Eläinten ruokkiminen kielletty.

Psyche katseli ja alkoi viimeinkin ymmärtää, ilmeisesti naisen hiukset, iho ja vaatteet käyttäytyivät paitsi tahdosta riippuen, myös tunnetiloista riippuen. Vähän kuin hänen oma häntänsä, joka nyt heilahti mietteliäästi.
Pojan ei tarvinut kysyä, ilmeisesti hukassa oleva amuletti oli Lealle hyvin tärkeä, vaikkei Psie koskaan ollutkaan ymmärtänyt, miksi jotkut tunsivat emotionaalista kiintymystä esineisiin, jotka eivät koskaan, missään tilanteessa kyenneet sitä ymmärtämään, saatika sitten vastaamaan siihen. Hän huokaisi.
"Rauhoitu... saan päänsärkyä."
Terveemmän näköinen käsi hieraisi terveenpää ohimoa ja näin pentu väisti sen intensiivisen katseen, jolla Lea häntä tähtäsi.
"...parenpi olla epätietoinen, kuin luulla tietävänsä."
Hän mutisi ja oli tosissaan. Ihmiset - otukset - jotka olivat epätietoisia, ärsyttivät häntä, mutta niitä, jotka luulivat tietävänsä jotakin, hän vihasi.
Kului hetki ja sitten toinen korjasi kolttuaan.
"Olisiko ollut parempi, jos olisin huomauttanut asiasta?"
Hän kysäisi ja näytti hetken siltä, kuin saattaisi vaikka virnistää ilkikurisesti, mutta se hetki oli ja meni, eikä hän virnistänyt.
"Tervetuloa kaupungin nurjalle puolelle, sisko. Se, joka lyö kovimmin, lyö yleensä myös eniten."
Psie tuhahti ja levitteli turhautuneena omia, hentoisia, kirpun ja taudinsyömiä käsivarsiaan.
"...ja jos ei osaa lyödä, täytyy ajatella."
Pojan täytyi pysähtyä yskimään ja kakomaan hetkeksi, hän kun ei ollut aikoihin puhunut näin paljoa. Kaikki se lika ja katupöly hänen keuhkoissaan sai liikettä ja teki asian hyvin vaikeaksi.
"Virkavalta ei saa poistua partioista ennen auringonlaskua. Olisi mukava, jos sen saisi houkuteltua yksinään pienelle kujalle, mutta edes ne eivät ole niin tyhmiä."
Psie hieraisi korvallistaan ja piirsi mielessään karttaa lähiseudusta. Tämä ei ollut varastamista, sillä omaisuushan oli Lean, mutta operaatio oli samankaltainen, eikä katulapsella siksi ollut sellaisesta aijempaa kokemusta.
"...improvisoidaan. Niin kai sitten. Mutta ensin etsitään se."
Poika katsahti ylöspäin. Kattoja pitkin? Niin, olisi se luultavasti nopeampaa sieltä käsi.

Lea pyöritteli silmiään.
"Kuinka voisin rauhoittua? Se amuletti on tärkeä. Äärimmäisen." Koska hän oli tajunnut toisen olevan ehkä oikeasti saamassa päänsäryn, hänen äänensävynsä oli paljon rauhallisempi ja voimakkuuskin oli aisoissa.

"No, nyt ne jotka ovat nähneet minut luulevat että olen joku pervo, joka heiluu huvikseen naisten vaatteissa." Neitokainen tuhahti, ja silitteli vielä mekkonsa kangasta.

Hän kuitenkin kuunteli pojan puhetta tarkasti. Vasta tämän yskiessä Lea huomasi kunnolla, kuinka pahassa kunnossa katupoika oli. Häntä alkoi säälittää toinen, ja hetken ajan se paistoi hänestä. Mutta yhtä nopeasti hän heitti tuntemuksen ikkunasta ulos. Psyche ei selvästikään itse välittänyt, ja ei varmasti pitäisi säälimisestä.
"Tajusin että puhuit vähän kuvainnollisesti sen lyömisen suhteen mutta..." LEa naurahti hieman nolona.
"Minä en voi käydä kehenkään suoraan käsiksi. Ellei se ole itsepuolustusta." Rykäisten ja katsoen, josko toisen kasvoilla olisi jotain viitettä tämän ajatuksista Lea jatkoi puhettaan.
"Eli meidän pitää pelata puhtaasti aivoilla."

Hän nyökkäsi toiselle, ja katsoi itsekin toisella silmällään kattoja kohti.
"Kattoja pitkin, vai? Minulle sopii!"
Siinä samassa neitokainen hyppäsi seinälle, läiskäyttäen kämmenensä ja jalkapohjansa sitä vasten ja kivuten notkeasti ylös. Sroemet ja varpaat tapailivat pieniä halkeamia, mutta enemmänkin vain tueksi. Kyllä hän muutenkin pysyi kiinni.
Ylhäällä hän kuitenkin istahti loivalle katonharjalle, ja nappasi jalkansa taas syliinsä.
"Auts. Tämä pitää sittenkin hoitaa ensin."

Tahallisen keskittyneesti Psie mittaili kattojen korkeuseroja katseellaan, mutta toinen suupielistä nykäisi itsensä väkisinkin pieneen, kurittomaan virneenpoikaseen.
"No voiko heitä siitä syyttäkään?"
Pentu ei ollut itsekään aivan varma kykenikö uskomaan, ettei Lea ollut joku pervo joka huvikseen heilui naisten vaatteissa. Toisaalta hän ei myöskään ollut lainkaan vakuuttunut, että halusi välttämättä kuulla vastausta, joten hän ei edes kysynyt.
"...laskeskelinkin sen varaan, ettei meistä kummankaan kannata harkitakaan käsirysyä."
Hän kohautti olkiaan - joutuipas sitä tekemään paljon tänään - ja upotti päänsä hetkeksi ajatuksiensa pyörteilevään virtaan.
Kyllä, kattoja pitkin. Näkyvyys oli laajempi, eivätkä he silloin olisi välittömästi virkavallan - tai kenenkään muunkaan - kylmän käden ulottuvilla. Psyche ei ollut varma oliko hän mutissut ääneen, vai oliko Leassa vielä ajatusten lukijankin vikaa, mutta poika nyökkäsi siitä huolimatta, katsellen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla omituista seinäkiipeilyä. Eikös hän tämän ollut jo arvannutkin.
"...'mitäs minä sanoin' on käyttökelpoinen fraasi, eikös?"
Psien oli hieman vaikea katsella korkealle ylöspäin pitkiä aikoja, se särki niskoja ja sai kasvaimet painumaan ikävästi, mutta hän tunsi siitä huolimatta tarvetta tarkentaa Leaan 'enkös minä niin sanonut'-katseensa. Häneltä katolle kiipeäminen otti hieman enemmän aikaa, huolimatta siitä, että sattui olemaan puoliksi apina. Ketterä hän oli kyllä, mutta sattunut perimään myös seireenien hentoiset kynnet makiapinoiden vahvojen sijasta.
"...tule perässä. Haetaan jotain desinfioivaa."
Sangen määrätietoisesti Psie pyrähti juoksuun ylitti muutaman katon, pysähtyi hetkeksi katselemaan alas ja odottamaan, josko Lea ei kipeän jalkansa kanssa liikkunut yhtä ripeästi.
Etsimänsä poika löysi viimein laitakujalta keskikokoisen, läpinäkyvää nestettä sisältävän pullon muodossa. Varmemmaksi vakuudeksi hän haistoi sitä ja maistoi sitten kielenkärjellään. Kyllä, väkevää, tujua viinaa.
"...tämä tulee kirvelemään, mutta maaperäbakteerit eivät pelkällä vedellä ja lehtivihreällä taltu."
Psie ojensi pullon Lealle, hoitakoon itse oman jalkansa kuntoon.

Lea tuhahti katupojan sanoille. Hänestä alkoi tuntua, että toinen ilkeili.
"Voi. Minä en mahda sille mitään etten ole aina täydessä latingissa..." Lea puhisi enemmän itselleen, ja nykäisi vielä varmuudeksi mekkoaan.

Kun toinen katsoi häntä silmät täyteenkirjoitettuna lausetta 'mitäs minä sanoin', neitokainen näytti tälle kieltä. Kuten silmienpyörittelyn kanssakin, hänen tekemänään ele oli paljon dramaattisempi. Pakostakin.
"Sinäkin osaat kiipeillä!" Lea kuitenkin huudahti ihastuneesti, kuin unohtaen edellisen mielialansa täysin. Hän lähti seuraamaan Psycheä, hieman normaalia hitaammin jalkansa takia. Toisen odottaessa hän hymyili kiitollisesti.
Mutta nenän nyrpistys oli väistämätön, kun Lea vastaanotti hänelle ojennetun pullon. Haju pisti nenässä, ja neiti tunsi olevansa valmis oksentamaan. Huokaisten ja sinisävyisenä välkähtäen Lea istahti mutkitta maahan, ja kaivoi toisen jalkarättinsä vyönsä alta. Hän painoi sen pullonsuuta vasten ja kasteli sen viinalla. Pyyhkiessään haavansa saridiaani ei voinut olla kipristelemättä varpaitaan. Neste ei kirvellyt, vaan poltti.
"Minä en tajua miten jotkut pystyvät juomaankin tätä!" Lea puuskahti, ja sitaisi kastuneen rättinsä jalkaan, ja suoritti sitten saman toimenpiteen toiselle jalalle puhtaalla rätillään. Hän ei aikonut saada lisää lasinsiruja jalkoihinsa.

Hän pomppasi ylös, yhtäkkisesti taas reipastuen ja naksautti niskojaan.
"Eli. Mennään etsimään sitä paskiaista!"
Lea hymyili hyvin iloisesti, ja kohensi vielä kerran vaatteitaan.

Psyche pyöräytti omia silmiään, ei yhtä vakuuttavasti kuin Lea, mutta sitä hän ei laskenut haitaksi, toisella oli pari varsin häiritseviä silmiä.
"Se ei taida olla tässä se suurin ongelma."
Hän naljaisi melkein virnistellen ja katsahti merkitsevästi toisen yritystä saada mekkonsa sopivaan asentoon. Tuhahdukset, silmien pyöräytykset ja jopa kielen näytön poika tiesi kyllä ansainneensa, joten jätti kommentoimatta. Sitäpaitsi hänen oli vaikea päättää, pitikö moisia eleitä huvittavina, lapsellisina vai muutenvain turhina.
"...tietysti osaan kiipeillä."
Hän heilautti kättään välinpitämättömästi ja häntä huiskahti mukana.
"...minä olen puoliksi makiapina."
Poika ei ollut varma oliko Lea voinut kuulla viimeistä lausetta, mutta kyllä hän mielestään oli sen ääneen sanonut. Jälkimietteenä hän naksautti kieltään muutaman kerran, todeten jotain, jonka vain osittain äänsi oikein, huolimatta siitä, että se oli hänen äidinkieltään. Psie ymmärsi makia vaivatta ja sanoi toisinaan luonnostaan jotain naksauttamalla, muttei siltikään ollut koskaan oppinut ääntämään täydellisesti. Eipä sillä tietenkään väliä ollut muille kuin pojalle itselleen, jota hieman ärsytti, ettei hän osannut mitään kieltä puhua sujuvasti, hänen yleiskielessäänkin oli selkeästi erottuva korostus.
Hän katseli saridiaania tuntematta tippaakaan myötätuntoa. Viinan kirvely oli hänelle kuin sadetta iholle, hän kun joutui usein puhdistamaan jotain.
"...parempi?"
Psie otti pullon takaisin ja mäsäytti sen palasiksi lähintä savupiippua vasten.
"...paha veri voisi olla syytä juoksuttaa pois."
Hän ehdotti tökkiessään sormenpäällään jäljelle jäänyttä, teräväreunaista pullonpalaa. Jep, terävä. Hännällään poika huiski lähelle pudonneita lasinsiruja kauemmas, muttei halunnut tiputella niitä maahankaan muiden päälleastuttaviksi.

Lea katsahti poikaa kumamstuneena.
"Makiapina?"
Neitokaisen mieleen tuli kotipuolessa esiintyvä apinoitten alalaji, jotka olivat pieniä suloisia karvapalleroja valtavine silmineen. Psyche ei kuitenkaan varmaan sitä tarkoittanut. Makiosuus selittäisi kuitenkin melko hyvin pörröisen, joskin huonosti hoidetun turkin ja sen veikeän ilmeikkään hännän. Samassa kun häntä kävi Lean ajatuksissa hänenä vasen silmänsä keskittyi siihen, ja tietty vaaleanpunaisen sävy häilähti hänen hiuksissaan.
Söpö~
"Mitä muuta sinussa sitten on?" Kiinnostunut katse seilasi pojan erikoisiin silmiin, ja selän epämuodostumaan jota Lea ei ollut aiemmin pahemmin tuijotellut. Kyllä hänelläkin oli vähän soveliaisuuden tajua.
"Eisiisolepakkovastata." Hän lisäsi todella nopeasti ääni hieman puuroutuen, muistaessaan sen miten täkäläisillä oli jotain sekalaisen perimän omaavia vastaan. Ja Psyche oli jo lukeutunut neidin mielessä hänen ystäviinsä (joista kaikki eivät todellakaan tienneet olevansa niitä), ja hän yritti kovemmin pitää suuren suunsa aisoissa näiden kanssa.

Sitten kellanvihreät silmät nauliutuivat terävään pullonpalaseen.
"Paha veri? Mitä sinä oikein tarkoitat?"
Saridiaanien haavojenhoito loppui siihen, kun haava oltiin puhdistettu ja sidottu. Heillä ei muutenkaan ollut kummoista lääketiedettä, kun pienellä saarella ei sille usein tarvetta ollut. Siitä syystä Lean kasvoilla oli enemmän tai vähemmän kummastunut ilme.

[/b]

Toinen pojan kulmakarvoista kohosi epäileväiseen sävyyn, mutta hän nyökkäsi kuitenkin. Mitä ihmettä Lea mahtoi kuvitella? Mikä ihme tuo vaaleanpunainen säväys oli olevinaan?
"...makifurry."
Hän tarkensi sitten, haluten varmistaa, ettei toinen vahingossakaan päätynyt kuvittelemaan mitään varsin epäsopivaa liittoa, vaikka kyllähän hänen isästään moneen sävyyn puhuttiin.
Psien täytyi myöntää olevansa aivan hitusen positiivisesti yllättynyt, ilmeisesti Lealta, niin ignorantti kuin muutoin olikin, löytyi hieman käsitystä sopivan ja epäsopivan kysymyksen rajoista.
"Seireeniä."
Hän päätti palkita tuon harvinaisen soveliaisuuden osoituksen vastaamalla. Äänensävy oli melko yhdentekevä, poikaa ei juuri kiinnostanut uskoiko saridiaani hänen sanojaan, useimmat eivät. Ja täytyihän Psienkin se myöntää, seireeneistä vahvasti poiketen hän ei ollut esteettisessä mielessä mitenkään silmää miellyttävä, eikä sitäpaitsi osannut laulaa lainkaan.
Hän heitteli rosoreunaista pullonpalasta huolettomasti kämmenellään.
"...miten niin mitä? Tietysti tulehdusta kantava veri kannattaa haavan ympäristöstä juoksuttaa pois, jotta säästyy myöhemmiltä tulehduksilta."
Psie tokaisi, niinkuin se nyt olisi vähintään itsestäänselvin asia heti hengittämisen jälkeen. Toisaalta kun katsoi pojan omaa olemusta, heräsi epäilys tiesikö tämä ollenkaan mistä puhui.
"...sitäpaitsi samalla on helppo tarkistaa, ettei ihon alle ole jäänyt lasinpalasia. Niitä on sitten haavan umpeuduttua hieman ikävämpi lähteä poistamaan."
Jokin hänen äänessään kieli omakohtaisesta kokemuspohjasta.

"Seireeniä? Aaaaaa. Siksi sinulla on siis tuollaiset silmät ja tuo-" Lea päätyi huitaisemaan kädellään epämääräisesti Psychen selkää kohti, vältellen katsomasta tämän silmiin. Hän toivoi ettei kaiken sen varomisen jälkeen suututtanut poikaa.

"Mitä? Pitääkö haavoille tehdä noin paljon kaikkea?" Ripsettömät silmät räpsähtivät yllättyneinä. Epätietoinen vihreä kiemurteli mekon kukissa, kunnes katosi taas.
"Olisit heti sanonut!" Lea istahti takaisin maahan, ja avasi jalkarättinsä nauhat. Kieltämättä, jalkapohjan ihon alla vaikutti olevan jotain. Ja siihen sattui jos sitä painoi.
"Tuota... Etkö sinä voisi tehdä sitä?"
Energisyys lopahti, kuin se olisi uponnut pohjattomaan taskuun, ja kellanvihreät silmät vilkuilivat katupoikaa, pyytävän ja ehkäpä hieman... ujon hymyn saattelemana.

"Juuri niin."
Psie tokaisi lähes keskeyttäen saridiaanin, hieman terävämmin kuin oli aikonut. Pojasta oli mukava kuvitella, etteivät asiat, kuten hänen perimänsä, häirinneet häntä sitten pienimmässäkään määrin, mutta totuus oli, että kyllä ne häiritsivät. Itse sitä edes kummemmin huomaamatta hän nojasi nopeasti selkänsä aijemmin pahoinpitelemäänsä savupiippua vasten, kietoi häntänsä toisen jalkansa ympäri ja tekeytyi mahdollisimman olemattomaksi kääntämällä katseensakin pois. Tästä oli joskus hänen elämänsä varrella tullut melkein ehdollistunut refleksi ja, yllättäen, Psie vihasi sitäkin.
Hän yritti ohittaa koko touhun olkiaan kohauttamatta ja häntäänsä huiskimalla, muttei ollut lainkaan varma, että onnistui vaikutelmassa kovinkaan hyvin. Normaalisti katupoika ei ilahtunut kenenkään vaurioista, mutta nyt hän oli salaa kiitollinen Lean kipeälle jalalle.
"...(huokaus) miten sinä olet enää edes hengissä?"
Hän puhahti silmiään pyöräyttäen, kummastellen mielessään mistä tuo nainen(??) oikein oli kotoisin. Ei ainakaan kaupungista, se oli tuhannen taalan tieto.
Poika seurasi välinpitämättömyyttä tavoitellen Lean liikkeitä, käsi edelleen lasinpalaa pidellen. Useimmat eivät halunneet itse kaivella raajojaan lasinsiruilla, sen verran poika jo tiesi, mutta mitä syytä saridiaanin oli näyttää noin...ujolta, hän ei käsittänyt.
Niinpä poika ei vaivautunut tuottamaan sanallista vastausta, sensijaan istahti potilaansa viereen, kietoi hännän siististi jalkojensa ympäri ja tarttui varmasti, mutta hellästi toisen jalkaan. Hänen sormensa olivat näppärät, joten haavan aukaiseminen ei vienyt kahta sekunttia kauemmin.
"...pure hammasta."
Hän kehotti työntäessään pullonpalasen haavaan, auttaen samalla toisen kätensä sormilla pientä möykkyä ihon alla liikkumaan. Jotain sielä oli, ja hetken aherruksen jälkeen Psie saattoi todeta sen tosiaan olevan pala lasia, ynnä muutama pieni kivenmuru. Veri vain ei tahtonut vuotaa tarpeeksi, tällä menolla haava ehtisi hyytyä umpeen, ennenkuin paha veri ehtisi ulos. Poika ei kuitenkaan halunnut suurentaa haavaa enempää, ettei vaarantaisi sen paranemista, joten toisena vaihtoehtonaan hän nosti jalan paremmin ulottuvilleen ja painoi suunsa sitä vasten, imien aina hieman verta, jonka sitten sylkäisi ulos, kunnes oli tyytyväinen lopputulokseen.
"...sido se."
Oli hänen viimeinen ohjeensa, ennenkuin hän jälleen nousi seisomaan ja katsahti katon reunan yli alas kadulle. Varjot olivat vielä lyhyitä, mutta pidentyisivät pian. Ilta ei ollut turhan kaukana.

Lea huomasi Psychen vaivaantumisen, ja tähtäsi tähän hyväksyvän hymyn.
"Älä nyt ujostele. Minähän olen pahempi kummajainen. Tai mistä sitä tietää."
Vaikka äänensävy olikin melko kiusoitteleva, se ei ollut ilkeä. Ilkeys oli viimeinen asia, mitä Lea harrastaisi.

"No, kaipa minulla on näkymätön suojelija." Saridiaani tirskahti, mutta hänen ilmeensä kirjaimellisesti musteni heti. Hän muisti hetkeksi mielestään poistuneen menetyksensä. Hän kun uskoi hyvin vahvasti amulettinsa suojelevaan vaikutukseen.

Pojan tarttuessa hänen jalastaan pikkuinen keltaisen allto purskahti hänen mekossaan. Hänen jalkapohjansa iho oli erilaista kuin muiden olentojen, vaikkei sitä ulkoapäin huomannutkaan, ja kosketus kutitti hetken vietävästi.
Kehotuksen mukaan Lea narskautti hampaansa yhteen, muttei mahtanut itselleen mitään ja muuttui pariksi sekunniksi lähes näkymättömäksi, ennen kuin pakotti värinsä palaamaan. Toisen sormet ihon alla sattuivat, ja tunne oli mitä kummallisin. Hän päätyi puristamaan silmänsä kiinni ettei katselisi, ja yritti olla ajattelematta mikä minkäkin kipuaallon sai aikaan.

Toimeenpiteen jälkeen hän sitoi haavan, ja nousi seisomaan laskettamatta kuitenkaan painoa jalalleen. Lea oli havaitsevinaan mienen muutoksen lämpötilassa. Silmät räpsähtäen hän tarkkaili ympäristöä, ja tajusi ettei iltaan ollut paljoa aikaa.
"Meidän pitäisi alkaa etsiä sitä vartijaa. Minä, niinkuin, en toimi niin hyvin öisin. On viileämpää." Hän naurahti hieman hermostuneena. Viileys ei ikinä ollut hyvä juttu vaihtolämpöiselle.

Psyche tunnisti kiusoittelevan sävyn toisen äänessä, harkitsi hetken halusiko kenties loukkaantua ja totesi sitten, että oli jo valmiiksi loukkaantunut, joskaan ei juuri nyt kyennyt muistamaan syytä. Niinpä hän hyväksyi sen, kohottamalla kulmaansa sävyyn, joka ehkä jollain tapaa oli tulkittavissa huvittuneisuudeksi.
Poika pyyhki verisiä sormiaan housujensa lahkeisiin, joita ilmeisesti jo aikaisemmin oli käytetty vastaaviin tarkoituksiin, mikäli pinttyneistä tahrakerroksista saattoi jotain päätellä.
"...näkymättömiä suojelijoita on vain lasten saduissa. Ja niissäkin ne ennemmin tai myöhemmin tyrivät."
Hän tuhahti, työntäen peukaloidensa päät housujensa vyötärön alle ja lepuuttaen näin käsiään saattamatta niitä puolustuskyvyttömiksi taskuunsa. Puhe kaikenlaisista näkymättömistä voimista, olkoonkin piloillaan tai ei, ärsytti pentua ankarasti. Hän ei halunnut uskoa sellaisiin, koska jos olisi uskonut, olisi myös joutunut olemaan vihainen niillekkin, kun menivät ja jättivät hänet yksin. Poika ei kuitenkaan aikonut purkaa ärtymystään Leaan, eihän asia tuolle kuulunut.
"...ajattelin samaa."
Hän lausahti sensijaan, skannaillen maisemaa katseellaan. Toisin kuin saridiaani, Psie toimi yöllä erittäin hyvin. Hänen hämäränäkönsä oli erinomainen, viileys tuntui päivän kuumuden jälkeen ihanalta, ja parhainpana kaikesta, yöllä sai liikkua paljon vapaammin.
"Toivottavasti pystyt juoksemaan. Suurella todennäköisyydellä meidän täytyy nimittäin juosta."
Psyche oli kuitenkin jo päätynyt tarkkailemaan katuja, joten häneltä ei liiennyt aikaa katsahtaa Leaan.
"...luulen, että meidän täytyy tehdä vielä yksi kierros. Emme pääse edes lähelle, koska se on jo nähnyt meidät."
Yksi kierros, mutta mihin? Ei hänellä ollut rahaa ostaa uusia vaatteita, johan hän olisi niin tehnyt aikoja sitten. Eikä hän aikonut alentua taklaamaan ketään ja varastamaan. Mutta ehkäpä jonkun kotirouvan pyykkinarulta voisi väliaikaisesti lainata jotakin?
Tämän ajatuksen poika varovasti esitti ääneen.

"Ei mitään syytä olla noin pessimistinen." Lea naurahti. Psycha bäytti siinä seisoessaan peukalot vyön alle tungettuina niin kovalta, että se meni käsitteen läpi ja suloisen puolelle.

hän pompahti kokeellisesti kipeällä jalallaan. Se sattui, ja saridiaani räpsähteli pois näkyvistä, mutta ei liikaa.
"Kyllä minä juoksemaan pystyn."

Katupojan ehdottaessa 'lainaamista' saridiaanin kasvoille levisi hyvin jyrkkä ilme.
"Ei. Tuo ei kuulosta hyvältä."
Saman tien neiti avasi leveän vyönsä, ja kääri sen alla olleet tavarat tiukasti sen sisään. Hän riisui mekkonsa, ja levitti melko ison, sillä hetkellä takkia muistuttavan vaatekappaleen käsiensä varaan.
"Mahdutkohan tämän alle?"
Hän heitti kankaan hännäkästä kohti, ja samalla hetkellä kun se irtaantui omistajansa käsistä se vaikutti muuttuvan näkymättömäksi.
Lea itse sitoi vyönsä takaisin. Hänen poikamainen kehonsa oli jälleen kaiken kansan nähtävillä, mutta hetken keskittymisen jälkeen hän sai luotua siihen keltaisen väriläikän, joka kauempaa katsottuna muistutti hyvin kireää toppiä. Hän myös muutti kampaustaan, sitoen hiuksensa niskaan, tummentaen ne mustiksi ja vaalentaen ihonsa.
"No niin. Minua ei nyt tunnisteta ihan heti. Ja jos mahdut sen alle, olet melkolailla näkymätön." Hetken mietteliään tauon jälkeen Lea virnisti.
"Ja jos et mahdu, voit ainakin käyttää sitä samalla kun pihistät valepuvun. Vähemmän riskejä."

Lea pyöritteli yhtä mustaa hiussuortuvaa eturomensa ympäri, ja hymyili itsekseen. Hän ei tykännyt yhtään siitä, kun näytti niin poikamaiselta, mutta valepuku on valepuku.

Psie oli uponnut niin syvälle mietteisiinsä, että kun Lea sitten vakuutti pystyvänsä juoksemaan, kului pojalta hetki ja kaksi silmänräpäystä ymmärtää, mistä oli kysymys.
"...hyvä."
Hän lausahti vaimeasti ja hämmästyi sitä itsekin. Nyökkäys olisi riittänyt, tai ehkä sitäkään ei olisi tarvittu, olihan itsestäänselvää, että se oli hyvä. Psie ei koskaan ollut oikein tykännyt avata suutaan turhaan ja nyt hän oli niin tehnyt. Jostain syystä se ärsytti häntä.
Ehkäpä juuri sen vuoksi hän tähtäsi saridiaaniin astetta viileämmän katseen, vaikkei itsekään pitänyt lainaamista aivan parhaimpana suunnitelmanaan. Toinen kulma nousi koholle ja toinen kurtistui hitusen, ilme, johon kaikki eivät pystyneet ja joka sanoi 'jos sinulla on parempi idea...' Psie silmäili Leaa vain vaivoin peitellyn happamesti, kieltäytyen jyrkästi näyttämästä uteliaalta. Mikä oli vaikeaa, sillä hänen syvälle painuneet, suuret silmänsä näyttivät aina uteliailta.
'...mies...?' Oli vain yksi niistä ajatuksista, jotka kulkivat ristiin rastiin katulapsen päänsisäisillä ohitusteillä. Kyllä, hän oli luopunut termistä 'nainen' jo hyvän aikaa sitten, mutta jos Lea kuitenkin olisi sattunut olemaan...naisellisempi...poika olisi juuri sortunut vakavaan siveysrikkomukseen. Hän ei ollut aivan varma, ettei näin ollut käynyt kuitenkin.
Psyche hätkähti ajatuksistaan - kylläpä hän tänään sukelteli niihin enemmän kuin oli turvallista - ja koppasi hätäisesti kangaskappaleen, jota ei edes tahtonut erottaa ympäröivästä maisemasta. Aivan pikkuisen hetken ajan hän näytti syvästi hämmentyneeltä, ehkä jopa hieman eksyneeltä, tuijottaessaan käsiään ja vilkuillessaan Leaa, mutta peitti sen sitten harjoitellulla välinpitämättömyydellä.
Hän ei aikonut tuijottaa, ei kertakaikkiaan aikonut. Mutta tuijotti silti. Oli myönnettävä, että saridiaanin idea toimi paremmin, kuin hänen omansa olisi koskaan voinut toimia. Hyvä kun poika itsekään tunnisti tuota ja se sai hänet hieman varovaiseksi.
"...minä en 'pihistele'."
Hän murahti heittäessään takintapaisen kankaan ylleen. Jos hän kyyristyi ja otti kiinni häntänsä - kolmannen yrityksen jälkeen - eikä liikkunut turhia, se toimi varsin mukavasti. Ihan kuin hän sitä ääneen aikoisi myöntää.
"...etsitään sitten se sinun kallisarvoinen amulettisi."
Poika tokaisi harhauttaakseen lähinnä omia ajatuksiaan. Tuskin kyseisen virkavallan edustajan löytäminen tuottaisi ongelmia, mutta suora toiminta ulkona, missä oli paljon muitakin...
"...pidätkö...uhkapeleistä?"
Psie kysyi hitaasti, mietiskellen. Hän riisui mielenkiintoisen suojan antavan takin kunnes sille tulisi oikeasti käyttöä, ettei Lean tarvitsisi puhua väreilevälle ilmalle.
"Vaikka meitä onkin kaksi, juuri nyt meidän mahdollisuutemme niitä vastaan eivät ole kummoiset. Partioimassa päivisin, ja etenkin iltaisin, on useita, mutta vuoron päätyttyä, pidätyssellejä vartioi vain kaksi."
Hän katsahti Leaa arvioiden. Sisäänpääsy pidätysselleihin olisi naurettavan yksinkertaista. Koska heitä tosiaan oli kaksi, joista toinen käytännössä näkymätön, ulospääsykään tuskin tuottaisi ongelmia, jos saridiaani vain uskaltaisi luottaa häneen.

Lea katseli katupojan eksyneenoloista ilmettä, ja oli vähällä kaapata tämän tiukkaan rutistukseen kiljuen samalla 'awww'. Vaikka toinen ei ollutkaan mikään silmäämiellyttävin tapaus, saridiaanista tämän kova ulkokuori ja siitä nyt esille päässyt hämmentyneisyys oli jotain käsittämättömän suloista.

"Mitä, olenko noin hyvännäköinen?" Lea pyörähti muutaman kerran ympäri, vaikkakin sävähteli yhä kipeää jalkapohjaansa. Sitten hän päätyi katselemaan Psycheä suu mutrussa.
"Muuten, tuli tässä mieleen. Silmäni taitavat vielä kaivata naamiointia?" Lea virnisti, ja muutti iiriksensä mustiksi ettei hänen vaakasuoria viirupupillejaan voisi huomata.

"Hyvä on, ihan miten tahdot." Hän seurasi hiljaisena kun poika asetteli itsensä kankaan alle ja katosi näkyvistä. Tarvittaisiin todella tarkat silmät huomaamaan hieman suttuisemmat rajakohdat, joissa kangas muuttui oikeaksi maisemaksi.
"Uhkapeleistä? Minä pidän kaikesta jännittävästä!" Lea hymyili kuin aikoisi halkaista naamansa kahtia, mutta tuhahti turhautuneena. Tuntui tyhmältä pidätellä niitä väripurskahduksia jotka yleensä väikkyivät hänen hiuksissaan, mutta minkä sille mahtoi kun tilanne vaati.
Hän kuunteli Psychen selostusta, ja ymmärrys valaisi hänen kasvojaan.
"Eli me jättäydymme kiinniotettaviksi, nappaamme amulettini takaisin ja karkaamme? Sopii!" Lea läiskäytti toisen kätensä toverillisesti pojan hartialle, ja hymyili itsevarmasti.
"Eiköhän aloiteta! Näytä mallia, maestro!" Huudahdus oli melko sattumanvarainen ja kuulosti liian kevyeltä tilanteeseen, mutta Lea ei siitä välittänyt, vaan oli innoissaan koska otti tämänkin asian seikkailuna, kuten hän useimmat tilanteet elämässään tapasi.

Psyche korskahti miltei ylenkatseellisesti ja loi merkitsevän silmäyksen Lean miehekkääseen olemukseen, eritoten jotakuinkin kireää toppia muistuttavaan väriläikkään. Hän ei ollut lainkaan varma, että tämä olisi herättänyt yhtään mekkoa vähempää mielikuvia kieroutuneista pukeutusmistaipumuksista. Kuitenkin, sensijaan että olisi sanonut jotain pisteliästä, poika kohautti olkiaan, samaa mieltä siitä, että vaakaviirupupilit olivat tosiaan hieman turhan tunnistettava piirre täälläpäin. Hänestä oli tietyssä määrin häiritsevää katsella noin helppoa ja vaivatonta itsensä naamiointia. Miten hän tästä eteenpäin voisi rauhoittua missään, kun kuka tahansa vastaantulijoista voisikin olla tuttu, ilman että hän edes huomaisi sitä? Olisiko sillä edes väliä? Eihän saridiaani tiennyt hänestä mitään kovin tärkeää. Vielä.
Psie tuhahti, lähinnä itselleen, ja laskosti erikoisen kankaan käsivarsilleen. Hyvin hitaasti hänen suupielensä kaartuivat kapeaan, jokseenkin ilkikuriseen virnistykseen.
"Emme me."
Hän tarkkaili miltei huomaamattomasti hymyillen saridiaanin kasvoja, mutta ennenkuin ehti jatkaa, olkapäälle laskeutunut - läiskähtänyt, oikeastaan - käsi laukaisi jonkinlaisen pakene-tai-taistele-refleksin ja säpsähtäen hän huitaisi vieraan käden pois, kavahtaen hieman kauemmas. Rykäisten pentu pakotti itsensä rauhoittumaan ja jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Sinä. Annamme niiden pidättää sinut, minä livahdan sisälle teidän kyljessänne tämän alla. Selvitämme missä amulettisi on, katsomme parhaan tavan saada se takaisin, kun saamme, liukenemme."
Näin alustavasti. Psyche oli kaikkina elinvuosinaan oppinut, että suunnitelmilla oli tapana muuttua, sitä varmemmin, mitä useampia epävarmuustekijöitä mukana oli. Tällä kertaa ainakin kolme; virkavalta, amuletin sijainti ja sellitoverit. Ehkä myös Lea, poika ei ollut vielä aivan varma.
Hän pyöräytti silmiään. Aikoiko saridiaani koskaan oppia asettamaan asioille niiden vaatimaa painoarvoa? Ei tämä ollut mikään temppurata tai seikkailupeli!
"...haluatko potkaista virkavaltaa pohkeeseen, hoiperrella humalassa vai nukkua aseman portailla?"
Hän kysyi sitten, kuulostaen vain hitusen huvittuneelta. Arkipäivisin rikkeen ei tarvinut olla iso, sillä partiomiehet olivat usein niin kyllästyneitä, että veivät selliin kaduille syljeskelijätkin. Psielle yleensä riitti pelkkä hengittäminen.
Hän viittoi Lean mukaansa ja lähti sitten sujuvasti kattoja pitkin suunnistamaan kohti asemarakennusta. Matka ei ollut pitkä.
Kaduilla ei juurikaan liikkunut ihmisiä, ei ainakaan ruuhkaksi asti. Nopealla tarkastelulla pojan onnistui paikantaa kolme vartiaa, mutta tajusi sitten, ettei ollut pysähtynyt katsomaan kuka heistä oli Lean amuletin ottanut.
"...toivottavasti muistat kasvot. Kun olet valmis, antaa mennä."
Hän kietoi omituisen kankaan ympärilleen - heti kun oli pyydystänyt häntänsä käteensä - ja pudottautui alas katutasoon.
Eikä hänen pulssinsa ollut vielä edes noussut.

Lea jäi tuijottamaan yllättyneenä kun Psyche huitaisi hänen kätensä pois, ja ravisteli sitä saadakseen iskusta syntyneen kihelmöinnin katoamaan. Kipurefleksin, eli katoamisen estäminen oli turhauttavaa, mutta saridiaani ei halunnut tehdä sitä ettei sitten vahingossa kadonnut kun jättäytyi pidätettäväksi.
Hän ei kuitenkaan huomauttanut mitään katupojalle, arvaten että tämä oli vain tottunut elämään vaaran keskellä.
Lea kuitenkin mutristi suutaan kun takkuinen pyöräytti silmiään.
"Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa etten voi käydä keheenkään käsiksi?" Hän pyöräytti omia silmiään, kumpaakin eri suuntiin ihan vain kiusakseen. Psyche reagoi mukavasti, ei tietystikään juuri yhtään mutta kuitenkin, hänen kummallisuuksiinsa.

Saridiaani hyppelehti ketterästi pojan perässä, nyt mustat hiukset heilahdellen perässään. Laskeuduttuaan kadulle hän kuunteli toisen sanoja ja vain nyökkäsi, tuntien jännityksen kihelmöivän sisällään. Hän oli aina valmis seikkailulle.

Vaikka kukaan muu puoliautiolla kadulla ei enää nähnyt katupoikaa, Lea pystyi yhä erottamaan tämän sijainnin. Mekkokangashan oli hänen omista hiuksistaan, ja yhä omistajaansa yhteydessä, ja tämä piti sen sulautumassa.
Mustiksi muutetu silmät tarkaikkailivat kadulla kulkevia vartijoita, pakotettuna katsomaan yhteen kohtaan kerrallaan. Se tuntui tuskallisen epäkäytännölliseltä, mutta Lea sieti sen.
Sitten hän näki lyhyiksi kynityt maantienharmaat hiukset ja kasvot, joissa oleva arpi oli vetänyt suun ikuisesti vinoon virneeseen. Saridiaani kirahti, ja tämän pyöreät kasvot vääntyivät vihaiseen irveeseen. Hän naksautti rystysiään, ja harppoi kiivain askelin vartijan luokse, naputtaen tätä olkapäälle. Samalla hän näki amulettinsa nahkaisen remmin pilkistävän tämän virkatakin taskusta.
Jos neiti (tällä hetkellä herra) olisi voinut, vartija makaisi kolkattuna maassa ja hän olisi puolivälissä seinää kohti kattoa sen sijaan kuin katselisi tämän tympeän vihaista ilmettä miehen kääntyessä ympäri katsomaan, kuka oli kehdannut häntä häiritä.
"Mitä asiaa?"

Äänensävystä päätellen Lea oli jo puolivälissä matkaa putkaan, mutta hän oli jo ehtinyt raivostua omaisuutensa viejälle, ja kakaisi suuren räkäklimpin suuhunsa, sylkäisten sen sitten tappavan tarkasti vartijan harmaisiin silmiin.
Joku ohikulkija pysähtyi tuijottamaan mustatukkaista nuorukaista joka oli vain meennyt ja kerjännyt verta nenästään. Tämä sivustakatsoja saattoi myös ihmetellä, eikö uhmakkaasti käsiään lantiollaan pitävä poika tuntenut minkäänlaista pelkoa tai kunnioitusta virkavaltaa kohtaan.

"Senkin paskiainen!" Vartija huusi raivoissaan, pyyhkien sylkeä pois naamaltaan ja mäjäyttäen Leaa lujasti kasvoille. Saridiaani puristi hampaansa yhteen ettei välkähtäisi näkyvistä, ja kihisi vihaisena ja tyytyväisenä.
Siitäs sait!

Sitten hänet raahattiin kolkkoon asemarakennukseen ja saastaiseen selliin. Hän oli siellä yksin, mikä oli sinänsä yllätys, ottaen huomioon virkavallan pidätysinnon.
Lea venytteli käsiään, tuhahdellen äkäisesti.
"Ooh, tahtoisin niiiiiin tehdä hänestä maantiedettä."

Psychen teki mieli tuhahtaa ja huomauttaa, että oli kyllä kuullut ensimmäiselläkin kerralla, kiitos vain, eikä sitäpaitsi tarkoittanut kaikkea sanomaansa kirjaimellisesti. Hän ei huomauttanut, mutta pohti kyllä hiljaa itsekseen kuinka kirjaimellisesti Lea sen tarkoitti, kun sanoi ettei voinut käydä kehenkään käsiksi.
Ehkä tuosta silmien pyörittelystäkin sietäisi huomauttaa. Se oli varsin hämäävää.
Psie ravisti päätään ja muistutti itselleen, ettei silläkään ollut väliä, sillä kun tämä olisi ohi, saridiaani kävelisi tyytyväisenä matkoihinsa kallisarvoisen amulettinsa kanssa ja muistaisi katupennun ehkä korkeintaan kaivaessaan kirppuja hiuksistaan.
Leasta puheenollen. Tuon raivokkaan irveen kanssa tuon kasvot näyttivät aivain vierailta, itseasiassa koko olemus näytti muuttuneen - eikä vain ulkoisesti. Psie hiippaili varovaisen äänettömästi, mutta vikkelästi pitkin seinänvierustojen varjoja - sekä vanhasta tottumuksesta, että välttääkseen itse luomasta varjoa, aurinkohan ei paistanut hänen lävitseen.
Pienen hetken hän luuli, että Lea kaikesta sanomastaan huolimatta aikoisi muotoilla karskinnäköisen vartijan nenän uudelleen - muutos olisi luultavasti ollut vain parempaan päin. Ei tietenkään, sääli sinänsä, mutta siitä huolimatta Psyche oli tyytyväinen, ettei häntä juuri sillä hetkellä voitu nähdä, sillä kasvoilleen leviävälle riemastuneelle virneelle hän ei mahtanut mitään.
Selkänsä takana poika risti sormensa ja puri kevyesti huultaan, värähtäen vain aavistuksen myötätunnosta, kun viranomaisen parkkiintunut käsi mäjähti vasten Lean kasvoja. Jos nuo katujen kauhut eivät muuta osanneet, niin lyödä ja huutaa. Kovaa.
Androgyyni saridiaani näytti kuitenkin olevan enemmän kuin vähemmän kunnossa, joten varovaisin askelin Psie lähti pidätetyn ja pidättäjän perään, pitäen välimatkan niin lyhyenä, että käytännössä käveli näiden vieressä. Hetken hän harkitsi jopa virkavallan vakavamielistä kampittamista, mutta päätteli sitten, ettei - Lean turvallisuudenkin kannalta - ollut järkevää ärsyttää juuri tätä kyseenalaista miestä enenpää.

Asemarakennus itsessään ei ollut järin suuri, mutta sen kolho ja parhaimmillaankin vaatimaton sisustus saivat sen vaikuttamaan lohduttoman isolta ja yksinäiseltä. Ja juuri sitä se olikin.
Psyche livahti kaksikon jäjessä sisään, ennenkuin pääovi ehti sulkeutua, mutta jättäytyi sitten jonkin verran jälkeen. Näillä käytävillä kaikui, ja vaikka hän olikin paljain jaloin, kannatti riskit aina minimoida. Poika tiesi jo ennalta missä pidätyssellit olivat, joten sen sijaan, että olisi peesaillut Leaa sinne, hän juoksi pitkin toista käytävää kohti toimistokoppeja, siinä toivossa, että löytäisi sieltä ylimääräiset avaimet.
Sellaista tuuriahan hänellä ei ollut, mutta kun hän sitten oli jo päättänyt tyytyä hitaaseen ja epävarmaan tiirikointiin ja taivalsi takaisin kohti sellejä, silmäänsyjletty vartiankuvatus lähestulkoon törmäsi vastaan ja pyyhälsi koppiinsa. Hetken epäröityään Psie meni perässä, yhytti avainnipun pöydänkulmalta ja sujautti sen vikkelästi kankaan alle, ennenkuin pinkaisi niin nopeasti kuin suinkin uskalsi kohti sellejä.
Lean sadattelu kuului hyvän matkaa käytävässä ja Psie virnisti itsekseen, edelleen kun kukaan ei ollut näkemässä.
"Sinulla oli hyvä tilaisuus."
Hän huomautti huvittuneesti sovitellessaan avaimia yksitellen lukkoon, ennenkuin neljännellä yrittämällä löysi yhteensopivan. Lukko avautui päästämättä muuta kuin pienen naksahduksen.
"Eipä sitten hukata aikaa. Minun täytyi napata nämä sen nenän alta, ja nämä ovat luonnostaan epäileväistä sakkia."
Poika vilkaisi ympärilleen, eikä riisunut kangasta yltään - hän oli jo arvannut, että Lea kuitenkin tiesi missä hän oli.
"Toimistokopit ovat itäsiivessä, mutta luulen, että amulettiasi kannattaa etsiä toiselta puolen taloa, vartijoiden lepohuoneesta. Pidättäjäsi saattaa ehkä haluta pestä kasvonsa, ja kenties kupin kahvia."
Psie tiesi kuulostavansa huvittuneemmalta kuin olisi halunnut, mutta päätti antaa asian olla. Varovaisen päättäväisesti hän lähti askeltamaan kohti länsisiipeä, pysähtyen aina kulmassa kuuntelemaan. Ja kolmannen kulman jälkeen hän kuuli sen.
Viheltelyä.

Lea hyppeli paikallaan viileässä sellissä, tuntien ruumiinlämpönsä putoavan pikkuhiljaa. Hän seurasi yhä kirosanoja sihisten ilmassa näkyvää pikkuruista suttua, joka ilmaisi katupojan olevan tulossa. Hän näki tyhjästä ilmestyvät avaimet, ja hyppäsi nopeasti ulos kun ovi vihdoinkin avautui.
”Eikä ollut. Tarvitsen siihen korkean pudotuksen.” Saridiaani tyytyi nopeaan kuittaukseen, vaikkakin arveli ettei Psyche ymmärtänyt vastausta.

Idea oli siinä, että vaikka väkivaltainen kosketus toiseen olentoon oli kielletty, kevyt tönäisy jyrkänteen reunan yli oli vielä aivan sallittavissa. Sääntöä piti vain osata soveltaa.

Lea nyökkäsi pojan sanoille, katsoen sitä kohtaa seinässä jonka edessä tiesi tämän seisovan.
”Toivottavasti se paskiainen on ottanut sen pois taskustaan.”
Tämän lähtiessä matkaan hän seurasi perässä, sulauttaen itsensäkin niin näkymättömäksi kuin pystyi.
Hän jähmettyi täysin kuullessaan viheltelyn edestäpäin. Joku oli tulossa heitä kohti, ja Lea loikkasi seinälle, kivuten roikkumaan katosta. Nyt häneen ei voinut törmätä, ja näkymättömyys hoitaisi loput. Hän kuitenkin muisti, ettei katupoika kivunnut yhtä sulavasti kuin hän.

Mihinkään pelastustoimenpiteisiin ei kuitenkaan ollut aikaa, kun vartija, ei se joka oli vienyt amuletin, käveli vihellellen hänen altaan. Lea pidätti hengitystään ettei vain pitäisi pienintäkään ääntä, ja yritti vilkuilla Psychen olinpaikan selville.
Vartijan poistuttua näköpiiristä Lea pudottautui alas.
”Psyche? Mihin sinä katosit?” Lea pyörähti pari kertaa ympäri, yhä silmien tavoittamattomissa, ja ihmetteli miten ei vain huomannut sitä kankaan aiheuttamaa värettä ilmassa.

Jos oli luonnostaan tarkkasilmäinen, saattoi ilmassa leijuvien avainten havaita pysähtyvän aivan pieneksi hetkeksi, kun Psyche harkitsi halusiko kysyä mitä Lea oikein mahtoi tarkoittaa. Hän päätti sitten, ettei halunnut ja että saridiaani ilmeisesti oli kirjaimellinen sanoessaan ettei voinut käydä kehenkään käsiksi. Kevyesti hymähtäen poika piilotti avaimetkin miltei näkymättömän kankaan alle, puristaen niitä tiukasti kädessään, ettei kilinä ainakaan ilmiantaisi heitä.
Oli kyllä myönnettävä, että Leasta olisi oikeassa tilanteessa kehittynyt mitä taitavin salainen agentti. Jos Psie ei olisi tiennyt ja jos hän ei olisi ollut suorastaan vainoharhainen jokaisen askelen, naksahduksen ja muun pienenkin äänen ja liikkeen silmäkulmassa suhteen, olisi hänkin voinut vannoa olevansa yksin.
"...jos ei ole, viemme vaikka taskunkin."
Hän tokaisi kuivakasti, viitsimättä edes yrittää olla hauska. Suoraan sanottuna hänellä ei ollut aavistustakaan mitä heidän kannattaisi jatkossa tehdä, mutta onneksi improvisointi oli yksi hänen vahvuuksistaan.
Sellaista tarvittiinkin pikaisesti, sillä käytävässä kaikuva viheltely sai nopeasti seurakseen askelet, eikä enää jäänyt pienintäkään epäselvyyttä, etteikö joku ollut tulossa heitä kohti. Kattoon kiipeäminen kävi ensimmäisenä katupennunkin mielessä, mutta seinät olivat liian sileät, eikä hän sitäpaitsi olisi välttämättä pystynyt pitämään kangasta yllään katosta roikkuen.
Hän ei ehtinyt tarkistaa Lean sijaintia, mutta arveli tuon kyllä huolehtivan itsestään. Sukkelasti poika syöksähti eteenpäin ja melkein sukelsi lattian rajassa sijaitsevaan tuuletinaukkoon. Kun nyt oli puhetta niistä salaisista agenteistakin. Heh, ilmastointikanava. Jos Psyche olisi ollut vitsikästä tyyppiä, hän olisi saattanut pitää tilannetta jopa hauskana. Mutta ei hän ollut, eikä pitänyt.
Hyvin varovasti ja niin äänettömästi kuin kykeni, poika ryömi eteenpäin ahtaassa tunnelissa - kun ei taaksepäinkään oikein päässyt peruuttamaan. Hän kuuli viheltelyn ohittavan itsensä ja tuli yllättävän pian toiselle aukolle, joka sattui sijaitsemaan käytävän päässä, mukavasti risteyksessä.
Hän kuuli Lean huhuilun ja vilkaisi ympärilleen. Ei ketään. Ei tietenkään.
"...täällä."
Poika vastasi hiljaisella äänellä, kun oli tarpeeksi vakuuttunut, että se oli turvallista. Hän pohti suuntaa vain hetken, mutta varmisti nopeasti, että Lea oli löytänyt hänet, ennenkuin jatkoi matkaa. Sen hän teki esittämällä täysin merkityksettömän kysymyksen.
"...kaikki ok?"
Ja hän vihasi itseään sen vuoksi. Tosin olisi vihannut vielä enemmän, jos olisi mennyt sanomaan 'en erota sinua, missä mahdatkaan olla?' joten olihan tämä hieman parempi.
Lepohuoneen löytäminen ei ottanut turhan kauaa, rakennus oli loppujenlopuksi melko pieni. Käytävä oli suurimmaksi osaksi pimeä, mutta pienessä huoneessa valot olivat päällä ja kahvin tuoksu erottui suljetun ovenkin lävitse.
"...suljettu."
Psie totesi varsin älykkäästi, mutta pettyneenä. Hän painoi korvansa ovea vasten, muttei kuullut juurikaan mitään. Pahus, miten he nyt voisivat varmistua siitä oliko huoneessa ketään, ennenkuin törmäisivät sisään.
"Ehkä voisit kiivetä ulkoseinää pitkin ja katsoa onko huoneeseen yhtään ikkunaa."
Hän ehdotti sitten vaimeasti, sättien itseään siitä, että teki asian vaikeammaksi kuin sen tarvitsikaan olla. Hänellähän oli 'salainen agentti' matkassaan.

Lea pyöri vielä hetken ympäri, ennen kuin kuuli katupojan hiljaisen vastauksen, ja huokaisi helpottuneena, melkein räpsähtäen takaisin näkyväksi. Hän hypähteli käytävän päähän, paikantaen kankaan aiheuttaman väreen kohtuullisen helposti nyt kun oli saanut jo jonkinlaisen käsityksen toisen olinpaikasta äänen perusteella.
"OK!!" Se oli hiljaisin huudahdus, jonka neitok... saridiaani oli ikinä päästänyt, ja hän kihersi kiemurrellen jännityksestä, näyttäen näkymätöntä peukkuaan Psychelle. Hän lähti seuraamaan tätä ponnahtelevin, mutta äänettömin askelin, hymyillen niin että poskia särki.
Hän todellakin tiesi, että tilanne oli vakava, mutta seikkailun tuntu sai hänet auttamattoman innostuneeksi, vielä pahemmin kuin esiintyminen. Kaiken lisäksi hän oli huomaavinaan ristiverisen käyttäytymisessä häntä kohtaan pieniä muutoksia, päätellen tästä heti tapansa mukaan että tämä tuttavuus päätyisi todennäköisemmin ystävyyteen kuin päällekarkaukseen ja Lean syöksähtämiseen pakoon.

Pimeään käytävään loisti valokaistale suljetun oven takaa, ja voimakas kahvintuoksu poltti saridiaanin nenässä.
"Okei, avaan oven sinulle jos siellä ei ole ketään." Lea otti asennon, ja pyyhkäisi kättään otsallaan kuin tervehtien, mikä oli tietysti turha ele koska Psyche ei sitä nähnyt, ja pinkaisi äänettömästi takaisinpäin käytävällä, saapuen heidän aiemmin ohittamalleen raollaan olevalle ikkunalle. Hän avasi sen, värähtäen kylmää ilmavirtaa, ja luikahti ulos sulkien sen osittain perässään.
Kämmenet ja jalkapohjat painuivat melko sileää seinää vasten tarttuen siihen ja sormet ja varpaat etsivät hienoisimmatkin ulkonemat pitäen Lean kiinni, ja hän kipusi vaakasuoraan kulman ohi, kunnes saapui valaistulle ikkunalle. Hän pudottautui roikkumaan ikkunalaudasta, ja kurkisti varovasti sisään.
Nuhjuiset sohvat ja sotkuinen pöytä sekä hellalla odottava kahvipannu olivat yhdessä huoneen sisustuksen tärkeimmät elementit. Enemmän vihreäsilmäistä kiinnosti kuitenkin se luihu vartija, jonka nousi ylös ja lasketti kuppinsa pöydälle, kävellen kohti ovea. Taskusta riippui ulos hänen amulettinsa nauha, ja saridiaani tunsi kiukun kuohahtavan sisällään.
Sitten hän tajusi miehen olevan avaamassa ovea, ja Psychen olevan sen ulkopuolella. Katupoikaa pitäisi saada varoitettua, mutta miten? Ristien varpaansa koska sormilla oli muuta tekemistä Lea keskittyi ja pisti mekkokankaansa räpsähtämään kolme kertaa punaisena, rukoillen ettei käytävässä ollut ketään, ja että poika tajuaisi hypätä äkkiä jonnekin pois tieltä.
Ovi avautui, ja kolahti kiinni vartijan perässä, ja Lea jäi odottamaan henkeään pidätellen alkaisiko kohta hirveä huutaminen.

Psyche nyökkäsi vahvistukseksi Lealle, vaikka tämä pieni ja miltei huomaamaton ele meni yhtä luultavasti ohi saridiaanilta, kuin tuon tervehdys oli juuri mennyt katupojalta, joka parhaillaan seurasi tarkasti sitä aavistuksenomaista värettä ilmassa, jonka arveli rikostoverinsa loittonevaksi seläksi.
Samassa hän tunsi itsensä kokolailla typeräksi. Olkoonkin, että käytännössä näkymättömäksi tekevän kankaan alla, tässä hän seisoi, ypöyksin kalsealla, jumalanhylkäämällä aseman käytävällä. Eikä hän kaiken tänään näkemänsä jälkeen tippaakaan hämmästyisi, vaikka Lea saisi viheltämällä mekkokankaansa kasvattamaan jalat ja palaamaan mestarinsa luokse. Itseensä, ja omaan parantumattomaan sinisilmäisyyteensä ärtyneenä Psie kyyristyi pieneksi mytyksi seinän viereen, tuijottaen ovea kuin yrittäisi saada sen räjähtämään atomeiksi, samalla kun hänen hyvä minänsä riiteli pahan minän kanssa häiritsevän päätä jomottavasti.
Ei olisi liian myöhäistä pinkaista mahanalus jalkoja täyteen ja livahtaa ulkomaailmaan, vielä kun tilanne oli rauhallinen. Kiitollisuudenvelka ja kaikkea sitä, mutta kyllä oma nahka ennen typeriä amuletteja. Onnenkalut ovat huuhaata, itsetunnon ja luottosuhteiden korvikkeita. Ehkäpä Lealla ei ollut edes aikomusta hankkia rihkamaansa takaisin. Ehkä sitä ei ollut edes olemassa, ja tämä oli kuin olikin jokin - huolestuttavan pitkälle kehitelty - yritys pilailla hänen surkeutensa kustannuksella.
Ihan hyvin hän voisi lähteä nyt, olla koskaan edes ajattelematta koko saridiaania ja...ja vihata itseään petturuudesta hamaan hautaan saakka. Niinpä.
Varovaisuudesta huolimatta Psie tuhahti, ja oli tukehtua omaan sylkeensä, kun mekkokangas yllättäen räpsähti näkyväksi, itseasiassa kolme kertaa.
Katupennulla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä moinen tarkoitti - eihän kangas voinut lukea ajatuksia ja tulla vihaiseksi? - mutta tätä tahtia joku vielä huomaisi hänet siinä kyykkimässä.
Pois, pakoon, piiloon. Pois, pakoon, piiloon.
"Hei!"
Psyche puri miltei kielensä poikki. Hyvin hyvin varovasti hän käänsi päätään, todeten kauhukseen, että se ikävän näköinen vartija seisoi suoraan hänen edessään ja tuijotti jotain, mikä lähemmässä tarkastelussa osoittautui pojan omaksi hännäksi. Hiisi vieköön, missä vaiheessa hän oli päästänyt sen irti?
"Minähän taidankin tuntea sinut! Ja---nyt heti takaisin tänne, saasta!"
Pojan täytyi pohtia, siinä lähes täyttä vauhtia pinkoessaa, milloinkohan ne aikoivat oppia, ettei hyödyttänyt huudella 'pysähdy!' ja 'tule tänne!' kun kukaan ei kuitenkaan koskaan pysähtynyt tai tullut. Juostessaan riisui kankaan yltään, sekä nähdäkseen paremmin, että välttyäkseen kompastumasta siihen vahingossa.
"...huonostakin ideasta olisi nyt apua."
Hän mutisi hampaidensa raosta kääntyessään kulmasta ja melkein törmätessään siihen toiseen asemalla partioivaan vartiaan.
"...hiisi."

Lea oli pudota kun kuuli sisältä äkäisen huudahduksen. Huutoja tuli lisää, ja hän tajusi että jotenkin katupoika oli tullut huomatuksi. Epäröimättä hetkeäkään hän tönäisi tämänkin raollaan olevan ikkunan auki, ja kampesi itsensä sisään ähisten hieman. Viileys oli alkanut pikkuhiljaa kohmettaa hänen jäseniään, mutta sisälle päästyään tunne katosi, ja Lea juoksi käytävälle juuri parahiksi huomatakseen vartijan olevan juuri saavuttamasta katupoikaa, jonka eteen oli pysähtynyt toinen, ehkäpä jopa vielä äkäisemmän näköinen.
Hän vain vetäisi syvään henkeä ennen kuin juoksi hirveää kyytiä heittäytyen sitten liukuun, joka hiersi hänen kylkensä ilkeästi verille, ja tömähti vartijan jalkoihin takaapäin, saaden tämän rojahtamaan äänekkäästi kiroillen maahan. Kiroilu kuitenkin katkesi pään osuessa räsähtävän äänen saattelemana maahan.
Lea pomppasi ylös, ja syöksähti sieppaamaan amulettinsa pökertyneen vartijan taskusta. Näytti kuin se olisi noussut leijumaan, ja alkanut pyöriä vinhasti ympäri.

Niin, suora väkivaltainen kosketus oli ankarasti kiellettyä. Äskeinen kampittaminenkin merkitsisi tolkuttoman pitkää hyvittämisjaksoa, joka saridiaanin olisi pakko tehdä jos haluaisi saada mielenrauhan. Mutta metallinen amuletti, onnentuomisen lisäksi, oli kohtuullisen raskas ja siinä oli paljon teräviä kulmia. Ja Psyche selvästi tarvitsi apua, sillä toinen vartija oli valmiina käymään väkivaltaiseksi.
Tarkoitus hyvittää keinot!

Lea hyppäsi seinälle yhä amulettia pyörittäen, ja eteni roikkumaan katosta ylettääkseen vartijan päähän. Tämän luo päästyään hän napsautti pari häijyä iskua tämän päälaelle, vetäen huomion pois katupojasta näkymättömään vastustajaan.
"Juokse!" Kehotus oli varmaan tarpeeton, Lea tiesi että poika osasi juosta karkuun. Hän hymyili, mutta hymy hyytyi kun vartija sai otteen hänen näkymättömistä hiuksistaan ja repäisi saridiaanin maahan. Mätkähdys ja pieni 'auts' antoivat tälle mahdollisuuden määrittää tippuneen sijainnin ja iskeä jalkansa tämän selän päälle. Siinä Lea sitten kiroili ja rimpuili, kuitenkaan irti pääsemättä. Hän ei kuitenkaan huutanut Psycheä apuun, sillä ei tahtonut saattaa tätä vaaraan, mutta toivoi kovasti että pennulla oli oikeasti niin vahva kunniantunto ettei tämä jättäisi neidontapaista pulaan.

Psyche oli melkein jopa tunnettu kyvystään ajatella nopeasti, mutta huolimatta siitä kuinka terävästi aivojaan käyttää, voi elämässä toisinaan tulla vastaan tilanteita, joissa murskaava ylivoima kertakaikkiaan sijoittuu kädenväännössä korkeammalle.
Ja mitä ilmeisimmin näin oli juuri käynyt.
Poika pälyili hätäisesti ympärilleen, mutta kapealla käytävällä kahden riskirakenteisen miehen piirittämänä ei toimintamahdollisuuksia jäänyt mitenkään runsaasti. Vaati itseasiassa jo melkoista ketteryyttä ja ripauksen hyvää tuuriakin olla jäämättä ilman mitään näkyvää syytä kaatuvan vartijanruhon alle. Vasta kun mystinen amuletti nousi kieppuen ilmaan, tajusi pentu mikä hänet oli pelastanut.
Lea oli tullut takaisin ja käynyt vartijankorston kimppuun, vaikka oli jo monesti ehtinyt sanoa, ettei sellaista voinut tehdä. Psie ei voinut edes väittää ymmärtävänsä, mutta yhtäkaikki oli sangen kiitollinen, lopun ajattelusta voisi hoitaa sitten myöhemmin, hieman hapekkaammassa ilmanalassa.
Ja vielä enemmän kuin melkein oli tunnettu nopeasta ajattelustaan, Psie oli kuuluisa ketteristä kintuistaan, etenkin äkäisten viranomaisten näykkiessä kantapäitä. Hän juoksi jo, ennenkuin oli sitä ehtinyt edes tajuta, väisti näppärästi vielä pystyssä huitovan vartijan ja viiletti sitten tasaisen hyvää vauhtia pitkin käytävää. Luultavasti hän olisi jatkanut samaa tahtia ulos ja vielä muutaman korttelin verran laitakaupungille päin, ellei hänen jokseeltikin hyvä kuulonsa olisi kaiken hälyn seasta poiminut vaimeaa älähdystä.
Jälleen kerran, ennenkuin aivot olivat ehtineet mukaan, olivat pennun kintut jo lakanneet kipittämästä, ja tämä oli kääntynyt katsomaan taakseen. Hän vilkaisi menosuuntaansa, kohti ovea ja sitten taas Leaa - jota ei oikeastaan edes nähnyt - ja vartijaa.
Eipä se oikeastaan edes miettimistä vaatinut, tietenkään hänen kunniansa ei sallisi jättää pulaan henkilöä, joka oli pulassa vain koska oli pelastanut hänet siitä.
"Täällä minä olen!"
Hän huusi vartijalle, jolla ei ilmeisesti ollut aavistustakaan mikä hänen jalkansa alla oli, mutta että se jokatapauksessa oli juuri saamaisillaan elämänsä selkäsaunan virkavallan pahoinpitelystä.
Tuskin tuo korsto viitsisi lähteä hölkkäämään yhden katupojan perään, kun toveri oli maassa ja käsissä - tai jaloissa - oli jo yksi vanki.
"Ehkä haluat nostaa jalkasi ja astua tännepäin?"
Poika ehdotti matalalla äänellä, pimeässä itsestään hohtavien elohopeasilmien katse naulittuna tiiviisti vartijan ruskeisiin.
"Ehkäpä haluat tehdä sen nyt heti?"
Hän huomautti hieman vaativammin, astellen hitain askelin lähemmäs, keskittyen niin tiiviisti, ettei kyennyt näkemäänkään muuta, kuin parin ruskeita silmiä. Ja yhtä lailla hitaasti riski mies nosti jalkansa saridiaanin selältä ja astui eteenpäin.
"Hienoa. Ehkä nyt haluat nostaa omat kätesi..."
Askel. Myös mies otti askelen. Toinen ja Psyche nosti omat kätensä esimerkiksi. Selvästi hieman epäröiden poloinen vartija toimi samoin.
"...asettaa ne kaulallesi ja puristaa, kunnes lakkaat hengittämästä?"
Poika jatkoi tyynesti, katsellen miltei hymyillen, kun lasikatseinen mies vei kätensä kurkulleen ja puristi. Muutama hikipisara vierähti pojan otsalta alas, mutta hän ei päästänyt miehen katsetta omastaan, ennenkuin tuo horjahti hapenpuutteesta ja romahti maahan. Ei kukaan voinut itseään hengiltä kuristaa, sentään.
Psyche huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi otsaansa, sulkien väsyneet silmänsä vain hetkeksi.
"...saitko sen? Lähdetään pois täältä."

Lea vikisi hiljaa vartijan puristaessa häntä lattiaa kohti, ja yritti miettiä miten saada tämä nostamaan jalkansa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan keksiä mitään hyvin luovaa, sillä hän kuuli Psychen äänen.

Uskomatonta mutta totta, katupojan pyynnöstä vartija nosti jalkansa, ja Lea kierähti sivummalle, pujottaen amulettinsa turvaan kaulaansa ja kääntyen sitten katsomaan mitä ihmeellisintä näkyä.
Psychen silmät hohtivat, vaikkei mistään osunut niihin valoa. Vaikkei niiden voimaa oltu kohdistettu Leaan hän tunsi tietynlaisen tarpeen totella katupoikaa. Hän kuitenkin seurasi sitä kun vartija kuristi itsensä, ei hengiltä, mutta tajuttomaksi, ja poika huokaisi selvästi väsyneenä.
"Kiitos! Ja sain." Lea räpsähti näkyville, iho ja hiukset sitä sävyä jota ne olivat ennen naamiointia, ja hän nousi melko sulavalla loikalla seisaalleen. Hän hymyili kiitollisena ja hypähti muutaman kerran innoissaan.
"Tuo oli upeaa!"
Neitokaisesta olisi irronnut isompikin kehuryöppy, mutta hän tajusi ettei siihen ollut aikaa.
"Onhan sinulla mekkoni?" Samassa hän katosi jälleen näkyvistä, jättäen kuitenkin silmänsä hetkeksi entiselleen ennen kuin nekin vaihtoivat väriä likaisenharmaaksi, samaa sävyä kuin seinä hänen takanaan.

"Oikaistaisiinko?" Lea hyppelehti sille samalle ikkunalle, josta oli kiivennyt katsomaan lepohuoneeseen, ja hyppäsi jo kyykkyyn odottamaan ikkunalaudalle. Pudotus ei ollut siitä kauhean korkea, ja hän arveli Psychen selviävän siitä vaikka hyppäämälläkin jos ote ei kestänyt.
Saridiaanin kasvoihin palasi väri, ja hän hymyili katupojalle.
"Pääsethän tästä? En nimittäin aio jättää sinua kulkemaan yksin sisäkautta, ties vaikka siellä onkin joku." Hän puhui hiljaa, ja vilkuili oikealla silmällään maassa makaavia vartijoita, vahdaten pienintäkin merkkiä heräämisestä.

Psie astui tajuttoman vartijan yli Lean luo ja kuittasi kiitoksen nyökkäämällä hyväksyvästi. Tehtävä suoritettu ja niinpäinpois. Poika näykkäisi huultaan ja vaihtoi painonsa pikaisesti toiselta jalalta toiselle, hännänpää heilahdellen melkein kuin vaivaantuneesti.
"...itseasiassa minunhan pitäisi kiittää sinua."
Hän katsahti saridiaania silmiin, eikä osannut lainkaan päättää, minkälaisia sanoja toinen kuuntelisi mieluiten. Niinpä hän lyhyen kiemurtelun jälkeen päätyi tarjoamaan vain rehellisen hymyn ja tavallisen kiitoksen.
Tätä kesti vain hetken, ennenkuin pojan oli kertakaikkiaan käännettävä katseensa muualle, ennenkuin sortuisi virnistämään. Välinpitämättömyyttä tavoitellen hän hieraisi poskeaan ja mutisi jotain 'eihän tuo nyt mitään...' ja 'jos olisin täysiverinen...' tapaista, muttei aivan onnistunut peittämään äänestään pientä ylpeyttä.
Onneksi Lea oli täällä harhauttamassa ajatuksia.
Psyche vastasi kysymykseen kietoutumalla mainittuun mekkoon, pitäen tällä kertaa myös huolen, että häntäkin tuli piilotetuksi.
"Kuulosti melkein omalta idealtani."
Hän totesi melkein vitsailevasti, seuraten saridiaania ikkunalle. Vaikka siitä kulkeminen olisikin jotain ongelmia saattanut tuottaa, ei Psie olisi sitä tietenkään myöntänyt. Niinpä hän puuskahti vain 'tietysti pääsen' ennenkuin kipusi Lean perään - joskaan ei yhtä sujuvasti ja jopa hieman kömpelömmin kuin yleensä, sillä oli kieltämättä hieman väsynyt.
Ilmeisesti itsensä kuristanut vartija oli pikkuhiljaa palauttamassa happitasapainoaan, sillä hän örähti ja liikahti vaivalloisesti, kiristäen miettimisaikaa entisestään.
Katupoika ei edes viitsinyt yrittää seinäkiipeilyä, vaan hyppäsi pitkällä loikalla melkein ikkunan lähellä kasvavaan puuhun ja kipusi alas sen runkoa pitkin.
Miltei siinä samassa kajahti jostainpäin pihamaata voimakas koiran haukku ja Psie läimäytti otsaansa. Vahtikoiria? Täytyi myöntää, ettei hän ollut tiennyt niistä.
"...joko meidän taas täytyy juosta?"
Hän voihkaisi tympääntyneenä ja etsi katseellaan Leaa. Alueen aidalle oli jonkin matkaa, mutta sen ylitse olisi helppo kiivetä, jos he vain ehtisivät sinne raajat tallella.

Lea hymyili vastaukseksi kiitokselle, ja huomasi kehujensa vaikutuksen. Katupojan poskenhieraisu ja tietty välinpitämättömyys saivat tämän vaikuttamaan vanhemmalta kuin tämä olikaan, ja saridiaanista se vaikutti tyylikkäältä.

Itsensä kuristanut vartija örähti, kuin alkaen heräillä, ja Lea sulki ikkunan perässään, pudottautuen vauhdikkaasti alas seinää pitkin. Hän tumpsahti maahan ja ponnahti heti jaloilleen, korjaten samalla amulettinsa vyönsä alle turvaan. Se ei ollut osa häntä, kuten kangas, joten se oli heilunut näkyvillä koko tämän ajan.

Pihan toisesta päädystä alkoi kuulua hirveää räksytystä, ja Lea kirosi värikkäästi. Vahtikoirat olivat aivan kamalia saridiaanin mielestä.
"Eipähän ainakaan kunto pääse rapistumaan." Hän naurahti heleästi, ja säntäsi juoksemaan hirveää kyytiä kohti aitaa, kun rakennuksen kulman takaa ilmestyi iso, roteva ja kuolaava vahtikoira parin samanlaisen kanssa. Siinä vaiheessa neitokaista ei enää naurattanut yhtään, sensijaan hän pidätteli sisällään kovaäänistä kiljaisua, joka olisi helpottanut sillä hetkellä pelkästään nenänsä avulla tunkeutujia etsivien koirien hommaa.

Puolitoistametrinen aita lähestyi, ja Lea ponkaisi hurjaan hyppyyn, napaten sen yläreunasta kiinni käsillään ja kammeten itsensä voltintapaisella yli. Pari haukkuvaa lihaskimppua tömähti vasten aitaa, mutta onneksi hökötys piti ne sisäpuolella. Huokaisten helpotuksesta Lea pompahti muutaman askeleen poispäin, ja palautti itsensä näkyväksi, esiintyen taas mustatukkaisena poikana. Kadulla ei ollut ketään ihmettelemässä äkillistä ilmaantumista, ja hän halusi että Psyche löytää hänet.
Saridiaani hieroi käsivarsiaan, odotellen josko katupoika ilmaantuisi pian paikalle, vai pitäisikö hänen palata koirien keskelle.

Psyche oli väsynyt ja ärtyisä, eikä ilahtunut vähääkään kolmen villikarjun kokoisen koiran puuskuttaessa pienten höyryveturien lailla esiin nurkan takaa. Kukapa siinä tilanteessa olisikaan ilahtunut?
Huolimatta siitä, että pojan jalkoja särki jatkuva juokseminen, jännittäminen ja kovalla alustalla nukkuminen, hän pinkaisi taas vauhtiin. Mitä painoivat tulehtuneet pohjelihakset vaakakupissa, jos toinen vaihtoehto oli päätyä takanedustaljaksi koirankoppiin?
Valitettava tosiasia kuitenkin oli, että vaikka kivun vielä mahdollisesti saattoikin jättää huomiotta, eivät kaltoin kohdellut raajat kertakaikkiaan kyenneet repimään itsestään aivan sellaista vauhtia, joka olisi tarvittu ärhäkän koiralauman väsyksiinjuoksemiseen. Psie sattui olemaan tietoinen tästä, joten edes yrittämättä kohti aitaa, hän suuntasikin viiletyksensä kohti lähintä puuta, jonka oksat olivat sen verran matalalla, että siihen saattoi kiivetä tarpeeksi vikkelästi.
Melkein kaksi metriä ennen tukevaa runkoa katupentu jo malttamattomana irrotti jalkansa maasta ja loikkasi kiinni ensimmäiseen oksaan, johon yletti. Ja joka petti samantien hänen heppoisen painonsa alla.
Psie tajusi virheensä siinä samassa, kun hänen sormensa kietoutuivat liian ohuen oksan ympäri ja hän naksautti kieltään, tyytyväisenä siitä, ettei hänen äitinsä ollut kuulemassa, sillä pojan käyttämä ilmaus ei ollut erityisen kaunis. Seuraavassa sekunnissa hänen selkänsä osui tömähtäen maahan ja katkennut oksa oli likellä survoutua sisään vasemmasta sieraimesta, mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä räsäys oli kertonut vahtikoirille tasantarkkaan missä uhri oli ja vaikka kaksi niistä edelleen oli ilmeisesti päättänyt seurata Leaa - ehkäpä irtolaisen haju inhotti niitäkin? - kolmas oli harvinaisen älykkäästi irtautunut joukosta ja saavutti kohteensa kolmella pitkällä loikalla.
Viileää iltaa halkoi veret seisauttava rääkäisy, kun koira iski leukansa ainoaan kohtaan jonka saattoi nähdä - pojan pitkään häntään. Psie hyppäsi pystyyn kuin perseelle ammuttuna - melko kirjaimellisesti - ja yritti potkimalla ja nyrkein takomalla saada petoa irrottamaan otteensa, ennenkuin paniikissa, näköaisti kivun kyynelten sumentamana tempaisi vyöltään painavan helminauhan ja kuristi suuren koiran kuoliaaksi voimalla, jota ei ilman tätä adrenaliinihyökyä olisi voinut edes kuvitella omaavansa.
Edelleen samassa eläimellisessä paniikissa hän kiipesi ylös ja loikki valtavilla loikilla puusta puuhun, ennenkuin saavutti aidan ja silkka helpotus vei kaiken voiman pojan jaloista, ja tämä putosi naamalleen maahan, onneksi sille turvallisemmalle puolelle aitaa, hullunkurisesti osittain Lean kankaan peitossa, niin että näkyviin jäivät kasvojen lisäksi häntä, toinen jalka ja puolet oikeaa kättä. Hän hengitti raskaasti, eikä edes halunnut nostaa katsettaan eräästä erityisen viehättävästä voikukan varresta.
Hänen hännässään oli suuri karvaton, hieman verta tihkuva laikku.
"...hienoa. Niin kertakaikkisen hienoa."
Poika mutisi väsyneenkatkerasti, pamauttaen otsansa katukivetystä vasten osittain väsymyksestä, mutta lähinnä häpeästä.

Lea säpsähti niin voimakkaasti että loikkasi vahingossa puoli metriä ilmaan kuullessaan kammottavan rääkäisyn, ja oli jo hyppäämässä takaisin aidan toiselle puolelle auttamaan katupoikaa (jonka arvasi äänen omistajaksi) koirista huolimatta, mutta ei ehtinyt kun jo huomasi aitaa lähinnä olevasta puusta mätkähtävän kadulle aivan hänen viereensä vain osittain näkyvillä oleva Psyche.

Neitokainen veti terävästi henkeä nähdessään karvansa menettäneen, vertatihkuvan jäljen toisen
hännässä. Hän ei kuitenkaan jäänyt päivittelemään sitä, vaan nappasi mekkokankaansa pojan päältä, kiepauttaen sen takiksi itselleen, jolloin kangas palautui silmiäsärkevän värikkään kukkakuosiseksi. Olihan vain osittain näkyvissä oleva paljon epäilyttävämpi kuin kokonainen.
”Juuri niin, todella hienoa. Mutta nyt sinä lopetat tuon masentelemisen, ja me lähdemme pois täältä. Noiden tarvitsee vain avata portti niin ne koirat säntäävät uudestaan perään, ja ne saivat varmasti tarpeeksi hyvän vainun.” Hän tarttui – kokemuksen kanssa tarpeeksi hitaasti ettei saanut laukaistua katupojassa mitään pakenemisrefleksiä (ainakin toivon mukaan) – toista kädestä ja yritti vetää pystyyn.
”Minä olen majoittunut yhteen hylättyyn autiotaloon, ihan luvan kanssa kuules, ja siellä voidaan tehdä jotain hännällesikin.” Saridiaani oli yllättävän järkevällä päällä, sillä oli uhkarohkealla reissulla ehtinyt oppia ettei kannattanut jäädä toivomaan parasta. Psyche oli tietysti häntä paljon parempi tällaisissa jutuissa.

Psyche mutisi jotain, edelleen naama kiinni karheassa katukivessä, mutta sanoista olisi ollut mahdoton saada selvää, vaikka hän olisikin käyttänyt yleiskieltä äidinkielensä sijaan.
Kuitenkin, Lean sanoissa piili tietty annos brutaalia, puhtaaksiviljeltyä totuutta, joten vastentahtoisesti poika pakottautui kohottamaan leukaansa muutamalla millillä ja antoi sitten saridiaanin kiskoa itsensä pystyyn. Hetken hän seisoi siinä kevyesti vapisten, kuin olisi juuri unohtanut mitä oli tekemässä, ennenkuin käänsi päänsä pois ja tuskin raotti huuliaan puhuessaan;
"...voisitko...olla katsomatta minuun?"
Hän ehdotti sangen surkeasti, osaamatta päättää halusiko inhota enemmän fyysistä vai psyykkistä heikkouttaan. Lopulta hän päätti vain inhota molempia ja hieraisi otsaansa ärtyneenä, päätään pudistellen.
"...jos vain näyttäisit tietä?"
Parhaansa mukaan poika yritti suoristaa selkänsä ja kävellä horjumatta, pää pystyssä ja katse eteenpäin suunnattuna. Hylätty talo kuulosti melkein jonkinsorttiselta ansalta, eikä siksi varsinaisesti houkutellut katulasta, mutta toisaalta lähestulkoon mikä tahansa olisi juuri nyt kadunkulmaa parempi.
"...minähän sanoin, että hännät ovat aina tiellä."
Hän mutisi nyreänä, vilkaisten nopeasti olkansa yli ja irvistäen tahtomattaankin rumalle puremajäljelle ja sen ympäristössä harottaville karvoille. Mahtaisiko turkki kasvaa koskaan takaisin? Parasta saattoi toivoa, pahinta pelätä.
Onneksi hämärän aikaan kaduilla ei juuri liikkunut väkeä, muutamia kodittomia ja pari satunnaista ohikulkijaa, jotka väistivät toiselle puolelle katua jo hyvissä ajoin.

Lea pudisti päätään ja naksautti kieltään pari kertaa, sillä tavalla jolla ilmaistiin tiettyä paheksuntaa tai pettymystä. Katupoika oli todella surkeana. Edes saridiaani itse, joka mielsi itsensä tunnetuksi tunteidensa vuoristoratamaisuudesta, ei uskonut olleensa noin… allapäin ikinä. Hän käänsi kasvonsa pojan puoleen mutta pisti kummatkin silmänsä katsomaan äärimmilleen sivuilleen, jolloin hän ei tosissaan nähnyt toista. Humoristista elettä seurasi kunnollinen muualle katselu, vaikkakin Lea jäi kävelemään pojan viereen, toinen käsi tämän hartialla.

Hitaasti asemarakennus jäi taakse, ja se pieni, syrjäkadulla sijaitseva pikkutalo, jossa Lea asui sillä hetkellä, alkoi siintää edessä. Hän silitti Psychen olkapäätä, ja hymyili hassulla tavallaan, vaikkei tähän vieläkään katsonut.
”Se on silti hieno. Jäisit varmasti kaipaamaan jos menettäisit sen.”
Kohta kujan se kohta, jossa kiinninaulattu ovi oli, oli siinä heidän vieressään. Lea kohotti yhtä lautaa samalla kun polkaisi toisen alas, saaden ovettomaan aukkoon sopivan reiän läpikulkua varten.
”Tervetuloa. Seinät ovat tuulenpitävät eikä sinne sada sisään, ja tiedän kuka tämän omistaa ja että hän ei välitä jos oleskelenkin täällä. Katsos olin hänen poikansa syntymäpäiväjuhlilla esiintymässä.” Lea luikahti sisälle, ja odotti että Psychekin tuli perässä ennen kuin asetteli laudat takaisin paikoilleen. Sisällä ei ollut yhtään huonekaluja (mitä nyt rikkinäisiä romuja) mutta paljon pölyä. Lea avasi katossa olevan luukun ja veti alas tikkaat, joita pitkin hän sitten kipusi ullakolle, johon oli keräillyt vilttejä ja muuta tavaraa saadakseen asuinpaikasta siedettävämmän. No, eihän hän täällä kovin kauaa viipyisi, mutta järjestelyissä ei ollut ollut liikaa vaivaa.
”Mitä sille hännällesi tehdään?”

Jos Psyche olisi ollut vain hieman vähemmän kyyninen ja vannoutuneen katkeroitunut luonne, hän olisi saattanut virnistää Lean koomiselle eleelle väsymyksestään huolimatta. Silti, ilman ulkoista merkkiäkin, se kumma kyllä piristi poikaa hitusen ja sai tämän suorastaan unohtamaan tuntea vastenmielisyyttä olkapäällään lepäävää kättä kohtaan, jopa siinä määrin että hän loppujen lopuksi antautui toivottamaan tuen ja ohjauksen varsin tervetulleeksi. Elohopeat tarkkailivat ympäristöä vain syvälle juurtuneesta tottumuksesta, lähes alitajuisesti, niin että niiden omistaja tiesi koko ajan missä mentiin, vaikkei suuremmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Se oli luultavasti äidin peruja, Psie ei eksynyt koskaan. Tai melkein koskaan.
Tyytyväisenä pentu huomasi pian, että paikka jonka saridiaani oli majoitustarkoituksessa valinnut, oli kätevästi syrjässä ja mukavan huomiota herättämätön, vaikka olikin ilmeisen autio. Kuitenkin, enemmän kuin määränpäähänsä, poika kiinnitti huomiota Lean sormiin - pohtien vain pikaisesti pitäisikö toista varoittaa mahdollisista kirpuista - ja uskaltautui sitten vilkaisemaan kasvojakin, vain hämmentyäkseen ja yllättyäkseen. Kumpikaan noista häiritsevistä silmistä ei ollut kohdistunut edes hänen suunnalleen.
"...ehkäpä."
Hän myönsi hiljaa ja antoi tuon hassun hymyn tarttua hetkeksi, vaikkakaan ele ei hänen kasvoillaan ollut mitenkään vuoria siirtävä, ja muutenkin miltei huomaamaton.
"Kaipa minä olen jo tottunut siihen."
Kyseisen hännän pää nytkähti, kuin ihmetellen miksi siitä puhuttiin yht'äkkiä niin paljon, muttei jäänyt vaatimaan selitystä, kun rimpula poika mönki lautojen välistä sisälle pölyiseen rakennukseen. Hän aivasti, pyyhkäisi nenäänsä ja aivasti sitten uudestaan.
"...viehättävä."
Pojan ääni olisi saattanut olla sarkastinen, jos Psie olisi harrastanut sarkasmia. Sen sijaan hän seurasi katseellaan Leaa ja pakotti sitten jalkansa kipuamaan tikkaat toisen perässä ylös, jopa oikeasti suhteellisen viihtyisän oloiseen ullakkokamariin.
Saridiaanin ääni palautti jälleen pojan huomion vahingoittuneeseen viidenteen raajaan.
"...en oikein jaksaisi uskoa, että täälä on mitään desinfioivaa, mutta jos jotain sidetarpeita?"
Psyche ehdotti istahtaessaan lattialle seinän viereen nuolemaan haavaansa kuin katurakki ikään, välistä näykkien pois paakkuuntunutta verta takkuisista karvoista. Yksinäinen raatokärpänen pörräsi myöhäisestä ajankohdasta huolimatta hänen ympärillään, ilmeisesti kovasti kummeksuen tämän raadon varsin elävää käyttäytymistä.

Lea hymähti kuullessaan katupojan kommentin hänen senhetkisestä asuinpaikastaan. Hänkin piti siitä – oli huomattavasti mukavampaa nukkua katto pään päällä kuin jossain pusikossa.

”Desinfioivaa? Hyi että, en halua edes ajatella kuinka paljon semmoinen tökötti polttaisi tuonkokoista haavaa.” Hän silmäili Psychen häntää kulmat huolestuneesti kurtussa, ja pomppasi sitten lähistöllä lojuvalle laatikolle niin, että lattialankut narahtivat kovaäänisesti ja alakertaan varisi pölyä. Hän alkoi kaivaa lootaa, ja samalla neitokaisen värit palautuivat ennalleen – hiukset oransseiksi ja iho lämpimän tummanruskeaksi. Mekko oli yhä hänen päällään kuin takkina, ja pyörähtäessään ympäri voitonriemuinen hymy kasvoillaan saridiaani ei tajunnut paljastavansa kohtuuttomasti ihoaan naisen roolinsa huomioon ottaen.
Sen sijaan hän tyrkkäsi epäilyttävästi auennutta sideharsorullaa muistuttavan, sotkuisen mytyn katupojan syliin, ja istahti tämän vierelle, seuraten uteliaasti tämän jokaista liikettä.

”Jos oikeasti haluat valuttaa siihen viinaa minusta viime yönä joku juoppo rellesti tuossa viereisellä kujalla ja hyvällä tuurilla löytyisi pullollinen…” Lea tuhahti, ja huomasi pojan yläpuolella pörräävän kärpäsen. Viaton hyönteinen koki julman kuoleman tahmean kielen napattua sen suuhun hampaiden murskattaviksi. Nuolaistuaan huuliaan neitokainen vilkaisi Psycheä ja yskähti nolostuneenoloisesti. Hiusten latvoissakin käväisi pinkkiin taittuva sävy.
”Juu. Hieman epäkohteliasta syödä kun sinulla ei ole mitään naposteltavaa.”

Psyche kohautteli olkiaan välinpitämättömästi, nostamatta katsettaan hännästään, joka kaikesta saamastaan huomiosta huolimatta jyrkästi kieltäytyi näyttämästä yhtään sen paremmalta. Haava kihelmöi ja pisteli lähestulkoon sietämättömästi jo nyt, tuskin tilkka väkevää viinaa ainakaan paljon pahemmaksi muuttaisi.
Poika hieraisi rupista poskeaan ja mutisi jotain epäselvää jatkuvasta kirvelystä ja kuinka oli siihen jo varsin tottunut ja ehkä vielä jotain yleiskatkeraa elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä kuinka maailma ihan noin kaikenkaikkiaan oli aivan syvältä.
Mikäli lattialautojen narahdus ei olisi säikäyttänyt pentua enemmän kuin tämä oli valmis myöntämään, olisi hän saattanut jatkaa jupinaansa aina auringonnousuun saakka. Hetkisen Psie näytti siltä, kuin joku olisi juuri töykännyt häntä säädyttömän lujasti sormella kylkiluiden väliin, sitten hän räpäytti silmiään miltei hämmentyneenä ja kiitti nyökkäyksellä mytystä jotain, mikä ainakin vaikutti soveltuvan haavan sitomiseen.
Muistaen sitten jotain muutakin, poika rykäisi vaivaantuneena ja osoitti kohteliaasti yhdellä sormella Lean rintamusta.
"...eiköhän tämä tästä."
Pentu huokaisi ja oli juuri aikeissa hätistää hyönteisen tiehensä, kun pitkä, tahmea kieli vilahti aivan liian läheltä hänen kasvojaan ja sai poikaparan kavahtamaan yllättyneenä seinää vasten. Vaikkei kärpäspolon etäinen ratina naskalihampaissa kuulostanutkaan millään muotoa ruokahaluaherättävältä, sai se Psien nopeasti tajuamaan, että vajaata lihapiirakkaa lukuunottamatta hän oli syönyt vallan epäterveellisen niukasti kuluneiden parin päivän aikana.
Kuin salaisesta merkistä, pojan vatsalaukku muljahti ympäri ja murahti vaativasti, loukkaantuneena kaltoinkohtelustaan.
"...ei puhuta ruuasta."
Hän miltei voihkaisi kieputtaessaan sidettä napakasti verta ja kudosnesteitä tihkuvan häntänsä ympärille. Oli tämäkin taas niin valloittava ilta niin erinomaisen päivän kruunuksi.

Lea naurahti tahtomattaan kuullessaan Psychen hiljaisesta mutinasta pätkiä. Moinen angstaaminen ei neitokaisen luonnolle käynyt, mutta katupojasta se teki hänen häiritsevissä silmissään hyvin suloisen ja hassun.

Hän kuitenkin päästi vaimean huudahduksen ja irrotti vyönsä, jolloin hänen vähä omaisuutensa levisi lattialle, ja sitoi sitten mekkonsa kunnollisesti kiinni. Ja tadaah! hämärän ullakkokamarin lattialla istui hyvin poikamainen neito.
”Kiitos. Minä aina unohdan innostuessani asioita. Mutta kai sen voi lukea osaksi karismaani?” Lea väläytti terävähampaisen ja ehdottoman hulluttelevan hymyn.

Hän kihersi hieman kuullessaan Psychen vatsan pitämän äänen.
”Hassu. Minä olen sitten sinulle velkaa toisen lihapiirakan kun häntäsi kärsi kohtuuttomasti.” Käsi ojentui pörröttämään katupojan takkuisia hiuksia, ja Lea tosiaan toivoi ettei tämä taas leikkisi kosketuksenkammoista.