Pärskeitä

Ehkä Mercure kuvitteli, mutta tuo tummatukkainen nainen ei tuntunut suuremmin pitävän haltian seurasta. Merenneito tosin näytti olevan melkoisen ystävällinen, joskin hieman kömpelö kieleltään, vaikka se lähinnä oli hauskaa, ei pahaa. Mercure harkitsi, että lähtisi, jättäen nuo kaksi keskustelemaan kahdestaan. Lähinnä kahden neidon keskustelu rajoittui, vielä näin aluksi, jaloista ja pyrstöistä puhumiseen. Olihan se varmaan molemmille hieman uutta, tavata täysin vieraasta maailmasta, täysin erilainen olento.
Mercure tarkkaili molempia olentoja, ei suuremmin ottanut osaa heidän keskusteluunsa. Mercure oli kuin suuri, jykevä tammipuu. Hyvin hiljainen, mutta samalla hyvin luotettava ja suojeleva. Haltiasta lähes huokui vuosisatojen elämänkokemus ja viisaus, tuon kuunnellessa molempia.
Neitojen esitellessä itsensä, Mercureen syttyi eloa hieman.
"Olen Mercure."
Haltia vastasi syvällä ja kumealla äänellään, yhden ainoan lauseenpätkän. Ei enempää. Sukunimeään Mercure ei vaivautunut kertomaan, kumpikaan naisista ei tekisi sillä tiedolla yhtään mitään, eikä haltia halunnut kaikkea itsestään paljastaa.
Mercure istui vielä hetken paikallaan, katsellen välillä molempia ja välillä merta, kunnes nousi seisomaan.
"En halua häiritä teitä enempää, on parempi, että poistun."
Mercure pudisteli hiukan hiekkaa, joka oli tarttunut kiinni märkiin housunlahkeisiin ja otti puisen sauvansa maasta, kumartaen molemmille. Se oli tapana haltiamihene elämässä, ennenkuin tämä poistui jostain.

Evangeline oli syventynyt keskusteluun merenneidon, Kin, kanssa. Kukapa olisi uskonut, että niinkin erikoisesta aiheesta kuin pysrtöt ja jalat saattaisi syntyä näinkin mielenkiintoinen keskustelu?
Aina silloin tällöin nainen vilkaisi rannalla oleilevaa haltiamiestä, Mercurea. Hänen mielestään mies oli melko epäkohtelias - olihan hän ollt ensimmäisenä paikalla, muttei ollut varmistanut merenneidon olevan kunnossa. Kuullessaan Mercuren ilmoituksen lähtöaikeistaan Evangelin pudisti päätään ja huokaisi. Niinpä niin, ehkä haltoilla ja ihmisillä olikin erilaiset kohteliaisuus säännöt, muttä hänen mielestään tämä ei käynyt alkuunkaan päinsä.
siispä, pyytäen Kiltä anteeksi hetkellistä rannalle postumistaan, Evangeline marssi lähtöä tekevää haltiaa kohti ja ajatteli antavansa tälle pienen läksytyksen. Aivan sama, olisiko tämä vuosisatoja vanha, evangelinea hieman pidempi ja paljon kokeneempi.
Päästyään Mercuren luo hän kohotti kätensä läimäytykseen.

Ki katsoi hieman hämmentyneenä näytelmää, joka oli aivan yllättäen muodostunut rannalle. Hän otti tukun hiuksiaan käsiinsä ja katseli sitä miettien oliko tämä näytelmä hänen syytään ja saataisiinko tähän onnellinen vai onneton loppu? Merenneito laski hiukset käsistään ja nosti katseensa rannalla oleviin. Mitähän Evangeline aikoi? Kin kulmat kohosivat hänen nähdessään naisen nostavan kätensä, aivan kuin läimäytykseen. Mutta ei kai tämä nyt ollut läimäyttämässä?
"Tuota..."
Ki mietti pitkään mitä sanoisi. Hänellä oli sellainen tunne, että hänen olisi sanottava jotain, mutta ei, ei hän keksinyt mitään jatkoa tuota sanalle. Olipas erittäin harvinaislaatuisen epämiellyttävä tilanne. Hän räpytteli hieman silmiään ja laittoi sitten käden silmilleen. Jos Evangeline aikoi läimäyttää, ei Ki aikonut olla katsomassa. Hetken mietittyään hän laittoi toisen käden korvalleen ja mätkähti matalaan veteen menetettyään tukikäden tuoman tuon. Hän nousi taas lähes istuma-asentoon ja tyytyi tuijottamaan mitä pian tapahtuisi.

Mercurella oli hyvin tarkat aistit. Hänen uskottiin kuulevan jopa ajatuksia, mikä oli kyllä silkkaa huhupuhetta. Toki Mercure aisti toisista lähtevän auran ja mielenlaadut, ja haltia huomioi, ettei Evangeline tuntunut olevan turhan onnessaan siitä, että haltia nousi lähteäkseen. Ehkä tuon mielestä oli epäkohteliasta vain häipyä noin vain, sanomatta sen kummempaa.
Mercure ei liikkunut paikaltaan. Hän odotti, odotti sitä, miten Evangeline reagoisi tilanteeseen, miten Ki, tuo merenneito, reagoisi. Toistaiseksi merenneito oli aika hiljainen, varmasti hieman jännittynyt. Mercure tarkkaili sokeiden silmiensä takaa tilannetta ja katseli molempia vuoronperään, vaikke sitä voinutkaan huomata. Äänet ja hajut sekoittuivat erilaisiin tunteisiin, Kin mätkähtäessä matalaan veteen ja Evangelinesta aistiessa melkein vihaisen auran. Haltia ei mielellään antanut kenenkään satuttaa itseään ilman syytä, joten haltian aistiessa ilmavirran Evangelinen kädestä, Mercure tarrasi nopeasti ja yllättäen naisen ranteeseen kiinni.
"En suosittele tuota."
Mercure ei puristanut kovin lujaa, mutta voimakkaan haltian ote oli pitävä ja melko tiukka. Vaikka haltiamies oli todella, todella lempeä, hän oli myös todella ylpeä. Hän ei antanut kenenkään tehdä itselleen mitään ilman kunnon syytä. Eikä Evangelinella tuntunut oikein syytä olevan.

Sanat tarttuivat Evangelinen kurkkuun Mercuren puristaessa hänen rannettaan. Hän räpäytti silmiään muutaman kerran. Aukoi suutaan. Nainen yritti vetäistä kätensä haltian otteesta, mutta ote piti. Vihdoin, saadessaan äänensä taas takaisin, hän lausui hitaasti ja vakavana muutaman tarkoin harkitun lauseen.
"En yleensä tuhlaile sanoja, ja saat lähteä jos haluat. Mutta kuuntele ensiksi, mitä minulla on sanottavana. Sinä olit täällä ensin. Sinä autoit Kitä, ja minä vain satuin tulemaan tänne äänten houkuttelemana. Siis, jollen olisi tullut, olisitko varmistanut hänen olevan kunnossa? Aivan varmasti kunnossa? Tajuatko, että välinpitämättömyys ja puolivillainen ystävällisyys aiheuttaa vain huonoa oloa."
Evangelinen ilme oli tuikea, huulet mutrussa ja kulmat kurtussa. Hän tuijotti suoraan Mercuren sokeisiin silmiin.

Kun haltia sitten päätti ottaa Evangelinen kädestä kiinni ja pysäyttää tämän yrityksen läimäistä, tuli Ki siihen tulokseen, että hän ei oikeastaan halunnut nähdä. Merenneito sulki silmänsä ja pisti vielä toisen kätensä silmien päälle. Tällä kertaa hän ei yrittänyt tukkia myös korviaan, joten nolo kaatuminen ei toistunut ja se oli hyvä, sillä häntä harmitti vielä ensimmäinen mätkähdyksensä, jonka seurauksena hänen hiuksissaan oli inhottavaa hiekkaa. Tietysti hiuksissa oli myös hiekalle joutumisen jäljiltä hippusia, mutta Ki oli aika varma, että suurin osa oli tullut äsken, vesikin oli ollut niin matalaa ja märkä hiekka katalaa. Kun hän jossain vaiheessa palaisi kotiin, Ki joutuisi tekemään kaikkensa saadakseen hiekan pois ja se ei kuulostanut hauskalta. Istua nyt tyhmän peilin edessä ja harjata hiuksia ja harjata hiuksia ja harjata hiuksia, kunnes ei enää osannutkaan muuta kuin harjata hiuksia.
Merenneito piti kättään yhä silmillään Evangelinen selityksen alkaessa, mutta ei enää puristanus silmiään kiinni. Näin ollen hän tiiraili sormiensa välistä mitä tapahtuman pitäisi ja mietti samalla millaisen kuvan hän antoi itsestään. Lopulta Ki siis laski kätensä silmiltään ja näytti nololta. Mercuren ja Evangelinen kinastelusta oli se hyöty, että kukaan ei huomannut Kin hölmöilyjä. Tai ainakin niin hän päätti.

Mercure päästi lähes samantien irti Evangelinen ranteesta, jottei satuttaisi naista enempää, mutta tuon ilme ei värähtänytkään.
"Minä näin, että hän on kunnossa. Sitä ei tarvitse erikseen kysyä."
Mercure sanoi hiljaa ja katseli vähän aikaa Evangelinea huivinsa takaa, vaikkei mitään nähnytkään sokeiden silmien takia. Mutta toisin kuin moni uskoi, Mercure ymmärsi hyvinkin, mitä maailmassa hänen ympärillään tapahtui.
Päästettyään irti naisen kädestä, Mercure käveli vedenrajaan ja katseli hetken aikaa Kitä, kunnes hymyili vähän.
"Tunnut olevan kunnossa?"
Mercure kuitenkin varmisti asian, äskeisestä loiskeesta päätellen merenneito oli tainnut hieman kompuroida, vaikka ei se mitenkään paha asia ollut. Haltia seisoi lähes sääriään myöten vedessä ja kuin puu, imi vedestä itseensä energiaa, samalla kun tarkkaili molempia.
"Ja olen pahoillani, jos satutin sinua, Evangeline."
Haltia kumarsi kohteliaasti ja nöyrästi toiselle, jotta Evangeline varmasti ymmärsi Mercuren tarkoittavan sanojaan. Haltia kun ei oikeastaan valehdellut koskaan, paitsi pakon edessä.

Ärsyyntyneenä toisen taipuvaiseedesta, tai ehkä nöyryydestä tai jostakin, mitä hän ei aivan saanut kiinni, Evangeline hieroi ohimoitaan ja lievästi jomottavaa rannettaan.
Lopulta hän huokaisi raskaasti.
"Aivan, aivan. Tietenkin."
Kallistaen päätään Evangeline katsoi haltiasta merenneitoon. Vaikka toiset olivatkin inhimillisiä, he olivat kuitenkin jotain muuta kuin ihmisiä. Evangeline oli ainoa ihminen paikalla.
"Ki... Sinä olet merenneito. Mitä yksinäinen merenneitotyttönen tekee rannikolla? Jos muistan oikein, enlä välttämättä muista, merenneidot viihtyvät paremmin syvässä vedessä..."
Nainen pudisti päätään ja murahti. Miksei hän saanut päähänsä mitään merenneidoista? Nyt jos koskaan niistä tiedoista olisi hyötyä. Siinä samassa Evangeline päättii seuraavassa kaupungissa etsiä käsiinsä mahdollisimman useita mereneläviä käsitteleviä teoksia ja tarinoita. Sitten kun sen aika olisi.

Ki katsoi kuinka haltia hellitti otteensa naisesta ja muisti sitten mietteensä siitä, että nämä kaksi olisivat olleet aviopari. Nyt hän oli täysin varma, että asia ei ollut niin... Hetken hän vielä mietti asiaa, mutta sitten Mercure käveli veteen ja Ki tyytyi tuijottamaan miestä. Oli väärin, että Killä ei ollut jalkoja, jolla kävellä matalassa vedessä ja maalla. Lisäksi hän oli nähnyt, että jalkojen avulla pystyi myös uimaan, niin monikäyttöiset ne olivat. Ja Killä oli vain pyrstö... Hän katsoi harmistuneena pyrstöään, jossa oli vielä se ikävän näköinen naarmu ja huokaisi hieman. Miehen kysymys sai Kin ajatukset muualle, jälleen kerran.
"Olen minä ihan kunnossa. Tai siis, sille ihanille kun ei mitään mahda, niin olen minä kunnossa. Jos ymmärrät mitä ajan takaa..."
Ki puri hieman huultaan ja pääti ottaa vielä muutaman tunnin sulavaa puhumista. Hän tosin ei pitänyt opettajasta, sillä tämä puhui niin sulavasti, että merenneito parka oli usein meinannut tuupertua jo pelkästä tämän tervehdyksestä...
Evangelinen kysymys sai Kin hymyilemään leveästi ja sitten hämmentymään. Hän ei yhtäkkiä muistanut minkä takia hän oli varsinaisesti tullut rannalle. Ottamaan aurinkoa? Sen hän olikin jo tehnyt, melkein kuollutkin siinä sivussa...
"Minä tykkään tulla rannalle etsimään YRTTEJÄ!"
Ki huusi riemuissaan yrttejä sanan, sillä nyt hän muisti miksi oli täällä. Hienoa.
"Mikä teidät on tuonut tänne rannalle?"
Ki katsoi Evangelinea ja Mercurea pää hieman kallellaan ja yritti miettiä milloin olisi viimeksi nähnyt rannalla jonkun muun kuin lokin tai ravun. Ei koskaan, sillä velhokin oli aina pysynyt oman talonsa läheisyydessä. Mitenhän velho oli voinut kerätä niin paljon yrttejä olemalla vain yhdessä paikassa?

Mercure hymähti itsekseen. Evangeline taisi jäädä hieman sanattomaksi haltian toimesta. Ihan hyvä, Mercure ei jaksaisi juuri nyt minkäänlaista nalkutusta. Mutta Evangeline selvästi välitti myös miten Ki voi, joten oikeastaan Mercure kunnioitti tuota ihmisnaista. Siinä seisoessaan rantavedessä haltia teki mukavia havaintoja molempia, samalla kun antoi naisten puhua asiansa. Kin sanoessa olevansa kunnossa, Mercure vain nyökkäsi. Oli itseasiassa mukavaa nähdä satojen vuosien jälkeen merenneito. Niitä Mercure oli nähnyt elämässään ehkä kaksi tai kolme. Hyvin harvinaista.
Evangelinen esittämät kysymykset kiinnostivat kyllä haltiaakin. Hän oli aina olettanut merenneitojen viihtyvän kaukana kaikesta, syvällä meressä ja sen syövereissä.
"Minusta olisi todella kiehtovaa olla vaikkapa päivä samanlainen, kuin sinä Ki. Olisi upeaa tutkia uutta maailmaa."
Mercure hymähti vähän ja kahlasi pois vedestä. Eihän sellainen tietenkään ollut mahdollista, ei Mercuresta tulisi merenmiestä noin vain. Kuullessaan sanan "yrtti" haltiamies havahtui.
"Minkälainen yrtti on kyseessä?"
Mercure tunsi jokaisen kasvin, mitä saattoi vain kasvaa, hän oli koko elämänsä opiskellut niitä, joten varmasti tuo voisi kasvattaa myös Kille yrttiä.
Ainakin Ki oli myös hyvin puhelias, kysyessään heiltä kysymyksiä. Luultavasti vedenolento oli yhtä utelias tietämään heistä, kuin he hänestä.
"Minä olin vain ohikulkumatkalla."
Mercure totesi ja käveli rannalle.

Jos totta puhuttiin, Evangeline ei tiennyt yrteistä tuontaivaallista. Hänen asiantuntemuksensa rajoittui tarinoihin ja musiikkiin. Häntä myös ihmetytti, miksi merenneito oli tullut etsimään yrttejä. Maalta. Kulmat kurtussa ja ajatuksiinsa vaipuneena häneltä melkein jäi huomaamatta Kin kysymys.
"Minä menen minne jalkani vievät", nainen sanoi.
Sen paremmin hän ei olisi osannut ilmaista vaellusviettiään. Hänen vain oli pakko kulkea, eikä hän tietänyt varmasti miksi oli juuri nyt sattunut rannalle. Ja, vaikka Evangelinesta olikin naurettavaa ajatella niin, ehkä se olikin ollut kohtalo. Näin ajatellessaan hän naurahti hiljaa.
Niin varmaan.

Ki nyökkäsi. Kumpikin oli tullut rantaan sattumalta, ainoastaan hän oli tulla porskuttanut paikalle tarkoituksella.
"Sen nimi on Mal... Jotain... En muista enää sen nimeä, mutta tunnistan sen kyllä kun näen sen."
Ki kosketti mietteliäästi alaleukaansa ja oli hetken syvällä ajatuksissaan, ennen kuin suoristautui.
"Se on sellainen vihreä yrtti, jossa on valkoinen kukinta. Pieni... Siis se kukkanen. Tai kukat."
Kin kulmat rypistyivät hieman hänen miettiessään yrttiä. Hän ei itse edes huomannut miten epäselvästi selitti yrtistä, sillä niin hän teki aina. Velho oli ollutkin mahtava yhdistelemään merenneidon ajatuksenkulkua ja pois jääneitä sanoja, joten Ki ei useinkaan huomannut epäselvää puhettaan yrttien kohdalla. Muulloin hän kyllä huomasi...
"Sitä tarvitaan yhteen juomaan jolla pitäisi saada hiusten väri vaihtumaan. Sisareni haluaa häihinsä punaiset hiukset..."
Aivan yllättäen, hääajatuksia paeten, Ki muisti mitä haltia oli sanonut.
"Minulle taas maa on uusi maailma ja ehkä jonain päivänä onnistunut oppimaan jonkin loitsun tai juoman jonka avulla voin kulkea kuten te. Ja antaa jalkojen viedä!"
Ki katsoi hymyillen Evangelinea ja toivoi käyttäneensä vierasta sanontaa oikessa kohtaa.

// pahoittelen äärimmäisen paljon. Unohdin, että tämä peli oli olemassa //

Mercure raapi hieman leukaansa, Kin puhuessa jostain kasvista. Aika moni kasvi alkoi sanalla mal, joten voisi olla hankalaa löytää juuri se oikea, mitä neito etsi. Mutta toisaalta, Mercure oli luonnonmaagi, joten tämä tunsi jokaisen kasvin ja sen toiminnon. Kin puhuessa lisää kasvista, haltian ilme kirkastui ja tuo hymyili vähän.
"Luultavasti tiedän kasvin..."
Haltia mutisi ja piirsi hiekkaan riimukuviota, painaen kätensä samalla sen keskelle. Mercuren oli kutsuttavan maan voimia avukseen, luodakseen Kin haluaman kasvin. Varovasti haltia nosti kättään, samalla kun lausui riimuloitsuja. Miehen käden alla alkoi versota pieni, hento kasvi, jossa oli tertussa pieniä, valkeita kukkia. Ainakin tuoksun perusteella sokea arveli tämän olevan oikea kasvi.
"Jalat vievät nähtävästi meitä molempia minne sattuu..."
Haltia totesi hiljaa Evangelinen kommenttiin, samalla kun auttoi kasvia kasvamaan. Pieni kukinto voimistui ja kasvi tunki päätään kohti aurinkoa, tavoitellen sen hohdetta. Mercure hymyili vähän ja silitteli kasvin lehtiä. Hänestä oli niin mukavaa tuntea sellainen elämänvoima niin pienessä asiassa.

Evangeline oli nähnyt kaikenlaista matkojensa aikana, paljon tavalliseksi, melko nuoreksi ihmiseksi. Siltikään hän ei voinut olla ihailematta Mercuren taitoa kasvattaa kasveja tyhjästä. Nainen katsoi, kuinka pieni kasvi kohosi maasta, haluten kasvaa.
"Se on kaunis. Mikähän sen nimi mahtaa olla? En ole itse nähnyt tuollaista... Paitsi ehkä sattumalta jossain kirjassa. Luulisin", hän totesi, yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan. Miten hänen oli tullutkaan puhuttua näin paljon?

Ki Soumei oli kaatua läiskähtää uudelleen matalaan veteen, kun hän näki kasvin kumpuavan maasta. Hänen silmänsä suurenivat sitä mukaa, kun kasvi sai pituutta ja lopulta hänen oli pakko, yksinkertaisesti pakko ummistaa silmänsä, vetää kolme kertaa syvään henkeä, laskea kymmeneen. Ja lopulta hän veti varmuuden vuoksi vielä neljännen kerran syvään henkeä ja uskalsi sitten taas kurkistaa kasvia.
"Ooo! En ole koskaan nähnyt mitään tällaista! Se, se, kasvoi tuosta vaan."
Nainen säesti sanojaan heilauttamalla kädellään suuren kaaren. Oli selvää, että hän oli varsin vakuuttunut miehen taidoista. Lisäksi oli varsin selvää, että vain tuurin ja hyvän onnen avulla nainen edes pysyi istuvassa asennossa, eikä taas syleillyt hiekkaa.
"Malkintrone alpes niuva."
Hän ei irrottanut katsetaan pienestä, mutta koko ajan vahvistuvasta yrtistä, mutta raaski sitten irroittaa katseensa ja hän hymyili Evangelinelle.
"Se on malkintrone alpes niuva. Enkä ole koskaan nähnyt yhtä kaunista yksilöä, kuin mikä tuo on!"
Ki tuli hieman lähemmäs rantaan ja hänen katseensa oli taas kuin vangittuna yrttiin.
"En tosin ole koskaan nähnyt sitä kuin kuivattuna... Mutta uskon silti, että se on kaunein malkintrone alpes niuva, mitä tulen ikinä näkemään!"

Mercure oli huvittunut. Niin yksinkertainen kasvi kuin malkintrone, tai millä nimellä nyt sitä halusi kutsua, sai molemmat naiset kuohahtamaan. Ei kai nyt risujen kasvattaminen niin omituista puuhaa ollut? Mercure laski kätensä ja kasvi jäi seisomaan kolmikon eteen, keskelle hiekkaa ja merta. Siinä se hengitti merituulta ja katseli maailmaa vihreiden lehtien läpi. Haltian kasvoille roiskahti hieman vettä, Kin heilauttaessa käsiään ja melkein kaatuessa takaisin veteen. Tuo ei voinut olla nauramatta ystävällisesti molemmille. Miten mukavaa, että Ki ja Evangeline nauttivat molemmat pienen kasvin olemassa olosta. Niinpä niin, elämän pienistä iloista piti nauttia, se unohdettiin vain niin helposti. Ki toisteli innoissaan kasvin nimeä ja Mercure yritti peittää nauruaan hihansa taakse.
"Voit ottaa sen... Tuotahan kasvia sinä halusit."
Mercure hymähti vähän ja sipaisi vielä kasvin vihreitä lehtiä, ennenkuin jätti sen rauhaan. Aika harvoin Mercure edes näytti luonnonmaagin taitojaan, oli turhaa pröystäillä osaamisillaan, mutta Ki oli tarvinnut kasvia, joten ystävällinen haltia auttoi mielellään.
Mercure huokaisi vähän ja istui vähän paremmin maahan. Oikeastaan hän tiesi, että oli olemassa kasveja, jotka muuttivat muotoa, esimerkiksi saivat aikaan evät jalkojen tilalle, mutta sellaisista kasveista Mercure pysyi visusti erossa eikä hän suostunut kasvattamaan niitä. Se oli luonnon omiin valintoihin puuttumista, vaarallista kasvimagiaa. Parempi vain antaa olla vesiolentojen vedessä ja maalla olevien maalla. Ei pitänyt leikkiä jumalaa, ellei ollut sellainen.
"Tarvitseko sinä kenties jotain, Evangeline?"
Mercure piti kohteliaana kysyä varmuuden vuoksi myös toiselta osapuolelta asiaa.

Evangeline hymyili lempeästi merenneidon innostukselle kasvista, mutta kukapa Kitä olisi moittinutkaan! Olihan hän itsekin ihmeissään kasvista.
Mercuren kysymykseen Evangeline pudisti mietteliäästi päätään. "Ei, en usko. En ainakaan tällä hetkellä..."
Hän heilautti kättän ilmassa kuin Kin eleen pienimuotoisena toisintona, mutta enemmän epävarmuudesta kuin ihmetyksestä. Oli hassua, kuinka kahteen täysin erilaiseen tunnetilaan saattoikin soveltaa yhtä elettä! Ja kuinka mukavaa olikaan kuulla merenelävän iloitsevan pienestä kasvista, nähdä vanhan haltiankin nauttivan tilanteesta.
Evangeline soi tilanteelle pienen hymyn ja lempeän naurahduksen.

Kin silmät laajenivat Mercuren sanoessa, että hän saisi kasvin.
"Ihanko totta! Se kyllä helpottaisi kummasti, mutta mitä sinä tahtoisit sen tilalle? Näit kuitenkin vaivaa sen eteen."
Ki mietti pää kallellaan mitä haltia voisi tarvita sillä hetkellä ja yritti samalla keksiä muutamalle löytämälleen esineelle käyttötarkoitusta. Olisi noloa jos hän antaisi haltialle jotain, mistä ei itsekään tiennyt mitä se oli. Mutta toisaalta, hänhän oli kysynyt haltialta mitä tämä haluaisi, joten hänen tarvitsisi vain hankkia se mitä tämä pyytäisi. Merenneito ei murehtinut hetkeäkään mahdollisuutta, että hän ei sitten tietäisikään mitä Mercure tarkottaisi pyynnöllään, ei se ei pilkahtanut hänen pieneen mieleensä. Oikeastaan Ki ei enää edes murehtinut aiempia murheitaan, hän oli taas kääntänyt katseensa yrttiin ja kävi mielessään läpi muita ainesosia, joita juomaan tarvittaisiin. Hän nyökkäsi itsekseen, päästessään listan loppuun ja hymyili hieman, itsekseen yhä.
Siskon hiuksista tulisi hienot, vaikka Ki ei kyllä ymmärtänyt miksi hänen sisarensa halusi värjätä ne punaisiksi, se oli hänestä varsin luonnoton väri merenneidoille... Mutta koska hän rakasti yrttejä ja erilaisia taikajuomia, hän auttoi sisartaan tällaisissa asioissa, joita hän itse ei kovin hyvin ymmärtänyt. Ja kai sisko tiesi mitä teki.

Mercure nosti kätensä torjuvasti eteensä.
"Kiitos, en tarvitse mitään."
Haltia teki mielellään hyviä tekoja, joista tuli vain hyvä mieli. Ei muuta. Harvemmin Mercure kaipasi yhtään mitään, koska mitä hän olisi rahalla tai muulla tehnyt? Haltia eli metsissä, eli sen ehdoilla ja tavoilla, joten ainoastaan metsän hän tarvitsi. Eikä Evangeline nähtävästi tarvinnut myöskään mitään. Haltia nyökkäsi hieman Evangelinen pudistaessa päätään.
"Kuten sanot."
Haltia totesi hiljaa.
Mercure alkoi nyt tosissaan pohtia, tarvitsiko mitään merenneidolta. Haltia raapi hieman leukaansa ja näytti katsovan jonnekkin kaukaisuuteen, vaikkei mitään nähnytkään sokeilla silmillään. Mutta tuo näki omalla tavallaan.
"Itseasiassa... Nyt kun mietin... Voisin tarvita merestä erästä kasvia. En pysty kasvattamaan niitä itse, koska olen maahaltia, en veden."
Se kasvi, sekoitettuna muihin, auttaisi haltiaa erilaisissa loitsuissa ja transsitiloissa. Ne eivät olleet kovin kummoisia loitsuja, pelkästään haltialle tärkeitä. Ja kasvissa olisi myös voimakasta myrkkyä, joka voisi olla hyvinkin kätevää tarpeen vaatiessa. Ei ollut mitään, mihin kasvit eivät pystyneet ja Mercure tunsi niiden jokaisen vaikutuksen, ainakin mitä maalla kasvoi. Ja nyt kun haltia pohti asiaa lisää, ei ollut mahdottomuus tehdä juomaa, joka muuttaisi merenneidon ihmiseksi, edes hetkeksi aikaa. Ääneen asiaa haltia ei vain viitsinyt sanoa. Se tuntui liian normaali elämään sotkeutumiselta.

Evangeline suorastaan näki, miten rattaat pyörivät haltian päässä. Mitähän tämä nytkin mahtoi pohtia? Häntä oli niin vaikea lukea...
Ki suorastaan tuntui sädehtivän, mutta samalla hän vaikutti olevan ehkä jopa loukattukin vastapalveluksen tyrmäämiestä...
Evangeline tajusi analysoivansa tilannetta liikaa, joten hän pudisti päätään äkäisesti ja istui maahan sormeillen huilua.
"Ei teitä varmaan haittaisi jos soittaisin jotain?"

Ki katseli haltiaa ja tyytyi vain nyökkämään tämän todettua, ettei tarvinnut mitään. Hän otti hiussuortuvan sormiinsa ja alkoi pyörittelemään sitä mietteisään. Samalla hän seurasi haltian liikkeitä ja eleitä, odottaen mitä tämä seuraavaksi sanoisi. Merenneidosta oli tavattoman hauska seurata Mercuren ja Evangelinen eleitä, sillä ne näyttivät erilaisilta veden alla kuin veden päällä. Lisäksi hänellä oli tunne, että hän voisi näitä kahta seuraamalla oppia jotain uutta elämästä maanpäällä. Haltian jatkaessa puhettaan Ki hätkähti, sillä hän oli kiinnittänyt huomionsa toisaalle, unohtaen kokonaan kaksikon jatkumattoman tarkkailun.
"Hmm. Totta kai, mikähän kasvi on kyseessä? Minulla on lähes kaikkia vedessä kasvavia kasveja kotonani, tai siis laivanhylyssäni, mutta jos se on jokin yleisempi, niin sen hankkimiseen ei mene niin kauan aikaa."
Merenneito kosketti mietteliäästi leukaansa yrittäen pähkäillä kauanko hän oli uinut rannalle. Evangelinen pyöritellessä huilua sormissaan Ki Soumei unohti kaiken mistä oli keskusteltu ja mitä oli tapahtunut. Hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä, sillä hän ei ollut ennen nähnyt mitään huilun kaltaista. Ilmeisesti sillä pystyi soittamaan, tai niin ainakin nainen oli sanonut tekevänsä.
"Ei minua ainakaan haittaa! Ei ollenkaan."
Ki katseli odottavainen ilme kasvoillaan, millainen äänähdys huilusta pääsisi.

Mercurea lähes hymyilytti. Ki oli todella energinen ja innokas merenneito. Haltia oli kuullut, että merenneidot yleensä olivat sellaisia pirteitä. Evangeline taas vaikutti enemmän vakaalta, hiljaiselta olennolta, joka ei turhia riehunut. Molempien seura oli haltiasta todella mukavaa ja hän viihtyi tässä rannalla, ilman sen kummempaa tekemistä.
"Kiitän, jos vaivaudut kasvin hakemaan. Se on tietääkseni punertava levä, jota kasvaa valottomissa paikoissa."
Mercure yritti muistella, millainen tuo kasvi olisi. Tai eihän levä mitään samanlaista kasvia ollut, mutta melkein. Haltia uitti kättään vedessä, tuntien meren viileän, suolaisen kosketuksen. Vesi luikerteli miehen sormien välistä, yhdistyen jälleen ikuiseen, loputtomaan mereen.
Evangelinen puhuessa musiikista, sokea haltiamies hymyili aidosti iloisena. Hän rakasti musiikkia, kaikenlaista musiikkia.
"Olisi upeaa kuulla soittoasi, Evangeline."
Mercure hymyili rauhallista hymyään ja katseli Evangelineä, vaikkei nähnyt mitään huivinsa takaa. Mutta hän aisti kyllä naisen läsnäolon, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän tiesi missä tuo istui, missä asennossa ja jopa kasvojen ilmeen. Luonnonmaagi itse nautti laulaa, mutta tällä kertaa hän halusi kuulla jonkun muun äänen, kuin omansa. Ja ääni oli haltialle elintärkeä, joten tuo ymmärsi musiikin kauneuden todella hyvin.

Evangelnie taivutti päänsä pieneen kumarrukseen ja nosti huilun huulilleen. Hän veti henkeä ja asetteli sormensa. Nainen ei suonut ajatustakaan sävelmälle, hän vain soitti.
Sävelmä joka levisi ilmaan, oli kepeä ja leikittelevä. Evangeline tunsi sen kutittelevan nenäänsä, koskettavan hiuksiaan ja sitten, tutkittuaan soittajaansa tarpeeksi, se siirtyi muiden luo.
Musiikki oli vetänyt Evangelinen täysin pauloihinsa, eikä hänen huomionsa riittänyt muiden reaktioiden tarkkailuun.
Hän saattoi vain toivoa, että muut nauttivat hänen soitostaan yhtä paljon kuin hän nautti soittaa.

Ki kosketti hieman leukaansa, tavalla jonka oli oppinut velholta. Mies kosketti aina leukaansa kun mietti jotain ja Kistä se oli varsin hyvä tapa, ainakin silloin kun merenneito muisti käyttää sitä.
"Katsotaanpas... Punertava, ei valoa. Aaa, nyt keksin yhden vaihtoehdon! Kompi levonus."
Ki kallisti hieman päätään ja jatkoi leivien läpikäymistä. Merenneidolla oli sellainen tunne, että jokin muukin levälaji vastaisi miehen kuvaukseen, mutta hän ei saanut äkkiseltää nimeä mieleen.
Evangelinen alkaessa soittamaan, Ki unohti täysin koko levän ja miettimisen ja katsoi silmät suurina naista ja huilua. Kun hän oli viimein käsittänyt, että kyllä, ääni tuli tuosta hassusta esineestä, merenneidon silmät laajenivat hieman lisää. Hän kuunteli lumoutuneena soittoa ja muisteli samalla, oliko hänellä jossain kätköissään tuollaista esinettä? Ei hän kylläkään muistanut tuollaista ääntä, mutta eipä hän ollutkaan esineisiin puhallellut kuin Evangeline nyt teki. Ja sormien liikehdintä, sellaista hän ei ollut ennen myöskään kokeillut esineille. Hetkeäkään hän ei miettinyt sitä, että kaikki esineet eivät todellakaan soineet, vaan suunnitteli jo, miten kävisi jokaisen esineen läpi ja kokeilisi näistä lähtevää ääntä.

Tämä peli näyttää tulleen tiensä päähän? Vai...