Vetistä meininkiä

//Eli pelijärjestys menee nyt seuraavasti: Lotengo, Yue, Tintti, Lotengo, Yue, Tintti… Nma~ lisätään pelijärjestykseen sitten, kun hän palaa.\\

”Koira?” Leith katsoi ulkona haukkuvaa koiraa kiinnostuneena.
”Tulkoon. Toivottavasti ei satuta itseään terissä”, samassa hän kuuli nimeään kutsuttavan toisesta suunnasta. Hänen apupoikansa viipotti paikalle tärkeän näköisenä.
”Joku nuori nainen tarvitsee ammattilaisen apua”, poika ilmoitti ja röyhisti rintaansa suoritettuaan tehtävän. Leith pörrötti tämän hiuksia.
”Kiitos”, hän sanoi ja haki katseellaan mainittua neitiä. Kohta hänen katseensa kohtasikin häntä pidemmän naisen, jolla oli kauniin sinertävät hiukset ja turkoosit silmät. Ihonväristä Leith kuitenkin päätteli ettei nainen kuulunut InnaMenseihin. Hän asteli lähemmäs neitiä ja hymyili tälle.
”Tarvitsitte kuulemma apua. Olen paikan omistaja, Leith Frio. Hauska tutustua”, hän aisti läheisyyden veteen naisen olemuksesta.

Mies vilkaisi Tristanin suuntaan.
”Pidä varasi sen koiran kanssa!” hän huudahti toiselle varoittavan sanan, koska pelkäsi koiran satuttavan itsensä.

Anyare katseli edessään seisovaa InnaMensiä kunnioittavasti, olihan tämä niin sanottu vesi-ihminen. Miehen meikatut kasvot kiinnittivät hänen huomionsa. Hän hymyili ja nosti tervehtivästi kättään.
"Hauska tavata teidätkin Leith, olen Anyare. Niin tuota, tulin ostamaan tikaria. Voisitteko esitellä sellaisia? Hinnalla ei ole niin väliä, kunhan se olisi mahdollisimman kestävä ja helposti kannettava".
Hän veti vyötäröllään roikkuvan tikarin ja näytti sitä Leithille. "Jos voitte niin tämä pitäisi terottaa", Anyare pyysi. Koristellun tikarin pinta oli hieman kulunut ja se oli naarmuuntunut.

"Kiitos."
Heti kun Tristan oli saanut luvan ottaa Morfinsa sisälle, hän avasi sille oven ja innostunut koira haukkui ilosta. Häntää se löi älyttömän iloisena oven karmeihin ja hyppi, mutta Tristan tarttui sitä kaulapannasta, ja puheli sille hiljaa. Niimpä kaunis kermanvörinen narttu rauhoittui heti. Yleensä se katsos ei jättänyt Tristania sekunniksikaan rauhaan, vaan varoitteli tiellä olevistä kivistä ja muista sellaisista. Ilman tuota koiraa tuskin Tristan edes eläisi, ainakaan onnellisena. Rauhallisesti Morfi käveli kuono Tritanin kämmenselällä ja vihreillä nappisilmään narttu katselikaupan asiakkaita. Aina kun koiran silmät osuivat jonkun silmiin, se näytti hymyilevänja heilutti häntäänsä. Tristan pysyi edelleen sivummassa, hän ei jaksanut kokoajan olal selittämässä liinansa tarkoitusta.
Voinhan minä otta sen pois, ja nirhata sitten kaikki minulle tärkeät, vaikken haluaisi. Vihoissaan itselleen, Tristan puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi aseisin päin. Morfi nuolaisi omistajaansa lohduttavasti. Oikeasti Trist ei voisi ottaa liinaa silmiltään, vaan joku kuka välittäisi Tristanista oikeasti. Ja sekin onnistuisi vasta kun lumottu liina kertoisi, oliko hän valmis moiseen.

"Hauska tavata teidätkin Leith, olen Anyare. Niin tuota, tulin ostamaan tikaria. Voisitteko esitellä sellaisia? Hinnalla ei ole niin väliä, kunhan se olisi mahdollisimman kestävä ja helposti kannettava".
Leith kohotti kulmiaan naisen teititellessä häntä.
"Jos voitte niin tämä pitäisi terottaa"
Mies tarttui koristeltuun aseeseen ja pyöritteli sitä käsissään asiantuntijan varmuudella. Terä oli tosissaan kärsinyt ja hänen mielestään tikarille voisi tehdä paljon muutakin kuin teroituksen.
”Tästä tikarista saisi kuin uuden jos saan tehdä sille muutakin kuin teroituksen”, hän huomautti naiselle ja totesi samalla mielessään, että tämän oli pakko olla puolimerenneito. Ei muilla olennoilla tuntunut veden läheisyys niin selkeästi. Hän tunsi lähes vastustamatonta halua tutustua naiseen paremmin, sillä kaikki veteen liittyvä oli lähellä hänen sydäntään.

Mies vilkaisi Tristanin suuntaan nopeasti ja päätti mennä juttelemaan tälle heti, kun saisi naisen asiat hoidettua. Olihan hän itse juuri miehen sisälle pyytänyt.
”Nahir!” mies huudahti ja nuori poika juoksi hänen luokseen tärkeän näköisenä.
”Ota neidin tikari ja vie se takahuoneeseen. Hoidan sen itse”, Leith rakasti aseiden parissa työskentelyä ja siksi halusi tehdä mahdollisimman paljon itse.
”Odottaisitko hetken”, hän sanoi naiselle ja käveli Tristanin luo.

”Hei, minä ajattelin pitää tauon. Onko sinulla mitään paikkaa minne mennä? Ajattelin vain, että asuntoni on tässä aivan lähellä voin majoittaa sinut sinne jos haluat?” hän halusi olla miehelle mahdollisimman ystävällinen.

//Terve, olen täällä taas. Olen ollut oikeastaan jo viime viikosta asti, mutta viikko meni rippijuhliin valmistautuessa, enkä päässyt pelaamaan.//

Kilil huokaisi helpotuksesta sotilaiden kävellessä hänen ohitseen. Hänellä ei ollut aikaa tappaa sotilaita kadulla. Nyt hänen piti vain saada aseensa takaisin sepältä ja häipyä kaupungista mahdollisimman nopeasti. Kilil nousi piilopaikastaan parin rikkinäisen tynnyrin takaa ja käveli takaisin kadulle. Hän ei ollut mennyt kauas asekaupasta, joten hän näki kaupan oven avautuvan ja koiran menevän sisään. Kilil ei itse piitannut koirista, koska ne toivat hänen mieleensä sudet. Kilil inhosi susia. Kun hän oli ollut lapsi, hän oli joutunut kilpailemaan niiden kanssa ravinnosta ja ne olivat käyneet hänen kimppuunsa muutamia kertoja.

Kilil avasi kaupan oven ja huomasi siellä uuden asiakkaan. Nainen näytti varsin nuorelta ja hän jutteli Frion kanssa. "Joko saitte ne miekkani teroitettua? Minulla on kiire", Kilil keskeytti keskustelun. Sitten hän huomasi koiran tulleen aivan hänen viereensä ja refleksi jonka ansiosta hän oli selvinnyt pienenä hengissä loikautti hänet kauemmas koirasta. Loikkansa päätteeksi Kilil laskeutui koko painollaan vasemmalle jalalleen, jolloin jalka rasittui ja siinä olevasta vammasta alkoi vuotaa lisää verta. Tilapäisside, jonka Kilil oli reiteensä pistänyt kastui nopeasti ja pian verinoro laskeutui Kililin jalkaa pitkin lattialle.

//Tässä välissä on nyt sitten ilmesesti minun vuoroni. ^^ Hommaan Anyaren pois vähäksi aikaa, sillä en loppuviikosta taida päästä koneelle.//

Anyare vilkaisi kauppaan juuri tullutta miestä, hän oli varmasti haltia. Naisen katse siirtyi koiraan ja hän katsoi sitä vähän halveksuvasti, ihmetellen miksi se edes on sisällä kaupassa.

Kuitenkin hänen silmänsä osuivat nuoreen mieheen, ja tämän jalkaan. Vuotava veri pelästytti Anyaren ja häntä alkoi huimata. Hän hoiperteli Leithin luo.
Anyare vältti katsomista vereen, koska hän saattaisi pyörtyä.
"Tuo nuori mies on haavoittunut, hänen jalastaan vuotaa verta. Auttaisin itse mutta veren näkeminen alkaa heikottaa minua", hän sopersi hieman nolona viimeisen virkkeen, "Ja siitä tikarista.. Voitte tehdä miten vaan on parasta, kunhan se pysyy ehjänä. Se tikari on minulle tärkeä. Tulen muutaman päivän päästä hakemaan sen ja ostamaan toisen tikarin, nyt se saa jäädä väliin. Sen veren näkeminen alkoi pyörryttää joten lähden etsimään lepopaikkaa ja jotain syömistä. Kiitos jo etukäteen! Oli mukava tavata teidät."

Hän käveli pois kaupasta turhautuneena, etsien katseellaan tuolia johon voisi istua ja löysikin mukavan kahvilan johon päätti mennä nostamaan verensokeriaan.

//Nma~, olisi mukavaa jos et autohittaisi koiraani lähestymään hahmoasi. Viestissäni Morfi vain katseli ympärilleen, ei liikkunut Tristanin viereltä, mutta olkoon nyt sitten.//

Morfi katsoi säikähtäneenä mitä oli saanut aikaan, sen nenään leijaili vahvana veren tuoksu, ja siitä narttu ei pitänyt. Koira kun oli älyttömän kiltti, ei se ikinä tahtonut kenellekkään paha tehdä, ja nyt tuohon ihmiseen oli sattunut. Tristankin haistoi veren, ja kääntyi sitten katsomaan sinne suuntaan. Niin hyvä mies sentään ei ollut ympäristöään aistimaan, että olisi tinennyt mistä sitä verta tuli.
"Mo, tänne."
Tristan kuiskasi koiralleen ja se palasi omistajansa viereen, istui sen jalkojen juurelle ja katsoi vihreillä nappisilmillään omistajaansa. Korvat lupassa koira katsoi anteeksipyytävästi Tristaniin, mutta eihän se ollut Mon vika.
"Ei se sinun vikasi ollut."
Trist sanoi koiralleen ja kyykistyi sitten tämän viereen. Varovasti omistaja siltii koiransa korvia, ja kohta narttu oli jo oma itsensä. Jokin tuossa verisen jalan omistajassa ärsytti Tristania, ja epäilyttikin.
"Aivan sama, kuhan pääsen väentungoksesta pois."
Tristan sanoi ja hymyil Leithille.

Leith ei ehtinyt vastata Kililin kysymykseen tämän jo säikähtäessä koiraa ja ruvetessa vuotamaan verta melko vaarallisen näköisesti. Heti sen jälkeen Anyareksi itsensä esitellyt nainen hoiperteli hänen luokseen melko pahoinvoivan näköisenä. Toisaalla Tristan rauhoitteli koiraansa, joka vaikutti melko järkyttyneeltä kaiken sähellyksen keskellä. Leith vilkaisi Anyaren perään tämän poistuessa liikkeestä ja siirsi sitten huomionsa hänelle puhuvaan Tristaniin. Hän nyökkäsi ja riensi sitten vertavuotavan luo polvistuen tämän eteen tutkimaan vertavuotavaa jalkaa pidellen tätä oikeasta nilkasta paikallaan.
”Sinun olisi parasta tulla myös kotiini. Täällä en pysty auttamaan sinua mitenkään”, hän sanoi Kililille ja katsoi sitten oppipoikaansa, joka katseli tilannetta kauempaa.
”Ole kunnolla täällä minun taukoni ajan ja jos tikarin tänne jättänyt nainen tulee paikalle sano, että saapuu asunnolleni. Minulla on hänelle asiaa”, Leith antoi ohjeensa ja katsoi sitten kahta miestä kohti.
”Menemmekö?”

//Juu, sori Tintti. En ole vielä kovin kokenut pelaaja ja luulin koiraasi sivuhahmoksi. Ja nyt kun olen päässyt anteeksipyytämisen makuun, niin anteeksi vielä kun kesti ja tuli näin lyhyt.//

Huamattessaan säikkyneensä tavallista koiraa, Kilil tunsi itsensä hiukan noloksi. Sitten hän vilkaisi sivusilmällä ohitseen kävelevää naista, joka oli tullut sisään hänen ollessaan poissa. ”Sinun olisi parasta tulla myös kotiini. Täällä en pysty auttamaan sinua mitenkään”, asesepän sanat yllättivät Kililin. Hänestä miehen olisi pitänyt huolehtia vain omista asioistaan. Lisäksi Kilil ei oikein pitänyt ajatuksesta, että olisi vammansa hoitamisesta palveluksen velkaa sepälle.

Katsellessaan vammaansa ja siitä vuotavaa verta Kilil kuitenkin päätti hyväksyä tarjouksen. Vammasta olisi vain haittaa, jos hän joutuisi ongelmiin. "Kaipa minun on sitten tultava", Kilil murahti ja nousi pystyyn. Hän yritti kävellä, mutta jalkaa aristi sen verran ettei kävelemisestä tullut oikein mitään kinkkausta kummempaa. Lisäksi hän tuhri lattiaa vereensä. "Voinko lainata tätä?" Kilil kysyi Leithiltä ja otti koristeellisen pitkämiekan vieressään olevasta hyllystä tukikepikseen, "Olisiko vielä jotain rättiä, jolla voisin pyyhkiä nämä verijäljet pois?" hän lisäsi katsoessaan pintä verilammikkoa, joka oli muodostunut lattialle. Sitten hän katsoi toista haltijaa, joka rauhoitteli koiraansa ja sanoi, "Sori jos säikäytin sen. En ole oikein tottunut koiriin."

Morfi istui selkä suorana Tristanin vierellä, meis istui kyykyssä koiransa rinnalla. Morfi helutteli häntäänsä iloisesti puolelta toiselle ja tuntui hymyilevän. Pieni surullinen pilke kuitenkin löytyi koiran silmistä, se oli aiheuttanut verenvuotoa tuolle ihmisille. Luppakorvat lörpöttäen narttukoira odotti käskyjä omistajaltaan, mutta mitään ei kuulunut, joten se kävi makaamaan ja laittoi silmänä kiinni. Tristan silitteli Morfiaan, rapsutteli korvan takaa ja puheli koiralle rauhoittavasti, kunnes nousi seisomaan ja samantien sekarotuinenkin oli vierellä pystyssä.
"Mennään vain, tule Morfi."
Trista sanoi ja häipyi kaupasta ensimmäisenä, oven ulkopuolelle tämä sitten jäi odottelemaan, mutta kävi ostamassa lihanpalan Morfilleen.

{sori keso and the lyhyys]

[lotengo koskas aattelit vastata kun nähtävästi vastailet muihinkin peleihin?]

// Anteeksi, en ollut huomannut tähän tullutta jatkoa *syvää häpeää* \\

"Olisiko vielä jotain rättiä, jolla voisin pyyhkiä nämä verijäljet pois?"
”Anna minun hoitaa se”, Leith sanoi hymyillen ja heilautti kättään, sormenpäistä lensi lattialle vettä, joka rupesi automaattisesti luuttuamaan lattiaa. Kohta sekä vesi että verijäljet olivat poissa.
”Selvä, mennään”, sinihipiäinen vilkutti oppipojalleen ja asteli ulos liikkeestä.

Mies asteli rauhallisin askelin kohti asuntoaan jääden välillä odottamaan jalkansa loukannutta. On tämäkin päivä. Jotain vaihtelua sentään. Likimain viidentoista minuutin jälkeen seurue oli perillä. Letihin koti oli melko pieni, mutta silti liian suuri yksin asuvalle. Seinät olivat merilevänvihreät ja ikkunat pisaranmuotoiset. Leith avasi oven ja päästi muut sisään.
”Tervetuloa matalaan majaani.”

Miten minä törmään tänään pelkästään kummajaisiin? Kilil kysyi itseltään asesepän heilauttaessa kättään ja puhdistaen verijäljet lattialta. Kilil ei tuntenut InnaMensejä rotuna, hän oli olettanut miehen sinisenvivahtavan ihon olevan jotain ihomaalia. Hän kuitenkin lopetti järkeilynsä ja lähti kinkkaamaan muiden perään ottaen tukea miekkaan jonka oli ottanut hyllystä.

Kilil yritti kulkea kadulla mahdollisimman huomaamattomasti, mutta se, että hän käytti hienoa pitkämiekkaa kävelykeppinään tuntui keräävän epämiellyttävän paljon katseita. Kuinka kaukana tämä mies oikein asuu? Kilil mietti. Hän oli olettanut, että aseseppä asuisi lähellä pajaansa ja kauppaansa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen aseseppä lopulta pysähtyi vihreän talon eteen.

”Tervetuloa matalaan majaani”, seppä sanoi avatessaan oven. Kilil jäi vilkaisemaan ettei heitä seurattu ennen kuin astui sisään. Sisällä hän etsi heti itselleen tuolin jolle istua. Verentulo oli taas loppunut, mutta se alkaisi luultavasti uudestaan, jos hän rasittaisi jalkaansa liikaa.

Siinä ulkopuolella odotellessaan tristan vain silitteläi koiransa tpäätä ja narttu aktseli ystävällisin silmin ohikulkioita. Sen Tristkin huomasi, että moni aktsoi koiraan ystävällsiesti mutta häneen aika peläten. Harvemmin kaduilla kulki lentoja, joiden silmät oli peitetty mutta liikkui kun kukatahansa muukin. Oikeastaan tristania häiritsi se aika paljonkin, että kaikki tuntuivat keirtävän hänet kaukaa ja muutenkin välttelevän sidesilmän seuraa. Mielestään Trist oli tätä kirousta joutunut kestämään aivan tarpeeksi kauan aikaa. Kuitenkin ei tarpeksi, sillä lumous ei ollut sitä mieltä että lumottu sen hallitsisi.

Kohta kaksi muuta tuli ulos, toinen nojasi hienoon miekkaan ja luukkasi ja toinen aseseppä kulki eteenpäin tietäen suunnan. Huokaisten Trist kiinnitti hihnan Morfiin ja sitten he lähtivät noiden kahden perässä. Silloin kun miehen oli liikuttava hiema oikealle, painoi Morfi hänen vasenta jalkaansa ja jos vasemalle niin toistepäin. Siitä johtuen mis pysyi aivan hyvin noiden kahden rinnalla ja kun ovi avattiin oli haltija edelleen mukana.
"Morfi, jää tähän, vihellän sinut paikalle jos tarvitsen."
Tristan sanoi ja vastahakoisesti sekarotuinen jäi paikalleen.

Leith katseli toisten astelemista taloonsa ja hymyili hieman.
”Minä katsoisin nyt mielelläni sitä sinun jalkaasi”, hän sanoi istumaan käyneelle ja polvistui tämän eteen tutkiakseen jalkaa.
”Aika ilkeä haava, mutta kyllä me tämän kuntoon saamme”, hän sanoi ja katsahti jalan omistajaan hymy karehtien huulillaan. Mies painoi kätensä haavan päälle ja kädestä alkoi virrata vettä, joka puhdisti haavan ja sen ympäristön. Tämän jälkeen Leith nousi ylös ja kaivoi lääkekaapistaan sidetarpeita. Hän ei itsekään tiennyt miksi säilytti noita hänelle turhia tarvikkeita kotonaan, mutta oli nyt tyytyväinen niiden olemassaolosta. Hän nappasi siteen tiukasti käteensä ja kietoi siitä tiukan sidoksen haavan ympärille.
”En ole parantaja, mutta olen nähnyt sen verran paljon haavoja ammattini vuoksi, että voin sanoa ettei sinun kannata rasittaa tuota jalkaa vähään aikaan”, hän sanoi ja kääntyi sitten silmänsä sitoneen puoleen.
”Kyllä se koirasi voi minun puolestani tulla sisällekin”, hän sanoi ja hymyili hieman.
”Anteeksi, kun utelen, mutta haluaisin tietää mitä te kumpikin teette täällä. Tai siis mikä toi teidät Miraan.”

Kilil puri huulta sepän puhdistaessa hänen vammaansa. Oli hänellä ennenkin vammoja ollut, mutta silti niiden puhdistaminen teki aina kipeää. Hän oli kerran miettinyt miksi vammat täytyi puhdistaa ja oli saanut vastauksen, kun yksi nuori hurjapää jätti vamman olkapäässä pesemättä ja vamma tulehtui tapaen pojan. Kun seppä sai vamman puhditettua ja sidottua, kiitti Kilil tätä. Ei ehkä kovin lämpimästi, mutta kiitti silti. ”En ole parantaja, mutta olen nähnyt sen verran paljon haavoja ammattini vuoksi, että voin sanoa ettei sinun kannata rasittaa tuota jalkaa vähään aikaan”, sepän sanat saivat Kililin mietteliääksi. Hän ei voinut välttää rasitusta ammattinsa takia ja jos hän joutuisi pakenemaan lainvalvojia, jalka rasittuisi varmasti paljon.

”Anteeksi, kun utelen, mutta haluaisin tietää mitä te kumpikin teette täällä. Tai siis mikä toi teidät Miraan.” Taas seppä yllätti Kililin. Kililin teki mieli käskeä seppää huolehtimaan omista asioistaan, mutta hän ei voinut vastata niin töykeästi miehelle, joka oli juuri hoitanut hänen vammansa. "Minä olen täällä ammattini puolesta. Sain kuitenkin työni jo hoidettua ja ajattelin lähteä pian kaupungista", hän vastasi. "Osaisitteko muuten sanoa lähtisikö kaupungista laivaa tai karavaania jonka mukana voisin lähteä? Suunnalla ei ole niin väliä", hän lisäsi keksiessään että pääsisi niin helposti pois kaupungista rasittamatta jalkaansa.

Morfi haukahti iloisena, kuin olisi ymmärtänyt tuona sesepän sanat, ja rynnisti sisälle mutta hidasti vauhtiaan ovella.
"Se 'koira' on muuten Morfi."
Tristan sanoi ja asteli itsekkin peremmälle, eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että oli ahtaassa tilassa. Syy ahdistuneisuuteen oli se, että Trist pelkäsi tiputtelevansa tavaroita kun kuvitteli itsestään liijkoja. Juuri ennen kysymystä oli mies ehtinyt istumaan jonkin näköiselle tuolille.
"En tee täällä mitään, mieluiten olisin jossakin missä ei ole muita olentoja tungokseen asti."
Mies vastasi ja nojasi tuolinselkänojaan kämmenillään. Miksi pitäisi antaa täydentävämpi vastaus. Kililin vastaus sai Tristanin mietteliääksi.

"Minä olen täällä ammattini puolesta. Sain kuitenkin työni jo hoidettua ja ajattelin lähteä pian kaupungista. Osaisitteko muuten sanoa lähtisikö kaupungista laivaa tai karavaania jonka mukana voisin lähteä? Suunnalla ei ole niin väliä"
Kililin vastaus sai Leithin epäilemään, että tämä oli tehnyt täällä jotain rikollista ja joutui siksi pakenemaan. Se selittäisi myös tämän vamman.
”Ai, hei Morfi”, hän sanoi koiralle ja silitti tämän päätä hymyillen iloisesti.
"En tee täällä mitään, mieluiten olisin jossakin missä ei ole muita olentoja tungokseen asti."
”Ymmärrän sen hyvin. Jos olisin sinun tilanteessasi ajattelisin varmaan samoin, mutta täällä kauppa pyörii kuitenkin suhteellisen hyvin väkimäärän huomioon ottaen”, Leith hymyili tällä kertaa Tristanin suuntaan ja istahti sitten itsekin tuolille.
”Haluatteko jotain juotavaa?”

"En tee täällä mitään, mieluiten olisin jossakin missä ei ole muita olentoja tungokseen asti." Kilil ei ymmärtänyt toisen haltian vastausta. Olihan hän sokea, mutta kyky, jota hän käytti ympäristön tutkimiseen vaikutti täydelliseltä korjaukselta asiaan. Riippuen kyvyn käyttöaluuesta Kilil keksi useita kättötapoja haltian 'kyvylle'. Suostuisikohan hän opettamaan tuon minulle? Kilil mietti ja naputteli tuoliaan sormillaan.

Sitten Kililin katse osui Morfia silittelevään seppään. Hän tunsi olonsa hetken haikeaksi ja mietti jos hänenkin pitäisi hankkia lemmikki. Ei koiraa, ehkä matkijalintu. Kilil oli nähnyt niitä joskus ja ne olivat vaikuttaneet veikeiltä toistellessaan kuulemiaan asioita. Sitten hän tajusi etteivät sellaiset ajatukset olleet yhtään hänelle sopivia ja ravisti itsensä takaisin todellisuuteen, kuullen juuri sopivasti sepän kysyvän: ”Haluatteko jotain juotavaa?" Kilil mietti asiaa hetken ja päätti jättää väliin. Tänään oli tapahtunut niin monta omituista asiaa, että jos hän olisi pyytäny sepältä vettä, olisi tämä varmaan puristanut sitä kivestä. "Ei kiitos", hän sanoi sepälle ja kääntyi sitten kohti toista haltiaa. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta hän katsoi tarkasti miestä ja toivoi saavansa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mies kykyään käytti.

Hänen mietteensä keskeytyivät, kun yhtäkkiä kuului ukkosenjyrähdys. Kilil säikähti taas äkillistä ääntä niin, että oli pompata pystyyn tuoliltaan. Tällä kertaa hän kuitenkin hillitsi itsensä, muistaen miten viimeksi oli käynyt. "Tuo taitaa olla aika lähellä", hän sanoi ja arvioi päässään etäisyydeksi muutaman kilometrin, vaikka se saattaisi hyvinkin olla kauempana, sillä ainakaan hän ei ollut huomannut välähdystä.

Iloisena koira heilutti häntäänsä jääden istumaan rapsuttajan vierelle. Huulilla tuolla sekarotuisella oli hymy, aivan varmasti se hymyili. Tristan anurahti mielessään, Morfista saisi hyvän ystävän kahdella helpolal konstilla. Rapsuta ja ruoki, sitten koria olisi ystävällinen jokaiselle. Toki jos se pistettiin vartiointi tehtäviin, niin silloin se oli täysin erilainen. Kuten silloin kerran..

Mietteistään haltija palautui maailmaan kun tuo seppä tarjosi juotavaa, ja Kilil ei sitä huolinut.
"Ei kiitos, minulla on omat juomiset."
Vastasi mieshaltija ja tunsi kohta 'kuudennen aistinsa' heräävän. Joku tuijotti, ja sitten pää kääntyi katsomaan oletettuun suuntaan. Kukapas muukan siellä katseli, kuin Kilil. Juuri ennen jyrähdystä Trist puhui.
"Vaikka tämä rätti onkin silmilläni, näen mitä teet."
Ääni ei todellakaan ollut mikään ilkeä, sellanen arkipäiväisen totamuksen kuuloinen.

Kumpikin vieras kieltäytyi juotavasta ja Leith kohotti olkiaan. Eipä siinä mitään jos vieraanvaraisuus ei kelvannut. Mies haukotteli ja sulki hetkeksi silmänsä. Ne kuitenkin rävähtivät auki jyrähdyksen kuuluessa. Hetken kuluttua rupesi satamaan kaatamalla ja mies katsoi kaipaavasti ulos.
”Suottehan anteeksi hetkisen”, hän sanoi ja käveli ovelle ja siitä ulos. Sinihipiäinen seisoi sateessa kädet levällään ja suu hymyssä. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut kunnon myrskyssä. Hänen vartalonsa imi vettä itseensä ja mies tunsi olonsa hetki hetkeltä vahvemmaksi. Voima aivan virtasi hänen lävitseen ja hän nauroi onnellisena.

"Vaikka tämä rätti onkin silmilläni, näen mitä teet." Kilil virnisti huivinsa takana omalle tyhmyydelleen. Tietysti haltia huomasi, että hän tuijotti. "Tiedän ja kerronpa sinulle yhden asian. Minä olen nähnyt kuinka summoni kutsutaan, enkä usko että kovin moni on sitä nähnyt. Tuollaista kykyä kuin sinulla on, en ole vielä koskaan nähnyt, joten kerroppa mistä opit sen", hän sanoi toiselle.

Kun seppä oli lähtenyt ulos, Kilil nousi ja vilkaisi ikkunasta mitä tämä meni tekemään. Hän näki sepän seisovan sateessa kädet levällään ja hän tuntui jollain käsittämättömällä tapaa onnelliselta. Tuosta ei nyt ota selvää. Mitä se meinaa? hän ajatteli ja istahti takaisin tuolilleen. Hetken kuluttua hän otti esiin miekan, jonka oli lainannut Leithin kaupasta ja alkoi tasapainotella sitä kämmenellään aikansa kuluksi.

Tuon 'murhaajan' virnistystä ei Tristan kyennyt huomaamaan, jollei olisi oikein kunnolla keskittynyt. Toki haltija aisti pienen nolouden tuosta toisesta olennosta, mutta ei muuta. Toki miehen astimisnäkö oli aika hyvä sokealle olennolle joka kykenee magiaan, mutta ei Trist kyennyt lukemaan, kirjoittamaan kunnolla tai näkemään kunnolla liikkuvia asioita. Siksi kävellessä mies kompasteli, kun itse liikkui eikä maata kunnolla nähnyt, sitä vartren haltijalla oli Morfi-koira.

Nyt oli Jääkatseen vuoro olla huvittunut, mitä tuo oikein houraili? Eikö se ollut jo selvää? No oman luonteensa mukaan toimien Tristan vastasi kuitenkin ystävällisesti.
"Oleppa itse likemmälti se nelisensataa vuotta sokeana, niin kai siinä nyt huonommallakin Haltijalla alkaa magia jylläämään. En opetellut taitoani, enkä sitä varten mitään 'maksanut', se vain.. tuli."
Tristan sanoi, ja aisti että huoneesta poistu joku, hajusta päätellen se seppä. Enemmän Trist kuitenkin käytti hajua, kuuloa ja tuntoa, kun omaperäistä seitsemättä aistiaan.

Leith asteli hetken kuluttua takaisin sisälle ja hymyili toisille istahtaen sitten yhdelle vapaista tuoleista.
”No, mikäs on tilanne täällä?” hän kysäisi ja hymyili hieman kummankin vieraansa suuntaan. Haukotus karkasi miehen huulilta. Hän ei edes tiennyt miksi oli kutsunut nämä kaksi kotiinsa. Hänen olonsa tuntui kertakaikkisen typerältä ja hänen olisi tehnyt mieli häätää toiset pois. Yllättäen hänelle oli tullut nimittäin halu olla yksin, mutta eihän hän niin epäkohteliaaksi heittäytyisi, että käskisi muut vesisateeseen.

//Joo sori, kun kesti. Oli inspiraatio hukassa.\\

//Sitä sattuu.//

"Jaa", Kilil sanoi pettyneenä sokean kerrottua kyvystään. Hän oli odottanut jotain hienompaa. "Kyllähän sinä siitä sitten jotain maksoit, jos olet sokea", hän sanoi hetken asiaa mietittyään. Vaihto tuskin oli tahallinen, mutta Kililin mielestä se oli ihan sama. Mies oli menettänyt näkökykynsä maksuna aistimiskyvystä. Tämä oli Kililin mielipide asiasta ja siinä hän pysyi.

Kun seppä tuli paikalle, päätti Kilil kysyä mieltään jo jonkin aikaa painaneen asian, mutta juuri kun hän oli kysymässä, esitti seppä oman kysymyksensä. "Eipä mitään erikoista. Kevytä jutustelua vain koskien..., hmm, toistemme taitoja", Kilil vastasi sepälle. "Olenpa tässä muuten miettinyt yhtä asiaa. Nuo sinun vesitemppusi, lattian pesu ja haavan puhdistus. Oletko vesielementalisti vai onko joku muu asia kyseessä? Mietinpähän vain, että vesielementalisti aseseppänä on vähän kummallinen ajatus", Kilil kysyi asesepältä. "Eikö sinustakin?" Viimeinen kysymys oli suunnattu sokealle.

"Ei se ihan noin mennyt.."
Tristan sanoi Kilille, ja tuota alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään koko olento. Murhaaja mikä murhaaja, ei murhaaja muutu.
"Enkä ole näköäni menettänyt. Läheiseni pelkäsivät että murhaan heidät katseellani, kuten oli käynyt parille henkilölle, joten saan olla sokeana niin kauan kunnes opin hallitsemaan oman voimani. Tämä liina on lumottu, joten siksi en saa sitä pois silmiltäni itse. Etkä saa sinäkään, voit vaikka kokeilla."

"Turha hankkia puolulaista, olen puolueeton. Toki asia kiinnostaa.."
Trist vastasi ja nousi seisomaan. Kuunneltuaan vastauksen mies sanoi:
"Olen etevä huomaamaan muutoksia olennoissa, joten vaikuttaa siltä, että seuramme ei ole enää toivottua. Joten taidan lähteä tuon Morfini kanssa."
Samantien koir anousi seisomaan, tuki kuononsa isannän sormenpäihin ja kaksikko häipyi ovesta hyvästeltyään. Sade ei tristania haitannut.

//kiits pelistä//