Vetistä meininkiä

//Nma~ tervetuloa ja muitakin saa liittyä minun puolestani seuraan.\\

Leith käänsi liikkeensä ikkunassa olevan kyltin auki puolen näkyviin ja jäi istumaan liikkeen ulkopuolelle. Taivaalta satoi pientä tihkua, mutta mies oli siitä vain tyytyväinen. Hän tunsi olonsa aina vain elinvoimaisemmaksi, kun sai tuntea sateen ihollaan. Mirassa ei ollut satanut vähään aikaan, joten pieni sade teki kaupungille todella hyvää. Leithin katse haravoi tietä etsien asiakkaita. Eräs vanhempi mies oli luvannut tulla hakemaan tusinan tikareita jotain näytöstä varten aamupäivällä ja Leith oli päättänyt olla itse antamassa tilauksen vastaanottajalle.
”Sisällä kysellään sinua”, eräs hänen työntekijöistään tuli sanomaan miehelle.
”Ah, kiitos Dries. Tulen sinne heti”, mies asteli sisään ja näki saman tien ongelman ytimen. Joku oli varma, että erään miekan malli oli jo käytetty ja oli nostanut siitä metelin. Hetken ongelmaa setvittyään Leith lupasi myydä miekan hieman halvemmalla ja siirtyi takaisin sateeseen.

Kadulla oli aika kova hälinä, ihmisiä käveli joka suuntaan suorittaen päivä askareitaan ja Tristan nojaili eräässä hämärässä nurkassa varjoihin. Pistävä tunne iholla kertoi joidenkin ihmisten tuijottelevan häntä, kuulo kertoi heidän kuiskivan ja se aisti joka kertoi ympäristö liikkeistä, kertoi heidän osoittelevän häntä. Kyllä Haltija myönsi olevansa aika outo näky, mutta silti hän ei tykännyt siitä että tätäosoteltiin. Hitaasti koko pituuteensa ojentautuen mies käytti aistiaan ja katseli sen avulla ympärilleen. Kun kadun liikenteeseen tuli sopiv rako Tristan käveli sen ylitse kohti kolmen osoittelevaa ryhmää. Tristan aisti myös oven avautuvan ja jonkun tulevan puodista ulos, mutta haltijalla ei olltu hajua kuka se oli. Ulos tulija jäi tihkusateeseen seisomaan ja Tristan pysähtyi juoruilevan porukan luo.
"Luuletteko te etten näe ja kuule mitä sanotte ja teette? Haltijana minulla on voimia joilla kykenen elämään sokaistettunakin, joten voisitteko pitää suunne kiinni?"
Tristan kääntyi mutta ei huomanut maassa olevaa isompaa kiveä ja kaatusi.
Pahuksen taikaliina!

//Nma~ liittyköön seuraan sitten kunhan parhaaksi näkee. Jatkan nyt kuitenkin peliä ettei se aivan jumitu\\

Leith seurasi katseellaan tuntemattoman miehen matkaa kohti pientä ihmisjoukkiota. Mies herätti hänen mielenkiintonsa erikoisen ulkonäkönsä vuoksi ja hän jäi tarkkailemaan tilannetta. Hetken kuluttua erikoisen näköinen mies makasi rähmällään maassa kompastuttuaan jonkinlaiseen kiveen. Leith polvistui miehen vierelle ja tarkkaili tätä hetken.
”Onhan kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa häntä pidemmältä mieheltä siirtäen itsensä tahallisesti istumaan vesilammikkoon.

//Ja olen pahoillani lyhyestä vastauksesta…\\

Tristan manasi mielessään, hän oli juuri kehuskellut pärjäävänsä jopa tämä taikaliina silmillään ja nyt se ei sitten onnistunutkaan. Joku kysyi oliko kaikki hyvin ja Tristan katsoi suuntaan josta ääni tuli. Hetken aikaa meni että haltijan aisti, jota muilla ei ollut, alkoi toimia ja Tristan havaitsi kuka hänen vieressään oli.
"Joo olen ihan kunnossa, mutta kun ei pitäisi noita nopeita liikkeitä suorittaa."
Pisamanaamainen hymyili ja nousi seisomaan, sitten hän katsoi maahan aj potkaisi kiveä johon oli kompastunut. Sitten hän poimi sen käteensä ja viskas kauemmaksi.
"Onneksi sentä näen jotenkuten."
Tristan sanoi, vaikkei tajunnut ettei hänen puheessaan ollut päätä eikä häntää, side silmillä näkee jotenkuten.
"Olen Tristan. Kuka sinä olet?"
Haltija sanoi ja varmasti hämmästytti sillä että käänsi päänsä leithiä päin, siten että jos side ei olisi välisää, he katsoisivat tosiiaan silmiin.

Leith kohotti kulmiaan lievästi miehen noustessa seisomaan ja potkaistessa kiveä kuin pystyisi siteestä huolimatta näkemään sen. No maailmassa on paljon kummallisia asioita. Hyvin paljon kummallisia asioita, eikä minun tarvitse ymmärtää kaikkea. Mies ei jaksanut enää hätkähtää muita toisen näkemisen merkkejä vaan hymyili vain kiinnostuneena.
”Leith Frio”, mies ojensi kätensä ”Omistan tuon liikkeen tuossa takanani.”
”Haluatko tulla sisään? Et vaikuta henkilöltä, joka pitää sateesta erityisesti”, hän halusi olla ystävällinen miehelle, jonka elämä ei näyttänyt muutenkaan olevan liian helppoa.

Tristan nyökkäsi Leithille, olisi ojentanut kätensäkkin kätellkseen mutta tuli siihen tulokseen ettie tahtonut hämmästyttää häntä enää. Päänsä mies käänsikohti liikettä, lukea hän sentä ei aistinsa avulla kyennyt joten hän joutui kysymään.
"Kykenen voimani avulla kyllä aistimaan värit ja kiinteät esineet, mutten lukemaan. Joten mitä myyt ja mikä on liikkeesi nimi?"
Leith ehdotti sisälle menemistä joten Tristan hymyili säteielvästi ja pisamat näyttivät hehkuvan.
"Tulen mielelläni."
Hetken Tristan katseli portaita ja ovea kunens uskaltautui kävelemään niitä pitkin, aisti nimittäin ei toiminut kunnolla sateella.

Leith vilkaisi liikkeensä yläpuolella olevaa kylttiä.
”Liikkeelläni ei ole varsinaista nimeä, mutta olen aseseppä eli myyn erilaisia aseita. Kyltissä lukee Aseseppä Leith Frio ja sen alapuolella on auki kyltti”, mies selvensi toiselle ja lähti astelemaan kohti sisätiloja samalla miettien toisen mainitsemaa voimaa.
”Saanko kysyä, mistä voimasta puhuit ja miksi sinulla on tuollainen side silmilläsi?”

Tristan huokaisi, taas oltiin päädytty häneen ja hänen kykyihinsä. Haltija olisi ollut tyytyväinen jos puheenaihe olisi pysynyt vaikka vesipisaroiden muodossa mutta ei.
"Olen ollut sokeutettu aika nuoresta, ja side on silmilläni koska.. onnistuin satuttamaan minulle tärkeitä ihmisiä, suuttuessani, katseellani. Vanhempani saivat siitä tarpeekseen, loihtivat tämän siteen pysymään silmilläni jotten tappaisi kaikkia kenelle suuttuisin. Side tippuu, tai katoaa en tiedä, kun kykenen hallitsemaan voimani."
Tristan hypisteli erästä vanhan näköistä samuraimiekkaa, sen koristeellista tuppea, sormillaan jottei tämän tarvitsisi katsoa Leithiin päin. Hän kyllä aistisi ilmeetkin.
"Ja kun olen Haltija, on minulle jostakin kumman syystä kehittynyt aisti jolla ''näen'' kiinteät esineet ja asiat sekä värit. Nopeat liikkeet tai tekstin lukeminen eivät tosin onnistu."
Taas Tristan hypisteli jotakin.

//Oho, sori! En ollu huomannu että tää oli tullu tänne! Et(te) kai joutunu kauaa odotteleen mua?//

Kilil lysähti sivukujalla seinää vasten. Hänen ponchonsa oli kyllä vedenkestävä, mutta silti sade tuntui hänestä epämukavalta. Oikeastaan kaikki tuntui hänestä epämukavalta juuri nyt. Hän oli epäonnistunut erään aatelisperheen murhaamisessa. Perheenisä oli jäänyt henkiin ja huutanut apua. Miehen ei olisi pitänyt jäädä henkiin. Haavojen olisi pitänyt olla tarpeeksi syviä tappaakseen miehen heti. Kilil veti pitemmän katanansa osittain pois tupesta ja tarkasteli terää. Hän veti peukalollaan terää pitkin ja huomasi terän tylsistyneen. Taas?, Kilil ajatteli ja alkoi haeskella teroitinkiveään vain huomatakseen sen kadonneen. Turhautuneena hän tuhahti ja irvisti sitten muistaessaan saaneensa pienen, mutta kivuliaan vamman vasempaan reiteensä. Joku miehen huudoista havahtunut vartija oli melkein lävistänyt hänen reitensä varsijousella. Kilil kietoi sen ympärille pätkän kangasta, jonka löysi laukustaan.

Sitten hän huomasi olevansa lähellä sepänpajaa. Aseseppä Leith Frio Kilil luki kyltistä. Kai hän osaa miekan teroittaa Kilil ajatteli ja katsoi, että poncho peitti hänen reitensä vamman. Tieto perheen murhayrityksestä ei varmaan ollut saapunut näin pitkälle, mutta ei silti kannattanut herättää huomiota. Sitten hän poistui kujalta ja avasi asekaupan oven. Sisällä hän ensimmäiseksi huomasi suurin piirtein itsensä kokoisen haltiamiehen, jolla oli silmiensä edessä liina. Sitten hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toisen ihmismiehen. Tällä taas oli silmiinpistävä meikkaus. "Kumpi teistä on herra Leith Frio? Miekkani pitäisi teroittaa", Kilil sanoi ajattelematta ehkkä keskeyttäneensä heidän keskustelunsa.

[lotengo vissii vastaa tässä välissä ja sitten vasta minä?]

//Juu, siis pelijärjestyshän menee nyt seuraavasti: Lotengo, Tintti, Nma~, Lotengo, Tintti, Nma~ jne.\\

Leith kuunteli kiinnostuneena Tristanin kertomusta näöstään.
”Mielenkiintoista”, mies tiesi, että vastaus oli lattea kyvyn ihmeellisyyteen nähden, muttei keksinyt oikein muutakaan sanottavaa.

Seppä välttyi muun sanomisen keksimiseltä kuullessaan itseään koskevan kysymyksen läheltä.
”Minä olen”, hän kääntyi ympäri ja kohtasi katseellaan nuorehkon, sinisilmäisen miehen. Hän mittaili toista hetken katseellaan ja hymyili sitten pienesti. Toisen erikoinen ulkonäkö ei kiinnittänyt hänen huomiotaan paljoakaan puoleensa, sillä hän oli tottunut niin sanotusti oudon näköisiin ihmisiin. Niitä kävi hänen liikkeessään jatkuvasti. Aseita tarvitsevat henkilöt olivat jostain kumman syystä usein melko erikoisen näköisiä.
”Kuinka voin olla avuksi?”

Tristan tunnusteli samuiraimiekan tuppea, herkillä sormenpäillään hän kokeili sen uurteita, kuviointia. Sen verran Tristan osasi sormillaan työskennellä että tajusiniiden olevan riimuja eikä mitä tahansa söherrystä. Lisää tunnsutellen mies tajusi että miekassa oli myös kaksi nauhaa kahvaosassa kiinni, koristeeksi vaiko joksikin muuksi.
Mielenkiintoista. Jaa olisit itse sokea niin saisit tietää miltä se tuntuu.. Mielenkiintoista..
Jos Tristanilla ei olisi sitä huivia silmillään, hän olisi mulkaissut Leithiä jäätävästi.

Kello helähti haltijan takana, hän ei vaivautunut kääntymään mutta siirtyi edemmäs kauppaan tutkiskelemaan kaiken näköisiä tarvikkeita. Takaa kuului puhetta, mutta haltija ajatteli että ei hänen siihen tarvitse osallistua, vaan jatkoi kaupan tutkimista sormillaan ja aistillaan.

”Kuinka voin olla avuksi?” "Niin, miekkani pitäisi teroittaa. Lisäksi tarvitsisin teroitinkiven. Paljonko ne tulevat maksamaan?" Kilil kysyi asesepältä ja veti esiin katanansa. Siniset terät näyttivät hänestä aina yhtä hienoilta. "Ja vauhtia niiden terien kanssa", hän lisäsi muistaessaan olevansa kiireessä.

Annattuaan miekat sepälle alkoi Kilil tutkia huoneessa olevia aseita ja toista haltiaa, joka oli paikalla ennen häntä. Aseet olivat hyvälaatuisia, mutta Kilil ei huomannut siellä mitään muuta erikoislaatuista, kuin sen toisen haltian. Kilil katsoi kuinka mies tutki aseita sormillaan side silmillä. Kuinka hän tuon tekee? Kilil mietti katsoessaan kuinka miehen sormet vilistivät aseiden pinnoilla. Tuossa täytyy olla joku juju. Ei tuommoiseen pitäisi pystyä silmät peitettynä, Kilil ajatteli ja mutisi puoliääneen miehen suuntaan: "Miten sinä tuon teet?"

Jonkin aikaa seisoskeltuaan Kilil kurkkasi ovesta ulos millaista kadulla oli ja hän huomasi muutamien sotilaiden lähestyvän paikkaa. He saattoivat olla kierroksellaan tai muuten vaan paikalla, mutta he saattoivat myös etsiä Kililiä, joten hän päätti mennä hetkeksi piiloon. "Hei seppä! Minulla on vähän asioita hoidettavana juuri nyt, mutta tulen kyllä hakemaan aseeni jonkin ajan päästä, joko tänään tai huomenna aamulla. Pidä ne miekat tallessa siihen mennessä", hän huikkasi Leithille ja käveli sitten ripeästi tiehensä.

//Pelasin Kililin pois koska en pääse ensi viikolla pelaamaan enkä halua jumittaa peliä. Hyppikää vuoroni yli, kunnes palaan ensi viikon lauantaina.//

Leith nosti kulmiaan hieman vastasaapuneen miehen esittäessä tilauksensa melko vaativaan sävyyn. Hän tuhahti pienesti ja tarttui toisen ojentamaan aseeseen. Mies asetti katanan lappeelleen avoimen kämmenensä päälle ja punnitsi sen painoa sekä tarkasteli tasapainoa.
”En osaa sanoa tarkkaa hintaa ennen kuin olen tietoinen terän tylsyydestä ja muista seikoista, joita minun täytyy kenties tehdä. Teroitinkiven hinta on täysin kivikohtaista. Näet niitä tuolla vasemmalla. Alapuolella on hinnat”, hän totesi ja antoi teroitettavat aseet nuorelle pojalle, joka oli tullut muutamaksi kuukaudeksi hänen oppiinsa. Poika kumarsi pienesti ja lähti viilettämään kohti takahuonetta, jonne Leith menisi kohta perässä.

Mies käveli aikaisemmin paikalle saapuneen herran luo ja laittoi kätensä tämän hartialle.
”Mikä sinut muuten näille kulmille lennätti?” hän kysyi hymyillen. Hän kuittasi toisen miehen lähdön kättään heilauttamalla ja kääntyi sitten jälleen Tristanin puoleen.

//Jos teille sopii, liittyisin mukaan tässä välissä. Haluaisin hieman kokemusta tässä ropetuksessa... ^^//

Anyare oli tullut juuri vanhemmiltaan Itä-Aryliasta. Hän vaelteli Miran kaduilla, silmäili erilaisia kauppoja ja söi vähän aikaa sitten ostamaansa päärynää. Ei juurikaan etsien mitään, mutta jos sattuisi törmäämään johonkin mielenkiintoiseen. Tytön silmiin osui paljon kehuttu, aseisiin erikoistunut liike.
En juurikaan ole kovin innostunut aseista, mutta kun kerran isäni kehotti minua hommaamaan jostakin toisenkin tikarin, antoi rahaakin siihen tarkoitukseen. Ja ei varmaan teroittaminen ja mahdollinen kiillotus tekisi pahaa tälle perintötikarilleni.

Anyare suuntasi liikettä päin, syöden päärynänsä loppuun ja heitti sen sitten seinän viereiseen roska-astiaan. Ennen kuin astui kauppaan tyttö pöyhi pitkiä, vaaleansinisiä hiuksiaan. Täytyyhän näyttää hyvältä. Puolimerenneito käveli rauhallisen oloisesti liikkeeseen, vaikka aseita täynnä oleva kauppa ei innostanut.
"Anteeksi, haluaisin nähdä erilaisia tikareja. En tiedä aseista juuri mitään, joten voisiko joku ammattilainen tulla auttamaan..." Anyare pyysi ja osoitti vyötäröllä roikkuvaa tikariaan. "Tämäkin pitäisi terottaa."

Mies hypisteli edelleen kaikkea mihin katsoi, ja lähes unohti ettei ollut kaupassa yksin. Siksi Tristan melkein pelästyikin, kun kuuli takanaan äänen, kysymyksen. Haltia kääntyi ympäri, huomasi miehen ja hetken katseltuaan tämän vaatteiden värit saapuivat aistin avulla, ja muukin ruumis.
"Vaikka silmäni ovat sidotut, näen silti. Katsos kun nuorena tuli tapettua porukkaa vahingossa katseella, ne tekivät tämän."
Tristan sanoi, kuina sia olisi joka päiväinen, osoitti sitten liinaa ja kääntyi katsomaan miekkaa.
"Paljoko tämä maksaa?"
Mies kysyi ja samassa äsken kysellyt olento häipyi. Kohta sisään tuli seuraava ja samaan aikaan pihalta kuului koiran haukuntaa, lujaa sellaista ja hätääntynyttä.
"Morfini, tuo kerman värinen koira, saako se tulla kauppaan?"
Tristan kysyi Leithiltä.

//Eli pelijärjestys menee nyt seuraavasti: Lotengo, Yue, Tintti, Lotengo, Yue, Tintti… Nma~ lisätään pelijärjestykseen sitten, kun hän palaa.\\

”Koira?” Leith katsoi ulkona haukkuvaa koiraa kiinnostuneena.
”Tulkoon. Toivottavasti ei satuta itseään terissä”, samassa hän kuuli nimeään kutsuttavan toisesta suunnasta. Hänen apupoikansa viipotti paikalle tärkeän näköisenä.
”Joku nuori nainen tarvitsee ammattilaisen apua”, poika ilmoitti ja röyhisti rintaansa suoritettuaan tehtävän. Leith pörrötti tämän hiuksia.
”Kiitos”, hän sanoi ja haki katseellaan mainittua neitiä. Kohta hänen katseensa kohtasikin häntä pidemmän naisen, jolla oli kauniin sinertävät hiukset ja turkoosit silmät. Ihonväristä Leith kuitenkin päätteli ettei nainen kuulunut InnaMenseihin. Hän asteli lähemmäs neitiä ja hymyili tälle.
”Tarvitsitte kuulemma apua. Olen paikan omistaja, Leith Frio. Hauska tutustua”, hän aisti läheisyyden veteen naisen olemuksesta.

Mies vilkaisi Tristanin suuntaan.
”Pidä varasi sen koiran kanssa!” hän huudahti toiselle varoittavan sanan, koska pelkäsi koiran satuttavan itsensä.

Anyare katseli edessään seisovaa InnaMensiä kunnioittavasti, olihan tämä niin sanottu vesi-ihminen. Miehen meikatut kasvot kiinnittivät hänen huomionsa. Hän hymyili ja nosti tervehtivästi kättään.
"Hauska tavata teidätkin Leith, olen Anyare. Niin tuota, tulin ostamaan tikaria. Voisitteko esitellä sellaisia? Hinnalla ei ole niin väliä, kunhan se olisi mahdollisimman kestävä ja helposti kannettava".
Hän veti vyötäröllään roikkuvan tikarin ja näytti sitä Leithille. "Jos voitte niin tämä pitäisi terottaa", Anyare pyysi. Koristellun tikarin pinta oli hieman kulunut ja se oli naarmuuntunut.

"Kiitos."
Heti kun Tristan oli saanut luvan ottaa Morfinsa sisälle, hän avasi sille oven ja innostunut koira haukkui ilosta. Häntää se löi älyttömän iloisena oven karmeihin ja hyppi, mutta Tristan tarttui sitä kaulapannasta, ja puheli sille hiljaa. Niimpä kaunis kermanvörinen narttu rauhoittui heti. Yleensä se katsos ei jättänyt Tristania sekunniksikaan rauhaan, vaan varoitteli tiellä olevistä kivistä ja muista sellaisista. Ilman tuota koiraa tuskin Tristan edes eläisi, ainakaan onnellisena. Rauhallisesti Morfi käveli kuono Tritanin kämmenselällä ja vihreillä nappisilmään narttu katselikaupan asiakkaita. Aina kun koiran silmät osuivat jonkun silmiin, se näytti hymyilevänja heilutti häntäänsä. Tristan pysyi edelleen sivummassa, hän ei jaksanut kokoajan olal selittämässä liinansa tarkoitusta.
Voinhan minä otta sen pois, ja nirhata sitten kaikki minulle tärkeät, vaikken haluaisi. Vihoissaan itselleen, Tristan puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi aseisin päin. Morfi nuolaisi omistajaansa lohduttavasti. Oikeasti Trist ei voisi ottaa liinaa silmiltään, vaan joku kuka välittäisi Tristanista oikeasti. Ja sekin onnistuisi vasta kun lumottu liina kertoisi, oliko hän valmis moiseen.

"Hauska tavata teidätkin Leith, olen Anyare. Niin tuota, tulin ostamaan tikaria. Voisitteko esitellä sellaisia? Hinnalla ei ole niin väliä, kunhan se olisi mahdollisimman kestävä ja helposti kannettava".
Leith kohotti kulmiaan naisen teititellessä häntä.
"Jos voitte niin tämä pitäisi terottaa"
Mies tarttui koristeltuun aseeseen ja pyöritteli sitä käsissään asiantuntijan varmuudella. Terä oli tosissaan kärsinyt ja hänen mielestään tikarille voisi tehdä paljon muutakin kuin teroituksen.
”Tästä tikarista saisi kuin uuden jos saan tehdä sille muutakin kuin teroituksen”, hän huomautti naiselle ja totesi samalla mielessään, että tämän oli pakko olla puolimerenneito. Ei muilla olennoilla tuntunut veden läheisyys niin selkeästi. Hän tunsi lähes vastustamatonta halua tutustua naiseen paremmin, sillä kaikki veteen liittyvä oli lähellä hänen sydäntään.

Mies vilkaisi Tristanin suuntaan nopeasti ja päätti mennä juttelemaan tälle heti, kun saisi naisen asiat hoidettua. Olihan hän itse juuri miehen sisälle pyytänyt.
”Nahir!” mies huudahti ja nuori poika juoksi hänen luokseen tärkeän näköisenä.
”Ota neidin tikari ja vie se takahuoneeseen. Hoidan sen itse”, Leith rakasti aseiden parissa työskentelyä ja siksi halusi tehdä mahdollisimman paljon itse.
”Odottaisitko hetken”, hän sanoi naiselle ja käveli Tristanin luo.

”Hei, minä ajattelin pitää tauon. Onko sinulla mitään paikkaa minne mennä? Ajattelin vain, että asuntoni on tässä aivan lähellä voin majoittaa sinut sinne jos haluat?” hän halusi olla miehelle mahdollisimman ystävällinen.

//Terve, olen täällä taas. Olen ollut oikeastaan jo viime viikosta asti, mutta viikko meni rippijuhliin valmistautuessa, enkä päässyt pelaamaan.//

Kilil huokaisi helpotuksesta sotilaiden kävellessä hänen ohitseen. Hänellä ei ollut aikaa tappaa sotilaita kadulla. Nyt hänen piti vain saada aseensa takaisin sepältä ja häipyä kaupungista mahdollisimman nopeasti. Kilil nousi piilopaikastaan parin rikkinäisen tynnyrin takaa ja käveli takaisin kadulle. Hän ei ollut mennyt kauas asekaupasta, joten hän näki kaupan oven avautuvan ja koiran menevän sisään. Kilil ei itse piitannut koirista, koska ne toivat hänen mieleensä sudet. Kilil inhosi susia. Kun hän oli ollut lapsi, hän oli joutunut kilpailemaan niiden kanssa ravinnosta ja ne olivat käyneet hänen kimppuunsa muutamia kertoja.

Kilil avasi kaupan oven ja huomasi siellä uuden asiakkaan. Nainen näytti varsin nuorelta ja hän jutteli Frion kanssa. "Joko saitte ne miekkani teroitettua? Minulla on kiire", Kilil keskeytti keskustelun. Sitten hän huomasi koiran tulleen aivan hänen viereensä ja refleksi jonka ansiosta hän oli selvinnyt pienenä hengissä loikautti hänet kauemmas koirasta. Loikkansa päätteeksi Kilil laskeutui koko painollaan vasemmalle jalalleen, jolloin jalka rasittui ja siinä olevasta vammasta alkoi vuotaa lisää verta. Tilapäisside, jonka Kilil oli reiteensä pistänyt kastui nopeasti ja pian verinoro laskeutui Kililin jalkaa pitkin lattialle.

//Tässä välissä on nyt sitten ilmesesti minun vuoroni. ^^ Hommaan Anyaren pois vähäksi aikaa, sillä en loppuviikosta taida päästä koneelle.//

Anyare vilkaisi kauppaan juuri tullutta miestä, hän oli varmasti haltia. Naisen katse siirtyi koiraan ja hän katsoi sitä vähän halveksuvasti, ihmetellen miksi se edes on sisällä kaupassa.

Kuitenkin hänen silmänsä osuivat nuoreen mieheen, ja tämän jalkaan. Vuotava veri pelästytti Anyaren ja häntä alkoi huimata. Hän hoiperteli Leithin luo.
Anyare vältti katsomista vereen, koska hän saattaisi pyörtyä.
"Tuo nuori mies on haavoittunut, hänen jalastaan vuotaa verta. Auttaisin itse mutta veren näkeminen alkaa heikottaa minua", hän sopersi hieman nolona viimeisen virkkeen, "Ja siitä tikarista.. Voitte tehdä miten vaan on parasta, kunhan se pysyy ehjänä. Se tikari on minulle tärkeä. Tulen muutaman päivän päästä hakemaan sen ja ostamaan toisen tikarin, nyt se saa jäädä väliin. Sen veren näkeminen alkoi pyörryttää joten lähden etsimään lepopaikkaa ja jotain syömistä. Kiitos jo etukäteen! Oli mukava tavata teidät."

Hän käveli pois kaupasta turhautuneena, etsien katseellaan tuolia johon voisi istua ja löysikin mukavan kahvilan johon päätti mennä nostamaan verensokeriaan.

//Nma~, olisi mukavaa jos et autohittaisi koiraani lähestymään hahmoasi. Viestissäni Morfi vain katseli ympärilleen, ei liikkunut Tristanin viereltä, mutta olkoon nyt sitten.//

Morfi katsoi säikähtäneenä mitä oli saanut aikaan, sen nenään leijaili vahvana veren tuoksu, ja siitä narttu ei pitänyt. Koira kun oli älyttömän kiltti, ei se ikinä tahtonut kenellekkään paha tehdä, ja nyt tuohon ihmiseen oli sattunut. Tristankin haistoi veren, ja kääntyi sitten katsomaan sinne suuntaan. Niin hyvä mies sentään ei ollut ympäristöään aistimaan, että olisi tinennyt mistä sitä verta tuli.
"Mo, tänne."
Tristan kuiskasi koiralleen ja se palasi omistajansa viereen, istui sen jalkojen juurelle ja katsoi vihreillä nappisilmillään omistajaansa. Korvat lupassa koira katsoi anteeksipyytävästi Tristaniin, mutta eihän se ollut Mon vika.
"Ei se sinun vikasi ollut."
Trist sanoi koiralleen ja kyykistyi sitten tämän viereen. Varovasti omistaja siltii koiransa korvia, ja kohta narttu oli jo oma itsensä. Jokin tuossa verisen jalan omistajassa ärsytti Tristania, ja epäilyttikin.
"Aivan sama, kuhan pääsen väentungoksesta pois."
Tristan sanoi ja hymyil Leithille.

Leith ei ehtinyt vastata Kililin kysymykseen tämän jo säikähtäessä koiraa ja ruvetessa vuotamaan verta melko vaarallisen näköisesti. Heti sen jälkeen Anyareksi itsensä esitellyt nainen hoiperteli hänen luokseen melko pahoinvoivan näköisenä. Toisaalla Tristan rauhoitteli koiraansa, joka vaikutti melko järkyttyneeltä kaiken sähellyksen keskellä. Leith vilkaisi Anyaren perään tämän poistuessa liikkeestä ja siirsi sitten huomionsa hänelle puhuvaan Tristaniin. Hän nyökkäsi ja riensi sitten vertavuotavan luo polvistuen tämän eteen tutkimaan vertavuotavaa jalkaa pidellen tätä oikeasta nilkasta paikallaan.
”Sinun olisi parasta tulla myös kotiini. Täällä en pysty auttamaan sinua mitenkään”, hän sanoi Kililille ja katsoi sitten oppipoikaansa, joka katseli tilannetta kauempaa.
”Ole kunnolla täällä minun taukoni ajan ja jos tikarin tänne jättänyt nainen tulee paikalle sano, että saapuu asunnolleni. Minulla on hänelle asiaa”, Leith antoi ohjeensa ja katsoi sitten kahta miestä kohti.
”Menemmekö?”

//Juu, sori Tintti. En ole vielä kovin kokenut pelaaja ja luulin koiraasi sivuhahmoksi. Ja nyt kun olen päässyt anteeksipyytämisen makuun, niin anteeksi vielä kun kesti ja tuli näin lyhyt.//

Huamattessaan säikkyneensä tavallista koiraa, Kilil tunsi itsensä hiukan noloksi. Sitten hän vilkaisi sivusilmällä ohitseen kävelevää naista, joka oli tullut sisään hänen ollessaan poissa. ”Sinun olisi parasta tulla myös kotiini. Täällä en pysty auttamaan sinua mitenkään”, asesepän sanat yllättivät Kililin. Hänestä miehen olisi pitänyt huolehtia vain omista asioistaan. Lisäksi Kilil ei oikein pitänyt ajatuksesta, että olisi vammansa hoitamisesta palveluksen velkaa sepälle.

Katsellessaan vammaansa ja siitä vuotavaa verta Kilil kuitenkin päätti hyväksyä tarjouksen. Vammasta olisi vain haittaa, jos hän joutuisi ongelmiin. "Kaipa minun on sitten tultava", Kilil murahti ja nousi pystyyn. Hän yritti kävellä, mutta jalkaa aristi sen verran ettei kävelemisestä tullut oikein mitään kinkkausta kummempaa. Lisäksi hän tuhri lattiaa vereensä. "Voinko lainata tätä?" Kilil kysyi Leithiltä ja otti koristeellisen pitkämiekan vieressään olevasta hyllystä tukikepikseen, "Olisiko vielä jotain rättiä, jolla voisin pyyhkiä nämä verijäljet pois?" hän lisäsi katsoessaan pintä verilammikkoa, joka oli muodostunut lattialle. Sitten hän katsoi toista haltijaa, joka rauhoitteli koiraansa ja sanoi, "Sori jos säikäytin sen. En ole oikein tottunut koiriin."