Askel oven takaa

//Loteeee~ xD Vitsi mikä pahis olen, kun kirjoitin noin lyhkäisen.//

Aurinko paistoi häikäisevän kirkkaana ja sai nietokset kimaltelemaan leveän tien molemmin puolin. Valkoinen kartano oli huurteen peitossa, ja tämä upea kaupungin hulinasta syrjässä sijaitseva asumus sai Julianin täyden hyväksynnän. Se todellakin näytti paikalta, jossa joku hänen ystävänsä voisi asua.

Ja Kiz oli tosiaan ystävä, tai ainakin sanan jossakin merkityksessä. Juhlissa tavattuaan he olivat jutelleet monista mielenkiintoisista asioista, lähetelleet toisilleen useampia kirjeitä ja aina samaan paikkaan sattuessaan unohtuneet keskustelemaan. Oikeastaan punatukka ei edes tiennyt, miksei ole mennyt tapaamaan demonia aikaisemmin. Huvittunut hymähdys muuttui valkeaksi höyrypilveksi koleassa ilmassa, kun erittäin yliampuviin vaatteisiin pukeutunut – vai miksi muuksi pitkää turkistakkia voisi sanoa? - mies käveli ovelle, ja todettuaan sen olevan auki vain käveli sisälle. Kiz tiesi, että hän oli tulossa, joten hänellä ei ollut mitään syytä jäädä palelemaan.

”Päivää taloon” hän huikkasi kovaan ääneen, vaikka aavisti pelottavan hyvän tuntoaistin omaavan herran jo havainneen oven kolahduksen. Odotellessaan toisen saapuvan Julian riisui takkinsa ja lapasensa, ja suoristi kaikki mahdolliset rypyt vaatteistaan. Hänellä oli sillä kertaa yllään valkoiset, kapeat housut, vaaleansininen pitkähihainen paita jossa oli aivan ihastuttava helmiäisenhohtoinen kuviointi ja jonka hihat päättyivät leveisiin röyhelöryöppyihin, ja kaulassaan taas kerran pitsinen huivi. Siihen oli tällä kertaa laitettu pieni rintaneula, jota koristi hillitty sininen safiiri. Punaiset hiukset olivat kiinni valkoisella rusetilla niskassa, ja niiden omista pöyhäisikin ponihäntää samalla kun asteli peremmälle, tutkaillen seiniä peittävää akvaariota uteliaana.

Kiz vilkaisi akvaarion lasisesta pinnasta heijastuvaa kuvajaistaan ja hymyili pelottavaa hymyään. Hän näytti mielestään ihan hyvältä. Hänellä oli yllään tummansininen olkapäät paljastava paita, jonka hihat oli tiukattu kyynärpäiden kohdalta ja ryöpsähtivät kiristyksen jälkeen villisti suuriksi liehukkeiksi, paita oli melko kireä ja myötäili kauniisti laihaa ja sulavaa vartaloa. Jalassaan hänellä oli mustat leveälahkeiset housut ja lantiollaan hänellä lepäsi vyö, josta roikkui ohuita valkoisia aavistuksen kimaltavia nauhoja. Pitkät hiuksensa hän oli kietaissut korkealle, täyteläiselle poninhännälle jättäen osiot hiuksiaan kummaltakin puolen kasvoja vapaiksi. Mies oli käyttänyt aikaa tekoripsiensä miettimiseen. Tänään hänellä oli valtavan pitkät mustat ripset, joissa oli valkoista hilettä, joka sai ne näyttämään aavistuksen huurteisilta.

Mies hymyili ja korjasi nopeasti pois Carnin aamiaisesta jääneet luut ja asetteli sitten pöytään kattamansa kaviaarileivokset paremmin. Hän hymyili jälleen pienesti. Hänestä oli hauskaa, kun Julian tuli viimein käymään. Hän oli jo ehtinyt kaivata miehen oikein viihdyttävää juttuseuraa. Pian miehen paljaisiin jalkoihin kantautui pieni värinä kuistilta ja pian hän tunsikin oven avautuvan.
”Päivää taloon”
”Päivää itsellesi!” hän huikkasi takaisin ja riensi ystäväänsä vastaan.

”Siinä on lämpimissä vesissä viihtyviä lajeja”, hän totesi osoittaen akvaariota, jota toinen parhaillaan tutkaili.
”Ja näytät muuten hyvältä”, hän hymyili ja viittoi miestä astumaan peremmälle.
”Olen laittanut meille vähän naposteltavaa”, hän sanoi ja kutsui mielessään Carnia.
Pian lisko kurkistikin makuuhuoneen ovesta ja laittoi laiskasti kielensä ulos maistaakseen kuka saapui taloon. Lisko kiiruhti Kizin vierelle ja sihahti hiljaa.
”Tämä on siis minun lemmikkini. Eikö hän olekin ihana?” mies kysyi toiselta ja katsoi lemmikkiään rakastavasti. Rusehtavanvihreä otus katsoi vierasta pää kallellaan ja maistoi kielellään uudestaan ilmaa kuin myöntääkseen isäntänsä olevan oikeassa.
”Hänen vuokseen täällä on näin lämmintä. Hän ei oikein pidä pakkasesta”, valkotukkainen selvensi talon kuumuutta.

Julianin ilme räpsähti mietteliäästä ilahtuneeksi hymyksi heti, kun demoni tuli hänen luokseen. Tämä täytti aina hänen kriteerinsä tuttavien ulkonäön suhteen, joskin ainaiset, kerta toisensa jälkeen punatukan yllättävät tekoripset saivat hymähdyksen houkuteltua hänen huuliltaan. Suunnattoman pitkät ja näyttävät ripset olivat kuin julistus, joka kertoi omistajansa aikovan pystyä samanlaiseen kauneuteen kuin muutkin, omien ripsien puutteesta viis.
”Niin arvelinkin” hän vastasi pehmeällä äänellä, ja turkoosit silmät keskittyivät taas akvaarion sisällä uiskentelevien, värikkäiden kalojen parveen. Sellaista saattaisi eksyä tuijottamaan tuntikausiksi.
”Tämähän on kuin elävä taideteos!”, Julian totesi osittain itselleen, ja kääntyi takaisin Kizin puoleen vasta kehut kuultuaan.

”Kiitos. Niin kyllä sinäkin.” hän vastasi hymyillen erittäin turhamaista hymyä ja pöyhäyttäen hiuksiaan. Sillä välin takin hupussa majaillut Sybil päätti poistua lämpimästä pesästään, ja tassutteli olohuoneeseen seuraamaan eloa. Kissa muuttui täydelliksi palloksi jokaisen oranssin karvan pörhistyessä tämän nähdessä suuren liskon. Sähistyään ja korviaan luimisteltuaan hetken pallero inahti ja kiipesi rivakasti pisamakasvon olkapäälle turvaan.

Sillä välin Julian oli vilkuillut kiinnostuneena tarjoilua kohti, ja katsonut paikalle tallustellutta liskoa vaikuttuneena.
”Arvasin, että se olisi aik-”
Puhe katkesi kynsien kaivautessa hänen olkapäähänsä, ja mies päästi tukahdetun, liian paljon konsonantteja sisältävän äännähdyksen, että sitä koskaan voitaisiin kirjoittaa. Hän nosti kätensä ja nappasi Sybilin syliinsä, silitellen ja hyssytellen pentua. Samalla pitsi valahti paljastamaan vasemman käden rannetta tukemassa olevan sidoksen. Hän oli murtanut mokoman pari päivää sitten, ja eikä parantaja ollut suostunut viemään prosessia aivan loppuun asti. Sen kuulemma pitäisi antaa parantua omillaan, tai luu haurastuisi entisestään.

”Anteeksi, Sybil on hieman... ärhäkkä säikähtäessään” punatukka pahoitteli Kizille, astellen sohvien luo ja laskien pennun sinne. Sybil peruutti aivan selkänojan viereen ja tuijotti silmät rävähtämättä Carnia, sihahdellen itsekseen välillä. Julian taas kyykistyi liskon eteen, ihaillen sen silkkaa kokoa ja vaikuttavaa rumuutta. Olento oli taiattomaksi eläimeksi harvinaisen lohikäärmemäinen, ja hoikat sormet ojentuivat koskettamaan sen suomuista ihoa, mutta pysähtyivät juuri ennen kosketusta.
”Puraiseeko lemmikkisi käteni irti, vai voiko sitä silittää?” Julian kysäisi virnistäen.
”Ja millä nimellä kutsut sitä?”

Jos se olisi ollut madollista, olisivat Kizin silmät muuttuneet sydämenmuotoisiksi Sybilin astuessa esiin piilostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt parkaista esiin ihastumistaan kissan päättäessä aiheuttaa isännälleen tarpeettoman suurta tuskaa pienillä kynsillään. Mies katsoi toisen sidottua rannetta hetken ja päätti jättää toisen säälimisen myöhemmälle.

”Mitäs sinä minulta anteeksi pyytelet. Sinuahan hän raapi, ei minua”, Kiz naurahti ja kallisti hieman päätään katsellessaan tuota karvakerää.
”Hän on aivan luvattoman suloinen”, mies hymyili kissalle.
”Kyllä he varmasti tottuvat toisiinsa. Toivon ainakin”, kalamies nyökytteli hieman ja viestitti sitten Carnille mielessään ettei kissaan saanut kajota.

”Puraiseeko lemmikkisi käteni irti, vai voiko sitä silittää?”
Vasta nyt mies tajusi toisen olevan kyyristyneenä lemmikkinsä edessä.
”Silitä vain, mutta anna hänen ensin tutustua sinuun. Äläkä ole liian äkkinäinen”, hän ohjeisti ja katsoi kun Carni venytti kaulaansa koskettaakseen toisen sormenpäitä kevyesti.
”Ah, hän on Carni”, mies totesi ja rauhoitteli eläintä, kertoi kaiken olevan hyvin.
Lisko katsoi Juliania hetken intensiivisesti silmiin ja laittoi sitten päänsä tämän käden alle saadakseen rapsutuksia, sen niskaa kutittikin jo aivan vietävästi. Sitä se teetti, kun nukkui hiekkalaatikossa, jonka Kiz oli hänelle makuuhuoneeseen kyhännyt, hiekkaa meni aina suomujen alle.

Julian ei voinut olla naurahtamatta Kizin katsellessa myytynä Sybiliä. Pörröistä karvakasaa ei todellakaan pystyisi arvaamaan osittain epäkuolleeksi.
”No, on epäkohteliasta käyttäytyä noin vieraisilla, eikä suuripersoonainen neiti osaa itse pyytää anteeksi” hän selitti hymyssäsuin.
”Ja toivon todella, että he lopulta ainakin sietävät toisiaan.”

Julian joutui todella pidättelemään säpsähdystä Carnin ojentuessa häntä kohti, työntäen kylmän, suomuisen ihonsa hänen sormenpäitään vasten. Valtava lisko olisi äärimmäisen pelottava rynnätessään kohti, ja sen hengityksen hajusta päätellen purema olisi äärimmäisen inhottava. Punatukka ei halunnut heleän hipiänsä märkivän, ja oli siksi erittäin varovainen liskon kanssa. Sen silmät näyttivät harvinaisen älykkäitä matelijan silmiksi, ja vasta kun eläin tarjoutui rapsutettavaksi Julian uskaltautui silittelemään suomuja.
”Todella... loistelias eläin” hän totesi hetken päästä silmät epäuskoisen ällistyneinä. Yleensä hän ei tullut toimeen muiden kuin kissojen kanssa, ja liskon ihon tuntu oli ihmeellinen.
”Mistä oikein löysit hänet?”

Toisen säpsähtäessä Carni olisi nyrpistänyt nenäänsä jos hänen naamansa taipuisi siihen, mutta koska ei taipunut, hän salli toisen silittää vihreänruskeaa päätään. Keltaiset silmät sukeutuivat liskon nauttiessa silityksestä.
”Mistä oikein löysit hänet?”
Liskon häntä heilahti äkäisesti tuon tuntemattoman miehen äänen särkiessä hänen mukavan hetkensä, mutta saatuaan Kiziltä rauhoittavia sanoja mieleensä hän päästi etäisesti huokausta muistuttavan äänen ja laskeutui makaamaan lattialle.
”Joku fanini oli jättänyt hänet laatikossa portailleni, kun hän oli aivan pieni. Mielenkiintoinen lahjamaku tällä henkilöllä, mutta mieluummin minä hänet otin kuin sydämenmuotoisen rasiallisen suklaata”, mies naurahti katsellen liskoaan. Hitaasti hänen katseensa harhautui kissanpentuun sohvallaan. Hän käveli rauhallisesti kohti pentua ja istahti sohvan eteen ojentaen sitten kätensä kohti pientä ja pörröistä otusta jättäen väliä kuitenkin jonkun verran. Hänen periaatteensa oli antaa eläimen tulla hänen luokseen.

Sillä välin Carni oli päättänyt ottaa tästä silityshetkestä kaiken irti ja kellahti kyljelleen tömähtäen. Tämän kieli kävi jälleen ulkona ja lisko päätti olla kiltti tälle hassunmakuiselle miehelle, kun tämä kerran jaksoi silittää häntä. Yleensä Kizin vieraat pysyivät kaukana hänestä ja nostivat jalat tuolille jos hän yritti tulla tekemään tuttavuutta. Lisko sihisi hiljaa ja hyvällä mielikuvituksella sen voisi tulkita kehräystä vastaavaksi ääneksi.
”Hän pitää sinusta”, Kiz hymyili Julianille ja jatkoi kissanpennun houkuttelemista luokseen.
”Minä pidän hänestä”, mies tokaisi viitaten sanoillaan kissaan, ”’Jos eläimet osaisivat puhua, koira olisi laverteleva suorapuheinen kaveri, mutta kissalla olisi harvinainen lahja olla koskaan sanomatta liikaa.’ Pidän kissoista paljon enemmän kuin koirista.”
”Mutta mitä me tässä vain eläimistä puhumme, vaikka hyvä aihe onkin. Mitä sinulle kuuluu?” valkohiuksinen nauroi ja käänsi mustien silmiensä katseen vieraaseensa.

Julian oli tempaista kätensä pois ja juosta toiselle puolelle huonetta, kun Carni päätti heilauttaa häntäänsä ilman varoitusta. Muistaen, että äkilliset liikkeet olivat kiellettyjä, mies päättikin jähmettyä hyvin töksähtävästi paikoilleen hetkeksi. Kohta hän rentoutui, ja jatkoi silittelyä, naurahtaen demonin sanoille.
”Minä kelpuuttaisin suklaarasian minkä tahansa ylitse.”

Julian oli saada jälleen kerran sydänkohtauksen, kun Carni rysähti makuulle ja päästi erittäin epäilyttävän sihahduksen. Matelijoista täysin tietämättömästä punatukasta se kuulosti siltä, että peto aikoi syödä hänet ellei silityksen taso parantuisi. Aavistuksen kalvennut pisamanaama naurahti ohuesti, säikähdys äänestä paistaen Kizin vakuutellessa, että lisko piti hänestä. Turkoosit silmät pälyilivät demonia hieman epäilevästi, mutta lopulta punatukka päätyi jatkamaan silittelyä.
”Säikäytti minut lähes hengiltä, ainakin. Matelijat ovat tosiaan aivan toista maata kuin kissat.” hän päivitteli. Puheenaiheen vieriessä pois eläimistä hän nousi seisomaan ja venytteli itseään hieman.
”Kaikkea hyvää. Jouduin pienoiseen onnettomuuteen vähän aikaa sitten, mutta onnekseni tunnen hyvän parantajan. Mutta mitä sinulle kuuluu?”

Sillä välin Sybil oli pysynyt sohvannurkassa pikkuisena pallon, katsellen silmät pyöreinä Kizin sormia. Kissaa ujostuttivat kaikki muut kuin ihmiset, tai Julianin kaltaiset. Se tosin aisti, että demoni kehui sitä. Siinä pentu tuli erittäin paljon omistajaansa, kehut toimivat aina. Niinpä demonin katsoessa muualle karvapallero asettui hyökkäysvalmiuteen, ja aikansa takamustaan heiluteltuaan säntäsi kimeän moukaisun päästäen kynnet ojossa kiinni miehen käteen. Se aloitti hurjan leikkitappelun, taputellen sormia pikku käpälillään kynnet hädin tuskin esillä, ja näykki mukaraivokkaasti ihoa.

//Awwwww~ Sybil on liian ihana <3 Haluun kissanpennun!\\

”Säikäytti minut lähes hengiltä, ainakin. Matelijat ovat tosiaan aivan toista maata kuin kissat.”
”Ne todella ovat. Minullakin meni runsaasti aikaa ennen kuin opin ymmärtämään häntä täysin”, Kiz hymyili ja heilutteli hieman kissaa kohti ojentamia sormiaan.
”Onnettomuuteen? Mitä tapahtui?” demonin äänensävy oli huolestunut.
”Minulle kuuluu muuten hyvää, mutta kustantajani yrittää kiirehtiä minua uuden kirjani kanssa. Olen jumissa ja hän on paniikissa, koska haluaisi sen nopeasti kauppoihin”, mies huokaisi raskaasti.

Valkohiuksinen hätkähti tuntiessaan tassut kädellään. Hän käänsi päätään kohti kissaa ja päästi pienen naurahduksen huuliltaan.
”Sinähän olet hauska kaveri”, hän sanoi riemastuneena ja kellisti pennun selälleen ryhtyen rapsuttamaan sen vatsaa.
”Ei hänkään näytä minua inhoavan”, mies hymyili.

Julian päästi tukahdutetun, törähdykseltä kuulostavan naurahduksen ja pudisteli päätään Kizin kysyessä huolestuneena hänen onnettomuudestaan. Mies asteli sohvalle ja istahti sen toiseen päätyy, napaten leivoksen sohvapöydältä terveellä kädellään.
”Oh, se oli epäonninen kohtaus kaulimen kanssa.” hän surkutteli, ovela katse silmissään, ja haukkasi leivosta.
”Tosin ansaitsin sen. Se siitä tulee, kun vikittelee useampia neitoja samaan aikaan” hän nyrpisti nenäänsä, mutta hymähti sitten. Hassua kyllä hän oli kertonut Kizille monista valloituksistaan, tai ainakin maininnut niiden olemassaolosta. Yleensä hän piti henkilökohtaiset asiat itsellään pitkään, mutta kirjailijan kanssa oli helpompi puhua. Saattoi johtua siitä, että punatukka tiesi, ettei tämä levittelisi juoruja eteenpäin.

Pisamakasvo katsahti kysyvästi Kiziin ottaen samalla jo toisen leivoksen ilman lupaa.
”Olet salannut minulta jotakin!” hän hihkaisi, melkein pudottaen leivoksensa rinnuksilleen. Hetken varmistelun jälkeen, ettei paita mennyt pilalle, hän kohotti katseensa takaisin juttukumppaniinsa.
”Mikä siinä mättää?” hän kysäisi eniten keskustelun takia. Mutta heti sanojen perään Sybilin äkillinen leikki-into vei kaiken huomion, ja kissanpentu kehräsi äänekkäästi samalla kun jyysti Kizin sormia. Julian tosin katseli menoa hieman huolestuneena, hän ei yleisesti ottaen halunnut lemmikkinsä raatelevan ketään.
”Eipä niin. Sybil on melko ujo.” hän totesi, mutta kurtisti sitten kulmiaan.
”Älä suotta anna hänen raadella käsiäsi piloille.”

Kiz tyrskähti kuvitellessaan jotain kaunista neitokaista tai vaihtoehtoisesti tämän naittamisenhaluista äitiä jysäyttämässä hänen ystäväänsä kaulimella. Hän oli varma, että käyttäisi tuota jossain kirjassaan.
”Minun nahkani on vahvaa tekoa, ei hän sitä hetkessä pilaa”, mies naurahti ja vakavoitui sitten.
”Ajattelin, että yllätän sinut sillä teoksella, mutta tänä aamuna sen kanssa tapellessani totesin, että apu olisi tarpeen”, hän totesi rapsutellen edelleen kissaa.
”Minulla on kohta, jossa päähenkilö on suuttunut vanhemmilleen ja vannonut ikuista vihaa, koska he eivät hyväksy hänen suhdettaan jokseenkin hulttion maineessa olevaan mieheen. Tämä mies tosin on hyvästä ja rikkaasta perheestä, mutta hänellä on ’tietty maine’ ja se ei ole mikään hyvä juttu. Kostoksi tästä vanhemmat ovat teljenneet päähenkilön kellareiden vankityrmään, jossa hän on kahlehdittuna seinään kiinni ja neljän miehen vartioimana. Ongelma on se, että en tiedä kuinka hän pääsee sieltä pois. Rakastettu pelastaa on liian käytetty, haluaisin tähän jotain erikoista, mutta en tiedä mitä. Ja kustantaja hiillostamassa ei auta asiaa lainkaan”, mies vuodatti ja huokaisi sitten raskaasti. Hän nousi ylös ja asettui myöskin pöydän ääreen.
”No, onko hyviä ideoita?”

Julian hymyili otettuna. Kirja yllätyksenä hänelle hänen lempikirjailijaltaan? On ihanaa olla minä mies ehti ajatella, kunnes kadotti haaveilevan ilmeen silmistään. Tosin hän remahti nauruun heti kirjan juonellisen tilanteen kuultuaan.
”Kirjoitat sitten minusta, vai?” hän kysäisi makeasti hekotellen.
”Annas kun mietin näiden herkkuleivosten voimalla.”
Sanojensa perään mies vaikeni hetkeksi, mussutellen kolmatta leivostaan, aivojen raksutus ilmeestä paistaen.

”No, entä jos vanhemmilla olisi tytölle epämieluisa sulhasehdokas. Tämä lavastaa itsestään sankarin, mutta on sopinut tytön vapauttamisesta vanhempien kanssa. Neito menee lankaan, luulee että rakastettu on hylännyt hänet ja lurjus onkin oikeasti hyvä tyyppi. Saatuaan vapautensa hän jo suostuu tämän vaimoksi, ja oikean rakastetun täytyy tulla keskeyttämään häät ja paljastaman lurjuksen todellinen luonne, jotta oikeus tapahtuisi ja rakastetut saisivat toisensa. Vai mitäs sanot?” punatukka sepitti nopeasti, hyödyntäen kokemustaan kyseisen lajityypin kirjojen kanssa.
”Sopivan imelää, eikö?”

Kiz kuunteli silmät pyöreinä toisen ehdotusta ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Loistavaa! Sinun se tässä pitäisi olla kirjailija eikä minun!” hän huudahti ja kirjoitti hurjaa kyytiä ideaa muistivihkoonsa.
”Kiitos, olet muusani”, hän sanoi pilke silmäkulmassa ja lähetti toiselle lentosuukon.
”Ehkä jossain vaiheessa jotain lyödään kaulimellakin”, hän nauroi iloisesti.

Äkkiä heidän mukavan rupattelunsa keskeytti ovelta kuuluva koputus.
”Hmm… En odota ketään”, Kiz sanoi ja nousi hämmentyneenä ylös. Hän käveli ovelle, kurkisti ovisilmästä ja avasi oven.
”Julian!!!”
Ovesta ryntäsi vihreän ja hopean sekainen pyörremyrsky, joka kapsahti Julianin kaulaan ja miltei kaatoi Kizin kumoon.
”Julian, minulla on ollut niin kamala ikävä sinua~”, naiseksi paljastunut henkilö sirkutti ja pöyhi vaaleita korkkiruuvikiharoilla olevia hiuksiaan. Hänen vartaloaan koristi vihreä mekko, jossa oli hopeisia koristekuvioita ja hieman pyöreät, lapsekkaat kasvot olivat peittyneet aivan liikaan meikkiin. Naisen korvissa ja kaulassa kimalteli suuri joukko timantteja.

”Oh, en ole ennen ollutkaan kenenkään muusa.” Julian totesi, selvästi imarreltuna. Hän oli rehellisesti sanottuna surkea kirjoittamaan muuta kuin tieteellistä tekstiä, mutta oli hänelläkin mielikuvitus. Kiz sai hänet jälleen kerran nauramaan sanoessaan, että laittaisi kaulinjutun kirjaansa.
”Säästä minut! Se olisi hirvittävän noloa, varsinkin jos joku saisi tietää hupsun tapaturman esikuvasta” hän huudahti hilpeästi, mutta vaikeni, kun toinen lähti avaamaan yllätysvieraalle ovea.

Julianin turkoosit silmät levisivät lautasen kokoisiksi, kun hän tunnisti sisään pamahtavan taifuunin pahimmaksi painajaisekseen. Nainen oli murtaa hänen niskansa rynnistäessään halaamaan punatukkaa, ja töni Kizin röyhkeästi pois tieltä. Tätä mies oli kaivannut kaikista vähiten, keskeytystä odotettuun tapaamiseen.
”E-elisabeth, vastahan me tapasimme toissapäivänä” hän hinkui henki salpautuneena, heittäen epätoivoisia, apuapyytäviä katseita demonia kohti.
”Olin juuri juttelemassa Kizin kanssa tämän uudesta kirjasta. Ja eikö sinulla ollut tänään laulutunti?” hän yritti epäsuorasti saada blondin tajuamaan, ettei tätä haluttu paikalle. Tietysti hän tiesi jokaisen rikkaan neitokaisen päivärytmin, samoin kuin näiden esiliinojen rutiinit, mutta Elisabethin näkemisestä hän ei olisi voinut välittää yhtään vähempää. Tämän hirmuäiti oli luvannut hemmotellulle tytölle, että punatukasta, neidon ensimmäisestä ihastuksesta, tulisi tämän aviomies. Juuri tämä äiti oli lasauttanut kaulimella kohteliaisuuskäynnillä olleen miehen käden murskaksi, kehotuksena suostua suunnitelmaan.

Kiz ei voinut olla hykertelemättä itsekseen nähdessään ystävänsä ahdingon. Tämä todella oli muusa hänelle, hän sai koko ajan lisää ideoita kirjoihinsa tälle sattuvista tapauksista. Hiljaa mielessään hän kutsui Carnin paikalle ja kehotti liskoa hoitamaan naisen pois toisen kimpusta.

”Mutta Juliaannn~! Minä haluan nähdä sinut joka päivä, joka tunti, joka minuutti, joka sekunti”, nainen valitti aivan liian korkealla äänellä ja kiehnäsi aivan kiinni miehessä.
”Olin juuri juttelemassa Kizin kanssa tämän uudesta kirjasta. Ja eikö sinulla ollut tänään laulutunti?”
”Lukeminen on ihan tyhmää”, Elisabeth totesi, tietäen aivan hyvin ettei osannut edes lukea ”Minä ajattelin, että minun näkemiseni piristäisi sinun päivääsi, joten jätin laulutunnit väliin.”

Sillä välin Carni oli hiipinyt naisen taakse ja yhdellä haukkauksella nappasi tämän mekon helmat suuhunsa. Lisko kiskaisi napakasti ja kiljuva nainen kaatui lattialle ja jäi hetkessä päälleen ryömineen liskon alle jumiin.
”Apua! Julian auta! Tämä otus raiskaa minut! En halua, että kukaan muu kuin sinä vie neitsyyttäni!” nainen kiljui voimiensa takaa.

Julian oli valmis tirvaisemaan ystäväänsä kuonoon, kun tuo vain seisoi sivussa, naureskellen hänen julmalle kohtalolleen. Oh, punatukka kostaisi sen niin varmasti, niin varmasti ettei demoni osannut edes kuvitella kohtalonsa väistämättömyyttä. Elisabethin ääni särki hänen korviaan, ja tämän kiehnäys ja riehunta vielä saisi jonkin hänen kylkiluistaan napsahtamaan poikki. Typerä nainen ei pystynyt tajuamaan, että hän ei ollut yhtä vahvaa tekoa kuin muut. Oikeastaan nainen ei tajunnut yhtään mitään mistään, hän oli niin pitkään jankuttanut tälle, ettei aikonut uusiin naimisiin. Ei varsinkaan noin sivistymättömän, pinnallisen ja kirjoja vihaavan henkilön kanssa.

Onneksi Carni rupesi hänen ritarikseen valkoisen hevosen selässä, ja riuhtoi blondin pois Julianin kimpusta. Hän veti pari kertaa syvään henkeä, kokeili varovasti niskaansa ja hieroi hieman ohimoitaan, ennen kuin meni auttamaan neitoa pulasta. Eihän hän voinut aivan sydämetönkään olla, oli tyylitöntä jättää auttamatta, oli avun kohde kuinka ärsyttävä tahansa. Vihreä mekko tosin repeytyi, kun hän kävi köydenvetoa siitä suunnattoman liskon kanssa, mutta ainakin se lähti irti.

Tämän jälkeen Julian tarttui tiukasti Elisabethin olkapäistä katsoen syvälle tämän silmiin ja heitti kaikki näyttelijänlahjansa peliin.
”Elisabeth, kultaseni. Olen niin pahoillani, että olen jättänyt sinut pimentoon tästä seikasta, mutta en mahda häpeälleni mitään. Maailma on niin julma jaloja, omia polkujaan kulkevia sieluja kohtaan” hän julisti tunteikkaaseen, korkealentoiseen sävyyn. Jos nainen lähtisi draamalla, hän tarjoaisi draamaa, ja pyyhkäisisi valekyyneleenkin silmäkulmastaan. Seuraavaksi hän valutti kätensä pitämään neidon käsistä, puristaen ne rintakehäänsä vasten.
”Olethan suloisempi kuin aamun ensimmäinen päivänsäde, kukka jota kuka tahansa mies haluaisi kantaa rintamuksellaan, suojellen ja vaalien. Mutta minä en pysty siihen, vaan sinun täytyy etsiä joku parempi itsellesi. Tajusin sen jo ensimmäisen avioliittoni aikana, johon minut oli julmasti painostettu.”
Nyt hän piti dramaattisen tauon, vetäen värisevästi henkeä, ja otti pitkän askeleen taaksepäin, kohti Kiziä.
”Meidän rakkautemme ei voi toteutua, koska minussa ei ole tarpeeksi miestä sinulle. Olenhan hänen muusansa, inspiroinut syntisillä leikeillä hänen sängyssään jo pitkään. Ansaitset jonkun puhtaan, etkä kaltaistani luonnonoikkua riesoiksesi” Julian lopetti julistuksensa, ja heittäytyi vasten demonia, painaen suukon tämän huulille silmissään katse, joka käski leikkiä mukana. Tosin ei liian innolla, hän ei halunnut kielensä silpoutuvan.

Naisen naamasta näki, että hän aikoi loikata uudestaan Julianin kaulaan tämän pelastettua hänet, mutta mies ehti avata sanaisen arkkunsa ensin. Siniset silmät täyttyivät kyynelistä ja lopulta nainen purskahti itkuun. Kiz sen sijaan teki töitä, ettei repeäisi nauruun. Hän hämmentyi hetkeksi tuntiessaan ystävänsä huulet omillaan, mutta tajusi nopeasti jutun juonen ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hetken kuluttua hän katsoi suoraan nyyhkyttävään naiseen ja hymyili hieman.
”Kohtalo on oikukas ystävä”, hän totesi. Se näytti olevan viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän ja nainen juoksi ulos talosta ulvoen kuin susi täydellä kuulla.

Kiz silitti nopeasti ystävänsä hiuksia ja päästi tämän sitten irti.
”Voi armaani, kuinka riudummekaan joutuessamme salaamaan tätä intohimoista suhdettamme”, hän julisti ja repesi sitten nauramaan kyynelet silmiin tulvien.
”Maailma menettää loistavan näyttelijän sinussa”, hän hekotti ja pudisteli päätään.
”Minä en ole koskaan nähnyt mitään yhtä hauskaa. Tästä tulee varmasti kokonainen luku johonkin kirjaani. Voi taivaan ja maan tähden, nauran itseni tärviölle”, mies nauroi ja kumartui sitten taputtamaan Carnin päätä. Liskolla oli naamallaan hassu ilme, joka näytti epäilyttävästi hymyltä.
”Sinä toimit hienosti. Sinusta tulee kirjani tähti”, hän sanoi liskolle ja suukotti sen päälakea nopeasti.
”Ei hän vain sattunut olemaan se kaulimenheiluttelija?” valkohiuksinen virnisteli ja lysähti lähimmälle tuolille.

Julian kiitti kaikkia tuntemiaan ja tuntemattomaksi jääneitä jumalia siitä, että Elisabeth söi näyttelemisen nahkoineen päivineen. Kizkin tajusi hypätä mukaan kyytiin, ja halaus oli paljon enemmän, kuin mitä punatukka oli kehdannut yhteistyöltä toivoa. Hän ei voinut olla painamatta päätään toisen olkapätää vasten, ja katsoa naiseen pahoittelevasti demonin lausuessa omat repliikkinsä. Mikä ilme tämän kasvoilla olikaan! Miten kovaa tämä ulvoi ja juoksi pois!

Suunnitelma oli toiminut paremmin kuin hyvin, ja hän oli saanut Kizinkin yllätettyä. Punatukka yllätti myös itsensä, sillä hänestä tuntui harvinaisen orvolta sen jälkeen, kun demoni oli päästänyt irti. Oikeastaan hänen teki mieli loikata tämän kaulaan uudestaan, mutta sen hilliten hän istuutui sohvalle, yhtyen toisen nauruun.
”Riutuminen ei sovi kummallekaan meistä jaloista, väärinymmärretyistä sieluista. Ja rajoittuisin vain farsseihin, joten ei minusta mitään kunnon näyttelijää saisi” hän naurahti päätään pudistaen. Ilmoitus kirjan päähenkilöksi muuttumisesta sai osakseen lisää naurua, mutta se katkesi kuin veitsellä leikaten kaulinkysymyksen tullessa esille.
”Oh, hänen hullu äitinsä sen teki. Yrittää pakottaa minut naimisiin, vaikken aio tehdä sitä enää ikinä. Ainakaan ennen kuin rahani loppuvat.” hän virnisti, mutta huokaisi sitten.
”Kaikki naiset ovat vain liian typeriä. Heissä ei ole haastetta tai jännitystä, he vain heittäytyvät syliin ja kepsahtavat selälleen kerjäämään silittelyä pikkuisen maanittelun jälkeen.”
Valitus vaipui toiseksi huokaukseksi, ja hetkeksi miehen silmiin ilmestyi muisteleva, hieman surullinenkin katse. Mieleen palasi hauskoja hetkiä, jotka hän oli viettänyt yhden vaikeimman mutta antoisimman rakastajansa kanssa. Vaikka ei siinä rakkautta ollut, he tunsivat toisensa niin vähän aikaa ja vain hylkäsivät yhteiset ajat ilman sen kummempia ajatuksia.

”Oh, hänen hullu äitinsä sen teki. Yrittää pakottaa minut naimisiin, vaikken aio tehdä sitä enää ikinä. Ainakaan ennen kuin rahani loppuvat.”
Kiz naurahti ja mietti kuinka oli omat rahansa saanut. Isoisiä ei ollut koskaan liikaa.
”Minä en naisista mitään tiedä. Heillä ei ole tapana heittäytyä pahemmin syliini. Vika on varmasti naamassa, tai sitten vain siinä etteivät he ole kovin kiinnostavia minun mielestäni”, mies hymyili, mutta kurtisti kulmiaan toisen ilmeen nähdessään. Mitäköhän tällä oli mielessä? Jotain parempaa varmasti kuin turhat naiset.

Valkohiuksinen nousi ylös ja käveli sohvalle huolestunut katse silmissään. Hän istui toisen viereen ja tarttui tämän käteen varovaisesti.
”Onko kaikki hyvin? Mitä sinulla on mielessä?” hän kysyi ja kallisti päätään hieman.

//Olen hirveän pahoillani kun tuli vähän lyhyt : ( \\

”Vika on noissa ripsissä, he eivät tunne pystyvänsä kilpailemaan niitten kanssa” punatukka lohkaisi, naurahtaen lyhyesti. Todella, saattoi se johtua puhtaasti hieman kalamaisesta naamasta, tai sitten kirjailijan luotaantyöntävästä hammasrivistöstä. Rehellisesti sanottuna Julian itsekin oli säikähtänyt sitä ensimmäisellä kerralla.

”Oh, minä vain... muistin erään henkilön, jonka kanssa tapasin riidellä. Kukaan muu ei ole saanut minua tuntemaan itseäni niin suunnattoman typeräksi läheskään samalla tavalla. Ja olin todellakin typerä, kun vain päästin tiemme eroamaan ilman minkäänlaista vastustelua.”
Julian hymähti hiljaa, vielä hetken ajan haikea, menneisiin pakeneva katse silmillään. Hän kuitenkin ravisti sen nopeasti pois napaten itselleen taas uuden leivoksen.
”Saat käyttää tuotakin kirjassasi, jos haluat.”
Tällä kertaa naurahdus oli iloisempi, mutta se katkesi kun turkoosit silmät kiinnittyivät viimein kunnolla kaviaariin. Hän tuijotti herkkua erittäin, erittäin pitkään, siirtäen sitten katseensa Kiziin.
”Tiedätkö mitä.” hän totesi, heilauttaen leivosta.
”Tiedän, että hait syövät muita kaloja, mutta eikö tämän syöminen ole sinulle vähän sama, kuin jos minä söisin haltianalkioita?”

”Vika on noissa ripsissä, he eivät tunne pystyvänsä kilpailemaan niitten kanssa”
Jos mies olisi voinut, hän olisi räpsytellyt ripsiään kiivaasti.
”Ehkä se on sitten niin”, hän sanoi ja vei kätensä kampailemaan hiuksiaan.

”Hänhän saattaa tulla takaisin? Jos hän tuntee samalla lailla. Vai mitä arvelet?” Kiz kysyi ja antoi käsiensä tippua syliinsä.
”Oletko sinä koskaan harkinnut etsiväsi hänet käsiisi? Niin minä tekisin jos olisin sinun housuissasi”, mies uteli ja tarttui yhteen leivokseen tuijotellen sitä itsekin miettiessään mikä siinä oli vialla.

Hyväntuulinen nauru karkasi valkohiuksisen huulilta, kun toinen kertoi mikä häntä leivoksessa vaivasi.
”Ei se suinkaan ole sama asia. Jos mietimme vaikka ihmissusia, jotka syövät muita ihmisenkaltaisia olentoja tai joitakin demoneita, jotka myös tekevät sitä, mutta yleensä ainakaan he eivät syö kaltaisiaan. Nämäkään eivät ole hain, joten voin hyvällä omallatunnolla syödä niitä ja lisäksi, nääntyisin nälkään jos en söisi kalaa”, mies hymyili ja laittoi leivoksen suuhunsa.
”Luulin jo, että näissä on jotain vikaa, kun katsoit niin tarkasti.”

Hitaasti Kizin kasvoille nousi pohtiva ilme.
”Tuota… Tämä saattaa kuulostaa hieman hassulta, mutta… haluaisitko tulla uimaan?” hän kysyi viitaten akvaarioon, jossa parveili kauniita trooppisia kaloja.