Sirkus on saapunut kaupunkiin.

Sieg olisi muuten hymyillyt ymmärtävästi, mutta tiikerin suulla se ei oikein toiminut. Sen sijaan hän päästi tuhahtavan murahduksen, joka oli melko pehmeä äännähdys. Hän tassutteli äänettömästi odottamaan vuoroaan, piiloon mutta niin että näki esityksen.

Sinisilmän täytyi myöntää, ettei ollut tiennyt tiikereiden näkevän niin hyvin. Värit ja valot tuntuivat itseasiassa voimakkaammilta kissansilmin nähtyinä, ja hän erotti hämäryyteen peittyneen yleisönkin paremmin kuin ihmisenä.
Hän oli vaikuttunut esityksestä. Hevosten uljas laukkaaminen yhdostettynä pauhaavaan musikkiin sai hänet innostumaan kuin pikkupojan. Toisaalta, hevosten näkeminen tiikerinä sai jonkin hänen kehonsa osan tökkimään ihmisen mieltä kuin vihjaillen, että elukoitten jahtaaminen olisi hyvin järkevää ja mukavaa. Sieg kuitenkin tönäisi tuntemuksen hyvin nopeasti syrjään.

Susien esiintymisestä hän ei kuitenkaan pystynyt nauttimaan niin paljon, sillä tiesi oman vuoronsa lähestyvän. Felicia loisti lavalla, ja Ayakin vaikutti olevan varma itsestään, mutta hän tunsi vatsansa täyttyvän perhosista.

Sitten vanne lensi ilman halki, ja päätyi palamaan Felician otteeseen. Hän ei ollut tajunnut juoksevansa sitä kohti, mutta pian aivot pääsivät tasoihin pitkiä loikkia ottavien jalkojen kanssa.
Täytyy vain loiakta tuon läpi. Ei muuta. Kyllä se onnistuu.
Valkoinen tiiekri syöksähti areenalle, juosten sulavin liikkein eteenpäin. Tiikerit on luotu juoksemaan silmiähivelevän hallitusti, joten siinä Siegillä ei ollut mitään ongelmaa. Sopivan etäisyyden päässä hän ponnisti, ja kiisi vanteen läpi, tuntien liekkien kuumuuden ympärillään mutta ne jäivät pian taakse. Isot tassut tömähtivät puruun, ja hän astahti muutaman askeleen eteenpäin pysäyttääkseen vauhtinsa satuttamatta itseään.

Sitten hän tajusi, että oli hiljaista. Musiikissa oli pieni tauko, ja yleisö oli vielä toipumassa showsta ennen kuin alkaisi taas taputtaa ja huutaa.
Sieg oli tainnut käsittää esiintymisestä jotain, sillä hän karjaisi melko vaikuttavasti.

//Sori että kesti liian kauan kirjoittaa. Palasin juuri tänään rippileiriltä ja olin siellä viime tiistaista saakka! Nyt ehdin taas kirjoittamaan :)
Sori jos teksti on sekopäistä tai muuten omituista, vähän väsyttää ja on myöhä^^''//

Aya kiipesi hermostuneesti tikapuut ylös trapetsille. Siellä odotti jo kaksi muuta esiintyjää. Aya käveli hitaasti muiden viereen ja katsoi maahan hetken.
Hän veti syvään henkeä ja katsoi vierellään olevaa miestä.
"Hei. Minut ohjastettiin tänne."
Mies katsoi Ayaa päästä varpaisiin ja hymyili.
"Okei, osaat varmasti nämä jutut joten sinua ei varmaan tarvitse ohjastaa paljon-"
Aya nolostui ja keskeytti miehen: "En osaa, mutta opin nopeasti."
Mies katsoi Ayaa suu hieman raollaan ja ryki sitten.
"Vai niin, no ei voi sitten mitään. Me opastamme sinua sitten."
Mies lähti kertomaan toiselle esiintyjälle, joka oli nainen, ohjeita Ayan ohjaamiseen. Nainen nyökytteli hymyillen päätään ja katseli Ayaa. Nainen käveli Ayan luo ja vinkkasi tälle silmää.
"Älä huoli, minä autan sinua. Jos olet jo valmiiksi notkea, osaat kaiken melko hyvin. Kun heilahdat puolelta toiselle keinulla, ja jos joudut hyppäämään, hyppäät kolmannella kerralla. Arthur ottaa kyllä varmasti kiinni toisella puolen sinusta. Ja muista; kun olet trapetsilla, ajattele miltä trapetsitaiteiliat näyttävät. Se auttaa."

Aya katseli esitystä jalat täristen. Hän mietti Felician sanoja tarkkaan.
"Kun musiikki kiihtyy..."
Tämä ei mene hyvin, ajatteli Aya täristen. Samassa hän kuuli muusikin kiihtyvän ja Aya riensi kiirehtien kaiteen luo. Hän viskasi vanteen Felicialle ja toivoi parasta. Hän ei sietänyt nähdä minne vanne lensi, vaan käveli muiden luo.

Samassa Ayan luokse tullut nainen nappasi häntä kädestä kiinni ja vei yhden keinun luo.
"Siinä. Hyppää sille ja keinut edestakaisin. Yritä tehdä erilaisia temppuja, mitä vain osaat. Ja sen jälkeen toisella puolella oleva Arthur tulee myös keinumaan. Kun keinahdat häntä päin kolmannella kerralla, hyppäät käsiin kiinni. Okei?"
Ayan korvat eivät meinanneet pysyä perässä, niin nopeasti nainen puhui. Hän nyökäytti epävarmasti päätään ja käveli keinun luo. Samassa joku tönäisi hänet keinuun ja hän tipahti sen mukana. Aya nipisti suunsa kiinni ettei olisi huutanut. Kankeana hän alkoi liikkua keinulla, ja yritti tehdä temppuja. Hän roikkui kiinni jaloistaan ja kädestään. Hän mietti trapetsitaiteilijaa ja antoi mielikuvansa viedä mennessään. Ennenkuin Aya edes huomasi, koko temppuilu sujui häneltä kuin vettä vaan. Hän sai kiinni helposti Arthurin käsistä kiinni hypätessään, eikä häntä enää jännittänyt ollenkaan.
Esityksen hiipuessaan kohti loppua, Aya otettiin pois keinulta.
"Mahtavaa! Sinulla meni tosi hienosti!" nainen sanoi ja taputti Ayaa selkään. Tämä katsahti naiseen ja käveli pois. Hän laskeutui tikkaat alas ja kuuli ison karjaisun, joka täytti melkein koko teltan.

Marraskuu ei koskaan jännittänyt lavalla. Ei koskaan. Joten eihän se jännitystä voinut olla, se omituinen lepattelu jossain sydänalassa, musiikin pauhatessa, valkoisen tiikerin lähestyessä liekehtivää rengasta joustavin askelin.
Tämä oli ensimmäinen, aivan ensimmäinen kerta kun kukaan pääsi hänen areenalleen ilman minkäänlaista harjoitusta. Tietysti hän luotti näihin kahteen, niin paljon kuin oli terveellistä luottaa henkilöihin, jotka oli tavannut vasta aikaisemmin samana päivänä, mutta siitä huolimatta, kaikki oli aina erilaista tuhatpäisen yleisön edessä.
Marraskuu tunsi kevyen ilmavirran, kuuli tassujen tömähtävän kevyesti pohjan puruun ja oli likellä huokaista helpotuksesta. Kattojen varjosta suuri hiirihaukka syöksähti alas ja nappasi yhä kevyesti kytevän renkaan johtajan jaloista, kun tämä antoi selkänsä taipua miltei luonnottoman paljon, kunnes jalat kevyesti koskettivat maata ja hän suoristautui seisomaan. Vakuuttava karjahdus suorastaan ravisteli telttaa, ja Marraskuu kätki riemastuneen virnistyksen syvään kumarrukseen. Muutama valkoinen kyyhky pyrähti lentoon areenan reunamilta ja valot siirtyivät ylemmäs, hivelemään akrobaattien sulavia linjoja.
Siellä oli Ayakin, Marraskuu huomasi samantien sangen tyytyväisenä, vaikkei voinutkaan jäädä siihen keskelle lavaa tuijottamaan. Hän kohotti kätensä, vilkutti hilpeästi yleisölle ja viittoi varovasti uudelle valkoiselle tiikerilleen. Niin upea kuin heidän esityksensä olikin ollut, nyt oli aika siirtyä sivuun, seuraava numero oli jo täydessä vauhdissa, ja mitä Marraskuu ehti poistuessaan huomata, ei hänen Päivänpaisteellaankaan ollut hätäpäivää.
Jopa suuri johtaja saattoi myöntää - tosin vain itselleen - olevansa vallan vaikuttunut uusimpien suojattiensa suorituksista. Ei ollut niin helppoa kuin näytti syöksyä epäröimättä tulen läpi kehossa, johon on saanut totutella tuskin kymmentä minuuttia, mutta vielä enemmän taitoa ja suorastaan kylmiä hermoja vaati temppuilu ilmassa. Ja ihme kyllä Aya näytti suorastaan syntyneen korkeuksiin. Marraskuu vihelsi hiljaa itsekseen, pistäen tyytyväisenä merkille, että yleisö näytti jakavan hänen ihastuksensa.
Niinpä, kun esitys sitten päättyi, taputti johtaja muiden mukana, säteillen ennennäkemättömän kirkkaasti.
"Voi missä te kullannuput olette piileskelleet koko elämäni?"
Hän huudahti - edelleen yleisön vuoksi hieman hiljaisemmalla äänellä - ja hypähteli ylös-alas paikoillaan, ennenkuin täysin harkitsemattomasti kapsahti kumpaisenkin kaulaan ja halasi kuin esityksensä pelastajaa - mitä nämä kaksi olivatkin.
Varsin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hän päästi irti ja suoristautui virnistellen kuin aurinko. Suoraan sanottuna hän oli helpottunut, jopa voipunutkin. Koko toista jalkaa pakotti ja mustat pisteet näkökentän laidalla kasvoivat kuin hyvinruokitut pikku possut. Silti Marraskuu hymyili edelleen, vaikka hänen silmänsä kiepsahtivat nurin ja hän kaatui turvalleen backstagen turpeeseen, tajuttomana osittain verenhukasta, osittain silkasta helpotuksesta.
Johtaja itse ei ehtinyt syitä miettimään, kunhan toivoi, että kaikki hänen eläimensä olivat jossain turvallisessa paikassa ja poissa näkyvistä, sillä hänen energiansa, joka muutosta piti yllä, haihtui juuri silloin itäiselle taivaalle.

Sieg käveli Felician vierelle, jonka vanteen hiirihaukka oli napannut, ja taivutti yhden etutassunsa kumarruksentapaiseen 'kesyttäjänsä' vierellä. Olihan hän viimeinen eläin tämän esityksessä, ja hän ei oikein tiennyt miten muuten olisi poistunut lavalta areenalta kuin tämän seurassa. Backstagen suojista hän katsoi Ayan esiintymistä, ja olisi hymyillyt haltioissaan jos tiikerin suu olisi sellaiseen taipunut. Muutenkin sirkuksen taianomainen näytös lumosi maalaispojan täysin.
Tämä on varmaan paras työpaikka ikinä. Tai ainakin jännittävin.

Felicia hymyili säteilevästi esityksen jälkeen astellessaan hänen ja Ayan (jonka luokse Sieg oli etsiytynyt heti kun tämä oli palannut lavalta) luokse, ja halasi heitä pitkään.
Sinisilmäinen oli valmis itsekin pomppimaan hymyillen kuin viimeistä päivää, ja samalla olisi varmaan punastunut helakasti, jos siis olisi ollut ihmishahmossa. Sen sijaan hän päästi taas sitä kehräysääntä, ja hieraisi päätään pomonsa olkapäähän kuin mikäkin kotikissa.

Ruskeatukan sitten kaatuessa silmät nurin maahan ja pellavapään palautuvaessa yhdessä hujauksessa tuttuun pieneen ihmishahmoonsa hän hoiperteli itsekin hetken ajan, sillä oli takaisin kahdella jalalla vaikka oli ehtinyt juuri tottua häntäänsä kunnolla.
Hän hymyili pöllämystyneesti, kunnes kiiruhti kyykistymään pyörtyneen luokse. Iso joukko muuta sirkusväkeä oli kerääntynyt rinkiin tämän ympärille. Osa vaikutti jotenkuten huolestuneelta, ilmeisesti palkansaannin takia, ja useammat virnuilivat vahingoniloisesti.

Pikkumies oli melko hätääntynyt, sillä katsoi vaalean esiintymisasun puntin alle ja näki mustelman vain levinneen. Ihan kuin Felician veri ei suostuisi hyytymään.
Siniset silmät singahtivat etsimään Ayan, ja hymy muuttui ujon pyytäväksi.
"Eikö tajuttomilta pitänyt nostaa jalat ylös? Voisitko sinä pidellä niitä, saisit ne helpommin korkeammalle?" Itse hän koetti herätellä Feliciaa, ravistaen varovaisesti tätä harteista.

//Onnee Nenekolle ripille pääsyn johdosta~ ^^//

//Kiitoksia sir Kai ^-^//

Aya kävi odotellessaan muita vaihtamassa pukunsa.
Felician tultua heidän luokseen Aya ajatteli hieman haltioissaan esiintymistään, muttei ollut jotain kummallisesta syystä mitenkään iloinen että oli esiintynyt. Häntä hävetti joka kerta olla ison ihmisjoukon edessä. Aya ei ollut ollenkaan ylpeä itsestään, vaikka esitys oli mennyt hyvin, ilman virheitä.

Aya hätkähti kun Felicia halasi häntä ja tämä jähmettyi kuin kiveksi. Hän tarttui viittansa alla säikähtäneenä miekkaansa, mutta hellitti tajuttuaan tilanteen. Hän yritti hengittää suunsa kautta hätäisesti.
Kun Felicia yllättäen kaatui, Aya ei edes tajunnut sitä heti. Hän katsoi miestä hetken, kunnes Sieg polvistui miehen viereen.
"Hyvä on." Aya vastasi ja kiirehti nostamaan Felician jalat ylös. Hänen hengityksensä ei ollut vieläkään tasaantunut ja hän yritti epätoivoisesti olla hengittämättä sitä ihanaa sulo tuoksua, mikä leijui ilmassa...

Jossain häälyväisen tietoisuutensa rajamailla Marraskuu tiesi, että oli kenties ollut kehno siirto tuupertua juuri siihen, kaiken keskelle, mutta siitä huolimatta hän ei halunnut vielä nousta ylöskään. Saattoi vain toivoa, että hänen työntekijöillään oli edes kohtuullinen ripaus käytännön järkeä ja sen verran säädyllisyyttä, että ymmärtäisivät jättää pyörtyneen rauhaan käytännön piloiltaan.
Felicia, oli hyvin epäkohteliasta sinulta jättää kaikki tuollatavoin yksikseen.
Ja niinpä hän sätkähti hereille, niin rajusti että epähuomiossa riuhtaisi jalkansa Ayan otteesta ja vain muutama milli ja moukan tuuri estivät hänen otsaansa tärähtämästä kivuliaasti vasten Siegin nenää.
"...ja erinomainen ilta on ollutkin! Minä..! uh-huh..."
Hyvästä yrityksestä huolimatta fysiologian lait selvästi osoittivat, ettei johtaja kaiken sen menettämänsä veren ja palavan adrenaliinin vuoksi ollut vielä valmis poukkaamaan pystyyn ja jatkamaan kohellustaan. Niinpä hän tyytyi seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon, nosti vapisevan, kylmän kätensä jomottavalle otsalleen ja salli itselleen luvan lojua siinä keskellä backstagen lattiaa vielä hitusen kauemmin.
"...taidan juuri voida pahoin."
Hän totesi varsin asialliseen sävyyn, vaikkei tosiaankaan ollut edes aikeissa alkaa kakomaan suoliaan suoraksi. Jonain päivänä hänen oma härkäpäisyytensä vielä tappaisi hänet. No, eipä ollut uutta tietoa, jopa hänen isänsä oli sanonut niin, Marraskuun ollessa vasta kuuden.
Mutta mitä kauemmin hän röhnötti tässä, sitä hankalampaa olisi selittää tämä vakuuttavasti muille sirkuslaisille.
"Kantakaahan johtajanne telttaansa, hän sattuu juuri nyt olemaan väsynyt."
Hän lausui varsin yliampuvan omahyväisesti kohottautuessaan istumaan ja pyöräyttäessään kättään ilmassa kevyesti. Komentonsa hän osoitti ei-erityisesti-kenellekään, mutta vilkaisi pikaisesti Siegiä ja Ayaa, ennenkuin palasi silmäilemään kaikkia kuin elämänsä lellitty prinssi. Jokunen sirkuslaisista tuhahteli ja muljautteli silmiään - jos tämä oli heidän pomonsa uusin tapa kerjätä huomiota, niin lojukoon tuossa sitten. Kaikki eivät näyttäneet yhtä vakuuttuneilta, mutta minkäänlaista ruuhkaa ei avustajista ollut syntymässä ihan lähiaikoina.
Ja kerrankin Marraskuu oli hyvillään siitä.

Felician äkillinen herääminen sai Siegfriedin humpsahtamaan takalistolleen, kun pikkumies väisti tämän otsaa. Hän hymyili yllättyneenä, mutta ilme vaihtui kohta huolestuneenoloiseksi kun siniset silmät rekisteröivät vapisevan käden ja kalvenneen, kylmän hien peittämän ihon.
Tämä todellakin näytti pahoinvoivalta, ja pellavapää tähyili jotain sangontapaista, mutta hänen ei onneksi tarvinnutkaan etsiä sellaista.

Ruskeatukan noustessa istumaan hän oli painaa tämän takaisin makuulle, sillä vaikkei Sieg mikään lääkäri ollut hän tiesi ettei liika liikkuminen pyörtymisen jälkeen ollut hyväksi. Hänen pomonsa näytti sillä hetkellä valmiilta tipahtamaan kuolleena maahan, ja luonteensa sekä tiedossa olevan palkan takia vaaleaverikkö ei halunnut sitä.

Hän huomasi eriparisilmien katseen käyvän hänessä ja Ayassa, ja päätteli että vaikka pyyntöä ei oltu esitetty erikseen kenellekään heidän pitäisi auttaa Felicia pois. Hyväntahtoinen nuorimies ihmetteli muiden sirkuslaisten nurjaa asennetta, mutta samalla se antoi syyn sille miksi juuri heitä uusia tulokkaita pyydettiin apuun. Koska lähistöllä ei ollut mitään mistä saisi luovasti paarientapaisen, hän päätyi harkitsemaan muita kantamisvaihtoehtoja.
”Aya, nappaatko uudestaan kiinni jaloista?”
Sieg kiersi pomonsa taakse ja pujotti kätensä tämän käsien alta, ottaen tukevan otteen tämän rintakehän ympäri. Hänen korvansa saivat kivan pinkin sävytyksen, mutta sinisilmä torjui sen leviämisen muualle ajattelemalla painokkaasti kyseessä olevan vakava pelastusoperaatio.
”Tämä ei ole mukavin tapa, mutta olet liian pitkä reppuselkääni eikä neitiä voi pyytää kantamaan yksin.” Hymyillen iloisesti Sieg totesi sanat hiljaisella äänellä aivan pomonsa korvaan, sillä hänen päänsä nyt sattui olemaan siinä vieressä.

Aya seisoi liikkumattomana yhä vaikka Felicia olikin jo riuhtonut jalkansa irti tämän otteesta. Hän katseli ja kuunteli miten Felician tila välittyi hänelle ja Siegille. Mies näytti huonovointiselta ja Ayan mielestä paha olo vain voimistui Felician yrittäessä pystyyn. Aya käveli Felician viereen ja kyykistyi Siegiä vastapäätä.
"Ei kannattaisi liikkua." Aya sanoi ja hipaisi varovaisesti miehen otsaa.

Aya tunsi sen kaamean ajatuksen Felician kantamisesta, kun tämä vilkaisi häntä ja Siegiä. Ihojen kosketus, sen hajun tarttuminen omiin käsiin toisesta. Vastahakoisesti Aya tarttui kovakouraisesti Feliciaa nilkkojen ylhäältä kiinni ja lähti kävelemään eteenpäin toivoen, että Sieg pysyisi perässä.
Nopeasti Aya näki sen pienen värin Siegin korvissa ja soi sille pienen hymyn.
Tämähän käy huvittavaksi.

Marraskuu huokaisi hiljaa, mutta eittämättä sangen tyytyväisenä, antaen päänsä valahtaa rennosti taaksepäin vasten Siegin olkapäätä. Hän hymyili, seesteisemmin kuin pahoinvoivan, juuri kaikkien alaistensa edessä pyörtyneen johtajan oli sopivaa, mutta eivätpähän sanat 'sopiva' ja 'Marraskuu' ennenkään olleet samassa lauseessa viihtyneet.
Kevyt ilmavirta hänen korvallaan sai miehen virnistämään ja kihertämään hiljaa. Arvokkaan hitaasti hän käänsi päätään Sinisilmän puoleen, niin että melkein hipaisi huulillaan tuon leukaa vastatessaan.
"Humm? Minusta näin on oikein hyvä."
Hän kehräsi vaimeasti, silkkaa paksua kermaa ja hunajaa, maustettuna tuntuvalla ripauksella marraskuumaista kiusoittelua. Omaksi ilokseen hän hieraisi kevyesti poskeaan lyhyemman työntekijänsä poskea vasten, ennenkuin käänsi katseensa eteenpäin ja virnisti mahtipontisesti kaikille, jotka vain vaivautuivat katsomaan.
"Älkääkä talloko pyrstösulkia."
Oli pelkästään hyvä asia, että johtajan teltta itseasiassa oli lähellä päätelttaa, sillä kaikessa todenmukaisuudessa pysyen edes Marraskuu ei oikein kyennyt pitämään asentoa mukavana. Oikeastaan hän oli varsin helpottunut päästyään makuulleen omaan sänkyynsä.
"Mitä nöyrimmät kiitokseni."
Hän heilautti kättään teatraalisesti ja virnisti, ainoastaan hieman pahoillaan, ettei voinut makuuasennossa kumartaa.
"Oikeastaan olen teille enemmän kuin kiitoksen velkaa, aarteeni. Olette pelastaneet koko shown tänään, ja luonnollisesti minä korvaan sen teille avokätisesti."
Marraskuu säteili, mutta tuijotti työntekijöidensä ohitse jonnekkin kaukaisuuteen, kykenemättä tarkentamaan katsettaan kunnolla. Sitten hän veti syvään henkeä, värähtäen vain aavistuksen, ennenkuin jatkoi;
"Pyysin teiltä enemmän kuin olisin saanut. Anteeksi. Olette vapaita lähtemään nyt, mikäli katsotte niin parhaaksi."
Hän huokaisi ja haraisi hiuksiaan, saaden samalla muistutuksen siitä, että hänen silinterinsä oli jäänyt päätelttaan. Ja takki myös. Eripariset silmät katselivat tyynesti kahta vaaleaverikköä, eikä johtaja voinut olla hymyilemättä. Näitä kahta hän ei halunnut menettää, mutta urhoollisuudestaan huolimatta Sieg näytti aika-ajoin kovin vaivaantuneelta, eikä Ayalla tainnut olla tipantippaa hauskaa. Marraskuusta se oli suuri sääli.
Hän kun oli jo ehtinyt kiintyä tähän parivaljakkoon

Sieg todellakin yritti pitää punastuksensa vain korvissaan, mutta Felician kiherrys, tämän äänensävy kun aina yhtä suurieleinen johtaja ilmoitti ettei järjestely haitannut sitten yhtään ja kevyt hieraisu, jonka vaaleaverikkö tunsi poskellaan, jotenkin saivat hänen pienet kasvonsa sävytettyä kokonaan heleän pinkeiksi. Onneksi hän alkoi pikkuhiljaa tottua ruskeatukan tapoihin, ja sen sijaan että olisi tiputtanut tämän otteestaan silkasta hämmentyneisyydestä hän naurahti hiljaa ja hymyili pienesti.

Pikkumiehellä oli tiettyjä ongelmia, kun hänellä ja Ayalla oli vähän pituuseroa, jolloin Felician keho oli vähintäänkin epämiellyttävässä kulmassa. Lisäksi hän tallasi ainakin kaksi kertaa jonkin pyrstösulan päälle, ja kolmannella kerralla yksi niistä taisi sanoa hyvästit ja murtua irti. Minkäs Sieg sille mahtoi, että kuului niihin, jotka ovat kömpelöitä aina silloin tällöin.

Mutta kohta he olivatkin johtajan teltassa, ja Felicia oltiin saatu kammettua sängylle melko turvallisesti. Tämä vaikutti Siegin silmiin alkavan olla taas yhtä energinen kuin aikaisemminkin, ja kiitoksen kohdalla sinisilmä heilautti oma kättään pienesti ja mutisi epäselvästi jotain, joka oli tarkoitus ymmärtää vähättelynä ja vakuutuksena että oli vain mukava auttaa.

Hän oli huomaavinaan jotain kummaa makuulla olevan katseessa, mutta ei ehtinyt sitä miettimään.
”En tiedä Ayasta, mutta minulta ei ainakaan tarvitse pyydellä anteeksi. Maksat esiintymisestä, joten siitä ei tarvitse edes puhua, ja kuka tahansa auttaisi jos joku pyörtyy. Ainakin jos se joku on saanut edes jonkinlaisen kasvatuksen.” Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen, ja vaikka hänen suunsa oli yhäkin hymyssä oli nuorenmiehen kasvoilla tuima ilme.
”Minä kyllä lähtisin jos niin tahtoisin. Mutta en tahdo. Ainakin tämänpäiväisen perusteella pidän tästä työstä, ja kun palkkakin…” Hän yskäisi hiljaa, ja kesti hetken ennen kuin pikkumies pääsi ajatuksissaan takaisin kärryille.
”Siis, tarvitaan paljon enemmän kuin yksi yllätysesiintymisvuoro ja pökertyneen pomon kantelua että minä irtisanon itseni.”

Aya kuunteli niiden kahden muun lepertelyä hieman tylsistyneenä. Hän yritti kävellä mahdollisimman rivakasti, että tämäkin työ saataisiin tehtyä. Aya vilkaisi Felician jalkoja, jotka törröttivät hänen käsiensä lomasta. Toisen haju ei lähtisi nopeasti pois.

Päästyään pois kantamisesta, Aya hieroi käsiään jatkuvasti toisiinsa odottaessa Felician puheenvuoroa loppumista.
"Kunnon korvaus illasta on hyvä, niin ei-odotettu ja epätoivottu kuin se olikin. Ja sitäpaitsi, sanoin etten esiintyisi." Aya päästi yllättävän pitkän litanian suustaan ja hämmästeli sitä itsekin. Ehkä muiden vierellä olo sai hänet puheliaammaksi. Hiukan.
Ajatus hajusta hänen käsissään sai Ayan värähtelemään. Vaikka tuoksu ei olisi hirveä, se olisi silti toisen, eikä hän pitänyt muiden tuoksusta. Epäilemättä Felician tuoksu ei ollut hirveä, jos katsoi punastunutta Siegiä, joka tällä hetkellä oli punaisempi kuin tomaatti.
"En tiedä jäänkö." Aya sanoi suoraan. "Ehkä minä... Esiintyä en aio toista kertaa. Ehkä voin jäädä, mutta vain palkan takia." Aya sopersi vaivaantuneesti.

Ylen majesteettisesti Marraskuu nojasi muhkeisiin sänkytyynyihinsä, onnistuen samanaikaisesti näyttämään helpottuneelta, tyytyväiseltä ja siltä kuin Joulua olisi juuri aikaistettu siinä puolella vuodella.
"Älähän nyt, Päivänpaisteeni, olit aivan lumoava sielä ylhäällä! Yleisökin rakasti sinua!"
Aya puhui, enemmän kuin kaksi sanaa kaukana toisistaan, joten Marraskuu luki sen heti luvaksi hieman viserrellä kukkia ja sateenkaaria. Vaikka tottahan joka sana.
"Ja ehkäpä kuitenkin, kultaseni, sinullakin on ollut edes ihan pikkuisen hauskaa valtakunnassani? Hmm? Näin pikkuisen?"
Hän elehti sormillaan merkityksensä korostamiseksi ja virnuili miltei härnäävästi. Naurahduksen saattelemana mies sitten risti kätensä niskansa taakse ja puhalsi pitkällä henkäyksellä muutamia hiustupsuja silmiltään. Johtajasta oli mukava kuvitella, että huolimatta siitä mitä useat hänen palkollisistaan sanoivat ja miten he käyttäytyivät, jokaisella oli edes jollain tavoin hauskaa. Kenties ajatus muhkeasta palkkashekistä oli hauska? Hän kuitenkin toivoi aina hartaasti, ettei kaikki olisi kiinni vain rahasta, onnelliset ihmiset kun elivätkin pidenpään ja terveenpinä. Ja olivat kauniinpiakin.
"No mutta, olen iloinen."
Hän lausahti hyvin totuudenmukaisesti, venytellen raajojaan tarpeettoman suurieleisesti, suunnaten katseensa viattomasti kohti kattokangasta.
"Luonnollisesti sirkus tarjoaa palkollisille myös nukkumatilat, mutta ymmärtänette, etten teidän kohdallanne ole ehtinyt vielä niin pitkälle."
Hyvistä yrityksistä huolimatta leveä virnistys halkaisi johtajan kasvot, vaikka hän edelleen päättäväisesti tuijotti kattoa.
"Mikäli ette asu lähistöllä, olette kerrassaan tervetulleita nukkumaan teltassani tämän yön."
Ja jotenkin hänen onnistui sen sanoessaan saada äänensä niin hurskaan avuliaaksi, ettei se enää kuulostanut edes uskottavalta. Vaan ehkä hänen tarkoituksensakaan ei ollut kuulostaa uskottavalta.
"Oi, ja hakisiko joku takkini ja hattuni? Ne ovat vielä pääteltassa?"
Hajamielisesti Marraskuu sormeili esiintymisasunsa hihansuita ja harkitsi, että nousisi ylös pesemään maskinsa pois, mutta muuttikin sitten mielensä ja heitti käsivartensa dramaattisesti otsalleen, voihkaisten vakuuttavasti.
"Ja toinen voisi ottaa liinan ja hieman lämmintä vettä tuolta ja tulla pyyhkimään kasvoni. Tekisin sen itse, mutta taidan olla liian heikko!"
Siitä virneestä ei voinut erehtyä.

Sieg katsoi Ayaa kun tämä puhui, nyökytellen raivokkaasti Felician toteamukselle siitä kuinka hyvä neiti oli ollut trapetsilla.
Hän tahtoi uskoa, että vaikka nainen olikin hyvin etäinen, kylmä ja vähän pelottavanoloinenkin, tämänkin täytyi edes jossain määrin pitää sirkuksesta. Olihan se sentään sirkus! Felicia oli mitä oli, kummallinen ja ylidramaattinen, mutta hänestä pystyi pitämään – ehkä juuri sen takia – ja muukin väki oli mukavaa, vaikkeivät nyt kovin paljoa toisista välittäneet… Ja esitys! Se oli hieno! Sellaiseen ei ikinä voisi kyllästyä!
Kaikki nämä heijastuivat parhaansa mukaan sinisten silmien tuijotuksesta ja leveästä, kysyvästä hymystä. Sieg ei haluaisi Ayan lähtevän, ehkä jopa kovemmin kuin pomonsa (vaikka eihän hän tiennyt mitä tämä tarkalleen neidistä ajatteli). Aya oli varma, ja tämän läsnäolo sai pikkumiehen tuntemaan olonsa rauhallisemmaksi. Tavallaan.

”Eh? Mutta eihän täällä ole kuin yksi sänky. Emme me kaikki siihen mahdu, vaikka oltaisiin päällekkäin.” Siegin katse oli singahtanut sängyllä loikoilevaan Feliciaan heti kun tämä oli alkanut puhua yöpymisestä. Ja vain pari sekuntia myöhässä hän läimäytti kätensä suulleen, punastuen raivokkaammin kuin koskaan. Hänen pitäisi ajatella miltä jotkin lauseet kuulostavat ennen kuin sanoi ne.
Tuntien olonsa epämiellyttävän kuumaksi sinisilmä yskäisi, ja vältteli kahden muu katsomista ihan vain varmuuden vuoksi.
”Siis. Minulla ei ole muuta yöpymispaikkaa. Kiitoksia.”

Onneksi Felicia alkoi jaella käskyjä, ja Sieg katsahti Ayaan.
”Miten olisi jos ratkaistaan tämä kivi-paperi-saksilla? Häviäjä jää pyyhkimään kasvoja.” Sitä ei oltu tarkoitettu vinoiluksi, joten hän ei tajunnut Felician mahdollisesti saattavan ottaa - hänen paapomisensa ollessa häviäjän kohtalo – sen loukkauksena. Sen sijaan hän heilautti nyrkkiään kolmesti, katsoen Ayaa hymyillen, ja jätti lopulta kaksi sormeaan pystyyn, valiten sakset.

//Neneko, saat päättää voittaako vai häviääkö Aya ihan vapaasti ^^ Minulle on ihan sama.//

// Khihiihii, kiusaanpa sitten hahmoani ^^ //

Aya kuunteli hieman ällistyneenä Siegin sanoja, joita seurasi punastuminen. Aya melkein kihersi naurusta - joka oli hiljaista ja hillittyä - , kun näki Siegin punaistakin punaisemmat kasvot. Aya, joka yritti ryhdistäytyä parhaansa mukaan, sopersi myös kiitoksen yöpymisestä.

"Ihan sama." Aya mutisi ja liikautti kättään laiskasti ja valitsi paperin. Aya olisi punastunut jos olisi voinut ja tunsi poskiensa kuumenevan. Hän nielaisi ja aukaisi hieman kuivaa suutaan. Ei voi olla totta, Aya ajatteli hitaasti. Miksi minä?

Siegin lähdettyä hakemaan takkia ja silinteriä, Aya vilkaisi nopeasti Feliciaan, antaen tälle halveksivan ja ärstyneen ilmeen. Aya tunsi miten hän ei kestäisi, ja tunsi miten raivo - tai mikä se nyt olikaan, kaikesta päätellen ujous - kasvoi hänen sisällään. Hän käveli tärisevin jaloin hakemaan liinan ja kasteli sitä lämpimällä vedellä. Aya puristi kasteltua liinaa kädessään ja yritti olla hermoilematta. Hän käveli Feliciaa päin ja samassa auki olevasta ikkunasta tulvahti sisään ihana tuoksu. Tuoksu joka sai Ayan nälkäiseksi. Jossain tuolla ulkona oli verta, ja sen tuoksu houkutteli Ayaa sen luokse. Koska Aya oli vielä nuori vampyyriksi, hänelle pystyi tulla jano melkein koko ajan, mikä oli tietenkin hänelle ongelmallista jos rahaa oli pakko tienata.
Aya säpsähti hereille ja tajusi seisseen Felician edessä jo kotvan aikaa. Hän ei saanut tuoksua pois mielestään ja hänen oli pakko lähteä sen perään. Aya tunsi miten hänen kulmahampaansa työntyivät ulospäin janosta. Hän katsahti Feliciaan ja hetken mielijohteesta hän viskasi Felicialle tämän liinan ja lähti juosten pois huoneesta.
Juuri ovella hän ehti mutista: "Pakko mennä."

Aya juoksi ulos teltasta minkä jaloistaan pääsi, ja luuli nähneensä myös Siegin, muttei välittänyt. Ainoa asia mikä hänen pääsäään pyöri, oli: Verta, verta, verta, verta, verta.
Hän törmäsi tuntemattomaan, tupakoitsevaan naiseen, joka puhalsi savua Ayan kasvoille. Aya puri kiinni naisen kaulaan ja imi hänestä veret...

Tajuttuaan mitä hän oli tehnyt, Aya kiirehti takaisin Felician teltalle. Hän tuli ovelle ja mutisi taas epämääräisesti: "Anteeksi, minä unohdin teltalle jotain."
Aya sipaisi huultaan sormellaan ja nuolaisi. Hän haisi tupakansavulta.

[Eipä taida edes anteeksi pyytely nyt auttaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eh? ...juu, kyllä vähän hävettää.]

Marraskuu tirskahti äänekkäästi Siegin sanoille ja punaisille kasvoille, mutta kieltäytyi uljaasti siirtämästä katsettaan kattokankaasta, joka parasta aikaa todisti mielipuolisinta virnettä tunnetun maailman tällä laidalla. Itseasiassa Sinisilmän ajatus oli johtajasta varsin viehättävä, ja tämän hän mainitsi myös ääneen, pohtien samalla josko hänellä oli jonkinlainen alitajuinen vaikutus pikkublondin puhtoiseen mieleen ja oliko se perimmiltään hyvä vai huono asia.
Hän ei oikein tahtonut päästä yksimielisyyteen.
"Kyllä minä teidän mukavuudestanne huolehdin."
Marraskuu vakuutteli pienten tirskahdusten lomasta, levitellen käsiään joka suuntaan omistavasti. Jos joku oli joskus tituleerannut sirkuksen johtajaa omahyväiseksi, itseriittoiseksi paskiaiseksi, oli hän päätynyt vuosituhannen alilausumaan. Silti, Felicia oli sanansa mittainen mies, useimmiten.
Hitaasti katse siirtyi sinänsä varsin tylsästä kattokankaasta ja toinen kulma kohosi uteliaana johtajan seuratessa kasvavalla mielenkiinnolla edessään levittäytyvää näytelmää, kuin parastakin teatterifarssia. Marraskuu tuhahti huvittuneena ja ojensi jalkansa suoriksi haukotellen.
"Ja voittaja voi takkini haettuaan auttaa minua vaihtamaan."
Hän lausahti kuin mukamas ohimennen, tutkiskellen tarkoituksenmukaisen suurieleisesti kynsinauhojaan, kasvoillaan vain kevyt, viaton hymynpoikanen. Näitä kahta suloisempia työntekijöitä hänellä ei ollut ollut liian pitkiin aikoihin, oli suorastaan kutkuttavaa seurata kuinka pitkälle nämä pikkuiset suostuisivat häntä seuraamaan, ennenkuin vetäisivät rajansa jonnekkin.
Aya näytti itseasiassa olevan aika lähellä omaansa, mikäli johtaja yhtään osasi lukea nuorikon kasvon vähäisiä ilmeitä. Hän ei ollut empatiassaan tunnettu mies, mutta tiesi kyllä - miehen vaistolla - milloin nainen ei ollut tyytyväinen.
Mutta mitä Marraskuu sitten odottikin, varoittamaton kivettyminen ei kuulunut hänen listalleen. Silmiään hämmentyneenä räpäyttäen johtaja kohotti kulmaansa ja kutsui Päivänpaistettaan varovasti nimeltä. Hän ei halunnut vedellä johtopäätöksiä, eikä sortua analysoimaan, mutta jostain syystä hänen teki yllättäen kovasti mieli perääntyä sängyllään kauemmas naisesta. Hän ei perääntynyt, mutta se johtui lähinnä siitä, että hänen aikeensa keskeytti märkä liina, joka onnistuneesti läsähti miltei symmetrisen keskelle hyvin ruskettuneita kasvoja, kirvoittaen esille pienen, yllättyneen äännähdyksen. Kun johtaja sai rätin silmiltään, Ayasta oli jäljellä vain hiljakseen heilahteleva ovikangas.
"No johan nyt."
Hän päivitteli itsekseen, kahnuttaen kulmat kurtussa korvallistaan. Tästähän saattaisi kehkeytyä ongelma. Olkiaan kohauttaen mies otti rätin kauniiseen käteen ja alkoi hellävaroen puhdistaa kasvojaan. Ongelmat kertoivat, että olit vielä elossa.
Marraskuu oli miltei valmis, kun Aya palasi takaisin, mutta johtaja ei edes kuunnellut selitystä, sillä oli päättänyt maksaa kohtelunsa samalla mitalla. Niinpä hän varoittamatta linkosi rätin Ayan suunnille, pikkupoikamaisesti virnistäen.
"Toivottavasti löysit etsimäsi. Kastelisitko sen minulle?"
Hän viittasi kasvorättiään kohti ja naksautti niskojaan yllättävän sirolla eleellä ja harmitteli heti, ettei ollut kiinnittänyt huomiota siihen miten sen teki, sillä hänestä tuntui, että oli onnistunut varsin viehkosti.
Hänestä tuntui myös, että ravitsemusteltan suunnalla oltiin kutakuinkin valmiita käynnistämään jo perinteiseksi käyneet 'kaupungin korkkajaisbileet' ensimmäisen näytöksen onnistumisen kunniaksi. Johtaja oli melko kirjaimellisesti kuolemanväsynyt, mutta halusi ehdottomasti viedä uudet pikkuisensa sinne.
"Olettekos koskaan ollet karnevaaleissa?"
Hän virnisti kaikkitietävään sävyynsä, sillä toden totta, hänen väkensä sai hetkessä aikaan pienoiskokoiset karnevaalit, laulua, tanssia, ruokaa ja juomaa - etenkin juomaa - myöten.

//Revy, kyllä minä ainakin annan anteeksi. ^^ Ole huoleti.//

Sieg ryntäsi teltasta hyvin vikkelästi ulos saatuaan selville kumpi tehtävä hänelle lankesi. Hän tunsi punastuksensa pahenevan hetki hetkeltä muiden naureskelun takia, vaikka se kuulostikin mahdottomalta. Felician lisähuomautus vaihtamisessa avustamiseen oli saanut mieleltään yhä hyvin pikkupoikamaisen blondin olon vielä hermostuneemmaksi kuin esityksen aikana. No, silloin hän oli ollut tiikeri ja se saattoi tehdä tilanteen erilaiseksi, mutta kuitenkin.

Käytyään backstagen joka nurkan läpi hän tajusi takin ja silinterin olevan erään tuolin päällä. Ilmeisesti joku oli laittanut ne siihen esille. Tästä jostakusta ei näkynyt jälkeäkään, sillä pääteltta oli hyvin tyhjä sillä hetkellä.
Ulos mentyään Sieg tajusi miksi. Kauempaa kuului ison porukan kerääntymisestä kielivää ääntä.
Kai he pitävät jotkin juhlat kun esitys onnistui. Siistiä.

Pikkumiehen punastus oli jo laskenut ja hän hymyili tuttuun tapaan, ihaillen yötaivasta ja alueen värivaloja. Telttojen väliköistä pomon omaa kohti suunnistaessaan hän kuitenkin koki epämiellyttävän törmäämisen. No, ei hän mihinkään törmännyt. Pikemminkin astui päälle.
Tupakan yhä hehkuva tumppi lojui maassa makaavan naisen vieressä, ja tämä oli ilmiselvästi kuollut. Elävä olisi kyllä reagoinut jotenkin jos hänen päälleen oltaisiin astuttu.
Tämän tajuttuaan Sieg lopetti anteeksipyytelemisen, ja katsoi kuollutta kasvoillaan järkyttynyt hymy. Hänen kurkustaan nousi äännähdys, jota kuvaa parhaiten kirjainsarja ’iiip’, ja vaaleaverikkö oli pudottaa takin ja silinterihatun käsistään.
Jostain kumman syystä hän ei rynnännytkään telttaan jossa kaksi muuta olisivat ja alkanut huutaa miten joku raato oli kävelyreitillä, vaan tönäisi kuollutta hyvin varoen.
Mihin hän kuoli? Joku sairauskohtausko vai… Ei, ei hänessä näy mitään vammoja –
Sitten siniset silmät havaitsivat puremajäljen kaulalla.

Siinä vaiheessa Siegfried rynnisti takaisin teltalle, joutuen heti väistämään Felician jostain kumman syystä ilmaan linkoamaa rättiä. Hän asetti tuomansa vaatekappaleet sängyn jalkopäätyyn, ja väläytti nopean hymyn ruskeatukalle sekä Ayalle.
Neiti oli tosiaankin kalpea, ja hän vaikutti vähän kummalta. Hänhän oli saanut hepulin hyvin usein veren lähettyvillä –
Ei. Ei Aya varmaan… Tai no siis kyllä hän voisi olla mutta… Toivottavasti ei.
Ei varmaan tarvitse mainita ettei Sieg tuntenut oloaan turvalliseksi kun oli nähnyt vampyyrin tappaman naisen ja toinen työntekijä vaikutti näin tarkemmin ajatellen melko… yöeläjämäiseltä?

”Karnevaaleissa?” Siniset silmät alkoivat säihkyä ja hän unohti huolehtia kuolleen muiden tietoon.
”Kyllä minä kai kerran olin. Ei kun kahdesti, mutta toisella kertaa olin eräällä kojulla töissä.”
Hän hymyili erittäin innostuneesti jo pelkälle ajatukselle. Halvat huvit mutta hyvä niin. Koko maailmalla olisi paljon hauskempaa jos kaikki muutkin osaisivat innostua sekunnin sadasosassa aivan suunnattomasti jostain ajatuksesta.

[Juu ei mitään, enpä olisi itsekkään ehtinyt kirjottamaan :)]

Aya meni istumaan lattialle, ja samassa hänen naamallaan lepäsi jo kostea rätti. Hän irrotti sen hitaasti naamalta ja jäi katsomaan Marraskuun pikkupoikamaista ilmettä tyrmistyneenä. Hän ryhdistäytyi ja hymähti nokkavasti ja kasteli rätin.

Aya istui lattialla risti-istunnassa nyrpeä ilme naamallaan, mulkoillen vuoroin Marraskuuta ja vuoroin Siegiä. Ajatus karnevaaleista sai Ayan olon yhä ärtyneemmäksi. Karnevaaleissa tulisi kuolemantylsää, ellei hän sitten huvittelisi omalla tavallaan. Mutta porukan listiminen töissä ei ollut kovin järkevä idea.
Ainahan sitä jotain muuta voisi keksiä..?

Toisinaan elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin yksinkertaisesti tietää unohtaneensa tai jättäneensä huomiotta jotain hyvin olennaista. Marraskuu oli juuri kokemassa tällaista hetkeä monivivahteisessa elämässään ja vannoi tulevansa sekopäiseksi, ellei keksisi mistä nyt kiikasti.
Mutta, kuten aina, hänen sisäiset kiistansa eivät aivan yltäneet kasvoille, jotka oli Ayan suuntaan kohdistettu, ja joilla koreili kaikkien nokkavien virneiden kruununprinssi.
"Kiitos, kultaseni."
Hän sirkutti liioitellun siirappisesti, osoittaen sanansa samanaikaisesti kummallekin vaaleaverikölle, liikauttamatta kuitenkaan lihastakaan majesteettiselta paikaltaan uhkean tyynykasan päällä, josta hän alamaisiaan silmäili.
"Pidättekö niistä? Karnevaaleista?"
Marraskuu kysyi sanojaan raukeasti venytellen, vaikka kaikki hänen tarvitsemansa vastaukset olivatkin varsin selvästi luettavissa molempien kasvoilta.
"Oi, ei tarvitse vastata. Kaikkihan niistä pitävät!"
Hän hihkui, ennenkuin kukaan ehti edes harkita vastaamista. Itsekseen hykerrellen johtaja hieroskeli käsiään yhteen.
"Ehkäpä minä sitten vien teidät sinne? Hmm?"
Vaikkei mies vointinsa puolesta vieläkään tuntenut itseään valmiiksi nousemaan pystyyn, hän nousi silti ja maskeerasi horjuntansa taitavasti erittäin keinuvaksi käynniksi, luoviessaan tiensä pienelle, yksityiselle vaatekaapilleen.
"Ah, mitähän sitä laittaisi päälleen? Felicia, olet tainut lihoa muutaman kilon."
Marraskuu nuhteli itseään sormeaan ilmassa heristäen, samalla kun toisella kädellä veti esiin ylen elegantin pikkumustan sivuhalkiolla. Ei. Kapea, yönsininen malli puolipitkällä halkiolla. Ei. Yksinkertaisuudessaan sievä, viininpunainen kokopitkä, sivuhalkiolla.
"Tämän?"
Hän kysyi suurin silmin, ja itse viattomuus olisi voinut olla hänen sisarensa. Se, miksi Marraskuulla tuntui olevan kokonainen kaapillinen juhlamekkoja teltassaan, ei ollut olennaista.
"Luuletteko osaavanne valita itse, vai haluatteko asiantuntijan mielipiteen?"
Jos ei olisi paremmin tiennyt, kuka tahansa olisi voinut vannoa, että tuo sävy Marraskuun hymyssä oli puhtaasti pirullinen. Mutta mehän tiedämme paremmin.

Sieg ehti vain avata suunsa kun Felicia jo vastasi hänen puolestaan karnevaaleista pitämisestä. Tämän hykertelyt ja muut eleet, jotka kertoivat että ruskeatukalla oli suunnitelma menivät täysin värivaloista ja ruuasta innostuneen vaaleaverikön ohi, vaikka hän saattoi olla vaarassa joutua tuon ylimaallisen kummallisen miehen hullun idean uhriksi.

”Se olisi mukavaa.” Sieg vain hymyili aurinkoisesti kuten aina, vaikka katseli horjuvankeinuvaa kävelyä hieman huolissaan.
Hän oli meinannut kommentoida jotain siihen miten mikä tahansa sopisi ruskeatukalle, ja että ei tämä ollut mitenkään lihava, mutta tajusi kuin tajusikin pitää suunsa kiinni edes sen kerran.
Siniset silmät nimittäin ajautuivat taas Ayaan, joka oli jälleen kerran hyvin synkeänoloinen. Pikkumies kokeili josko rohkaiseva hymy parantaisi tämän mieltä, mutta hänen ilmeensä muuttui hieman pelästyneeksi kun hän muisti epäilynsä neidin lajista.
Ei hänellä ollut mitään vampyyreja vastaan, mutta muita tappavia olentoja kylläkin.

Mutta sitten hän sai muuta ajateltavaa. Felicia veti esille sievän mekon toisensa jälkeen, ja Sieg tunsi punastuvansa taas hyvin rajusti. Se paheni vielä lisää, kun hän tajusi kuinka paljastava mekko oli, ja meni ja ehti kuvitella sen pomonsa päälle. Ihme ettei pikkumies valahtanut lattialle liiasta järkytyksestä ja nolostuneisuudesta.
”Ei minulla ole mitään muita vaatteita kuin nämä…” Hän piipitti hyvin pienellä äänellä, kädet kasvoillaan mutta sormiensa raosta pomoaan katsellen.
”Ja… tuota… siis tietysti asiantuntijan mielipiteet ovat hyvästä…”
Oli hyvin lähellä että hänen yksinkertaiset, ja tavallaan hyvin viattomat aivonsa eivät olisi pistäneet peliä poikki. Hän ei luontaiselta kohteliaisuudeltaan oikein pystynyt sanomaan kovin jyrkästi vastaan, muttei todellakaan halunnut tietää minkälaisen mahdollisen koltun Marraskuu vetäisi hänen päälleen.
Tietysti oli hyvin mahdollista että hän näyttäisi sellaisessa erityisen suloiselta, mutta sitähän Sieg ei ajatellut. Kai hän oli hieman liian siveä.

Aya jatkoi toisten mulkoilua, eikä viitsinyt vastailla Felician jutteluihin.

Hän näki miten Siegin katse jäi vähän liian pitkäksikin aikaa häneen ja Aya irvisti tälle. Aya vähän välitti muista ja katseli pois päin heistä.
Aya näki miten Siegin kasvot punehtuivat, mikä sai väkisinkin harvoin nähdyn hymyn Ayan kasvoille.
Näitä kahtaahan on huvittava seurata, Aya ajatteli ja katsahti Feliciaan. Tai ainakin joskus...
Aya nousi seisomaan ja käveli turhautuneena edestakaisin.
"Voidaanko mennä? Saadaan äkkiä pois alta." hän sanoi ärtyneenä ja tuhahti.

//Gomennasai!!!!! Tästä(niinkuin edellisestäkin) tuli hirveän lyhyt! Minulla on inspis lopussa kun kirjotan yhtä toista juttua samaan aikaan ja aina kauhea kiire kun tulen koneelle. *kumartelee* yritän saada parempaa tekstiä jatkossa!//

Marraskuu oli hyvin likellä ratketa söpöyden määrästä katsellessaan kasvavan itsetyytyväisyyden vallassa Sinisilmänsä punaisia kasvoja ja tuota aavistuksenomaista hymyä, joka kummitteli Päivänpaisteensa huulilla. Hän hihitti ääneen ja olisi hyppinyt tasajalkaa paikoillaan, jos ei olisi ollut niin heikossa hapessa.
"Erinomaista!"
Hän julisti, tarkoittamatta erityisesti mitään yksittäistä asiaa ja napsautti dramaattisesti auki viehättävän, karmiininpunaisen ja höyhenkoristeisen viuhkan, jonka tarpeettoman suurella kädenliikkeellä pyöräytti kaaressa peittämään liki maanista lähentelevän virneensä.
Mies kääntyi hilpeästi itsekseen hyräillen vaatekaappinsa puoleen ja oli valitsevinaan mekkoja hyvinkin tarkkaan, vaikka olikin jo aikoja sitten päättänyt mihin pukisi suojattinsa.
Pian hän liihotti jo teltan lattian halki, sylissään kaksi aistikkaasti ommeltua mekkoa - allekirjoittaneen omaa käsialaa, luonnollisesti - joista toisen, sen tyylikkään pikkumustan, mies ojensi Ayalle hunajaisen hymyn kera ja toisen, kokopitkän, helmaa kohti levenevän vaaleansinisen sai Sieg, samoin kuin imelän virneen.
"Voitte vaihtaa missä mielitte. Ei kestä kiittää."
Johtaja sirkutti, varsin hyvin tietäen, että kummallekaan tuskin tulisi ensimmäisenä mieleen kiittää häntä. Hykerrellen Marraskuu palasi oman kolttunsa kanssa sänkynsä tykö, ja kiskoi esiintymisasunsa päältään vailla huolen häivää. Haluamatta esitellä valtavaa mustelmaansa, mies kiskaisi nopeasti punaisen mekon päänsä yli, ja huolimatta viittauksista lihomiseen, se istui kuin mittatilaustyönä tehty - mitä se olikin.
"Kärsivällisyyttä, Päivänpaiste. Meillä on koko yö aikaa."
Hän kiusasi, kasvoillaan kaiken aikaa kärsivällisen siirappinen, jos kohta häiritsevän leveä, hymy.
"Ollaanko sitä valmiina?"
Mies tiedusteli ujuttaessaan jalkojaan siroihin, matalakorkoisiin kenkiin. Viuhka lepäsi avoimena kädessä rinnan päällä ja vain huulipuna olisi voinut kruunata vaikutelman - joka tarkkaan ajatellen oli aika kipeä.

Sieg aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla Felician rynnistäessä kaivamaan vaatekaappiaan sen häiritsevän viuhkan kanssa. Ja saatuaan vaaleansinisen ompeluksen käsiinsä hän tuijotti sitä hyvin, hyvin pitkään.

Mekko.
Kyllä, hänen isosiskonsa oli pukenut siinä kymmenvuotiaan pikku-Siegfriedin oikein nätteihin ja röyhelöisiin mekkoihin useamman kerrankin. Mutta hän oli päässyt siitä aikaa sitten.
Mutta siis… mekko.

Vain kevyen vaaleanpunaisiksi tasoittuneet kasvot kohosivat pienissä käsissä lepäävästä tekeleestä ylös, ja sinisilmät tuijottivat kuin apua pyytäen Ayaa. Mitä ihmettä hän tekisi?! Kyllä Sieg pystyisi pitämään leninkiä yllään, ja kai se olisi kohteliastakin kun Marraskuu oli sen hänelle antanut, mutta…
Ties mikä hullu sitten hyökkäisi hänen kimppuunsa!

Aina niin tyyni mahdollisesti -vampyyri ei kuitenkaan saanut edes tilaisuutta neuvoa, kun pikkublondin aivot löivät jälleen tyhjää ja naama tomaatistui kun hänen pomonsa vain vaihtoi vaatteitaan siinä heidän silmien edessään. Mustelma näytti kieltämättä pahalta, mutta loppuosa ei.
Ja punainen leninki yllään Felicia oli niin häiritsevä näky ettei mitään rajaa.

”Valmiita? Öh. Niin. Siis, minä laitan tämän päälleni…?” Hymyillen hyvin hermostuneesti Sieg kohotti mekkoa käsissään, ja tarkasteli sitä hetken. Se oli itse asiassa todella nätti…
Huokaisten alistuneesti, hyvin samaan sävyyn kuin silloin pikkukakarana kun isosiskoilta olivat nuket loppuneet kesken hän asetti mekon odottamaan tuolinselkämykselle. Irtohihoja kiinni pidelleen remmit aukesivat, ja ne sekä kengät asetettiin huolellisesti lattialle, pienen nahkarepun viereen. Hetken mietittyään hän irrotti hiuspantansa, ja suki pörröistä pehkoaan sipaisten suurimman osan kasvojaan reunustavista liehukkeista korvan taakse. Näytti kuin yhtäkkiä vaaleaverikkö olisi taikonut itselleen puolipitkät, kerroksittain leikatut hiukset.

Sitten tuli se vaihe, kun pikkumies vaihtoi poolotoppinsa ja housunsa siihen siniseen leninkiin. Hän vältteli erityisesti Marraskuuhun katsomista, mutta vilkaisi pari kertaa hyvin ujosti Ayaan päin.
Hyvin punastunut ja hennosti hymyilevä, mekkoon pukeutunut Sieg oli kuitenkin erittäin suloinen näky siinä näpelöidessään hiuksiaan vaivautuneesti.
”Tuota… kenkäni eivät taida sopia tähän…”

//Siis. Siegin hiukset ovat melko pitkät lyhyiksi pörröhiuksiksi, ja kokemuksesta tiedän että kun sellaiset lytistää saa semmoisen polkkatukkamaisen mopin päähänsä. ^^' //

Aya nosti päällensä heitetyn pikkumustan eteensä. Hän katseli sitä ja lopulta luovutti.
Tästä ei pääsisi yli eikä ympäri.
Aya ei vaivautunut hipsimään muualle vaihtamaan vaatteitaan, joten teki saman kuin Feliciakin. Hän käänsi selkänsä muille, välittämättä Siegin panikoivista ilmeistä, ja riisui mekkonsa ja laittoi sen tilalle Felician antaman. Hän irroitti vyöpantansa ja nosti pisimmät hiukset taakse pienelle nutturalle kahden puikon avulla. Aya yritti saada selville miltä näytti ja yritti vääntää päätään joka suuntaan.
Hän vilkaisi vieläkin epäröivään Siegiin ja naurahti kolkosti.
"Se laitetaan päälle." hän sanoi ja kääntyi poispäin.

Aya vilkaisi Siegiin, jonka mekko sopi blondille yllättävän hyvin, ja piilotti hymynsä.
Marraskuun jälkeen mikään ei enää yllättänyt häntä, ei edes mekossa punasteleva Sieg.

Lyhyen, mutta häiritsevän hetken Marraskuu näytti siltä, ettei tahtonut saada kunnolla henkeä, sitten hän käänsi spontaanisti selkänsä kahdelle blondille ja tyrski sormiinsa, kunnes oikeasti meinasi tukehtua omaan kieleensä ja joutui korjaamaan asian intensiivisellä yskänpuuskalla. Tämä oli jo aivan liikaa. Aivan liian mahtavaa.
"Niin, Sinisilmäni, luonnollisesti."
Hän vahvisti rohkaisevasti nyökytellen, samalla kun kääntyi jälleen työntekijöidensä puoleen, muistaen kuitenkin myös huolehtia, että ilkkuvanpunaisen mekon halkio jätti näkyviin hyvän matkaa säärtä, joka oli naisen jalaksi ehkä hieman liian raamikas, mutta myös turhan hyvinmuodostunut ja sileä ollakseen miehen. Marraskuu tiesi kääntävänsä katseita missä sitten liikkuikin, ja läheskään aina nuo katseet eivät olleet hyväntahtoisia. Silti, mies nautti kaikenlaisesta saamastaan huomiosta, ja jos hän jotain teki paremmin kuin herätti huomiota, hän ärsytti ihmisiä.
Sipaisten hiuksensa puolihuolimattomasti toiselle puolelle, niin että jakaus siirtyi kertaheitolla vasemmalle, sirkuksen johtaja kääntyi Ayan puoleen, todeten mielissään tytön olleen varsin nopea.
"On minulla täällä peilikin."
Hän huomautti letkeästi katseltuaan hetken Ayan vääntyilyä ja kääntyilyä. Jos Marraskuu jotain epäilikin, se ei hänen kasvoiltaan käynyt selväksi, kun mies jälleen repesi valloittavaan hymyyn.
"Mutta myös sanaani voit luottaa, Päivänpaiste, näytät häikäisevältä."
Johtaja oli aikeissa kumartaa aatelisesti, kunnes muuttikin virnistäen mielensä ja niiasi sen sijaan erityisen syvään, korostaen elettä kohottamalla hieman mekkonsa helmaa ja painamalla päänsä nyökkäykseen.
Marraskuu näytti havahtuvan Siegin ääneen, sillä hän pyörähti tämän puoleen varsin sukkelasti, kielellään jo valmis vastaus kenkäongelmaan, joka kuitenkin sukelsi takaisin siinä samassa kun mies laski silmänsä lyhyeen nuorukukaiseen.
Edes itsehillinnästään sangen tunnettu Marraskuu ei mahtanut itselleen mitään, hän pyörähti samantien uudestaan selin ja yritti parhaansa mukaan nieleskellä hillintöntä tirskuntaansa, samalla kun puristi vain puoliksi piloillaan kahdella sormella nenäluutaan uhkaavan nenäverenvuodon estämiseksi.
"Ah, taidatpa olla oikeassa."
Hän sai riemastukseltaan hädintuskin puhuttua selvästi, mutta vaelsi silti hyvin itsevarmoin askelin kenkälaatikolleen.
"Oi, ja Sinisilmä? Älä tee noin."
Marraskuu hihitti itsekseen ja pyöräytti omia hiuksiaan parilla sormella näyttääkseen mitä tarkoitti, kaivellen toisella kädellään sotkuista jalkinepyhäkköään.
"Sinä vielä tapat jonkun."
Vihdoin mies suoristautui, silitti hieman helmaansa ja ojensi virnuillen parin keskikorkoisia, sirosti muotoiltuja kenkiä Siegille, jonka koko olemus oli jälleen aiheuttaa hänelle perättömän astmakohtauksen.
"Ja sinä saat nämä, Päivänpaiste."
Vikkelästi - kipeä jalka huomioiden - Marraskuu liihotti kenkälaatikolle ja takaisin ja toi muassaan parin pienin, mustin helmin koristeltuja korkokenkiä, joiden silkkinyörit kietoutuivat nilkan ympäri selkeästi korostaen niiden siroutta.
"Eikä sitten tuoda miehiä kotiin, lapset."
Hän visersi kiusallaan ja napsautti sitten viuhkansa uudelleen auki.
"Menemmekö?"

Sieg seurasi Felician kakomista ja tyrskähtelyä äärimmäisen epätietoisena. Riehakas mies oli jotain aivan käsittämätöntä, mutta siinä piilikin tämän valloittavuus – ainakin pikkumiehen mielestä. Tämän sääri kuitenkin häiritsi hänen ajatteluaan hyvin paljon.
”Aya, sinä näytät todella nätiltä tuossa.” Hän huomautti hymyillen säteilevästi, ja katseli naista ihailevasti. Vaikka tämän kolkkous huoletti Siegiä hyvin paljon, hän ei luonnostaan jaksanut epäillä ketään kovin pitkiä hetkiä kerrallaan.
Aya toi hänen mieleensä Shanyan – blondin isosisko ja nainen olivat kummatkin niin varmoja, vaikkakin Shanyan ilkeily oli paljon pisteliäämpää ja raivokkaampaa.
Kaksi muuta olivat kummatkin upean näköisiä – vaikka miehen ei pitäisi näyttää hyvältä mekossa, jossa oli tuollainen paljasteluhalkio, ja Aya ei näyttänyt pitävän pikkumustastaan kovin paljoa – ja Siegiä alkoi huolettaa se miltä hän itse näytti.

Kun Marraskuu oli sitten saada jonkin kohtauksen ja pyörähti ympäri heti sen jälkeen kun oli katsonut eriparisilla silmillään lyhyeen mieheen, tämän punastus syveni ja hymy muuttui paniikinomaiseksi.
”Tapan? Kuinka niin tapan?”
Hän otti vastaan ruskeatukan tuomat kengät, ja laittoi ne nopeasti jalkaansa. Sitten sinisten silmien laajentunut, epätietoinen ja hämmentynyt katse suuntautui Ayaan.
”Näytänkö niin kamalalta?”
Sitten hän tepasteli peilin eteen – kävellen tottumattomuudesta johtuen hieman kömpelösti kengillään – ja tuijotteli kuvajaistaan nykien kangasta ja silitellen sen ryppyjä. Hän oli aina pitänyt vaaleansinisestä, ja pienikokoisuutensa takia leninki ei sinänsä näyttänyt pahalta, vaikka näki heti että se oli poikapuolisen henkilön yllä.
Lopulta Siegfried painoi pienten arpien verkon peittämät sormensa poskillaan hehkuvien läikkien päälle.
”Ehkä… Ehkä olisi parempi että olen vain omissa vaatteissani. Niin kuin, kuitenkin talloisin helmalle ja rikkoisin tämän ja…”

Aya hämmentyi hieman kuullessaan Marraskuun tarjoavan peiliä, ja käveli peilin eteen.
Pahemminkin olisi voinut käydä, hän ajatteli epätoivoisesti.

Siegin ja Marraskuun kommentit saivat punaa Ayan marmorinvalkeille kasvoille. Hän katsahti muualle ja sipaisi hiuskiehkuran korvansa taakse. Hän meinasi sanoa jotain, mutta yllättävät kommentit mykistivät hänet. Aya katsahti taas peiliin ja käänsi selkänsä sille, katsoen selkämystään. Siitä oli aikaa kun hän oli viimeeksi käyttänyt jotain tämäntapaista pukua. Yksissä hautajaisissa, hänellä oli ollut tämän tapainen mekko. Ajatus hautajaisista sai Ayan kasvoille väkisinkin surullisen ja kärsivän ilmeen. Tämä hetki oli kuitenkin tässä ja nyt, menneisyys on mennyttä, sitä ei saanut miettiä. Aya karisti menneisyyden ajatukset mielestään ja kuunteli taas Marraskuun juttuja.
Hän seurasi Marraskuun eleitä ja ilmeitä tämän nähdessään Siegin. Tämän hän muistaisi koko elämänsä, maailman omituisimman työn.

Aya otti sirot kengät ja vaihtoi ne. Hän yritti kävellä niillä, ja aluksi vähän horjuikin, mutta tottui sitten korkoihin ja katsahti itseään peilistä. Tämmöiseen Ayaan hän ei ollut tottunut.
Aya päästi Siegin peilin eteen ja yskäisi.
"Näytät paremmalta kuin kävelet noissa kengissä." Aya sanoi ivallisesti hymyillen ja laittoi kätensä lantioilleen. Hän ei ollut tottunut näin tiiviiseen ympäristöön. Marraskuu tunsi tietävän kaikki alaisensa ja näiden kahden seurassa Ayastakin tuli puheliaampi kuin missään muaalla hän olisi. Tännehän olisi sinänsä mukava jäädä, Aya mietti ja katseli punastelevaa Siegiä.

Marraskuu, joka edellisessä elämässään oli kenties ollut ninja, tunsi olonsa hieman kevytpäiseksi ilmaantuessaan vaaleaverikkökaksikon taakse peilin eteen kuin olisi seisonut siinä kaiken aikaa. Eriparisissa silmissä asui kokonainen linnunradallinen ilkikurisesti tuikkivia pikku tähtösiä, kun sirkuksen johtaja kietaisi huolettomasti toisen kätensä Ayan hartioiden ympärille, toisen Siegin ja veti molemmat tiiviisti lähelleen. [autohittasin. ha ha.]
Hän käytti peiliä hyväkseen virnistelläkseen kumpaisellekin ilman suurempaa vaivannäköä.
"Katsokaahan noita kaunokaisia."
Marraskuu hihitti hiljaa ja tuijotti peilikuvaansa silmiin hetken, nojaten rennosti päänsä työntekijöidensä päiden väliin.
"Näytätte ihastuttavilta. Hymyilkää. Hymyilevät ihmiset ovat kaikista kauniinpia."
Kerrankin miehen kasvot olivat täysin vilpittömät, kun hän noudatti omaa neuvoaan ja hymyili viehkosti peilistä takaisin katselevalle kolmikolle. Se hetki kuitenkin oli ja meni nopeasti, pian Marraskuu jo suoristautui täyteen mittaansa, tuttu härnäävä virne kasvoillaan, kun hän nouti käsivartensa takaisin toisten olkapäiltä.
"Höpsis, Sinisilmäseni, tuohan korostaa silmiäsikin niin viehättävästi."
Hän heilautti viuhkakättään teatraalisesti ilmassa ja asteli korkeilla kengillään tottuneesti maskeerauspöytänsä luo.
"Voitte pitää ne, jos tunnette mieltymystä."
Pienestä rasiasta Marraskuu nosti esille turhankin kalliinnäköisen, rubiinein koristellun kultaketjun ja palasi palkollistensa luo.
"Hieman apua?"
Hän ehdotti kääntyessään selin ja nostaessaan hieman niskahiuksiaan, jotteivat ne juuttuisi sangen ikävästi kaulakäädyn lukon väliin, kuten hänelle oli joskus käynyt.
Tuntien itsensä vihdoin valmiiksi, Marraskuu luovi tiensä oviaukolle ja siirsi sitä peittävän kankaan sivuun, aatelisesti hymyillen.
"Teidän jälkeenne, leidit."

//Sanon nyt, jos se ei aikaisemmin tullut selväksi… Neneko, Revy: saatte hitata Siegiä sydämenne kyllyydestä, kunhan ette tapa tai revi jäseniä irti tai muutakaan häntä lopun ikää vaivaavaa juttua aiheuta. Mutta tuommoinen.. .vetely ja haliminen ja kaikki on aivan sallittua ^^ Siitä vain, tökkikää vaikka pikkublondia viestinne täytteeksi…
Ja anteeksi kun hittasin kevyesti Marraskuuta, enkä jaksanut viedä tilannetta kauheasti eteenpäin…//

”Oikeastiko? Sepä hyvä.” Sieg hymyili hieman hermostuneesti, ja laski kätensä kasvoiltaan, katsoen heti taas itsevarmahkona omana itsenään peiliin.
”Aya, sinä kyllä näytät paljon elegantimmalta. No mutta, ehkä koska mekot on tarkoitettu naisten eikä miesten päälle.” Hän totesi melkeinpä itselleen, ja tarkasteli itseään vielä hetken, ennen kuin Marraskuu vetäisikin heidät kainaloonsa hymyillen kuin viimeistä päivää ja silmät tuikkien kuin ilotulituksia täynnä.
”Käskystä, pomo! Saanko viisi galdia hymyltä?” Sieg vitsaili venäyttäessään suupielensä siihen autuaaseen hymyyn, jota yleensä piti kasvoillaan. Nyt se tuli tavallistakin luonnollisemmin, häntä hymyilytti kun kummallinen mutta hauska, ensimmäinen työpäivä sirkuksessa alkoi olla lopuillaan, hänen kumma pomonsa ei ollutkaan mitenkään paha ja vaikka Aya olisikin vampyyri – vaaleaverikkö uskoi jo että tämä oli, neidin iho oli niin viileä ja kaikki muutkin merkit sopivat – tämä ei olisi syömässä häntä ja vaikutti melkeinpä pitävän pikkumiehestä.
Onnistunut päivä, tosiaankin. Ja hän saisi rahaa ja sitten illalla, karnevaalin jälkeen kirjottaisi kotiin pitkän kirjeen siitä mitä kaikkea oli tapahtunut…

”En taida haluta omakseni, kun en voisi pitää tätä muualla. Lopetin siskojen nukkena olon hyvän aikaa sitten, ja vaikka tällä saisikin poikaystävän… ” Pikkumies vaikeni hetkeksi, tajuamatta kunnolla mitä oli sanonut – jälleen kerran.
”Ilman Felician show’ta tuossa koltussa se ei vain olisi sama asia, vaan pelkkää kummallisuutta.” Hän hymyili hyvin viattomasti, taputtaen pomoaan poskelle. Olihan se porukan pieninkin rohkaistunut nyt. Siinä vaiheessa kun porukka pukeutui yhdessä mekkoihin – vaikka yksi olikin nainen - ei enää tuntunut järkevältä käyttäytyä varautuneesti.

Sieg katsahti Ayaan, mutta aloitteellisempana kävi sulkemassa tyyriin kaulakäädyn lukon. Ruskeatukan viitatessa heidän kulkevan ensiksi ovesta hän naurahti, ja niiasi leikillisesti.
Alkoi näköjään tajuta miten Felician leikkiin mentiin mukaan.

//Joo anteeksii, olen taas kerran vähän aloittelija mutta mitä ihmettä tarkottaa auto hittaaminen ja anteeksi jos olen tehnyt joskus niin tietämättäni.//

Aya ei tajunnut edes heti, että mitä oli tapahtunut. Katsottuaan hetken peilissä näkyvää joukkiotta, hän tunsi miten hänen poskensa lämpenivät. Aya ei hymyillyt tippaakaan Marraskuun pyydettäessä, vaan katsoi nyrpeänä kun muut kaksi hymyilivät onnensa kukkuloilla.
"Hienoa että tajusit sen." Aya sanoi nostaen kulmiaan Siegille tämän 'hienosta' älynvälähdyksestä.
Aya vähät välitti asusta ja katseli vain kynsiään kun kuunteli Siegin sepitystä.
Hänen katseensa kiersi heissä kolmessa. Kaikilla mekot ja vain yksi oli nainen. Tämä oli väistämättäkin omituista.
Aya antoi Siegin ottaa kunnian Marraskuun kaulakorun kiinnilaittamisesta.
Aya käveli kylmän viileästi Siegin perässä ovesta ulos.

[Minähän tunnetusti olen huono selittämään, mutta autohittaus - toisella sanalla godmodettaminen - on toisen hahmon ohjailua. Minähän en periaatteessa saa päättää mitä teidän hahmoillenne tapahtuu, joten oikeastaan Marraskuu ei olisi saanut kiskoa blondeja kylkeensä ilman että annan teille reagointimahdollisuuden. Yleensä tuollainen pieni autohitti on kuitenkin ihan harmitonta ja sitä katsotaan läpi sormien. Marraskuutakin saa muuten ihan vapaasti tökkiä jos tekee mieli.)

Huimauksesta ja lievästä pahoinvoinnista huolimatta Marraskuu ei muistanut, milloin oli viimeksi ollut yhtä aidon ja puhtaan iloinen. Ehkä edellisellä viikolla, mutta aika olikin suhteellinen, objektin aika-avaruusliikkeistä - ja mahdollisesti myö psyykeen tilasta - riippuva käsite. Lisäksi Marraskuulla oli hyvin valikoiva muisti.
Hän nauroi ja ojensi kätensä pörröttääkseen kevyesti Siegin hiuksia.
"Mm, ja kymmenen jos hymyilet vain minulle."
Mies sipaisi leukaansa höyhenkoristeisella viuhkallaan, piilottaen virneensä taitavasti sen taakse. Hän oli myös täysin tosissaan valmis maksamaan, ihan vain koska sattui olemaan omahyväinen ja omistushaluinen pikkuryökäle, jolla oli rahaa vaikka päällystää niillä kävelemänsä tie.
"Hymyile nyt sinäkin, Päivänpaiste. Maksan toki sinullekin."
Sanojaan mallintaakseen Marraskuu hymyili esimerkillisesti Ayalle, hieman pettyneenä toisen ilottomuudesta. Sirolla neidillä täytyi olla myös sievä hymy, siitä johtaja oli aivan varma.
Siegin ilmeisesti hieman harkitsemattomasti päästetyt sanat saivat miehen kohottamaan toista hyvinmuotoiltua kulmakarvaansa ovelasti samalla kun hän kutsui onnistuneesti kasvoilleen juuri oikean annostuksen kainoa punastusta, ennenkuin kohotti kätensä koskettaakseen sitä kohtaa, johon Sieg oli häntä taputtanut.
"Joten jos sinä olisit minun poikaystäväni, se ei olisi ongelma."
Marraskuu hymyili viehkosti ja kääntyi kannoillaan ulos teltan ovesta ja ryhdikkäänä kohti metelöivää sirkusväkeä ja heidän pieniä karnevaalejaan. Hän saavutti helposti joukon johdon, vaikka oli päästänyt toiset ulos edellään.
Tosin, ilman opastakin kuka tahansa olisi löytänyt pääpalopaikalle, sillä jos ilakoiva laulu ja muu sekameteli eivät vielä olleet tarpeeksi suuntaa antavia, viimeistään korkeuksiin kohoava, valtava kokko oli kuin karttaan piirretty, suuri punainen rasti.
Kerrankin kaikki vaikuttivat hyväntuulisilta, juuri kukaan ei kääntynyt mulkoilemaan Marraskuuta - jotkut kyllä virnuilivat pienelle seurueelle häpeilemättömän avoimesti - ja vain kaksi miestä näytti hieman happamelta kantositeissä olevine käsineen ja lastoitettuine jalkoineen - nämä kaksi olivat vielä olleet hiirihaukkoja ja lennossa kun johtaja oli menettänyt tajuntansa aikaisemmin.
Jotkut sirkuksen taiteilijoista esittivät omia numeroitaan tai suunnittelivat uusia, jotkut pitivät hauskaa laulamalla ja tanssimalla ja osa autteli Häntä ja Häntä erilaisten grilliherkkujen valmistuksessa.
Marraskuu suorastaan loisti kilpaa jo laskeneen auringon kanssa.

Sieg naurahti hiljaisesti, ja hymy taipui virnistykseksi.
”Vähintään viisitoista. Minä tykkään kaikille ja kaikelle hymyilemisestä.”

Hän helahti taasen tomaatinpunaiseksi kun Felicia sitten leikki punastusta – sen täytyi olla leikkipunastusta, Marraskuun kaltainen ei varmastikaan oikeasti punastelisi – ja puhui poikaystävänä olemisesta. Hyvänen aika, ruskeatukka kelpaisi Siegille paremmin kuin hyvin, se täytyi myöntää. Mutta koska tämä oli hänen pomonsa, ja, tuota noin, melko varmasti leikki aiheella hän vaikeni, yskäisten hiljaa ja hymyillen hämillään.
Onneksi kumpikaan ei ilmaissut mitään erityistä paheksuntaa lipsahduksesta johtuen.

Karnevaalihumussa Marraskuun vanavedessä kulkiessaan Sieg ei voinut olla huomaamatta Hänen ja Hänen laittamia ruokia, ja huikkasi välittämättä siitä kuuliko häntä oikeasti kukaan menevänsä syömään. Kohta pikkublondilla oli lihavarras kädessä ja hän mussutti sitä hyvin onnellinen hymy huulillaan.
Pienikokoista nuorukaista kuitenkin tönittiin turhan paljon siinä noutopöydän ääressä, joten hän lastasi itselleen ”hieman” iltapalaa ja pujotteli sivummalle, epämääräisen laatikon päälle istumaan ja kokeilemaan kuinka pitkälle hänen pohjaton ruokahalunsa veti. Mekkoon käytös ei sopinut, mutta sinisilmä ei jaksanut välittää.

Hän tuijotteli kokkoa, tuijotteli ilakoivaa ja esiintyvää sirkusväkeä. Hymy väikkyi pienillä kasvoilla, kun hän alkoi suunnitella mielessään mitä kirjoittaisi kotiin. Mitenköhän Shanyan häävalmistelut sujuivat? Sitäkin piti kysyä. Ja miten Sháine ja Sosanna voivat, kuinka paljon pikkuiset jo osasivat puhua…
Siegin katse osui yhteen sirkuksen monista pariskunnista, jotka olivat keksineet parempaa tekemistä kuin tanssiminen. Uh-oh. Pikkumiehen poskille nousi taas punastus, mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, kuinka kivaa olisi jos saisi sen poikaystävän. Edes joskus. Kukaan järkevä ei vain halunnut sellaista pientä, söpöä ja suuriruokahaluista kullakseen. Ainakaan pidemmäksi aikaa. Hän ei ollut varmaan sitten teinivuosien ihastusten jälkeen nähnyt ketään sopivaa, joka olisi myös ollut kiinnostunut hänestä.
Miksi niiden aina täytyy olla heteroita…
Pikkuinen, suruisa huokaus pääsi hymyn välistä, mutta sitten sinisilmä alkoi taas mussuttaa lihavarrastaan, heittäen aiheen mielestään.

Aya heitti pienenpienoisen hymyn Marraskuulle, tämän pyydettyä. Sitä ei kyllä hymyksi voinut sanoa, niin pieni ja häilyväinen se oli.
"Empatiaa minulta ei irtoa teille." hän lisäsi Marraskuun ja Siegin poikaystävä jutustelulle. Ayan keskittyminen kuitenkin herpaantui, kun he saapuivat ilon keskipisteeseen. Kaikkialla tapahtui koko ajan jotain. Kaikki tuntuivat pitävän hauskaa, ja yleensä Aya ei pitänyt näin riehakkaisista juhlista, mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Ilmapiiri oli niin erilainen kuin muissa juhlissa; kaikki olivat täysillä mukana.

Aya käveli Siegin perässä ja katseli ruokapöytää. Hän otti pienen lautasen ja poimi siihen kaikkea pientä. Hän meni istumaan ja katseli lautastaan.
Ihmisten ruokaa, hän ajatteli ja yökkäsi.
Hän nappasi pienen palan leivästä ja nakkasi sen suuhunsa. Hän pureskeli nopeasti ja nielaisi. Pahaahan se oli, mutta se oli kestettävä.
"Hei sinä! Tule tanssimaan!" huusi joku Ayan näköpiirin ulkopuolelta. Kun hän nosti katseensa, hänet oli vedetty muiden tanssijoiden luo. Hänet mukaansa vetänyt mies tanssi villisti ja nauroi miltei kovempaa kuin soittajat soittivat. Aya seisoi paikallaan muiden tanssiessa hänen ympärillään.
Ihan sama, hän ajatteli ja liittyi tanssiin mukaan. Hän sulki silmänsä ja antoi musiikin viedä ohjata liikkeitään.

Musiikin loputtua, Aya käveli hieman häpeissään takaisin paikalleen. Tämän jälkeen Aya ei kestänyt enää katsoa muihin, vaan painoi päänsä ja tuijotteli maata jalkojensa alla.

Marraskuu nauroi hiljaa kääntyessään näyttämään selkäänsä menosuunnalleen - mikä oli mekossa ja korkeissa kengissä melkoinen saavutus - ja nuolaisi mietteliäänä huuliaan.
"Ooo, kova kauppamies. Viidentoista eteen joudut kyllä istumaan sylissäni."
Hän hymyili vain vaivoin peitellyn kiusoittelevasti, ennenkuin käännähti puolipiruetilla takaisin oikeaan suuntaan, juuri parahiksi ehtiäkseen väistämään voimakasrakenteista kyynärpäätä, joka olisi osuessaan tehnyt varmasti ilkeää jälkeä jonnekkin rintalastan seutumille.
Siitä huolimatta mies hymyili itsekseen. Monilta Ayan pikkuruinen hymynkare olisi varmasti jäänyt huomaamatta, mutta tarkkasilmäistä Marraskuuta se ilahdutti yhtäkaikki.
"Etkai ole kateellinen, kultaseni? Kai tiedät, että sinä olet ainoa nainen, jota katselen?"
Mies kujersi liioitellun hunajaiseen sävyynsä ja räpäytti pari kertaa silmiään vaikutelman korostamiseksi.
"Sitäpaitsi empatia on vain pienen ihmisen keksimä vale."
Hän lisäsi itsekseen päätään hiljaa pudistellen katsellessaan alaistensa liukenemista ilakoivan massan sekaan. Ruoka näytti jälleen tekevän kauppansa, taisipa oikein haastaa kysynnässä juomatarjoilunkin. Marraskuu itse valitsi mieluummin juomapuolen, vaikka tiesikin sen kuntonsa kannalta ehkä sangen tuhoisaksi ratkaisuksi.
Kuitenkin, kun mekon sävyä kivasti korostavasta mansika-Margaritasta oli hävinnyt puolikas, kävi johtajan käynti yllättäen paljon kevyemmäksi, eikä ontumisesta näkynyt enää merkkiäkään. Kun sitten pohjimmainen puolikaskin katosi huolestuttavan pienellä aikavälillä, muuttui käynti matalalennoksi.
Tietäväisesti hymyillen Marraskuu teki nopean kierroksen muusikoiden luona ja paikansi sitten katseellaan kainosti paikoillan seisoskelevan Ayan.
"Tanssitaanko?"
Hän kysyi ovelasti hymyillen, taivuttaen selkänsä syvään, joskin eleganttiin kumarrukseen juuri samalla hetkellä, kun orkesteri löi soittimillaan tangon ensimmäiset tahdit. Marraskuuta ei näyttänyt lainkaan kiusaavan, että hänen kirkuvanpunainen kokopitkä mekkonsa sai tilanteen näyttämään kokolailla omituiselta.
"Älä huoli, osaan kyllä tanssia. En tallo varpaitasi."
Mies vakuutti virnistellen ja ojensi kätensä Ayalle. Jos hän joskus totuutta hieman vääntelikin, niin ei ainakaan sanoessaan osaavansa tanssia. Salonkitanssit olivat yksi niistä ainoista asioista, joiden poikavuosien pakko-opetuksesta hän oli näin myöhemmällä iällä tyytyväinen. Sitäpaitsi tangoon läheisesti kuuluvat heitot ja taivutukset sujuivat häneltä sirkuksen tuoman voiman ja notkeuden myötä huomattavasti paremmin kuin useimmilta päätä pidemmiltä ja karahvin verran leveämmiltä miehiltä.

”Ehh?” Hämmentynyt ja yllättynyt äännähdys taisi jäädä kummaltakin toiselta kuulematta kun Sieg punastui yllättävän lievästi Felician sylissä istumisehdotukselle. Hän muisti samalla, kuinka paljon tämä oli sanonut maksavansa jos hän hieroisi ruskeatukan hartioita.
Mutta kun valovoimainen sirkuksen johtaja pyörähteli Ayan ympärillä, hän päätti että tällä oli varmasti jokin outo mieltymys kaikkien kiusaamiseen (hyvä että hän tajusi sen edes nyt) ja puheita ei pitäisi ottaa vakavasti.
Harmi sinänsä.

Tämän maininta empatiasta palautui viimeistä kanan siipipalaansa nassuttavan mieleen, kun kaiketi hieman hiprakassa oleva punamekkoinen suunnilleen vaati Ayaa tanssimaan.
Ehkäpä… hänelle on tapahtunut jotain. Joskus. Lapsena tai isompana. Kyllä empatia on todellista, sen on pakko olla. Miten muuten muka kukaan voisi elää näin, olla muiden ympäröimänä? Sehän on yksi perusedellytys…
”Hööh. Joko minä söin kaiken?” Pikkublondi ihmetteli ääneen, vakava ajatusketju katkenneena ja tuulen mukana kadonneena. Hän nousi ylös, ja lähti talsimaan epämukavasti kenkiinsä yhä tottumattoneena.

Hän näki Brunon, tylyn, tavallaan ystävän, pellen, joka ei todellakaan ollut maskissaan. Tämä virnisti jurosti nähdessään pikkumiehen mekossa, mutta pudisteli päätään, laskien sen selvästi pomonsa kummallisuuksiin, välittämättä sen enempää. Hän meni hakemaan juotavaa, ja jotenkin Sieg päätyi kulkemaan tämän raivaamaa reittiä myös hakemaan itselleen juotavaa.

Kohta hän oli holauttanut kurkustaan alas pari epämääräistä lasillista, joista toinen oli ollut sateenkaarenkirjava. Se ei voinut olla hyvä juttu, mutta pikkublondi ei välittänyt – hänellä oli liian hauskaa. Hän nimittäin oli kulkenut ympäriinsä vaatien useampaa hyvännäköistä miestä tanssimaan kanssaan, söpöillen häpeämättä, ja kävellyt sitten hihitellen pois kun hänen huonon tuurinsa takia kaikki olivat olleet hyvin kieltäytyväisiä.
Sitten hän meni ja joi toisen sellaisen sateenkaarijuoman. Ja kolmannen. Puolet neljännestä, kunnes tapahtumia katsellut Bruno nappasi sen pois pienemmän käsistä, ilmeisesti hieman huolissaan. Ties mitä sinne oltiin eri hedelmiltä maistuvien viinakerrosten ja jonkinlaisen sorbetin lisäksi laitettu – joka tapauksessa kovin moni muu ei uskaltautunut maistamaan, ja leveän unelmoivasti hymyilevän sinisten silmien pupillit olivat laajentuneet ehkä hieman enemmän kuin valaistustaso vaati.

Jostain hänen päähänsä pälkähti eräs hyvin mainiolta vaikuttava idea, ja niin tuo pienikokoinen, kenkänsä hiiteen heivannut ja paljain jaloin kulkeva etsi Marraskuun, joka oli kaiketi tanssinut jo jonkin aikaa Ayan tai jonkun muun kanssa (Sieg ei oikein havainnoinut ympäristöä kunnolla).
”Heeeeei. Kun kerta tanssitit Ayaa, varmaan tanssitat minuakin? Eikös joo?” Hän tökki hekotellen typerästi pidemmän miehen vatsaa, sitten yhtäkkiä hiljentyen ja tuijottaen suu mutrussa ylöspäin, tämän eriparisiin silmiin. Toinen olkain oli tippunut hänen olkapäältään, joten sininen mekko repsotti paljastaen jäntevästä vartalosta enemmän kuin piti.
”Epäreilua, miksi kaikki ovat aina ihan liian pitkiä~?” Ilmeisesti harkittuaan toisen kaulaan kapsahtamista uudelleen pituuseron takia Sieg kietaisi kätensä Marraskuun kainaloiden alta, halaten tätä hihittäen samaan aikaan, hieroen poskeaan toisen rintakehää vasten.
”Aww, tämä on kivaa kangasta.”

//Hrngh. Kiitos Revy kun annoit luvan tökkiä Marraskuuta, toivottavasti tuo ei mennyt sen ylitse...//