaan, kuinka tolkuttoman pimeä metsä tosiasiassa oli. Gin kurtisti kulmiaan. Otsassa oleva symboli oli sirpin muotoinen. Hän liikautti nopeasti sormiaan ja Wu Ming tippui polvilleen. Nainen nousi ripeästi, ja käänsi sauvan kärjen Giniä päin. Gin katsoi ylimielisenä sitä ja edessään olevaa naista. Yhteisymmärrys oli kuitenkin saavutettu taas toistaiseksi. Summon astui puun takaa Wu Ming rinnallaan. Karhu oli edellisen taian vaikutuksesta vielä hieman tokkurassa. Gin ojensi kätensä karhua kohden ja heilautti sitä vaativasti. Suuri nisäkäs ulvahti ja sen rintakehästä valui hangelle verta. Se hyökkäsi kaksikkoa kohden. Gin oli tavallista poissaolevampi, se ei tehnyt elettäkään karhun hyökätessä päin, eikä Wu Ming ehtinyt reagoida. Karhu nousi takajaloilleen ja Wu Ming inahti hiljaa ja suojasi kädellä päätään. Itsesuojeluvaisto naisessa oli vielä tallella. Karhun valtava tassu osui Ginin kylkeen. Giniin sillä ei ollut mitään vaikutusta, Wu Ming sen sijaan lyyhistyi maahan. Gin odotti karhun perääntyvän ja lähti kohden. Käsiään heilauttamalla hän sivalsi karhuun syviä haavoja. Gin ei varsinaisesti käyttänyt Wu Mingin energiaa, mutta silti sai naisen heikkenemään. Wu Ming oli polvillaan massiivisen kuusen alla, ja katseli kun henkiolento ja karhu taistelivat. Hän nykäisi hieman sauvaansa ja Gin astui askelen taaksepäin. Karhun etujalat pettivät ja se jäi maahan makaamaan. Oli selvää ettei karhusta ollut enää vastusta summonille. Wu Ming nousi hitaasti, katsoi veristä maata vinosti hymyillen ja lähti kävelemään mökkiään kohden. Gin kulki naisen vierellä. He kulkivat hitaasti, nainen rämpi reilusti yli polvenkorkuisessa lumessa ja Gin hänen vierellään asteli kepeästi lumen päällä. Lumisade ei vieläkään hellittänyt, pakkanen tosin oli kiristynyt hieman. Vaikka naisen aivot viestittivät siitä, että hän voisi vielä jatkaa matkaa, eivät jalat enää kantaneet ja hän kaatui voimattomana maahan. Hän antautui metsän hiljaisuudelle. Verta tippui hiusrajasta, tuhrien naaman ja lyhyet hiukset. Gin seisoi vieressä katsellen toista.

Sang venytteli hoikkia käsiään. Yö oli kaunis. Vampyyrin mielisanonta oli ehdottomasti ’yö on kaunis’, hän aloitti usein keskustelunkin niillä sanoin. ’Hei, onpa kaunis yö’, ’kaunis yö, kuinka sujuu?’, ’yö on harvinaisen kaunis tänään’ ja niin edelleen.
Nainen piti Ikkusotosta ja sen ympäristöstä. Päivä vaihtui yöksi niin nopeasti ja yöt olivat mustia kuin – no, yö. Pieni hymy kohosi valkoisille kasvoille ja harvinaisen terävät hampaat paljastuivat. Vampyyri oli lähtenyt Ikkusoton laidalla olevasta asunnostaan saalistamaan vuoristoon. Vaikka paikkakuntalaiset eivät kammonneetkaan vampyyreita eivät he niistä pitäneetkään, joten Sang oli päättänyt metsästää salassa ja pitää todellisen luontonsa muutenkin salassa.

Naista vastaan loikki valkoiseen suojaväriinsä vaihtanut metsäjänis, mutta nainen ei jaksanut välittää siitä. Liian pientä hänelle. Hänen täytyisi imeä kuiviin ainakin kymmenen tuollaista saadakseen tarvitsemansa verimäärän. Hirvi, karhu, susi tai joku vastaava isompi eläin riittäisi mainiosti. Karhusta saattaisi jäädä tähteeksikin. Sang alkoi jo haaveilla karhusta, jota hän ei ollut saanut vähään aikaan. Hän ei ollut vaivautunut menemään niin syvälle vuoristoon, että olisi kohdannut karhuja. Kaupunkilaiset olivat nimittäin pitäneet kyseisten eläinten pelottelusta huolen eivätkä ne uskaltautuneet enää lähellekään kaupunkia.

Sang loikkasi ilmaan ja ollessaan kokonaan irti maasta muuttui lepakoksi lähtien lentämään kovaa vauhtia ylöspäin Irerian rinnettä. Hetken lennon jälkeen hän haistoi tuoreen veren ja muuttui takaisin ihmishahmoonsa. Nainen käveli hajuaistinsa varassa kohti veren lähdettä ja meinasi kiljaista riemusta nähdessään henkitoreissaan olevan karhun makaamassa maassa. Nainen kumartui karhun viereen ja meinasi aloittaa juomisen, mutta havaitsi maassa jalanjäljet. Suuri eläin oli ilmeisesti ihmisen tappama ja tuo ihminen oli kävellyt haparoivin askelin poispäin metsästä. Sangin silmät välähtivät punaisina. Vaikka karhun veri olikin hyvää, se ei silti voittanut ihmisverta ja jos tuo ihminen oli loukkaantunut ja asui näin kaukana kaupungista ei kukaan tuota tulisi kaipaamaan. Vampyyri pyrähti pystyyn lumesta, johon oli kyykistynyt, tämän selästä levittäytyivät suuret nahkasiivet ja hän lehahti lentoon hakien katseellaan tuota ihmispoloa.

Hetken tarkkailun jälkeen nainen näki ihmisen makaamassa maassa. Tämä näkyi vain mustana hahmona valkeaa lunta vasten, mutta selkeästi oli siinä. Tämän vierellä oli jotain hohtavaa, mutta verenhimossaan Sang ei siitä välittänyt vaan laskeutui ihmisen viereen. Siivet katosivat ja välittämättä hohtelevasta pojasta vampyyri käänsi ihmisen kasvot itseään päin. Henkäisy karkasi valkoihoisen huulilta ja tämä pyllähti maahan istumaan.
”Wu Ming?”

Nainen kuuli ääntä. Melko selkeä, miellyttävä ääni tuli jostain läheltä, kutsuen naista nimeltä. Hän makasi tunnottomana hangessa, veren herkullinen maku suussaan, joten hyvin olisi voinut kuvitella tuon äänen kuuluvan itselleen Kuolemalle. Mutta olihan Wu Ming jo muutamia kertoja Kuoleman nähnyt ja kuullut, eikä sillä tosiaan ollut tuollainen ääni. Hän nosti päätään, niskasta kuului ohut naksahdus. Silmissä heitti pahasti, Gin seisoi taka-alalla hiljaa, sen eteen oli tullut tutun näköinen nainen. Wu Ming nousi istuvampaan asentoon, katsoi toista hymyillen hiljaa. Näkökenttä alkoi selkiintyä.

“Hei, mitäs sinä täällä?” hän kysyi poissaolevana. Kangastukset yleensä tulivat ja menivät, ei niistä pitänyt välittää. Ja oletettavan todennäköistä, että hyvä ystävä menneisyydestä tupsahtaisi hänen eteensä juuri nyt. Ei nyt sentään. Tosin tämä oli sitkeä tapaus kangastukseksi, vaikka valkohiuksinen kuinka räpytteli, vampyyri istui silti hänen edessään. Hän nousi kokonaan ja otti tukea sauvasta, muuten olisi luultavasti kaatunut alta aikayksikön.
Tunnottomuudessa oli se hyvä puoli, että vaikka kuinka pitäisi sattua joka paikkaan ei tuntunut miltään. Pystyi seisomaan rauhallisena vaikka kaikki luut olisivat rikki ja pää auki. Aivot eivät viestittäneet mitään, se oli sitten eri asia milloin keho pettäisi. Mutta siitä nuori nainen ei jaksanut välittää.
Wu Ming puisteli takkinsa päästäkseen eroon lumesta ja verestä. Hän kohdisti katseensa Sangiin. Vampyyri taisi todellakin olla siinä. Tilanne oli outo monella tapaa.

Gin katseli pilviselle taivaalle. Pilvet olivat kuun edessä ja siinä ne pysyivät, summon ei mahtanut mitään säälle. Se, kuten yleensä kaikki muukin, ketutti sitä kovasti. Wu Ming avasi suunsa.
“Täällä taitaa olla aika kylmä. Jos vaikka mentäisiin minun mökilleni.” hän kysyi pää hitusen kallellaan oikeaan, ohuen verivanan tippuessa suusta. Nainen kokeili suupieltään ja pyyhkäisi sitä hihansuuhun.
“Vaikka ei se toisaalta varmaan meitä kumpaakaan haittaa. Kylmyys siis.” hän jatkoi. Nainen oli lievästi sanottuna sekavassa tilassa.
Hän ei löytänyt hyviä sanoja, nyökytti vain päätään, viittoi sauvalla Ginille lähdön merkiksi ja lähti tarpomaan mökkiä kohden. Nainen varoi vasenta jalkaansa.
“Tule toki mukaan jos haluat.” hän huikkasi ystävälleen, jäämättä kuitenkaan pahemmin odottelemaan.

Matkaa mökille ei ollut pitkälti, tuvan kynttilöistä hohkaava valo väritti hankea. Nainen saapui pihaan. Lumet oli luomatta noin puolelta viikolta ja sen huomasi. Hän astui rappuselle, heilautti sauvaa loivassa kaaressa, niin että ulkorappusilta lumet pyyhkiytyivät hetkessä.
“Noin. Nyt on siistiä.” Nainen avasi oven ja astui tuvan lämpöön. Gin seurasi nenä kohti taivasta. Wu Ming jäi oven rakoon pitämään sitä auki jos Sang astuisi sisälle.

“Täällä taitaa olla aika kylmä. Jos vaikka mentäisiin minun mökilleni.”
Sang nyökkäsi tuskin huomattavasti ja lähti kävelemään Wu Mingin perässä. Vampyyri kurtisti kulmiaan mietteliään näköisenä ja vihelsi sitten erittäin korkean ja kimakan vihellyksen, joka tuntui räjäyttävän tärykalvot. Hetken kuluttua metsästä kuului vimmattua nuuskimista ja kohta sieltä ilmestyi pieni valkoinen otus, jonka vampyyri tunnisti lemmikkisudekseen.
”Sinäkin löysit tänne. Anteeksi, kun en odottanut sinua, mutta minulla oli kiire”, nainen sanoi nostaen sitten sutensa syliinsä. Hän työnsi nenänsä suden valkoiseen turkkiin ja hymyili pienesti.

Pian Sang näki mökin lumen keskellä. Ikkunoista hohkaava, hieman lepattava valo näytti erittäin kotoisalta. Mustahiuksinen katsoi nopeaa siivousoperaatiota ja hymyili hieman. Helppoahan se oli, kun pystyi tekemään kaiken taialla.

Sang astui sisälle mökkiin ja laski sudenpentunsa vasta siellä lattialle. Hän teki olonsa kotoisaksi istumalla nurkassa olevaan nojatuoliin jääden hieman varjoihin.
”No, miten sinä sait itsesi tuohon kuntoon?”

Wu Ming astui Sangin perässä sisälle. Ovi kalahti lukkoon. Hän riisui märät ulkovaatteensa ja heitti ne lattialle. Nainen käveli takan luo, viskasi sinne pari suurta puuta ja kohensi tulta napsauttamalla sormiaan muutaman kerran. Sang istui nojatuolissa, Gin seisoi takan vieressä turhautuneena. Nainen hymyili kohti takkaa.
“Eihän tässä mitään, olen huippukunnossa.” hän sanoi ja kääntyi. Nainen loi pikaisen silmäyksen alas. Muutama haava siellä täällä. Repaleisen korsetin vasen luu oli katkennut rytäkässä. Hän käveli vaatekaapilleen.
“Perkeleen karhut ne vain. Tuppautuvat tulemaan minun alueelleni ja tiedäthän miten vähän siitä pidän.” hän sanoi ja kaivoi kaappia selkä Sangiin päin.

“Mitäs muuten pidät uudesta ulkonäöstäni? Ginin ansiota.” Gin katsoi naiseen nimensä kuullessaan. Se otti muutaman askelen ja istahti pienelle jakkaralle ristien jalkansa. Nainen laski sauvansa lattialle ja puki päällensä vihreän villapaidan.
“Ottaisitko teetä tai jotain?” Wu Ming viittoi takanreunuksella olevaan teepannuun.
“Käsi ja kylkiluut menivät, mutta summonin sain.” nainen naurahti, viitaten sanomisellaan ulkonäköönsä. Hän ei pitänyt oleellisena kertoa ettei kyennyt enää lukemaan tai tuntemaan mitään. Muodonmuutoksetkaan eivät onnistuneet. Hän oli hieman hermostunut. Tai ei ehkä hermostunut, vaan jotenkin typertynyt tilanteesta. Ei ollut naisen tapaista rupatella, hän oli yleensä mieluummin hiljaa. Mutta kun Sang oli siinä, istui hänen mökissään. Jollain tapaa tuli tyyni ja rauhallinen olo.
“Mutta mitä sinulle kuuluu? Jäitkö erottuamme Ikkusotoon?” hän kysyi hiljaa, istuen pirtinpöydän ääreen, kaivaen tupakkaa taskustaan.

“Perkeleen karhut ne vain. Tuppautuvat tulemaan minun alueelleni ja tiedäthän miten vähän siitä pidän.”
”Tiedän kyllä. Sinä et ole koskaan pahemmin välittänyt niistä, jotka tulevat sinun tiellesi. Minutkin meinasit ensin silpoa tuhannen palasiksi”, Sang naurahti silitellen syliinsä hypännyttä sutta.

“Mitäs muuten pidät uudesta ulkonäöstäni? Ginin ansiota.”
”Näytät ainakin uhkaavammalta kuin aiemmin. Mummot kiertävät sinut varmasti kaukaa”, vampyyri hykerteli ilkeä hymy kasvoillaan ajatukselle mummoista juoksemassa paniikissa karkuun Wu Mingiä.
”Tee käy. Menetin sentään lounaani sinun takiasi”, mustahiuksisen äänessä oli havaittavissa vitsaileva sävy, mutta kasvoiltaan tämä oli vakava.
“Käsi ja kylkiluut menivät, mutta summonin sain.”
”No kaipa se on ihan käypä hinta noin upeasta summonista. Vai mitä mieltä itse olet?” Sangin oli pakko myöntää itselleen olevansa hieman kateellinen. Hän olisi niin kovin halunnut itselleenkin jonkin summonin, mutta hän ei haluaisi uhrata niin paljon sen eteen. Vaikka hänen luinen olemuksensa näyttikin siltä, että hän oli jo uhrannut lihan luittensa ympäriltä jonnekin. Vielä heidän viimetapaamisellaan Sang näytti edes jossain määrin terveeltä, mutta nyt viimeinenkin hyvinvoinnin häivä oli kadonnut hänen ulkomuodostaan. Hänen ihonsa oli, jos mahdollista, valkoisempi kuin koskaan, hän oli laihtunut niin paljon, että jokaisen luun pystyi näkemään paperinohuen ihon läpi. Hänen huulensa olivat halkeilleet ja hiuksetkin mitä ilmeisimmin parhaat päivänsä nähneet, ne hapsottivat kuivina ja kiillottomina hänen päässään. Hampaatkin olivat päässeet kellastumaan hieman.

“Mutta mitä sinulle kuuluu? Jäitkö erottuamme Ikkusotoon?”
”Jäin, valitettavasti. Elämä ei ole viimeisen puolen vuoden aikana ollut mitään herkkua”, Sang huokaisi ”Asun Ikkusoton laidalla. Ihmiset ovat kamalan epäluuloisia sielläpäin. Luulin, että laitakaupungilla asuessani pääsisin helposti metsästämään. Voisin tappaa yhteiskunnan unohtamia ihmisiä ja elää makeaa elämää. Luulin väärin. Tapoin yhden ihmisen ja sen jälkeen minua on vahdittu. En ole päässyt metsästämään aikoihin, en ole saanut mitään ruokaa, koska en ole uskaltautunut ulos talostani. Joku on aina vaanimassa taloni nurkalla. Muutaman kerran olen laittanut Ginin hakemaan jonkun linnun tai jotain, koska kyläläiset eivät kiinnitä häneen mitään huomiota. Muutaman kerran olen päässyt ulos metsästämään, mutta minun on ollut pakko palata takaisin, koska kuolisin jos joutuisin olemaan ulkona liian kauan näin heikkona ja tällaisessa pakkasessa. Olen alkanut sairastelemaan, mikä on vampyyreille erittäin epätavallista. Että sellaista minun elämäni on ollut”, vampyyri lopetti ja pudisteli päätään.
”Mutta mitäs sinä olet touhunnut täällä nämä vuodet?”

“Muistan sen. Et ollut mieleeni aluksi. Mutta älä välitä, ei kukaan ole.” Wu Ming sanoi ja hymyili ilkikurisesti. Siitä oli niin pitkä aika.
“Oliko se karhu tuleva lounaasi? Pahoittelen tapahtunutta. Ajattelin kuitenkin vain sitä karhuparkaa. Miltä olisikaan tuntunut tulla imetyksi kuiviin?” Wu Ming kääntyi kohti Sangia.
“Ah, mutta nythän se jäi sinne kitumaan. Kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti. No, minun mokani.” hän kohautti hartioitaan ja hymyili.
”No kaipa se on ihan käypä hinta noin upeasta summonista. Vai mitä mieltä itse olet?”
“Totisesti. Pärjään kohtalaisen hyvin ilman kättäni. Karttaa en voi enää lukea, se harmittaa ihan vietävästi.” nainen naurahti, mutta vakavoitui nopeasti. Gin istui pienellä jakkarallaan, keinutti sitä edestakaisin kuin pieni lapsi. Pojan silmät tuijottivat tyhjyyteen ja hänen päänsä oli lievästi kallellaan. Wu Ming katsoi sitä. Mahtavaa kuunsummoniaan. Gin havahtui tuijotukseen ja lopetti keinuttamisen. Se tuijotti hetken vihaisesti takaisin, jonka jälkeen kääntyi naama kohden takkaa.

Nainen otti kapean sätkän taskustaan ja heitti sen pöydälle. Hän nousi ja käveli takan luo, otti teepannun käteensä ja kääntyi tiskipöydän ääreen. Suuressa sinisessä kannussa oli kylmää vettä. Hän kaatoi veden pannuun ja vei sen takaisin takan päälle roikkumaan. Nainen meni hitaasti takaisin pöydän ääreen, otti tupakan pöydältä, naputti sitä pari kertaa pöydän sileää pintaa vasten ja sytytti sen.
“Ei kuulosta elämäsi totisesti miltään ihmeelliseltä. Luulisi täällä asuvan sen verran kummaa väkeä muutenkin, että yksi vampyyrin tappama sinne tai tänne. Mihin tämä maa on oikein menossa? Kyllä Mirassa vampyyrit ja murhaajat voivat rellestää ihan kuinka vain mieli tekee, mutta täällä nämä metsämiehet ja laitapuolen kulkijat yrittävät tehdä selvästikin maailmasta paremman paikan elää. Ihmettelen vain.” lievästi kiivastunut ääni sai Ginin kääntämään päätään. Nainen veti kädellään naamalle valahtaneet hiukset pois.

Teevesi kiehui. Nainen haki pannun, otti astiakaapista puhtaat ja suuret mukit. Lähes loppuun asti poltetun tupakan hän heitti takkaan
“Tee olisi valmista.” hän sanoi viitoten Sangiin päin. Nainen kaatoi veden siivilän lävitse mukeihin. Hän ei asettunut vieläkään aloilleen, vaan käveli tuvan pimeimpään nurkkaan, napsautti sormiaan niin että pieni kynttilä syttyi palamaan. Hän avasi raskaspuisen kaapin, ottaen sieltä suuren lasipullon. Pullo oli lähes täynnä konjakkia. Wu Ming asteli pöydän ääreen ja kaatoi molempiin kuppeihin reilusti sitä.
”Mutta mitäs sinä olet touhunnut täällä nämä vuodet?”
“Kunhan olen vain ollut. Vaellellut metsissä. Etsinyt hankaluuksia ja tapellut. Kaikkea normaalia, tiedäthän. Olen minä Ikkusotossakin käynyt Ginin kanssa jos on aivan pakko ollut. Ruokapuoli on ollut minullakin vähän niin ja näin, sutena saan kyllä saalistettua pieniä eläimiä, mutta eihän tuolta lumen seasta löydy mitään.” nainen sanoi mietteliäänä. Hän otti teekupin käteensä ja maistoi.
“Vieraat ovat olleet ikävä kyllä harvassa. Mitä nyt noita karhuja välillä.” Wu Ming huokaisi levollisena.

“Ei kuulosta elämäsi totisesti miltään ihmeelliseltä. Luulisi täällä asuvan sen verran kummaa väkeä muutenkin, että yksi vampyyrin tappama sinne tai tänne. Mihin tämä maa on oikein menossa? Kyllä Mirassa vampyyrit ja murhaajat voivat rellestää ihan kuinka vain mieli tekee, mutta täällä nämä metsämiehet ja laitapuolen kulkijat yrittävät tehdä selvästikin maailmasta paremman paikan elää. Ihmettelen vain.”
”Tuota minäkin olen ihmetellyt. Luulisi, että he ovat tottuneet niin villieläinten ja ihmissusien kuin vampyyrienkin hyökkäyksiin”, Sang myönteli päätään pyöritellen.

“Tee olisi valmista.”
Vampyyri nyökkäsi kiitokseksi ja nousi ylös hakeakseen teekupin, johon toinen oli juuri kaatanut konjakkia. Hän siemaisi kupistaan ja tunsi alkoholin hivelevän makuhermojaan.
“Kunhan olen vain ollut. Vaellellut metsissä. Etsinyt hankaluuksia ja tapellut. Kaikkea normaalia, tiedäthän. Olen minä Ikkusotossakin käynyt Ginin kanssa jos on aivan pakko ollut. Ruokapuoli on ollut minullakin vähän niin ja näin, sutena saan kyllä saalistettua pieniä eläimiä, mutta eihän tuolta lumen seasta löydy mitään.”
”Lumi on paha vihollinen ja valitettavasti sitä on täällä lähes koko ajan. Varsinkin hieman ylempänä vuoristossa”, Sang nyökkäsi.
”Hyvä puoli on se, että ruuan saa pysymään hyvänä pidempään, kun se voi olla kylmässä ja karmaisevan janon yllättäessä voi sulattaa lunta tai syödä sitä sellaisenaan”, mustahiuksinen hymyili ja taputti Wu Mingin hartiaa nopeasti.

“Vieraat ovat olleet ikävä kyllä harvassa. Mitä nyt noita karhuja välillä.”
”Harmi? Luulin ettet haluakaan seuraa. Olet aina vaikuttanut enemmän erakkotyyppiseltä. Jotenkin…” vampyyri sanoi hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan ja hörppäsi taas mukistaan.
”Minullakin on ollut hieman yksinäistä. Ei ole paljon seuraa noista kyläläisistä saanut. Tuo karvakasa vain seurana”, hän osoitti suttaan naurahtaen.

Nainen joi suuresta kupista hyvin maustettua teetä. Etelässä sanotaan ettei pohjoisesta tule mitään muuta hyvää kuin aseet, mutta kyllä teekin oli mitä mainiointa.
"Tosiaan, ylhäällä. Siellä sitä lunta ja pakkasta riittää. Minun onnekseni en tosin pane pakkasta pahakseni."
"Niin, mutta on lumi ystäväkin. Tosiaan, metsä on suunnaton ruokavarasto, kun kaiken saa pysymään tuoreena. Ja jos olen Ginin kanssa sutena metsällä, voin kaivautua lumeen ja elellä siellä lämpimästi useamman päivän reissun ajan." nainen sanoi.
"Oli minulla joitain muitakin positiivisia ajatuksia lumesta, mutta ne pyyhkiytyivät mielestäni.." hän virnisti.

Valkohiuksinen nauroi. Hän ei seurasta pitänyt, mutta totisesti tuo vampyyri sai hänet iloitsemaan.
"Erakko. Kai minä vähän olen sellainen. Tai, itse asiassa aika paljonkin. En totisesti välitä seurasta, mutta välillä olisi mukava saada joku tappelukaveri." Wu Ming sanoi iloisesti, mutta vakavoitui.
"Todella mukava myös jutella jollekin pitkästä aikaa, kun tuo Gin on hieman hiljaista sorttia." nainen katsoi summoniin. Se oli siirtynyt nurkkapöydän luo katselemaan vanhaa nahkakantista kirjaa, jonka kannessa oli riimuja.
"Sinun olisi pitänyt kiivetä vuorille. Siellä on vanhoja Šamaaneja, joilla on erittäin mielenkiintoisia jutun aiheita. Heidän luonaan on vierähtänyt vartti jos toinenkin." Wu Ming kohotti teekupin huulilleen. Vanhat tietäjät tiesivät yhtä ja toista kuolleista ja ehkä jopa niiden henkiin herättämisestä. Tietoja oli vain vaikea nyhtää vanhuksista.

"Kaikista asioista raivostuttavinta on se, ettei koskaan tiedä paljonko kello on. Keskipäivä on ainut milloin on muutaman tunnin valoisaa. Ei siinä toisaalta mitään, nautin tästä kiireettömästä ympäristöstä. Ja Gin tuntuu olevan samaa mieltä."

"Erakko. Kai minä vähän olen sellainen. Tai, itse asiassa aika paljonkin. En totisesti välitä seurasta, mutta välillä olisi mukava saada joku tappelukaveri."
”Olisihan se pitänyt arvata. Pitää ehdoin tahdoin hankkiutua hankaluuksiin”, Sang naurahti ja istahti lähimpään nojatuoliin murmeloituen siihen mukavasti.
”Kyllä minusta saattaisi irrota ihan mukava tappelukaveri jos pidettäisiin sääntönä, että tappaa ei saa ja ollaan väleissä jälkeenpäinkin”, vampyyri totesi hymyillen kulmahampaat välkkyen.
"Todella mukava myös jutella jollekin pitkästä aikaa, kun tuo Gin on hieman hiljaista sorttia."
”Hiljaiselta todella vaikuttaa. No eipä tuosta läjästä sen enempää juttuseuraa ole”, nainen sanoi viitaten taas suteensa. ”Oli todella mukavaa törmätä sinuun tuolla metsässä.”
"Sinun olisi pitänyt kiivetä vuorille. Siellä on vanhoja Šamaaneja, joilla on erittäin mielenkiintoisia jutun aiheita. Heidän luonaan on vierähtänyt vartti jos toinenkin.”
”No enpä nyt tiedä jaksanko katsella kovin kauaa vanhojen partojen tutisemista”, vampyyri nauroi ja hörppäsi teetään tyytyväisenä oloonsa.

"Kaikista asioista raivostuttavinta on se, ettei koskaan tiedä paljonko kello on. Keskipäivä on ainut milloin on muutaman tunnin valoisaa. Ei siinä toisaalta mitään, nautin tästä kiireettömästä ympäristöstä. Ja Gin tuntuu olevan samaa mieltä."
”Minä pidän pimeydestä. Silloin ei tarvitse piileskellä auringolta”, Sang hymähti Ja vilkaisi ulos, siellä satoi lunta oikein urakalla.
”Minä en pahemmin välitä auringosta ja pimeässäkin näkee aivan mainiosti.”

"No totta kai. Vain silloin tiedän olevani elossa. En tunne enää mitään, mutta kun huomaan toisen vihan ja pelon, oikein tunnen sähköiskujen kulkevan kehossani."
"Sinun kanssasi tappelisin mielelläni." Wu Ming vastasi iloisesti. Heidän viimekertaisesta taistelustaan olikin kulunut jo tovi. Wu Ming jäi kuuntelemaan vampyyria.
"Ja mieti mikä sattuma! Emme ole nähneet pitkään aikaan ja sitten pöllähdämmekin samaan aikaan tuonne. Vuorilla on tilaa liikuskella ja metsä on valtava, silti meidän piti sattua samaan paikkaan." nainen kummasteli. Ja kaiken lisäksi oli satanut lunta kuin viimeistä päivää.
"Kyllä taisi kohtalolla olla näppinsä pelissä." nainen virnisti. Hän laski kupin käsistään pöydälle ja hymyili.
"Hah, ovathan he ihmisten iässä hieman vanhoja. Mutta kunnioitettavaa kaikessa on se, että naavaparrat eivät tunnu kuolevan millään." Wu Ming mietti hetken.
"He tietävät selvästikin elämästä jotain, mitä minä en."

"Uskon, ettei aurinko välttämättä ole ystäväsi. Minulle se on aivan turha kapine, ja pitäähän kuun lippua pitää korkealla kun Gin on paikalla." ensimmäistä kertaa Sangin saavuttua Gin hymyili. Hymy ei kuitenkaan ollut puhtaan iloinen ja poikamainen, vaan jollaintapaa vino ja hullu.
"Odotan kyllä toisaalta kevättä. Se oli edelliskerralla niin uskomattoman kaunis. Kesä täällä ei ole mikään kummoinen, muutama alkukesän kasvi saattaa puhjeta kukkaan ja vaivaiskoivuihin tulla yksi lehti. Ajattelin mennä kesän ajaksi ainakin etelänpään. Saa nyt nähdä." hän joi mukinsa tyhjäksi ja kopautti sen pöytää vasten.
"Onko sinulla ja Karvakasalla mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle?"

"Ja mieti mikä sattuma! Emme ole nähneet pitkään aikaan ja sitten pöllähdämmekin samaan aikaan tuonne. Vuorilla on tilaa liikuskella ja metsä on valtava, silti meidän piti sattua samaan paikkaan."
”Mitäs menit vuotamaan verta minun nenäni ollessa paikalla”, vampyyri nauroi hyväntuulisesti.

"Uskon, ettei aurinko välttämättä ole ystäväsi. Minulle se on aivan turha kapine, ja pitäähän kuun lippua pitää korkealla kun Gin on paikalla."
”Todella, minä ainakin pidän kuusta”, Sang sanoi vilkaisten summonin omaperäistä hymyä, jollain tasolla hän piti tuosta hymystä.
"Onko sinulla ja Karvakasalla mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle?"
”On sitä tullut täältä lähtemistä harkittua useammankin kerran. Vähän liian vähän saalista minun makuuni. Etelässä taas on liian paljon aurinkoa minun makuuni. Pitää nyt katsoa, jos suostuttelet hyvin saatat saada matkaseuraa”, mustahiuksinen hymyili ja nousi seisomaan.
”Mitäs sanoisit pienestä treenistä raikkaassa ulkoilmassa? Katsotaan ovatko voimamme hapertuneet. Minulla on ainakin hihassa taito, jota et ole vielä nähnytkään”, nainen sanoi ja iski silmää. Hän todella kaipasi hieman kuntoilua, ympäriinsä juoksenteleminen ei tuonut samaa tyydytystä kuin kunnon tappelu.
”Tehdäänkö jutusta jännittävää ja laitetaan jotain pantiksi?” vampyyri kysyi silmät kiiluen.
”Minä voin luvata itseni sinulle matkaseuraksi kohti etelää jos voitat. Mitä sinä lupaat?” hän myhäili jo mielessään toivoen Wu Mingin antavan hänen juoda jonkin verran vertaan.

//Tappelu! Tappelu!\\