Vapaa ilta (sovittu)

"oih, kiitos" Mai sanoi ja katsahti vielä kerran olkansa yli taulua, jonka hän veisi mukanaan ja oli jo päättänyt sijoittaa sen olohuoneen seinälle. Sitten nainen seurasi Desmondon perässä käytävältä makuuhuoneeseen ja pysähtyi ovella.

Ensimmäisenä hän huomasi koskemattoman näköisen sänkyn, joka oli tummaa puuta ja todella nätti. Mai mietti, olikohan se yhtä hyvä nukkua, kuin miltä se näytti? Noh, hän tuskin kokeilisi sitä ja sen pehmeyttä. Sitten Mai katseli ympärilleen ja puraisi huulta. Ainoa valonlähde oli merilyhty, mikä ihmetytti naista. Missä ikkuna on? Nainen katseli hämmentyneenä ympärilleen, mutta katse kohdistui sen jälkeen Desmondoon, joka käveli ensimmäisen taulun luo, joka esitti kallioluotoa merellä. Se oli nätti ja jotenkin Maista tuntui, että Demondo ei myisi sitä, koska siinä oli tietynlaista kauneutta, uljautta, kun kallio kohtasi meren.
"tämä on nätti" Mai sanoi hymyillen ja seurasi Desmondoa toiselle taululle, missä oli juhlat ja valko- ja mustaihoinen tanssivat ihmisten keskellä. Taulussa oli paljon yksityiskohtia ja Mai katsoi sitä läheltä, ja ihasteli, kun sormuksien ja korvakorujen pienimmätkin yksityiskohdat näkyivät. Tauluun oli varmasti mennyt aikaa!
"miten pitkään sinulla meni tähän? yksityiskohtien luomiseen on saattanut mennä hieman aikaa?" Mai kysyi ja katsahti sitten viimeistä taulua, joka esitti tyhjää oopperasalia.
"kuinka niin?" Mai kysyi, kun Desmondo kertoi taulun kuvastavan aika paljon itseään.

Desmodo muisti kun hän oli aloittanut taulun. Hän oli tehnyt kymmeniä luonnoksia, ensimmäiseen hän oli piirtänyt kaikki henkilöt omille paikoilleen, ja seuraaviin jokaisen henkilön tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Lopulta hän oli luonnoksista mallia ottaen piirtänyt jokaisen tarkasti ja yksitellen kuvaan. Aloittaessaan maalaamista, oli maalaus näyttänyt suttuiselta ja sotkuiselta, kuin hänen omat ajatuksensa. Ja kun taulu oli vihdoin valmis, ei siinä ollut yhtään kohtaa, mihin pensseli ei olisi osunut tai luonnoskynä hipaissut. Samoin oli Desmodo, hänessäkään ei ollut kohtaa, mihin ei ollut luonnostelun jälkeen pensseli jättänyt käymättä. Molemmat olivat hyvin yksityiskohtaisia, taulu ja nainen, vaikka yhdessä vaiheessa kaikki oli vain niin sotkuista.
"Kauankohan siinä olisi mennyt? Pari kuukautta ainakin, aloitin silloin kun lumi alkoi sulaa, ja olin valmis kun ensimmäinen lintu lauloi aamulla ulkona."
Desmodo muisteli, tauluun oli mennyt ikuisuus, mutta se oli sen arvoinen.
"Se kuvastaa minua siksi, että kun se oli väriä vaille valmis, näytti se todella sotkuiselta ja rumalta. Mutta kun kulutti aikaa, siitä tulikin yksityiskohtainen ja kiinnostava, vaikka samat sotkut ovatkin yhä taustalla."
Dae selitti. Pikkuhiljaa Desdo alkoi pitää Maista yhä enemmän ja enemmän, ja siksi valehteleminen alkoi tuntua ikävältä. Hänen olisi kerrottava mikä hän on, mutta vasta sitten, kun Mai olisi ulkona, ettei tuo luulisi naisen käyvän tuon kimppuun.

"vain pari kuukautta? luulisi että tähän olisi mennyt pidempään... se näyttää toden tuntuiselta... luulisi että kuvan henkilöt tulevat maalauksen läpi tänne tanssijaisia viettämään" Mai ihasteli ja hymyili hiukan. Tanssijaiset. Sellaiset olisi ihanat. Vaikkakaan, hänellä ei olisi aikaa, koska loukkaantuneet eläimet tarvitsisivat häntä.
Kun Desmodo kertoi, miksi taulu kuvasti häntä, Mai nyökkäsi.
"minusta sinä olet kiinnostava ihminen, vaikka en olekkaan kuluttanut paljoakaan aikaa kanssasi" Mai sanoi hymyillen ja katsahti vielä kerran oopperasali taulua, ennenkuin kääntyi Desmondon puoleen.

Mai ei voinut ihailematta naisen hiuksia, hieman punertavia silmiä ja Maista tuntui, että Desmondo on vahva ja persoonallinen ihminen.
Tällä oli vahva ote väreihin, eikä tämä ollut ujostellut häntä.
Mai piti Desmondosta, tästä metsän asukista, joka soitti kauniisti ja teki kauniita tauluja.

No jos Mai tietäisi, että Des olisi vampyyri, ei tuo ihmettelisi yhtään, miksi aikaa oli kulunut niin vähän. Dae ei tarvitse unta, joten hön kykenisi maalailemaan taulua niin pitkään kuin tahtoi. Kokonaisen päivän vaikka, jos inspiraatio riitti. Siksi taulun maalaamiseen oli kulunut niin vähän aikaa.
"En silloin oikein muuta tehnytkään, kuin maalasin tätä taulua."
Dae vastasi selitykseksi, koska vielä hän ei ollut valmis kertomaan vanpyyriuttaan.

Main seuraavat sanat saivat Daen värähtämään, hymy hyytyi tuobn huulilta, ja hän alkoi purra hampaitaan yhteen. Katumuksen pisto tuntui vahvana Desin sydämen luona, ja tuo käänsi katseensa pois naisesta. Ihmisestä, joka oli niin haavoittuvainen.
"Mukava kuulla, että pidät minusta."
Des vastasi hiljaa, ja liikahti pois taulun luota. Varjon lailla nainen meni kauimmaiseen nurkkaan Maista, ja istuutui selkä naista kohden sängynreunalle. Nyt se sitten alkoi, hän menettäisi ensimmäisen ystävänsä, koska se vitun mulkku oli mennyt puraisemaan häntä!
"Oletko ihmetellyt, miksi täällä ei ole keittiötä? Tai miksi ikkunat on peitetty, ettei auringonvalo pääse sisään? Oletko ihmetellyt, miksi ihoni on näin kalpea? Jos et, olet liian sinisilmäinen muuhun maailmaan katsottaessa."
Des tunsi käsiensä vapisevan, ja tuo katsoi jalkoihinsa epävarmasti.
"Toivon, että luottaisit minuun tämänkin jäkeen, mutta jos tahdot, saat kyllä lähteäkkin. Minä olen vampyyri."

"aah, no se selittäisi sitten hieman asioita" Mai sanoi, kun Desmondo kertoi, että ei ollut taulua maalatessa tehnyt paljon muuta. Mailla ei riittäisi aika mihinkään, koska hän piti huolta eläinliikkeestä melkeinpä 24/7. Ja koska eläinliike oli hänen asuntonsa alakerrassa, hän kuuli, jos joku toi lemmikkinsä tai kuolemaisillaan olevan kulkukoiran, paukuttaen niin pitkään ovea, että Mai tulisi avaamaan. Kaikki olettivat Main olevan aina kotona: Mai, luotettava ja kiltti tyttö. Ajatus ärsytti nyt, kun sitä mietti, mutta ärtymys meni pian ohi ja hän hymyili Demondolle, ennenkuin kääntyi taas katsomaan ensimmäistä kallio luoto merellä taulua.

Hän ei siis nähnyt, kun toisen naisen hymy hyytyi, mutta kuuli tämän sanat.
"olet niin mukava... ja persoonallinen tauluista päätellen" Mai sanoi, selkä toiseen päin, eikä hän kuullut, kun toinen oli siirtynyt kauemmas, mutta Demondon sanat saivat Main kääntämään katseensa naiseen, joka istui slekä häneen päin.
"kyllä minä olen ihmetellyt... mutta en vain ole löytänyt selitystä sille" Mai sanoi suoraan, koska oletti, että Desmondo haluaisi hänen olevan rehellinen.
Vampyyri? Mai katsahti Desmondon selkään ja pieni hihitys karkasi huulilta, ennenkuin hän sulki sen kädellään. Toivottavasti Desmondo ei suuttuisi, että hän epäili tämän sanomista.
"eikös vampyyrit ole satua? lasten pelottelua varten?" Mai kysyi. Hän ei voinut uskoa toista vampyyriksi. Jos tämä olisi se "peto" mistä hänen isänsä oli lukenut, kreivi Draculasta ja muista vampyyreistä, Demondo olisi varmaan jo purrut häntä? Tai jotain muuta, ei Mai tiennyt vampyyreistä sen enempää, mitä satu kirjoissa luki.

Adrenaliini jyskytti Desin takaraivoon ja tuo kuuli sydämensykkeen korvissaan. Oikastaan sydämensyke oli illuusiota, hänhän oli teoreettisesti jo kuollut. Des nieleskeli, lipaisi huuliaan ja piti vapisevia käsiä sylissään. Miten asia osasikaan olla näin vaikeaa. Vähemmän naista olisi satuttanut ja suututtanut se, että Mai olisi häipynyt pelosta vapisten pois, kun se että tuo ei uksonut. Hitaasti Desmodo nousi seisomaan, ja kääntyi katsomaan Maita punaisilla silmillään.
"Tarua. Paskat, minäkin luulin niin kauan kunnes minua purtiin."
Desmodo sanoi jäisellä ja sarkastisella äänellä.
"Katso minua! Minulla on valkoinen jääkylmä iho eikä pulssia tunnu. Saat kokeilla jos et usko. Minulla on punaiset silmät, pakenen aurinkoa, en tarvitse ruokaa saatikka unta. Asun yksin metsän keskellä, avasin oven sinulle ihmeen nopeasti, ja taisin liikkuakkin miltei ääneti. Ja katso näitä hampaita!"
Desin äänestä kuului, että tuo oli tosissaan. Kuitenkin tuon ääni vapisi, vapisi oikein kunnolla, niin että näki selvästi, kuinka vampyyrin oli vaikea kertoa asiaa. Lopetettuaan puhetulvansa, Dae irvisti ja näytti teräviä kulmahampaitaan, jotka tuo oli tähänasti pitänyt piilossa. Vapisten Desmodo lysähti istumaan sängylle.
".. mutta vaikka olenkin tämä tarujen peto, olen erilainen. Pärjään enimmäkseen eläinten verellä, ja tarvitsen vain kerran kuussa ihmisten verta. Onneksesi ehdin palata saalistamasta juuri ennenkuin sinä saavuit talooni. Muuten en voisi olla seurassasi syömättä sinua. Ja koska olen kylläinen, kykenisin pitämään itseni jotenkuten kurissa, jos vuotisit hieman verta. Mutta älä kokeile. Jos haistan kunnolla ihmisen veren, minusta tulee se peto, joka on niissä saduissa."

Mai astahti taaemmas, kun näki suuttumuksen naisen kasvoilla. Voi ei. Hän oli pahoittanut toisen mielen, vaikka toinen oli kai asiansa sanonut vakavana. Mutta Mai ei voinut uskoa, että maailmassa on vampyyrejä. Hän oli kuvitellut ne taru olennoiksi!
Mutta kaikken eniten Mai säikähti nyt Desmondon äänensävyä, ei tämän punaisia silmiöä, jotka näyttivät kipinöivän suuttumuksesta.
Desmondo kertoi lisää tuntomerkkejä ja asioita, mitkä viittaisivat hänet vampyyriksi, ja Mai perääntyi jälleen askeleen nähtyään toisen terävät kulmahampaat.
"s-sinä siis olet oikeasti vampyyri?! Anteeksi että en uskonut, mutta.. vaikka sydämesi ei pumppaa, ihosi on kalpea ja silmäsi punaiset, olet minun mielestä lempeä nainen, äskeistä purkausta lukuun ottamatta" Mai sanoi käsi sydämellä, mutta silti ei uskaltanut mennä lähemmäs Demondoa, koska tämä näytti vieläkin vapisevan raivosta.
Kun violettitukkainen nainen kertoi, että oli jo syönyt ja että hän ei olisi välittömässä vaarassa, Mai liikahti hieman mutta pysähtyi.
Emmittyään hetken, Mai käveli sänkyn reunalle ja isathti toisen viereen.
"miten sinä sait pureman?" nainen kysyi ja mietti, uskaltaisiko laittaa ystävällisesti käden toisen harteille, mutta päätti jättää sen tekemättä.

Desmodo hiljeni, niin hiljeni hetkeksi koko huonekkin. Pienen hekten aijan painostava hiljaisuus sinkoili kaksikon välillä, ja Des tunsi taas ahdistuksen purkautuvan sisällään. Naisen teki mieli palata pienon ääreen, tai maalata, mutta kerrankin hänellä olisi ehkä mahdollisuus oikeasti puhua asioistaan. Se saattaisi ainakin helpottaa.
Desmodo nosti päänsä käsistään hämmästyneenä tuntiessan toisen istuutuvan vierelleen. Tuon punaisissa silmissä oli hämmästystä, ja ihailua, tuota ihmisnaista kohtaan.
"E-Etkö sinä pelkää minua?"
Dae kysyi hämmästyneenä, ja iloisestyi yllättyneenä, siitä että Mai oli tullut hänen vierelleen istumaan.
Main kysymys iski Daea kasvoille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Des joutui sulkea silmänsä, ja painaa kädet syliinsä ja vetämään henkeä useaan otteeseen, että sai itsensä kasatuksi.
"Se on pitkä ja kivulias tarina, mutta ilman sitä en olisi näin hyvä taitelija. Puran nimittäin kaiken surun, ilon ja onnen tauluihin sekä musiikkiin."
Hetkeksi Desmodo vaipui ajatuksiinsa, ja ravisti sitten violetteja kutrejaan.
"Niin siitä puremisesta. Eräs miesvampyyri leikki kanssani, puri vasta kun oli saanut haluamansa. En olisi tahtonut puremaa, mutta en voinut sille mitään. Onnekseni hän opetti minut hyväksi vampyyriksi, ja hölmönä rakastuin häneen. Kun olin tarpeeksi kokenut vampyyri, hän hylkäsi minut kuin käytetyn maalipurkin."
Daen äänessä kuului kipua ja surua, mutta myös se, että asia oli käsitelty ja miltei päästy ylitse.

Desmondo näytti hämmentyneeltä, tämän nähtyä että Mai tuli tämän viereen.
Nainen näytti siltä, että oli uskonut Main juoksevan pää kolmantena jalkana ulos.
"en... pitäisikö minun?" Mai kysyi, ja hymyili hiukan. Sitten hän laittoi kätensä toisen naisen olalle, koska oletti, että tämä ei suuttuisi hänelle siitä. Vaikka Mai ehkä oli tuntenut Desmondon alle puoli tuntia, hänestä tuntui, että he olisivat olleet jo pitkään ystäviä, mutta eivät vain tienneet kaikkea toisistaan.
Mai antoi toiselle aikaa, kysymyksensä jälkeen, koska Demondo näytti kokoavan itsensä.
Lopulta Desmondo alkoi kertomaan tarinaansa, miten eräs mies oli muuttanut hänet vasten tahtoaan, ja kuinka Desmondo oli rakastunut tähän ja lopuksi joutunut miehen hylkäämäksi!
"kamalaa!" Mai sanoi käden takaa, jonka hän oli laittanut suun eteen.
Desmondo kuulosti todella surulliselta ja Mai tiesi, että tätä koski.
"mutta olet pärjännyt hyvin ilman häntä, vai mitä? Minä nimitäin tiedän, että olet itsenäinen, rohkea ja ylväs nainen, joka pääsee jokaisen vastaan tulevan ongelman yli!" Mai yritti rohkaista toista ja hymyili sitten hieman.
Mai hymisi hieman ja katsahti sitten Desmondoon ja punastui.
"haluaisin halata sinua ja kertoa, että tästä lähin olen tukenasi, mutta haluan tietää, että että jos halaan sinua nyt, ethän karkaa käsieni alta?" Mai kysyi. Kaikki eivät olleet halaaja tyyppiä ja Mai halusi varmistaa näin enemmän Desmondosta.

Niin. Pitäisikö Main pelätä Desmodoa? Hieman kyllä, teveellä tavalla. Sillä jos nainen joskus sattuisi tulemaan Daen tielle tuon ollessa metsällä, tai nälkäinen, olisi hyvinkin mahdollista, että Mai pääsisi hengestään. Silloin kun vampyyri pääsi kosketuksiin veren kanssa, tai sen hajun kanssa nälkäisenä, hän olisi todellakin se satujen peto. Des kykenisi murhaamaan kadullisen ihmisiä vailla tunnontuskia, ja leikkimään verellä kuin kissa hiirellä, niin kauan kun hän oli nälkäinen. Mutta kun nälkä katoaisi, ja nainen huomaisi hävityksen, olisi järkytys ja suru suuria.
"Sinun pitää vain totella silloin, kun käsken sinun häipyä, jos henkesi on kallis. Itsehillitäni veren kanssa on omaa luokkaansa, mutta ei murtumaton."
Dae vastasi rehellisesti Main kysymykseen. Miksi hän olisi valehdellut toiselle vain siksi, että Mai pitäisi henkisesti itsensä kasassa. Mielummin sentä elävänä, ja unohtaisi Desin, kuin kuolleena ystävättären tappamana.
"Tottakai pärjään ilmän häntä. Siitä on jo vuosisatoja. Melkein."
Dae vastasi piristyneempänä, ja tunsi haikeaa tunnetta avautumisensa johdosta. Mai oli ensimmäinen olento maan päällä, joka tiesi Daen verettäjän tarinan.
"Saat halata."
Dae sanoi virnistäen.

Kun Desmondo vastasi hänen kysymykseensä, tai noh, oikeastaan varoitti, että hänen pitäisi paeta, jos nainen niin käskee, Mai hämmästyi, mietti hetken aikaa hiljaa ja nyökkäsi sitten.
"hyvä on" Mai sanoi vielä lopuksi, vaikka hän mietti samalla, tulisikohan sellaisia tilanteita, että hänen pitäisi juosta karkuun Desmondoa? Ajatus oli hieman pelottava, mutta myös hieman jännittävä. Olisiko Desmondo veren haluissaan unohtanut hänet ja purisi häntä vai oliko kyseessä joku muu vampyyri juttu? Mai uskoi, että jos he joutuisivat siihen tilanteeseen eikä Mai pystyisi jostain syystä juoksemaan pakoon, Desmondo yrittäisi olla purematta häntä. Tai ainakin nainen toivoi niin. Ääh, hänen pitäisi lukea jokin vampyyria koskeva kirja, että hän tietäisi enemmän näistä jutuista, satu kirjoista tuskin olisi hyötyä.
Mai puri huultaan.
"onko totta, että että pyhä vesi, vaarna ja risti satuttavat tai tappavat sinut vai onko se pelkkää satua?" Mai kysyi. Ei sillä, että hän aikoisi käyttää mitään näistä Desmondoa vastaan, mutta olisi hauska tietää, kuinka oikeassa tai väärässä satukirjat ovat.
"vuosisatoja?! saanko kysyä, monta vuotta sinä olet?" Mai kysyi ihmeissään.
Desmondo oli päässyt miehestä yli vuosisatoja sitten? Huh!
Kun Desmondo antoi luvan halata, Mai naurahti onnellisena ja kietoi kätensä naisen ympärille.
"kiitos... en tiennyt, oletko halaaja tyyppiä" Mai sanoi hymyillen, rutisti Desmondoa ja päästi irti iloinen ilme kasvoillaan.

Desmodo huokaisi mielessään helpotuksesta. Oli mahtavaa kuulla, ettei tuon tarvitsisi pelätä ystävättärensä jäävän hampaisiinsa. Oikeasti Des pelkäsi moista silti, vaikka luottikin siihen, että Mai olisi viisas, eikä leikkisi tuon kanssa.
"Hyvä."
Desmodo vielä reagoi ystävättärensä vastaukseen.
"Pyhä vesi, vaarna ja hopea tosiaan tappavat meidät. Mikään muu tosin ei tee muuta kuin satuta. Miksi kysyt?"
Des sanoi, kysyessään tuon ääneen hiipi pieni epäilys. Mitä jos tuo olikin vain hemmetin mahtava vampyyrinmetsästäjä. Epäilevyys hiipi Desin katseeseen, muttei muuhun olemukseen.
"Olen elänyt päälle nelisensataa vuotta."
Halatessaan ystävätärtään, Des hengitti suun kautta, ettei janoaisi Maita.
"Mitäs me tehtäisiin. Onkos ideoita?"
Des kysyi.

Kun Desmondo kertoi, mitkä asiat voisivat tappaa hänet ja muut kaltaisensa, Mai nyökkäsi hieman. Eli tarinat olivat totta. Mutta Desmondo ei ollut maininnut ristiä, vaikka eihän Mai kantanutkaan sellaista, että se olisi jokin este halailulle tai vierekkäin istumiselle.
"halusin tietää pitävätkö tarinat totta... aika paljon samankaltaisuutta huomaa, mikä on melko ihmeellistä! Luulin niitä saduiksi, jonkun keksimäksi, että pikku lapsi saisi sydämensä kyllyydestä kantaa puu vaarnaa mukanaan suojanaan, mutta sillä ei olisi tehoa! Mutta en tiennyt hopeasta... luulin sen olevan ihmissuden heikkous... onko niitä täällä?" Mai kysyi. Häntä alkoi kalvamaan ajatus, että hän eli maailmassa, mistä ei tiennyt. Vampyyrejä, ihmissusia, keijuja, yksisarvisia! Ajatus oli innostava, vaikka ajatus ihmissuden tapaamisesta pimeällä kujalla pelottikin.
Mai ei huomannut Desmondon epäilevää katsetta, koska oli uppoutunut hetkeksi mietteisiin.
"neljä sataa vuotta!" Mai sanoi hämmästellen ja katsoi epäilevänä naista.
"et näytä päivääkään yli 20 vuotiaalta naiselta!" Mai sanoi ja kikatti hieman.
Desmondo näytti häntä nuoremmalta, mikä hieman nauratti. Toinen oli neljäsataa vuotta!
Kun Mai kuuli naisen kysymyksen, hän kallisti päätään ja hymisi.
"en tiedä, mitä itse haluaisit tehdä?" Mai kysyi ja sipaisi kiehkuran korvan taakse.

"Suurin osa vampyyreitä koskevasta kirjallisuudesta onkin fiktiota, joka on toisaalta vain hyvä juttu, että kaikki eivät tiedä tarkalleen, millä meitä tapetaan. Ei olisi nimittäin kivaa, jos tarvitsisi joka ikistä olentoa pelätä, paitsi lajitoveriaan."
Des sanoi, vaikka tiesi hieman pelkäävänsä jokaista, joka vain vähänkin tiesi, miten hänet kuuluisi tappaa. Kuolemattomuus toi mukanaan suuremman pelon kuolemasta, kun ihmisenä sitä ei voinut välttää. Vampyyrina kuoleman taas kykenisi välttämään vaikka kuinka helposti.
"Ihmisusia, haltioit, demoneja, ihmisiä kaikkia noita on kyllä täällä. Suurin osa pysyy piilossa, mutta melkein kaikki kyllä tietävät, että niitä on olemassa. Harva tosin myöntää, että esimerkiksi vampyyreitä ja ihmisusia on, koska muuten heitä alkaisi pelottamaan. Ja sitä en tiedä, miten ihmisusia tapetaan, luulisin että myös hopealuodeilla ja miekalla."
Dae oli huomannut tapaamisen aikana muuttuneensa paljon rennommaksi ja puheliaammammaksi, Mai oli vain niin mukavaa seuraa.
"Minua purtiin silloin, kun olin kutakuinkin 20 vuotias, joten siksi näytänkin sen ikäiseltä. Vampyyrit ovat kuolemattomia, ja eivät myöskään ikäänny läheskään samalla tavalla, kuin ihmiset."
Oikeastaan Desmodosta oli mukava kertoa jollekkulle vampyyreistä, sillä hän tahtoi,e ttä heitäkin ymmärrettäisiin. Vaikka jotkut heidän jalosta suvustaan olivatkin todellisia petoja, ja ylimielisiä rodustaan.
"Minulle on aivan sama, mitä tehdään ja missä, koska minulla ei ole mitään muutakaan. Itse asaiassa, olet ensimmäinen ihminen joka edes käy kodissani."

"no, se on totta... onneksi kirjat vain hieman johdattelevat ja vaikka ihminen tietäisi, miten tappaa vampyyri, tuskin tämä uskaltaisi kohdata sellaista, jos sellainen seisoisi parin metrin päässä ja vaikka ihmisellä olisi vaarna kädessä ja hopea patruunoita aseessa kotelossa ja miljoona ristiä ja... entäs sipuli? pelkäättekö te sipuleita?" Mai kysyi ja pidätteli kikattamista. Hän oli kuullut sellaisenkin jutun, että vampyyrit inhoavat sipuleita, mutta olisiko se totta?
Kun Desmondo, mitä kaikkea tässä maailmassa on, Mai oli ihan ihmeissään. Joko hän ei ole nähnyt maailmaa tarpeeksi, tai sitten hän ei ole huomannut, jos pieni tyttö on tullut koiranpennun kanssa, mutta onkin keiju! Ihmeellistä!
"minä en... olen tainut asua kuplassa... olet ehkä ensimmäinen ei-ihminen, jonka olen tavannut ja kunnian tutustua" Mai sanoi hymyillen ja raapi mietteliäänä poskeaan.
Eikö hän ollut katsonut tarkasti maailmaa vai eikö hän ollut halunnut nähdä mitään erilaista kuin ihmiset? Humpuukkia, hänhän on utelias ja muutenkin halukas tutustumaan kaikkiin! Kyllä, hän oli sitä mieltä, että Desmondo oli hänen ensimmäinen ei-ihminen. Tai siis, olihan tämä ihminen, mutta... vampyyri.
"vou... eli vaikka olisit miljoona vuotias, olisit yhä saman näköinen? ihmeellistä! kaikki diivat ehkä haluaisi tulla purruksi nuorena, jotta pysyisivät ikinuorina!" Mai sanoi nauraen ja hymyili sitten Desmondolle pahoittelevasti, jos olisi sanonut jotain pahasti.
"etkö ole kutsunut ennen ketään kotiisi? olen otettu" Mai sanoi hymyillen ja otti hiuskiehkuran sormiensa väliin ja katsoi sitä mietteliäänä.
"haluaisitko käydä minun luonani? asun eläinliikkeen yläpuolella, koska omistan sen, mutta kyllä siellä pitäisi olla hiljaista... mutta, ethän ole allerginen millekkään?" Mai kysyi. Hän kysyi kaikilta tulevilta vierailijoilta samaa.

Desmodo nyökkäili hyväksyvästi niin kauan, kunnes kuvioihin tuli puhe sipuleista. Tässä vaiheessa violettitukkainen ei voinut olla repeämättä totaallisesti. Nainen heitti päänsä taakse, ja nauroi.
"Hehe.. Anteeksi."
Des sanoi saatuaan itsensä kuriin. Vieläkin tuon punaisissa silmissä kiilsi naurun tuomat kyyneleet, ja suu oli korvissa.
"Ei me todellakaan pelätä sipulia, ei edes valkosipulia."
Dae selitti yhä naurua äänessään. Kaikista huvittavin luulo oli juuri tuo sipulijuttu, kuka lie kauhukijrailija moisen myytin keksinyt. Des tahtoisi tavata tuon kauhukirjailijan. Monet voisivat loukkaantua, jos heitä sanottaisiin ei-ihmiseksi, tai verrattaisiin ihmisiin, ainakin vampyyrit ja haltiat.
"Suosittelen, ettet sano tuota samaa kenellekkään toiselle. Monet vampyyrit ovat liiankin ylpeitä rodustaan, ja eivät luokittele itseään mitenkään ihmisiksi. Haltiat ja demonitkin ajattelevat kutakuinkin samoin, mutta vampyyri on ainut, kenet moisesta saatat saada helposti kurkkuusi."
Desmodoa itseään moinen ei haitannut, mutta hänkään ei pitänyt siitä, että hänet luokiteltiin ihmisrodun alalajiksi.
"Luulisin, että olisin samannäköinen. En ole ihan varma, yleensä me emme kuitenkaan elä niin pitkään. Syynä on ehkä iän tuoma liiallinen itsevarmuus ja ylpeys, sitten kabum vampyyrinmetsästäjä tappoi."
Naisen huulille levisi iloinen hymy Main ehdottaessa vierailua tuon luona.
"Ei, en ole allerginen millekkään eläimelle. Ja kyllä, tulisin mielelläni käymään luonasi. Toivon vain, ettei kukaan kiinnitä liiaksi minuun huomiota, ja reilusti ennen auringonnousua minun olisi lähdettävä."

Nainen repesi nauramaan hänen esitettyään kysymyksen sipuleista, ja Maikaan ei voinut olla hymyilemättä, mutta halusi tietää, miksi asia nauratti niin paljon.
Oliko Desmondo edes tietoinen siitä, että pikkuinen sipuli voisi olla turmiollinen?
Mutta pian vampyyri neito kertoi, mikä tätä oli naurattanut ja se sai Main virnistämään hieman.
"aah, ehkä minun pitäisi jättää uskomatta paria kirjailijaa, jotka sanovat joidenkin juttujen satuttavan/tappavan vampyyrejä" nainen sanoi ja irvisti hieman.
Kun Desmondo kertoi, että ei-ihminen sana saattaisi loukata joitakin, Mai puraisi huuliaan ja hutki itseään päänsisäisesti.
"sanonko siis vampyyri, haltia ja ihmissusi, enkä mitään kiertoilmaisua? Oih, Desmondo, ethän sinä pahoittanut mieltäsi?" Mai kysyi ja toivoi koko sydämestään, että toinen ei ollut loukkaantunut hänen sanoistaan.
"vampyyrinmetsästäjä? onko sellaisiakin? wau, tai siis, ei varmaan vampyyrien kannalta... olen saanut tietää kamalasti tänä iltana, että en tiedä, saanko yöllä nukutuksi, koska päässäni on niin monia ajatuksia ja kysymyksiä!" Mai sanoi haltioituneena ja tämän silmät loistivat. Ilman Desmondoa, hän ei varmasti tietäisi puoliakaan, mitä tässä maailmassa tapahtui! Vaikka isä oli kertonut paljon "satuja" ja varoittanut iltaisin, että varo peikkoja ja vampyyreitä, hän oli luullut sitä pilailuksi! Tiesiköhän isä siis kaikesta tästä, eikä ollut kertonut hänelle, koska oli uskonut, että hän tietäisi siitä jo, tai saisi tietää pian?
Toiselle sopi, että he menisivät Main luokse ja tämä taputti innoissaan käsiään yhteen.
"hienoa! lähdetäänkö nyt heti?" Mai ehdotti ja hymyili toiselle säteilevästi.

Jotkut kirjailiat vain pitivät lukijoidensa höynäyttelemisestä, joten kaikkia ei todellakaan kannattaisi uskoa.
"Niin, kaikki eivät tosiaankaan kerro totuutta, tai sitten vain luulevat kertovansa totuuden."
Des sanoi ajatuksensa julki. Tietenkään Mai ei ollut Daea onnistunut loukata koska nainen tiesi toisen olevan vasta aloittelija, näiden 'satuolentojen' joukossa.
"Varmaan.. Tai sitten sanot että muut kuin ihmiset.. En ole oikein varma, ihmisä on helppo miellyttää, mutta muita on vaikeampi. Itse vain nimitän kaikkia, ihmiset mukaanlukien, olennoiksi- Muita olentoja tai jotakin. Äh yritä ymmärtää, en tajua mitä höpötän."
Desmodo selitteli, ja naurahti lopuksi.
"Ja ei, et sinä minua onnistunut onneksesi loukkaamaan."
Tuo vielä kertoi, ja hymyili lämpimästi.
"Kyllä niitä vampyyrien metsästäjiäkin on, samalla tavalla kuin ihmisusien. Ihmisten mielestä vain ei ole oikeutta olla niinsanotusti puoliksi ihminen ja puoliksi jokin. Vaikka mielestäni ihmisudet ja vampyyrit ovat oma lajinsa siinä missä ihminenkin."
Daen äänestä kuuli, kuinka tuo oli närkästynyt joidenkin ihmisten tapaan kohdella niinsanottuja puoliihmisiä.
"Mennään vain.. mutta tuota.. asutko sinä yksin? Kun en oikein usko, että kukaan muu kuin sinä tahtoisi vampyyria kotiinsa."

"ah, niin tietysti... haluaisin nähdä jonkun kirjailijan kokeilevan juttujaan, eli vaikkapa juosta vampyyrin perässä pelkkä sipuli aseenaan" Mai sanoi nauraen, koska mielikuva parrakkaasta kirjailijasta sipuli kädessään nauratti, vaikka nauru loppuisi lyhyeen, jos vampyyri ei ymmärtäisi vitsiä.
"olennot tai sitten muut kuin ihmiset? kiitos vinkistä, pitääpä kokeilla... en haluaisi loukata ketään sanoillani tai teoillani" tyttö sanoi irvistäen nolona.
Mai huokaisi helpottuneena, kun toinen kertoi, että ei ollut loukkaantunut hänen sanoistaan. Hyvä niin, koska hän ei halunnut loukata Desmondon kaltaista naista. Tämä oli niin ystävällinen ja rehellinen.
Mai kuunteli tarkkana, kun Desmondo kertoi olentojen metsästäjiä olevan ja naama kurtistui, toisen kertoessa, että jotkut eivät pitäneet puoliverisyydestä.
"kuka sitä tietää kuka on puhdasverinen ja kuka ei? Vai haistaako tai näkeekö sen jostain?" Mai ei voinut ymmärtää, miksi joku haluaisi metsästää erilaisia, kiehtovia, hieman vaarallisia olentoja.
Mai nousi seisomaan, kun Desmondo hyväksyi ajatuksesta, että he lähtisivät yhdessä, mutta nainen kääntyi naiseen päin, kuullessaan tämän kysymyksen.
"kyllä, asun yksin" Mai sanoi ja hymyili hieman.
"ellei alakerrassa olevia eläimiä lasketa? vaikkakaan, eihän ne koko ajan minulla ole" Mai sanoi hymyillen ja mietti laiskaa kissaa, jonka hän oli laittanut laihutuskuurille ja rottaa, joka varmasti vielä kärsi nukutuksen oireista ja makaisi tyytyväisenä häkissään.

Desmodo yhtyi Main nauruun, ja ajatteli, että koskakohan viimeksi tuo oli nauranut näin paljon kerralla. Main seura oli todellakin piristävää, ja onneksi he asuivat melko lähellä toisiaan, he voisivat vaikka joka ilta nähdä toisensa.
"Miten voit olla noin ystävällinen kaikille, voi kumpa minäkin osaisin saman taidon."
Dae sanoi hymy korvissä vielä äskeisen naurunremakan jäljiltä.
"No en minä tiedä, ei pahalla, mutta ihmiset pitävät iteään jotenkin ylivertaisena. Kuin myös jotkut meikäläiset ja haltiat sun muut. Suurin osa ihmisitä vain luulee itsestään liikoja, ja kun joutuu meikäläisen kanssa kasvotusten, tulee pupu pöksyyn eikä ollakkaan sanojensa mittaisia, vaikka hetki sitten ollaan väitetty muita puoliverisiksi."
Oikeastaan Daesta tuntui hieman pahalta tuon kuullessa Main asuvan yksi, sillä nainen oli niin mukava, että varmasti ansaitsisi ihanan miehen.
"Anteeksi jos olen liian utelias.. mutta olet todella mukava persoona, niin miksi sinulla ei ole jo miestä? Vai ettekö asu yhdessä tai jotakin.."
Desmodo kysyi varovasti.

Mai nauroi ja heidän naurettua asia loppuun, nainen pysähtyi miettimään. Milloin hän viimeksi oli nauranut kunnolla, siis jonkun kanssa, ei yksinään tai eläimille? Oli ihanaa kun hän tapasi Desmondon, ja onneksi tämä asui lähellä, että hän voisi käydä tätä katsomassa silloin tällöin.
"ei ole vaikeaa olla ystävällinen, koska sinä olet niin ihana ja piristävää seuraa" Mai sanoi hymyillen, eikä hän voinut olla näkemättä Desmondon korvasta korvaan hymyä, joka näytti hehkumalliselta.
"uskonpa, että ihmiset ovat välillä ääliöitä, ja he luulevat olevansa parempia kuin muut, mutta ei se oikeuta tappamaan tai uhkailemaan ketään!" Mai sanoi ja näytti siltä, että jos joku tulisi hänelle selittämään jotain moista tai kysyisi hänen mielipiteensä asiasta, hän puhuisi suunsa puhtaaksi ja haukkuisi kaikki ne, jotka pitivät muita olioita alempina kuin he, maanrakoon.
Desmondo uteli hänen mielittyään, ja Mai nauroi.
"minulla ei ole aikaa miehille. Elämäni täyttää se isäni antama eläinlääkäri liike. Rakastan työskennellä siellä, ja rakastan eläimiä, enkä voisi antaa anteeksi itselleni, jos lähden treffeille ja joku hoidokeistani tarvitsisi kipeästi apua... ehkä sitten, kun minulla ei ole eläimiä siellä, kun niiden omistajat hakevat ne..." Mai selitti ja raapi päätään.
Uskaltaisikohan Desmondolta kysyä, oliko tällä joku uusi tyyppi näkyvissä vai loukkaisiko se, koska juurihan tämä oli sanonut, että hänen elämänsä rakkaus oli purrut ja hyljännyt hänet.

Desmodo tunsi valkoisten poskiensa punastuvan, ja tuo vilkaisi nolona jalkouhinsa. Hän ei ollut tottunut suurempiin kohteliaisuuksiin.
"Kiitos, sinäkin olet muakavaa, tai siis erinomaista seuraa."
Des vastasi nostettuaan nolostuneen katseensa jaloistaan. Pieni puna hehkui edelleen tuon poskilla.
"Olen samaa mieltä kanssasi, siksi välttelenkin tappamasta eri ihmistä aina kun tahdon verta. Otan suurimmaksi osaksi kaiken talteen."
Tuo sanoi empien, koska hän ei ainakaan pitäisi, jos joku pistelisi poskeen vampyyreitä, joten moisen kuunteleminenkin tekisi varmaan epämieluisan olon.
"Miten niin ei ole aikaa? Yritä hankkia mies, joka tykkää eläimistä, niin voitte yhdessä hoidella potilaitasi."
Desmodo sanoi, toivoen ettei toinen suttuisi naisen sanoista.
"Vaihdan vaatteet, niin sitten voidaan minun puolestani lähtä."
Desmodo sanoo, ja kävelee sitten ykistyiskohtaisen juhlamaalauksen luokse.
"Oletan, ettet kerro kenellekkään tästä pikkuisesta salaovesta."
Tuo sanoo, ja ujuttaa kätensä taulun taakse. Desmodo vetää seinää vasemmalle, ja saa näin kiviseinään aikaiseksi ihmisen mentävän raon.
"Odotatko sen aikaa, että vaihdan vaatteet?"
Des sanoo, ja livahtaa varaston puolelle. Siellä Dae vaihtaa päälleen ruskeat nahkaiser caprit, ja samanvärisen nahkaisen topin. Des vilkaisee itseään peilistä, ja sutaisee vielä harjalla hiuksensa suoriksi. Lopuksi tuo sammuttaa myrskylyhdyn vaatekomerosta, ja livahtaa sieltä ulos. Varaston oven Dae sulkee samalla tavalla, kuin aukaisi, mutta tällä kertää työntää.
"Sammuttelen vain nämä lyhdyt, niin mennään sitten."

Mai virnisti kuullessaan naisen sanat, mutta samalla hän oli mielissään, koska näki Desmodon punastuvan. Eli tämä ei ollut tottunut kohteliaisuuksiin? Noh, hän voisi totutella naisen niihin. Ei hän itsekkään mikään kohteliasuus-kerääjä ollut, mutta kohteliaisuuksta itsetunto kasvoi ja saattoi mennä ovesta ulos vaikka muovipussi asunaan, jos joku on sanonut sen olevan hieno ja modermi.
Mai oli hiljaa hetken, kun Desmodo kertoi, että vältteli tappamista ja että tämä keräsi veren talteen. Hiljaisuus kesti hetken, kun Mai jo hymyilikin tuttuun tapaan. Nääh, veren imeminen ja kaikki sellainen oli vampyyrien tapa ja keino selvitä henkissä. Hän ei siis tuomitsisi Desmodoa siitä.
"minulla ei ole aikaa käydä treffeillä ja etsiä sellaista miestä, ellei isäni tuuraa minua pari vuotta, että ehdin treffeille" Mai sanoi virnuillen.
Oma mies olisi mukava, joka ymmärtäisi hänen eläinrakkauttaan, ja olisi hänen kanssaan siinä mukana. Mutta pitäisi myös huolen siitä, että Mai ei viettäisi liikaa aikaa eläinten kanssa.
"okei" Mai sanoi, Desmodon sanoessa, että hän vaihtaisi vaatteet ennen heidän lähtöään.
"kelle kertoisin?" Mai sanoi nauraen hieman, mutta häm oli utelias. Salaovi! Jännää! Mitäklhän siellä takana oli?
"hyvä on" Mai myöntyi jäämään makuuhuoneeseen siksi aikaa, kunnes toinen vaihtaisi vaatteet. Eli se oli salavaatekomero? Kuulosti silti jännältä, mutta ei enää niin mielenkiintoiselta, että hän haluaisi mennä katsomaan sitä.
Mai ihasteli tauluja vielä hetken, sillä aikaa kun toinen vaihtoi vaatteitaan ja kääntyi kuullessaan toisen tulevan.
"voinko ottaa sen taulun mukaani, jonka ostin vai käynkö sen joku toinen kerta mukaani?" Mai kysyi, ja käveli ovelle, että ei olisi toisen edessä.

"No harmi. Iske joku potilaittesi omistajista."
Desmodo sanoi, ja virnisti osoittaakseen sanansa leikinlaskuksi, sillä pahaahan ei nainen tahtonut moisella. Desmodo nappaa makuuhuoneen katosta myrskylyhdyn, ja kävelee sen kanssa sitten ovelle.
"Voit ottaa sen taulun mukaan samalla, kun käyn sammuttelemassa lyhdyt tuolta olohuoneesta."
Des astuu ennen Maita eteiseen, ja pitää naiselle ovea auki. Sitten tuo avaa Maille olohuoneen oven, ja odottaa, että Mai kävelee ensiksi sisälle. Main hakiessa taulua, Desmodo sammuttelee lyhdyt, ja tarkistaa, että takan hiillos on sammunut kunnolla. Tehtyään kaikki varatoimet, ettei talon irtaimisto kärähdä, Des kääntyi katsomaan Maita.
"Mennäänkös?"
Tuo sanoi, ja lähti kävelemään olohuoneen ovelle kantaen lyhtyä. Des piti taas ovea auki Maille, ja kaksikko livahti pihalle. Desmodo sammutti kädessään olevan lyhdyn, ja jätti sen pienelle terassille roikkumaan.
"Minä voin katsella, ettei kukaan käy meidän kimppuumme, ole sinä vain tientuntijana."
Des ehdotti.

"iskisin, elleivät he olisi vanhoja tai muuten jo kihloissa/naimisissa" Mai sanoi leikkisästi. Hui sentään, eihän hän voisi niin tehdä! Vai voisiko? Ajatus päätettiin jättää muhimaan jonnekkin nurkkaan, parempaan ajankohtaan ja katse käännettiin naiseen, joka otti lyhdyn ja käveli eteiseen, Mai vanavedessä.
Pian Mai löysi itsensä olohuoneesta ja kävi hakemassa kauniin taulun, ja nosti sen kainaloon ja lähti etsimään saappaitaan, jotka olisivat käytävässä. Nainen jätti taulun hetkeksi nojaamaan seinää vasten ja samalla kun hän laittoi saappaitaan, hän kuuli kuinka Desmodo käveli sammuttelemassa lyhtyjä, ennenkuin tuli hänen luokseen.
"olen valmis" nainen sanoi, suoristaen selkänsä ja ottaen taulun kainaloonsa.
Pari askelta lisää ja he olivat pihalla, minne Desmodo jätti lyhdyn.
"tästä ei tarvitse mennä kuin suoraan niin pitkään, kunnes olemme kylässä" Mai sanoi, osoittaen eteenpäin, Tai ainakin hän kuvitteli, että oli kulkenut suoraan koko ajan, kyllähän hän metsästä sitten tunnistaisi, jos olisi hakoteillä.
"muuten, juotko sinä muuten teetä tai kahvia? voisin keittää sinulle" Mai sanoi, lähtien tarpomaan eteenpäin.

Yö oli verhonnut koko metsän sileään vaippaansa. Taivas oli tummansininen, ja näin pohjoisessa myös pimeys oli sitkeää. Taivaalla kiilui puolikuu, ja tuhansia tähtiä tummalla sametilla. Yö oli kaunis, mutta vaarallinen. Tuolla pimeydessä saattoi vaania tuhansia pimeyden petoja, tuolla viileydessä saattoi vaania joku, joka oli pahempi kuin Desmodo. Niimpä vamppyyri aktsoi tarkkaan ympärilleen, ennenkuin päätti astahtaa pois terassilta.
"Minä sitten tarkkailen ympäristöä, joten en saata koko ajan kuunnella mitä sanot. Ajattelin ilmoittaa, ettet loukkaannu jos en kuutele."
Des sanoi ajatukset ympäristön havainnoillistamisessa.
"Oikeastaan meillä vampyyreilla on pienoinen kirous. Emme oikeastaan maista mitään, koska emme tarvitse sinänsä makuaistia. Kaikki maistuu etäisesti vereltä. Mutta toki voin teetä ottaa, koska ollessni ihminen, rakastin teetä. En vain enää muistä, miltä moinen maistuu."
Des sanoi, ja virnisti Maille. Nainen viittoili toista seuraamaan, tai kävelemään rinnalla.

Yö oli kanis, eikä Mai voinut olla ihailematta tähti taivasta ja taivaalla lojuvaa puolikuuta.
Mai ei aavistanutkaan, mitä kaikkea Desin pään sisällä pyöri tai mitä metsässä voisi olla yön laskeutuessa sinne. Hän ei ole aiemmin ollut näin myöhään ulkona, tai siis metsässä, joten kaikki oli uutta ja jännittävää. Pöllö huhuili jossain kauempana ja kuului suden ulvontaa. Kaunista!
"hyvä on, en loukkaannu. En ole ollut aiemmin pimeässä metsässä, joten en tiedä, mitä meitä tuolla vaanii, jos vaanii, mutta uskon, että teet sen meidän molempien vuoksi" nainen sanoi nyökäten, nostaen taulua parempaan asentoon ja kuunteli, kuinka Desmodo kertoi kaiken maistuvan etäisesti teeltä.
"voi kuinka harmi! Mutta silti, en laita sinulle tahallanikaan mitään sukkamehuteetä vaan parasta yrttiteetäni, jota teen aina vieraiden tullessa kotiini" nainen sanoi ilkikurisesti virnuillen ja seurasi Desiä, tämän viittoessa ja parilla harppauksella oli tämän rinnalla.
"uskotko, että täällä voisi olla jotain, tai joku, joka vaanii meitä?" Main oli pakko kysyä, koska tuntui jotenkin oudolta, että eläimien täyttämässä metsässä olisi jotain pelottavaa, pelottavampaa kuin petoeläimet tai Des, joka itsekkin ehkä hämärästi kuului niihin. Ehkä joidenkin näkökulmasta katsottuna.

Taivas tosiaankin näytti tummalta sametilta, joka oli levitetty maapallon päälle, peittämään auringon ja linnut. Tuolle sametille oli levitetty tuhansia tähtiä, kuin kirjailtu tyyny taivaankannen yllä. Desmodo näki tuon saman taivaan joka ilta, tai no ei samaa mutta melkein saman, hän ei osannut enää arvostaa tuon henkeäsalpaavaa kauneutta. Main ilmeen nainen tosin pisti merkille, ja nautti hetken itsekkin yöstä. Mutta sitten iski taas kaipaus aurinkoon. Des ei jaksaisi elää ikuisesti, joku kaunis aurinkoinen päivä tuo kävelisi katsomaan aurinkoa kuoleman uhalla, ja kuolisi siihen kauniiseen maisemaan.
"Ei siellä välttämättä ole, mutta ikinä ei voi olla liian varovainen."
Des sanoi varuillaan, sillä nyt jos koska hänen täytyi olla varuillaan. Yksin oli helppo paeta ja piiloutua, mutta ihmisen kanssa.
"Ei sinun tarvitse parhaimpiasi tuhlata minuun, maistamiskyvyttömään olentoon."
Des sanoi virnistäen.
"Ei, en usko, että täällä on ketään. Mutta ei voi olla liian varovainen."

Mai nyökkäsi hieman Desin sanoille. Eikä hänkään alkaisi maalailla piruja seiniin ja uskoa, että metsässä olisi jotain, muuten hän ei enää uskaltautuisi astumaan jalallaankaan metsään.
"mutta haluan! minusta on ihana keittää sitä yrtti teetä, se tuoksuu taivaalliselta ja maistuukin ihanalta, vaikka et maistakkaan sitä, mutta voit kuvitella" Mai sanoi virnuillen ja käveli erään kannon yli, samalla kun hän jutteli Desin kanssa.
Heidän juteltuaan, he olivat jo matkanneet lähelle kylää ja oli vain ajan kysymys, kun kylän valot alkaisivat näkyä metsän keskeltä. Vielä vähän matkaa ja ensimmäisen lyhdyn valo näkyikin ja pian he olivatkin mukulakivien täyttämällä kadulla, kun Mai mietti, minne heidän pitäisi jatkaa. Hän harvoin käveli iltaisin/öisin kylässä, joten tuntui oudolta, miten vähän paikkaa tunnisti hämärässä. Hetken pohdittuaan Mai osoitti suunnan ja lähti kävelemään oikealle. Muutama tuttu tuli vastaan, mutta nämä eivät jääneet rupattelemaan, koska heillä oli kiire kotiin vaimojensa ja lapsiensa luo.
Pian he olivat "Petz":in kyltin alapuolella, jonka kautta he pääsisivät sisään ja Main asuntoon.
"haluatko käydä katsomassa eläimiä, ennenkuin menemme ylös asuntooni?" Mai kysyi Desiltä, laskien taulun hetkeksi nojaamaan seinää vasten kun nainen sujautti avaimen lukkoon, ja ovi avautui napsahtaen.

"No tottakai saat keittää mitä tahansa teetä, hajuaistihan minulla on entistä terävempänä. Voin nauttia vaikka kuinka paljon pelkästä teen haistelemisesta."
Hiljaisuuden vallitessa he lähestyivät kylää, ja jännittyneisyys palasi Desmodoon. Tuota pelotti hieman mennä ihmisten ilmoille, sillä koskaan ei voinut tietää, mitä tapahtuisi. Jos joku vaikka viiltäisi kaveriltaan kurkun auki juuri naisen edessä, tai sitten joku tunnistaisi hänet vampyyriksi. Onneksi oli myöhä, joten harva varmaankaan olisi liikkeellä.
Desmodon piikkikorot kopisivat mukulakiviin, mutta vampyyritar oli jo tottunut kulkemaan moisissa koroissa missä vain. Niimpä kävely vain herätti huomiota äänekkyydellään. Jossakin heilahti verho jonkun kurkistaessa nopeasti ulos. Joku mies käännähti katsomaan Desiä, ja vislasi pienesti. Jos nainen olisi kääntynyt katsomaan, olisi tuo huomannut miehen vinkkaavan silmäänsä.
"Käydään vaikka katsomassa eläimiä, mutten tiedä miten ne reagoivat minuun. Jotkut eläimet vihaavat vampyyreita, ja käyvät kiinni. Toiset taas pelkäävät."
Des sanoi, ja odotti, että ovi avautuisi. Hän tahtoi pois avarasta ulkoilmasta ja nopeasti.

Mai nyökkäsi hymyillen.
"sinulla on varmaan myös hyvä näkö ja kuulokin?" Mai kysyi ja hymyili itsekseen.
Nainen muisti kuinka nopeasti Des oli tullut ovelle. Oliko tämä kuulut hänen kävelevän ovelle päin?
Desin korot kopsuivat mukulakiviin ja ääni oli hieman rentouttavan. Ihan kuin olisi menossa juhliin kaverin kanssa ja tuli tietoiseksi, että hänellä oli vieressä joku, ystävä.
Kuullessaan Desin sanat, Mai virnisti.
"ne eivät pääse hyökkäämään kimpuusi koska eläimet ovat häkissä... mielestäni julmaa, mutta pakollista, koska jos kissat ja koirat kulkisivat vapaina siellä, olisi liikkeessäni pelkkää kaaosta" Mai sanoi hymyillen, avasi oven, päästäen Desin ensin sisään ja sulkien sen sitten, ottaen tietysti taulun mukaan.
Mai sytytti valot nopeasti, ja osoitti sitten suunnan.
"sinun ei tarvitse riisua vielä kenkiä, ei ainakaan alakerrassa, sitten kun menemme yläkertaan, niin sitten" Mai sanoi ja avasi läheisen oven, jonka takaa paljastui vaalean vihreä odotushuone, jossa oli kaksi pitkää sohvaa, ruskeita, ja pöytä, mihin Mai laittoi aamuisin keksejä, kuuma vettä (hän keitti tunnin välein lisää), teepusseja ja teki joidenkin asiakkaiden pyynnöstä kahvia, jos piti odottaa pitempään. Mutta harvoin hän päästi ketään kotiinsa, yläkertaan, ellei ollut hätätilanne. Seinillä oli erilaisia kuvia elämistä ja niiden omistajista. Jotkut halusivat lähettää kiitos kirjeen kuvan kera, ja jokaisen kuvan Mai oli laittanut seinälle, saatuaan ensin omistajan luvan siihen.

Huoneen toisella perässä oli ovi, jonne Mai johdatti Desin ja sen takaa paljastui hieman pienempi huone kuin edellinen, missä oli tutkimus pöytä ja muut tarvikkeet eläinten hoitamiseen ja ja siellä oli vielä verhon peittämä ovi aukko, jonka takaa kuului heikkoa vikinää, naukumista ja murinaa.
Mai nosti verhon, jotta toinen näkisi eläinten toipilas huoneen.
Yksi seinä oli päällystetty eri kokoisilla häkeillä, ja yhdessä suuressa häkissä oli iso koira, joka mulkoili nyt pahaenteisesti kaksikkoa ja murisi hiljaa. Koiraa oli lyöty ennen, vanhassa kodissa ja nyt se oli hieman vihamielinen kaikkia kohtaan, paitsi lapsia. Mai toivoi, että koira löytäisi rakastavan kodin, kunhan joku tulisi katsomaan ja tekemään päätöksiä, tutustumaan koiraan, jotta se luottaisi uusiin omistajiin. Yhdessä häkissä oli tiineenä oleva naaras kissa, joka mourusi nyt, ennenkuin jatkoi peseytymistään. Ja pienessä häkissä vikisi rotta, jonka eräs pikku poika oli tuonut sen loukkaantuneen jalan takia.
"mitäs pidät tiloista?" Mai kysyi lopulta, ottaen pöydältä pienen pussin ja avatessa rotan häkin, laittaen sinne hieman lisää ruokaa.

"Voihan sen niinkin sanoa. Minullahan ne ovat ihan normaalit, riittämtättömät. Mutta ihmisiin verrattuna, erinomaiset."
Desmodo vastasi hyvin vaatimattomasti. Ei hän halunnut, että Mai alkaisi ihailemaan vampyyriutta, ja vielä haluaisi muuttua sellaiseksi. Vampyyrius kyllä toisinaan oli mahtavaa, ylivertaiset voimat, nopeus, älykkyys, kuulo ja näkö. Se että ihmiset yleensä pelkäsivät, ja se verenhimo oli mahtava tunne. Etenkin silloin, kun sa upottaa hampaansa vasta tapettuun ihmiseen, ja imeä nauttien sen vielä lämmintä verta.
"No hyvä. Eivät ne minulle pärjäisi, mutta refleksinomaisesti saattaisin satuttaa niitä."
Des sanoi, ja astahti epäröiden ovesta sisälle. Vilkaistessaan olkansa ylitse, hän huomasi MAin osoittavan suuntaa. Kiltisti violettitukkainen kipitti kyseiseen suuntaan.

Tupsahtaessaan odotushuoneeseen, Des katsahti seinille. Valokuvat olivat mkavia, ja huomasi selvästi että Mai oli pidetty. Toisin kuin minä. Des väänsi haikeasti katseensa irti kuvista. Haikeasti nainen seuraili Maita, ja katseli ympärilleen.
"Nämä ovat todella upeat. Asiakkaat varmasti tykkäävät."

"aah... on varmaan kiva kuulla, näkeä ja haistaa kauemmas?" Mai kysyi ja mietti, minkäköhänlaista se oikeasti olisi? Hän ehkä haluaisi nähdä pidemmälle ja saada hyvän yö näön. Ja kuuleminenkin olisi kivaa, paitsi silloin jos hän kuulisi ikäviä juttuja itsestään tai ystävistään/perheestään. Haistaminen. No jaah. Ei siitä kamalasti iloa olisi. Tai siis, olisi kiva haistaa hyviä juttuja kauaskin, mutta jätöksien ja muiden roskien haju tuskin olisi yhtä ihanaa.
"no sitten on hyvä, että ne ovat häkeissä. Ei sillä, että pelkäisin sinun satuttavan niitä, mutta jos ne oikeasti riehaantuvat vampyyriutesi takia, niin ei olisi kiva kelläkään" Mai sanoi hymyillen ja raapi mietteliäämä ohimoaan.
"onko sinun kimpuusi käynyt eläimiä? siis vaikkapa kotieläimiä, jotka yleensä ovat kilttejä tai jotain?" Mai kysyi ja seuri Desin katsetta.

"eipä kukaan ole valittanut, että paikka olisi pahasta" Mai sanoi hymyillen ja sulki rotan häkin kiinni.
"kaikki on samalla tavalla sisustattua kun isäni hoiti paikkaa, vaikkakin lisäsin sitten tauluja ja kuvia seinille, ja lisäsin tarjoilun. Eläimen odottelu leikkauksesta tai jopa pelkästä rutiini katsastuksesta voi olla tylsää, jos omistajalla ei ole tekemistä" Mai selitti.

"No onhan se kivaa, mutta kuvittele kun olen suurkaupungissa. Miljoonia erilaisia ihmisten hajuja sekoitettuna jätteisiin, eläintenhajuihin ja ruokiin. Se saa pään särkemään. Vaikka liikunkin kaupungeissa vain öisin."
Toki hajuaistista kuin myös ylivertaisesta kuulostakin oli hyötyä. Desmodo kykeni saalistamaan nin helposti, ettei kiinni jäänneellä ihmisellä ollut mitään mahdollisuuksia. Ja tietenkin tuo kykeni pakenemaan silmän räpäyksessä, jos ja kun sellainen tilanne tulisi. Kuitenkin, ylivertainen kuulo, näkö ja haju toivat mukanaan myös huonot puolensa. Des kykeni kuulemaan, jos joku haukkui häntä huoraksi esimerkiksi. Tuo kykeni haistamaan liian tarkasti pahatkin hajut, ja jos joku sattui huutamaan hänen lähellään, AU.
"Niin, ja jos ne ovat sairaita, ne eivät parannu jos alkavat riehua minun takia."
Missään tapauksessa Des ei tahtonut satuttaa eläimiä, koska silloin hän satuttaisi Maita.
"Ei oikeastaan. Yleensä, jos olen erehtynyt niiden omistajan lähelle. Eläimet tykkäävät niin paljon puolustaa omistajiaan."
Desmododo katsoi ympärilleen haistellen ja kuunnellen. Paikka toksui liikaa eläimiltä hänen makuunsa. Kuunnellessaan ystäväänsä Dae nyökytteli kuulemisen merkiksi.
"Mennäänkös sinne teelle, ennenkuin aamu alkaa valjeta."
Lopuksi vampyyritar virnisti iloisesti.