Terror Vixen

Ouragan pikkuisen säpsähti vedettyään punatukan ylös sellaisella voimalla, että voisi melkein luulla tuon käden irronneen jossain matkan aikana. Reppana iskeytyi kuopan reunaan ikävästi ja loppu matkan joutui mönkimään ylös, näyttäen enemmän jättimäiseltä etanalta, kuin miltään inhimilliseltä oliolta. Onneksi Ouragan ei sanonut mitään ajatuksiaan ääneen. Pikkuisen valkotukkainen vielä auttoi Juliania loppumatkassa ylös asti. Taisi reppana saada aikamoisia kolhuja, jos ei muuta, niin ainakin henkisiä. Mutta oliko se hänen vikansa, että Julian oli tuollainen luikku? Pöh. Haltiahan yritti vain auttaa. Ainakin näin päällisin puolin punatukka näytti olevan kunnossa ja Ouragan istui sangen tyytyväisenä maassa ja tarkkaili pelastamaansa tapausta. Ainakaan haltia ei ollut aiheuttanut lisää ruhjeita toiselle.
"Mahdollisesti."
Haltia vain kohautti harteitaan toisen kysymykselle. Luultavasti äskeinen tippuminen ja riuhtominen oli saanut enemmän tai vähemmän Julianin sydämen käymään ylikierroksilla ja nuorukaisen pelästymään. Voi sentään.
Ouraganin mustat silmät tarkkailivat vielä varmuuden vuoksi Julianin päästä varpaisiin, aivan kuin tuo näkisi toisen läpi.
"Oletko nyt aivan varma, ettet satuttanut itseäsi?"
Haltia varmisteli ja vähän pyyhki samalla multaa hihoistaan ja housujen lahkeista. Oli tämäkin viettää rauhallista iltaa hautausmaalla... Joutui kiskomaan nuorisoa haudasta ja ties mitä outoa. Ouragania vähän epäilytti ajatella asiaa yhtään tämän pidemmälle. Mitä vielä voisikaan sattua? No toistaiseksi haltia ei suonut tulevaisuudelle ajatuksia. Hänelle oli aivan yhden tekevää, mitä kävisi, kunhan nyt Julian olisi kunnossa ja hän saattaisi jatkaa matkaansa jonnekkin, mihin ikinä olikaan menossa ja haltia saisi vihdoinkin rauhan. Ei sillä, että hänellä mitään punatukkaa vastaan olisi, haltia vain sattui viihtymään hyvin itsekseen.

”Mahdollisesti?” Julian kysyi epäuskoisena, kurtistaen vaaleita kulmiaan. Hän ei todellakaan osannut sanoa oliko haltia tosissaan vai ei. Oli myös erittäin hankala päätellä, oliko tuon suhtautuminen häneen sittenkään välinpitämätön, vaan kenties ystävällinen? Yhtä hyvin mies saattoi toivoa hänen katoavan silmistään, niin vaikeaa oli tulkita tämän katsetta.

Punatukka jätti toisen odottamaan hetken jääden tuijottamaan jalkaansa hyvin totisena, käärien sitten lahkeen ylös. Lyhyen itsesuggestion kivun olemattomuudesta jälkeen hän tarttui kiiinni säärestään vain hieman nilkan yläpuolelta. Kivunälähdys ujuttautui yhteenpuristettujen hampaiden välistä hiljaisena ”nrgfwlrr” -äänteenä, joskin siinä oli paljon enemmän konsonantteja kuin mitä mistään kirjoitusjärjestelmästä löytyy. Tottumuksen ja harjaannuksen avulla mies pystyi sysimään kivun pois häiritsemästä keskittymistään, mutta hengähti silti päästäessään jalastaan irti. Toinen silmäkulma nyki hienoisesti hänen väläyttäessä mitä sievimmän ”ei minulla mitään hätää ole” -hymyn Javelotille.
”Kyllä. Olen täydellisesti kunnossa. Kiitos huolenpidosta.”

Se oli lihava, röyhkeä ja vieläpä siitä kaikesta ylpeä vale. Hän oli itse pystynyt tuntemaan pienen irronneen luunsirun lihassaan, vaikka postiivisesti ajatellen se taisi olla ainoa vahinko hänen luustossaan. Mukaan vasta vähän aikaa sitten tarttuneen ensiaputietouden mukaan hänen pitäisi lastoittaa se ja välttää minkään radikaalin asian tekemistä, kuten vaikkapa hautakiveä apunakäyttäen pystyyn nousemista. Pisamakasvoisella ei kuitenkaan tunnetusti ollut liikaa maalaisjärkeä ja aivan liikaa ylpeyttä, joten hän seisoi kohta hyvin huterasti jaloillaan, pidellen niistä vasenta huolella irti maasta ja tukien itsensä raskaasti hautakiveen.
”Ajatella että hautausmaat osaavat olla näinkin vaarallisia paikkoja” hän päivitteli toiselle.
”Sinullekin täytyy olla jokin paljon parempi paikka olla kuin tämä, eikös?” Julian jatkoi aavistus epätoivoa silmissään. Hänen täytyisi luoda golem tai herättää jokin kuollut auttamaan hänet kotiin, eikä sellaista tehty valvovien silmien alla. Juuri tällaisina hetkinä hän toivoi kykenevänsä parantamiseen.

Ouragan katseli toinen kulma koholla Juliania, tuon sanoessa olevansa kunnossa. Haltiaikä oli pitkä eikä Ouragan ollut tyhmä. Hän näki heti, että toinen valehteli. Haltia tarkkaili mustilla silmillään punatukan jalkaa, tuon kääriessä lahjetta ylös. Ulkoisia haavoja ei näkynyt olevan, mutta ikävästippä heti nilkan yläpuolelta oli alkanut jalka pikkuriikkisen turvota. Jokin siellä oli murtunut. Pahalta näytti ja haltian epäilyksiä lisäsi vielä Julianin omatekoinen sanavarasto aiheesta. Nyt Ouragan kohotti molemmat kulmansa, ehkä hieman epäuskoisena, ehkä hieman hämmentyneenä Julianin typeryyttä, ja katseli toista.
"Vai niin."
Oli ainoa, mitä haltia vastasi miehen kommenttiin. Toivottavasti Julian ei tosissaan uskonut hänen uskovan tuollaista. Täydellisesti kunnossa... ja pah! Tätä menoa Ouragan joutuisi vielä kantamaan kärsineen sieluparan kotiin ja ajatus ei juurikaan houkutellut haltiaa. Toki hän oli melkoisen auttavainen ja hyväntahtoinen, muttei kuitenkaan yhtä paljon kuin veljensä. Sentään jotain luonnetta Ouraganista löytyi.
Ja silti, kaikesta huolimatta, Julian oli päättänyt kammeta itsensä pystyyn. Sitkeä kaveri, se piti myöntää. Tai vain liian ylpeä. Oli miten oli, Ouragan ei vieläkään sanonut mitään maailmaa mullistavaa, seuraili vain katseellaan punatukkaa ja asteli pikkuisen lähemmäs. Samalla kun Julian kälätti jotain turhanpäiväistä, mitä haltia ei rehellisyyden nimissä paljoakaan kuunnellut, tuo kumartui tarkastelemaan paremmin Julianin jalkaa. Se tosiaan oli murtunut, ei pahasti, mutta murtunut silti. Sääli, ettei Ouragan kanniskellut mukanaan mitään sidetarpeita tai muita eikä huvittanut repiä suikaleita paidasta. Toisaalta punatukka varmaan pääsisi pian ihmisten ilmoille, tavalla tai toisella. Ja pahastippa haltia epäili sen olevan se toinen.
"Miten ajattelit selvitä kaupunkiin? Ryömimällä?"
Ouragan mutisi, samalla kun suoristautui takaisin jaloilleen ja katseli Juliania pitkään valkeiden otsahiustensa alta, ennen kuin huokaisi pikkuisen. Äskeinen kommentti tuntui jostain syystä äkkiä todella typerältä.
"Ikäväksesi joudun kertomaan, etten ole parantaja, mutta voin auttaa sinut kyllä takaisin kaupunkiin, mikäli haluat."
Ouragan pikkuisen nyökkäsi päällään siihen suuntaan, missä kaupunki oli. Sinne ei tosiaan ollut matkaa juuri lainkaan, mutta yhdellä jalalla sinne voisi viedä pieni tovi.

Oli lähestulkoon piinallista seurata jäämöhkälettä leikkivien kasvojen ilmeitä – jos nyt niitä edes oli – kun haltia selvästi jätti kuuntelematta Julianin hyvän yrityksen puikahtaa tilanteesta myöntämättä murtaneensa mitään. Hän oli oikeastaan herkkä asiasta, olihan osteoporoosi nolo sairaus hänenikäiselleen miehelle ja se kieli rittotaustasta niin selkeästi että voisivat höyheniset kädet voittaa sen.
”Olen kunnossa, kuulitko? Ei sinulla ole mitään oikeutta koskea jalk- nrrrrgh!” punatukan kiihkeä vastaanväittäminen katkesi tutkiskelun ja murtuman toteamisen aiheuttamaan reaktioon miehessä. Hänen kipukynnyksensä hipoi taivaita, tai ainakin kivunsietokykynsä, mutta aivan kaikkeen sekään ei pystynyt.

Julmat sanat kuullessaan pisamaiset kasvot valahtivat ilmeettömiksi. Ensinnäkin ristiverinen ei ollut uskonut haltian sanovan mitään sellaista, ja toiseksi hän otti sanat hyvin henkilökohtaisesti. Kerran hän oli joutunut ryömimään kotiin, kuusivuotiaana ja pudottuaan puusta. Silloin hänen molemmat jalkansa olivat murtuneet kuudesta kohtaa, ja hänen vasen reisiluunsa oli napsahtanut poikki. Lisäksi hänellä oli lievempiä murtumia käsissä ja oli yksin sattuman kauppaa ja onnettaren ivaa ettei hänen selkärankansa tai kallonsa mennyt siinä samalla. Sitähän punatukka ei sanonut, katsoi vain hyvin kylmästi haltiaa kun tuo selvästi yritti korjailla puheitaan.
”Oh. Sepä lohduttavaa kuulla.” hän totesi kylmästi, laskeutuen sitten takaisin istumaan.

Oli aina riskialtista ja useimmiten typerää leikkiä alkemialla puolituntemattoman katseen alla, toisten mielipiteistä kun ei ikinä tiennyt, mutta Julian levitti ohuen kerroksen multaa hautakiven jalustalle, tarttui yhteen kuihtuneesta kukasta ja teki nopean ja yksinkertaisen kehän. Oli hienoa, että joku oli kehittänyt korvaavan muodon taikuudelle, mutta se osasi olla pirun oikukasta jos piirtovälineinä oli jotain aavistuksenkin epätarkempaa kuin muste ja paperi. Tosin lastoituksen kanssa sillä ei ollut niin väliä, ja jossain lähistöllä puuparka menetti osan juuristaan samoin kuin Javelotin hihansuusta lähti piskuinenriepu. Kankaanpalanen lisäsi pinta-alaansa ja muuttui nauhamaiseksi liitäessään kohti punatukan jalkaa samalla kun maasta putkahti esiin pari lastoittamiseen sopivaa ohutta puunpalasta. Mies ei ottanut typerää riskiä ja laittanut tarpeita lastoittamaan hänen jalkaansa itsestään, kehä ei ollut niin tarkka metodi, vaan pyyhkäisi mullan pois ja katsoi haltiaan hiljaisena.
”Et sitten nähnyt tuota. Ja auta paketoimaan jalka, pääsen sitten kotiin ilman ryömimistä.”

Oli miltei ihmeellistä, miten nopeasti Julianin mieliala muuttui. Vaikka tuo oli murtanut toisen jalkansa, silti miekkonen tuntui olevan suhteellisen vitsikäs, muttei enää Ouraganin sanojen jälkeen. Haltia tuhahti itsekseen hieman. Hänelle tuli pikkuisen kiusallinen olo. Toivottavasti hän ei ollut loukannut Juliania mitenkään erityisen verisesti. Noh, eipä auttaisi enää muu kuin pyytää anteeksi, kunhan tässä nyt vain ehtisi. Ensin pitäisi selvitä murtuman kanssa. Haltia oli jo miltei pyytämässä anteeksi sanojaan, mutta Julianin tekemiset saivat vähäpuheisen haltian hiljenemään. Näytti loitsulta tai manaukselta, joltain, mistä Ouragan ei pitänyt. Hän tiesi ettei pitäisi. Haltia ei edes vaivautunut kysymään, mitä punatukka teki, hän epäili, ettei kuitenkaan saisi mitään kunnon vastausta. Eipä hän itsekkään suuremmin selitellyt luodessaan illuusioita.
Ouragan oli niin keskittynyt Julianin toimenpiteisiin, että säpsähti vähän, kun aisti ympärillään liikettä. Se ei ollut mitään elollista, ei mitään normaalia, kuten ihminen tai eläin. Ei. Tämä oli jotain aivan muuta, magiaa tai yliluonnollista. Haltia tarkkaili mustilla hain silmillään ympäristöä, eikä edes huomannut kunnolla hihasta lähtevää suikaletta. Enemmänkin suippokorva tarkkaili juuria, joita nousi maasta. Ouraganille tuli mieleen veljensä käyttämät loitsut, tuo sai puut ja muut kasvit tekemään mitä halusi. Sisäisesti haltia hymyili vähän, vaikkei sitä Julianille näkynytkään. Ouragan katsahti vähän puupaloja ja riekaletta, jota hän ei vieläkään tajunnut olevan osa paitaansa.
"Tuo oli melkoisen hieno temppu."
Haltia mutisi ja tarkasteli punatukan luomia esineitä. Mikä oikeastaan tuo mies oli? Ei ainakaan tavallinen ihminen, mutta silti suippokorva ei viitsinyt kysyä. Kummempia sanomatta, Ouragan istahti takaisin maahan lastoittamaan Julianin jalkaa. Haltialta se sujui melkoisen taidokkaasti ja nopeastikkin.
"Hmph... Oletko nyt ihan varma, että pääset itseksesi kotiin?"
Ouraganin anteeksipyyntö muuttuikin kysymykseksi, mutta eihän niillä pyynnöillä kiire ollutkaan. Ainakaan hänen mielestä.

”Onhan se. Ja et nähnyt sitä.”
Turkoosit silmät tuijottivat kivenkovina hermostuttavan vaaleisiin silmiin. Tuskimpa haltia juoksisi kertomaan lähimmälle maagille nähneensä Julianin leikkimässä maahanpiirrettyjen kuvioiden kanssa, se vain nauraisi miehelle. Alkemia muistutti riimumagiaa syystä, ja se syy oli hyvin vihainen maagilauma valmiina tuhoamaan kilpailevan yrityksen. Enimmäkseenhän se oli tiedettä, kemiaa ja yksinkertaisten luonnonlakien kanssa leikkimistä, mutta tämä puoli oli jotain erilaista. Magiaa ilman magian tuntua ja olemusta, kuten jotkut sen kuvailivat.

Surumielisen yölinnun huilumainen viserrys katkaisi heidän välisensä hiljaisuuden. Se tuli ilmeisesti puun latvasta, sen jonka oksalla Javelot oli istunut hetki sitten. Julian ei säästellyt nyreitä sanoja varomisesta hänen jalkansa kanssa haltian solmiessa sen pakettiin. Osasihan tuo asian paljon paremmin kuin punatukka, mutta periaatteesta piti leikkiä herkkänahkaista. Hän ei kuitenkaan jaksanut leikkiä kovin pitkään, ja oli oikeastaan jo puoliksi unohtanut kuinka loukkaantui aikaisemmin Javelotin sanoista. Jalkaan ei sattunut enää niin paljon kun se oli turvallisesti lastoitettu.
”En tiedä.”
Vaihteeksi mies puhui totta ja katsoi hyvin epätietoinen katse silmissään haltiaa. Olisihan hänellä keino, mutta miten käyttää sitä kun ei halunnut toisen näkevän tai edes tietävän siitä?
”Keksin kyllä jotakin.”

Ouraganista oli vain päässyt mitään kertomaton "Hmm.."- äännähdys, punatukan toistaessa, ettei haltia ollut nähnyt mitään. Joo joo, Ouragan ei tietenkään nähnyt mitään, se nyt oli selvä. Ja jos ei muuta, ainakin hänen huulensa olivat sinetöidyt. Ja miksi häntä edes kiinnostaisi, millaisia magioita Julian käytti? Se ei kuulunut haltialle pätkäkään. Hän itsekkin käytti jonkin asteen magiaa, mikäli illuusioita, ajatusten lukemista tai muistojen karkoittamista saattoi magiaksi kutsua. Niin kauan, kun Julianin taidot eivät satuttaneet haltiaa itseään, hän mielellään voisi vain unohtaa äskeisen osaamisen.
Öinen hiljaisuus kietoutui jälleen molempien ympärille ja Ouragan tunsi olonsa oikeastaan hyvin mukavaksi ja rennoksi. Hän olisi kai unohtanut kokonaan jalan lastoittamisen, ellei Julian olisi vähän väliä nalkuttanut jalan ystävällisestä kohtelusta. Haltia ei sen kummemmin kuunnellut, häneltä olisi muuten mennyt hermot alta aikayksikön, keskittyi vain murtuman sitomiseen ja vähän väliä öiseen kalmistoon. Yölinnun liverrys oli ainoa ääni sillä hetkellä. Edes tuuli ei suhissut puissa. Kerrassaan rauhallista ja leppoisaa, aivan kuin koko aika olisi vain pysähtynyt tuohon yhteen, öiseen hetkeen. Ajoitus olisi kyllä voinut olla hiukan parempi ajan pysähtymiselle, kuin omituisen tyypin jalan paketoiminen.
Ouragan sitoi vielä paketin kiinni ja nousi sitten seisomaan.
"Toivottavasti keksit. Onneksesi emme ole keskellä metsää."
Haltia katseli puhuessaan jonnekkin hautakivien keskelle mietteliäänä. Julian oli hienosti tuonut heidän luokseen välineet jalan paikkaamiseen, joten varmaan punatukka keksisi jonkun keinon päästä kotiinsa. Toivottavasti hän asui Mirassa, ainakin sen lähistöllä. Pidemmälle meneminen murtuman kanssa pahentaisi vain tilannetta.
"Hmph... Minun pitäisi kai pyytää anteeksi aikaisempia sanojani."
Ouragan ei itsekkään tiennyt, mistä äkkiä anteeksi pyyntö tuli, keskellä hiljaisuutta. Se ei tuntunut sopivan tunnelmaan jostain syystä, mutta siitä, ja haltian nyreästä äänestä huolimatta, hän tarkoitti sanojaan. Ehkäpä haltia löysi vahingossa ylpeytensä keskeltä sen yhden ainoan lauseen, joka hänen olisi pitänyt sanoa jo aikaisemmin. Se vain oli tuntunut hieman ylivoimaiselta. Mutta jos kerran Julian muutenkin oli lähdössä omille teilleen, kannatti ehkä sanoa vielä viimeiset asiat ennen sitä. He saattaisivat tavata vielä uudelleen, joten olisi sääli, jos he eivät olisi edes tervehdysväleissä.

Vasta hieman myöhässä Julian tajusi kiihkoilunsa näkemättömyydestä todennäköisesti vain ärsyttäneen haltiaa. Aivan kuin hänen uhkauksensa muka vaientaisivat ketään, joka ei ennestään ole tarttunut hänen verkkoihinsa. Joskus punatukka oli suunnattoman typerä, ja juuri nyt hän myös tunsi olevansa sellainen. Miten hän onnistuikin törmäämään vähän väliä henkilöihin, jotka saivat hänen iänikuisen käyttäytymisensä ja kulissien pitelemisen tuntumaan niin... tarpeettomalta?

Pohdiskelu jäi, kun punatukka tajusi haltian todella miettivän asiaan ratkaisua hieman karskeista sanoistaan huolimatta. Hän tuhahti hiljaa, kohottaen katseensa ylhäällä väikkyvään tähtitaivaaseen.
”Kyllä tämä tästä... asun melko lähellä” hän puuskahti sitten, koska ei keksinyt muuta tapaa jolla saada sanat ulos. Tietysti hän oli kiitollinen avusta, mutta pyyteetön avuntarjous ja huolehtiminen soti vahvasti pisamakasvoisen maailmankuvaa vastaan.
”Ei sinun tarvitse huolehtia minusta. En usko lähimmäisenrakkauteen.”

Viimeiset lauseet mutistiin niin hiljaa, ettei valkotukka välttämättä edes kuullut niitä. Heti niiden perään Julian pääsi tuijottamana toista silmät laajenneina ja hetkeksi hengittämisen jalon taidon unohtaen. Äänensävy oli nyreä, eikä toinen katsonut häneen päinkään, mutta se oli silti anteeksipyyntö. Hetken ajan hän oli alkaa virnuilla omahyväisesti, melkein lausahti jotain kopeaa ja alentavaa haltialle, mutta nieli aikomuksensa. Sen sijaan hän naurahti hiljaa.
”Minäkin.... pyydän anteeksi. Ilkeilyä ja tuottamaani vaivaa.” hän vastasi hiljaa, katsoen toista ehkä hieman haastava katse silmissään, mutta alkaen sitten hymyillä veikeästi.
”Nythän me voimme ruveta oikein sydänystäviksi” mies totesi selvästi pilaillen ja loikkasi seisomaan – tosin laskematta jalkaansa maahan ja ahkerasti käsiään huitoen. Vasta hautakiveen tarttuminen toi tasapainon takaisin, ja hän yskähti hiljaa, arvokkuutensa sirpaleet kooten.
”Mutta... ei sinulla olisi jotain ehdotusta sen suhteen, miten pystyisin raahautumaan kotiini?”

Ouragan nojaili hieman ajatuksissaan yhteen hautakiveen ja tarkkaili vuoronperään Julianin jalkaa ja sitten kasvoja. Noh, jos tuo ei halunnut apua, ei sitten. Haltia ei asiasta alkaisi nurista, pärjääminen oli kuitenkin jokaisen oma asia. Sitäpaitsi, ei hän itsekkään mielellään ottanut apua vastaan, sen verran ylpeä oli. Jos ei pärjännyt itse voisi aivan hyvin heittäytyä maahan makaamaan ja odottaa kuolemaa. Vähään aikaan haltia ei vastannut mitään muuta Julianin kommenteille, kuin "hmm".
Ouragania itseäänkin oli hämmentänyt äskettäin hänen huuliltaan karannut anteeksipyyntö, mutta ei hän sentään olettanut punatukkaisen hämmästelevän sitä noin paljon. Oliko tosiaan omituista kuulla jotain niin ystävällistä haltialta? Huolestuttavaa. Se sai Ouraganin hieman nolostumaan ja pikkuisen jopa punastumaan, hän tunsi itsensä jostain syystä äärimmäisen typeräksi. Ja vieläkin Ouragan piti luontaisen hiljaisuutensa Julianin pyytäessä myös anteeksi. Ainakin nyt he olivat sujut asian kanssa. Haltia katsahti taas Julianin haastaviin kasvoihin ja pyöräytti vähän silmiään, kääntäen taas katsettaan muualle. Kummallinen tapaus, kertakaikkiaan. Mutta jostain syytä punatukkaisen seura oli suhteellisen miellyttävää, ehkäpä se johtui huumorintajusta.
"Voi, toki. Haluatko rasiallisen suklaata vai marmelaadia?"
Valkotukkainen mutisi sarkastisella, mutta pikkuisen myös huvittuneella äänensävyllä. Hänellä oli yleensäkkin vähän huonoja kokemuksia ystävyydestä ja rakkaudesta, ei itsensä, mutta veljensä taholta. Oli vähän vaikea uskoa mihinkään, minkä näki romuttuvan niin usein. Suunnilleen nelisen kertaa haltian veli oli jätetty ja yhteen toisen haltian suhteeseen Ouragan oli itsekkin aikoinaan uponnut kaulaansa myöten. Se ei tosiaan ollut hauskaa, joten oli helpompaa elellä erakkona.
Haltia liu'utti itsensä istumaan hautakiven päälle, samalla tarkkaillen Julianin huitomisia ja säheltämisiä. Haltialle tuli auttamattomasti mieleen vastasyntynyt peuranvasa, joka huojuu ja horjuu jaloillaan, kunnes mätkähtää maahan vain yrittääkseen uudelleen. Jälleen Ouragan pyöräytti mustia silmiään, muttei sanonut mitään.
"Noh, ethän sinä apuani kaivannut eikä täällä näytä olevan mitään kulkuneuvoakaan. Taidat jämähtää tänne."
Haltia vain kohautti harteitaan ja yritti istua risti-istuntaan kapeahkolle hautakivelle. Tasapainosta huolimatta se ei ollut ihan niin helppoa, mitä voisi luulla.

Julian naurahti kirkkaasti ja virnisti ovelasti.
”Noin halpanako pidät ystävyyttämme? Suklaakakku.” hän ilmoitti ehtonsa parodioiden omaa tavanomaista kopeuttaan. Ei hän uskonut näin nopeaan ystävystymiseen, eikä todennäköisesti edes muistaisi haltiaa seuraavana aamuna, mutta leikittely hymyilytti silti. Hän ymmärsi ystävyyden käsitteenä täysin, tiesi sen oikut, mutkat, haitat ja hyödyt aivan yhtä hyvin kuin muutkin, ja juuri siksi hän ei omistanut yhtään ystävää. Jotkut saattoivat luulla häntä ystäväkseen, mutta maailmansa tärkeimmän paikan ja arvostuksen jakaminen jonkun toisen kanssa ei vain sopinut turkoosisilmän pirtaan.

Pisamakasvoinen pyöräytti silmiään Javelotin ilmoittaessa, ettei aikonut keksiä hänelle mitään näppärää kyyditystä. Hän itse hyppelehti yhdellä jalalla tämän vierelle ja tönäisi huterasti istuvaa voimakkaasti pudotustarkoituksessa.
”Mutta sinähän voit toimia kävelykeppinä jonkin aikaa, etkö niin? Eräs ystäväni asuu aivan tässä lähellä, voin mennä hänen luokseen yöksi.”
Ja tämä hemaiseva naisystävä sattui olemaan myös parantaja, ja muutamankin palveluksen velkaa punatukalle. Julian hykerteli mielessään, kuvitellen jo miten loppuilta kuluisi paapottavana. Hän ojensi kätensä vuorostaan Javelotille, ja hetken mielijohteesta päätti tarjota korvausta:
”Hän voisi majoittaa sinutkin. Hautausmaa ei ole maailman paras paikka yöpyä. Sanotaan, että ne kuhisevat ties mitä nekrofiileja ja vampyyreja.”

Ouragan oli saanut itsensä joten kuten tasapainoon hautakiven päällä ja tarkkaili Juliania vakavana. Miten tuo yksijalkainen nyt loikkisi kotiin? Aina jostain näitä hankalia tapauksia aina sikisi... Ties mistä kolosta ja pesästä ongelmat ryömivät esiin, tekemästä normaalista päivästä tai illasta ikävää. Ei sillä, että Julian olisi ikävä tapaus, mutta ongelmat olivat ikäviä. Ouragan pohti vähän, muistaisiko edes huomenna koko tyyppiä, hän kun ei ollut maailman paras sosiaalisissa suhteissa.
Haltia meinasi melkein jo jättää ajatukset omaan arvoonsa ja lähteä hautausmaalta, kun Julian linkutti hänen luokseen, muistuttaen ihan yhdellä jalalla kulkevaa variksenpelätintä. Mutta haltia ei osannut odottaa yllättävän voimakasta tönäisyä, joka Julianin taholta tuli. Ehkä se johtui vain Ouraganin huonosta asennosta tai sitten Julian oli ihan oikeasti voimakkaampi miltä näytti, mutta hetken aikaa käsiään huitova valkotukka tömähti yllättäen selälleen maahan, hautakiven taakse, jalat vasten kylmää, graniittista pintaa. Tämä oli todella, todella kova kolaus ylpeydelle.
Sen sijaan, että Ouragan olisi hypännyt seisomaan ja alkanut heitellä Juliania kivillä, tuo jäikin selälleen maahan ja katseli mietteissään taivaalle. Hetkeen Ouragan ei sanonut mitään, mutta huokaisi sitten syvään.
"Tuon äskeisen johdosta voisin vain rampauttaa toisenkin jalkasi ja lähteä..."
Haltia mutisi ja kierähti sitten seisomaan, pudistellen kuolleita lehtiä ja ruohoa vaatteistaan ja hiuksistaan.
"No hyvä on. Hmph... Mikäli ystäväsi luokse ei ole pitkä matka... Voin kai kantaa sinut, matka sujuu nopeammin."
Ouragan mutisi ja katseli sitten pitkään ja pistävästi mustilla silmillään toista. Haltia oli melkein, painotus sanalle melkein, huvittunut.
"Uskon sen. Kumpaan ryhmään sinä kuulut?"
Ouragan tuhahti hieman ja kääntyi selin Julianiin, ettei olisi joutunut paljastamaan aivan pikkuriikkistä hymynkaretta, joka kummitteli jylhillä kasvoilla.

//Sori... kirjoitan seuraavasta pidemmän ja no... paremman.//

Julian purskahti raikuvaan, lapsellisen vahingoniloiseen mutta yllättävän lämpimänsävyiseen naurunremakkaan nähdessään niin kolean ja arvokkaan haltian selällään maassa. Helisevä ääni kaikui hautakivien väleissä, saaden jonkin linnun lehahtamaan ilmaan vähän matkan päästä. Hän oli juuri saamassa itsensä rauhoitettua, kun kuuli syvän, kovin murheelliselta kuulostavan huokauksen ja synkeät sanat, eikä mahtanut tyrskähdykselle mitään.

”Ethän olisi niin julma?” hän kysyi saatuaan itsensä rauhoiteltua. Ei punatukka ollut odottanut, että haltia todella olisi pudonnut. Ehkä hentorakenteisesta miehestä ei uskottu löytyvän voimia edes pudottamaan jotakuta huterasta asennosta? Jokatapauksessa valkohiuksinen nousi ylös, ties mitä roskia karistellen pois suuresta persoonastaan. Julian kallisti päätään hienoisesti sivulle, ja mietti silmät sirrillään toista tuijottaen tämän sanoja. Kannetuksi tuleminen ei ollut aivan hänen arvonsa mukaista, mutta koska mies oli muutenkin saattanut itsensä naurunalaiseksi haltian nähden, sillä ei ollut suuremmin väliä.
”Ei, hän asuu aivan tässä lähellä. Eikä minulla ole mitään kantamista vastaan.” hän ilmoitti ja laski toisen kätensä Javelotin harteille, virnistäen ja pystymättä olemaan huomauttamatta vielä viimeistä asiaa:
”Harvoin sitä saa samanlaista kohtelua kuin morsian hääpäivänään.”

Hyvä, ettei Julian nauranut tuon enempää. Ouragan olisi muuten voinut tunkea kiven tai kävyn räkättäjän kurkkuun ja syvälle. Yleensä haltiasta oli lähinnä mukavaa, jos toisilla oli hauskaa, mutta jos se hauska oli hänen kustannuksella, tilanne oli täysin toinen. Haltia ei juurikaan pitänyt siitä, että hänelle naurettiin. Tuon ego oli ainakin kaksi kertaa niin leveä, kuin miekkonen itse, joten ei ollut yllätys, että pienikin nauru tai pilkanteko tai Ouraganin aiheuttamaan painajaisia muille. Sen hän sentään osasi hyvin. Noh, kerta Ouraganin ylpeys oli muutenkin kärsinyt kamalan viiltohaavan, oli turhaa korjailla sitä sen enempää, vuotakoot nyt kuiviin kerta oli aloittanutkin. Ouragan tuhahti hieman Julianin sanoille ja katseli läheisen kaupungin suuntaan.
"Et uskokkaan miten julma osaan olla."
Valkotukkainen mutisi ja käännähti sitten nopeasti ympäri. Oliko hän todella lupautunut kantamaan Julianin? Kaikkea sitä tekikin kiltteydenpuuskassa...
Ouragan hieraisi mietteliäänä leukaansa. Ihan noin nolatakseen uuden tuttavansa, haltia voisi joko kantaa tuon kainalossa kuin saaliin tai vain raahata perässään. Ajatus oli niin hupaisa, että Ouragan naureskeli sisäisesti. Mutta päätyi kuitenkin hieman ei-niin-noloon vaihtoehtoon.
Julianin tullessa haltian viereen ja laskiessa kätensä tuon hartialle, Ouragan mulkaisi sen verran kylmästi toista, että kuolleetkin olisivat paenneet.
"Hmph... Hyvä on. Voin kantaa sinut reppuselässä. Mutta, minulla on kolme sääntöä. Yksi; et koske takamukseeni, kaksi; et koske etumukseeni ja kolme; et koske suippokorviini."
Jostain syystä jollain ihmisillä oli käsittämätön into juuri haltioiden korviin. Mikä niiden suippoudessa oli niin suloista ja mystistä? Ihmiset olivat niin outoja... Ouragan laskeutui sen verran maahan, että Julian voisi hypätä tuon reppuselkään.
"No jaa... Tuolla ulkonäöllä ja asenteella kävisit morsiammesta..."
Haltia mutisi samalla, muttei turhan kovaan ääneen.

Julian meni kertalaukauksella täysin vakavaksi haltian synkeään sävyyn mutistut sanat kuullessaan. Hän ei halunnut leikkiä onnellaan ja ottaa selvää, kuinka julma Javelot voisi olla. Harvinaisen julma, mikäli punatukan laukkaamaan lähtenyt mielikuvitus oli läheskään oikeassa. Tosin hänen mielikuvansa oli vain eräs tummatukka potenssiin kolme ilman niitä hyviä puolia, joita tämän seurasta oli koitunut.

Nopeasti ajatukset päästään ravistaen ja irvistellen seisomisesta kivulla kapinoivan jalkansa takia Julian sitten siirtyi valmiiksi hyppäämään Javelotin selkään, kun valkotukka latelikin kasan sääntöjä. Ne saivat hillittömän naurun alkamaan jälleen, ja punatukka nojasi tämän selkää vasten, hekottaen pystymättä lopettamaan hyvän tovin ajan.
”Näytänkö niin paljon homppelilta?” hän kysyi mukaällistyneesti, kivuten sitten korostetusti kaikenlaisia yksityisiä paikkoja varoen, ja tarttui tukevasti kiinni toisen hartioista. Höyhenenkevyt olisi aivan kiltisti kyydissä, sillä ei ollut Javelotin kieltämättä säällisestä ulkonäöstä huolimatta tästä kiinnostunut. Tosin hän ei malttanut olla puhaltamatta tämän suippoon korvaan, nyt kun se oli aivan nenän edessä.
”En välittäisi joutua alttarille enää toista kertaa, joten toivotaan ettei kukaan muu pidä minua hyvänä morsiamena” mies kommentoi sitten haltian puheita, osoittaen sitten kädellään eteenpäin, kohti asutusta.
”Mutta lähdetään, ettei koko yö kulu tässä näin!”

Hän opasti uutta, uljasta ratsuaan suuripihaisten talojen reunustamia katuja pitkin eräälle pienelle, erilaisia muhkurarunkoisia puita täynnä olevalle mökille. Oli se mökkiä isompi, mutta hauskannäköiset ikkunat, pulleat seinät ja jyrkkä katto toivat mieleen oikean piparkakkutalon. Sen edessä Julian vaati päästä maahan, ja Javelotiin tukeutuen hankkiutui etuovelle. Hienoluinen käsi koputti terävästi, ja kohta sisältä kantautuivatkin askeleet. Jael ei nukkunut ikinä vielä tähän aikaan, mutta saapui ovelle yllään vain hulmuava, harsomainen ja hämmentävää kyllä silti tyylikäs yöpuku, joka ei jättänyt paljoa naisen kaikki oikeat kurvit omistavasta kehosta arvailun varaan. Veistoksellisissa kasvoissa lymyävät pikimustat silmät tutkivat ensin Julianin, sitten haltian tarkasti läpi, kuin riisuen nämä ja syöden näkemänsä. Sitten tämä hiuksensa rennolle nutturalle sipaissut blondi huokaisi hiljaa, kyykistyen repimään varoittamatta punatukan lastan irti, nykäisten lahkeen ylös ja puristaen tämän jalkaa lujasti himmeän hohteen loistaessa hänen sormiensa välistä.

Vasta jälkeenpäin Julian tajusi kiljahtaneensa hyvin naisekkaasti, ja mieheltä kestikin hetki kippurassa hengitystä tasaillen ja kivun kyyneleitä pyyhkien. Sillä välin nainen tuijotti syvälle haltian valkoisiin silmiin, hymähtäen sitten.
”Mistäs sinä olet tänne tupsahtanut, iso poju” hän kysyi käheällä, viettelyyn täydellisellä äänellä. Tässä vaiheessa Julian oli tarpeeksi toipunut hymyilläkseen naiselle varovaisesti.
”Jael, mukava nähdä sinua pitkästä aikaa?”
Puhuteltu vain katsoi miestä hetken ajan, ojentaen sitten kätensä. Yllättävää kyllä Julian suuteli sitä kevyesti, mutta kääntyi sitten Javelotin puoleen.
”Tämä on siis Jael. Hän on parantaja, ja ystäväni.”

Julian tuntui vääntävän vitsin kaikesta, mitä Ouragan vain keksi sanoa. Ottiko tuo omituinen punatukka mitään tosissaan? No otti tai ei, samapa se haltialle oli, niin kauan kuin hänestä ei tehty minkäänlaista pilkkaa. Mutta piti myöntää, Julianin nauru oli melkoisen tarttuvaa ja se sai melkein kivikasvon huulille hymyn. Haltia tuli siihen tulokseen, ettei kannattanut vastata mitään ystävänsä sanoihin, tuo yleensä sai vain lisää vettä myllyynsä. Ainoa ääni mitä valkotukasta lähti oli pikkuinen "hei!", Julianin puhaltaessa hänen korvaan. Se sai kylmät väreet kulkemaan haltian selkäpiitä pitkin. Jos hän olisi yhtään tuosta nuorempi, eikä hallitsisi voimiaan, olisi hän päästänyt jo irti jos jonkinlaisen painajaismaisen illuusion. Ouraganin teki mieli murahtaa jotain kaukana pysymisestä, mutta pysyi kuitenkin nyt hiljaa. Jos ei muuta hyvää tilanteessa ollut, niin ainakin Julian oli todella, todella kevyt. Tuskin haltia edes tunsi selässään koko tyyppiä ja matka meni sen puolesta joutuisasti. Eikä Julian edes puhunut turhan paljon, mikä myös helpostti Ouraganin oloa suunnattomasti. Valkotukka oli matkaan oikeastaan aika tyytyväinen.
Haltia liikkui melkein puoliunessa, Julianin ohjaamana jonkin talon pihapiirille. Se oli hyvin nätti talo, sen ympärillä tuoksui ikivanhojen puiden ja muiden kasvien hento tuoksu ja mökin katselemisesta tuli Ouraganille jotenkin hyvin kotoisa olo. Se oli niin luonnonläheinen. Yllättävän ystävällisesti ja varovasti Ouragan laski Julianin maahan ja jäi vähän matkan päähän seisomaan, punatukan nilkuttaessa ovelle. Haltia ei viitsinyt sotkeentua asioihin enempää, hän harkitsi jo lähtemistä, mutta jäi nyt siksi aikaa, että varmistaisi Julianin voivan hyvin.
Jotenkin Ouragan yllättyi hieman, kun oven avasi suhteellisen hyvässä elämäniässä ja kunnossa oleva nuori nainen. Sellaista ilmestystä haltia ei ollut ihan heti olettanut moiseen mökkeröön, mutta eipä ollut hänen asiansa arvostella. Varmaan kenen tahansa miehen katse olisi moisesta ilmetyksestä kääntynyt, mutta Ouragan piteli silmänsä naisen silmissä rauhallisena, melkeinpä välinpitämättömänä. Naisen vetäessä Juliania parannettavaksi, Ouragan yskäisi vähän, peittäen sillä huvittuneisuuden. Julian parkaa oli revitty ja riepoteltu koko ilta, eikä se nähtävästi tähän jäänyt.
"Hm? Toin vain tämän itsetuhoisen olennon luoksesi."
Ouragan vastasi pikkuisen yllättyneenä parantajanaisen kysymykseen. Haltia ei millään halunnut jäädä kakkoseksi Julianin ylitsevuotavasta kohteliasuudesta, joten tuo kumarsi hieman tyylikkäästi.
"Ilo tutustua, Jael. Olen Javelot."

Julian ei todellakaan pitänyt parantamiseksi tulemisesta. Se ensinnäkin sattui ja jätti hyvin huteran olon jälkeenpäin, sekä Jael oli tahallaan liioitellun kovakourainen. Tosin kukaan muu ei tehnyt sitä ilmaiseksi, joten miehellä ei ollut juuri varaa valittaa. Kun kyseeseen tulivat hyödylliset ystävät, jopa punatukka hillitsi kielensä ja oli kiltti.

Jael ilmiselvästi arvosti punatukan vaiteliaisuutta, sillä nainen lähestulkoon kehräsi katsellessaan Ouragania silmät haaveilevasti puoliummessa, ripset poskille varjoja heittäen.
”Ilo on minun puolellani. Mukavaa, että edes joku säälii Julian-parkaa...”
Naisen äänestä päätellen häntä ei punatukan hyvinvointi kiinnostanut juuri ollenkaan sillä hetkellä, ja tämä pyöräytti huomaamattomasti silmiään. Nainen ei sitä huomannut, vaan pyörähti ympäri, ja asteli keinuvasti sisälle mökkiin.
”Tulkaa toki sisälle. Minulla voisi olla jotain yöpalaa sankarillemme – ja Julian, koska et pysty kunnolla kävelemään ennen aamua voit jäädä yöksi.”
Vilkaisten olkansa yli ja lähestulkoon kehräten hän lisäsi:
”Ja tietysti Javelotkin on tervetullut.”

Niine hyvineen blondi katosi tupakeittiöön, jättäen Julianin ja Javelotin hetkeksi kaksin. Punatukka pudisti päätään ja huokaisi, katsahtaen sitten haltiaan myötätuntoa hakien.
”Eikö se ole luonnotonta, jos parantaja vihastuu jonkun satuttaessa itsensä? En ymmärrä, miksi hän kohtelee ystäväänsä noin.”
Mutristaen suutaan pisamakasvoinen lähti linkuttamaan sisälle pehmeästi valaistuun mökkiin, huomaten parantajan laittaneen teetä ja pientä purtavaa tupakeittiön pöydälle.

Kutsun kuullessaan, Ouragan nyökkäsi hieman kiitokseksi ja puhui tummalla, matalalla äänellä.
"Arvostan vieraanvaraisuuttanne. Kiitos."
Yleensä Ouragan ei kenenkään kotiin mennyt, mutta pieni lepohetki takkatulen ääressä ja kuppi teetä kyllä kelpaisi. Ei sillä, että yöt olisivat olleet kylmiä. Jokainen oli kai sisimmässään hieman mukavuuden haluinen, eikä valkotukkainen ollut mikään poikkeus. Hän oli vain sen verran pitkä, että joutuisi varmaan varomaan mitä tahansa katosta roikkuvaa. Silti Ouragan pohtisi pitkään ja hartaasti, ennen kuin päättäisi, jäisikö yöksi tuohon mökkiin. Sen verran epäilyttävältä, tavalla tai toisella, tämä parantajatar tuntui.
Toistaiseksi haltia jäi vielä patsastelemaan ovensuuhun, tekemättä elettäkään sisälle liikkumisen suhteen. Julianin sanoessa jotain, valkotukka käänsi katseensa.
"Kun sinusta on kyse, en ihmettelisi..."
Ouragan mutisi tuskin kuuluvalla äänellä ja asteli sisälle taloon pisamakasvoisen jäljessä. Se oli hyvin kaunis talo sisältä päin. Rauhallinen ja harmoninen, ei liian silmiinpistäviä yksityiskohtia, valoja tai värejä. Oikein mukavan luonnollinen. Ja mikä tärkeintä, lämmin.
Ouragan istahti yhdelle tuolille vaitonaisena ja katseli ympärilleen. Olisihan se kai mukavaa asua näin, vaikkakin haltia itse piti enemmän liikkuvasta elämäntavastaan. Silloin näki ja koki paljon enemmän.
"Jos tarvitset apua, olen käytettävissä."
Haltia katsahti Jaelia valkeiden suortuvien takaa. Hänestä tuntui vain oikealta tarjota apuaan. Mitään ei saanut, ellei sen eteen tehnyt jotain, joten Ouraganista tuntui vähän luonnottomalta istua ja odottaa, että ruoka tulee eteen. Ouragan katseli hieman ajatuksissaan ulon ikkunasta. Tuntui vähän kurjalta lähteä yöhön etsimään jotain paikkaa nukkua, kun nyt oli tottunut olemaan mukavasti lämpimässä sisällä. Ehkäpä haltia voisi yhden yön viettää sisätiloissa, ei se ketään haittaisi.

Jael pudisti päätään Javelotin avuntarjoukselle. Ei nainen todellakaan apua tarvinnut, asiat tapahtuivat ilman että hän edes koski esineisiin käsillään. Tarjolle tuli teetä ja voileipiä, ja Julian söi puhumatta, lähtien sitten nukkumaan.

Aamulla hänen ja Ouraganin tiet erosivat.

//Lol mikä lopetus. Mutta joo, oli hauskaa, siirrytään johonkin toiseen peliin~//