Sirkus on saapunut kaupunkiin.

//anteeksi vielä tuosta sekaannuksesta >-< kyllähän mie sen tiesin, ja olinkin lukenu kaikki säännöt ja muistankin sen kohdan... Oon ehkä vähän liian innokas...//

Aya seurasi miten silinterihattuisen miehen ja lyhyemmän miehen keskustelu eteni.

Kun hänen ja johtajan katseet kohtasivat hän huomasi lyhyemmän miehen tuijottavan tätä ja punastuvan. Mies käyttäytyi kummallisesti, eikä Aya tajunnut miksi.

Aya tuijotti johtajaa kun tämä käveli hänen eteensä. Hän vilkaisi lyhyttä miestä ja näki tämän vilkuttavan.
"Töitä. En esiinny." hän sanoi välittämättä vilkutuksesta ja katsoi hieman johtajaa. Aya avasi rypistetyn julisteen ja näytti johtajalle sitä. Miehen äänessä oli jotain omituista. Samettisen kermainen ääni muistutti jostakin.

Marraskuu olisi sillä hetkellä voinut vaikka tanssia, mutta koska tanssiminen kuului juuri siihen pieneen luokkaan asioita, joita hän ei mielestään tehnyt kyllin hyvin - elleivät kyseessä sitten olleet paritanssit, niissä hän oli yhtä sulava kuin käytöksessään muutenkin - tyytyi hän astahtelemaan joustavin askelin lähemmäs kuin tyhjästä ilmestynyttä vaaleaverikköä naista. Oikeastaan hän oli jo arvannutkin tuon olevan työnhaussa, eivät ulkopuoliset yleensä muuten hänen juttusilleen tunteneet tarvetta päästä. Silti hän räpytteli silmiään kuin hämmästyneenä, nosti toisen kätensä dramaattisesti sydämelleen ja huojahti, kuin olisi juuri saanut neljävitos-kaliiperin revolverista osuman lähietäisyydeltä.
"Auts, onpa koleaa."
Hän virnisti lähinnä itsekseen asetellessaan kädet jälleen lanteilleen. Tuo nainen ei selvästikään tuntenut tarvetta uhrata hänelle yhtään ylimääräistä sanaa. Marraskuusta sekin oli huvittavaa.
"Kerrohan, Päivänpaiste, millä nimellä saan sinua puhutella?"
Hän otti silinterin päästään ja tutkiskeli sitä hetken, päättäen sitten ilmeisesti, että se oli likainen, ja pyyhkäisi sitä sormillaan pariin kertaan. Sitten, ennenkuin asetti päähineen uudestaan ruskeille puolikiharoilleen, hän taivutti selkäänsä matalaan, mutta eleganttiin kumarrukseen, jota korosti niiamalla aavistuksen polviaan.
"Que'es Sarajevo Marraskuu on minun ristini. Felicia käy yhtä hyvin."
Hän hymyili tuikkivasti suoristaessaan selkänsä ja asetellessaan silinterinsä sen asiaankuuluvalle paikalle. Tarkoilla silmillään hän tuijotti naista ja ojensi tuolle sitten kätensä käteltäväksi.
"Kutsu minua miksi mielesi tekee."
Hän iski nopeasti silmää kääntyessään ja viittoi molempia mukaansa.
"Seuratkaapa sitten, kullanmurut. Töitä riittää tekevälle, kuten epäilemättä olette tietoisia."
Jos hän olikin huomannut sen lyhyen henkisen kriisitilan, jonka Sieg kävi läpi ja joka manifestoi itsensä koreana punastuksena, hänen omahyväisestä hymystään sitä oli hankala päätellä. Rennon ripein askelin hän asteli pääteltan ohi, pyörähtäen aina välillä tarkistamaan, ettei ollut hukannut kumpaakaan matkastaan ja johdatti pikku saattueensa kolmelle pienemmälle varastoteltalle.
"Päivänpaiste, Sinisilmä, mitä nyt näette edessänne, on sirkuksemme henki ja elämä; muonavahvuus, asustevarasto ja kulissivarasto."
Marraskuu piti lyhyen tauon ja silmäili myhäillen uusia alaisiaan, silmissään jälleen se ilme, joka kertoi hänen aivojensa toimivan liian suurilla kierroksilla.
"Meidän päämäärämme on asustevarasto."
Hän virnisteli ilkikurisesti, viittoillessaan kaksikkoa seuraamaan itseään sisään telttaan, jonka kangasovessa oli ennen lukenut 'Kostyymistö' mutta joka oli tökerösti ruksattu yli mustalla maalilla ja alle oli kirjoitettu epäselvillä harakanvarpailla 'Rätei ja Lumpui' kun he olivat pysähtyneet edellisessä kaupungissa.
Marraskuun mielestä se oli oikeastaan aika hauska pila.
Pääteltan ympäristössä joku sirkuksen apulaisista juoksi ympäriinsä kiljuen, että eräästä teltasta oli löydetty ruumis.

[No, innokkuus ei ole varsinaisesti paha asia. Mutta voi poloista Siegiä, minun Feliciani ei tule tekemään hänen olostaan helppoa. *virnuil* Ja ajattelin muuten vuodenajaksi tällaista kevättä tai alkukesää, niinkuin nyt on menossa. Aurinkoista ja pääasiassa lämmintä, mutta maa on kylmä ja tuulet koleita.]

Vaaleahiuksinen ihmetteli hetken tulijan töykeyttä, muttei jaksanut välittää siitä kauaa. Tämäkin oli kai jo Felician silmissä päässyt töihin. Sieg alkoi hahmottaa uuden pomonsa palkkausperiaatteita. Neiti oli hyvin suloinen, ja pomo näköjään piti suloisista ihmisistä...
Hetkonen. Minun ei siis olisi tarvinnut huolehtia yhtään hänen vakuuttamisestaan, pelkkä hymyily olisi riittänyt!

Pieni mies tunsi tulleensa huijatuksi, ja jossain syvällä hänen mielessään tuntui pieni pistos, jonka syytä ei voinut määritellä. Hän kuunteli muiden keskustelua sanomatta mitään väliin, ja lähti sitten pomonsa perään, mielessään vahva päätös vakuuttaa tälle olevansa hyvä työntekijä "söpöyden" lisäksi, vaikkei tarvetta olisikaan. Hänestä nimittäin tuntui epäreilulta muuta maailmaa kohtaan onnen potkaistessa; hän oli aivan liian tottunut ponnistelemaan kovemmin saadakseen jotain.
Sieg ei kuitenkaan voinut olla olematta kiitollinen toiselle työnhakijalle; hänen silmissään tämä oli paljon suloisempi. Joten jos Felicialla oli samankaltaisia tapoja kohdella miellyttävännäköisiä alaisia, kuin joillain sinisilmäisen pomoilla oli ollut, ne melko varmasti kohdistuisivat neitiin. Tietysti Sieg auttaisi häntä silloin. Jos neiti edes tarvitsisi apua. Hän näytti aika kovalta.

Kolmikon lyhyin silmäili pienempiä telttoja joille he olivat saapuneet, ja kuunteli Felician selostuksen hyvin tarkasti. Asustevarastoteltan oviläppiin kohdistunut ilkivalta sai Siegin tirskahtamaan. Hän seurasi pomoaan kiltisti teltan sisälle, ja ilmeikäs suu aukeni ihmettelevään mutta äänettömään "ooooo"-äänteeseen.

Vaikka teltta olikin sekaisessa kunnossa kimalteiden ja värien paljous sattui silmissä. Pukuja oli hirvittävän laaja kirjo valtavista pellehousuista nuorallatanssijan pikkuiseen mekkoon. Sieg ei voinut vastustaa kiusausta nostaa vaaleansinistä ja melko suloista, höyhenillä koristeltua mekkoa esille. Hän vilkaisi seurueen naispuolista jäsentä ja hymyili lämpimästi.
"Harmi ettet halua esiintyä, tämä saattaisi sopia sinulle."

Sieg tirshkahti hiljaa, ja pyöräytti mekon ympäri käsissään. Yksi pikkuinen, untuvainen sulka irtosi jostain ja leijaili maahan, mutta hän ei sitä huomannut.

Aya tuijotti miehen käytöstä. Tämä vaikutti naurettavalta, mutta jokseenkin se sai Ayan olon tuntumaan turvalliselta. Hän seurasi miehen jokaista liikettä antaen hänen näyttää turhaantuneelta.
"Aya." hän vastasi mahdollisimman lyhyesti miehen kysymykseen.

Kun Marraskuu taipui niiaukseen, Aya hypähti hieman varpailleen. Hän ei odottanut miehen nopeaa liikehdintää ja siksi säikähti.
Rauhoitu nyt, hän ajatteli ja yritti ryhdistäytyä. Hän vilkaisi Marraskuun ojennettua kättä, muttei kätellyt tätä.
Ei pahalla, hän ajatteli ja lähti miehen perään tämän kutsuessaan heitä. Aya vilkaisi vaaleapehkoista miestä. Hän huomasi tämän olevan ajatuksissaan. Miehen kasvoista näkyi pieni häivähdys epätoivoa.

Asustevarasto ei kuullostanut niin kauhealta, kuin mikään muu hänen edellisistä työpaikoista. Sikala, baari, navetta, kaikki likaiset ja törkyiset paikat olivat tämän paikan alapuolella. Selvästi.
Hän vilkaisi kylttiä ja ajatteli; Tuo ei voi olla hauskaa.
Aya kuuli miehen kiljumisen ja naurahti.
Mies oli sitten kai löydetty viimein, hän ajatteli ja lipoi kulmahampaitaan.

Aya käveli pienen matkan lyhyen miehen perässä ja pysähtyi kun tämä nosti vaaleansinisen mekon näytille.
Aya tunsi punastuvansa, vaikkeivat vampyyrit voikaan punastua näkyvästi, miehen kommentista. Aya käveli hänen luokse ja nosti höyhenen maasta. Hän pyöräytti sitä sormiensa välissä ja astui miestä aivan lähelle.
"En esiinny." hän sanoi tylysti ja sivelsi nopeasti höyhenen päällä miehen nenänpäätä. Hän käveli pellavapään ohitse ja heitti höyhenen maahan. Sitten hän käännähti nopeasti ja asetti kädet lanteilleen niin että viitta lennähti ja paljasti hänen mustan, vöillä koristellun mekkonsa.
"Mikä on työmme?"
Aya halusi kerrankin tehdä vaikutuksen pomoonsa, koska kaikki muut olivat valittaneet hänen hiljaisuudestaan. Hän ei aikonut pulputtaa suuna päänä, vain vilauttaa pieniä haituvia kiinnostuksesta.

Hetkiseksi Marraskuu jäi viipyilemään teltan ovensuuhun, katse ulos suunnattuna, kulmat tuskin havaittavan pienessä kurtussa ja epätyypillisen mietteliäs ilme kasvoillaan.
"Joko taas? Ja nyt on vasta keskipäivä."
Hän mumisi hiljaa, hädintuskin huuliaan liikuttaen. Dramaattisesti huokaisten hän haraisi suklaanruskeita hiuksia kasvoiltaan ja kääntyi - uuden uutukainen hymy saaden kasvonsa loistamaan - kohti uusia alaisiaan. Ei tämä suinkaan ensimmäinen ruumis ollut, hän selvittäisi asian - ja hävittäisi todisteet - sitten kaikessa hiljaisuudessa, ilman että kenenkään muun tarvitsi sillä päätään vaivata.
"Ihailtavaa aloitekykyä, Päivänpaiste."
Hän väläytti lyhyen, hieman ilkikurisen virnistyksen Ayan suuntaan, käveleskellään tarpeettoman rauhallisesti teltan takapäätyyn, jossa useat, lajittelemattomat vaatteet riippuivat rekeissään viimeistelyä odotellen.
"Olen iloinen, että tulit kysyneeksi. Näettehän nämä? Hyvä. Nämä kaikki tulisi saada korjattua ja viimeisteltyä ennen iltaa."
Marraskuun katse vaelsi monenkirjavien asujen rivistössä arvioiden, silloin tällöin hän otti niistä jonkun lähempään tarkasteluun, laittoi sitten takaisin ja otti uuden. Pelottavinta oli, ettei se ilkikurinen virne haihtunut hetkeksikään.
"Toivon, että osaatte ommella... Tässä, laitahan tämä päällesi. Katsotaas... tässä, kokeile tätä."
Juuri sopivan suurieleisesti hän kiskaisi rekistä kaksi lähestulkoon valmista asua, joista ensimmäinen oli shortsimittainen, pitkähihainen akrobaatin kokopuku, joka jäi kyljistään auki ja kaipasi selvästi nyöritystä, väriltään valkoinen ja koristeltu sivuiltaan mustilla salmiakkikuvioilla ja edestä, sekä hihoista helmiäiskuvioinnein - tämän hän puolihuolimattomasti heitti Siegille - ja toinen balettitanssijan tutua muistuttava karmiininpunainen mekko, jonka röyhelöinen helma ylsi edestä suunnilleen puoleen reiteen, mutta takaa lähes maahan, takana korsettinyöritys, edestä syvään uurrettu ja koristeltu silkkiruusukkein - tämä lensi Ayan suuntaan. Päällepäätteeksi Marraskuu virnisti kurittomasti ja kumartui etsiskelemään nuppineulatyynyä, silmäneulaa ja hieman lankaa.
"Täytyyhän ne sovittaa ennen viimeistelyä."
Hän vastasi sokerisen viattomalla äänellä kysyviin - ehkä jopa epäuskoisiin - katseisiin joiden tiesi kohdistuneen selkäänsä ilman että edes kääntyi katsomaan.
"Tämä myös."
Hän mallaili edessään vielä yhtä, hopeisista ja valkoisista paljeteista valmistettua hökötystä, joka epäilyttävästi muistutti naisten kokouimapukua, paitsi että oli pitkähihainen, valmistettu kokonaan hopeisista ja valkoisista paljeteista ja versoi sävyyn sopivia höyheniä hihansuista, kauluksesta ja takapuolesta. Vihellellen hän pujotti langan neulan silmään - kolmannella yrityksellä - ja istahti valtavan kangaskasan päälle epäilyttävä paljettihökötys käsissään, pistellen siihen ompeleita hädintuskin edes vilkaisten, mitä käsillään teki - hänellä oli kokemusta, olihan hän itse vastuussa lähes jokaisen tänne säilötyn vaatekappaleen synnystä. Ommellessaan hän hymyili ja vilkaisi tyynesti palkollisiaan.

Sieg tuijotti keskeneräisten vaatekappaleiden vuorta. Siinä olisi hirveä urakka.
No niin, aika ansaita!

Vaaterekkiä kohden pari askelta ottaneelta mieheltä kesti hetken reagoida häntä kohti heitetttyyn vaatekaapaleeseen, ja hän joutui syöksähtämään eteenpäin saadakseen sen kiinni.
"Kyllä minä ommella osaan, mutta en ole kovin nopea."
Sieg hymyili miettivästi, ja tarkasteli vaatetta. Se vaikutti vähän liian suurelta hänelle, ja kaipasi selvästi jotain kylkiin.

"Mitä? Tässäkö? Mutta eihän tätä voi sovittaa vaatteiden päälle!"
Siegin hölmistynyt katse käväisi pomossa, ja hetken kuluttua pellavapää tajusi ajatella itse. Siniset silmät alkoivat tutkailla telttaa, etsien mahdollista pukukoppis. Rekki, joka oltiin ahdettu täyteen kokopitkiä viittoja, saisi luvan kelvata. Sieg astahti jo pari askelta sinne päin mumisten puoliääneen pomolleen, että tulisi aivan kohta takaisin, kunhan vain saisi puettua.
Toivottavasti hän ei saa päähänsä pyytää minua riisuutumaan edessään.

Kuullessaan ylidramaattisen pomonsa viimeisen lausahduksen Sieg pysähtyi katsomaan mitä tämä tarkoitti. Paljettihökötys, josta törrötti sulkia epämääräisistä paikoista koetteli hänen ikuisen hymynsä pysyvyyttä pahimman kerran.
"... eihän minun tarvitse sovittaa tuota? Se on naisten puku."

Porukan lyhyin loi anteeksipyytävän silmäyksen neitiin, jolle oltiin heitetty punainen mekko. Hänestä tuntui pahalta sysätä järkyttävännäköisen hepeneen sovitus toisen niskoille, mutta kaikilla on rajansa.

Aya kuunteli Felician jokaista lausetta tarkasti. Hän katsahti vaatekasaan.
"Ei kuullosta vaikealta." hän sanoi tyynesti.

Aya ei ehtinyt reagoida heitettyyn vaatekappaleeseen ja se lennähti hänen päälleen. Hän vetäisi sen hitaasti pois päältään ja katsoi sitä kauempaa. Hän käveli poispäin muista etsien paikkaa jossa pukeutua. Hän löysi pieneltä käytävältä pikkuruisen siivouskomeron jossa hän pukeutui. Mekko oli muuten sopiva, paitsi se oli hieman kireä rintojen kohdalta. Hän tuli ulos kopista ja nosti kamppeensa - mekkonsa, viittansa ja varjonsa - käsivarrelleen. Hän käveli takaisin muiden luo ja katsoi itseään peilistä. Tietenkään häntä ei näkynyt, mutta säikähti että muut saisivat tietää hänen olevan vampyyri, joten hän liikahti nopeasti pois peilin edestä.

Hilpeä viheltely vaihtui hyväntuuliseksi hyräilyksi Marraskuun työskennellessä nopein pistoin korean pukuluomuksensa kimpussa. Hän hymyili omille sormilleen, sillä hänestä oli mukava touhuta käsillään ja vaatevarasto kuului ehdottomasti hänen suosikkipaikkoihinsa.
Ja tietysti erityistä hupia tuotti uusien työntekijöiden tuominen tähän valtakunnan osaan tulikastettaan varten. Marraskuu tirskahti ja nosti katseensa Siegiin, silmät tuikkien vaivoin kurissapidetystä hilpeydestä.
"No ei tietenkään voi."
Hän räpäytti jälleen silmiään korostetun viattomasti ja antoi hymynsä sulaa lähes neitseellisen puhtaaksi. Katse seurasi molempia hetken, ennenkuin äkillinen vihlaisu vasemmassa etusormessa palautti sen aloitettuun työhön, joka kosti itse itsensä, kun oli jäänyt huomiotta. Marraskuu nosti nopeasti neulan pistämän sormensa silmiensä tasalle ja totesi helpottuneena, ettei tällä kertaa ollut haavoittanut itseään vakavasti. Eihän monikaan pitänyt neulanpistoa edes mainitsemisen arvoisena, eikä se yleensä vaaraksi ollut edes hänelle, mutta kiusallisen runsaan verenvuodon hän oli ennenkin saanut aikaiseksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän kuitenkin tuikkasi haavoittuneen raajanpään suuhunsa.
"Tämä taitaa olla sinulle liian iso."
Hän lohdutti Siegiä, ja vaikka suuhun ängetty sormi puurouttikin puhetta lievästi, kuulosti se silti selvästi siltä, kuin Marraskuu olisi ollut valmis purskahtamaan nauruun millä tahansa annetulla hetkellä.
"Eikä tämä varmaan Päivänpaisteellekaan istu."
Hän lisäsi virnistäen Ayalle, ennenkuin tiputti sormen suustaan, asetti paljettiviritelmän sivuun ja pomppasi jalkeille, pyyhkäisten olemattomia pölyhiukkasia takkinsa helmalta.
"Katsotaanpas teitä sitten. Tämä taitaa tarvita hieman muotolaskosta..."
Muutamalla askelella Marraskuu oli Siegin vierellä ja kuljetti pehmeästi arvioivia sormiaan tuon kylkeä pitkin, mittaillen saumaa tuumamääräisesti. Hän mutisi jotain sisäänotoista kumartuessaan näpelöimään olkapäitä ja hihansuita, sitten jotain silkistä ja sametista nykiessään kyljen halkioita lähemmäs toisiaan.
"Nostahan käsiäsi."
Hän kehotti lyhyempää miestä, melkein nojaten leukaansa tuon olkapäähän, silmäillen selkäpuolen ompeleita, ja tuikkasi sitten pari nuppineulaa kohtiin, joiden arveli kaipaavan pientä muotoon ompelua.
"Älä liiku."
Kuului seuraava komento, ennenkuin Marraskuu kääntyi Ayan puoleen, piilottaen kiusoittelevan virneensä ammattimaisesti keskittyneen hymyn alle.
"Liian kireä yläosasta."
Hän totesi rauhallisesti, asetellessaan huolella sormensa nykimään varovasti mekon rintamusta, yrittäen saada sitä asettumaan paremmin, vaikka varsin hyvin tiesi, ettei siihen nykiminen auttanut. Olkiaan kohauttaen hän tarttui hameen helmaan ja mittaili sitäkin tuumissa, nuolaisten huuliaan mietteliäänä. Jotain tyllikaitaleesta ja reunasaumasta, ennenkuin taitavat sormet kulkeutuivat tyynesti naisen lanteille silittelemään saumoja.
"Aavistuksen sisäänpäin. Ilmeisesti minulla on hyvät mitat, tämähän on rintaa lukuunottamatta kuin valettu."
Hän heitti huolettomasti tuikkiessaan pari nuppineulaa paikoilleen ja käännähtäen sitten ympäri palatakseen kangaspinkkojen luo. Marraskuustahan sitä oli vaikea huomata, mutta tällä kertaa hän vitsaili, ei hän suinkaan naisten mekkoja omien mittojensa mukaan ommellut.
"Voitte riisua ne, varokaa neuloja, ja tuokaa sitten minulle."
Hän istahti majesteetillisesti kangaskasan päälle ja veti edellisen projektinsa syliinsä.
"Nuo tuolla ovat valmiiksi merkattuja, kun saatte ne pois päältänne, saatte käydä noiden kimppuun."
Kuului sitten varsin asiallinen lisäys, jota luonnollisena jatkumona seurasi ovela virnistys.
"Ellette sitten halua kierrellä sovittelemasta, olen varma, että monet vaatteet täällä tekisivät oikeutta teille."

//Jos Sieg vaikuttaa liian nopea-älyiseltä, puolustaudun sillä että hän odottaa Felician olevan pervo. (ja en pystynyt vastustamaan kiusausta.... *virn*//

Sieg vaihtoi nopeasti puvun ylleen ja marssi takaisin pomonsa eteen. Hän ihmetteli hetken tämän nopeaa reaktiota pieneen neulanpistoon, ja tirskahti puuroutuneelle äänelle. Se oli hyvin epä-Feliciamainen, ainakin lyhyen miehen saamaan vaikutelmaan verrattuna.
Puhun hihat lerppuivat ylipitkinä, mutta Sieg ei antanut sen häiritä. Se kuului puvun tyyliin. Hän hymyili ujosti Felician tarkastelteltua pukua, ja nielaisi kun pomo alkoi mittailla ja merkitä korjauksia.

Lyhyt mies tunsi itsensä oudon hermostuneeksi. Henki kulki oudon tahmeasti, kun pomo näpräsi vaatteen saumoja mutisten hiljaa.
Sisäänotto? Hetken ajan Sieg räpytteli silmiään. Sitten voimakas punastus helahti pienille kasvoille. Henditys salpautui kurkkuun, ja pikkumies kakoi mahdollisimman äänettömästi.
Ei hän tarkoittanut sillä tavalla! Kaventamista! Ei sitä!

Käsky nostaa kädet ylös tuli kreivin aikaan, ja Sieg peitti kasvonsa. Sormien lomasta hän vilkuili Ayaa. Hän yritti viestittää pelkällä katseella tälle, ettei huomauttaisi Felicialle mitään yhtäkkisestä värinmuutoksesta. Sieg kun luki neidin jo tuttavakseen, kun he olivat kummatkin uusia.

Viimeisten neulojen kiinnitys tuntui hävyttömän pitkältä ajalta, ja Sieg pidätti henkeään tuntiessaan pomonsa hengityksen niskassaan. Kun tämä kääntyi Ayan puoleen Sieg pakeni nopeasti kauemmas rauhoittelemaan itseään. Parin syvän hengenvedon jälkeen tahtiaan kiristänyt sydän rauhottui.
Hyvänen aika. Tuo oli lähellä.

Luvan saatuaan Sieg kävi vaihtamassa omat vaatteensa pääleen, ja istohihoja nykien siirtyi vaatekasan luokse. Hän nosti esiin tummansinisen tutun, ja haki itselleen neulan ja lankaa. Muutaman yrityksen jälkeen hän alkoi ommella siihen kiinni pieniä, valkoisia ja hopeisia ruusukkeita. Työ kävi hitaasti, mutta Sieg oli huolellinen. Hän purki ompeleen heti jos teki jonkin virheen, ja korjasi sen, ellei ensimmäisellä niin sitten kuudennella yrittämällä.

Vanhan tapansa mukaan Sieg alkoi puhella rauhallisesti samalla kun pilveä muistuttavaan vaatteeseen alkoi kiinnittyä ruusuke toisensa jälkeen.
"Voisitteko kertoa sirkuksesta jotain? Vaikka esiintyjistä, tai miten se perustettiin." Sieg antoi vallan uteliaisuudelleen, ja vilkaisi Feliciaan kysyvästi, mutta tarpeeksi kohteliaasti.

Hetken kuluttua sinisten silmien katse eksyi kalpeaihoiseen neitiin. Sieg hymyili tälle ystävällisesti.
"Aya, voitko kertoa jotain itsestäsi? Työtä on mukavampi tehdä jutellen."
Samalla Sieg pisti itseään vahingossa peukaloon. Hän tarkasti, ettei käsissään olevaan pieneen ja röyhelöiseen mekkoon tullut verijälkiä, ja nuolaisi pienen punaisen pisaran kynnen vierestä. Haava ei jaksanut vuotaa enempää, vaan jäi pieneksi pisteeksi vanhojen pikkujälkien sekaan.

"Minä itse olen maalta, ja minulla on kaksitoista sisarusta." Sieg hymyili aurinkoisesti päästessään lempipuheenaiheeseensa, perheeseen.
"Kolmoset tulevat olemaan todella kateellisia kun kuulevat minun olevan sirkuksen mukana. He katsos ovat harjoitelleet kaikkea ihan hullua, ja päättäneet liittyvänsä sirkukseen sitten vähän isompina."
Mielikuva pikkuveljien hurjasta katoiltapomppimisesta sai Siegin naurahtamaan hiljaa. Hän katsahti Feliciaan, ja jäi katsomaan tätä ehkä liian pitkäksi aikaa.

Aya seurasi johtajan liikkeitä tämän asetellessa neuloja Siegin pukuun. Kun johtaja tuli hänen luokseen, tyttö katsoi häntä hieman kireänä. Koskettelut sun muut liian läheiset asiat joko ahdistivat häntä, tai hän ei muuten voinut sietää niitä. Hänen mahassaan tuntui muljaisu kun johtaja nyki hänen mekkoaan rintojen kohdalta. Hän veti ilmaa keuhkohinsa ja pidätti henkeä.
"Emmehän me näitä käytä, joten miksi sovittaa?" hän sanoi hieman myrtyneenä johtajan käännyttyä pois hänestä.

Aya kävi nopeasti vaihtamassa vaatteensa ja palasi sitten. Hän nappasi vaatepinosta ensimmäisen vaaterievun ja haki tarvikkeen. Onneksi tätä hän oli tehnyt paljon aikasemminkin, joten se ei ollut mitenkään vaikeaa. Hänen sormensa liikkuivat nopeaan tahtiin ja tehdystä työstä tuli hyvännäköinen.
Hän oli jo neljännessä vaatekappaleessa kun hän havahtui Siegin esittämään kysymykseen. Itse kysymys ei havahduttanut häntä vaan veren samettinen tuoksu leijaili huoneessa. Vaikka hän oli juuri juonut, tuoksu aiheutti hänelle vaikeuksia pysyä erossa siitä. Hän tipautti neulan sormistaan, asetti kätensä suunsa eteen ja alkoi hengittää katkonaisesti. Hän yritti peitellä sitä parhaansa mukaan, yritti hengittää hiljaa, mutta hän ei kestänyt.
"Anteeksi." hän sanoi ja pyrähti ulos. Sievä turkoosin värinen pikkumekko tipahti hänen sylistään maahan. Hän juoksi ovista ulos ja seisahtui oven eteen. Niin pieni tippa verta sai hänet voimaan pahoin, ellei saanut juoda sitä. Hän hengitti puhdasta ilmaa täysin siemauksin ja sulki silmänsä. Hän voisi pian jo palata huoneeseen.

[Siegin oletus ei lennä mitenkään liian kauas, kyllähän me tiedämme millä perusteella Feliciani sanansa valitsee. *virnuil*]

Marraskuu virnisti Ayalle olkansa yli ja tarjosi vastaukseksi yksinkertaisesti;
"Koska enhän minä voi sitä yksin tehdä."
Jotkut olivat nopean silmäyksen jälkeen valmiita kertomaan, ettei Marraskuulla ollut mitään otetta todellisuuteen, eikä pienintäkään aavistusta mitä hänen ympärillään koko ajan tapahtui. Näiden henkilöiden kannattaisi ehkä tarkastuttaa kantansa.
Marraskuun huomiokyky oli nimittäin luokanopettajan tasoa ja hänestä oli mukava huomioida pikkuasioita, jotka useimmiten liittyivät suorasti tai epäsuorasti muiden reaktioihin. Juuri nyt hän huvitti itseään seuraamalla silmänurkastaan viehättävän punastuksen katoamista Siegin kasvoilta, yrittäen samalla hiljaa mielessään päättää halusiko virnistää Ayan kireälle ilmeelle, vai ollakko kenties hieman pahoillaan. Ärsyttäminen ja häkellyttäminen olivat asia erikseen, mutta ei hän ketään sentään hengiltä halunnut ahdistaa.
Hänen syvällinen pohdintansa jäi hieman kesken, kun hän sysäsi valmiiksi saamansa vaatekappaleen sylistään ja tarttui seuraavaan. Siinä samassa äänekäs tirskahdus täytti hetkeksi hiljenneen teltan ja Marraskuu näytti vakavasti siltä, kuin olisi ollut tukehtumaisillaan omaan hysteeriseen hilpeyteensä. Käsissään hän piteli jotakin, joka ensisilmäyksellä näytti lyhyeltä mekolta, mutta lähemmässä tarkastelussa osoittautui yhteen ommelluista hohtavan valkoisista helmistä valmistetuksi rintakorsetiksi, jonka helma oli itseasiassa vain vieri viereen ommeltuja helminauhoja. Jos vaatekappaleen puolesta oli jotain sanottava, niin ainakin se oli ilmava ja viileä. Muutoin sitä luultavasti kuvailtaisiin lähinnä eroottiseksi. Tosin jotkut kuvailun sijasta olisivat ehkä mieluummin mulkaisseet johtajaa ikävästi.
Marraskuu pyyhkäisi silmänurkkiaan ja nosti sitten tuskastuttavan seesteisen, mutta yhtäkaikki laskelmoivan katseensa palkollisiinsa. Ilmeisesti hän kuitenkin päätti lyhyen tuokion perästä, että olisi järkevämpää säilyttää kaksi työntekijää, kuin tavoitella hetkellistä huvia. Niinpä hän nosti toisen jalan ristiin toisen päälle, ilmeisesti edes huomaamatta, että hänen takkinsa helma putosi vaarallisesti hänen syliinsä, niin että oli loppujenlopuksi ihan hyvä, että jalat tosiaan olivat ristissä, ja alkoi rauhakseen hyräillen pujotella irronneita helmiä paikoilleen.
"Olemmepa me puheliaita."
Marraskuu hyrisi, Siegin puheliaisuus hymyilytti häntä, mutta hän ei nostanut katsettaan työstään.
"Mutta silti, salaisuutemmehan ne meidät lopulta määrittävät, Sinisilmäni."
Hän naurahti ja katsahti virnistäen molempia seuralaisiaan. Hänestä oli mukava puhua, mukava jopa tarinoida toisinaan, mutta sirkustaan koskeviin kysymyksiin Marraskuu ei mielellään vastannut ja olihan hänellä siihen syynsäkin. Alkuhistoriastaan lähtien se tuskin olisi kovin mieltä ylentävää kuultavaa.
Juuri tämän pidemmälle hän ei taaskaan päässyt, kun Aya kiinnitti hänen huomionsa pyrähtämällä ulos. Hölmistyneen näköisenä Marraskuu katsahti nopeasti Siegiä, jonka näki juuri nuolaisevan sormeaan ja kääntyi sitten tuijottamaan pää kenossa Ayan jälkeen, silmiään räpytellen.
Hän ei kuitenkaan ollut mikään tallukka. Kyllä hän oli huomannut, kuinka silmiinpistävän kalpea naisen iho oli, juuri siksihän hän oli alkanut kutsua tuota Päivänpaisteeksi, jota epäili naisen nähneen tuskin koskaan. Eikä hän hametta mittaillessaan suinkaan tarkoituksettomasti ollut naista koskettanut, ja niin tehdessään selvästi huomannut toisen ruumiinlämmön olevan alhainen. Naisparkahan oli tuntunut melkein kylmältä!
"Voi sentään, ehkäpä alhainen verensokeri? Noin sirojen tyttöjenkin pitäisi muistaa syödä aamiaisensa."
Hän päivitteli, kuulostaen hyvin vakuuttavasti huolestuneelta.
"Ehkäpä meidän pitäisi yhdessätuumin käydä tervehtimässä muonitusmestariamme. Kai muistin sentään mainita, että sirkus tarjoaa palkollisilleen kaksi lämmintä ateriaa päivässä?"

//pyydän anteeksi lyhyyttä.... :(//

Sieg jäi katsomaan Ayan perään. Oliko neiti loukkaantunut kysymyksestä. Lyhyt nousi ylös, laskettaen sinisen tutun varovasti roikkumaan lähimmälle rekille, ja astui pari askelta kohti uloskäyntiä. Felician puhuminen kuitenkin pysäytti hänet.
"Nälkäisenä ei ole yhtään mukava olla." Sieg totesi, tuntien pientä huolta Ayaa kohtaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna neiti oli vaikuttanut samalla tavalla pahantuuliselta kuin ilman aamupalaa jäänyt Scanlon.

"Ette maininneet." Sieg pyörähti ympäri, ja hymyili jälleen yliampuvan valoisasti. Hänen silmänsä melkeimpä säihkyivät.
"Ovatko ateriat annoksia vai saako syödä niin paljon kuin tahtoo?"
Sieg oli työskennellyt vähän kaikenlaisissa paikoissa, ja yleensä ruuasta ei ollut puhettakaan etuna. Eräältä rakennustyömaalta hänet erotettiin sen takia, että söi liian paljon tarjotusta ateriasta. Siksi pieni varovaisuus ilmeni kysytyssä kysymyksessä, mutta muuten pellavapää olisi voinut halata Feliciaa, niin iloinen hän oli.
...Ehken sittenkään. Ties mitä hän keksisi.

Aya aukaisi silmänsä vähän ajan kuluttua. Tuoksu oli hälventynyt hänen mielestään kokonaan, eikä se tuntunut enää mitenkään houkuttelevalta. Häntä ärsytti Siegin kömpelyys hieman, koska jos tämä jatkuisi hän ei saisi ehkä tarpeeksi rahaa. Vaikka eihän lyhyt mies itselleen voinut mitään, muttei voinut Ayakaan. Hän oli tottunut lähtemään huoneesta heti, kun haistoi veren tuoksun. Ellei sitten aikonut hyökätä kimppuun, eikä sellainen käynyt töissä.
Hän käveli rauhoittuneena takaisin sisälle. Hän näki Siegin puolitiessä ja vilkaisi tämän sormia. Hän vetäisi ilmaa keuhkoihinsa ja yritti haistella. Ei verta.
Hän käveli takaisin paikalleen sanomatta mitään. Aya otti neulan sormiensa väliin ja alkoi heilautella neulaa tyynen rauhallisesti kankaan lävitse.

Marraskuun katse oli nyt jumittunut teltan uloskäynnille, vaikka hänen sormensa eivät kertaakaan lakanneetkaan työskentelemästä. Lopputuloksena suurin osa hienoista helmistä päätyi lattialle, eikä sieviksi nauhoiksi niinkuin niiden olisi pitänyt.
"Eipä niin, joillekkin nälkä voi olla suorastaan ylitsepääsemätön tunnetila."
Vihdoin hän katsahti Siegiä, äänensä sävyssä juuri oikea annos huolestuneisuutta uuden työntekijänsä terveydentilaa kohtaan, vaikka hän hymyilikin edelleen. Yhdellä, melkein hennoksi kuvailtavalla kädenliikkeellä hän pyyhkäisi muutamia hiuksia otsaltaan ja vilkaisi kattoon siinä toivossa, että se olisi halunnut vaikka kertoa hänelle jotakin kellonajasta. Eihän se tietenkään halunnut, mutta kankaan läpi heikosti kajastavasta auringonvalosta Marraskuu päätteli, että oli edelleen päivä. Kuka tahansa muu olisi osannut kertoa saman suoralta kädeltä.
"Enkö?"
Hän käänsi kasvonsa kohti Siegiä, teeskennellen jälleen kerran onnistuneesti hämmästynyttä. Sinisilmän valoisa hymy miltei sokaisi hänet ja hän naurahti. Tie sydämeen käy vatsan kautta ja niin päin pois.
"No voi sentään, olenpa minäkin..."
Ayan paluu sai Marraskuun sitten hylkäämään esityksensä ja hän venytteli, vaikkei ollutkaan istunut paikoillaan niin kauaa, että se olisi voinut hänen lihaksiinsa vaikuttaa. Hänen katseensa seurasi Ayaa - kovin tyyni, kovin rauhallinen - kun hän vastasi Siegille ja päätti samalla saattaa Päivänpaisteensa ajan tasalle keskustelun kulussa.
"Koska kaikki liikkuvat täällä ripeästi, saattaa tämä sirkus hyvinkin vaikuttaa kuhisevalta. Tosiasia kuitenkin on, ettei väkeä kuitenkaan ole paljoa, ei edes tarpeeksi ajoittain."
Nyt hän soi Ayalle hetken rauhan katseeltaan ja hymyili kattokankaalle leveästi.
"En ole varma tietääkö keittiömestarini tämän, sillä joka aterialla ruokaa on riittävästi ja joka aterialla kaikki täytyy saada syötyä pois, eihän meillä ole resursseja tähteiden säilömiseen tai energiaa niiden hävittämiseen."
Marraskuu sormeili takkinsa helmaa ja naurahti kepeästi, vilkaisten nopeasti vieläkö hänen puhettaan jaksettiin kuunnella.
"Mutta voi tavaton, oletteko koskaan yrittäneet saada akrobaattia tai nuorallatanssijaa syömään toisen annoksen? Vaivattomampaa olisi syöttää leijonalle porkkanoita."
Ei, Marraskuu ei voinut vasta yksinkertaiseen 'annos vai noutopöytä'-kysymykseen niillä parilla sanalla, jotka olisivat vastaukseksi riittäneet. Eipä suinkaan, ei, hän ilmeisesti rakasti omaa ääntään liikaa.
"Olisikohan meidän aika nähdä omilla silmillämme, miten täällä suoriudutaan elintarvikehuollosta? Seuratkaapa---jaikh!"
Marraskuu virnisti, ja viimeisen venytyksen kera hyppäsi alas kangaspinkkojensa päältä, suoraan niiden kauniiden, täydellisen pyöreiden ja täydellisen vieriväisten helmien päälle, jotka omaa huolimattomuuttaan oli siihen aikaisemmin pudotellut ja sitten tyynesti unohtanut.
Harmillista kyllä, edes suuri Felicia ei ollut immuuni painovoimalle, kun hänen korollisiin kenkiin työnnetyt jalkansa luiskahtivat helmien mukana pois hänen kehonsa alta ja hän putosi aidosta hämmästyksestä naukaisten tasaperseelleen omien jalkojensa päälle.
"Auts, auts, auts. Että tällaista tapahtuukin minulle ja vielä muiden katsellessa."
Hän naurahti vain hieman tavallista jäykemmin ja hänen toinen silmäteränsä värähti hiljaa kivusta.
"Noniin, sitten. Missäs minun silinterini on?"
Hänen katseensa haki mainittua päähinettä, vaikka mies itse istuikin sangen epämukavan näköisesti osittain omien jalkojensa päällä, jotka taas olivat taipuneet asentoon, joka olisi voinut merkitä lihasvaurioita ihmisellä, jolla ei ollut akrobaatin notkeutta. Onneksi Marraskuulla oli, eikä hänen lihastensa asento häntä huolestuttanut, sen sijaan jäytävä pakotus oikeassa takareidessä hieman häiritsi.
Luultavasti mustelma oli jo kämmenen kokoinen, eikä lakkaisi kasvamasta.
"Auttakaapas minut sitten ylös, niin jatketaan matkaa."
Hän hoputti, virnistellen omalle kömpelölle typeryydelleen. Olkoon vaikka avohaava pakaroissa, omaa ruumiin heikkouttaan hän ei aikonut esitellä kenellekään.

Sieg vilkaisi sisään saapunutta Ayaa tietynlaista sääliä tuntien. Neiti oli kovin kalpea, ja vaikutti vielä huonovointiselta.
"Voitko nyt paremmin?" Pikkumiehen ääni oli täynnä rehellistä ystavällisyyttä. Hän hymyili Ayalle, mutta toinen ei vaikuttanut reagoivan siihen taaskaan.

Sieg kuunteli kärsivällisenä pomonsa puhetta. Tämä kierteli ja kaarteli kysymystä kuin kiusallaan. Se ei kuitenkaan Siegiä haitannut, sillä syömään lähtemisestä kuuleminen sai hänet taas yli-iloiseksi.

Kun tämä sitten lennähti takamukselleen Sieg astui refleksinomaisesti askeleen lähemmäs, kuin valmiina ottamaan tämän kiinni. Ihan tarpeeksi vikkelästi pellavapää ei kuitenkaan liikkunut, mutta Felician päästä lennähtänyt silinteri päätyi tämän käsiin.
"Oletteko kunnossa?" Siegin ääneen pääsi mukaan säikähtänyt sävy. Ruskeahiuksinen kun oli maassa epäluonnolliselta näyttävässä asennossa. Pikkumies hyppeli varoen helmiä aivan tämän vierelle, ja tarkasteli pomoaan huolestuneena.

Hän ojensi silinterin takaisin oikealle omistajalleen, ja hymyili pienesti.
"En ihan ehtinyt estämään kaatumistanne mutta sain sen kiinni."
Sieg katsahti erivärisiin silmiin, kuin yrittäen lukea niistä jos Felicialle olisi käynyt pahemmin. Tärähdyksen oli täytynyt sattua.
Sinisilmäinen tarttui pomonsa kädestä kiinni, ja auttoi tämän ylös kevyesti. Hän jäi seisomaan tämän vierelle, pitäen kiinni turkiksen hihasta, kuin varmistaakseen että tämä myös pysyisi jaloillaan.
"Olettehan ihan varma ettei mitään hajonnut?"

Aya kuunteli tyynen rauhallisesti, kun Felicia puhui. Hänen katseensa seurasi omien sormien työskentelyä nyt vihertävän puvun kanssa. Onneksi mitään ei ollut tapahtunut ja hän pystyi jatkamaan työtään. Jos jotain olisi tapahtunut, ei olisi tästäkään työstä hänelle maksettu. Mitään. Aya täytyi olla varovainen ja ruokailla usein, että sai pitää rahansa.
Samassa hän kuuli Felician seuraa pyynnön ja nosti nopeasti päänsä. Hän näki miten Felicia hypähti alas helmien päälle. Äkkiä hän tajusi miehen kaatuvan ja ehti vain nousta nopeasti ylös, ennenkuin Felicia olikin jo kaatunut. Hän katsoi miehen kipua ja näki sen. Selvästi.
Kun mies kysyi silinteriään, Aya vain katsoi kun lyhyempi mies otti sen. Hän myös vain katsoi kun Sieg auttoi Felician ylös. Samassa hän tajusi minne he olivat menossa.
"Minä en syö." Aya sanoi ja palautti perusilmeensä kauhistuneesta ja säikähtäneestä katseesta. Hän istahti takaisin istumaan penkille ja jatkoi työtään.

Kerrankin Marraskuulle tarjoutui tilaisuus hymyillä ylöspäin kohti lyhyempien työntekijöidensä kasvoja ja tämän tilaisuuden hän käyttikin hyväkseen säteilemällä niin miellyttävän maireasti, että olisi ehkä itsekin ottanut askelen taaksepäin, jos olisi ollut vastaanottajapäässä.
"Olenhan minä."
Hän vastasi sävyisästi katsellessaan palkollistensa säikähtäneitä ilmeitä. Voimatta itselleen mitään hän sortui ensin leveään virnistykseen, joka valui sitten vaimeaan naurunkiherrykseen.
"Mitä ihmettä, ettekai te huolestuneet?"
Hän tirskahti ja joutui peittämään suunsa kädellään, ettei olisi vallan hävyttömästi revennyt nauramaan.
"Voi sentään, taidan olla liikuttunut. Useimmat katsokaas antaisivat vaikka päivän leipänsä nähdäkseen minut kaatuilemassa."
Marraskuu pyyhkäisi edelleen hiljaa hihitellen muutamia kyyneliä silmäkulmistaan - johtuivatko ne naurusta vai kivusta, siitä jokainen sai luoda omat teoriansa - ja ojensi sitten kätensä ottaakseen silinterinsä takaisin.
"Kiitokseni, sait pelastettua tärkeän osan minua."
Hän lausahti juhlallisesti, asetellessaan armaan päähineensä takaisin ruskeille semikiharoilleen. Hänen kätensä liike oli ehkä hieman liian korostunut ja hymy ehkä aavistuksen liian leveä ja Marraskuu oli tästä tietoinen. Normaalista poiketen hän oli hitusen huolestunut, sillä tiesi uusimman urheiluvammansa tarvitsisi vähintäänkin jäitä, mutta miten ihmeessä edes hänen kaltaisensa henkilö saattoi istua jääkuutioiden päällä herättämättä kysymyksiä? Sitä ei edes kaikkimahtava Marraskuu tiennyt.
Kaikesta huolimatta hän tarttui tarjottuun käteen ja veti itsensä ketterästi pystyyn, vaikka olikin vähällä värähtää laskiessaan painonsa kipeälle jalalleen. Hän ei päästänyt toisen kättä omastaan aivan heti, eikä häätänyt tätä takkinsa hihasta, mutta kurotti toisella, vappaalla kädellään pyyhkäisemään takamuksestaan pois pölyt, irtohelmet ja muun moskan, mitä nyt lattialle kertyi.
"Vain ylpeyteni ja uskottavuuteni."
Hän huokaisi heittäen dramaattisesti käden otsalleen. Myös Marraskuu sattui tietämään, ettei hänen 'uskottavuudelleen' ollut mitään parantavaa enää tehtävissä, eikä pieni kaatuilu siinä rinnalla enää mitään painanut. Mitä hänen ylpeyteensä tuli...no, se on tuhoutumaton. Kyllä.
"Olenhan minä nyt korkeammaltakin pudonnut."
Hän lisäsi melkein vakuuttelevasti virnistäen. Tämäkin lausahdus piti paikkansa, eikä sitä kukaan edes epäillyt. Itseasiassa moni uskoi hänen pudonneen jopa vähän turhan korkealta, mutta ei siitä sen enempää, Marraskuu kuittasi moiset lentosuukolla.
Hänen katseensa siirtyi nopeasti Ayaan ja hetkeksi kulmat laskeutuivat hieman alemmas, kuin alkavaan kurtistukseen, mutta ponnahtivat sitten takaisin ylös ja Marraskuu kallisti päätään.
"Niin, minä huomaan sen."
Hän loi merkitsevän katseen naisen kalpeaan, hoikkaan varteen ja tajusi sitten kuulostaneensa ehkä hieman piikikkäältä.
"Ehkäpä kuitenkin haluat tulla mukaan ja nähdä mistä ruokaa saa?"
Yksi pitkistä sormista nousi pohtivasti koskettamaan johtajan alahuulta ja tämä hymyili lempeästi.
"Jonkun mielestä voi olla epäilyttävää, ellet koskaan syö mitään. Minä saatan vaikka huolestua puolestasi, Päivänpaiste."
Hän lisäsi ylitsevuotavan huolehtivaisesti, mutta hänen katseensa oli terävä ja suunnattu suoraan Ayan silmiin. Katsekontakti kesti hetken, sitten johtaja kääntyi Siegin puoleen.
"Menemmekö? Voit pitää kiinni, jos haluat, en ole varma että jalkani vielä kantavat."
Hän vitsaili virnistäen kiusoitteilevasti ja hymyili sitten myös Ayalle.
"Tuletko?"

//toivon todellakin, etten ole erehtynyt kellonajoista... -_-* korjatkaa jos olen väärässä.//

Siegfried seurasi tarkasti pomonsa liikkeitä tämän noustessa ylös. Ruskeahiuksinen vaikutti satuttaneen itsensä pahemmin kuin suostui myöntämään.
"Arvokkuus ja ylpeys? En nyt sanoisi noin. Vain minä ja Aya näimme kaatumisenne." Lohduttavaksi tarkoitettu hymy himmeni aivan pikkuisen, kun vaaleahiuksinen vilkaisi työtoveriaan.

"Kyllähän ihmisen pitää syödä." Hyväntahtoinen lausahdus lipsahti pellavapäältä luontevasti.
Hän kuitenkin nytkähti, kun pomo mainitsi kiinnipitämisestä. Sieg oli tiedostamattaan pidellyt hihasta koko ajan, ja räpytteli silmiään Felician tavanomaisen maireannäköisen hymyn edessä.
Sinunhan piti varoa häntä!
"Tietysti voin auttaa teitä kävelemään."

Auttavaisena Sieg sitten tarttui pomonsa kädestä kiinni kunnolla, ja kannatellen tämän painoa osiitain lähti kävelemään ulospäin. Raikas tuuli puhalsi heti alkajaisiksi hiukset hänen silmilleen heidän poistuessaan teltan suojista.
Oli kuin sirkuksen väki olisi kaksinkertasitunut, sillä kaikki säntäilivät kahta kauheammin ympäriinsä. Päivä läheni hiljalleen iltaa, ja auringon näennäisen hitaan taivalluksen takana piilossa aika kiisi kovaa vauhtia.
Toivottavasti kaikki saadaan kuntoon ennen esitystä...

Kuuma tuulahdus lehahti jostain pikkumiehen kasvoille. Sitten nenään luikahti tuoksu, jota ei voinut kuvailla kuin yhdellä sanalla: ruoka.
Edessä kohosi vaalea teltta, jonka sisällä istui jonkin verran väkeä syömässä. Se oli Sieginkin päämäärä, ja hän pidensi askeliian sen verran kuin lyhyenä ihmisenä pystyi. Kuitenkin hän hidasti nopeasti takaisin normaaliin käyntiin, ja vilkaisi pomoaan anteeksipyytävästi.
"En kai aiheuttanut vahinkoa jalallenne...?"

Vaaleaverikkö kohensi asentoaan huolehtivana kainalokeppinä, ja asteli sisään vaaleaan telttaan.

Ayan keskittyminen herpaantui kun hän kuuli Felician vastaavan hänen 'en syö' valitukseen. Aya vilkaisi ylös ja katsoi kumpaakin miestä vuorutellen.
Aya mietti hetken. Olisi todellakin ehkä liian epäilyttävää jos tämä ei söisi ollenkaan koko työn aikana. Vaaleahiuksinen näytti niin kärryiltä pudonneelta, että tämä ei ainakaan tiennyt.
"Tarkemmin ajatellen, voisin syödäkin jotain." Aya sanoi inhoten, silti peittäen sen äänestään, ja käveli miesten mukaan.
Kun hän käveli miesten rinnalle ja hän köhi hieman kurkkuaan. Siitä aiemmasta oli pakko selittää hyvä tekosyy.
"Silloin aikaisemmin kun ryntäsin pois huoneesta..." Aya aloitti epävarmana. Hän yritti puhua itsevarmasti, mutta epämukavuus paistoi hänen äänestään. "... minulle tuli astmakohtaus. Tarvitsin vain vähän raitista ilmaa ja kohtaus oli ohi. Eli ei mitään ihmeellistä." hän lisäsi vielä loppuun. Hän tarkisti vielä, että kummatkin olivat kuunnelleet häntä.
Aya vilkaisi vaaleaa telttaa ja huokaisi niin hiljaa, ettei edes itse kunnolla kuullut sitä.
Tästä tulisi kaameaa.

Marraskuu näytti tyytyväiseltä ja sitä hän olikin, huolimatta siitä, että vain muutaman tunnin kuluttua hänen pitäisi esittää kaksi numeroa sirkuksensa Miran debyttissä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten hän kuvitteli selviytyvänsä molemmista. Ja ennenkaikkea mitä hän kuvitteli kiskovansa päälleen! Molemmista hänen varta vasten tätä iltaa varten suunnittelemistaan asuista puuttuivat lahkeet, eikä hän, sirkuksen johtaja, voinut mennä lavalle toinen jalka ilkeän sinertävänviolettina!
Hän nojasi Siegiin aavistuksen enemmän, kuin olisi tarvinut - ja hän olisi kyllä vallan mainiosti pystynyt kävelemään myös omin avuinsa - ja hymyili uudelle kävelykepilleen kokonaisvaltaisen säteilevästi.
"Kuinka avuliasta. Enhän suinkaan ole liian painava?"
Hän kysyi silmiään ah-niin-viattomasti räpäyttäen ja mittaili toisella kädellään vyötärönympärystään melkein turhamaisen näköisenä. Ayan inhoavaa äänensävyä huomaamatta hän väläytti tuolle hymyn.
"Niin sitä pitää."
Joka puolella säntäileviin ihmisiin verrattuna heidän kävelytahtinsa vaikutti suorastaan matelulta, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Kaikki tiesivät, että täällä pärjäsi parhaiten, kun piti huolen omista asioistaan.
Marraskuu seurasi Ayaa silmänurkastaan, mutta käänsi pian suuriksi levinneet silmänsä tuon puoleen kokonaan ja näytti hetken siltä, kuin saattaisi silkkaa huolestuneisuuttaan pillahtaa itkuun.
"Voi hyvänen aika, kultaseni, olisit sanonut, en olisi vienyt meitä siihen pölyiseen varastotelttaan!"
Hän huudahti, yrittäessään saada sympaattisen katseensa kohdistettua Ayaan, samalla kun Siegiin nojaten käveli eteenpäin.
"Ah, mutta Felicia, sinun olisi tietysti pitänyt kysyä! Kuinka ajattelematonta, kuinka huonosti se olisi voinut päättyä!"
Hän sätti itseään tuimasti päätään pudistellen ja omaksui sitten torutun koiranpennun ilmeen. Pian sekin kuitenkin haihtui ja Marraskuu kääntyi virnistämään suurelle ravitsemusteltalle kuin pitkään kadoksissa olleelle rakkaalle ystävälle. Myös Sieg tuntui reagoivan asiaan varsin innostuneesti, toisinkuin Aya, joka vaikutti jotenkin...olisikohan pidättyväinen sopiva sana?
"Älä siitä huoli, sanoinhan olevani kunnossa."
Hän kääntyi virnistämään Siegille ja näpäytti kevyesti tuon nenää, samalla kun irtautui tuestaan astuakseen sisälle.
Vaalea väri sai teltan näyttämään vielä isommalle kuin se olikaan. Sikin sokin lattialla oli pöytiä, tuoleja, jommankumman virkaa toimittavia tynnyreitä ja varastolaatikoita, sekä kasoittain pehmeitä tyynyjä. Suunnilleen keskellä paloi muutama nuotio, jonka ääressä hääräsi kaksi nuorta, mies ja nainen. Näiden luokse Marraskuu astahteli korostetun kevyesti.
"Tässä ovat..."
Hän aloitti ja yskäisi sitten hieman vaivaantuneena, ennenkuin jatkoi.
"...Hän ja Hän, muonitusmestarini. On heillä kai nimetkin, mutta minulle eivät niitä ainakaan ole paljastaneet. He eivät puhu mitään minun tuntemaani kieltä, mutta valmistavat nopeasti erinomaista, joskin yksinkertaista ruokaa."
Marraskuu hymyili molemmille, jotka vastasivat hymyyn kohteliaasti, mutta pysyivät vaiti. Päivän ruokana näytti olevan jonkinlaista vihanneskeittoa tai vaihtoehtoisesti pataatimuusia ja jonkin sortin pihvejä. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut ravinnon alkuperää ja ihan hyvä niin, eivät he kuitenkaan vastausta olisi saaneet.
Marraskuu itse valitsi mukaansa vihanneskeittoa ja lösäht---siis, krhm, elegantisti istuutui suurimmalle löytämälleen tyynylle, järkeiltyään, ettei voisi kivuttomasti istahtaa millekään kovalle. Hän pyyhkäisi otsaansa, ja huomasi kätensä tärisevän hiljaa. Myös otsa tuntui hieman viileältä, mistä Marraskuu päätteli, että olisi ehkä näyttänyt tavallista kalpeammalta, ellei olisi ollut niin hyvin ruskettunut. Sisäinenkin verenvuoto aiheutti hänelle ongelmia, piru vieköön. Hän ei halunnut edes arvailla mustelmansa kokoa, joten sen sijaan hän hymyili seuralaisilleen.
"Istuutukaa luonnollisesti mihin mielenne tekee. Jutelkaa ihmisille. Tehkää olonne kotoisaksi."

Sieg yllättyi pomonsa yhtäkkisestä nenännäpäytyksestä, mutta hänen hymynsä leveni hieman. Pidemmän miehen kävellessä itse sisään telttaan hän seurasi perääs, vahdaten tätä yhä hieman huolissaan. Jokin Feliciassa vaikutti kummalta. Tai siis kummemalta kuin aikaisemmin. Mutta veikka siniset silmät kuinka havaitsivat jotein outoa, eivät vaaleahiuksisen aivot pystyneet nimeämään sitä tarkasti.

Siegin pää pyöri niskan varassa villisti, kun hän vilkuili ympärilleen. Pöytien ääressä ja tyynyillä istuskelevien ja syövien ihmisten ulkonäöt olivat erikoisia maalaispojan silmiin, vaikka tämä olikin törmännyt muutamiin kummallisuuksiin aikaisemminkin.

Pikkumies kuunteli Felician selostusta, ja vilkutti hymyillen aurinkoisesti ruokaa laittavalle kaksikolle. Nainen vilkutti hänelle takaisin miehen vain nyökätessä jäyheästi, ja kohta nainen kumartui supattamaan jotain kaverinsa korvaan katsellen Siegiä silmiin asti ylettyvä hymy kasvoillaan. Kohde kuitenkin huokaisi raskaasti. Taas...

Ruuan tuoksu leyhähti taas vaaleahiuksisen nenään, ja muistutti häntä siitä, ettei ollut syönyt mitään sinä päivänä. Vatsasta kuului pieni kurahdus, ja Sieg nappasi itselleen isoimman lautasen, jonka löysi. Hän pähkäili hetken kahden vaiheilla, ennen kuin lappoi paksua kasviskeittoa lautasen täyteen. Napaten kolhiintuneen lusikan mukaansa hän suuntasi istumaan melko matalan tynnyrin päälle. Felicia jäi vähän matkan päähän, mutta Sieg pystyi silti näkemään tämän päätään kääntämättä.
Hän ei kuitenkaan alkanut jutella kenellekään, vaikka sosiaalinen otus olikin. Sillä hetkellä ruoka vei kaiken huomion, ja pikkumies alkoi lappoa kuumaa keittoa suuhunsa hämmästyttävää vauhtia. Paljon isokokoisemman työmiehen vatsan täyttävä annos katosi, ja Sieg pomppasi alas tynnyriltään hakemaan lisää. Hän otti puolet vähemmän keittoa, ja nappasi yhden revityn leivänpalasen mukaansa palatessaan tynnyrilleen. Huomatessaan keittäjänaisen katsovan häntä taas, huolimatta kielimuurista Sieg antoi hymyn puhua kehuessaan ruokaa.

Kun santsiannoskin oli hävitetty, pellavapää pyyhki loput keitot leivällään pois lautaselta ja mutusteli sen paljon hitaammin.
"Teillä on kyllä hyvät kokit. Paljon paremmat kuin vanhoissa työpaikoissani."
Sieg katseli Feliciaa. Jokin alkoi taas häiritä häntä, ja hän nielaisi viimeisen murenen leipäänsä, jääden tuijottamaan tätä hymyillen, mutta yllättävän kiinteä ja vakava ilme kasvoillaan.
"Anteeksi kun jankutan, mutta... Teihin taisi sattua pahemmin kuin väitätte." Siegfried alensi ääntään alitajuisesti. Jokin vähänkäytetty osa hänen aivoistaan tiesi vielä, etteivät kaikki halua kaikkien tietävän kaikkea itsestään.

Aya astui vaaleaan telttaan ja katseli, miten Sieg oli innoissaan. Mies oli innoissaan jo kahden ihmisen näkemisestä.

Kun tämä oli kadonnut ihmisten ja ruokien sekaan, Aya lähti kävelemään epävarmasti kohti ruokia. Hän otti valikoiden ruokia lautaselleen, valitsien vain näön perusteella. Ladattuaan lautaselleen ruokaa, hän kääntyi pöytien suuntaan ja etsi itselleen paikkaa. Pienessä nurkassa, aivan teltan perällä oli yksi pieni pöytä. Jos siihen istuisi, Aya voisi kiinnittää huomiota liikaakin. Hän valitsi toisen pöydän, joka oli toisen täyden pöydän takana. Pöydässä istui paljon kovaäänisiä miehiä, oikeita lihaskimppuja. Aya käveli pöytänsä luo ja etsi katseellaan muita.
Tuolla juoksee Sieg, ja tuolla on Felicia. Aya oli valinnut paikan, josta kummatkaan heistä eivät nähneet häntä. Hän istahti penkille ja tuijotti ruokaansa. Ensimmäinen ajatus oli, että miten ihmiset pystyvät syömään tälläistä. Aya ajatteli silti kokeilla oikeaa ruokaa, jota ei ollut koskaan ennen maistanut. Hän keihästi yhden palan pihviä ja katsoi sitä hetken. Epäröidynsä jälkeen, hän laittoi sen suuhunsa. Maku oli kammottava. Ruoka - tai siis kaikki ruoka - maistuivat hiekalta vampyyreille. Aya sylkäisi huomaamattomasti palasen lautaselleen ja kävi heittämässä loputkin pois. Hän katseli ympärilleen ja näki Siegin ja Felician samassa pöydässä.
Miksipä ei, hän ajatteli ja käveli istumaan miesten kanssa samaan pöytään.

Yleensä Marraskuulla oli erinomainen ruokahalu ja hän söi käytännössä kaiken, mitä hänen eteensä tuotiin. Juuri nyt hän tunsi itsensä kuitenkin niin pahoinvoivaksi, ettei iloisenkirjava vihanneskeittö enää näyttänyt hymyilevältä, vaan lähinnä rumasti irvistelevältä. Hän irvisti takaisin, poimi päättäväisesti lusikkansa, jolla rauhakseltaan hämmenteli sörsseliään ja kuljetti sitä tarkoin harkitun rauhallisesti suuhunsa pieniä annoksia kerrallaan.
Muutaman lusikallisen jälkeen hän nosti katseensa ja etsi sillä uusimpia alaisiaan. Siegin hän löysi nopeasti, mutta Aya oli nähtävästi onnistunut livahtamaan jonnekkin hänen näkökenttänsä ulkopuolelle. Ehkä selän taakse, Marraskuu ei jaksanut kääntyä katsomaan. Hän hieraisi nopeasti jomottavia ohimoitaan ja sai saaliksi muutaman viileän hikipisaran, jotka hän melkein hätääntyneesti pyyhkäisi nopeasti takinhelmaansa.
"Mikäpä minä olen kehumaan..."
Hän aloitti ja etsi Siegin näkökenttäänsä, jonka laidalla tanssahteli pieniä mustia pisteitä, joille Marraskuu hymyili säteilevästi.
"...mutta edes oma äitini ei tee parempaa ruokaa."
Hän virnisti ja loiskautti sanojensa vakuudeksi lusikkansa soppaan, jonka työnsi hieman kauemmas itsestään, sillä hänen ruokahalunsa oli jo auttamattomasti kävellyt alas parvekkeelta. Hänen katseensa siirtyi Ayaan, joka oli juuri liittynyt heidän joukkoonsa.
"Maistuuko?"
Hän kysäisi ystävällisesti, vaikka toisen ilme puhuikin aika hyvin puolestaan. No, Marraskuu ei tuntenut tarvetta jatkaa asiasta sen pidemmälle, hänhän oli jo työnhakuilmoituksessaan luvannut, ettei turhia kysymyksiä esitetä. Sensijaan hän keskittyi luomaan vakuuttavimman hymynsä Siegin suuntaan.
"Höpsistä, olen erinomaisen kunnossa."
Hän kallisti päätään ja antoi silmäluomiensa laskeutua hieman alemmas, samalla kun hänen hymynsä soljuvasti vaihtui lievän toispuoliseksi ja, jos sitä sanaa halusi käyttää, vietteleväksi.
"Jos kuitenkin mieluummin haluat varmistua asiasta itse..."
Jos hänen äänensä yleensä oli hunajainen, nyt se oli paksua kermaa ja hän antoi sen hiipua loppua kohden, jättäen viimeiset sanat jokaisen oman päättelykyvyn varaan.
Hellävaroen hänen pitkät sormensa hivuttivat takin helmaa ylöspäin vain aavistuksen, eripariset silmät rauhallisesti eteensä katsellen. Ehkä hän olisi seuraavaksi purskahtanut nauruun, ellei olisi tullut vilkaisseeksi omaa jalkaansa. Hän oli ehtinyt nostaa takkiaan vain viitisen senttiä, mutta ilkeän sinertävänvioletti mustelma näytti ylettyvän melkein polvitaipeeseen asti ja Marraskuu arveli, että sen toinen pää sijaitsi jossain hänen alaselässään.
Hätäisesti hän kiskaisi helman takaisin alas, yskäisi melkein kuulumattomasti ja hymyili sitten peittääkseen äkillisen häkeltymisensä.
"Noniin, eiköhän tämä riitä."
Jotenkin hänen äänensä oli ehkä oktaavin normaalia korkeampi ja saattoi ehkä jopa värähtää pikkuisen, mutta Marraskuu ei halunnut antaa toisille tilaisuutta tarttua siihen. Hän nousi ylös, mutta äkillisen nousemisen aiheuttama huimaus miltei kellisti hänet ketoon uudestaan. Ei näin monen ihmisen edessä, ehei!
"Seurailkaapas sitten, lienee aika tarkistaa lava."

Felician ja Ayan välisistä piruiluista autuaan tietämätön blondi vain hymähti, pienesti kuulleessaan pomonsa vakuuttelut kunnossa olemisesta. Siegfriedin aivot alkoivat tottua ruskeahiuksisen tapoihin, ja hänen huomaamattaan ne alkoivat reagoida nopeammin ja tarkemmin toisen puheisiin.

Siksi Sieg tajusi vihjauksen. Hän itse yllättyi siitä ehkä kaikkein eniten. Tajuamatta jääminen ei kuitenkaan olisi muuttanut hänen reagoimistaan paljoa. Pienikokoisen hengitys salpautui, mutta vaihteen vuoksi hän ei punastunutkaan. Sen sijaan siniset silmät katselivat Felician ilmettä, ja vaikka huulilla väikkyi viaton hymy, niihin ilmestyi arvioiva katse kuin vaaleaverikkö olisi miettinyt, minkä arvosanan antaisi esitykselle.
"Mieluummin kuitenkin hieman pienemmän yleisön edessä." Sieg hymyili ystävällisesti, mutta hänen äänensä oli yllättävän vakava. Sävy kulki aivan niillä rajamailla, voisiko sen tulkita vihjailevaksi. Siegin kohdalla moinen ajatus kuitenkin tuntuisi täysin mahdottomalta...

Hän näki silmäkulmastaan pienen vilauksen jostain tummasta takinliepeen alla, mutta vaikeni asiasta. Mutta kun he olivat kävelleet jonkin matkaa kohti päätelttaa lavantarkastusta varten Sieg pysähtyi muutaman teltan väliin. Näköetäisyydellä ei ollut ketään muita heidän lisäkseen.
"Felicia, teidän täytyy puhua minulle totta. Tiedän olevani hyvin hidas tajuamaan asioita, ja en voi olla hyvä työntekijä ellette opasta minua." Pikkumies kurottui taputtamaan pidempäänsä olkapäälle. Hän näki tämän voivan huonosti, ja sinisiin silmiin ilmestyi mitä huolehtivin katse. Sääliä siinä ei kuitenkaan ollut pisaraakaan.

"Pyydän anteeksi." Salamana pellavapää tarttui johtajansa takinhelmaan, ja repäisi sen ylös. Silmät räpsähtivät tasan yhden kerran niiden nähdessä ilkeän sinipunaisen mustelman. Sitten hän nosti katseensa pomonsa eriparisiin silmiin.

"Teidän ei pitäisi kävellä ympäriinsä. Onko täällä jossain parantajaa? Esittelykierros voi kyllä odottaa."
Pieninkin hymyn aavistus oli pyyhkiytynyt pieniltä kasvoilta. Siegfried tuijotti pomoaan vakaasti silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi tai miten toinen oli voinut satuttaa itsensa pelkästään kaatumalla, muttei välittänyt siitä. Tärkeintä oli se, että Felicia tarvitsi jonkinlaista hoitoa.
"Voin vaikka kantaa teidät reppuselässä, jos voitte liian huonosti."
Vakava sävy saattoi vaikuttaa luonnottomalta lyhyimmälle, mutta itse hän ei sitä sellaiseksi kokenut. Se oli vain mieliala, jota harvemmin tunsi, muttei kuitenkaan ollut tuntematta.
"Ettehän voi esiintyä loukkaantuneena."
Kerrankin ikäiseltään näytäen Siegfried tarttui johtajaansa käsivarresta, kuin valmiina estämään mahdollisen kaatumisen.

Sitten vakavuus katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, tehden tilaa sädehtivän suloiselle hymylle. Sieg suunnisti sen Ayaan.
"Tai sitten sinä voit varmaan hakea jäitä tai jotain, vai mitä?"

"Todella hyvää." Aya näpsäytti Felicialle.
Oikea kuvaus olisi hirveän, kauhean tai liian ihmismäisen rajamailla kulkeva.

Aya ei vaivautunut kuuntelemaan muiden keskustelua sen enempää, mutta havahtui, kun Felicia nost takkinsa helmaa. Iso mustelma näytti karmealta. Ihon alla olevasta verestä ei voi sanoa kuitenkaan samaa, Aya ajatteli.

Aya ei kiinnittänyt yleensä muihin sen enempää huomiota, käveli vain heidän mukanaan, ja kuunteli kun hänelle puhuttiin. Hän kuitenkin seurasi Siegin ja Felician keskustelua yllättävän uteliaasti ja katsoi miten Sieg vetäisi takin helman ylös.
"Pellavapää on oikeassa." Aya puuttui keskusteluun.

"Minä käyn etsimässä." Aya vastasi Siegille. Hän lähti kävelemään kohti vaaleaa telttaa ja etsi katseellaan mitä tahansa kylmää. Vettä, jäätelöä, virvoitusjuomia. Ei mitään hyvää. Hän käveli kylmän viileästi suoraan sirkuksen keittiöön ja etsi sieltä jääkaapin tai pakastimen vastaisen. Hän kuuli jotain huutoja takaansa, muttei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän läysi ison oven, jonka avaisi koittaakseen onnea. Iso pakastin avautui hänen edessään ja hän katseli hyllyjä uteliaasti. Hän näki pienen pussin, mikä oli täynnä pakasteherneitä.
Tämä saisi riittää, Aya ajatteli ja nappasi hernepussin.

"Siinä" Aya viskaisi pakastepussin Siegin syliin.

Marraskuun silmät lepäsivät tutkivasti Ayan kasvoilla ja hän virnisti iloisesti, kuin ei olisi lainkaan huomannut terävää sävyä, jolla tyttö oli ruokaa kommentoinut.
"Niinhän minä muistaakseni vakuutin. Ja useimmiten olen oikeassa puhuessani sirkukseni asioista."
Hän hymyili säteilevästi ja paloi halusta taputtaa tyttöä päälaelle, muttei paikaltaan oikein tahtonut ylettää ja arveli - luultavasti täysin oikein - että Aya olisi sukkelasti luikahtanut pois alta, mikäli hän olisi edes yrittänyt.
Niinpä hän siirsi miltei laiskasti katseensa Siegin puoleen ja kohotti molempia kulmakarvojaan rauhallisen hyväksyvästi, nielaisi tirskahduksen ja asetteli molemmat kätensä siististi syliinsä.
"Oh? No mutta, eihän se ole kuin järjestelykysymys..."
Niin mukavan herkullista kuin aiheesta olisikin ollut jatkaa, Marraskuu pudisti päätään ja jätti sen siihen. Hänen silmissään säkenöi ylitsevuotava huvittuneisuus, ehkäpä jopa aavistus ilahtuneisuutta, jonka alkuperä saattoi lojua useammassakin seikassa, mutta häntä väsytti ja huimasi ja se järsi tehokkaasti kulmaa hänen loputtomasta energiastaan.

Hän johdatti joukkoa, kuten hän oli tottunut tekemään, mutta toisin kuin yleensä, nyt hän pyörähti vain joka viidennellä askelella katsomaan, ettei ollut jäänyt yksin, kun normaalisti hän teki sitä joka kolmannella askelella. Juuri eräällä tuollaisella pyörähdyksellä hän havaitsi seurueensa pysähtyneen ja seurasi omia jalanjälkiään takaisinpäin, kasvoillaan lievästi kummeksuva hymy, joka pian muuttui melkein helläksi ja Marraskuu pudisti päätään.
"Kuulehan, Sinisilmäseni--- mitä?!"
Marraskuu ei hämmästynyt tai häkeltynyt, ei, ne olivat kaksi asiaa samassa rivissä mahdottomuuden kanssa. Niinpä se, mitä hänen kasvoiltaan kuvastui juuri sillä hetkellä, kun Siegin sormet nappasivat kiinni hänen takkinsa helmasta ei millään voinut olla hämmästyneisyyttä tai häkeltyneisyyttä. Se oli erittäin hienonhienoa yllättyneisyyttä, ja sitten hän käänsi katseensa taivaalle ja rapsutti nenänpieltään.
Busted, Felicia. Busted.
"No, teidän ei tosiaankaan ollut tarkoitus nähdä tuota."
Hän hymyili ystävällisesti, mutta siirsi nyt painonsa kokonaan pois kipeältä jalalta, eihän hänen enää tarvinut sitä salailla. Hänen katseensa kiersi vakavissa ilmeissä ja hän huokaisi, haroen sormiaan hiustensa lävitse. Marraskuu oli kuuluisa kyvystään hallita jokainen hänelle heitetty tilanne, mutta huolestuneisuuteen hän ei oikein osannut suhtautua niin jouhevasti.
"Enhän minä nyt sentään pois ole kuolemassa."
Hän vakuutti virnistäen, toivoen hartaasti, ettei joutuisi katselemaan noin vakavia ilmeitä. Ihmiset olivat kauneimmillaan hymyillessään iloisina ja Marraskuu rakasti kaikkea kaunista, eikä siksi pitänyt parhaillaan näkemästään.
"Tietysti minä esiinnyn!"
Hän huudahti samantien, huitaisten kättään vastaukseksi Sinisilmän tarjoukselle kantaa häntä. Jostain syystä tarjous ei miellyttänyt häntä yhtä paljon, kuin se ehkä normaalisti olisi.
"Asu täytyy vain muotoilla uudestaan."
Johtaja totesi mietteliäänä, katse seuraten Ayaa, joka oli juuri poistunut etsimään jotakin kylmää. No, se tosiaan tuli tarpeeseen, sen verran Marraskuukin oli valmis myöntämään. Hän silmäili omaa jalkaansa aavistuksen harmistuneena, tuo mustelma tosiaan oli kauneushaitta.
"Kiitoksia, Päivänpaiste."
Kiitoksen lisäksi Aya sai vastapalvelukseksi vain pikkuisen väsyneen hymyn. Marraskuu katseli ympärilleen hetken ja teki sitten alistuneena päätöksensä.
"No, jospa sitten istumme hetkeksi alas. Tulkaahan, minun telttani on noiden takana."
Marraskuun teltta tosiaan oli helppo erottaa kaikista muista, ei siksi että se olisi ollut sen isompi kuin mikään muukaan, mutta se oli silmää särkevän värikäs ja koristeltu nauhoilla, ruusukkeilla ja helähtelevillä hopeakulkusilla. Sisäpuoleltaan sen erotti muista, värien ja runsaiden koristeiden, eksoottisten matkamuistojen ja muutamien vaaterekkien lisäksi vain se tosiseikka, että sirkuksen ainoa sänky sijaitsi täällä, muut nukkuivat lähinnä riippumatoissa. Sisustukseen kuului lisukkeena pieni virvoitusjuomakaappi, muutama säkkituoli ja ehostuspöytä, jonka luo Marraskuu tiensä luovi, vilkaisi kasvojaan peilistä ja rojahti sitten sängylleen, värähtäen hiljaa kivusta. Hän viittoili Siegiä tuomaan kylmikkeen luokseen ja löysi samalla tyytyväisimmän hymynsä uudestaan.
"Tervetuloa kaikkein pyhimpään. Voitte kaikin mokomin tulla sängylle istumaan ja kuorimaan potilaalle viinirypäleitä."
Hän vitsaili maireasti hymyillen ja venytteli sitten käsivarsiaan päänsä yläpuolella, ennenkuin viskasi silinterin päästään ja pörrötti sen alla kasaan painuneita hiuksiaan.
Mikä päivä tämäkin.

Sieg seurasi pomoaan tämän telttaan, ja jähmettyi hetkeksi räpyttelemään silmiään hymyillen sen monenkirjavan sisustuksen nähdessään. Ruskeahiuksisen asettaudutta sängylle Sieg asteli tämän vierelle, ja tosiaankin istahti sängyn reunalle.
"Jos nostaisitte jalkaanne..?" Hän pyysi kohtelias hymy kasvoilaan, ja asetti kylmikkeen mustelman päälle.

"Mutta miten pystyitte saamaan noin suuren mustelman pelkästä kaatumisesta?" Vaikka vaaleaverikkö ei tiennytkään jäljen oikeaa kokoa, hänestä takamukseen kohdistuneesta tällistä syntynyt, polveen asti ulottuva verenpurkauma oli suunnaton. Mieleen nousi pakostakin muisto Samwellin vammoista kun tämä oli jäänyt vauhkoontuneen hevosen jalkoihin. Mutta silloin yksikään mustelma ei ollut niin iso kuin Felician jalassa oleva. Sieg jäi tuijottamaan takin alta näkyvää jalkaa. Mustelma tuntui kasvavan silmissä...
Ajatuksiinsa vaipuneena hän hipaisi sitä varovasti. Suurin osa mustelmasta oli takareiden puolella, mutta jopa pohkeen sivustaan alkoi ilmestyä sinertävä kuviointi.

Lempeästi hymyillen hän sitten kohotti katseensa pomonsa kasvoihin.
"Anteeksi nyt, mutta tuollainen mustelma ei ole normaali. Vai mitä, Aya?"
Pikkumies vilkaisi kalpeaa naista, hymyillen apua pyytävästi.
"Pelkkä kylmä ei taida riittää..."

//Repesin täysin tuolle 'Busted' jutulle x)//

Aya käveli muiden seurassa Felician telttaan. Hän katseli ympärilleen, eikä ollut mitenkään ällistynyt. Ainakaan hän ei antanut sen näkyä, sillä sisimmissään Aya olisi halunnut suhtautua asioihin kuten Sieg, olla innoissaan kaikesta uudesta, hymyillä autuaasti ja olla tilanteen tarvittaessa myös vakava. Kuitenkaan Aya ei ollut kateellinen, hän oli vain mitä oli.
Hän käveli tyynen rauhallisesti istumaan yhteen säkkituoliin ja risti jalkansa.
"Eipä kai." Aya mumisi kun hänelle puhuttiin. Hän katseli ympärilleen, yrittäen näyttää kiireiseltä katsoessaan seiniä. Hän tiesi, että Sieg hymyilisi parasta aikaa hänelle, yrittäen saada kontaktia.
Hyvä yritys, muttei tarpeeksi hyvä

Tottelevaisesti Marraskuu nosti jalkaansa ja sihahti vaimeasti kylmän pakkauksen tehdessä kontaktia hänen ilkeästi sinertävän jalkansa kanssa. Alkujärkytyksen haihduttua kylmä tuntui kuitenkin elähdyttävän mukavalta, vaikka nostikin ihon käsivarsia myöten kananlihalle ja lähetti pieniä väristyksiä kulkemaan pitkin selkärankaa. Hymyillen hän nyökkäsi kiitoksensa Siegille ja kääntyi sitten katselemaan Ayaa lähestulkoon mietteliäästi. Eikö tyttöä sävähdyttänyt mikään? Vaikka sirkus oli niin täynnä kaikenlaista jännittävää ja kaunista, Marraskuu ei vielä kertaakaan ollut nähnyt tuon hymyilevän. Ylipäätäänkään, nyt kun taaksepäin kävi ajattelemaan, hän ei muistanut juuri ensimmäistäkään oikeaa tunnetta. Ehkä hiven säikähdystä aikaisemmin, mutta sekin oli tapahtunut kovin nopeasti. Tyttö oli kaunis, mutta kovin, kovin kylmä ja etäinen.
"Jaa'a, ilmeisesti katkaisin kaatuessani vain tavallista suuremman verisuonen."
Marraskuu tarjosi mitä viattomimmin virnistäen, palauttaen rauhallisesti katseensa Siegin puoleen ja nojautuen taaksepäin valtaville, kuohkeille höyhentyynyille, jotka hallitsivat sängyn päätyä kaikella yltäkylläisellä väriloistollaan. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja sävähti, ei siksi, että kevyt kosketus olisi sattunut, päinvastoin, se kutitti, saaden ikihymyn johtajan kasvoilla levenemään aavistuksen. Hän raotti toista, lohenvihreää, silmäänsä ja piti näkemästään.
"No, Kohtalo, Sattuma ja Tarkoitus eivät aina jaksa käsitellä minua niin lempeästi."
Hän vastasi kryptiseen tapaansa olkiaan hivenen kohauttaen, ennenkuin kohottautui käsivarsiensa varassa takaisin istuma-asentoon. Sieg taisi olla oikeassa, tätä pipiä ei enää puhaltamalla saataisi parantumaan. Miksiköhän sirkuksen palkkalistoilla ei ollut parantajia, vaikka loukkaantumisen riski tämänkaltaisessa työssä oli valtava?
"Haluaisitteko teetä tai pikkuleipiä?"
Hän kysäisi sitten yllättäen iloisenpirteästi, silmäillen molempia työntekijöitään lähestulkoon odottavasti, näyttäen vahvasti siltä, että pienenkin myöntävän sanan saadessaan loikkaisi pystyyn kuin jousitettuna ja olisi tuotapikaa pyyhältämässä ympäriinsä.
"Tai esimerkiksi viskiä? Olettehan te molemmat tarpeeksi vanhoja?"

Sieg ei ymmärtänyt, miksi Aya ei vieläkään suostunut kunnolla katsomaan häneen päin. Kalpeahipiäinen neiti oli muutenkin kovin etäinen.
No jaa, tapansa kullakin.

Vaaleahiuksinen huokaisi aavistuksen lannistuneena tajutessaan, että sirkuksessa ei mitä ilmeisimmin ollut parantajia. Mistäkö hän sen keksi? Hän uskoi vahvasti Felician olleen jo lähettäneen jommankumman hakemaan sellaista, jos se olisi ollut mahdollista.

Sinisilmän vatsa päästi etäisesti kurahdusta muistuttavan äänen ruskeahiuksisen mainitessa pikkuleivät. Se oli tottunut saamaan jonkintasoista jälkiruokaa joka aterian päätteeksi, ja huomautti asiasta kohteliaimmalla tavalla millä pystyi. Sieg kuitenkin yskähti pieni nolouden puna korvia koristaen, ja hymyili sitten hyvin valloittavasti, kuin paikaten vatsansa töppäystä.
"No kyllä keksit maistuisivat. Mutta älkää nousko, jos vain kerrotte missä niitä on otan itse."
Pikkumiehen nouseminen sai sängyn patjan narahtamaan. Hän meinasi jähmettyä kesken askeleen kun eräs tietty ajatus tavoitti hänen aivonsa.
Hitto. Minähän olen hänen makuuhuoneessaan.

Samassa hän muisti, mihin kategoriaan oli pomonsa mielessään sijoittanut. Siniset silmät vilkaisivat tahattomasti sängyllä loikoilevaa miestä.
Ei... Ei mitään hätää. Hän on satuttanut itsensä. Lisäksi se arvio voi olla ylimitoitettu. Nyökäten itselleen Sieg päätti, ettei Feliciaa tarvitsisi vahdata pervoilujen varalta. Ainakaan niin tarkasti kuin hän oli aluksi epäillyt.

"Viskiä? Njääh, pidän enemmän brandystä." Vaaleaverikkö hymyili melko hassusti, ja kohautti olkiaan.
"Mutta teinä en joisi mitään. Alkoholi pahentaisi tuota mustelmaa."

//sori tämä on lyhyt... Sanon nyt yhden jutun, että huomenna en ehkä ehdi käydä täällä kirjoittelemassa, kun menen koulun retkelle hesaan. Siellä oon noin klo 21 asti enkä tiiä että pääsenkö enää koneelle kun tulen kotiin.//

Aya katseli kyllästyneenä yhä ympärilleen. Hän otti sylissään olevasta viitasta pienen rätin ja otti toisella kädellään hihastaan pitkiä neuloja, jota alkoi puhdistaa. Hän yritti saada jokaikisen likatahran pois aseistaan.
Hän antoi Siegin hoitaa puhumisen kekseistä, vaikka ei niitä halunnutkaan. Puhdistettuaan pari neulaa, hän otti pienen tikarinsa ja alkoi puhdistaa sitä vuorostaan.
"En juo." Aya sanoi lyhyesti. "Blondi on oikeassa." hän lisäsi vielä Siegin sanomaan kommenttiin. Alkoholi pahentaa todella mustelmia. Hän katsoi Feliciaa varuillaan. Joskus tuntui, että tiesi enemmän kuin hän luuli...

Nousevan auringon tavoin riemastunut virnistys kohosi sirkuksen johtajan kasvoille, kun tämä kuuli mitä mieltä ainakin toinen kahdesta vatsasta oli hänen ehdotuksestaan tutustuttaa ne pikkuleipiin. Hän ei ollut edes niin kauhean pettynyt Ayan tarjottua vastaukseksi viileää hiljaisuutta, sillä jotain tämäntapaista hän oli jo oppinut odottamaankin.
Jonakin päivänä, mies päätti itsekseen, keksin keinon pakottaa reaktion ulos hänestä.
Sitä odotellessa sitten.
"Niin arvelinkin!"
Marraskuu myhäili tyytyväisenä ja taputti käsiään ilahtuneesti. Makeasta hän piti, siksi hänen teltassaan oli aina johonkin koloon kätkettynä jotakin sokeripitoista.
"Ei, ei, älä sinä nouse. Ai, nousit jo. No olkoon. Peilipöydän laatikossa."
Hän kiirehti sanomaan, mutta myöhästyneenä antoi käsiensä valahtaa altaan ja putosi jälleen pehmeän puhahduksen kera untuvaisille tyynyilleen loikomaan, erittäin tietoisena siitä, etteivät useimmat aatelisetkaan nukkuneet yhtä mukavasti kuin hän. Sekaväriset silmät tarkkailivat laiskasti peiliä, ennenkuin siirtyivät kynsinauhojen kautta kynsiin ja alistunut huokaus karkasi jostain huulten takaa.
"Et syö, et juo. Kultaseni, miten sinä mahdatkaan elää? Kai sentään edes nukut öisin?"
Marraskuu katseli Ayaa leppeästi hymyillen, mutta jos hän jotain muuta aikoikin sanoa, se ei käynyt selväksi, sillä hänen huomionsa siirtyi jälleen.
"Tiedetään, tiedetään."
Hän vinkui kuin lapsi, jolle äiti juuri hetkeä aikaisemmin oli kertonut, ettei hänen sopinut nyt syödä suklaata, koska hampaassa sattui olemaan reikä. Eipä silti, ei Marraskuu koskaan juonut juuri ennen esitystä, hän kun tuli humalaan kovin helposti. Selkisi myös nopeasti, tosin, mutta kärsi sitten huimaavista hangovereista.
Sekalaisia laulunpätkiä hyräillen Marraskuu kävi nopeasti mielessään läpi asioita, joista arveli tarvitsevansa olla tietoinen. Näitä asioita ei ollut kovinkaan monta, mutta kellonaika kuului niihin. Toinen käsi kaivoi hajamielisesti takintaskusta esiin pienen, tummaluisen piipun, jota hän sitten päätyi pyörittelemään käsissään. Perintökalleus, niin miehellä oli tapana väittää, aina kun joku syystä tai toisesta tuli asiasta kysyneeksi, ja näin hän väitti ainoastaan siksi, että niin kysyjät hänen olettivat vastaavan. Ei se mikään perintökalleus ollut. Se oli palkka Marraskuun ihka ensimmäisestä työpäivästä vuosia sitten. Jo puolen päivän uuraan työnteon jälkeen oli työnantaja kypsynyt nuoreen Marraskuuhun siinä määrin, että piippu oli ollut vain yksi niistä lukuisista asioista, joilla tuo oli pentua viskonut saadakseen tämän menemään tiehensä. Piipun hän oli valinnut mukaansa siksi, että loput esineistä olivat olleet liian isoja ja raskaita. Tämän tarinan hän nyt hyräillen kertoi uusille palkollisilleen, kaivellessaan turhaan taskujaan jonkin poltettavan varalta. Lopulta hän työnsi piipun takaisin ja nousi istumaan.
"Luulenpa, että meidän täytyy pian jatkaa siitä, mihin jäimme. Lava, niinhän se oli? Mm'm, ilta ei odota, ei odota."
Hän puisteli päätään ja tunsi huimausta, mutta toivoi, että se menisi pois, jos hän ei kiinnittäisi siihen mitään huomiota.

Päästäen hiljaisen äänen, joka ilmaisi puhdasta onnellisuutta Sieg kaivoi laatiksota esiin purkin, jossa oli suklaakeksejä. Hän ehti nakertaa kolme kappaletta, ennen kuin heräsi siihen, että huoneessa on yhä muitakin ihmisiä.
"Oletko varma ettet halua näitä, Aya?"
Hän ojensi purkkia kalpealle neidille, ja puhui suu täynnä keksinmurusia. Moinen aiheutti tietysti yskäkohtauksen, ja ja pikkumies köhi keksinmuruja keuhkoistaan tovin, ennen kuin veti värisevästi henkeä, hymyillen silti.

Hänen korvansa kuulivat Felician hyräilyn, ja hymy syveni hieman.
"Mutta miksi teitä edes heiteltiin esineillä...?" Sieg näytti hetken kummastuneelta, kunnes valaistunut ilme levisi pienille kasvoille. Vaaleat etuhiukset valahtivat niiden peitoksi pään nyökähtäessä alaspäin.
Tyhmä. Miksi edes ihmettelit? Felicia tietysti oli yhtä räikeä silloinkin.

Hetken nolostus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja Siegin kasvot valtasi se auttavaisen ja huolestuneen välimaastoon sijoittuva hymy, jollaisen hän ehkä ainoana maailmassa osasi tehdä.
"Niinhän se kuluu, mutta... Eihän jalkaanne satu liikaa?"

Heti kun Felicia oli kertonut mielipiteensä Ayan ruokakieltymyksestä, hän tahtomattaan hymähti tyytymättömän kuuloisena. Hän käänsi päänsä heti ja jatkoi puhdistamista.
"Tietenkin." Aya sanoi sanan 'öisin' päälle säikähdettyään hieman, mutta ylpeänä sai pidettyä äänensä välinpitämättömänä. "Minä syön ja juon, mutten pidä muiden edessä ruokailusta." hän lisäsi. Tuo oli varmaan Ayan pisin lause aikoihin...

Kun Sieg tarjosi keksipurkkia hänelle, Aya vain vilkaisi nopeasti poikaa silmiin ja käänsi katseensä aseeseensa. Kun pellavapää alkoi yskiä, Aya siirtyi nopeasti Siegin pommitusalueelta. Hän nousi seisomaan, eikä viitsinyt enää laskeutua taas. Aya käveli seinän vierelle ja katsoi keskustelua kauempaa.

Felician noustua ylös, Aya käveli suoraan teltan suuovelle, katsoi nopeasti Siegiä ja Feliciaa ja käveli ulos teltasta. Hän jäi odottamaan muita ja nosti auringonvarjonsa ylös ja aukaisi sen. Aurinko paistoi vielä ilkeän himmeästi.