Vandraren

Cuivre rapsutti pikkuisen lähintä sutta, kuullessaan Karasun kehoituksen. Jotenkin hän oli alusta asti epäillyt, etteivät sudet toimineet ominpäin tai hyökänneet kenen tahansa kimppuun. Se olisi ollut pelkästään omituista, sillä eläimet eivät juurikaan hyökänneet haltioiden kimppuun.
"Sinulla on hienoja ystäviä."
Cuivre hymähti vähän ja rapsutti samalla sutta korvan takaa. Susi oli hieno eläin. Laumalleen uskollinen, huolehti pennuistaan ja tovereistaan. Ketään ei jätetty yksin. Sellainen elämä oli miltei kadehdittavaa. Oli aina joku, kehen turvautua ja tukeutua. Cuivre poltteli rauhallisena piippuaan ja nojasi takanaan olevaan puuhun. Lepotauko todella teki hyvää. Puro solisi heidän vieressään ja puut humisivat rauhallisina. Muutama lintu visersi jossain oksistossa. Hupaisaa. Siinä he kaksi vain rentoutuivat, aivan kuin vanhat ystävät, vaikka haltia oli äsken todella pelännyt, että Skinfaxe olisi tapettu. Ja tuleva hieno varsa. Millainen se mahtoi olla? Kumpa Cuivre edes tietäisi kuka oli varsan isä.
"Jos saan kysyä, Karasu, mihin olet matkalla? Tuskin kaupunkiin, kerta sinulla on susia mukana."
Cuivre uteli hieman ja katsahti uutta ystäväänsä, samalla kun puhalsi savua keuhkoistaan. Kovin pitkäksi aikaa ei tähänkään voisi jäädä, Cuivrea ei oltu luotu olemaan paikallaan juuri missään ja jo tämä lepohetki tuntui jokseenkin liian pitkältä. Mutta ainakin sen hetken voisi käyttää hyvin hyödyksi. Cuivre kaivoi repustaan mukaansa ottamia omenoita ja alkoi syödä niitä näin välipalaksi. Jostain pitäisi vielä saada kunnon ruokaa, mutta näin keskeltä metsää, sitä saattoi olla vaikea löytää.

"Niin on." Karasu nyökkäsi toisen sanoessa naisella olevan hienoja ystäviä, susiin viitaten.
Karasu oli elänyt susien kanssa siitä lähtien, kun hänen äitinsä oli murhattu. Isäänsä nainen ei ollut nähnytkään.
"Hmm. Totta, en ole matkalla kaupunkiin. En oikeastaan tiedä minne. Sinne minne jalat johdattavat." Karasu mietti hetken, minne olisi menossa. Kuten sanottu, kaupunkiin hän ei menisi, Karasu vieraili yleensä korkeintaan pikkukylissä, joissa oli helpompaa saada napattua mukaan ruokaa ja muuta tarpeellista.
"Entä sinä?" Karasu kysyi haltijalta venytellen jälleen. Hänen täytyisi arvostaa tätä lyhyttä rauhan hetkeä, seuraavaan voisi olla jopa kuukausia. Karasu laski toisen käden syliinsä ja toinen valahti rentona Karasua ja haltijaa lähinnä olevan suden, Kuroin, päälle. Kevyesti Karasu silitti lemmikkinsä selkää. Suden kasvoilla saattoi nähdä hymyntapaisen, kun Karasu ja tuo haltija paijasivat sitä. Kuroin häntä eilui pienesti, vaikka se olikin unessa. Joskus Karasun oli vaikea uskoa, että juuri tuo kyseinen susi oli kolmikon aggressiivisin.
Tori palasi, se ei jaksanut enää lennellä hevosen perässä. Korppi laskeutui Karasun ojennetulle kädelle ja noki tämän kämmenselkää kevyesti. Karasu silitti kevyesti linnun päätä ja kohotti kätensä sitten ylemmäs, jolloin Tori lehahti oksalle ja laittoi päänsä siipensä alle, sekin päätti levätä, vaikkei kovin väsynyt ollutkaan.

Kuten Cuivre oli epäillytkin, Karasu ei ollut matkalla minnekkään. Oli mukavaa tavata samanluonteisia olentoja, joille päämäärä ei ollut tärkeä vaan matka itse. Luonnon läheisyys, sen muutokset ja voimat. Cuivre hymähti vähän ja haroi sormillaan pitkiä hiuksiaan.
"Olen vaeltaja, joten en koskaan tiedä mihin menen. En oikein viihdy kaupungeissa, ne eivät hengitä."
Cuivre huokaisi syvään ja kopautti hieman piippua vastan puuta, jolloin tuhkaksi muuttunut ja polttamiskelvoton osa tipahti ulos. Cuivren teki mieli kysyä, mikä nainen oikeastaan oli rodultaan, muttei kehdannut. Eihän se hänen asiansa ollut. Mutta tuo oli niin erikoisen oloinen. Samalla ihmistä ja sutta... ehkäpä jonkinlainen hybridi. No haltia jätti arvailut sikseen ja keskittyi vain lempeään kesäpäivään. Itseasiassa he kaksi olivat melko samankaltaisia. Hiljaisia ja nauttivat metsästä, joten ei ihme, että Cuivre tunsi olonsa niin levolliseksi ja rauhalliseksi. Pikkuisen vielä Cuivre silitteli sutta, kunnes kohotti päätään, Skinfaxen tullessa takaisin. Hevonen pärski hieman ja luimisteli korviaan. Se ei pitänyt tilanteesta, joka mustatukkaa lähinnä huvitti.
"Hevoseni on mustasukkainen, kun suon huomiota jollekkin toiselle nelijalkaiselle."
Cuivre hymähti ja nousi seisomaan ja silitti hevosen kaulaa hieman. Mutta Skinfaxe luimisteli edelleen ja töni turvallaan haltian kauemmas. Se oli nyt verisesti loukkaantunut äskeisestä. Se oli aina tuollainen, eikä hevosen käytös ollut mitenkään uudenlaista.

Karasu naurahti toisen todetessa hevosensa olevan mustasukkainen. "Sittenhän se ei ole niin kaukana susistani, nekin ovat hyvin mustasukkaisia, etenkin Kuroi." Karasu hymähti ja sulki jälleen silmänsä. Kesäpäivä oli muuttunut mukavan rauhalliseksi, joskin nyt toisen hevonen vihoitteli ratsastajalleen.
Karasu raotti toista silmäänsä hymyillen hevoselle, joka töni omistajaansa.
"Onneksi sudet eivät ole tarpeeksi isoja tai rohkeita tönimään minua noin." Karasu naurahti ja nosti maasta heinänkorren, jota pyöritteli sormissaan.
"Miten olet oppinut käyttämään ja kontrolloiaan tulta noin?" Karasu viimein kysyi, hänellä itsellään ei ollut tuontapaisia, enemmän tai vähemmän maagisia, kykyjä.
Ja vaikka hän oli puolidemoni, hän ei osannut tippaakaan susien magiaa tai edes muuttua sudeksi. Jos vain olisi keino muuttua täydeksi demoniksi, niin Karasu tekisi kaikkensa.
karasu vajosi mietteisiinsä hetkeksi. Täsin demoni, olisiko se niin kummoista? Paitsi ettei olisi vainottu monien lajien keskuudessa, olisi voimakkaampi ja omaisi maagisia kykyjä. Eli kyllä, kyllä se olisi.
Karasu heräsi ajatuksistaan ja käänsi katseensa taas haltijamieheen ja tämän ratsuun.

Cuivren onneksi, Skinfaxe oli helppo lahjoa. Muutamalla hassulla omenalla hevosesta tuli taas miehen paras ystävä ja se laski ison päänsä Cuivren syliin, höristen lämpimästi.
"Olet onnekas, kun sutesi kunnioittavat sinua niin paljon."
Cuivre hymähti ja rapsutti ison eläimen kaulaa ja päätä hieman. Sitten se jatkoikin laiduntamista hiljaisena ja Cuivre pääsi istumaan takaisin maahan. Skinfaxe oli jo alkanut tottua susien läsnoloon todella hyvin, eikä se juurikaan enää vihoitellut isoille pedoille sen kummemmin. Karasun kysyessä tulesta, Cuivre vaistomaisesti loi pienen liekin sormiinsa.
"En oikein tiedä. Olen aina osannut, pienestä pitäen. Aluksi tosin huonosti ja jouduin opettelemaan sen hallitsemista jonkin aikaa. Onneksi minulla oli maailman paras haltiamies opettamassa."
Cuivre hymähti ja liikutti liekkiä käsissään. Se kasvoi hieman ja muodosti joitain kuvioita. Erilaisia eläimiä muodostui tulessa. Ensin iso lintu, ehkäpä fenix, sitten ulvova susi ja lopuksi vielä suuri vesieläin, joka hyppäsi ilmaan ja sitten takaisin liekkimereen, kadoten sen syvyyksiin. Tuli sammui haltian sormista aivan yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
"Onko sinulla jotain kykyjä?"
Cuivre kysyi uteliaana ja katsahti Karasua, mutta lähes heti perään tuo nosti katseensa taivaalle. Uhkaavasti äsken niin kaunis ja kirkas kesätaivas oli alkanut tummua ja suuria, mustia pilviä vyöryi horisonttiin. Luultavasti aivan pian sataisi, ehkäpä ukkostaisikin. Matkaa piti jatkaa, jos halusi jostain suojan.

Akira katsoi haltijaan ja hymyili silmät miltei sädehtien tämän tehdessä tulesta kuvioita, ulvova susi oli ehdottomasti naisen suosikki. "Olet taitava." Akira nyössäi. Hetken päästä Akira tajusi toisen kysyneen jotain. "Hmm? Kykyjä? Ei minulla mitään maagisia kykyjä ole. Sen voi ehkä laskea kyvyksi, että osaan puhua susille. Mutta ei minulla muuta erikoista." Akira nyökkäsi.
Olisi varmaan mahtavaa osata jotain, kuten hallita vaikka tulta tai vettä.
Akira hymyili pienesti katsoen jo leppynyttä hevosta.
"Sudet ovat kyllä kivoja, mutta ratsustakin voisi olla paljon hyötyä. Mutta tosin, liikun luultavammin nopeammin jalan." Akira tuumi hetken ja nuuhkaisi ilmaa. Pilvet ja tuoksu ilmassa enteilivät sadetta ja Akira vilkaisi susiaan, ne torkkuivat yhä.
"Kohta alkaa sataa. Mutta en viitsisi herättää heitä." Akira sanoi ääneen ja kääntyi sitten taas haltijan puoleen.
"Kuinka kauan sinulla on ollut heonen?" Akira kysyi, hevonen ei näyttänyt kovin vanhalta kun kantavakin oli, mutta oli selkeästi kiintynyt omistajaansa.

Ilmassa tuoksui sade. Se liikkui nopeasti viileiden tuulten mukana metsään ja sai paikan hämärtymään huomattavasti. Cuivre aisti hieman ilmaa ympärillään ja katsahti sitten Karasua.
"Sehän on hieno taito. Sudet voivat auttaa sinua hädän tullen."
Cuivre hymähti vähän ja nousi seisomaan, mennen Skinfaxen luokse. Myös hevonen aisti sateen, se halusi jonnekkin luolaan tai ison puun alle turvaan.
"Älä sano. Et tiedä, kuinka lujaa Skinfaxe pääsee. Olen kuullut, että hätätapauksessa se juoksee jopa veden pinnalla, mutta asiaa ei ole koskaan kokeiltu."
Cuivre taputti hevostaan puhuessaan. Tottahan se oli. Jykevästä olemuksesta huolimatta, Skinfaxe oli hyvin nopea ja ketterä hevonen. Melkeinpä yliluonnollinen. Sudet nukkuivat yhä. Omituista, etteivät ne olleet aistineet vielä sadetta ja lähteneet liikkeelle. No nähtävästi niillä ei ollut sen kummemmin kiire minnekkään. Puheen siirtyessä taas Skinfaxeen, Cuivre katsahti nelijalkaista ystäväänsä vaistomaisesti.
"Tätä on kai vaikea uskoa, mutta se on iätön, kuten minäkin. Elää niin kauan, kuin minä. Tämä on sen kuudes varsa."
Mustatukka hymähti ja taputti hevosensa vatsaa. Kantavasta tilastaan huolimatta, Skinfaxe jaksoi hyvin vielä kantaa ratsastajaansa. Kepeästi haltia nousi hevosen selkään, vaikkei sillä satulaa ollutkaan, ja ojensi kätensä Karasulle.
"Tuletko myös? Pian sataa, joten olisi hyvä etsiä jokin suojaisa paikka."
Mustatukka katsoi taas arvioivasti taivaalle.

"Iätön?" Akira toisti. "Olisivatpa sudetkin." Nainen sanoi vilkaisten lemmikkejään Shiroi ja Kuroi olivat vielä aika nuoria, Mutta Haiiro oli jo vanha, ei se ehkä eläisi enää pitkään.
Karasu nosti katseensa takaisin haltijaan, kun tämä nousi hevosen selkään. Karasu mietti hetken ja otti kiinni haltijan tarjoamasta kädestä, kavuten hevosen kyytiin. Karasu vihelsi pienesti ja sudet heräsivät. "Mennään. Kohta sataa." Nainen sanoi ja sudet venyttelivät hetken, tullen sitten hevosen vierelle.
Kuroi tosin nosti Karasun maahan jättämän miekan vielä leukojensa väliin, samoin kuni Haiiro jousen. Myös Tori heräsi ja lintu nousi lentoon emäntänsä yläpuolelle. "Eiköhän sitten mennä?" Karasu kysyi kun kaikki olivat valmiina. Nainen ei eläessään ollut ratsastanut hevosella, joten tätä jännitti hiukan olla suuren eläimen kyydissä.
Karasu vajosi taas mietteisiinsä, kuudes varsa oli siis tulossa tälle hevoselle. Karasu vilkaisi susiaan, olisi mahtavaa jos Shiroikin saisi pentuja, vaikka Kuroin kanssa kun sudet eivät mitään sukua olleet. Karasu voisi hankkia ikioman susilauman. Nainen hymyili ajatellessaan isoa susilaumaa ja söpöjä pikku susivauvoja.

Cuivre hymyili vähän ja vetäisi kevyesti Karasun hevosen selkään, taakseen istumaan. Oli melko erikoista saada joku toinen matkaan. Skinfaxe hieman säpsyi, susien äkkiä noustessa ylös. Se yritti lähteä ravaamaan, mutta Cuivre pidätti innokasta ja pelokasta eläintä.
"Pahoittelen. Skinfaxe on kiltti, mutta säikky. Ja pidä kiinni."
Cuivre hymähti vähän ja taputti tammaansa, neuvoen samalla Karasua. Jos tämä oli naisen ensimmäinen kerta ratsailla, kovin lujaa ei kannattanut mennä, ellei sade yllättänyt. Cuivre oli nähnyt jossain aikaisemmin luolan, muttei vain ihan tarkalleen muistanut missä. Cuivre napautti hieman kantapäillään hevosen kylkiä ja tottelevaisesti eläin lähti kävelemään pitkin, matkaavoittavin askelin.
"Nopeutan tahtia. Sano, jos et tunne enää oloasi hyväksi."
Cuivre katsahti ystäväänsä ja painoi uudelleen kantapäitään hevosen kylkiin. Tamma korskahti äänekkäästi ja nosti lentävän laukan. Sen askeleet olivat lempeitä ja rauhallisia, hyvin tasaisia. Omituista kyllä, iso eläin liikkui hyvin sulavasti keskellä metsikköä, myös tiheimmissä osissa. Pitkät loikat veivät eläintä yli kaatuneiden puunrunkojen. Se oli täydellisesti sopeutunut elämään metsissä, missä eli myös sen isäntä. Välillä Cuivre aina katsahti, voiko Karasu hyvin. Mutta katse kiinnittyi taivaalle, josta alkoi kuulua kumeaa jyrinää. Ukkonen ja sade olivat lähellä eikä haltia millään halunnut kastua. Jokin paikka piti löytää äkkiä.

Karasu nyökkäsi toiselle ja vilkaisi susiin.
"Tulkaa perässä, mutta tämä ei ole jahti, älkää innostuko." Karasu sanoi susilleen. Kun hevonen lähti kävelemään Karasu hermoili hiukan, mutta huomatessaan ettei kyydissä pysyminen ollutkaan niin vaikeaa, nainen rentoutui hiukan. Pian toinen jo varoittelikin lisäävänsä vauhtia ja pian niin kävikin ja hevonen lähti kovaa vauhtia laukkaamaan, sudet hieman jäljessään. Karasu tarrasi refleksinomaisesti edessä istuvaan haltijaan ja painoi otsansa tämän selkää vasten puristaen silmiään kiinni.
"Vauhti ei haittaa, tämä vain on ensimmäinen kerta kun olen hevosen kyydissä." Karasu sai sanottua, muttei vieläkään uskaltanut avata silmiään.
Karasu kuuli jyrähdyksen ja vasi viimein silmänsä, katsoen synkeää taivasta. "Oletteko perässä?" Karasu huhuili susilleen ja sai vastaukseksi myöntävän haukahduksentapaisen. Myös Tori ilmoitti olevansa mukana laskeutumalla emäntänsä edessä istuvan miehen olalle. Karasu ei uskaltanut hellittää otettaan tuosta, eikä edes ajatellut että saattaisi pitää liian kovaa kiinni pitkien kynsiensä kanssa. Pian taivaalla välähti ja metsä valoittui, jolloin Karasu näki vilauksen susistaan ja metsästä ympärillään. Hiljalleen taivaalta alkoi tihkuttamaan vettä ja Karasu luimisti hiukan korviaan, susinainen ei pitänyt juuri kastumisesta ja ukkosesta, kuten eivät lemmikkinsäkään.
"Toivottavasti suoja löytyy pian, sade yltyy koko ajan." Karasu huusi taas yltyvän jylinän yli toiselle.

Yllättävn hyvin Karasu pysyi Skinfaxen selässä, vaikka tuo ei, omien sanojensa mukaan, ollut ennen ratsastanut. Cuivrea ei haitannut lainkaan, vaikka nainen piteli kiinni hänestä. Kunhan nyt pysyi mukana, se oli pääasia.
"Pärjäät hyvin."
Cuivre naurahti hieman. Skinfaxe ei tuntunut lainkaan levottomalta, vaikka sen vierellä juoksi susia. Eläin pärski tyytyväisenä ja heitteli päätään, susien juostessa sen rinnalla. Ehkäpä eläin oli alkanut oppia, että mikä ei ollut vaarallista isännälle, ei ollut vaarallista sille. Vähän kyllä harmitti, että Skinfaxen hengestä maksettu peura oli jäänyt sinne. Siitä olisi riittänyt vielä sapuskaa. Cuivre ohjasi hevostaan tottuneesti läpi tiheikön, hieman avonaisempaan maastoon, jossa eläimen oli helpompi kulkea. Mutta taivaan halkaisi äkkiä valtava salama ja ukkonen jyrähti ilmassa. Skinfaxe hirnahti pelästyneenä ja pysähtyi äkkiä, melkein nousten takajaloilleen.
"Rauhassa. Ei mitään hätää."
Cuivre silitteli hevostaan ja puheli sille ystävällisesti. Säikähtänyt eläin peruutti ja tanssahteli paikallaan levottomana, mutta kuunteli isäntäänsä. Taivaat aukesivat ja pian ensimmäisiä pisaroita alkoi tipahdella maahan. Cuivre vähän nosti katsettaan ylös ja uudelleen ajoi hevosensa laukkaan. Maa ei ollut vielä märkä, mutta se vetistyi koko ajan, sateen yltyessä ja yhä vaikeammaksi hevosen meno tuli. Se voisi kaatua liukkaalla metsänpohjalla, mutta toistaiseksi, ei ollut mitään hätää. Cuivre muisti, että lähellä oli luola. Hän ohjasi tammaansa sinne.

"Kiitos." Karasu nyökkäsi toiselle. Hevonen alkoi hermostua ukonilmasta ja nainen toivoi, ettei se nousisi takajaloilleen tai alkaisi muuten riehumaan. Sudet pysähtyivät kun hevonen alkoi peruutella hermostuneesti. Onneksi pian matka jatkui ja sudet lähtivät taas seuraamaan hevosta.
Kostea ruoho, hiekka ja muu metsänpohja tuntui inhottavalta susien tassuissa, etenkin kun suuria multa- ja mutapaakkuja tarrautui polkuanturoiden väliin. Se vaikeutti juoksua, mutta hyvin koiraeläimet vielä pysyivät perässä.
Uusi välähdys ja läheisestä puusta lehahti ilmaan iso parvi lintuja. Myös jänis viiletti joukkionn ohi ja sudet olivat vähällä lähteä seuraamaan tuota pientä eläintä.
"Ei!" Karasu kielsi susiaan, jotka hieman harmistuneina jahtikiellosta jatkoivat matkaa.
Seuraava välähdys valaisi ympäristöä ja Karasu huomasi kallioita, jonka seinämässä oli luola.
"Tuolla olisi ainakin yksi luola." Karasu viittoi edessään istuvalle Cuivrelle.

Vesisade alkoikin oletettua nopeammin ja pian rankkasade piiskasi matkaajia. Se ei suuremmin Cuivrea haitannut, paitsi ennä näkyvyys sateessa oli melkoisen huono. Muuten ei ollut ongelmaa. Skinfaxe juoksi pitkin sateen katselemaa maata, välttäen liejua, mutaa tai muita hankalia kohtia. Tällä kertaa se ei enää uudelleen säikkynyt salamointia, mutta se oli silti hermostunut. Karasun sanoessa jotain luolasta, Cuivre käänsi vaistomaisesti katseensa minne nainen viittoili. Se tosiaan oli luola. Itseasiassa sama luola, jonka Cuivre oli aikaisemminkin laittanut merkille. Haltia käänsi hevosensa kohti luolaa ja antoi lisää pohkeita. Eläin jatkoi juoksemista, kunnes pujahti luolan kätköihin. Varovasti Cuivre hidasti Skinfaxea ja taputti sen kaulaa.
"Hyvä tyttö."
Cuivre hymähti ja liukui alas märän hevosen selästä. He molemmat olivat melkoisen märkiä äskeisen laukan jälkeen ja nyt kun katsoi ulos, sade ja ukkonen riepottelivat entistä enemmän metsää, joka nyt oli synkkä ja tuulinen, vaikka muutama minuutti sitten se oli täyttynyt linnunlaululla sekä valon ja varjon leikillä. Cuivre hymähti vähän ja ojensi kättään, auttaakseen myös Karasun alas suuren sotahevosen selästä.
"Sehän sujui hyvin. Teen kohta nuotion. Pysymme ainakin lämpiminä ja saamme kuivattaa vaatteemme."
Cuivre huokaisi syvään ja haroi mustia, märkiä hiuksiaan pois kasvoiltaan. Loppujen lopuksi pieni sade oli ollut virkistävää ja melkoisen piristävää jopa. Haltia ainakin tunsi itsensä vähän eläväisemmäksi, kuin äsken.

Kun he viimein pääsivät luolaan, Karasu valui alas hevosen selästä ja jäi polvilleen maahan, ikäänkuin konttaava lapsi tai jokin eläin.
Sudet tulivat sisään ja ravistelivat märkiä turkkejaan ja samoin teki niiden emäntä, Karasu oli povillaan maassa ja ravisteli vedet päältään kuin susi tai koira. Sitten susinainen nousi istumaan ja puristi vettä kimononsa hihoista ja hiuksistaan. Nainen otti Kuroin ojentaman miekan ja iski sen luolan lattiaan kiinni.
Sudet kävivät makaamaan luolan suuaukon eteen ja sulkivat silmänsä, ne ilmeisesti halusivat jatkaa torkkujaan.
Tori laskeutui kivelle ja puhdisi höyheniään nyreänä kastumisesta. Karasu venytteli hiukan ja katsoi sitten haltijaa.
"Mistä löydät jotain mitä sytyttää?" Nainen kysyi ja siirtyi istumaan luolan seinämän vieressä olevalle kivelle, nojaten luolan seinää vasten.
Karasu pyykäisi pitkät märät etuhiuksensa kasvojensa sivulle, ne olivat matkalla jääneet kiinni tämän kasvoihin. Karasu kietoi kätensä polviensa ympäri, hänellä kieltämättä oli kylmä.
Valkea susi Shiroi, susikolmikon ainoa naaras, huomasi emäntänsä hytisevän ja äitimäisesti meni makaamaan tämän vierelle, laskien päänsä tämän syliin. Karasu suoristi jalkansa ja silitti lemmikkinsä päätä.
"Kiitos Shiroi." karasu hymyili lempeästi eläimelle ja paijasi sen pehmeää, valkoista turkkia.

Cuivre katseli luolaa ympärillään. Se oli melko iso, mutta outoa kyllä, täysin tyhtä. Ei edes lepakoita. Eläimet eivät jostain syystä tuohon luolaan tulleet. No jaa. Cuivre ei viitsinyt asiaa enempää pohtia. Haltia katsahti susia ja Karasua, jotka ravistelivat itseään kuivaksi. Cuivre saattoi vain puristaa liikoja vesiä vaatteistaan, mutta ei sekään juuri auttanut.
"No, tuli tottelee minua, vaikke olisi mitään poltettavaa."
Cuivre hymähti ja laski kätensä maahan. Hänen sormistaan lähti pieni tulivana, joka kerääntyi suuremmaksi nuotioksi keskelle kivistä lattiaa. Siihen se jäi palamaan, haltian nostettua kätensä maasta. Hieman tuo hymähti ja katsoi sutta, joka meni lähemmäs Karasua, lämmittääkseen. Olipa suloisen näköistä. Cuivre istui nuotion ääreen ja riisui yltään märän viitan. Sentään vaatteet sen alla eivät olleet pahasti kastuneet.
"Toivottavasti olosi on hyvä. Tämän parempaa ei ole tarjottavissa juuri nyt."
Cuivre hymähti Karasulle. Liekit tanssivat iloisena nuotiossa, muodostaen kuvioita ja varjoja seinille. Ukkonen ja myrsky pauhasi ulkopuolella, mutta sisälle luolaan se ei sentään ylettynyt. Skinfaxe välillä säpsyi ukkosta, mutta sekin tiesi, ettei suurempaa pelättävää ollut. Eihän se voisi edes juosta minnekkään. Hevonen alkoi tuntea oloaan turvalliseksi. Se käveli isäntänsä viereen ja laskeutui makuulle, jotta Cuivre saattoi nojailla suureen ruhoon. Hevonen oli lämmin, vaikka sen karva oli melkoisen kylmää sateen jäljiltä. Silti haltialla oli kutakuinkin melkoisen hyvä olo. Tunnelma oli rauhallinen ja rento, vaikka ulkona pauhasikin myrsky ja sade.

Karasu nyökkäsi haltijalle.
"Ihan hyvä tämä on, aina ei ole edes luolaa suojana ja vielä harvemmin on liekkejä lämmittämässä." Karasu nyökkäsi ja sulki hymyillen silmänsä. Nyt vasta Karasukin ihmetteli, ettei luolassa ollut edes lepakoita, mutta se ei ollut tämän ongelma, joten ei nainen jaksanut sen enempää ihmetellä. Shiroi heilutti pienesti tuuheaa häntäänsä Karasun silittäessä sen päätä ja kaulaa.
Karasu halasi pienesti lemmikkiään joka oli Karasulle muutakin kuin lemmikki, se oli myös äitihahmo tuolle susinaiselle, jonka oma öiti oli kuollut aikoja sitten.
Karasu vilkaisi hevosta, joka asettui makuulle Cuivren viereen.
Eläimet tosiaan olivat parempia ymmärtäjiä kuin ihmiset, sekä muutenkin luotettavampia.
Tori lenteli ympäri luolaa ja Haiiro ja Kuroi olivat jo nukahtaneet levolliseen, muttei sikeään uneen. Molemmat sudet ynisivät unissaan ja heiluttivat korviaan, mikä sai Karasun nauramaan hiljaa. Puolidemoni peitti naurunsa hihoihinsa ja rauhoittui pian taas.

Tilanne alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Sudet jatkoivat torkkumistaan ja yksi niistä lämmitti emäntäänsä. Skinfaxe hörähteli välillä hiljaa, mutta sekin alkoi olla väsynyt. Varsan kantaminen massussa ja ratsastajien selässä ei ollut mikään pieni juttu. Ja nyt se saisi levätä. Mutta sen pitäisi myös syödä kahden edestä. Cuivre silitteli tammaansa ja katsahti sitten Karasua.
"Ei kai sinulla ole kylmä?"
Haltia kysyi pikkuisen huolestuneena. Hän olisi muuten voinut antaa viittansa tuolle, mutta se oli pikkuisen vielä kostea, joten ei mustatukka viitsinyt. Mutta hän voisi ajakuluksi sentään jotenkin viihdyttää toista. Cuivre hieman liikutti kättään ilmassa, jolloin nuotiosta lähti yksittainen haarake kiemurstelemaan kohti Karasua. Se kuitenkin pysähtyi kunnioittavan matkan päähän, sillä Cuivre tiesi, ettei Karasu samalla tavalla kestänyt tulen läheisyyttä kuin hän. Mustatukka hymähti vähän ja liikutti jälleen kättään. Pieni tulivana Karasun edessä alkoi muuttaa muotoaan. Ensin siitä tuli pikkuinen tulilohikäärme, sitten se nousi ilmaan ja muuttui nopeasti pieneksi parveksi perhosia, joka taas yhtyi juoksevaksi hevoseksi, joka hyppäsi tulisiin aaltoihin delfiininiä ja loikkasi ylös juoksevana sutena. Tulinen susi juoksi hetken paikallaan, kunnes pysähtyi ulvomaan ja katsoi sitten silmät liekehtien Karasua.
"Olisin voinut laulaakkin, mutta ajattelin tämän olevan turvallisempi tapa viihtyä."
Cuivre naurahti hiljaa ja piteli vielä hetken tuliluomustaan yllä.

"Hieman vain." Karasu hymyili ja katsoi sitten haltioituneena, kunika Cuivre alkoi luoda tulesta erilaisia eläinhahmoja. Viimeinen, susi, oli jälleen Karasun suosikki.
"Olet todella taitava käsittelemään tulta. Minä en osaa sytyttää edes nuotiota vaikka minulla olisi apuvälineet." Karasu naurahti ja siirsi katseensa haltijaan.
"Ei kai ratsusi rasittunut liikaa? Vaikka onhan se todella vahva, mutta jos sillä on varsakin tulossa?" Karasu kysyi hieman huolehtivampaan sävyyn, joka saattoi vaikuttaa oudolta kun aikaisemmin nämä yrittivät syödä tuon ratsun.
Shiroikin oli kääntänyt katseensa haltijan tekemiin tulikuvioihin ja tulen hohde värjäsi hetkellisesti aina valkean suden turkin vaalean oranssinpunaiseksi.
Shiroi katsoi sitten hevoseen, sekin tiesi toisen olevan kantavana. Vaikka se olisi helppo saalis nytkin, ties mitä emäntä tai haltija tekisi, jos sudet hyökkäisivät eläimen kimppuun.
Shiroi painui tiiviimmin emäntäänsä kiinni ja laski jälleen päänsä tämän syliin, katsoen punaisilla silmillään emäntäänsä. Karasu laski kätensä suden pään päälle ja hymyili jälleen, hän oli todellakin onnekas omistaessaan niin luotettavia lemmikkejä, kuin susikolmikko ja Tori.

Cuivre hymähti vähän ja vetäisi sitten tulivanan takaisin nuotioon, jolloin se näytti siltä, että tulisusi olisi hypännyt liekkeihin. Ainakin se näytti onnelliselta. Haltia katseli hetken tulta, kunnes venytteli ja oikaisi itsensä suoraksi makaamaan hevosensa vierelle. Eläin oli jo miltei nukahtanut. Cuivre hymähti ja katseli luolan kattoa. Ulkona myrsky oli voimakkaimmillaan, mutta tähän pieneen, söpöön luolaan se ei ylettyisi. Eikä ollut onneksi edes kylmä.
"Voin toki opettaa sinua, mutten ole varma, osaanko."
Cuivre hymähti ja katsahti uutta ystäväänsä, tuon puhuessa tulen käsittelystä. Heti perään aihe vaihtui Skinfaxeen. Haltia tuhahti vähän ja taputti tammaansa.
"Se olisi ilmoittanut, jollei olisi jaksanut. Skinfaxe on vahva ja kestävä, ei se tällaisesta rikki mene."
Cuivre vähän rapsutti hevostaan kaulasta ja kaivoi sille jälleen omenan repustaan. Hevonen havahtui heti, kun tunsi omenan makean tuoksun ja haukkasi sen Cuivren kädestä.
"Haluatko sinäkin?"
Cuivre otti ojensi yhtä punaista omenaa Karasulle. Tuo oli ehkä susinainen, mutta luultavasti saattoi syödä muutakin kuin lihaa. Jos totta puhuttiin, Cuivre nautti tällaisista hetkistä, jolloin saattoi vain istua ja levähtää, tutustua mahdolliseen seuralaiseen paremmin ja ihan vain jutella. Se oli jotain niin yksinkertaisen ihanaa, ettei monikaan osannut arvostaa sitä. Mutta pitkäikäinen haltia osasi. Olisi mukava myös tietää, mihin Karasu lähtisi, sateen ja myrskyn lakattua.

Karasu nyökkäsi toiselle tämän mainitessa voivansa opettaa naista käsittelemään tulta edes nuotioon liekin saamisen verran, muttei olisi varma osaisiko opettaa.
Pian Cuivre jo tarjosikin Karasulle omenaa. "Kiitos." Karasu nyökkäsi ja otti hedelmän vastaan ja nuuhkaisten sitä. Karasu haukkasi palan omenaa ja hymyili sitten, nainen ei juuri ollut omenoita maistellut, mutta hyviä ne olivat.
Karasu leikki hetken aikaa omenalla kopitellen sillä ja pyöritellen sitä, kunnes söi sen lopuun. Omenasta jääneen kodan ja muut Karasu antoi torille, joka tyytyväisenä nokki ruoantähteestä jäjlellejääneitä hedelmälihan paloja ja muuta.
Karasu silitti pienesti linnun päälakea sormellaan ja venytteli pitkään, siirtyen sitten sukimaan Shiroin turkkia, ties vaikka punkki tai muu inhottava öttiäinen olisi suteen tarttunut, se täytyi aina varmistaa.
Karasu katsoi lähestulkoon nukahtanutta hevosta ja nyökkäsi ajatuksissaan, näkihän sen että hevonen oli vahva, mutta liika rasitus ei koskaan olisi hyväksi.
Shiroi katseli ajatuksiinsa uppoutunutta omistajaansa ja kurottautui edemmäs lipaisten kevyesti tuon poskea kielellään. Karas pyyhkäisi naurahtaen poskeaan.
"Henkesi ei ole kovin hyvänhajuinen, tiesitkös sitä?" Karasu kysyi sudeltaan ja pörrötti sen päälakea.
Karasu huokaisi ja nojasi taas taaksepäin, jatkaen taas punkkien etsintää lemmikistään hyvin keskittyneen näköisenä, ötökät olivat yleisiä noin luonnossa elelijälle, mutta Karasu inhosi niitä silti. Mokomat loiset käyttivät hyväksi hänen rakkaita susiaan.

Cuivre katseli rauhallisena ulos sateeseen. Salamat välkkyivät aina vähän väliä ja saivat luolan muuttumaan muutamaksi sekunniksi kirkkaaksi. Haltia nojaili hevosensa runkoon ja hyräili hiljaa. Hän voisi aivan hyvin nukkua vähän aikaa, kerta ei tässä muutakaan ollut. Pian mustatukka siirsi kateensa Karasuun ja naurahti tuon etsiessä punkkeja ja muita lemmikeistään.
"Jotkut kuulemma ajavat eläimensä savun läpi, jolloin syöpäläiset kuolevat."
Cuivre hymähti vähän. Kaikkea sitä kuulikin aina matkoillaan. Tosin, ei haltia ollut itse koskaan kokeillut asiaa. Yleensä hän ei kokeillut mitä kuuli. Cuivre eli omilla opeillaan ja luonnon ehdoilla. Yleensäkkin hän ihmetteli, miten ihmiset selvisivät, kerta niillä ei yleensä ollut mitään havaintoa, miten luonnon seurassa oikein elettiin.
"Minne aijot mennä, kun sade lakkaa?"
Cuivre havahtui vähän ajatuksiinsa eikä edes tajunnut kysyvänsä jotain Karasulta, mutta pian tuo palasi takaisin hetkeen ja venytteli käsiään. Olisihan se ollut sääli erota jo nyt uudesta ystävästä, mutta jos Karasu menisi toiseen suuntaan, niin oli tarkoitus. Olisi aivan turhaa lähteä seuraamaan ja kärkkymään seuraa, jos he menisivät eri suuntiin muutenkin. Vaikka sinäänsä Cuivrelle ei ollut väliä, mihin hän menisi. Cuivre otti jälleen viittansa nuotion läheltä ja tarkasteli sitä. Riepu alkoi olla kuiva ja tulen jäljiltä vielä lämmin. Cuivre ojensi viittaa Karasulle.
"Jos sinulle tulee kylmä nukkuessasi."
Haltia hymyili ystävällisesti.

Karasu mietti hetken Cuivren kysyttyä, mihin tämä oli menossa myrskyn jälkeen.
"En tiedä vielä." Karasu lopulta totesi naurahtaen ja pörrötti hieman hiuksiaan.
Karasu katsoi haltijaan hieman hämmentyneenä ja otti tämän viitan vastaan.
"öh.. Kiitos. Mutta eikö sinun tule kylmä?" Karasu varmisti ja heilautti kerran viittaa, laskien sen sitten jääden Shiroin kanssa lämpöisen viitan alle.
Myös kaksi muuta sutta halusivat osansa emännän läheisyydestä ja käpertyivät tämän jalkojen viereen nukkumaan.
Karasu nojasi kevyesti taaksepäin ja nainen tunsi nukahtamisen olevan lähellä, hän ei ollut nukkunutkaan kunnolla vähään aikaan, kun piti pysyä liikkeissä, jottei ah-niin-armas-setä missään nimessä löytäisi veljentyttöään.
Karasy venytteli pitkään ja hymyili pienesti.
"Öitä." Karasu sitten sanoi, tai pikemminkin kuiskasi ja sulki kevyesti silmänsä.
hetken päästä susinainen kääntyi unissaan nukkuen nyt ikäänkuin kyljellään, jolloin pitkät, sysimustat etuhiukset valahtivat osittain naisen kalpeanoloisille kasvoille.

Cuivre naurahti hieman Karasun kysymykselle kylmyydestä.
"Tuskin. Pärjään kyllä."
Mustatukka hymähti pikkuisen, Karasun ottaessa hänen tarjoamansa apu vastaan ja käpertyessä viitan alle. Cuivre oli ollut aika kauan yksinäinen vaeltaja, mutta tuntui yllättävän hyvältä saada uusia ystäviä eikä seura tuntunut lainkaan niin pahalta, mitä olisi voinut olettaa. Cuivre pikkuisen lisäsi tulen hohdetta ja lämpöä, Karasun käydessä nukkumaan.
"Nuku hyvin."
Cuivre luultavasti ei nukkuisi tänä yönä. Hän pitäisi vahtia, jotta mikään ei uhkaisi Karasua tai hänen susiaan. Tosin, hän epäili eläimillä olevan niin hyvät aistit, että Karasu olisi kai hyvässä turvassa. Nukkumattomuus ei onneksi ollut mikään ongelma haltialle. Tuo pystyi muutamia päiviä aivan pirteänä ilman ongelmaa, vaikkei nukkuisi lainkaan. Skinfaxe tuhisi rauhallisena Cuivren takana, mutta haltia tiesi, ettei hevonen nukkuisi kovin sikeästi. Sen piti olla kuitenkin aina valmis juoksemaan pakoon petoja. Mutta nyt sillä ei ollut mitään hätää. Cuivre katseli uusia ystäviään ja alkoi hyräillä hyvin hiljaa. Se oli hyvin rauhallinen ääni, joka sointui yön ääniin hyvin. Ääni myös rauhoitti ja auttoi saamaan paremmin unta. Se toimi yleensä ihmisiin ja eläimiin, joten miksei myös susinaiseen?

Haltijan alkaessa hyräilemään hiljaa sekä Karasu, että sudet heilauttivat unissaan korviaan ja Karasun kasvoille nousi pieni hymy. Nainen nukkui sikeästi, kerrankin, mutta kuuli silti toisen kevyen hyräilyn.

Jo ennen aamun sarastusta sudet heräsivät syvään haukotellen. Shiroi ei siirtynyt emännän viereltä, mutta urossudet lähtivät luolan ulkopuolelle aamulenkille, aluetta tutkimaan.
Kun aurinko nousi, myös Karasun silmät aukesivät. Nainen oli nukkunut liikkumattomana koko yön ja pitkästä aikaa hän olis saanutkin nukuttua muutamaa tuntia pidempään. Karasu venytteli pitkään ja hipsi Cuivren luo, koska ei tiennyt nukkuiko tämä.
Karasu laski viitan haltija viereen ja hymyili.
"Kiitos lainasta, eipähän tullut kylmä." Sitten nainen palasi paikalleen ja nyökkäsi Shiroille.
"Mene vaan, mutta älä liian kauas." Myös susinaaras lähti kävelylle, mutta Karasu jäi luolaan istumaan, hiuksistaan takkuja sormillaan aukoen ja kimonon helmaa pölystä pyyhkien.
Tori nukkui yhä kivellään ja Karasu puhalsi linnun naamalle. Korppi nousi lentoon ja oli alkamassa raakkumaan, kun Karasu sulki sen nokan.
"Ssh. Ei heti aamusta tarvitse kiljua tyhmä." Nainen sanoi ja päästi irti linnun nokasta, jolloin se lensi nyreänä luolan edessä olevan koivun oksalle.

Aamu tuli varhain tai sitten Cuivre oli vain tottunut heräämään hyvin aikaisin. Hän heräsi jo ennen aurinkoa, levänneenä ja virkeänä. Haltia nousi istumaan ja venytteli hyvin makeasti jäseniään, käpertyen vielä hetkeksi takaisin nukkumapaikalleen. Cuivre oli pitkään pitänyt vahtia ja laulanut, mutta joskus aamuyöstä hänkin oli tuntenut tarvetta nukkua ja tuo oli päättänyt nukkua muutaman tunnin. Se todella oli tehnyt hyvää. Cuivre makasi paikallaan, silmät puoliummessa rentona. Skinfaxe oli jo ulkona laiduntamassa sateesta kosteaa ja raikasta ruohoa. Pisaroita kimalteli puiden lehdillä ja hämähäkinseiteillä kauniisti. Aamut olivat luonnossa niin kauniita. Oli ihan eri asia herätä kauniissa luonnossa, kuin keskellä kaupunkia. Oli hiljaista ja rauhallista, jotkin linnut olivat jo liikkeellä, auringon kivutessa ylöspäin rauhallisesti. Cuivre sulki silmänsä ja alkoi nukkua koiranunta, kuullen ja haistaen ympäristön, vaikka näyttikin olevan umpiunessa.
Cuivre hymyili vähän, kuullessaan Karasun heräilevän. Tuollekkin uni oli tainnut maistua. Cuivre kuuli, kuinka Karasu hiipi hänen luokseen ja laski viitan viereen. Miten kohtelias nainen. Mukavaa. Haltia ei kuitenkaan sen kummemmin viitsinyt nukkua, vaan nousi istumaan, Karasun puhuessa lemmikeilleen.
"Huomenta. Nukuitko hyvin?"
Cuivre kysyi rauhallisena ja kietoi viitan ympärilleen. Jotain heidän kannattaisi syödä. Eilisestä riistasta tuskin oli jäljellä, mutta eivätköhän sudet jotain löytäisi ja haltia voisi syödä marjoja ja juureksia, mitä nyt ikinä metsästä löytyikään. Mutta ainakin hän saattoi keittää teetä. Se oli aivan loistava asia, Cuivre ei päässyt aamuisin liikkeelle, ellei saanut kuppia kuumaa.

Karasu kääntyi katsomaan Cuivrea ja hymyili.
"Huomenta. Ihan hyvinhän minä, pitkästä aikaa sai nukkua pitkään. Entä sinä?" Karasu kysyi haltijalta ja naksautti sormiaan kevyesti.
Karasu nuuhkaisi ilmaa ja hymähti kevyesti.
"Ihanan raikas ilma noin myrskyn jälkeen." Karasu totesi ja heilautti pienesti korviaan, kun kuuli susiensa askeleet.
Sudet olivat käyneet ruoanhakumatkalla ja mukaan oli tarttunut muutama kala ja jotain kanalinnuntapaisia.
"Syökää te vain." Karasu nyökkäsi lemmikeilleen, nainen ei yleensä aamuisin syönyt. Yhden kalan hän sentään nappasi ja nuuhkaisi sitä.
"Yäh. Ei mikään paras haju, mutta ainakin on lois-vapaa kala. Haluatko sinä, vai syötkä edes lihaa?" Karasu kysyi vielä haltijamieheltä, Karasu ei juuri tiennyt toisen ruokatottumuksista.
Susinainen söi kalan nopeasti, samaan tapaan kuin muut söisivät leivän tai omenan tai muun.
Sudet söivät rauhallisemmin, mutta eivät nekään juuri hidastelleet, eipähän kukaan muu ehtisi viemään niiden saalista. Yksi kaloista kuitenkin katosi Torin toimesta, korppikin oli nälkäinen, muttei mikään hyvä ruoan hankkija.

Cuivre nuuhki myös ilmaa ja katseli ulos. Myrsky oli kaatanut joitain vanhoja puita, mutta sentään mitään katastrofaalista ei ollut tapahtunut. Luonto korjasi aina, minkä itse hajoitti. Haltia hymyili itsekseen ja käveli hieman ulos. Märkä ruoho teki pieniä viillon näköisiä jälkiä vedestä Cuivren housuihin ja kenkiin. Aamu oli ihanan raikas ja puhtaan oloinen. Luonto oli hehkeimmillään.
"Totta. Uskomattoman kaunista."
Cuivre hymyili ja katsahti hieman uutta ystäväänsä. Pian olisi taas aika jatkaa matkaa, lähteä molempien omille teille, mutta tästä jäisi Cuivrelle todella hyvä muisto. Ehkä he tapaisivat vielä uudelleen joku kaunis päivä. Sitä ainakin haltia toivoi. Mutta nyt, ei ollut vielä lähdön aika. Oli aika vielä kerätä voimia aamusta, syödä ja levätä. Nähtävästi sudet olivat jo löytäneet jotain murkinaa. Ainakaan se ei ollut Cuivren hevonen. Haltia kumartui vähän silittämään upeita susia. Cuivre ei ollut edes kuullut petojen lähtemistä. Nuo olivat varmaan olleet liikkeellä jo hyvin varhain. Karasun kysyessä haltian ruokailutottumuksista, Cuivre nosti kädet eteensä torjuvasti.
"En syö lihaa. Korkeintaan kalaa hätätapauksessa, mutta löydän täältä kyllä jotain kasviksia tai hedelmiä."
Cuivre hymähti. Jos halusi elää luonnossa, oli elettävä sen ehdoilla. Monet eivät löytäneet luonnosta juuri syötävää, paitsi riistaa, mutta Cuivre oli oppinut käyttämään jokaista kasvinosaa hyväkseen, jota vain saattoi. Hän oli oppinut elämäntavan nopeasti. Ja monesti Cuivre säilytti mukanaan hieman leipää.

Karasu nyökkäsi Cuivrelle. Nainen itse söi yleensä pelkkää lihaa, yleensä vielä raakana kun nainen ei tulta osannut käsitellä. Oli oikein luksusta jos sai kypsää lihaa tai edes leipää. Kasviksiin nainen ei yleensä koskenut, hedelmät vielä menivät.
"Susien kanssa on vaikea elää lihatonta elämää." Nainen naurahti ja refleksinomaisesti heilautti vielä omia sudenkorviaan.
"Auh." Karasu älähti ja hieroi toista korvanpäätään, kun paarma päätti haukata hieman hiukopalaa. Karasu heilutteli korviaan entistä kovempaa hätyytellen hyönteistä, ennenkuin kyllästyi ja nappasi sen käteensa, läväyttäen siitä luolan seinämään.
"Yäk." nainen totesi ja hieraisi peukalollaan paarman puremakohtaa. Tälläisinä hetkinä olisi hyvä olla ihmiskorvat, paarmat ja muut ötökät eivät pääsisi korviin niin helposti. Karasu pörrötti lähimpänä olevan suden, Haiiron päätä ja susivanhuksen häntä heilahti muutaman kerran sivulta toiselle.
Luolan suuaukon ohi leijaili hiljalleen perhonen ja Akira hymähti itsekseen.
"Onneksi kaikki ötökät eivät ole inhottavia." Nainen mietti ääneen ja naputti hiljaa kynsillään luolan lattiaa.

Cuivre katseli rauhallisena heräilevää metsää ja sitten Karasua, hymähtäen naisen sanoille. Tokihan se niin oli. Seurassa oli parempi olla nirsoilematta, varsinkin, kun kyseessä oli susia tai muita petoja. Piti elää niiden ehdoilla. Cuivre vaan ei millään voisi syödä lihaa. Hänestä olisi kamalaa tappaa tai tietää, että olento olisi tapettu hänen ravinnokseen, vaikka löytyi aina kasviksiakin. Tosin, Karasu näytti sen verran sudelta, että eiköhän tuo ollut oppinut hyvin elämään niiden ehdoilla. Haltia ei voinut olla pikkuisen hymähtämättä, Karasun saadessa kiusakseen paarman. Se sai kokea nopean kuoleman, Karasun läimäyttäessä hyönteisen seinään. Asiaan Cuivre ei sanonut mitään, mutta hän ei olisi tappanut turhaan hyönteistä.
"Minusta mitkään eläimet eivät ole inhottavia."
Cuivre hymähti vähän ja katseli perhosta, joka lenteli ohi luolan. Cuivre ojensi varovasti kättään ja sai perhosen laskeutumaan sille.
"Tietenkin jokaisella on tapansa elää, mutta pyrin kunnioittamaan kaikkia luontokappaleita."
Cuivre hymähti, perhosen tepastellessa hänen sormillaan rauhallisena, tuntosarvet välillä liikahdellen.
"Ilman yhtä elollista ei ole toistakaan."
Haltia mutisi ja kohotti jälleen kättään. Perhonen nousi siivilleen, lähtien lepattamaan kohti metsää. Olisi aika jatkaa matkaa, Cuivren ainakin. Hänen pitäisi löytää syötävää ja muutenkin päästä liikkeelle. Minnekköhän Karasu oli matkalla? Cuivre ainakin kävisi seuraavassa kylässä ostamassa jotain syötävää pahan päivän varalle.
"Minun on aika jatkaa matkaa. Entäs sinä?"
Cuivre katsahti kysyvänä uutta ystäväänsä.

Karasu katsoi pienesti hymyillen Cuivren sormelle laskeutunutta perhosta.
"Niin.. Kirput ja punkit ovat kyllä täysin hyödyttömiä.." Karasu mutisi ja venytteli pitkään nousten sitten seisomaan ja nojaten seinään.
"Kaikilla on omat mielipiteensä. Itse en juuri muista eläimistä pidä kuin susista ja muista koiraeläimistä." Karasu mietti ääneen ja Tori raakkui vastalauseeksi.
"Linnutkin ovat siedettäviä." Nainen tuhahti lintuaan mulkaisten ja hymyili.
"Eikä minulla mitään muitakaan eläimiä vastaan ole, paitsi juuri noita ärsyttäviä ökkömönkiäisiä. Mutta näiden parissa olen tottunut elämään." Karasu mietti ja antoi susilleen merkin nousta ylös.
"Meidänkin pitäisi jatkaa matkaa, pitäisi käydä jonkin sepän tai muun luona terotuttamassa Okamikenshin terä." Karasu mietti ja pyyhkäisi kevyesti sormellaan miekkansa terää.
"Ihmiskylistähän heitä löytää, mutta sudet saattavat tuottaa ongelmia, eivätkä useimmat ihmiset muutenkaan ole suopeita meitä kohtaan." Karasu mietti laskien katseensa luolan lattiaan. Meillä Karasu viittasi puoliverisiin, hän oli nuorempana saanut kokea erittäin hyvin sen, kuinka paljon jotkut halveksivat puoliverisiä ja yhä tuo sama jatkui.
Karasu tuijotti mietteisiinsä vaipuneena luolan lattiaa ja Shiroi töyttäisi emäntäänsä kevyesti kirsullaan kämmenselkään. Karasu nosti laski kätensä suden päälaelle ja silitti koiraeläimen pehmeää turkkia pienesti.
"Täysiverisenä haltijana sinulla ei taida olla samaa ongelmaa?" karasu sitten hymähti katsoen sivusilmällään Cuivreen. Niin, Karasu ei toivonut mitään muuta sen enempää, kuin että olisi syntynyt täysiveriseksi demoniksi.
Sitten nainen vilkaisi taivaalle.
"Milloinkohan on seuraava uusikuu? Siihen mennessä täytyisi löytää metsää suojaisampi paikka." Karasu mietti ääneen, ihmismuodossa ei metsässä olisi turvallista olla.

//Hieman sekavaa..//

Cuivre sytytti käsiinsä tulisen pallon ajatuksissaan ja alkoi muotoilla sitä. Ensin siitä tuli syöpäläinen, sitten pikkulintu ja lopulta haukka.
"Kaikki tässä maailmassa on tasapainossa ja kytköksissä toisiinsa. Syöpäläiset voivat olla meistä inhottavia, mutta niitä syövät pikkulinnut ja pikkulintuja haukat. Miten voit sanoa, että ne ovat hyödyttömiä? Mikään tämän maailman olennoista ei ole hyödytön, jokaisella on tarkoituksensa."
Cuivre hymähti ja puristi tulipallon nyrkkiinsä, jolloin se sammui kokonaan. Cuivre ei mitenkään halunnut riidellä asiasta Karasun kanssa, hän oli vain niin lempeä luonteeltaan ja pyrkin kunnioittamaan kaikkia, jotka elivät tässä maailmassa, vaikkei kukaan muu niiden tärkeyttä nähnyt. Se oli tietysti jokaisen oma asia, miten maailman näki. Mutta aiheet muuttuivat pian. Heidän molempien pitäisi jatkaa matkaa lähimpään kylään. Mikä se sitten mahtoi olla.. Cuivren piti pohtia hetken asiaa, hän ei ollut täysin varma.
"No paras lähteä, että olemme perillä ennen iltaa."
Cuivre käveli ulos luolasta ja tammansa luokse. Skinfaxe pärskähti hiljaa ja tuli isäntäänsä vastaan, antaen tuon silittää kaulaansa ja päätään. Susiin Skinfaxe suhtautui edelleen pienellä epäluulolla, se kuului eläimen luonteeseen ja vaistoihin, mutta se luotti haltiaansa, joka kuiskaili eläimelle ystävällisiä sanoja.
"No jaa... Ihmiset eivät aina katso haltioita hyvällä, koska ovat joskus kateellisia meille. Pitävät ylpeinä ja hankalina, joten en minäkään ole ihan joka paikkaan tervetullut. Mutta jos kaipaat uutta terää miekkaasi, suosittelen haltiaseppiä. He tekevät töitä yleensä paremmin kuin ihmiset."
Cuivre hymähti vähän ja pikkuisen rapsutti Skinfaxea. Tosin, haltia jäi pohtimaan Karasun sanoja.
"Uusikuu... Tietääkseni... Seuraavana yönä, ellen pahasti erehdy. Miten niin?"
uteliaana Cuivre katsahti Karasua.

"Niin. Mutta jos saisin päättää, olisin ennemmin kadehdittu kuin halveksittu." Karasu naurahti. Nainen saattoi vaikuttaa hieman itserakkaalta, mutta olihan hän sitäkin.
Karasu nosti kasvonsa Cuivreen tämän mainitessa jotain haltijasepistä.
"Tiedätkö mistä heitä voisi löytää?" Karasu kysyi ja vilkaisi ulos. Sitten nainen kuuli Cuivren vastauksen uudestakuusta. Jo seuraavana yönä? Naiselle tulisi kiire, todellinen kiire.
Karasu huokaisi ja astui haltijan perässä luolasta.
"Muutun silloin tavalliseksi ihmiseksi." Karasu vastasi hiljaa. Hän kertoi itsestään ehkä liikaa, mutta haltija oli ansainnut naisen luottamuksen.
"Palaudun normaaliin hahmooni auringon noustessa." Karasu lisäsi ja potki pikkukiviä ajatuksissaan.
"Monien puolidemoneiden kirous." Karasu hymähti pienesti. Hän vihasi heikkoa ihmiskehoaan, jota joutui kestämään aina kerran kuussa, tuo lyhyt aikakin oli liikaa ja tuntui heikentyneestä olennosta ikuisuudelta. Taas yksi syy, miksi olisi parempi olla täysverinen demoni.
Karasu läimäytti kätensä reittään vasten ja sudet siirtyivät luolasta emäntänsä vierelle. Myös Tori lensi ulos luolasta, kiertäen tuota pientä joukkiota.
Karasu nosti kättään antaen miekan terän nojata olkaansa. Ehkä sillekkin pitäisi hankkia jonkinmoinen huotra, mutta sopivaa ei ollut Karasun matkaan vielä tarttunut. Karasu vajosi taas ajatuksiinsa, Karasu kuvitteli elämäänsä täytenä demonina; hän pystyisi muuttumaan sudeksi, osaisi magiaa, eikä olisi välttämättä törmännyt siihen kirottuun manaajaan.. Karasu sipaisi toisella kädellään kohtaa johon kyseinen manaaja joskus oli demonimerkin loihtinut. Tuo merkki heikensi Karasua pyhiä voimia vastaan entisestään ja senkin hän sai, koska koetti saada voiman tulla täydeksi demoniksi. Karasu puristi kätensä nyrkkiin ja puraisi mietteliäänä huultaan, kasvoillaan kiukkuinen ilme.

Cuivre tarkkaili ystäväänsä melkeinpä pistävällä katseella ja hymähti hieman.
"Puhut itsestäsi, kuin olisit kirottu."
Cuivre hymähti ja laittoi suitsia Skinfaxelle. Tamma pärskähti hieman, mutta seisoi kiltisti paikallaan ja antoi Cuivren laittaa suitset hänelle. Tottuneesti haltia kiinnitti remmit ja taputti hevostaan.
"Voin hyvin pitää sinulle seuraa seuraavan yön, mikäli sitä kaipaat ihmismuotosi takia?"
Cuivre katsahti kysyvänä Karasua. Hän ei halunnut tietenkään loukata naista, mutta tuon ääneestä saattoi epäillä, ettei ihmismuoto suuremmin houkuttanut Karasua. Puoliverisyys saattoi myös olla enemmän siunaus kuin kirous. Omasi molempien rotujen paremmat puolet, saattoi tehdä enemmän. Cuivre muisti taistelleensa olentoa vastaan, joka oli puoliksi haltia, puoliksi vampyyri. Hän oli hävinnyt silloin ensimmäistä kertaa elämässään.
"Se voi olla suuri etu olla puolikas. Usko pois vaan."
Cuivre hymähti ja nousi jo valmiiksi hevosen selkään. Skinfaxe heitteli päätään ja tepasteli innokkaana, se halusi jo liikkeelle. Eläin ei ymmärtänyt, mitä haltia oikein odotteli. Miksei menty jo?
"Haluatko kenties kyydin? Sinun ei tarvitse kävellä. Tietääkseni lähes koka kaupungista voi löytää haltiaseppiä. Sen verran rotuni on laajalle levinnyt."
Cuivre ojensi hieman kättään, vetääkseen myös Karasun istumaan hevosen selkään. Itseasiassa Cuivre oli utelias näkemään, millainen Karasu mahtoi ihmisenä olla. Hän oli jo niin tottunut susinaiseen tuollaisena, että muutos voisi tehdä hyvää. Oppisi katsomaan enemmän, kuin yksien silmien lävitse.

Karasu hymähti pienesti.
"Ei puoliverisyydestä minulle tähän mennessä hyötyäkään ole ollut." Nainen totesi ja hymyili haltijalle.
"Kiitos, kyllä seura kelpaisi, kun ihmismuodossa olen huomattamasti heikompi kuin normaalisti." Karasu sanoi ja tarttui haltijan ojentamaan käteen, nousten tuon ratsun selkään. Karasu tiputti miekkansa maahan ja Kuroi nosti sen varovasti hampaisiinsa.
"Seuratkaa." Nainen sanoi susilleen, jotka olivat valmiita lähtöön. Tori laskeutui Haiiron selänpäälle, painaen kyntensä nuoliviiniin jota harmaantunut susi selässään kantoi.
"Minulle on koitunut vain ongelmia puoliverisyydestä.. Tai ainakaan en muista mitään hyvää." Karasu hymähti. 'Paitsi äitini..' Karasu lisäsi ääneti.
"Koska suurimman osan elämästäni olen ollut vainottu ja halveksittu, ei puoliverisyys ole oikein mukavia piirteitään näyttänyt. " Karasu hymähti sarkastisesti, mutta naisen äänessä kuului haikeus.
Naisen vaipuessa mietteisiinsä sudet katsoivat emäntäänsä hieman surumielisesti ja Karasu vilkaisi lemmikkejään.
"Ei mitään hätää. Kuhan muistelen." Karasu hymyili ja huokaisi sitten.
"No, joko mennään? Ollaanpahan ajoissa kylässä." Karasu sanoi sitten jo hieman pirteämmin, mitä nyt muita huolillaan ja angstailuillaan vaivaamaan.