Nousi korppi siivilleen, nousi mustaan yöhön

// tänne näin Siru Suraman kanssa ^^' //

Sigitius istui kotonsa vierellä puisella penkillä, veistelemässä uutta keihästä. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun hän tunsi itsensä vahvaksi, ja jaksoi jopa tehdä jotain elämisensä eteen. Lempipuuhiinsa kyllä lukeutui henkisten ja fyysisten taitojen kartuttamisen lisäksi erilaisten aseiden veistely, sitähän hän teki mielellään, joskin harvoin. Suurimman osan ajastaan susidemoni kun vietti sutena, kierrellen pitkin Arylian metsistöä. Siellä hän tunsi olonsa vapaaksi, eikä välittänyt sitä ympäröivästä yksinäisyydestä; luonto oli sen ystävä. Luontoon voi luottaa, se ei kerro salaisuuksia eteenpäin. Se kuiskii joskus tuulen mukana elämänohjeita, joita Sigitius on lähes orjallisesti noudattanut.

Tällä kertaa ei ollut tuuli kuiskinut, ei antanut minkäänlaista ohjetta, tekemistä, tehtävää. Niinpä Sigitius oli vetäytynyt oman mökkinsä vierelle, veistämään keihästään. Mielellään se olisi toki harjoittanut demonimagiaansa, mutta oli vakaasti päättänyt, ettei näyttäisi voimiaan ihmisten ilmoilla. Harvemmin se edes uskaltautui muuttumaan keskellä kaupungin melskettä ja vilskettä (joka siellä tosin ei aina käynyt) sudeksi, vaikka tiesi hyvin, että Aryliassahan asusti jos jonkinmoista olentoa. Joten hiljaa keihästä veistäen alkoi Sigitius hyräillä, hiljaista hyräilyä, joka ei laisinkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Yksinolon keskellä tuli aina puhuttua itsekseen, mutta ihmisten ilmoilla hän harvoin edes puhui mitään, ei ainakaan yksikseen. Mutta mies antoi mielen viedä, vapautuneen ja vahvan tunteen viedä mukanaan, ja hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen.

Sigitiuksen lemmikkikorpin, Félicienin, pyristäessään siivilleen mies hätkähti. Hetken ravisteltuaan päätään tuo totesi ehkä nukahtaneensa, ken tietää. Korppi lehahti Sigitiuksen olkapäälle, ja päästi kurkustaan vaikuttavan "kroaak"-äänen. Se tarkasteli ympärilleen mustanpuhuvilla silmillään, pörhisti karvaista rintaansa ja lehahti lentoon. Sen virtaviivaiset ja solakat piirteet piirtyivät hämärää iltataivasta, ja siellä möllöttävää vaaleata kuuta vasten.

// toivottavasti ei ollut kökköä >'D //

//Hyvähän tuo oli ^^ //

Ilta oli jo hämärtymässä tumman hahmon kulkiessa kaupungin pimeillä kaduilla. Vaikka oli ilta kaduilla parveili melko paljon ihmisiä ja joka paikasta kuului puhetta, huutoa ja kuisketta. Mustaan viittaan sonnustautunut hahmo kulki kummallinen otus olkapäällään eteenpäin ja hupun alta erottuvat kiiluvat silmät tarkkailivat ympärillä parveilevia ihmisiä ja muita olentoja. Joka paikassa leijaileva ruoan tuoksu sai tumman eläimen hyppäämään pois hahmon olkapäältä ja katsomaan olisiko joku kenties pudottanut jotakin. Hahmo vain tuhahti ja mutisi itsekseen jotakin, mistä ei voinut saada selvää, antaen eläimen mennä minne meni.
Eläin, pesukarhu tarkemmin sanottuna, kipitti pitkin katuja nenä kiinni maassa ja välillä ilmaa nuuhkien. Se ei näyttänyt löytävän mitään erityisen maukasta; jotain likaisia ja vanhoja ruoantähteitä vaan, joita ei oikeastaan voisi enää edes ruuaksi kutsua. Eräs suuri koira oli kuitenkin huomannut pesukarhun, josta se toivoi saavansa pienen suupalan tai ainakin hetkeksi ”leikki”kaverin. Koira ryntäsi tumman eläimen kimpuun ja pesukarhu juoksi minkä jaloistaan pääsi ihmisten ohi erään puisen penkin alle sähisten nyt vihaisena koiralle. Koira jäi murisemaan penkin viereen väläytellen teräviä kulmahampaitaan.

Surama, tuo mustaan viittaan pukeutunut neitokainen käveli nopein askelin vähän matkan päähän penkistä, jolla istui mies ja jonka alla pesukarhu piileskeli. Neito tarttui mustalla hanskalla verhotulla kädellään koiraan, nosti sen ilmaan ja kuiskasi hiljaa, jäätävällä äänellä:
”En pidä siitä, että ystäviäni yritetään satuttaa.” Sitten hän pudotti koiran, joka juoksi säikähtäneenä ja hämillään kauemmas. Nainen, jota ei oikeastaan naiseksi voinut sillä hetkellä tunnistaa kaapujen alta, jäi seisomaan paikoilleen tuijottaen kiiluvilla, vihaisilla silmillään miestä, joka istui penkillä ja sitten penkin alla kyyhöttävää eläintä.
”Tule Jeri.” Matala ääni murahti hupun suojista, mutta pesukarhu vain sähähti vihaisena eikä liikahtanutkaan.

// suurimmat pahoitteluni, en ole juurikaan ollut lähipäivinä koneella, ja yume on jäänyt tässä hieman taka-alalle ;s

Sigitius jatkoi keihäänsä veistämistä, ja ainoa ääni joka siitä kuului, oli tasainen "raap raap" kun puuko antoi pehmeälle puulle uutta muotoa. Hiljaa huokaisten hän ihaili kättensä taitoja, keihäs oli melkeinpä valmis. Salaa hieman ylpeänä Sigitius alkoi viimeistelemään keihästä, samalla kun kevyt viima pyyhkäisi kylän yli. Silloin tällöin hän vilkaisi taivaalle: Félicien kaarteli kylän yläpuolella, raakkui välillä kaheästi, ja katosi välillä iltahämärään. Susidemoni oli aina kadehtinut sitä, kuinka vapaa hänen lemmikkinsä oli, vailla rajoituksia, sai tehdä mitä halusi. Saihan Sigitiuskin, periaatteessa, mutta tietyt elämänmenot vaativat tekemään pakollisia asioita, mutta suurimmaksi osaksi Sigitius nautti elämästään.

Sigitius hätkähti. Hän nojautui kotinsa puuseinää vasten hieman kauhuissaan, hieman hämmästyksissään. Vain parin jalanmitan päässä jänestä seisoi mustaan viittaan pukeutunut nainen, joka nosti suurehkon koiran ilmaan kevyesti. Sigitius vilkaisi naista nopeasti, ja huomattuaan tämän vihaisen ilmeen, hän vastasi siihen takaisin tiukalla ilmeellä. Susidemoni siristi hieman silmiään, ja päätti antaa samalla mitalla takaisin. Hieman murhaavasti naista katsoen hän nousi seisomaan, pitäen edelleen katsekontaktin tässä. Vasta sitten hän tajusi, että jokin tälle naiselle kuuluva kyyhötti penkin alla. Pesukarhu.
"Eläimille ei kannata puhua noin", Sigitius sihahti hiljaa hampaidensa välistä. Hänhän toki itse tiesi, eläin kun itsekin puoliksi oli.

//Sori, kun minullakin on vähän kestänyt tämän vastauksen kanssa..//

Surama katsoi kuinka mies nousi seisomaan ja tuijotti naista vihaisena. Mustaan kaapuunsa verhoutunut olento naurahti pilkallisesti ja hymähti sitten matalalla äänellään.
”Kukas sinä olet minua neuvomaan?” Suran punaisenoranssit silmät lipuivat miehessä ja nainen päätteli tuon olevan susidemoni tai jokin sen tapainen. Hetken hän tuijotti miestä ja käänsi sitten vihaisen katseensa penkin alla murisevaan pesukarhuun.
”Tyhmä eläin” Sura mutisi hiljaa omalla naisen äänellään ja käveli miehen ohi lähemmäs penkkiä.
”Jeri.” Hän murahti tiukasti jälleen matalalla, miehen ääntä muistuttavalla äänellä ja nyt eläimen nenä työntyi esille. Sura kyykistyi ja työnsi kätensä penkin alle, jolloin pesukarhun nenä katosi nopeasti näkyvistä ja varjoista kuului vihaista sähinää. Nainen tarttui eläintä niskasta ja veti sen näkyville, nousten sitten seisomaan, yhä eläimestä kiinni pitäen. Pesukarhu rimpuili ja murisi ja hetken se pyrki takaisin penkin alle. Nainen kuiskasi jotakin eläimen korvaan, joilloin pesukarhu kipusi hiljaa sähisten naisen olkapäälle roikkumaan ja mulkoili sieltä vihaisena jokaista näkemäänsä olentoa.
Ilma alkoi viilentyä ja kevyet tuulenvireet tarttuivat pesukarhun karvoihin. Surama käänsi katseensa jälleen mieheen ja tuhahti.

Sigitius mulkoili tummilla silmillään naista ja tuhahti vihaisesti.
"En kai sitten kukaan", Sigitius ärähti hiljaa ja katseli naisen punaoranssisia silmiä, jotka suorastaan loistivat kaiken sen naisen tuoman pimeyden keskellä. Susidemoni katseli miten julmasti nainen kohteli eläintä. Pesukarhua, ehkä? Entä mikäpä tämä nainen itse oli, ei ihminen ainakaan. Ehkä puoliverinen, kenties. Sigitius ei kyennyt millään haistamaan, mitä lajia tämä nainen edusti.
"Ei siinä mitään, mutta voisit opetella puhumaan eläimille hieman kunnioittavammin", mies sähähti vihaisesti ja mulkaisi naiseen. Vihan liekit tempoivat Sigitiuksen rinnasta ulos ja polttelivat vatsaa. Hän pelästyi, että muuttuisi sudeksi, mutta niin ei onneksi käynyt. Sigitius arveli, että nainen oli ehkä jo arvannut tämän olevan jonkinsortin puolisusi: susidemonin raivo näkyi varmasti jo kilometrien päähän. Kuitenkin kuullessaan seuraavan sanansa Sigitius jo hohotti itsekseen. Ääneen hän ei toki uskaltanut, niin uhkaavalta kun nainen näyttikin. Niin, mustaan kaapuunsa verhoutunut, uhkaava nainen punaisine leiskuvine silmineen, jonka seurassa kulkee verenhimoinen torahampainen pesukarhu, joka vaanii vesi kielellä seuraavaa uhriaan, johon voisi nämä hampaansa upottaa... ja tämän pelottavuuden nimi oli... Jeri?
"Hoh!" Sigitius naurahti kolkosti ja pelästyi samantien. Mieheltä oli juuri lipsahtanut naurua, ÄÄNEEN, ja jos totta puhutaan, hänen mielikuvituksensa meni toden totta liian pitkälle. Hieman vielä varuillaan Sigitius odotti naisen seuraavaa reaktiota hiljaa uristen, jota ihmiskorva ei voinut kuulla.
Hiljaa hymähtäen Sigitius katsahti taivaalla möllöttävää täysikuuta, ja jota vasten piirtyivät mustan korpin ääriviivat.
Félicien pyrähti isäntänsä olkapäälle päästäen rinnastaan äänekkään "kroaak!"-äänen. Hymyillen susidemoni rapsutti toisella etusormellaan tämän leukaa, josta korppi tuntuikin nauttivan.

Surama oli jo valmiiksi huonolla tuulella ja miehen mulkoilut ja ärsyttävät neuvot eivät ainakaan parantaneet asiaa. Suran sisällä kiehui ja hänen teki mieli kumauttaa oikein kunnolla, mutta päätti kuitenkin jättää väliin. Huultaan purren hän mulkaisi miestä, veti syvään henkeä ja oli jo kääntymässä pois, mutta miehen nauru pysäytti naisen aikeet. Hän kääntyi jälleen hitaasti katsomaan miestä ja seisoi hetken paikoillaan. Pesukarhu painoi mustat korvansa niskaansa vasten ja murisi hyvin matalalla äänellä. Se aisti kyllä kuinka vihainen emäntä oli.
Sura astui pari askelta lähemmäs Sigitiusta ja naisen toinen käsi tärisi hiljaa kun hän joutui pitämään se kurissa. Hetken nainen seisoi aivan lähellä susidemonia ja katseli vihaisilla, kiiluvilla silmillään miehen kasvoja.
”Haastatko riitaa?” Nainen viimein sanoi kylmällä, uhkaavalla äänellä, joka oli nyt täysin hänen omansa. Ei matala ja karhea miehen ääni, vaan hyytävän pehmeä ja vihainen, jonkun mielestä ehkä kauniskin naisen ääni.

Hetken nainen seisoi paikoillaan, kunnes kohotti toisen kätensä ja laski hupun peittämästä kasvojaan. Kirkkaan oranssihtavat hiukset ja ruskeat kissankorvat paljastuivat hupun laskeutuessa naisen hartioille ja kirkkaiden silmien salaperäisyys laantui hieman, kun ne eivät näkyneet enää pikimustaa taustaansa vasten. Terävät kulmahampaat välkkyivät kuun valossa ja pimeässä saattoi tarkoilla silmillä nähdä, kuinka pieni, tummanpunainen veripisara tipahti naisen huulesta maahan - niin kovaa hän oli hetkisitten huultaan purrut pitääkseen vihansa aisoissa.