Eksyminen

//tänne näin Schaf Sigitiuksen kanssa~ en ole mikään kovinkaan hyvä aloittaja..^^;//


Kauniina aurinkoisena päivänä Azriel taas oli livahtanut töidensä jälkeen metsikköön nauttimaan luonnosta. oikeastaan hänen sivupersoonansa Azrael hoiti välittäjän työt. Azrael oli salakuljettanut metsästys aseita kaupunkilaiselle harrastajalle Länsi-Aryliaan Keriaan. niin oudolta kuin se vaikuttikin, hän ei muistanut mitään mitä hänen sivupersoonansa on tehnyt ja sanonut. Azrielilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä tämän sivupersoonan muistikuviin ja luonteeseen. Azrael hävisi aina pois Azrielin kehosta ja mielestä, kun ei ollut enää työhön liittyviä asioita. rennosti Azriel tepasteli kylän kaduilla niin kauan kunnes tuli metsikön lähelle. hän suorastaan rakasti kävely retkiä, vaikka saattoikin usein eksyä.
tympääntyneenä mutta silti hymyssä suin Azriel otti oksat pois hiuksistaan, jotka pitivät hänen hiuksiaan kiinni kuin ponnari. pitkät, hieman kiharalla olevat puhtaan valkoiset hiukset valahtivat miehen alaselkään asti. sivuttain menevä otsatukka oli Azrielin vasemman silmän edessä.
mustat housut ja viinin punainen t-paita sopisivat hänelle hyvin vaikka vaatetus tyyli melkein aina hämäsi muita jos meinasi päätellä hänen luonnettaan. Azriel käveli aika pitkän matkan metsässä kunnes havahtui, siihen että taisi eksyä pitkästä aikaa pahemman kerran. oikeastaan eksymisessä ei ollut mitään haittaa, kun ei ollut kiire kotiin, omasta mielestään ”sekopäisen” perheensä luo.
Azrielin oli pakko myöntää, että kaipaili rauhaa kaksoissisareltaan, joka uhkaili melkein aina leikata hänen hiuksensa lyhyeiksi, ellei hän totellut. toisaalta jos hän oli kauankin poissa kotoa, niin hän takuulla myöhemmin saisi kunnon läksytyksen. oma perhe vähän väliä katseli hänen peräänsä. mutta miksi? siihen Azriel ei tiennyt vastausta. ehkäpä Azraelin takia?
Azriel kuitenkin etsi jotakuta, joka neuvoisi häntä takaisin Itä-Aryliaan. hän huhuili varmuuden vuoksi, jos joku ihminen tai olento saattaisi olla lähistöllä.

Sigitius nuuhkaisi ilmaa, ja haistoi selkeästi toisen olennon olevan lähellä. Susi kyyristyi maahan ja siristi silmiään. Märät saniaiset kutittelivat pörröistä vatsaa, kun harmaa susi hiipi suurehkon pusikon taakse. Eilispäiväinen sade oli kastellut koko metsän totaalisesti, ja lintujen aina niin iloinen sirkutus tuntui kuuluvan aina vain kauempaa ja hiljaisempana. Sigitius nosti kuonoaan, ja hätkähti, kun huomasi tuulenvireen kuljettaneen olennon hajua yhä lähemmäksi. Terävä oksa riipaisi kipeästi harmaan suden vasenta lapaa, ja sen kurkusta kuului matala korahdus. Kun Sigitius kuuli napsahduksen pusikossa, hätääntyneenä hän muuttui ihmiseksi, ja perääntyi vasten leveää puuta, jota peitti paksu, arpinen kaarna.
"Kuka siellä?" herra sihahti hampaidensa välistä, ja hapuili lantiollaan roikkuvasta pussista tikariaan. Sigitius nojautui yhä enemmän puuhun, mutta keräsi rohkeutensa, ja astui askeleen eteenpäin. Hän saattoi nähdä, kuinka joku liikehti parinkymmenen metrin päässä. Herra ponnahti keveästi eteenpäin, ja astui pois rehevän puskan takaa. Tikari tempautui takavasemmalle, ja Sigitius kyyristyi poimimaan sitä. Samalla hän huomasi jonkun seisovan vähän matkan päässä. Miehen hahmo piirtyi vasten porottavaa aurinkoa, jonka valokiilat valaisivat metsää korkeiden puiden lomasta.
Sigitius ei ollut siitä sosiaalisimmasta päästä, ja halusi olla juuri se osapuoli, ketä EI aloittanut keskustelua. Hän katseli ikäänkuin ärtyneesti ympärilleen, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata miestä silmästä silmään. Sigitius kävi läpi sanavarastoaan ja mietti, mikä oli oikea tapa aloittaa keskustelu tuntemattoman miehen kanssa, joka haahuili keskellä metsää, ehkä eksyneenä. Herra keräsi rohkeutensa, ja kuiskasi hiljaa: "Mitä sinä täällä teet?" Samantien Sigitius katui sanojaan, ja mietti, pitäisiköhän hänen muuttua ja karata paikalta, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Azriel huhuili vähän väliä äänekkäämmin ja hiljaisemmin. hän kuuli oksien rusahduksia. ilmeisesti lähistöllä on joku?
Azriel havahtui kuullessaan kysymyksen. kuka kysyi? Azriel tähyili ympärilleen eikä nähnyt ketään.olihan toisaalta vaarallista tavata joku tuntematon ihminen tai olento, jos oli yksin. Azrielin perhe oli hänelle lapsesta saakka sanonut, ettei saisi lähestyä tuntemattomia, mutta eihän Azriel totellut vaikka uskoikin heidän juttujaan.
hän kuitenkin päätti vastata äänelle.
" öh.. minä vain.. olen Azriel. missä ja kuka olet? tarvitsisin vähän apua.." Azriel hymyili hieman vaivaanloisesti. häntä hieman nolotti, että oli eksynyt. Azriel näki hahmon vähän matkan päässä ja rohkeasti asteli tätä kohti.
Azriel kohotti kulmiaan ja vastasi." tulin töitteni jälkeen kävelylle mutta eksyin.. minun pitäisi päästä takaisin Itä-Aryliaan.." jos mies tietäisi miten pääsisi pois metsästä, Azriel pyytäisi häntä saattamaan hänet takaisin kaupunkiin. ja jos taas ei, niin Azriel suostuttelisi häntä. Azriel ei todellakaan halunnut turvautua sivupersoonaansa päästäkseen takaisin kotikulmille.
hän katsoi miestä ja hymyili lempeästi. mies vaikutti hieman epäsosiaaliselta tyypiltä, mutta eihän se Azrielia haitannut. tosin Azrielin sosiaalisuus saattoi ehkä ikävä kyllä käydä toisen hermoille.

Sigitius hymähti hiljaa, ja katsoi ensimmäistä kertaa suoraan miestä silmiin. Ensin hän ajatteli olla sanomatta mitään, mutta hetken päästä hän päätti esitellä itsensä, jotta he tuntisivat toisensa puolin ja toisin. "Olen Sigitius." Herra ei itsekään ymmärtänyt, miten oli saanut jopa pienen hymynkareen huulilleen. Sigitius alkoi aprikoimaan, mitä tämä Azriel oli sanonut. "Minä voin kyllä auttaa..." ehdotti herra varovasti, ja mietti, jatkaisiko lausetta. "Voin kyllä auttaa sinut Itä-Aryliaan." Sigitiuksen kurkusta kuului matala murahdus, kun hän katseli ympärilleen ja mietti,missä suunnassa itä mahtoikaan olla. Hän otti varovaisen askeleen tuntematonta - jos nyt niin voi sanoa, miehen olivat juuri tutustuneet - miestä, ja katsoi tätä tummilla silmillään. Kun Sigitius oli täysin varma miehen luotettavuudesta, hän nakkasi tikarinsa pussukkaansa ja ravisti itseään. Herra mietti hetken, muuttuisiko sudeksi, mutta päätti pysyä visusti ihmisenä. Mies - siis Azriel - voisi pelästyä, koska hän tuskin tiesi Sigitiuksen olevan susidemoni.
"Tähän suuntaan", Sigitius sanoi hieman rohkeammin ja harppoi pari askelta suuren puun juurelle. Hän kosketti puun karheaa runkoa, nuuhkaisi ilmaa ja varmistui suunnasta. Sigitius katseli tallattua aluskasvillisuutta, kosketti kosteaa saniaista ja tuijotti sitten eteensä. Hän lähti tarpomaan kohti itää, ja vilkaisi vielä taakseen varmistaakseen, että Azriel seuraisi.
Sigitius oli liki varma, että tämä herra vaikutti erittäin erilaiselta, tutustumisen arvoiselta persoonalta. Hän aisti miehen sosiaalisuuden, ja yritti parhaansa mukaan pysytellä toisen aaltopituudella, jotta mahdollinen tutustuminen olisi helpompaa. Sigitius kun tutustui harvoin uusiin persooniin, hän pitäisi tästä tilaisuudesta kiinni.
Kysymykset pyörivät Sigitiuksen päässä. Olisiko hän normaali ihminen? Sigitius haistoi hänessä jotain epänormaalia, joten tuskin oli todennäköistä, että hän oli normaali ihminen. Kuka tämä Azriel oli, mistä kotoisin? Itä-Aryliasta mitä luultavimmin. Sigitius kävi kysymyksiä ja vastauksia päässään, ja tuskaili, pitäisiköhän hänen kysyä suoraan. Tosin jos hän lähtisi miehen mukaan, mies ehkä kertoisi omatoimisesti jotakin itsestään. Jos he nyt ylipäätään tutustuisivat. Sigitius huokaisi, ja suuntasi katseensa eteenpäin, kohti itää.

”hauska tavata Sigitius.” sanoi Azriel kohteliaasti. hän iloitsi siitä, että tapasi uuden olennon, joka näytti ihmiseltä. Azriel tiesi Arylian olennoista ja on vuosien mittaan tullut enemmän huomaamaan käytöksestä kuka on ihminen ja kuka ei. olihan Azriel yli sata vuotias, vaikka näyttikin nuorelta. hänellä oli elämän kokemusta vaikka muille jakaa. mutta suurin osan vuosista häneltä ollaan pimitetty monia tietoja.
”mainiota, että autat.. harvoin jotkut auttavat eksyneitä..” Azriel tokaisi miehelle. Azriel mietti, että mikä olento Sigitius mahtaisi olla, kun tämä murahti matalasti. ihmissusiko? kettudemoni? nääh. Azriel ei halunnut vaivata päätänsä miettimällä tämän tapaisia ajatuksia vaan kyseli, joko suoraan tai antoi toisen ajan mittaa kertoa, mikä olento toinen on.
Azriel katseli tikaria Sigitiuksen kädessä. meinaako tämä hyökätä? tuskin. jos Sigitius haluaisi hyökätä, niin hän takuulla olisi jo tehnyt sen. Azrielin ilme ei näyttänyt pelokkaalta, vaikka toisella olikin tikari kädessä. Azriel oli aika luottavainen Sigitiukseen.
”selvä on..” Azriel vastasi sointuvasti hymyillen ja seurasi Sigitiusta. ”asutko jossain näillä main? vaikutat tuntevan metsän hyvin.. saat opastaa minut Itä-Aryliaan, sillä jos en saa kunnon opastusta, eksyisin varmasti uudestaan.”
Azriel huomasi jonkin asian vaivaavan Sigitiusta ja lopulta päätti kysyä missä mättää. ”mikä on? voit kysyä minulta mitä vain.” Azriel rohkeasti tarttui Sigitiuksen kädestä kiinni. ”älä pelkää, en minä pure.” juuri Azrielin tapaista, tarttua vieraan kädestä kiinni.
”asiasta toiseen mikä olento olet? en aisti sinussa ihmistä.” hän kysyi rauhoittavan lempeällä hymyllä. Azriel päätti kertovansa oman lajinsa vasta sitten, kun sai tietää Sigitiuksen lajin. hän toivoi, ettei Sigitius pelästyisi jos Azriel sanoisi olevansa harvester jolla on sivupersoona, ja paha sellainen.

"Öhh.. samoin", Sigitius sanoi hiljaa ja melkein nielaisei viimeisen sanan. Hän hymyili vienosti, sillä tuntui hyvältä saada auttaa jotakuta. Se oli ehkä paras ominaisuus herrassa; hän rakasti toisten auttamista, ja siitä aiheutuvaa mielihyvää. Sigitius hätkähti hieman, kun Azriel tarttui häntä kädestä. Susidemoni ei ollut koskaan ollut sosiaalisissa kanssakäymisissä ihmisten saati muiden olentojen kanssa, mutta alkoi selvästi tuntea olonsa rentoutuneeksi.
"Enpä uskoisi että purisitkaan", Sigitius sanoi rennommin ja sai jopa pienoisen virneen kasvoilleen. "Mietin vain, mikähän itse mahdat olla", Sigitius nuuhkaisi ilmaa "et ihminen ainakaan." Hänelle tuli rennompi olo, koska hän tuskin olisi kovin paljon kummoisempi kuin toinen olento: eihän Azrielkaan ollut ihminen, se oli pääasia. Herra järkeili, että tuskin tämäkään mies olisi susidemonia kummoisempi. Susi-, koira- tai kettudemoni ei ainakaan tullut kyseeseen, Azrielin haju oli lähes täysin vieras. Miehen hajusta huokui kodin lämpöä, turvaa, uskollisuutta ja luotettavuutta - mutta siihen sekoittui myös hiemaan vienompaa, outoa hajua. Sigitiuksen mielestä se muistutti lähennä pimeää metsää ja mustaa mystistä verhoa.
"Susidemoniksi olen tähän maailmaan syntynyt", Sigitius sanoi hilpeästi, mutta samalla hieman mystisesti. Hetkessä hän muuntautui harmaavalkoiseksi sudeksi, pörhisti ylpeänä rintaansa ja urahduksen säestämänä muuttui takaisin ihmiseksi. Herra toivoi, ettei ollut pelästyttänyt Azrielia, ja vilkaisi tätä nopeasti kasvoihin. Niissä ei näkynyt mitään erityistä.
".. ja tokihan metsät hyvin tuntee, jos niissä asuu", Sigitius sanoi hymyillen ja viittoili ympärilleen. "Vietän suurimman osan ajastani sutena, joten metsät ovat valtakuntani." Herra onnistui saamaan sanoihinsa hieman virallista ja juhlallista sävyä, mutta ei ollut varma, kuinka typerältä se kuulosti. "Sinä kai asut Itä-Aryliassa?" Sigitius kysäisi, kunnes huomasi, ettei ollut kysynyt suoraan Azrielilta tämän lajia. "Tuoksut jännittävälle. Mihin lajiin kuulut?"

Azriel arveli, että tämä mies auttaisi häntä mieluusti. eihän Sigitius vaikuttanut pahalta tyypiltä. Azriel vain hyvmyili kun toinen hätkähti. hän ei kuitenkaan vielä päästänyt Sigitiuksen kädestä irti.
"no hyvä.." Azriel hymyili ja päästi tämän kädestä irti. "öh.. tuota.. en niin.. en ole ihminen vaikka siltä näytänkin.."
hän veikkasi, että Sigitiuksella on hyvä hajuaisti, toisin kuin hänellä. jos Azrielilla olisi hyvä hajuaisti niin hän takuulla saisi melkein heti selvitettyä mitä lajia Sigitius on.
ei kai Sigitius aistinut Azraelia, lähes sadistista sivupersoonaa? Azriel toivoi, ettei sillä hän itse pelkäsi omaa sivupersoonaansa. hassua pelätä sivupersoonaansa vaikkei Azriel ole koskaan tavannut tätä.
"a.." Azriel ehti sanoa ennen kuin Sigitius muuttui harmaavalkoiseksi sudeksi ja palautui takaisin."wau.. olet.. suloinen sutena!"
Azriel syöksähti halaamaan Sigitiusta. hän ei halannut tätä kovakouraisesti vaan hellä ja lämmin halaus. Azrielin halausriippuvaisuus tuotti useille päänvaivaa. hän ei halannut Sigitiusta kauaa, sillä mietti että tämä saattaisi kiusaantua miehen halauksesta.
"mainiota. metsä on valtakuntasi, joten et varmaan helpolla eksy?" naurahti Azriel pienesti."miten muut suhtautuvat kun olet susi?"
"kyllä, olen kotoisin sieltä.." Azriel hymyili mutta katseessa oli hivenen kaipausta.
Azriel hätkähti kun mies kysyi hänen lajiaan. "olen harvester.. ihmiset tuntevat lajini toisella nimellä: sielunssyöjä.."
Azriel henkäisi ja muuttui mustaksi savuksi, jossa kuitenkin erotti ihmismäiset ruumiin rakenteen. sysimusta iho, ei silmiä vaan silmien kohdalla musta aukko. Azriel ei ollut kauaa tässä hahmossaan ja palautui normaaliin ulkonäköönsä. "tiedät kai lajini entuudestaan?"

Sigitius hymyili varovasti. Vai että suloinen, hänen olisi tehnyt mieli nauraa lähes ääneen. Demoni kuitenkin huomasi, että tuntuu hyvältä kuulla lämpimiä ajatuksia toiselta olennolta. Hän kun oli tottunut liialliseen yksineloon ja muuttunut liian erakoksi, ei tämä edes tavannut lähes ketään, milloinkaan. Herra lähes yllättyi toisen kysymyksestä, ja kiirehti nopeasti vastaamaan: "No.. harvoin kun edes tapaan ketään, eläviä olentoja nimittäin. Vaikea tietää, miten minuun suhtaudutaan sutena." Sigitius naurahti kolkosti, ja katsahti Azrielia silmiin. "Vain kasvit tietävät, ja ne suhtautuvat hyvin asiaan", herra sanoi hiljaa. Sigitius kuunteli lehtien hentoa kahinaa, kun lämmin viima liikutteli niitä niin, että ne tuntuivat kovinkin elollisilta. Herra hymyili Azrielille vienosti: hän todellakin tunsi jo olonsa selvästi helpottuneeksi, rentoutuneeksi. Uusi tuttavuus vaikutti luotettavalta ihmiseltä, jolle voisi kertoa lähes mitä vain.

"Sielunsyöjä", Sigitius toisti hiljaa. "Olen kuullut niistä. Vähäsen." Herra katseli vakuuttuneena Azrielin muuttumista. "Olet todella.. jännittävä", hän sanoi, ja luultavasti pienoinen ihailu kuulsi hänen äänestään. Hetken ajan oli hiljaista, ja Sigitius nautti siitä. Vain luonnon äänet; kahisevat lehdet ja natisevat puunrungot, ehkä myös lintujen iloinen tai vähemmän iloinen sirkutus. Sigitius siristi hieman silmiään, ja katsoi Azrielia. "Uskotko sinä, että luonto on elollista? Metsä, kasvit, puut, ja sensellaiset?" Voimakas viima puski herraa takaapäin, ja tämä otti askeleen eteenpäin. Sigitius kääntyi kohti tuulta, ja lähti harppomaan suurehkon puun luokse. Hän tarrasi tiukasti runkoon kiinni, ja heilautti itsensä alimmalle oksalle. Sigitius katseli ympäristöään, ja nautti viileästä viimasta. Herra oli tyystin unohtanut Azrielin, ja vilkaisi suuntaan, jossa hänen pitäisi seisoa. Hän puri huultaan, ja mietti, oliko näyttänyt tyhmältä yhtäkkiä kiitäessään kohti puuta, ja kiivenneensä siihen. Mutta paino putosi sydämeltä, kun Sigitius tajusi, että kummallakin heistä oli hieman erilaisia tapoja, joita toinen ei ollut odottanut, johon toinen ei ollut tottunut. Sigitius avasi suunsa, ulvoi perinteisen saalistushuutonsa ja hyppäsi alas puusta.

Azriel huomasi, että suloinen sana taisi miellyttää Sigitiusta. käytöksestä päätellen Sigitius vaikutti hieman aralta. miksi? eikö tämä ole juurikaan muiden seurassa?
"mitä? ei tuollaista kestä." Azrielin ilme muuttui huolestuneeksi. "..vaikka olisit erakkomainen, niin yksinäisyys on pahasta."
mikä sai Sigitiuksen näin erakoksi? Azriel pudisti pienesti päätänsä, eihän liiallinen miettiminen ollut hänen työtänsä vaan kaksoissisarensa työtä. lintujen viserrys sai Azrielin rentoutumaan. hän hymyili lempeästi käsillään kosketteli kasveja ja puita samalla kun kulki niiden ohi.
"luonto.. se auttaa jaksamaan eteenpäin elämässä.." Azriel tajuamattaan ajatteli ääneen.
"tuota.. et vaikuta kovinkaan sosiaaliselta.. miksi? eikö sinulla ole perhettä?" Azriel uteliasuuttaan kysyi suoraan miten asian laita on Sigitiuksen kannalta.
"haha, niin arvelinkin.. meitä sielunsyöjiä ei ole kovinkaan montaa.. haluaisin vapaaksi tästä lauma jupakasta.." Azriel hymyili mutta tuon hymyn seassa loisti pienoinen kipu. hän ei juurikaan pitänyt sielunsyöjän lauman säännöistä. kuitenkaan hän ei rikkonut sääntöjä, koska sillä tavalla oli aiheuttanut paljon harmia ihmisystävilleen.
"itse olet jännittävä.. hmm.. tuo susi ulkomuotosi muistuttaa tatuointiani.." Azriel raappi ensin pari kertaa poskeaansa mietteliäästi ja otti paitansa pois. Azrielin rintakehällä oli paljon erilaisia villieläinten tatiointi kuvia: ruskea haukka,tiikeri,harmaavalkoinen susi,cobra ja komodovaraani. hän laittoi kuitenkin paitansa takaisin päällensä.
hiljaisuus sai Azrielin miettimään asioita menneisyydestäänsä, että miten olisi käynyt jos hän olisi tehnyt toisin.
Azriel hätkähti Sigitiuksen kysymykseen. "eh.. kyllä.. luonto on hyvin eloisa. rakastan sitä. se ei juoru, ei suutu, ei tuota kipua.. luonto pitää susta huolen jos kunnioitat sitä.."
Azriel hymähti kun Sigitius näytti innoissaan hyppiä kohti korkeuksia. hän päätti seurata Sigitiusta, mutta hän vain käsittelisi hellävaroen puita. Azriel muutenkin uskoi, että metsän kasveilla ja puilla oli sielu. sielu johon hän ei ikinä tulisi kajoamaan. Azriel hymyili rennosti kun Sigitius ulvoi ja hän päätti huvikseen liittyä ulvontaan.

Sigitius virnisti ulvomisensa lomasta. Hän maisteli hetken Azrielin sanoja, ja alkoi sitten hitaasti kertoa: "Oli minulla perhe. Ja vieläkin, mutta ajan saatossa hajonnut. Äiti on tuonpuoleisessa. Isä on kadonnut kuin tuhka tuuleen, ties vaikka hänkin heittänyt henkensä. Ja pikkuveli.. asuu jossain. Suuren suvun omistan, mutta juurikaan ketään en tunne", Sigitius madalsi ääntään viimeisten sanojen kohdalla. "Kun ei omista läheisiä, vieraantuu koko muusta maailmasta, kai ymmärrät." Sigitius nuuhkaisi ilmaa ja astui Azrielin vierelle. Demoni huomasi, ettei ollut vielä kritisoinut uuden tuttavuutensa tatuointia. "Jännittävä tatuointi", herra henkäisi ja kääntyi itään päin. "Joko jatketaan matkaa?" hän sanoi sävyisästi ja lähti tallaamaan aluskasvillisuutta.

"Kerro sinun perheestäsi", Sigitius sanoi yhtäkkiä hetkellisen hiljaisuuden jälkeen. "Olisi hauska tietää, kuuluuko sukuunne paljonkin sielunsyöjiä." Hän potkaisi yhden tielleen osuvan kiven ohdakepensaikkoon, ja kääntyi Azrieliin päin silmät loistaen. Pieni tuulenvire kadotti hajujäljen, joka vei Itä-Aryliaan. Sigitius nuuhkaisi ilmaa epävarmasti, nytkäytti hermostuneesti jalkaansa ja kysäisi sitten nopeasti Azrielilta, haittaisiko tätä jos hän muuttuisi hetkellisesti sudeksi. "Parempi hajuaisti sutena, ja ketterämmät jalat", susidemoni totesi ja muuttui pienellä ponnistelulla sudeksi. Samalla hän nuuhki innokkaasti ilmaa, ja hyppäsi vasten lähintä puuta. Sigitius yritti löytää hajun itään, ja löysikin sen, tosin heikkona. Susi ponkaisi vahvasta puun juuresta vauhtia, ja katosi tiheikköön nopeasti loikkien. Hetken päästä harmaavalkoinen ilmestyi takaisin, ja katsahti Azrielia. "Löysin tien, emme sentään jää tänne ikuisiksi ajoiksi", Sigitius virnisti varovasti ja muuttui taas ihmiseksi.

Azriel kuunteli tarkasti, kun Sigitius kertoi perheestään."otan osaa äitisi puolesta. varmaan raskasta menettää joku perheestään. ehkä isälläsi on jokin syy kadota, kuten esimerkiksi suojellakseen perhettään?" Azriel sanoi tyynesti hymyillen."ymmärrän toki.. olisit silti voinut hankkia paljon ystäviä, silloin kun perheesi oli koossa. täällä Aryliassa pitäisi olla paljon kaltaisiasi olentoja.."
"hassua.. se että minulla on sinun susihahmosi tatuointi vaikka en ennestään tunne sinua.." Azriel naurahti hennosti.
Azriel hymähti Sigitiukselle lempeästi. Sigitius toden totta on hyvä olento. Azriel oli kiitollinen, että oli tavannut tämän. ilman häntä Azriel takuulla harhailisi ainakin muutaman päivän samassa metsässä, niin kauan kunnes joku sisaruksista tulisi hakemaan hänet kotiin.
"kyllä, jatketaan vain matkaa.." Azriel sanoi sointuvasti ja seurasi Sigitiusta.
"eh? minun perheeni.. tuota.. perheeni kirjaimellisesti riistäytyi kahtia äidin takia. hän on.. tai oli lääkäri.. äiti mieltyi kuoleman pelkoon ja sen takia puolet perheestäni asuvat hänen luonaan Etelä-Aryliassa. äiti joutui pakenemaan, ettei paljastuisi. paha sielunsyöjä. äiti on jo liian riippuvainen kuoleman pelosta, joten hän tappaa saadakseen sitä lisää. hän muuttui armottomaksi saalistajaksi. isosiskoni ja pikkuveljeni asuvat äidin luona.. itse asun isän luona kaksoissisareni ja isoveljeni kanssa. meillä oli isoisäkin mutta hän kuoli sielunsyöjien lauman tappamana. se taas johtui siitä, että hän rakastui ihmiseen ja tappoi omaa lajiaan.. sen vuoksi meitä sielunsjyöjiä onkin niin vähän isoisän takia." Azriel selitti omasta perheestään. ei hänellä muita sukulaisia enää ollutkaan elossa. mitä väärää siinä oikein oli, että suojeli rakastamaansa ihmistä? oliko se sääntöjen vastaista? jotenkin Azrielista tuntui, että muut sielunsyäjät ovat narsismeja hänen isoisänsä suhteen. tosin isöisää ei enää ole. Azriel piteli kaulakorustaan kiinni. hänen oli ikävä isoisäänsä. tämä sattuikin olemaan läheisin sielunsyöjä Azrielille.
"muutu vain.." Azriel vastasi, eihän hänellä ollut mitään syytä kieltää tätä muuttumasta. Azriel seurasi Sigitiuksen kulkemaa suuntaan. hän hätkähti vähän, kun Sigitius ilmestyi nopeasti takaisin.
"mainiota.. voisimmeko syödä välillä?" Azriel sanoi vaivaanloisesti kun hänen vastasta kuului kurinaa.

Sigitius nyökkäsi hyväksyvästi, ja naurahti äänettömästi sille, että oikeastaan nyökkäsi sekä Azrielin sanomaan asiaan, että varmistuttuaan suunnasta.
"No, kai siitä perheestä joskus hyötyäkin on", susidemoni hymyili hiljaa ja tarpo uhmakkaasti eteenpäin. Herra uskoi vakaasti kaikkeen elolliseen, ja siihen, että luonto elää, se tietää kaiken, kohtalo tietää kaiken. Hän ei edes yrittänyt yhdistää Azrielin tatuointia loogisesti mihinkään, vaan katseli, kun hento tuuli kahisutti puiden lehtiä ja sai ruohon mongertamaan hiljaa, sulavasti paikallaan.
"Kohtalo tiesi", Sigitius hyräili hiljaa ja vaappui eteenpäin kepein ja joustavin askelein. "Se tiesi tapaamisestamme. Ovela heppu", hän virnisti.

Demoni kuunteli huolellisesti Azrielin selitystä. Välillä tuo nyökkäili ilmaistakseen, että oli ymmärtänyt asian (ja tämä itseilmaisu oli jälleen niitä merkkejä, jotka todistivat, että Sigitius alkoi rentoutumaan Azrielin seurassa).
"Olen pahoillani", Sigitius sanoi hiljaa, katsellen luontoa ympärillään. "Perheesi puolesta. Sinulla on varmaan ikävä?"
Hän alkoi miettiä tarkkaan Azrielin lausahduksia. Taisipa herra pari kertaa avata suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen nopeasti.
"Sielunsyöjät toimivat väärin", hän tokaisi kovaäänisesti, ja vihaisuuttakin varmasti kuulsi susidemonin äänestä. "Kovin.. narsismista."
Sigitius huokaisi syvään, ja veti samalla kunnolla happea keuhkoihinsa. He olisivat varmasti jo tovin kuluttua perillä, mutta siihenkin oli aikaa.
"Syödään toki, minäkin söin viimeksi aamulla", Sigitius naurahtaa hiljaa ja katselee vaivihkaa ympärilleen. "Miten on... metsästättekö tekin ruokanne, te sielunsyöjät?"

// anteeksi kesto.. saa syyttää autokoulua ja työharjoitteluni aikataulua, joka onneksi nyt muuttui..^^;//


Azriel seurasi Sigitiuksen ilmettä kun tämä puhui kohtalosta."en usko kohtaloon.." Azrielin mielestä kohtalolla ei koskaan ollut mitään tekemistä minkään kanssa. Azriel hypähteli maassa olevien kivien yli keveästi.
Sigitius näytti ymmärtävän Azrielin tilanteen hänen perheestään. "ei sinun tarvitse olla pahoillasi.. ja kyllä. minulla on ikävä heitä enkä tiedä voimmeko koskaan elää sulassa sovussa saman katon alla.."
Azriel seurasi Sigitiuksen reaktiota kun hän kertoi muiden sielunsyöjien toiminnasta. Azriel yllättyi kun Sigitiuksen mielestä sielunsyöjien toiminta oli narsismista. tottahan se oli. hän mietti, että kannattaisiko kertoa Sigitiukselle Azaelista josta hän on jättänyt kertomatta. toisaalta Sigitius saisi tietää Azaelista ennemmin tai myöhemmin. ehkä ennemmin oli parempi.
"hyvä. tyhjällä vatsalla ei ole hyvä retkeillä.." Azriel sanoi sointuvasti. hän söikin viimeksi aamu yöllä, johtuen aikaisesta työ menosta. tai no oikeastaan Azrael söi silloin, mutta sama henkilöhän Azrael on kuin itse Azriel.
"kyllä me metsästämme. tosin täältä sitä on vaikea löytää.. tiedät kai mitä me harvesterit syömme?" Azriel katsahti Sigitiusta suoraan silmiin. ei. Azriel päätti olla syömättä Sigitiuksen pelkoa, mikä se sitten onkaan. "tosin meilläkin on ihmisen keho joten ihmisen ruoka kelpaa myös hyvin. muut harvesterit eivät sitä kylläkään suosittele mutta minkäs minä tavoilleni voin.." Azriel naurahti hennosti.
"mitä muuten teet.." Azriel piti hetken tauon. hän mietti, jos hän nyt puhuisi työstä hänen luonteensa muuttuisi täysin? ehkä. hän ei ollut ihan varma. mutta työ asioissa hänen persoonallisuutensa on Azrael. hän henkäisi päättäväisesti ja jatkoi kysymyksen loppuun:" niin mikä on työsi? kai nyt jotain työtä teet?"

// eipä tuo mitään, ei itsekään ole tullut oltua kovinkaan aktiivisesti koneella ^^ //

"Kovin harva siihen tuntuukin uskovan", Sigitius naurahti ja katseli samalla ympärilleen. Hän tallasi armotta kaikki tielle osuvat saniaiset ja muut vehreät kasvit, ja pyyteli mielessään anteeksi luonnolta, että aiheutti kasveille kärsimystä. "Niin. Onhan minullakin ikävä... ainakin äitiäni. Ja isääkin varmaan. Veljestäni en osaa sanoa, sellaista ei voi ikävöidä, mitä ei ole koskaan tuntenut", Sigitius hymähti hiljaa. "Ainakin tiedän missä veljeni asuu, joten ei olisi hassumpaa joskus käydä tapaamassa häntä, vaikka minunlaiselleni erakolle se voikin olla hieman vaikeaa pölähtää yhtäkkiä paikalle ja esittäytyä toisen veljeksi", susidemoni jatkoi hymyillen.
Azriel näytti kovin pähkäilevältä, mutta Sigitius ei raaskinut kysyä häneltä suoraan. Ehkä mies mietti heidän keskustelujaan, tai mitä sanoisi seuraavaksi. Tai ruokaa, niinkuin Sigitius.

Sigitius yllättyi Azrielin kysymyksestä, ja mietti hetken. Katsoen samalla harvesteria silmiin ja totesi hiljaa: "Pelkoa, tai kipua, kenties?" Hän meinasi melkein sanoa ääneen, että oli pienempänä kuullut paljon tarinoita pelottavista ja kauheista sielunsyöjistä, mutta ei olisi koskaan arvannut pääsevänsä tapaamaan ihka oikeaa harvesteria, mutta päättikin jättää sen sanomatta.
"Arvelinkin", Sigitius naurahti sävyisästi. "Meillä kaikillahan on tapoja, ja kyllähän niitä huonojakin tapoja on..." hän kehräsi hymyillen ja katseli Azrielia kysyvästi, kun tämä aloitti uuden lauseen. Sigitius mietti, mitä toinen mahtoi sanoa. Kuultuaan Azrielin kysymyksen lopun, hän virnisti ilkikurisesti: "Ei, en tee mitään työtä, paitsi varastan." Heti sanottuaan sen Sigitius pelästyi, miten Azriel reagoisi tähän. Jospa toisella olikin jokin paljon parempi työ, josta olla ylpeä, kun taas Sigitius vietti aikansa metsissä ja silloin tällöin kylissä, ja varasti työkseen. "Mutta älä pelkää, jätän sinun tavarasi suosiolla rauhaan", mies hymähti hymyillen.

Azrielin ilme oli samaan aikaan hieman hymyilevä mutta tuskainen, johtuen siitä kun toinen astui kasvien päälle. hänen teki mieli sanoa, ettei runnoisi kukkasia ja kasveja mutta antoi asian tällä kertaa olla. Azriel itse varoi astumasta kasvien päälle.
"kovin ikävää, ettet tunne veljeäsi entuudestasi.. jos paljastut veljellesi, niin sinun ei tarvitsisi olla niin paljon yksin. se kadottaisi yksinäisyyden tunteen." Azriel hymyili hennosti.
"periaatteessa me Harvesterit syömme molempia.. kivusta saamme lievää riippuvaisuutta mutta kuoleman pelko tekee meistä addikteja.. saalistajia jotka etsivät taukoamatta lisää huumettaan.." Azriel laski katseensa maahan hieman surullisena. hän sääli muita jotka olivat menettäneet henkensä hänen oman perheensä ''ruokailun'' takia. Azriel kovin arvosti ihmishenkeä. on hän toki syönyt pelkoa mutta vain yrittänyt syödä sitä vaurioittamatta sielua.
"susidemonina varmaan syöt raakaa lihaa vai?" Azriel ei ollut varma mitä toiden olento söisi. tiesi hän vain olennoista muttei siitä mitä muut olennot syövät. ajatuskin Sigitiuksen syömässä raakaa lihaa puistatti. häntä vain etosi veren haju, mutta sen näkemisestä seuraisi pyörtyminen.
"hmmm... huonoja tapoja.." Azriel ajatteli ääneen. mikähän hänen huono tapa olisi?.. ei tullut muuta mieleen kuin hänen sivupersoonansa, jolla huonoja tapoja riittää.
kuullessaan Sigitiuksen työn, hän naurahti."heh, en minä noin vähästä pelästy." Azriel piti hetken taon." ei ole syytä varastaa kun minulla ei ole mitään tavaroita edes mukana.." hän hymyili ja pysähtyi poimimaan marjoja pensaasta. eihän sopinut matkustaa tyhjällä vatsalla.
"työsi ei ole sen erilaisempi kuin minun.. olen välittäjä. minulle tuodaan joskus varastettua tavaraa jota sitten vien eteenpäin.. tai siis olin välittäjä.." hän korjasi sanansa nopeasti. "..oikeastaan minun työni hoitaa eräs Azrael. siis hän on minä mutta en vain silloin työssäni ole minä.." selitti Azriel eikä tiennyt miten hänen pitäisi kertoa sivupersoonastaan.
"sitä on hankala selittää, mutta älä pelästy. kun saan työn, muutun. en silloin ole enää Azriel. kun Azrael hoitaa työni, minulla ei ole mitään muisti kuvaa tapahtuneista. Azrael on henkilö johon et todellakaan halua törmätä." Azriel arasti katsahti Sigitiukseen.

Sigitius pani merkille Azrielin tuskaisen katseen, ja hymyili itsekseen.
"Niin. Mutta hän on ainakin onnellinen, se riittää. Minä taas en tiedä, tietääkö hän, että olen... susidemoni", hän jatkoi hiljaa puuskuttaen.
"Ymmärrän. Tai en ymmärrä. Tai siis.." Sigitius änkytti, ja unohti lopulta, mitä oli sanomassa. Hän kokosi pari sekuntia ajatuksiaan, ja jatkoi vaisusti:
"Ymmärrän siis, miltä tuntuu menettää läheinen, tai joku omaa lajiaan edustava", susidemoni sanoi arvaten osan toisen ajatuksista. Sigitius suuntasi myös katseensa maahan, ja vilkaisi sitten Azrielia. Mitähän tuo mahtoi miettiä? Hiljaa tuhahtaen Sigitius vastasi tomerasti: "Raakaa lihaa kyllä, taitaapa olla maailman parasta ruokaa." Lipaisten huuliaan ja ilkikurinen katse kasvoillaan hän kuulosteli hieman ympäristöä. Olikohan metsässä mitään elämää, mitään lihaa, jota hän voisi saalistaa?
"Huonoja tapoja, huonoja tapoja... niitä minussa on ihan riittämiin", Sigitius sanoi hiljaa, mutta samalla virnistäen.
"No sehän on hyvä ettet pelästy", susidemoni sanoi yhä ilkikurinen katse pärställään. Hän katseli sivusta kun Azriel poimi marjoja pensaasta. Hänen mahaansa kouraisi pienesti, mutta se ei menoa haitannut.
"Välittäjä? Mielenkiintoista.." Sigitius sanoi hiljaa ja pörrötti hiuksiaan. "Azrael? Vielä mielenkiintoisempaa. Azrael on siis.. jonkinlainen.. sivupersoonasi? Vai millaiseksi sitä sanotaan?" mies hymähti ja vastasi Azrielin katseeseen. "En halua vai?" Sigitius hymyili viekas ilme silmissään.

"voi olla ettei veljesi tiedä mikä olet ja jos tietäisi, hän varmana olisi kertomatta, ettet välttelisi häntä sen takia mikä olet.. mutta toisaalta pelko voi tehdä niin että hän välttelee sinua juuri susidemonisuutesi takia.." Azriel sanoi lempeällä äänellä. Azriel tottumuksesta koski niihin kasveihin mihin Sigitius oli astunut päälle, hän koski niihin lempeästi, kuin olisi sanonut kasveille: " ei mitään hätää. kaikki on hyvin."
Azriel kurtisti toista kulmaansa mietteliäästi, kun ei oikein ymmärtänyt mitä Sigitius oikein yritti selittää, mutta lopulta yllättyi kun toinen arvasi mitä hän oikein ajatteli.
"va.. vai niin.." Azriel sanoi hieman vaivautuneena. jos Sigitius nyt söisi hänen edessään raakaa lihaa, niin voi luoja, Azriel pökertyisi! Azriel ei antanut vaivautuneisuuden näkyvän hänen kasvoillaan vaan hymyili.
Azriel nauroi kun Sigitius mainitsi huonoja tapoja sanaa. hän yksitellen söi marjoja joita oli kerännyt pensaasta.
"hm? etkö tiedä mikä välittäjä on?" Azriel katsoi siihen malliin, että kuin aikoisi kysyä: "tiedätkö ylipäätänsä muista töistä kuin varastamisesta?" Azriel kuitenkin kohteliaana jätti tämän asian sanomatta. eihän töykeys sopinut hänen suuhunsa.
"öh.. niin.." Azriel sanoi arasti. pelokkaasti. "ei. se ei ole yhtään mielenkiintoista! no.. kyllä, sivupersoonani tai jotain sinne päin. siskoni Cari sanoo että minulla identiteetti häiriö jonka seurauksena minä olen myös Azrael." hän piti hetken tauon. "Cari vannoi nirhaavansa minut jos saan kolmannen persoonan..." Azriel sanoi peloissaan, ääni täristen. vaikka Azrielin sisko pelkäsikin hieman Azraelia, niin kyllä kaksoissisko osaa olla hyvin julma ja pelottava tyyppi veljelleen.
"et halua! Azrael on.. miten sen nyt sanoisi.. liian paha.. hän on täysi sadisti. hassua että itsekin pelkään häntä.." Azriel oli vakava ilme kasvoillaan kun sanoi Azraelin olevan sadisti. "toivottavasti et tapaa häntä.."