// Sovittu peli //
Oli mitä ihanin aamu. Raitis, hieman viileä ja kirpeä, jolloin oli mukavaa nousta aikaisin tervehtimään heräävää luontoa. Ouragan rakasti sellaista yli kaiken. Haltiamies oli jo aikaisin liikkeellä. Hän oli ollut hereillä jo ennen auringon nousua, kun usva oli vielä peittänyt maata ja hengitys huurusi. Mutta auringon nousu myötä, luontokin oli alkanut heräillä ja usva sekä viileys oli kadonnut. Ouragan samoili jälleen metsässä. Hän oli kaukana yhdestäkään kylästä tai kaupungista, keskellä ei mitään ja aivan yksin. Yksinäisyys ei ollut haltialle mikään ongelma, hän nautti siitä, kun sai vaeltaa minne halusi ja milloin halusi, kysymättä keneltäkään lupaa.
Metsässä oli tuhansia eri ääniä, osa kuului ainoastaan kokeneille haltiakorville. Ääniä, joita ihmiset eivät voisi kuulla ja ymmärtää, kuten puiden kuiskinta ja tuulen laulu. Auttamattomasti Ouraganille tuli puista ja kasveista mieleen hänen kaksoisveljensä, Mercure. Haltiamies huokaisi syvään, ajatusten risteillessä veljeen. Ouragan kaipasi läheisintä ystäväänsä, mutta juuri nyt tuo ei ollut paikalla, joten asiaa oli aivan turha surra sen kummemmin. Ouragan päätti vain jatkaa matkaansa aamuisessa luonnossa. Linnut alkoivat laulaa kirkkaammin, auringon lämmön ja valon osuessa metsän siimekseen, aina pohjakerrokseen asti. Valot ja varjot tanssivat haltiamiehen ympärillä ja uteliaat eläimet katsoivat kirkkain silmin äänettömästi ja jälkiä jättämättä liikkuvaa haltiaa.
Ouragan kuuli hieman kauempaa puron kutsuvan ääneen ja haltia lähti kävelemään sitä kohti. Puro oli kirkas ja sen ääni oli pirteä. Ouragan laskeutui polvilleen maahan, juodakseen hieman vettä, mutta samalla hän tarkkaili jatkuvasti ympäristöä vaaran varalta.
Oli mitä ihanin aamu. Raitis, hieman viileä ja kirpeä, jolloin oli mukavaa nousta aikaisin tervehtimään heräävää luontoa. Ouragan rakasti sellaista yli kaiken. Haltiamies oli jo aikaisin liikkeellä. Hän oli ollut hereillä jo ennen auringon nousua, kun usva oli vielä peittänyt maata ja hengitys huurusi. Mutta auringon nousu myötä, luontokin oli alkanut heräillä ja usva sekä viileys oli kadonnut. Ouragan samoili jälleen metsässä. Hän oli kaukana yhdestäkään kylästä tai kaupungista, keskellä ei mitään ja aivan yksin. Yksinäisyys ei ollut haltialle mikään ongelma, hän nautti siitä, kun sai vaeltaa minne halusi ja milloin halusi, kysymättä keneltäkään lupaa.
Metsässä oli tuhansia eri ääniä, osa kuului ainoastaan kokeneille haltiakorville. Ääniä, joita ihmiset eivät voisi kuulla ja ymmärtää, kuten puiden kuiskinta ja tuulen laulu. Auttamattomasti Ouraganille tuli puista ja kasveista mieleen hänen kaksoisveljensä, Mercure. Haltiamies huokaisi syvään, ajatusten risteillessä veljeen. Ouragan kaipasi läheisintä ystäväänsä, mutta juuri nyt tuo ei ollut paikalla, joten asiaa oli aivan turha surra sen kummemmin. Ouragan päätti vain jatkaa matkaansa aamuisessa luonnossa. Linnut alkoivat laulaa kirkkaammin, auringon lämmön ja valon osuessa metsän siimekseen, aina pohjakerrokseen asti. Valot ja varjot tanssivat haltiamiehen ympärillä ja uteliaat eläimet katsoivat kirkkain silmin äänettömästi ja jälkiä jättämättä liikkuvaa haltiaa.
Ouragan kuuli hieman kauempaa puron kutsuvan ääneen ja haltia lähti kävelemään sitä kohti. Puro oli kirkas ja sen ääni oli pirteä. Ouragan laskeutui polvilleen maahan, juodakseen hieman vettä, mutta samalla hän tarkkaili jatkuvasti ympäristöä vaaran varalta.