Kuuletko musiikin?

Rakesh tuijotti baarinsa ikkunasta pimenevään iltaan ja huokaisi kevyesti pyyhkäisten kiharat hiuksensa kasvoiltaan. Vaikka hän oli yrittänyt tehdä mahdollisimman huomiota herättävän kyltin baarinsa yläpuolelle vain muutama mafialaisista oli löytänyt tiensä sinne. Mies huokaisi uudestaan ja pudisteli päätään. Kaikkein huonoimmaksi onnekseen hän katsoi sen ettei se ihminen, jonka hän kaikkein eniten olisi halunnut tavata ollut tietenkään saapunut.

”Avaammeko jo?” eräs hänen baarimikoistaan tuli kysymään.
”Odottakaa kunhan minä pääsen ulos ensin. En jaksa tätä hullunmyllyä juuri nyt”, haltia tokaisi ja käveli laahustavin askelin ulos takaovesta.

Iltatuuli tervehti miehen kasvoja ja tämä sulki silmänsä huokaisten hiljaa. Kaikki meni päin persettä jos häneltä kysyttiin. Jos edes se yksi henkilö löytyisi niin hän voisi olla onnellinen. Hän voisi kietoa kätensä sen henkilön ympärille ja kertoa viimein, että rakasti tätä. Hän ei katunut mitään enempää kuin sitä ettei ollut saanut niitä sanoja suustaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän toivoi, että jos hän löytäisi toisen ei olisi vielä liian myöhäistä.

Jalat kuljettivat ruskeatukkaa hitaasti pitkin tietä. Hän vilkuili ohitseen kulkevia ihmisiä siltä varalta, että sattuisi tuntemaan nämä. Häntä ei kuitenkaan onnistanut ja hän istahti tuolille erään ravintolan vierelle. Kyseisen paikan nimessä oli ilmeisesti puhuttu jostakusta Rísistä tai jostain, mutta mies ei jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota. Istuipahan vain ja mietti kurjuuttaan.

Lopulta hän ei jaksanut enää murehtia mitään tekemättä ja kaivoi olkalaukustaan piirustusvälineensä ryhtyen piirtämään ulkomuistista kaunista mekkoon pukeutunutta miestä. Hän piirsi tämän hymyilemään pienesti ja soittamaan ravintolassa. Hän pystyi miltei kuulemaan sulosoinnut, jotka tuosta soittimesta lähtivät.

Bijou oli ollut vaihteen vuoksi aamuvuorossa, saanut soittaa kepeää musiikkia päivän satunnaisille kävijöille ja istua oikein sievänä tällä kertaa valkoisen valloittamassa mekossa. Ikkuna selän takana oli tietysti aurinkoisena päivänä häirinnyt hieman, mutta puolivampyyri oli kestänyt sen seesteisen tyynenä, kuten aina, ja vain nauttinut soittamisesta ja esiintymisestä. Sillä saihan hän siinä samalla hyvän tekosyyn uuden hankintansa sisäänajoon – se oli hyvin sievä mekko, korsettimaisella yläosalla ja ilmavilla, harsomaisilla ja melko lyhyillä hihoilla varustettu polviin asti ulottuva, pienimmästäkin ilmavirrasta hulmahteleva ihanuus. Helmassa oli kevyesti kimaltelevaa, mustaa ruusukuviointia, ja yläosassa sen lisäksi punaista, koukeroista kirjailua. Hiuksensa hän oli jättänyt auki ja vain kihartanut ne, ja kasvoilla oli keveä ja elegantti meikki punaisilla huulilla.

Mutta iltaa kohden harpistia alkoi hieman harmittaa. Toinen soittaja, jonka olisi pitänyt ottaa hänen paikkansa, oli auttamattoman myöhässä, ja hän oli käynyt repertuaarinsa läpi aivan liian monta kertaa. Se alkoi käydä hänelle puuduttavaksi, ja niinpä mekkomies päätti improvisoida.

Leuto iltatuuli puhalsi raollaan olevasta ikkunasta sisään, ja hämärän laskeuduttua hän oli vetänyt sen verhoja hieman sivuun. Mustien silmien katse käväisi tummassa ikkunassa, kuvitellen kuutamon ja tähtitaivaan lasiin heijastuvan ravintolan tilalle – ja hymy alkoi väikkyä Bijoun suupielissä. Hän muisti kauniin hopeatukkaisen miehen joka oli varastanut hänen sydämensä, ja alkoi silkasta ilosta säveltää helisevää melodiaa tälle. Eihän hänen pitäisi töissä käydä noin uhkarohkeaksi, mutta äkillinen mielenliikahdus lähestulkoon pakotti siihen.

Mutta hetken päästä uudet nuotit loppuivat, ja hän näppäili siroa, soittorasiamaista sävelmää, jonka osaisi soittaa nukkuessaankin. Lapsuudenmuisto, jota hän oli soittanut niin monen kuullen, ja joka jaksoi yhä innostaa häntä uudestaan ja uudestaan… Ja se toi muita muistoja mieleen, ei niin kaukaisia vaan viiden vuoden takaa. Toivottavasti Kim löytäisi loput mafiasta, ja toivottavasti kaikki olisi kunnossa… ja Rakesh olisi kunnossa. Haltia oli tullut jotenkin tärkeäksi mustatukalle silloin aikoinaan, ja hän muisti soittaneensa tuota samaa sävelmää hänellekin.

Rakesh sai piirustuksensa valmiiksi ja nousi ylös. Hän haukotteli hieman vilkuillen taivaalle, jolle pikkuhiljaa alkoi syttyä yhä useampia tähtiä. Mies alkoi hyräillä hiljaa kappaletta, jota muisti Bijoun soittaneen joskus hänelle. Päästyään mielestään kappaleen parhaaseen kohtaan haltia kuuli jonkun soittavan sisällä ravintolassa tuota samaa sävelmää.

Musiikin houkuttelemana, yhä piirustus kädessään mies käveli sisään ja katsahti ympärilleen vaalein sävyin sisustetussa ravintolassa etsien musiikin aiheuttajaa.
”Anteeksi, mutta missä soittaja on?” haltia kysyi oven vieressä seisovalta vartijalta Bijoun jäädessä piiloon nurkan taakse. Vartija osoitti suunnan ja ruskeahiuksinen asteli nopein askelin kulman taakse ja ravintolasalin puolelle. Hänen silmänsä levisivät ja hän jäi tuijottamaan soittavaa miestä. Hän näki tuon selvästi miehenä vaikka muut tätä naisena pitivätkin.

Ilon kyynelet kohosivat miehen silmiin ja tämä astui suuren ruukkukasvin varjosta esille niin, että Bijoukin kykeni näkemään hänet.
”Bijou”, Rakesh sanoi sen verran kuuluvalla äänellä, että soittaja kuulisi sen, mutta kovin moni asiakas ei kuulisi.

Bijoun onneksi viulisti saapui viimein, ja mies nousikin soittonsa lopettaen harpun äärestä. Samassa hän kuuli hiljaisen äänen lausuvan nimensä, ja mustatukka kääntyi katsomaan taakseen – ja mustat silmät levisivät heti lautasen kokoisiksi, sinkoillen ympäriinsä maanläheistä ja suloista haltiaa. Kädet painuivat hämmästyksestä avautuvalle suulle, ja hetkessä puolivampyyri pisti vauhdiksi. Hän ryntäsi – tai ainakin sai kävelyn vaikuttamaan ryntäämiseltä, eihän asiakkaita sopinut häiritä – Rakeshin luo, kaapaten kiinni tämän kädestä ja veti miehen perässään pois ravintolan salista, aina pieneen mutta melko viihtyisään pukuhuoneeseen asti.

Siellä hän päästi toisesta kiinni, ja parin syvän hengenvedon jälkeen kääntyi taas katsomaan tätä, hyvin hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Rakesh? Mikä toi sinut tänne?” hän kysyi, muistaen kyllä Kunon maininneen ruskeatukan olevan jossain päin Aryliaa. Hän ei silti osannut odottaa tämän törmäävän häneen tällaisena hetkenä – kuinka julmaa se olikaan! Monet muistot tulvahtivat mustasilmäisen mieleen, herkkä yhteys heidän välillään josta olisi voinut kasvaa jotain palasi aivan liian elävänä. Mutta… se oli mennyttä, hänellä oli nyt Ryu. Ehkä Rakeshkin oli jo unohtanut, viidessä vuodessa saattoi tapahtua niin paljon.
”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi sitten, jo rauhoittuen ja hymyillen iloisena jälleennäkemisestä.

Rakesh tuli kiskotuksi kauniimman perässä jonkinlaiseen pukuhuoneeseen. Hän kohotti kulmiaan vauhdille ja nojasi selkänsä lähimpään seinään.
”Rakesh? Mikä toi sinut tänne?”
”Musiikki”, haltia sanoi hymyillen ”Soitat yhä kauniisti ja olet yhä kaunis.” Mies katseli toisen meikattuja kasvoja ja hänen teki kovasti mieli koskettaa puuteroitua poskea. Hän kuitenkin hillitsi tuon mielitekonsa ja tyytyi vain hymyilemään naisellisemmalle.
”Mitä sinulle kuuluu?”
”Minulle kuuluu hyvää, muille ei, sillä en ole löytänyt lähes ketään”, mies huokaisi ja hymyili sitten.
”Uskomatonta, että törmäsin sinuun näin sattumalta”, hän sanoi hypistellen edelleen kädessään olevaa piirustusta tuosta edessään seisovasta miehestä.
”Miten sinulla on sujunut täällä?”

Bijou katseli hyvin sekavien tuntemusten vallassa tuota seinään nojailevaa, niin kovin arkista haltiaa. Joka sekunti hän muisti lisää ihania pikkuhetkiä ruskeatukan kanssa, ja joka hetki hän tunsi olonsa syyllisemmäksi ajatuksiensa takia. Eikö hän ollut jo olettanut, ettei heillä kahdella ollut mitään, ja juuri siksi lähtenyt?
”Se oli vain improvisointia, en olisi edes saanut tehdä niin työvuorolla…” hän mumisi hämillään, hymyillen hauraasti. Kaunis. Sana kuului hänen päässään yhä onneksi Ryun äänellä.

”Minä… olen pärjännyt aivan hyvin. Törmäsin muutama päivä sitten Kunoon ja Elektraan ja näiden uusiin ystäviin – he asuvat tämän ravintolan omistajan luona, ilmeisesti Luckin on siellä. Muista en juuri tiedä… ja oli kauheaa kuulla mitä kotona oli tapahtunut.”
Mustatukka puhua pälpätti, hieman poissaolevana, katse paperiin nauliutuneena. Rakesh ja piirtäminen, erottamaton pari.

”Minä… olen pärjännyt aivan hyvin. Törmäsin muutama päivä sitten Kunoon ja Elektraan ja näiden uusiin ystäviin – he asuvat tämän ravintolan omistajan luona, ilmeisesti Luckin on siellä. Muista en juuri tiedä… ja oli kauheaa kuulla mitä kotona oli tapahtunut.”
”No, ne eivät ole mukavia uutisia kenellekään. Mutta hienoa, että heidät on löydetty! Tärkeintä on saada kaikki koottua yhteen. Ja tietysti löytää Kim”, Rakesh sanoi ja hymyili, toinen näytti jokseenkin poissaolevalta. Mies astui lähemmäs toista ja laittoi kätensä tämän olkapäälle.
”Minulla on ollut aivan kamala ikävä sinua”, hän sanoi hymyillen pienesti. Syvänsinisiin silmiin nousi hieman kyyneliä, haltia ei olisi voinut olla onnellisempi.
”Sinua olen etsinyt kaikkein hartaimmin. Olen ajatellut sinua jatkuvasti. Olen ajatellut kaikkea mitä minun olisi pitänyt sanoa ennen kuin erosimme”, mies tunnusti ja hymyili lempeästi vasemmassa poskessa tuo ainainen hymykuoppa.
”Toivottavasti niiden asioiden sanominen ei ole vielä liian myöhäistä. Toivon todella…” hän jatkoi ja katsoi Bijouta silmiin.
”Minä… Meidän välillemme voisi tai olisi voinut syntyä jotain syvempää. Minä pidän sinusta uskomattoman paljon”, haltia sanoi ja hymyili.

Bijou katsoi Rakeshia hieman kummastuneena. Haltia oli niin kovin poissaoleva, kuin tätä ei olisi juuri kiinnostanut mafia tai Kim sillä hetkellä – hassua, hän muisti toisen ottaneen kyseiset asiat harvinaisen lähelle sydäntään. Mustiksi lakatut kynnet näpertelivät yhtä yönmustaa kiharaa, ja etäisen kohtelias hymy, jonka Bijoun tunteva saattoi tajuta merkiksi siitä, että mies oli hyvin hämmentynyt tai huolissaan.

Käsi tuntui lämpimältä olkapäällä, ja puolivampyyri hymyili lämpimästi kuullessaan ruskeatukan sanat, mutta tavallaan hän pelkäsi äärimmäisen paljon sitä, mitä toinen saattaisi kohta sanoa.
”Minäkin olen kaivannut seuraasi… Luulin, että sinun ja muiden jättäminen Ayomideille ei muuttaisi elämääni, mutta kyllä siitä tuli yksinäisempää” hän vastasi vuorostaan hieman poissaolevana. Aradan taisi olla ainoa ystäväntapainen jonka hän oli saanut, samoin Acier tietyllä tavalla, ja Ryu… Oh, miten hän olikaan valehdellut, mikään ei ollut tuntunut enää aikoihin yksinäiseltä, ei sen jälkeen kun hän oli tavannut kuutamonsa.

Varovasti Bijou ojensi kätensä ja pyyhkäisi kyyneleen Rakeshin silmäkulmasta ja silitti toisen poskea kevyesti, hymähtäen hymykuopalle kuten aina. Se oli suloinen, koko mies oli suloinen – mutta se ei auttanut häntä sen suhteen, mitä tämä oli sanomassa. Hetken ajan mustat silmät katsoivat sinisiin tajuamatta kunnolla mitään, mutta hieman ennen kuin kohtalokkaat sanat putosivat haltian huulilta, naisellisempi veti terävästi henkeä.
”Oi, Rakesh…” hän huokaisi, painaen kätensä suulleen. Ehkä ilmettä ja hetken kestävää katsetta pystyisi luulemaan hetken ajan iloiseksi, mutta sitä se ei ollut. Sanat, suloinen tunnustus, sytyttivät tunteiden kirjon, saivat hänet samaan aikaan hyvin onnelliseksi ja surulliseksi. Hän oli odottanut viisi vuotta sitten kuulevansa ne haltian huulilta, mutta nyt hän ei enää tiennyt miten suhtautua. Mennyt oli mennyttä, vai oliko?

Yhtä kaikki mies pudisti päätään hymyillen hauraasti ja kietoi kätensä Rakeshin ympärille lempeään halaukseen. Aina yhtä laiha, halausta tarvitsevalta tuntuva keho ei auttanut hänen ristiriitaisten tuntemustensa kanssa, ja pitkän hetken ajan mustatukka oli hiljaa, vain silitteli lämpimän ruskeita kiharoita.
”Voi Rakesh… et arvaa kuinka paljon haluaisin sanoa tuntevani samoin, mutta…” hän supatti toisen korvaan, huokaisten sitten ja sulkien tämän tiukemmin syliinsä.
”On… myöhäistä noille sanoille.”
Lopulta tunnustus tuli ulos, ja osittain itseään rohkaistakseen toista halannut peruutti hitaasti kauemmas, äärimmäisen anteeksipyytävä katse silmissään.

Rakesh tunsi tulevansa vedetyksi halaukseen ja hän hymyili hieman. Hän toivoi niin paljon, että toinen tuntisi samoin häntä kohtaan. Uusi kyynel valui hänen poskelleen.
”Voi Rakesh… et arvaa kuinka paljon haluaisin sanoa tuntevani samoin, mutta…”
Haltian hymy hyytyi, hän tiesi mitä toinen aikoi sanoa. Hän oli aivan varma siitä. Kyynelet valuivat nyt vuolaasti miehen kasvoilla. Juuri, kun hän oli löytänyt toisen uudestaan joku toinen oli ehtinyt hänen edelleen. Joku toinen oli ottanut tuon uskomattoman upean miehen.

”On… myöhäistä noille sanoille.”
Ruskeahiuksinen huokaisi ja perääntyi myös.
”Olisi pitänyt arvata”, hän sanoi katsoen toista surumielisesti.
”Eihän sinun kaltaisesi mies pysy vapaana. Minä olen vain hölmö pelkuri, joka ei saanut suutaan auki ajoissa”, Rakesh pudisteli päätään hiljaa.
”En tietenkään syytä sinua mistään…” mies hymyili pienesti, hymykuoppa ei kuitenkaan ilmestynyt tavalliselle paikalleen poskeen.
”No, onko hän hyvä mies?” hän kysyi vaikka olisi oikeasti halunnut huutaa ja kiljua tuskaansa. Hän oli etsinyt toista pitkin maita ja mantuja vuosia ja nyt kun hän vihdoin löysi tämän ei tämä voinutkaan olla hänen. Piirustus putosi lattialle kuvapuoli ylöspäin ja haltia käänsi toiselle selkänsä.
”Anteeksi”, hän kuiskasi hiljaa.

Bijousta tuntui siltä, että hän halusi purskahtaa itkuun. Rakesh näytti voivan aivan liian hyvin jotta tämä todella olisi hyväksynyt tiedon noin helpolla. Hän tunsi olonsa syylliseksi, kun ei ollut odottanut uskollisena, vaan oli törkeästi unohtanut toisen, heittänyt pois mielestään kuin tällä ei olisi ollut väliä. Ja kyllä tällä oli, niin paljon että se sattui!

Jotenkin hänen oli vaikea uskoa, ettei toinen syyttäisi häntä. Ja kysymys sai hänet naurahtamaan hiljaa, nyökäten pienesti.
”Hän on hyvin kiltti... Meillä molemmilla on omat pienet ongelmamme, mutta hän saa kaiken tuntumaan sen arvoiselta”, mustatukka vastasi rehellisesti, lämpöä äänessään, lämpöä jota ei ollut tarkoitettu Rakeshille – vaikka hänestä tuntui, että pitäisi olla.
Paperin pudotessa puolivampyyri huomasi tutut piirteet siihen piirretyllä henkilöllä. Rakesh oli aina piirtänyt hänen kuviaan, rakastavasti. Sen olisi pitänyt rohkaista mustatukka tekemään aloite, mutta ei, kaikki oli vain viivästynyt kunnes se oli liian myöhäistä.
”Ei…”
Hento kuiskaus lausuttiin käännetylle selälle. Ei hän ollut anteeksipyynnön arvoinen. Hänen pitäisi pyytää anteeksi, eikä edes tuhat anteeksipyyntöä tulisi riittämään. Bijou tiesi paremmin kuin hyvin kuinka paljon torjutuksi tuleminen pystyi sattumaan, eikä halunnut aiheuttaa sitä kipua kenellekään, ainakaan Rakeshille.

Jostain syystä hänestä alkoi tuntua, että huone oli kutistunut. Yleensä hänelle ei tullut ollenkaan paha olo siinä pukuhuoneessa – Valerietä oli informoitu hänen klaustrofobiastaan – mutta nyt se alkoi tuntua pahalta. Kohtaus ei mahtunut huoneeseen, myllertävät tunteet söivät ilman... itsehillintänsä kaikki rippeetkin keräten Bijou piti hengityksensä lähes normaalina, ja astahti Rakeshin luo, pyöräyttäen tämän ympäri.
”Minä todella rakastan häntä. Mutta rakastan myös sinua. En halua teidemme eroavan, ikinä…” oli Bijoun vuoro lähes kyynelehtiä. Hän ei tuntenut oloaan kaikkein järkevimmäksi, ja siksi painoi yhtäkkiä huulensa Rakeshin omille, keuhkot täynnä tämän tuoksua joka muistutti kevätniittyä sateen jälkeen, mieli huutaen sitä miten hän teki väärin mutta tunteet siitä miten se oli oikein.

”Hän on hyvin kiltti... Meillä molemmilla on omat pienet ongelmamme, mutta hän saa kaiken tuntumaan sen arvoiselta”
Rakesh huokaisi hiljaa. ’Hän on löytänyt itselleen täydellisen miehen. Ei minulle ole enää sijaa hänen elämässään…’ Kyynelet valuivat entistä vuolaampina miehen kasvoilla ja hän pudisti päätään. Miksi kaikki ei voinut mennä sujuvasti ja kivutta?

Haltia tunsi tulevansa pyöräytetyksi ympäri ja katsoi kyyneleisin silmin toisen omiin.
”Minä todella rakastan häntä. Mutta rakastan myös sinua. En halua teidemme eroavan, ikinä…”
Mies ei olisi voinut tuntea itseään hämmentyneemmäksi, tai niin hän ainakin luuli. Pian hän tunsi toisen huulet omillaan ja siniset silmät laajenivat valtaviksi hämmästyksestä. Sekunnin kuluttua hän kuitenkin vastasi suudelmaan, sulki silmänsä ja kietoi kätensä toisen ympärille. Huulien erotessa toisistaan hän hymyili.
”Minä rakastan sinua, mutta sinulla on jo joku muu. Minä en saa tulla teidän väliinne. Sinä olet onnellinen ja se on pääasia”, hän sanoi ja irrottautui Bijousta.
”Olet uskomaton henkilö, ihanin, jonka olen koskaan tavannut. Ja ehdottomasti kaunein. Minä haluaisin olla kanssasi enemmän kuin mitään muuta, mutta en saa tuhota sinun onneasi. Olen hirvittävän pahoillani”, Rakesh sanoi ja sipaisi hiljaa toisen poskea kääntyen sitten huultaan purren ympäri. Hän ei halunnut jättää toista nyt kun oli tämän löytänyt, mutta ei voinut jäädäkään. Hän ei millään voinut tuhota toisen hyvin alkanutta elämää.
”Toivon, että näemme joskus. Ja sinun täytyy esitellä se mies minulle. Haluan tietää millainen hän on. Haluan varmistaa ettei hän satuta sinua”, mies sanoi ja astui huokaisten kohti pukuhuoneen ovea.

Suudelma loppui melko nopeasti, Bijoun suunnalta ehkä hieman anteeksipyytävään nuottiin. Se oli silti tuntunut hyvältä, ehkä yhtä hyvältä kuin Ryun suuteleminen, mikä tavallaan pelotti puolivampyyria. Ei, hän ei edes ajatellut Rakeshin matkaan karkaamista, mutta ei olisi silti halunnut päästää tuota yhtään kauemmas itsestään. Se ei ollut vain fyysistä, se oli henkinen yhteys joka oli muodostunut heidän välilleen ja joka itki katkerasti joutuessaan luovuttamaan.

Sitten tuli sanoja, sanoja ja sanoja. Ne voisivat tehdä kaiken paremmaksi, mutta samalla niissä oli aivan liikaa hyvästiä jotta Bijou olisi voinut hyväksyä ne. Silloin, kun Rakesh astui ovea kohti, mykistyneenä kuunnellut parahti hiljaa:
”Et sano tuota tosissasi. Se sattuu minuun. Minuun sattuu suunnattomasti se, että sinä yrität olla noin urhea! Et voi haluta nähdä häntä, ja minun onneni särkyy jos antaudut noin helpolla” hän julisti itkua pidätellen, haluten halata haltiaa vielä kerran, mutta pysyen kauempana. Oli kuin heidän välilleen saattaisi minä hetkenä hyvänsä revetä kuilu, syvä haava joka pilaisi ystävyydenkin. Kuin hän ei enää ikinä näkisi Rakeshia jos tuo nyt astuisi ovesta ulos.
”Miksi… Kamalaa. En vain pysty päättämään, olet liian tärkeä, Ryu on liian tärkeä…”
Soperrus tuli nyyhkytysten sävyttämänä, vaikka Bijoun olisi pitänyt olla vahva ja tarjota Rakeshille lohtua eikä vain lisätä tämän huolenaiheita. Kohta hänen hengityksensä muuttui pinnallisemmaksi, mustat silmät, joiden taitava meikki oli valunut poskille, pälyilivät ympäri huonetta. Aivan kuin se olisi kutistunut entisestään…
”… liian ahdasta…”
Sanat mumistiin hiljaa, enemmän tyhjyydelle kuin kuultaviksi. Naisellisempi hoippui hieman piilossa olevalle takaovelle, josta pääsisi suoraan ulos, ja alkoi riuhtoa sitä kädet täristen. Hän ei jaksanut käsittää lukkoa, ja lopulta löi nyrkkinsä ovea vasten, painautuen mokomaa kapistusta vasten olonsa hyvin hysteeriseksi tuntien. Hän tunsi olonsa häkkiin suljetuksi eläimeksi – Rakesh sulki toisen ulospääsyreitin ja tämä ovi toisen – ja ahdistui siitä ja kaikesta siitä sotkusta mikä oli käynyt ilmi hetki sitten pahemmin ja pahemmin.

”Et sano tuota tosissasi. Se sattuu minuun. Minuun sattuu suunnattomasti se, että sinä yrität olla noin urhea! Et voi haluta nähdä häntä, ja minun onneni särkyy jos antaudut noin helpolla”
”Sinun täytyy ymmärtää etten minäkään jaksa taistella ikuisesti. Minut on imetty täysin kuiviin, kun olen yrittänyt etsiä sinua ja elänyt haaveissa yhteisestä elämästä. En kuitenkaan tule sinun elämääsi väkisin jos sinulla on jo joku muu. Ja totta, en ehkä halua nähdä häntä, koska olen hänelle kateellisempi kuin kenellekään muulle tässä maailmassa, koska hänellä on se asia, jota minä haluan eniten”, Rakesh sanoi ja painoi kätensä ovenkahvalle ollen edelleenkin lähdössä, hieman nihkeästi, mutta lähdössä kuitenkin.

”Miksi… Kamalaa. En vain pysty päättämään, olet liian tärkeä, Ryu on liian tärkeä…”
”Sinulla on jo hänet. Älä särje hänen sydäntään minun vuokseni. Minun sydämeni särkyi jo eikä se ihan hetkessä korjaannu”, haltia huokaisi. Hän ei halunnut aiheuttaa enempää harmia mitä oli jo aiheuttanut. Hän ei halunnut särkeä tuntemattoman ihmisen sydäntä oman itsekkyytensä vuoksi. Pieni toivonkipinä eli hänessä kuitenkin, ehkä tuo toinen oli ihminen ja ollessaan ihminen hän kuolisi kauan ennen kuin Rakesh tai Bijou… Haltia pudisti päätään, ei hän saanut olla niin julma, että odotti vain toisen kuolemaa saadakseen tämän rakkaan omakseen.

”… liian ahdasta…”
Rakesh oli kiitollinen siitä, että oli kouluttautunut parantajaksi ja täten tiesi mitä Bijoun ’kohtauksen’ yllättäessä pitäisi tehdä. Mies ryntäsi ovelle puolivampyyrin perässä ja työnsi tätä hieman sivuun avaten oven ja kiskaisten toisen pikaisesti perässään raikkaaseen ulkoilmaan.
”Bijou! Hengitä”, mies komensi napakasti ja istutti toisen läheiselle penkille orvokki-istutusten viereen. Hän silitti hellästi kiharaisia hiuksia ja päätti ettei todellakaan jättäisi Bijouta yksin nyt.
”Missä se sinun kultasi asuu? Et saa olla yksin nyt. Vien sinut hänen luokseen, hän saa pitää sinusta huolta. Tietääkö hän sinun fobiastasi?” Rakesh puhui pehmeällä äänellä ja kuivasi vapaalla kädellään kasvonsa ettei näyttäisi aivan räjähtäneeltä. Hän oli päättänyt viedä Bijoun sen toisen miehen luo vaikka väkisin, jotta tämä saisi varmasti hoivaa ja huolenpitoa, ei tämä saisi mennä yksin kotiin pelkäämään ja murehtimaan.

//Haist kakka kun oot siellä englannissa! Miulle tuli just inspiraatio tähän peliin~ *murisee* \\

Rakesh oli kovin järkevä, puhui rauhallisella äänellä sanoja joilla hääti Bijouta kauemmas luotaan, kauemmas omaan henkilökohtaiseen myrskyynsä. Tavallaan hän katui suunnattomasti sitä, ettei ollut jaksanut odottaa, ettei ollut tarpeeksi rohkea silloin kun hän ja haltia olivat vielä olleet kotona. Mutta samalla tuollainen ajattelu tuntui kamalalta, olihan hän oikeasti onnellinen Ryun kanssa! Molemmat miehet repivät häntä omiin suuntiinsa, ja hän ei osannut vastustaa kumpaakaan. Ei ihme että hänen tunteensa ja ajatuksensa eivät enää mahtuneet pieneen huoneeseen, ja mustatukka oli enemmän kuin kiitollinen Rakeshin vetäessä hänet ulos, raikkaaseen yöilmaan.

Käskyn mukaan mustatukka veti syvään henkeä, uudestaan ja uudestaan kunnes kiivas hengitys rauhoittui. Mieli täyttyi ajatuksista, jotka toistivat kuinka typerästi hän oli ylireagoinut, ja lopulta mustat silmät kiinnittyivät sinisiin Bijoun hymyillessä anteeksipyytävää hymyä.
”Ei, ei ole tullut sopivaa hetkeä kertoa... Hän asuu tässä melko lähellä. Pääsen sinne kyllä itsekin.” hän selitti, ja yhtäkkiä halasi ruskeatukkaa hellästi.
”Vaikka... vaikka minulla on jo joku, ethän hylkää ystävyyttämme? Jos todella haluat minun pitäytyvän Ryussa, se, ettet kuitenkaan katoa kokonaan helpottaisi päätöstä...” hän lähestulkoon mumisi, aavistuksen anovasti mutta huomattavasti selväjärkisemmin kuin äsken.

//Juu sori kun olin siellä pitämässä hauskaa xDD Ja anteeks vaan kökkö laatu.... niin paljon kirjoitettavaa...//

”Ei, ei ole tullut sopivaa hetkeä kertoa... Hän asuu tässä melko lähellä. Pääsen sinne kyllä itsekin.”
"Älä nyt hulluja puhu! Minulla ei ole pienintäkään aikomusta päästää sinua lähtemään yksin tuonne kävelemään", Rakesh heilautti kättään laajassa kaaressa kuvaten koko kaupunkia.
"Minä tulen mukaan ja katson, että hän on varmasti kotona ja kerron hänelle miten pitää toimia. Sinulle sietäisi antaa myös varmuuden vuoksi vähän rauhoittavia lääkekaappiin tai jonnekin", haltia silitti hieman Bijoun hiuksia, ne olivat yhtä pehmeät ja ihanat kuin aina ennenkin.
”Vaikka... vaikka minulla on jo joku, ethän hylkää ystävyyttämme? Jos todella haluat minun pitäytyvän Ryussa, se, ettet kuitenkaan katoa kokonaan helpottaisi päätöstä...”
"En katoa. Jo niistä itsekkäistäkin syistä etten halua kadottaa sinua enää", ruskeahiuksinen hymyili ja tämän siniset silmät tuikkivat kuin pienet tähdet. Hän alkoi nähdä tässä jo jotain positiivista, hän sentään saisi olla Bijoun kanssa vaikkakin vain ystävänä.
"Mutta kerrotko missä hän asuu vai pitääkö minun löytää Ravana ennen kuin saan tietää minne sinut vien?" haltia nousi seisomaan valmiina auttamaan toisenkin ylös.

Yössä tuoksui kevyt aavistus ruusuista ja ensimmäiset tähdet olivat jo syttyneet. Katsellen taivaan äärettömyyteen Bijou häivytti hiljalleen tunteen puristuksiin jäämisestä, vaikka kurkkua kuristava tunne ei kadonnut kokonaan. Se heikkeni, päästi järjen selättämään tunteet, muistutti kuutamotukkaisesta ja herkästä rakkaasts jota hänen ei sopisi pettää. Mutta sillä hetkellä Rakeshin lämmin huolenpito nostatti hymyn mustatukan huulille. Hän kuunteli tämän puheet hiljaisena, nousten seisomaan esimerkistä. Hetken mielijohteesta hän halasi tuota laihaa miestä hellästi, irtautuen läheisyydestä vastahakoisesti.

”En haluaisi huolestuttaa häntä... Olisi parempi, että menen vain kotiin sulattelemaan asioita” hän väitti vastaan rauhallisesti.
”Parempi, että pystyn esittelemään sinut rehellisesti ystävänä myöhemmin kuin että tulen itkevänä kanssasi hänen luokseen. Mutta jos haluat, voisit tulla teekupilliselle luokseni, juttelemaan ja vahtimaan että olen kunnossa” mekkomies jatkoi hieman naurua äänessään.

Rakesh silitti Bijoun päätä varovaisesti ja nousi sitten seisomaan auttaen naisellisemmankin pystyyn ja halaten tätä sen jälkeen tiukasti.
”Tulen luoksesi mielelläni. Varsinkin jos keität yhtä hyvää teetä kuin aina ennenkin”, haltia hymyili ja päästi toisen halauksesta.

Kaksikko käveli Bijoun asunnolle ja joivat siellä erittäin maukasta teetä jutellen kauan. Rakesh lähti kotiinsa vasta, kun aamu alkoi jo sarastaa.

//Kiitoksia kovasti\\

//Kiitos kiitos.//