PARTYYYYYY~~!!!

//Lote ja Minto olisivat kaivattuja//

”Julian-kultapieni, voithan tehdä minulle pienen palveluksen? Sinä kun olet niin hyvä puhumaan muille, esittelemään ihmisiä toisilleen ja niin poispäin, siksihän minä pidän sinusta niin kovin ja olen aina niin ilahtunut kun tulet näihin vaatimattomiin juhliini. Katsos tänään sain tänne erityisen vieraan, joka ei niin usein ilmesty juhliin – ihme että hän on silti niin tunnettu piireissä, saattaa johtua pelkästään vanhempien maineesta tai jotain. Perinyt isoisältään omaisuuden, on kirjailija ja hieman syrjäänvetäytyvä – olisi niin mukavaa jos tutustuisit häneen, voisit vihjata pikku-Elisen olevan aviomiestä vailla. Onhan mies hieman omalaatuisen näköinen kuten demonit yleensä, mutta kuulemma melko herttainen. Kiz, se sen kullannupun nimi on. Hänen pitäisi olla sen suloisen akvaarioni lähettyvillä.”

Erittäin rehevä, keski-ikäinen mutta vuosiaan arvokkaasti kantava nainen lateli puhettaan samalla kun pyöritteli lasia sormissaan. Beatrice oli saanut ladyn arvonimen pelkästään pyörittämällä tarpeeksi pitkään juhlia, tutustuttamalla henkilöitä toisilleen ja tuntemalla henkilökohtaisesti kaikki oikeat tahot. Vaikuttava ja ikuisuuden hengissä ollut demonitar asteli jo poispäin tummanpunaisen leningin laahusta perässään vetäen kun Julian kumarsi kevyesti, hymyillen valloittavaa hymyään.
”Tietysti teen palveluksen” hän lausahti hiljaa, tietäen ettei nainen edes kuulisi häntä enää. Hän todella piti tuosta kunniakkaasti juoruavaa ja hymyjen takana juonivaa seurapiiriä pyörittävästä naisesta, eikä mikään ihme – ilman tätä hän ei olisi tavannut vaimovainaataan, eikä olisi törmännyt nykyisiin tulolähteisiinsä.

Hieman vaaleansinistä pikkutakkiaan oikoen punapää lähti astelemaan juhlavasti pukeutuneiden henkilöiden valloittamaa käytävää pitkin, kohti tuon tummalla ja koristeellisella tavalla sisustetun kolmikerroksisen kartanon akvaariohuonetta. Hän oli pukeutunut tapansa mukaan turhamaisen huolellisesti: hihansuista pilkisti juuri oikea määrä pitsiä ja kaulaan solmittu huivi oli tasan niin röyhelöinen kuin voi pysyen hyvän maun rajoissa. Punaiset suortuvat olivat sidottuina niskaan mustalla samettinauhalla, vaikkakin Julian oli tosiaan harkinnut hiukset auki paikalle saapumista. Hän oli saanut kuulla tarpeeksi monta kertaa näyttävänsä niin paremmalta, että oli alkanut pikkuhiljaa uskoa siihen. Sybil taas oli jäänyt kotiin, sillä hän ei halunnut kissanpennun pilaavan mustasukkaisuuspuuskallaan mitään.

Kohta mies astui avonaisesta oviaukosta melko tyhjään huoneeseen, jossa oli oikeastaan vain sohvajoukko ja suurehko akvaario. Yksi monista Beatricen ”kahvitteluhuoneista”, joita ei yleensä edes käytetty. Siellä hän näkikin hieman tavallista erikoisemman näyn istumassa yhdellä punaisista sohvista. Turkoosit silmät katsoivat tätä päästä varpaisiin, tutkien kokovalkoista vaatetusta, nutturalle kierrettyjä hiuksia ja epäilyttävästi tekoripsiltä näyttäviä haituvia. Häntä pidempi mies, hyvin sulava ja ilmeisesti suomupeitteinen – miten valloittavaa. Jotain sukua kalalle kaiketi, ainakin mitä hän pystyi evämäisistä korvista ja käsistä päättelemään.

Mutta olihan tässä miehessä tiettyä vinksahtanutta vaikuttavuutta, ja siksi punatukan keikarihymy pysyi pisamaisilla kasvoilla tämän istahtaessa vastapäätä toista.
”Olette kai Kiz? Julian, palveluksessanne – olen Beatricen ystävä ja hän kehui teitä kirjailijana. Jostain syystä lady ei kuitenkaan suostunut sanomaan muuta kuin etunimenne, ja että olette hyvä – niinpä kiinnostukseni heräsi” hän rupatteli rauhallisesti, vilkuillen muistiinpanovihkoa toisen käsissä. Kirjailijat, niistä hän piti. Upeita olla olemassa ja tuottaa hänelle lukemista.

Kiz istui sohvalla ja naputti hiljaa jalkaansa tuijotellen vuoroin vierellään olevaan akvaarioon ja vuoroin muistilehtiöönsä.
’Voi teitä… Teillä on aivan liian pieni akvaario. Miksi hän ei laittanut teitä tuohon isompaan, joka on varattu pelkille vesikasveille?’ mies keskusteli kalojen kanssa ajatustensa avulla surkutellen näiden kurjaa kohtaloa joutua aavistuksen liian pieneen akvaarioon. Häntä ei olisi kiinnostanut tulla näihin juhliin, kuten ei muihinkaan, mutta hänen äitinsä oli päättänyt, että hänen oli aika muuttua aktiivisemmaksi seurapiireissä ja pakottanut juhlimaan.

Mies hätkähti rajusti kuullessaan puhetta viereltään. Kuten oli huonokuuloiselta oletettavaa hän ei ollut kuullut Julianin saapumista.
”Kiz hyvinkin”, mies tokaisi ykskantaan ja laittoi lehtiön taskuunsa.
”’Siitä hetkestä, kun tartuin kirjaasi siihen saakka, kun panin sen pois nauroin katketakseni. Jonain päivänä aion vielä lukeakin sen.’ Kirjailijan elämä ei ole niin hohdokasta. En usko Beatricen lukeneen ainoatakaan kirjaani”, hän tokaisi toiselle ja kohotti kapeita hartioitaan.
”Ja jos koko nimeni sinua kiinnostaa, se on Kiz Latimeria. Pohdin vain oletko lukenut kirjojani. Henkilökohtaisesti pidän kirjailijana olon vapaudesta. Vaikkakin äitini yrittää sen minulta viedä. ’Vapautuminen ei ole vaikeata, vapaana pysyminen on’”, mies puhui jokseenkin poissaolevan kuuloisena ja katsoi tuijottavilla silmillään Juliania. Valkoiset kalvot käväisivät mustien silmien edessä ja katosivat nopeasti.

”Pidän takistasi. Väri miellyttää silmiäni. ’Jättäkäämme kauniit naiset miehille, joilla ei ole mielikuvitusta’, kauniit miehet sen sijaan ovat oikea ilo silmälle”, demoni totesi ja hymyili hieman hampaat vilahtaen.
”Pohdin tässä vain… Mistä olet ostanut tuon takin? Ja näen, että sinulla on lemmikkejä”, mies sanoi ja nappasi toisen olkapäältä kissankarvan.

Julian jotakuinkin yllättyi tämän Kizin puhetavasta. Hän tunnisti siteeraukset nopeasti, ja hymähti hiljaa, hymy suupieliä venyttäen. Teitittely tippui nopeasti pois, koska toinenkaan ei vaivautunut käyttämään sitä.
”Tekeekö se kehuista yhtään vähäpätöisempiä? Hänen mielipiteensä ovat useimmiten tuskallisen oikeita” punatukka vastasi nokkelasti. Herran kasvoille nousi hetkeksi tyrmistynyt ilme hänen kuullessaan kirjailijan sukunimen, ja loppuosa tämän puheista tippui korvien ohi – Latimeria? Hänellä oli varmaan kaikki tuon kaunokirjallinen tuotanto ja puolet tietokirjoista hyllyssään! Mikä onni, mikä suuri onni että hän pääsi tutustumaan tähän.
”Tietysti olen lukenut. Miran parhaat traagiset rakkaustarinat ovat ehdottomasti sinun käsialaasi – joudun myöntämään omistavani kaikki romaanisi.” Julian lausahti melko aitoa ihailua äänessään.
”Itkin hillittömästi ’Vapauden kaihon’ lopussa – oli vain niin väärin, että rakastavaisten täytyi kuolla. Todella koskettavaa, todella” hän pudisteli päätään ajatuksissaan, täysin häpeämättömästi myöntäen itkeneensä. No, oli hän muutenkin niin hintahtava mies, ettei moisen pehmouden paljastaminen tehnyt pahaa.

Turkoosit silmät räpsähtivät kerran, kun omituinen kalvo peitti hetkeksi kokomustat silmät. Vasta nyt mies tajusi, ettei toisella ollut luomia – miten häiritsevää, ei luomia eikä nenää. Mutta demonit nyt olivat erikoisia otuksia kaikki tyynni. Yleensä myös hyvin viihdyttäviä, mikä oli hyvä asia.
”Oh. Kiitos.”
Ehkäpä vahingossa – ainakin poissaolevasta sävystä päätellen – Kiz sattui sanomaan juuri oikeat sanat. Kyllä, Julian itsekin rakasti tuota vaaleansinisen sävyä, ja kyllä, hän piti siitä että joku huomasi arvostaa hänen ulkonäköään.
”Mutta olisihan maailma tylsä ilman kauniita naisia. Niin kovin monet miehet ovat ulkomuodoltaan rujoja…” tai sitten muuten viallisia hän lisäsi ajatuksissaan hieman kirpeästi, mutta se ei näkynyt hänen kasvoillaan. Ensin katastrofi Damienin kanssa, sitten rasittava mutta silti harmillisen lyhyeen katkennut yhteiselo Fun seurassa… Ehkä punatukan pitäisi suosiolla pitäytyä hameväessä.

Kevyt naurahdus karkasi ristiverisen huulilta ja tuo pudisteli olkapäitään, kiroten mielessään sitä miten ei ollut huomannut Sibylin jättäneen karvoja ympäriinsä.
”Oh, teetätin tämän. Löysin kankaan eräästä pienestä puodista, siellä oli suuri valikoima mitä ihanimpia pakkoja…” ääni vaipui hieman loppua kohden ja pisamakasvoinen vilkaisi asuaan. Siinä oli mitä imartelevin leikkaus ja ihanasti koristeellisia pikkuyksityiskohtia, ei mikään ihme että toinen tyylitajuinen henkilö halusi tietää mistä sellaisen saisi.
”Ja kyllä, omistan herttaisen ja elämää suuremman luonteen omistavan kissanpennun. Kaikkien vaatteideni karvoittaminen taitaa olla pikkuiselle suurinta hupia” mies naurahti kirkkaasti, ja taivutti sitten päätään hieman sivulle.
”Pidätkö itse lemmikkejä?”

”Tietysti olen lukenut. Miran parhaat traagiset rakkaustarinat ovat ehdottomasti sinun käsialaasi – joudun myöntämään omistavani kaikki romaanisi.”
Iloinen hymy valaisi valkoiset kasvot. Joku todella luki hänen kirjojaan!
”Itkin hillittömästi ’Vapauden kaihon’ lopussa – oli vain niin väärin, että rakastavaisten täytyi kuolla. Todella koskettavaa, todella”
”Mutta eikö heille loppujen lopuksi käynyt kuitenkin hyvin? He saivat toisensa eikä kuolemassa kukaan tule heidän väliinsä. ’Suhtaudu kuolemaan kuin kotimatkaan’ sanoi minulle eräs tuttavani hetkeä ennen kuolemaansa”, Kiz sanoi ja hymyili onnellisena. Tuo mies hänen edessään oli todella liikuttunut hänen kirjastaan.

”Mutta olisihan maailma tylsä ilman kauniita naisia. Niin kovin monet miehet ovat ulkomuodoltaan rujoja…”
”Rujoja kuten minä…” demoni tokaisi kuulostaen lähinnä välinpitämättömältä, ei lainkaan itseään säälivältä.
”Mutta voisin sanoa käytöksen ja pukeutumisen korjaavan rujoutta jossain määrin. Rujo ei toki koskaan voi olla ulkoisesti kaunis, mutta sisäisesti sen sijaan hän voi olla erittäinkin viehättävä. Mitä mieltä sinä olet?” yksi kasvoille nutturasta valunut valkoinen kihara pyrki kutittamaan miehen huulta ja tämä pyyhkäisi sen huolettomasti pois.

”Oh, teetätin tämän. Löysin kankaan eräästä pienestä puodista, siellä oli suuri valikoima mitä ihanimpia pakkoja…”
”Upeaa. Minäkin teetätän useat vaatteeni. Minulle ei esimerkiksi tahdo löytyä kenkiä. Ne painavat yleensä ikävästi”, Kiz riemastui. Hän piti tyylikkäistä ihmisistä.
”Ja kyllä, omistan herttaisen ja elämää suuremman luonteen omistavan kissanpennun. Kaikkien vaatteideni karvoittaminen taitaa olla pikkuiselle suurinta hupia. Pidätkö itse lemmikkejä?”
”Harmi ettei sinulla ole tuota eläintä mukanasi. Olisin kovin mielelläni nähnyt sen. Minulle on noita lemmikkejä kertynyt vuosien varrella. Omistan suuren määrän kaloja ja jokusen kilpikonnan. Sen lisäksi minulla on jättiläisvaraani. Pyysin saada tuoda sen mukaan, mutta jostain syystä ajatuksesta ei ilahduttu, joten jouduin jättämään poloisen kotiin”, mies sanoi surullisenoloisena pudistellen hiljalleen päätään.

Kizin kasvoissa olevat, nenää korvaavat aukot värähtelivät hienoisesti hänen haistellessaan ilmassa leijuvaa hentoa tuoksua.
”Mmm~ Haistanko minä täällä orkideat ja vaniljan? Veikkaanko oikein jos sanon sen olevan sinun hajuvetesi?” hän kysyi ja hymyili pienesti.
”Pidän erityisesti orkidean tuoksusta. Se on niin herkkä ja hienostunut. ’Älä koskaan käytä epäaitoja jalokiviä; se raunioittaa maineen’ jos minulta kysytään tuoksut ovat ainoat aidot jalokivet ja orkidea on yksi parhaista”, mies kumarsi päätään hieman kuin kunnioittaen toisen valintaa.

Julian naurahti hyvin neutraalisti Kizin huomautukselle, ja heilautti kättään kuin sitä vähätellen.
”Ehei, ystäväiseni, sinä et ole rujo. Rujon ja mielenkiintoisen välillä on selvä ero” hän vastasi tietty kiilto silmissään. Rujoutensa typeriltä näyttävien ja rujoutensa takia omalaatuisen estetiikan omaavien välillä oli hänen mielessään äärimmäisen suuri arvostusero – jälkimmäiset pääsivät samaan kastiin kauniiden kanssa.
”Tärkeintähän on tyylikkyys. Kauneus ei ole vain piirteiden symmetrisyyttä ja puhtautta – jos vertaisin sievää, moitteetonta sekä tietysti tylsän vaatimatonta neitoa, joka tulee todennäköisesti viljelemään turnipseja koko loppuikänsä – ja näyttääkin siltä – hätkähdyttävään, epätavalliset piirteet omaavaan herrasmieheen jonka koko olemus henkii tiettyä arvokkuutta, jonka hän on saanut perintönä aikojen takaa… Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpaa katselisin mieluummin?”
Ei sillä, että punatukka olisi oikeasti nähnyt Kizin noin romantisoituna, mutta se sopi hänen puheeseensa.

Turkoosit silmät vajosivat lähes tahtomatta – mutta hyvin hienovaraisesti – vilkaisemaan puhekumppanin jalkoja niiden tullessa puheeksi. Kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran aivojen rekisteröidessä ne kirjaimellisesti räpylöiksi.
”Oh, uskon kyllä…” hän lausahti, ei edes kovin epäkohteliaasti. Kunhan myönsi faktan.
Pisamien koristamat kasvot syttyivät innostuneeseen hymyyn kirjailijan monien lemmikkien tullessa puheenaiheeksi. Julian todellakin muisti lukeneensa varaaneista, ihmeellisiä petoja – kuin taiattomia lohikäärmeitä!
”Täytyy myöntää, että joskus Beatrice ei ymmärrä hyvän päälle” hän huoahti hyvin liioitellusti.
”Olisi ollut ihanaa nähdä lemmikkisi. Kissanpentu kalpenee varaanin rinnalla – vaikka toisaalta pidän vaarattomammista lemmikeistä.”
Sille taas oli monta syytä, helppohoitoisuudesta alkaen ja herkästi murtuviin luihin loppuen.

Julian säpsähti yllättävälle huomautukselle hänen hajuvedestään, miettien heti mahtoikohan toinen ivata häntä siitä, että kantoi aitojakin jalokiviä? Hänen tosiaan pitäisi lopettaa kihlasormuksensa kantaminen, kaikki tiesivät, ettei hän surrut aidosti ainakaan enää – mutta olihan se huvittava yksityiskohta.
”Minäkin olen aina pitänyt orkideoista…” hän vastasi lyhyesti, turkooseihin silmiin hienoisesti muisteleva katse ilmestyen. Hän oli alkanut käyttää tuota tiettyä hajustetta niin kauan aikaa sitten, ettei hän edes halunnut muistaa. Paha vain, että Fu oli saanut absoluuttisen menneisyydeltä pakenemisen murtumaan – ja Julian laski mustatukan syyksi myös sen, että hänen ajatuksensa alkoivat vuotaa hallitsemattomasti ilmeisiin. Mutta ehkä samanaikainen kihlasormuksen hipelöinti antaisi väärän käsityksen muistelun kohteesta.

Glario Narcís käveli hitaasti, pitkin ja arvokkain askelin kohti suuria pariovia, jotka johtivat salin puolelle. Salissa oli väkeä kuin markkinoilla, ainoana erotuksena se, että näillä henkilöillä oli rahaa, mainetta ja arvostusta.
Mies oli pukeutunut rennon tyylikkäästi, vaaleisiin suoriin housuihin, korkokenkiin ja vaaleaan kauluspaitaan. Kaulan hän oli jättänyt koruitta, sormeen laittanut sinetin lisäksi muutaman sormuksen.

Hän käveli väenpaljouden keskellä, tervehti kevyillä päännyökkäyksillä tuttujaan -käsittäen tutuilla lähestulkoon koko salin- ja jäi juttelemaan muutamien kanssa. Mies ei pitänyt alkuillan keskusteluista, niissä ei ollut minkäänlaista tunnetta mukana, vain keskustelua siitä mitä kuului, minkälainen sää mahtoi olla ja kenties hieman politiikkaa. Aiheet olivat verrattain hyviä, mutta täysin tunteettomia. Vasta sitten kun ihmiset olivat sopivassa tunnelmassa, silloin oli miellyttävää jutella.

Salissa oli kuuma, miehen teki mieli ulos. Hän mietti koiriaan. Hänen ystävänsä huolehtisi niistä tämän illan, kun Glarion piti hoitaa seurapiirillisiä velvoitteitaan. Koirista hänen ajatuksensa siirtyivät serkkuunsa, joka oli jo viikkoa aiemmin lähettänyt kirjeen, jossa ilmoitti saapuvansa näihin kyseisiin juhliin. Mies toivoi, että näkisi sukulaistaan, ja saisi myytyä ehkä muutaman ylimääräisen koiran pihaltaan. Hänen ajatuksenkulkunsa keskeytti muuan nuorehko mies, joka tervehti toista.
"Iltaa." mies sanoi. Hän näytti tärkeilevältä ja juuri siltä pojalta, joka on aina saanut mitä halusi.
"Oikein hyvää iltaa." Glario vastasi kepeästi.
"Oletteko te Narcís? Olen kuullut teistä ennenkin, mutta tällä kertaa ystävättäreni kehotti kääntymään teidän puoleenne. Etsin nimittäin vahtikoiraa tiluksilleni, ja teiltä kuulemma saa."
"Olette kuulleet aivan oikein. Ja sanoisinko pääkaupunkiseudun parhaat koirat. En tee kauppoja niin, että asiakas ei näe sijoitustaan. Joten voisimmeko sopia niin, että tulette ensiviikolla katsomaan koiriani?" mies kysyi, olettaen että toinen tiesi missä Narcísin kartano sijaitsi.
"Se sopii oikein hyvin, tulen alkuviikosta." mies kumarsi ja kääntyi kannoillaan. Hänen kävelytyylinsä oli erittäin keimaileva. Glario tajusi, ettei ollut edes kuullut toisen nimeä.

Glario halusi väljemmille vesille, joten lähti kävelemään salin viertä. Hänen katseensa kiinnittyi väistämättä oviin, jotka johtivat pois tästä salista. Niitä oli muutama, joista kaksi oli auki. Mies käveli määrätietoisena ovia kohden, ja katsoi ensimmäisestä sisään. Sisällä taisi olla muutama ihminen, joten hän astui peremmälle. Huoneessa oli valtava akvaario kera kahden miehen.
"Iltaa. Sopiiko tulla sisään?" mies kysyi kohteliaasti mutta varoen.

”Olisi ollut ihanaa nähdä lemmikkisi. Kissanpentu kalpenee varaanin rinnalla – vaikka toisaalta pidän vaarattomammista lemmikeistä.”
”No ei Carni niin vaarallinen ole kuin voisi kuvitella. Ei ainakaan silloin jos minä olen paikalla. Ja mitä nyt kukakin pitää vaarallisena. Kyllähän se toki sattuu jos hän astuu varpaille, mutta niin sattuu sekin jos minä teen niin”, Kiz sanoi ja hymyili, ”Minä pidän kissoista.”
”Minäkin olen aina pitänyt orkideoista…”
Valkohiuksinen tarkkaili punapään ilmeitä ja hymähti. Huomautus hajuvedestä oli ilmeisesti tuonut muistoja mieleen.
”Arvaanko oikein jos sanon, että hän taitaa olla poissa?” hän kysyi viitaten toisen hypistelemään sormukseen ”’Olin murheellinen. Olin kovasti murheellinen. Ja päällä kärsivän sydämen oli syvien vesien paino.’”

Kiz tunsi jalkapohjissaan hienoista tärähtelyä, kun joku lähestyi huonetta, jossa he olivat. Hän kohotti katseensa ja näki jokseenkin sotkuisesti miehen seisomassa oviaukossa.
"Iltaa. Sopiiko tulla sisään?"
”Jos herralle vieressäni sopii”, kalamies totesi ja katsoi Julianiin.

//Laitoin nyt, että Julian tuntee Glarion maineelta... kun se tuntuu järkeenkäyvältä. Sanokaa jos käsitin jotain väärin....//

Julian hätkähti Kizin puhuessa murheellisuudesta. Hän ei itse ollut tajunnut miltä tilanne saattoi vaikuttaa, ja irrotti sormensa sormuksestaan. Surumielisyys ei todellakaan sopinut tuohon juhlavaan paikkaan ja hetkeen, se tappoi aina mukavan keskustelun kun kukaan ei osannut sanoa mitään lohdutukseksi. Siksi punatukka oli päättänyt aikoja sitten olla näyttämättä haikeuttaan – päätös näköjään vuosi hieman, mutta kyllä se siitä.
”Kyllä. Siitä on vuosikymmeniä... ja vain muutamia vuosikymmeniä” hän vastasi hieman arvoituksellisesti. Damien, Fu.... Hän ei enää tiennyt kumpi oli pahempi, tai kumpi oli parempi. Raivostuttavaa kuinka hän ei vain voinut unohtaa heidän kasvojaan kuten hän unohti niiden naisten kasvot joiden kanssa oli maannut.

Mitä tahansa melankolishenkistä mietintää Julian olisi saattanut ryhtyä harrastamaan, se jäi kun kolmas osapuoli asteli huoneeseen. Vaaleisiin vaatteisiin pukeutuneen vanhemman miehen kasvot saivat kellot heti soimaan Julianin päässä, ja punatukka kumarsi kevyesti miehelle. Hän oli kuullut tuosta miehestä, tietysti oli! Ei hän muuten voisi laskea itseään seurapiireissä liikkujaksi, vaikkakin Glario ja hän eivät olleet törmänneet toisiinsa tätä ennen.
”Ehdottomasti sopii. Meillä on täällä menossa henkevä juttutuokio, ja mukaan sopii aina yksi loistava puhuja lisää” hän suolsi puhetta vielä kun oli istuutumassa takaisin, ja risti sitten jalkansa, jääden tuijottamaan tätä arvioivasti.