Pärskeitä

Kullan keltainen hiekka jatkuu pitkänä sirppimäisenä kaistana aina mustaan rosoiseen kivikkoon asti. Syvän siniset aallot levittäytyvät syleilemään hietikkoa ja vetäytyvät sitten omiensa pariin. Lokit lentävät taivaalla, auringon hehkuessa kuumasti taivaalla.



Ki Soumei oli karannut jälleen kerran vanhempiensa ylellisestä vankilasta. Vanhemmat olivat ystävällisesti järjestäneet hänelle laulutunnin, mikä kertoi jälleen kerran siitä, että vanhemmat eivät oikeasti tunteneet tytärtään. Ei, Ki ei pitänyt laulamisesta, eikä kukaan pitänyt siitä että hän lauloi. Ääntä kai saattoi verrata lokkien kirkunaan, joten jos Ki pystyi vaikuttamaan asiaan, hän ei laulanut. Ei edes itsekseen.
Joten, heti kun hänen olisi pitänyt lähteä laulutunnille, Ki poistui vankilastaan ja lähti etsimään erästä ainesosaa, josta vanha velho oli joskus maininnut. Yrtti oli tärkein osa juomaa, jonka Ki oli päättänyt aamulla tehdä. Hän ui nopeasti laivanhylylle, jota kutsui kodikseen, mutta jossa hänen vanhempansa eivät antaneet tyttärensä asua. Se oli kuulemma säädytön, vaikka Ki oli tehnyt siitä omasta mielestään todella hienon. Hän ei vastustellut vanhempiaan kun nämä saattoivat hänet syntymäkotiinsa, mutta eipä hän myöskään pysynyt näiden luona, vaan karkasi oikeaan kotiinsa aina kuin mahdollista.
Nopeasti Ki otti muutaman tarpeelliseksi katsomansa tavaran, sitoi vyötäisilleen vyön, jossa oli iso läpällinen tasku ja lähti uimaan kohti rantaa. Tietenkään hän ei miettinyt sellaisia asioita, kuten entä jos yrtti olisi niin kaukana maalla, että hän ei saisi sitä, tai että hän ei muistaisi miltä se näyttää. Ei, sellaiset mietteet eivät vaivanneet Kitä kun hän nousi pintaan ja katsoi hohtavaa rantakaistaletta.

// Tullaan ^^ Enää puuttuu Taivaspoika //

Mercure käveli aivan rannan tuntumassa, siinä kohtaa, missä aallot hipovat juuri ja juuri rantaa, mutta vetäytyvät aina takaisin. Lokit kirkuivat miehen yläpuolella, lauloivat omaa lauluaan. Kummallista, miten jotkut pitivät laulua rumana. Se oli lokkien omaa laulua, se oli kaunista niille, jotka osasivat kuunnella. Ja kuuntelussa tuo mies olikin hyvä. Sokeiden silmiensä takia, tuo joutui käyttämään muita aisteja, mutta oltuaan sokea 800 vuotta, se ei ollut enää suurikaan ongelma. Hän oli tottunut siihen mikä oli ja mitä teki. Puinen sauva jätti pieniä painaumia hiekkaan, miehen kulkiessa, mutta jaloista ei jäänyt askeltakaan, ihan kuin tuo olisi leijunut maanpinnan yläpuolella.
Mercure lauloi hiljaa kävellessään. Se oli hiljaista, hyvin kaunista ja soinnillista laulua, joka muistutti ääneltään revontulia, ukkosta, auringon nousua ja kukan puhkeamista. Kaikkea sitä oli Mercuren ääni, lempeä ja hauras ja samalla voimakas sekä mahtava. Tuo lauloi kilpaa aaltojen ja lokkien kanssa. Lähistön puut humisivat hiljaa, kuin laulaen mukana. Mercure ymmärsi sen kaiken, ymmärsi niiden puheen ja laulun, jota muut eivät...
Haltiamies jatkoi kävelyään pitkin rantakaistaletta, välillä hypellen mustilla kivillä, jotka olivat kuin suuria lohikäärmeen sydämiä. Mercure hyppi sokeudesta huolimatta kivillä, kuin näkisi ne hyvin. Ja hän näki, näki eri tavalla, kuin muut. Pian matka jatkui kiviltä hiekalle ja eteenpäin. Mercure kuuli loiskintaa, se ei ollut vesilintu, eikä kala, vaan jotain suurempaa. Ja se kuului olevan tulossa maalle? Se ei ollut hylje, se ei tuoksunut ja kuullostanut hylkeeltä. Mercure jatkoi lauluaan ja kävelyään, katsoen merelle, näkemättä kuitenkaan, oliko jokin tulossa sieltä maalle. Haltiamies pysähtyi ja jäi katselemaan ulapalle hiljentyen samalla.

//Nonni, pääsin vihdoinkin kirjottamaan. Sinne tuli sitten metsä.//

Evangeline oli patikoinut useita päiviä, lepäämättä lähes yhtään. Lepo ei sopinut hänelle, hänen oli pakko kulkea, jatkaa matkaansa kaupungista tai kylästä seuraavan.
Nyt hän oli metsässä, lähellä rantaa. Auringon valo siivilöityi puiden lehtien läpi, valaisten polun, jota nainen seurasi.
Metsän lintujen laulun ja lehtien kahinan lisäksi kuului lokkien kirkunaa ja etäisesti aaltojen ääni niiden osuessa rantaan. Joku olisi voinut kutsua sitä kakofoniaksi, mikä se olikin, mutta Evangeline piti siitä. Se kakofonia oli tämän metsän oma sävel, melodia. Hän oli tottunut etsimään ja löytämään musiikkia kaikista äänistä joita kuuli. Kaunista musiikkia, mutta myös musiikkia, joka sai korvat vuotamaan verta. Kaikkein kaunein ääni Evangelinen mielestä oli huilulla, ja huomaamattaan hän kosketti yhtä vyöllään roikkuvista tinapilleistä. Sen pinta oli sileä ja kylmä koskea. Nainen kiersi sormensa soittimen ympärille ja veti sen irti. Pillillä oli pituutta vajaan kaksikymmentä senttiä, se oli pieni ja sen ääni oli kirkas.
Se oli yksi Morrow'n huiluista, mutta kuului nyt Evangelinelle.
Huilu yhä kädessään Evangeline jatkoi matkaansa, saavuttaen pian metsän ja kivikon rajan. Raja ei ollut täysin selvä, jotkin sitkeät pensaat ja heinät yrittivät epätoivoisesti kasvaa kivikossa. Aurinko paistoi kirkkaasti metsän hämäryyden jälkeen ja nainen joutui asettelemaan hattuaan suojaamaan silmiään paremmin.
Kivikko oli tumma ja roisonen, siinä oli useita pieniä kielekkeitä ja paljon irtonaista ainesta. Irtokivi sai muuten pettävän helpon reitin rannalle vaaralliseksi, ja Evangelinen olikin useassa otteessa turvauduttava käsiinsä laskeutuessaan rannalle.
Rannalla oli muutamia tummia kiviä, mutta muuten hiekka oli kultaisen keltaisa, se kimmelsi kilpaa veden kanssa.
Nainen katsoi käsiään, jotka olivat verinaarmuilla ja tinapilliä, joka kädessä hän oli laskeutunut. Pilli oli hieman likainen, mutta muuten kunnossa.
Juuri kun Evangeline oli aikeissa nostaa huilun huulilleen ja kokeilla sen sointia, hän kuuli laulua kaukaisuudesta. Vaikka hän ei ymmärtänytkään, mistä laulu kertoi, sem sointi oli kaunis. Pian se kuitenkin lakkasi.
Kulmiaan kurtistaen Evangeline asteli rannalle, ihmetellen kuka oli laulanut, ja mikä oli saanut laulun loppumaan miltei äkisti.

Ki ui päättäväisesti kohti rantaa. Hän ei huomannut rannalla seisovaa, vaikka kuulikin aina välillä aaltojen välistä laulua. Jostain syystä merenneito ei vain miettinyt miksi rannalta kuului laulua, sitä vain kuului. Eikä hän kiinnittänyt suuremmin huomiota sen päättymisellekään. Ainoa mihin ki oikeasti kiinnitti huomion, oli se, että hän ei törmäisi mihinkään kavalaan kiveen. Hän oli useasti uinut kataliin kiviin ja menettänyt monta säkenöivää suomua pyrstöstään. Joten, hän piti katseensa tiivisti vedessä, uiden samalla eteenpäin.
Ja siinä veteen tuijotellessaan Ki oppi uuden asian. Aina välillä kannatti katsoa myös eteen. Merenneito ei nimittäin ollut ollenkaan huomannut ajelehtivaa puunrunko ja ui nyt suoraan sitä päin. Hän teki hetken töitä päästäkseen ajelehtivasta merenneidon tyrmääjästä eroon ja täytyy sanoa, hän oli erittäin tyytyväinen. Ki olisi tietysti ollut tyytyväisempi jos hän ei olisi törmännyt katalaan kiveen samalla kertaa, tai lentänyt hietikolle yllättäen ilmestyneen aallon myötä. Hän oli kuitenkin tyytyväinen, vaikka miettikin miten typerää olisi ryömiä takaisin veteen. Hetken hän makasi selällään hiekalla ja katseli kuumaa aurinkoa, mutta kohottautui sitten kyynärpäidensä varaan. Nyt hän näki, ettei ollut rannalla yksin ja että meri oli vain parin metrin päässä. Hyvin kaukana.
Huultaan purren merenneito mietti, kuinka suureen vaaraan hän joutuisi rannalla, kun ei ollutkaan yksin ja osaisiko hän kuinka hyvin valmistaa yrttijuoman jolla palauttaisi voimansa ilman vettä. Kaiken lisäksi oli raskasta yrittää kannatella koko yläruumista käsienvarassa... Ki lysähti takaisin hiekalle ja katsoi aurinkoa miettien kuinka nopeasti hän kuivuisi elävältä.

Mercure nuuhki ilmaa. Siihen sekoittui meren voimakas tuoksu ja kauempana olevan metsän raikkaus. Miten ihana yhdistelmä, kaksi voimakasta elementtiä kiedottuna yhteen. Mutta tuon kaiken keskelle sekoittui myös jokin toinen tuoksu. Se ei ollut eläin eikä ihminen, mutta jokin muu olento ja haltia päätti ottaa selvää, mitä muuta rannalla oli hänen lisäkseen. Ainakin se vaikutti mielenkiintoiselta. Haltia jatkoi lauluaan kävellessään. Hän lauloi ollessaan onnellinen ja tyytyväinen ikuiseen elämäänsä. Ihan kuten linnut saattoivat laulaa pelkästä ilosta, niin saattoi hänkin. Kepeästi, jälkiä jättämättä, haltiamies liikkui hietokalla, aaltojen lipoessa välillä hänen jalkojaan.
Ranta tuntui jatkuvan loputtomiin. Loputtomiin, kuten haltian ajaton elämä. Miten huvittavaa olikaan ajatella ikuisena jatkuvaa rantaa, mutta eihän mikään tässä maailmassa ja luonnossa ollut ikuista. Ikuisuus ei kuulunut luonnolisiin asioihin, joten mihin haltia kuului? Kuuluiko luontoon ollenkaan? Sitä oli joskus vaikea sanoa.
Mercuren herkät korvat erottivat äkkiä jonkinlaista ääntä. Se oli erikoista, vaikkea tulkita, sillä siinä oli sekoitusta merestä, ilmasta ja tuhansista erilaisita elementeistä. Hauska ajatus. Kävellessään eteenpäin, aistimukset vain voimistuivat ja sokea haltia huomasi jotain, mikä hätkähdytti hänen ajatuksiaan pahasti. Hän haistoi jonkun keskellä rantaa, mutta se tuli merestä. Jokin merenelävä oli joutunut rannalle, mutta mikä? Hieman varovasti Mercure asteli lähemmäs, tarkkaillen tilannetta. Mercure kopautti sauvansa kiviin, kiinnittääkseen olennon huomion. Se ei ollut eläin, muuten se olisi äännellyt. Mercurelle jäi vain yksi vaihtoehto; merenneito.
"Tarvitsetteko apua?"
Mercure jäi muutaman metrin päähän ja tuijotti tuota erikoista olentoa, vaikkei mitään nähnytkään, mutta silti pystyi huomaamaan, että hän katseli tuota olentoa.

Evangeline hymyili. Laulu oli alkanut taas, mutta se oli erilainen. Ehkäpä kokonaan eri laulu?
Ranta oli pitkä, se jatkui silmänkantamattomiin. Naisesta se oli ahdistavaa - jokin, joka näytti jatkuvan ikuisesti, mutta päättyikin salakavalasti. Kauempana rannalla näkyi liikettä, ja Evangeline siristeli silmiään nähdäkseen paremmin. Ehkäpä tuo oli laulun lähde?
Ripein mutta varovaisin askelin hän käveli lähemmäs hahmoa, ja pysähtyi puolimatkassa.
Laulava hahmo ei olutkaan yksin. Maassa, hahmoa lähellä, makasi toinen hahmo. Jopa niinkin kauas saattoi erottaa epäinhimillisen piirteen - pyrstön.
Merenneito? Evangeline pohti. Mikään ei ollut mahdotonta, sen hän tiesi. Ja merenneito merenrannassa - sehän ei ollut laisinkaan mahdotonta.
Nainen lähti taas liikkeelle, nyt hieman hitaammin, kuunnellen. Laulu oli loppunut jo jonkin aikaa sitten, mutta sitä hän ei enaa kuulostellut. Hän kuunteli puhetta, avuntarjousta merenneidolle. Ääni oli miehen.

Niin. Lopulta lokit tulisivat ja repisivät hengiltä kuivuneen Kin pyrstön, silmät, kaiken mitä irtisaisivat. Ehkä jopa korppikotka hakeutuisi rannalle syömään avuttomana kuollutta merenneitoa. Säälisisiköhän se häntä? Aivan varmasti, itkisi hetken puoliksi kalutun, kuivumisen takia kuolleen merenneidon vierellä ja alkaisi sitten syömään illallistaan.
Jokin keskeytti Kin kuoleman jälkeiset ajatukset. Ihan kuin joku olisi kysynyt tarvitsiko hän apua. Ki avasi silmänsä ja räpytteli hetken auringon kirkkaudelle.
"Vettä!"
Hänen kurkkuaan kuivasi tavattomasti ja ääni kähisi hivenen. Ki kohottautui hieman kyynärpäidensä varaan ja katsoi avun tarjoajaa. Tämä seisoi jonkun matkan päässä Kistä ja katseli häntä. Merenneito lysähti takaisin hiekalle. Hänen voimansa olivat ehtyneet nopeammin kuin mitä hän oli odottanut. Tai sitten häneen oli iskenyt yksi sisaren opetuksista. Sisar opetti kaikkea joutavaa, mikä kuulemma saisi miehet pyöryksiin ja hänen yksi opetuksensa oli taidan pyörtyä-tekniikka. Siinä piti teeskennellä pyörtymistä ja sitten kaikki merenneito urhot syöksyisivät meren ääristä apuun. Typerä keksintö ja koska Kitä ei pyöryttänyt, kyseessä ei ollut taidan pyörtyä -tekniikka. Jotain lohdullista sentään, hän siis vain oli kuivumassa kuoliaaksi. Hän nieleksi hieman, koska olisi halunut sanoa jotain rannalla seisovalle, mutta ei sitten keksinyt oikein mitään.
"Minä taidan kuolla."

Mercure säpsähti vähän kuullessaan olennon äänen. Se oli nainen, joka tuoksui mereltä ja vapaudelta, tuoksui delfiinien naurulta ja valaiden hiljaisilta ujelluksilta. Tuo oli upea merenneito, sen pystyi aistimaan ilman silmiäkin. Mutta merenneito oli kuten kalatkin, kuoli kuivalla maalla. Hyvin rauhallisin ja ystävällisin askelin, kertoen ruumiinkielellään, ettei halunnut pahaa, Mercure käveli lähemmäs.
"Autan sinua."
Mercure sanoi hiljaa ja polvistui merenneidon vierelle. Mercure puhui haltiakieltä, sillä oli rauhoittava vaikutus eläimiin, niin miksei merenneitoihinkin. Olihan tuo elänyt pitkään, 800 vuotta oli haltialla takana, mutta merenneitoihin tuo törmäsi todella harvoin. Ne tulivat harvemmin maalle.
Mercure aisti, ettei hän ollut merenneidon kanssa kaksin. Tuuli toi hajua kolmannesta osapuolesta, joka tuoksui aarnimetsälle ja lintujen laululle, ensitähdelle ja puron värille. Mutta juuri nyt haltia ei ehtinyt keskittyä kolmanteen olentoon. Lempeästi ja hellästi, mutta kuitenkin päättäväisesti nosti merenneidon käsivarsilleen, pitäen tuota tiukasti otteessaan mahdollisen rimpuilun takia, vaikka ei Mercure uskonut merenneidolla olevan voimia sellaiseen. Haltia lähti kahlaamaan meriveteen, aaltojen sivellessä leikkisästi tuon jalkoja ja roiskeiden pisaroidessa merenneidon iholle. Haltia tiesi, että merenneito virkoaisi päästyään veteen, joten tarpeaksi pitkälle käveltyään, Mercure kumartui hieman, laskien merenneidon takaisin aaltojen alle, pois paahtavalta auringolta.

Nyt jo lähempänä seisoen, Evangeline katsoi kun mies raahasi merenneidon veteen. Miehen tavassa liikkua oli jotakin erikoista, mutta nainen ei saanut päähänsä, mikä se oli. Se häiritsi häntä, mutta hän antoi sen kuitenkin olla. Ehkä se ei edes ollut mitään merkittävää, poikkeama normaalista oli niin pieni.
Evangeline kumarti ottamaan nahkaiset kengät jalastaan ja juoksi rauhallista vauhtia veteen, miehen ja merenneidon luokse.
Nopea vilkaisu mieheen ilmoitti tämän olevan haltia, ei ihminen laisinkaan. Ja sokeakin! Ehkäpä tämä outo tekijä liikkumisessa johtui siitä...
"Anteeksi. Minä voisin ehkä auttaa jotenkin, jos haluatte", tummahiuksinen nainen tarjosi apuaan, vaikkei hänestä välttämättä olisikaan mitään hyötyätä vain tuntui pahalta antaa merenneidon jäädä siihen, varmistamatta tämän olevan kunnossa. Edes siinä tapauksessa, että hän ei ollut ollut ensimmäinen henkilö tämän luona.
Evangelinen mielestä välinpitämättömyys johti kurjuuteen, sairauteen ja kuolemaan.

Ki piti silmiään kiinni ja oli aika varma siitä, ettei enää ikinä avaisi silmiään. Hänen auttajansa puhui omituista kieltä ja Killä meni hetki tajuta mitä tämä sanoi. Vihdoinkin hän oli löytänyt jotain hyötyä kielien opettelusta! Vaikka toisaalta riemu olisi lyhyt jos hän... Kin silmät rävähtivät auki hänen tuntiessaan miehen nostavan hänet hellästi, mutta päättäväisesti syliinsä. Nopeasti Ki sulki silmänsä, sillä hänen silmiään kirveli mahdottomasti. Tuntui oudolta antaa toisen määrätä siitä minne Ki meni, varsinkin kun hän ei nähnyt mitään. Välillä hän harkitsi kurkistavansa minne mies häntä vei, mutta kuullessaan veden äänen ympärillään hän rauhoittui ja antoi silmiensä olla kiinni.
Veden ympäröidessä Kin, hän oli lähestulkoon valmis itkemään. Kuinka ihanaa oli tuntea vilvoittava vesi ihollaan, saada hengittää raikasta merivettä... Hän avasi silmänsä ja irrottautui hellästi miehen otteesta. Merenneito ei oikein tiennyt miten tällaisissa tilanteissa toimittaisiin, mutta hän päätti yrittää olla niin kohtelias kuin osasi. Hetkeksi hän sukelsi syvemmälle veteen ja nousi sitten taas pintaan, lähelle pelastajaansa. Nyt hän huomasi, että tummahiuksinen nainen oli ilmestynyt miehen vierelle. Olivatkohan nämä pariskunta? Pää kallellaan Ki katseli hetken kumpaakin, mutta muisti sitten päätöksensä yrittää olla kohtelias. Mahdottoman kohtelias. Hän meni hetkeksi niin hämilleen, ettei saanut sanaa suusta.
"Niin. Siis aivan."
Ki puri huultaan ja oli valmis katoamaan merenpohjaan. Hän antoi itsestään todella huonon kuvan! Ja koska hän oli yhä hämillään, ei raukkaparka tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Mercure tunsi vartaloaan vasten aallot, jotka löivät lempeästi tätä vasten, miehen antaessa merenneidon mennä. Tuntui varmasti upealta elää meressä, sen salaperäisessä ja pohjattomassa sylissä täynnä seikkailua ja mystiikkaa. Se oli suurempi maailma, mitä kukaan maalla elävä voisi koskaan uneksiakkaan. Ja miten onnelliselta vaikutti nuori merenneito päästessää takaisin kotiinsa. Mercure oli onnellinen merenneidon puolesta.
Mercure oli aistinut kyllä kolmannen hahmon, muttei osannut sanoa mikä tai kuka tuo oli. Vasta olennon puhuessa paljastui hänen olevan nuori nainen. Joka halusi auttaa. Erikoista, Mercure jo ajatteli, että kaikki olennot ajattelivat vain itseään, mutta oli myös niitä, jotka halusivat auttaa edes vähän. Se oli todella, todella iso asia.
"Kiitoksia avun tarjoamisesta."
Mercure katsahti rannalla seisovaan naiseen, vaikkei nähnytkään tätä. Hän vain tiesi naisen olevan siellä.
Merenneito tuntui olevan hämmentynyt tilanteesta, puhui vähän mitä sattui. Mercure hymähti vähän ja lähti kävelemään takaisin rannalle. Meri ei ollut hänen paikkansa, vaikka se niin hieno olikin. Siellä ei ollut nimittäin puita. Mercure eli metsästä, eli sen takia, että oli metsiä, koska hän hallitsi niitä. Hallitsi kasveja ja puhui niiden kanssa. Meressä ei sellaisia ollut. Haltia kahlasi naisen ohitse rantaan ja otti maassa olevan, puisen sauvansa. Tuon enempää Mercuren ei tarvitsisi olla täällä, hänen työnsä olisi nyt tehty ja hän voisi jatkaa matkaansa rauhassa.

Evangeline hymyili hienoisesti ja kohautti olkiaan. Mies, haltia, oli kiittänyt häntä avutarjoamisesta.
"Eipä mitään. Satuin vain olemaan matkalla tästä ohi..."
Vedenrajassa seisten nainen katsoi merelle, sinne, missä merenneito oli. Neidon hiukset olivat sinervät, kuten tämän ihokin. Miten erikoinen olento! Evangeline yritti muistella, millaisia tarinoita hän oli kuullut merenneidoista, muttei muistanut yhtään.
Merenneito oli vaikuttanut hieman sekavalta, mutta ehkäpä se oli aivan tavallista lähes kuvuneelle merenelävälle?
Tai sitten ei.
Evangeline päätti varmistaa, että kaikki oli kunnossa, enne kuin jatkaisi matkaansa. siispä hän kahlasi syvemmälle aaltoilevaa, kirkkaaseen mereen.
"Oletko aivan varma, että olet kunnossa?" Hän huikkasi olennolle, joka ei ollut ihminen, muttei kalakaan.

Ki oli mokannut. Häntän harmitti suunnattomasti se, ettei ollut osannut käyttäytyä, ainoana onnenaan onnettomuudessa oli se, että kukaan hänen perheestään ei ollut todistamassa hänen epäonnistumistaan. Toisaalta, jos edes yksikin hänen perheensä jäsenistä olisi täällä, raahaisivat he hänet kiiresti meren suojiin... Hetken Ki mietti, että katoaminen olisi hyvä idea, mutta sitten hän muisti miksi oli tullut ja ui hieman lähemmäs rantaa, nähden vain hiekkaa.
Naisen kysymys sai Kin hätkähtämään. Hän ei ollut osannut odottaa, että hänen mauttoman virheensä jälkeen kukaan olisi halunnut puhua hänelle. Hetken merenneito vain lipui pienen aallokon mukana ja mietti mitä vastaisi.
"Olen minä aika kunnossa. Pyrstöstä tosin lähti muutama suomu."
Ki huokaisi syvään ja harmitteli ikävää naarmua, jonka oli saanut pyrstöönsä. Menisi kauan ennen kuin suomut kasvaisivat takaisin, jos edes kasvaisivat! Ki mietti hetken järkyttyneenä miten kauhealta pyrstö näyttäisi ilman näitä paria kolmea suomua. Mutta ei kai voinut olla mahdollista, että hän menettäisi suomunsa? Ei se voinut olla mahdollista. Ki hymyili saatuaan mietteensä päätökseen ja katsoi naista hetken. Tai tarkemmin ottaen tämän jalkoja. Miksi hänellä ei ollut jalkoja, vaan pyrstö?
"Onko teistä mukavaa, kun teillä on jalat?"
Ki katsoi naista ja miestä joka oli auttanut häntä. Hän puri hieman huultaan ja totesi, että jos mies pitäisi häntä täysin idioottina, tämä voisi jättää vastaamatta. Hyviin käytöstapoihin kun kuitenkin kuului kysyä kaikilta paikalla olevilta, joihin asia saattaisi liittyä.

Mercure kääntyi kasvot kohti mereä, päästyään rannalle. Selvästi molemmat naiset jäivät vielä puhumaan keskenään jotain. Tummatukkainen oli ollut mukavan avulias, joten Mercure uskalsi helposti jättää merenneidon tuon naisen seuraan, ilman, että hänen tarvitsi huolehtia mitä tapahtuisi. Mercure katseli molempia sokeiden silmiensä takaa ja hymyili vähän.
Merenneidon kysyessä jaloista, haltia ei voinut olla hymyilemättä.
"Siihen on tottunut."
Mercure totesi äänellään, joka oli tumma ja kumea, kuin myrkyn aallot vasten rantaa. Vaikka Mercure ei nähnyt kumpaakaan, hän tiesi missä kohtaa molemmat neidot olivat.
"Entä onko mukavaa asua vedessä?"
Mercure yritti olla kohtelias ja esittää vastakysymyksen, vaikka eihän asia oikeastaa hänelle kuulunut ollenkaan. Mercuresta olisi mukavaa tutkia merta, mutta hän oli vain haltia, ei maagi tai velho, joten hän ei voinut muuttua oikein merenneidoksi edes päiväksi.
Hieman Mercure käänsi huivin peittämiä silmiään tummatukkaiseen naiseen ja takaisin merenneitoon.
"Saanen udella, keiden kanssa puhun?"
Olisi mukavaa tietää, vaikkei näkisi kumpaakaan enää koskaan. Ainakin oli nähnyt kerran elämässään, sekin riitti haltialle. Päivä oli vielä nuori, hyvin lämmin ja kaunis, joten vaeltamisestaan poiketen, Mercure päätti jäädä hetkeksi tuohon rannalle, pehemän lämpimälle hiekalle. Mercure tunsi käsiensä ja kehonsa alla rannan, kuuli kahden neidon puheen ja merieläinten ääntelyä. Voisihan tässä viettää hetken aikaa ja rentoutua kunnolla, ennenkuin jatkaisi matkaansa.

Evangeline hymyili sisäisesti kysymykselle, ja pieni hymynkare nousi kasvoillensakin.
"No, on siinä puolensa. Varmasti pyrstössäkin on?" Hän vastasi kysymyksellä, joka oli tavallaan lisäyksenä haltian esittämään kysymykseen.
Hetken päästä nainen lisäsi, ikään kuin vasta muistaen;" Niin, on hyvä että olet kunnossa. Toivottavasti juuri ne pysrtösuomut eivät olleet kauhean tärkeitä..."
Evangeline sekoili hieman sanoissaan ja punastui. Niinpä tietenkin. Ei kannata mennä puhumaan asiasta, josta ei tiedä melkeiitään.
Hiekalta kuuluva kysymys, 'saanen udella, kenen kanssa puhun?', sai Evangelinen kääntämään päänsä takaisin haltiamieheen. Hän kallisti päätään ja mutristi huuliaan. "Evangeline. Evangeline Maskin. Ja te?"

// Hmm, teen tosiaankin kouluhommia. Siksi tämmöinen lyhyt. //

Ki katsoi haltiaa, joka oli yllättäen vastannut hänen kysymykseensä ensin. Hän riemastui hieman, sillä oli todellakin uskonut loukanneensa miestä mitä kaameimmalla tavalla. Tämän vastaus sai Kin mietteliääksi, mutta kysymys hautasi mietteen allensa.
"Vedessä on mukava asua, jos kestää sen, että hiukset ovat aina märät. Eikä tahdo tutkia maita ja vuoria ja laaksoja ja niittyjä ja kaikkia niitä kukkia joita niityllä kasvaa."
Ki ui lähemmäs rantaan, sillä hänestä oli epämielyttävää olla niin kaukana ja huudella vastauksia. Varovasti hän ui niin lähelle rantaa kuin uskalsi ja ns. istui hiekalla ja vedessä, joka ylsi häntä nyt suurin piirtein vatsaan asti. Hän nyökkäsi naiselle ja vilkaisi pyrstöään.
"Kyllähän pyrstössä on täällä hyötyä..."
Hän läiskäisi vettä pyrstöllään hieman ja hymyili sitten naiselle.
"Kyllä ne suomut kasvavat takaisin, ainakin minä päätin niin."
Ki kohautti hieman olkiaan. Haltian tiedustelu heidän nimistään sai hänet punastumaan. Minne hänen kaikki käytöstapansa olivat hävinneet? Mies oli pelastanut hänet ja nainen ollut niin kovin kohtelias ja hän oli vain lörpöttänyt! Kitä hävetti kovasti, ettei ollut esitellyt itseään aiemmin. Hänestä myös tuntui, että häntä hävetti joku muukin asia, mutta hän ei oikein tiennyt mikä.
Ki yritti vain keskittyä opettelemaan naisen nimeä. Hän oli varsin heikko nimien muistamisessa, mutta uskoi oppineensa naisen nimen.
"Minä olen Ki Soumei, Arashin huoneeseen kuuluva, Soumein suvun vanhimman haaran nuorin jatkaja."

Ehkä Mercure kuvitteli, mutta tuo tummatukkainen nainen ei tuntunut suuremmin pitävän haltian seurasta. Merenneito tosin näytti olevan melkoisen ystävällinen, joskin hieman kömpelö kieleltään, vaikka se lähinnä oli hauskaa, ei pahaa. Mercure harkitsi, että lähtisi, jättäen nuo kaksi keskustelemaan kahdestaan. Lähinnä kahden neidon keskustelu rajoittui, vielä näin aluksi, jaloista ja pyrstöistä puhumiseen. Olihan se varmaan molemmille hieman uutta, tavata täysin vieraasta maailmasta, täysin erilainen olento.
Mercure tarkkaili molempia olentoja, ei suuremmin ottanut osaa heidän keskusteluunsa. Mercure oli kuin suuri, jykevä tammipuu. Hyvin hiljainen, mutta samalla hyvin luotettava ja suojeleva. Haltiasta lähes huokui vuosisatojen elämänkokemus ja viisaus, tuon kuunnellessa molempia.
Neitojen esitellessä itsensä, Mercureen syttyi eloa hieman.
"Olen Mercure."
Haltia vastasi syvällä ja kumealla äänellään, yhden ainoan lauseenpätkän. Ei enempää. Sukunimeään Mercure ei vaivautunut kertomaan, kumpikaan naisista ei tekisi sillä tiedolla yhtään mitään, eikä haltia halunnut kaikkea itsestään paljastaa.
Mercure istui vielä hetken paikallaan, katsellen välillä molempia ja välillä merta, kunnes nousi seisomaan.
"En halua häiritä teitä enempää, on parempi, että poistun."
Mercure pudisteli hiukan hiekkaa, joka oli tarttunut kiinni märkiin housunlahkeisiin ja otti puisen sauvansa maasta, kumartaen molemmille. Se oli tapana haltiamihene elämässä, ennenkuin tämä poistui jostain.

Evangeline oli syventynyt keskusteluun merenneidon, Kin, kanssa. Kukapa olisi uskonut, että niinkin erikoisesta aiheesta kuin pysrtöt ja jalat saattaisi syntyä näinkin mielenkiintoinen keskustelu?
Aina silloin tällöin nainen vilkaisi rannalla oleilevaa haltiamiestä, Mercurea. Hänen mielestään mies oli melko epäkohtelias - olihan hän ollt ensimmäisenä paikalla, muttei ollut varmistanut merenneidon olevan kunnossa. Kuullessaan Mercuren ilmoituksen lähtöaikeistaan Evangelin pudisti päätään ja huokaisi. Niinpä niin, ehkä haltoilla ja ihmisillä olikin erilaiset kohteliaisuus säännöt, muttä hänen mielestään tämä ei käynyt alkuunkaan päinsä.
siispä, pyytäen Kiltä anteeksi hetkellistä rannalle postumistaan, Evangeline marssi lähtöä tekevää haltiaa kohti ja ajatteli antavansa tälle pienen läksytyksen. Aivan sama, olisiko tämä vuosisatoja vanha, evangelinea hieman pidempi ja paljon kokeneempi.
Päästyään Mercuren luo hän kohotti kätensä läimäytykseen.

Ki katsoi hieman hämmentyneenä näytelmää, joka oli aivan yllättäen muodostunut rannalle. Hän otti tukun hiuksiaan käsiinsä ja katseli sitä miettien oliko tämä näytelmä hänen syytään ja saataisiinko tähän onnellinen vai onneton loppu? Merenneito laski hiukset käsistään ja nosti katseensa rannalla oleviin. Mitähän Evangeline aikoi? Kin kulmat kohosivat hänen nähdessään naisen nostavan kätensä, aivan kuin läimäytykseen. Mutta ei kai tämä nyt ollut läimäyttämässä?
"Tuota..."
Ki mietti pitkään mitä sanoisi. Hänellä oli sellainen tunne, että hänen olisi sanottava jotain, mutta ei, ei hän keksinyt mitään jatkoa tuota sanalle. Olipas erittäin harvinaislaatuisen epämiellyttävä tilanne. Hän räpytteli hieman silmiään ja laittoi sitten käden silmilleen. Jos Evangeline aikoi läimäyttää, ei Ki aikonut olla katsomassa. Hetken mietittyään hän laittoi toisen käden korvalleen ja mätkähti matalaan veteen menetettyään tukikäden tuoman tuon. Hän nousi taas lähes istuma-asentoon ja tyytyi tuijottamaan mitä pian tapahtuisi.

Mercurella oli hyvin tarkat aistit. Hänen uskottiin kuulevan jopa ajatuksia, mikä oli kyllä silkkaa huhupuhetta. Toki Mercure aisti toisista lähtevän auran ja mielenlaadut, ja haltia huomioi, ettei Evangeline tuntunut olevan turhan onnessaan siitä, että haltia nousi lähteäkseen. Ehkä tuon mielestä oli epäkohteliasta vain häipyä noin vain, sanomatta sen kummempaa.
Mercure ei liikkunut paikaltaan. Hän odotti, odotti sitä, miten Evangeline reagoisi tilanteeseen, miten Ki, tuo merenneito, reagoisi. Toistaiseksi merenneito oli aika hiljainen, varmasti hieman jännittynyt. Mercure tarkkaili sokeiden silmiensä takaa tilannetta ja katseli molempia vuoronperään, vaikke sitä voinutkaan huomata. Äänet ja hajut sekoittuivat erilaisiin tunteisiin, Kin mätkähtäessä matalaan veteen ja Evangelinesta aistiessa melkein vihaisen auran. Haltia ei mielellään antanut kenenkään satuttaa itseään ilman syytä, joten haltian aistiessa ilmavirran Evangelinen kädestä, Mercure tarrasi nopeasti ja yllättäen naisen ranteeseen kiinni.
"En suosittele tuota."
Mercure ei puristanut kovin lujaa, mutta voimakkaan haltian ote oli pitävä ja melko tiukka. Vaikka haltiamies oli todella, todella lempeä, hän oli myös todella ylpeä. Hän ei antanut kenenkään tehdä itselleen mitään ilman kunnon syytä. Eikä Evangelinella tuntunut oikein syytä olevan.

Sanat tarttuivat Evangelinen kurkkuun Mercuren puristaessa hänen rannettaan. Hän räpäytti silmiään muutaman kerran. Aukoi suutaan. Nainen yritti vetäistä kätensä haltian otteesta, mutta ote piti. Vihdoin, saadessaan äänensä taas takaisin, hän lausui hitaasti ja vakavana muutaman tarkoin harkitun lauseen.
"En yleensä tuhlaile sanoja, ja saat lähteä jos haluat. Mutta kuuntele ensiksi, mitä minulla on sanottavana. Sinä olit täällä ensin. Sinä autoit Kitä, ja minä vain satuin tulemaan tänne äänten houkuttelemana. Siis, jollen olisi tullut, olisitko varmistanut hänen olevan kunnossa? Aivan varmasti kunnossa? Tajuatko, että välinpitämättömyys ja puolivillainen ystävällisyys aiheuttaa vain huonoa oloa."
Evangelinen ilme oli tuikea, huulet mutrussa ja kulmat kurtussa. Hän tuijotti suoraan Mercuren sokeisiin silmiin.

Kun haltia sitten päätti ottaa Evangelinen kädestä kiinni ja pysäyttää tämän yrityksen läimäistä, tuli Ki siihen tulokseen, että hän ei oikeastaan halunnut nähdä. Merenneito sulki silmänsä ja pisti vielä toisen kätensä silmien päälle. Tällä kertaa hän ei yrittänyt tukkia myös korviaan, joten nolo kaatuminen ei toistunut ja se oli hyvä, sillä häntä harmitti vielä ensimmäinen mätkähdyksensä, jonka seurauksena hänen hiuksissaan oli inhottavaa hiekkaa. Tietysti hiuksissa oli myös hiekalle joutumisen jäljiltä hippusia, mutta Ki oli aika varma, että suurin osa oli tullut äsken, vesikin oli ollut niin matalaa ja märkä hiekka katalaa. Kun hän jossain vaiheessa palaisi kotiin, Ki joutuisi tekemään kaikkensa saadakseen hiekan pois ja se ei kuulostanut hauskalta. Istua nyt tyhmän peilin edessä ja harjata hiuksia ja harjata hiuksia ja harjata hiuksia, kunnes ei enää osannutkaan muuta kuin harjata hiuksia.
Merenneito piti kättään yhä silmillään Evangelinen selityksen alkaessa, mutta ei enää puristanus silmiään kiinni. Näin ollen hän tiiraili sormiensa välistä mitä tapahtuman pitäisi ja mietti samalla millaisen kuvan hän antoi itsestään. Lopulta Ki siis laski kätensä silmiltään ja näytti nololta. Mercuren ja Evangelinen kinastelusta oli se hyöty, että kukaan ei huomannut Kin hölmöilyjä. Tai ainakin niin hän päätti.

Mercure päästi lähes samantien irti Evangelinen ranteesta, jottei satuttaisi naista enempää, mutta tuon ilme ei värähtänytkään.
"Minä näin, että hän on kunnossa. Sitä ei tarvitse erikseen kysyä."
Mercure sanoi hiljaa ja katseli vähän aikaa Evangelinea huivinsa takaa, vaikkei mitään nähnytkään sokeiden silmien takia. Mutta toisin kuin moni uskoi, Mercure ymmärsi hyvinkin, mitä maailmassa hänen ympärillään tapahtui.
Päästettyään irti naisen kädestä, Mercure käveli vedenrajaan ja katseli hetken aikaa Kitä, kunnes hymyili vähän.
"Tunnut olevan kunnossa?"
Mercure kuitenkin varmisti asian, äskeisestä loiskeesta päätellen merenneito oli tainnut hieman kompuroida, vaikka ei se mitenkään paha asia ollut. Haltia seisoi lähes sääriään myöten vedessä ja kuin puu, imi vedestä itseensä energiaa, samalla kun tarkkaili molempia.
"Ja olen pahoillani, jos satutin sinua, Evangeline."
Haltia kumarsi kohteliaasti ja nöyrästi toiselle, jotta Evangeline varmasti ymmärsi Mercuren tarkoittavan sanojaan. Haltia kun ei oikeastaan valehdellut koskaan, paitsi pakon edessä.

Ärsyyntyneenä toisen taipuvaiseedesta, tai ehkä nöyryydestä tai jostakin, mitä hän ei aivan saanut kiinni, Evangeline hieroi ohimoitaan ja lievästi jomottavaa rannettaan.
Lopulta hän huokaisi raskaasti.
"Aivan, aivan. Tietenkin."
Kallistaen päätään Evangeline katsoi haltiasta merenneitoon. Vaikka toiset olivatkin inhimillisiä, he olivat kuitenkin jotain muuta kuin ihmisiä. Evangeline oli ainoa ihminen paikalla.
"Ki... Sinä olet merenneito. Mitä yksinäinen merenneitotyttönen tekee rannikolla? Jos muistan oikein, enlä välttämättä muista, merenneidot viihtyvät paremmin syvässä vedessä..."
Nainen pudisti päätään ja murahti. Miksei hän saanut päähänsä mitään merenneidoista? Nyt jos koskaan niistä tiedoista olisi hyötyä. Siinä samassa Evangeline päättii seuraavassa kaupungissa etsiä käsiinsä mahdollisimman useita mereneläviä käsitteleviä teoksia ja tarinoita. Sitten kun sen aika olisi.

Ki katsoi kuinka haltia hellitti otteensa naisesta ja muisti sitten mietteensä siitä, että nämä kaksi olisivat olleet aviopari. Nyt hän oli täysin varma, että asia ei ollut niin... Hetken hän vielä mietti asiaa, mutta sitten Mercure käveli veteen ja Ki tyytyi tuijottamaan miestä. Oli väärin, että Killä ei ollut jalkoja, jolla kävellä matalassa vedessä ja maalla. Lisäksi hän oli nähnyt, että jalkojen avulla pystyi myös uimaan, niin monikäyttöiset ne olivat. Ja Killä oli vain pyrstö... Hän katsoi harmistuneena pyrstöään, jossa oli vielä se ikävän näköinen naarmu ja huokaisi hieman. Miehen kysymys sai Kin ajatukset muualle, jälleen kerran.
"Olen minä ihan kunnossa. Tai siis, sille ihanille kun ei mitään mahda, niin olen minä kunnossa. Jos ymmärrät mitä ajan takaa..."
Ki puri hieman huultaan ja pääti ottaa vielä muutaman tunnin sulavaa puhumista. Hän tosin ei pitänyt opettajasta, sillä tämä puhui niin sulavasti, että merenneito parka oli usein meinannut tuupertua jo pelkästä tämän tervehdyksestä...
Evangelinen kysymys sai Kin hymyilemään leveästi ja sitten hämmentymään. Hän ei yhtäkkiä muistanut minkä takia hän oli varsinaisesti tullut rannalle. Ottamaan aurinkoa? Sen hän olikin jo tehnyt, melkein kuollutkin siinä sivussa...
"Minä tykkään tulla rannalle etsimään YRTTEJÄ!"
Ki huusi riemuissaan yrttejä sanan, sillä nyt hän muisti miksi oli täällä. Hienoa.
"Mikä teidät on tuonut tänne rannalle?"
Ki katsoi Evangelinea ja Mercurea pää hieman kallellaan ja yritti miettiä milloin olisi viimeksi nähnyt rannalla jonkun muun kuin lokin tai ravun. Ei koskaan, sillä velhokin oli aina pysynyt oman talonsa läheisyydessä. Mitenhän velho oli voinut kerätä niin paljon yrttejä olemalla vain yhdessä paikassa?