Let's make lots of money

//Otsikko ei mitenkään liity koko töpöön mutta.. se oli eka mikä tuli mieleen Arliesta ja Helieristä//

Kuu ja tähdet oli helposti nähtävissä pilvettömältä, kirkkaalta taivaalta, kuu valaisi pakkasesta jäisiksi muuttuneita hankia. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta ulkona oli valoista, kiitos loistavien hankien. Tuka tuntui jo vaipuneen uneen, suurin osa ikkunoista oli pimeinä ja niiden muutamien asuntojen, joiden ikkunoissa vielä paloivat valot, asukkaat olivat oletettavasti käymässä nukkumaan. Enää harva oli liikkeellä tähän aikaan ja vain tuuli ulvoi kaduilla. Pakkastakin oli ja kiitos tuulen se tuntui yltävän luihin ja ytimiin niiden harvojen mielestä, jotka tähän aikaan olivat vaivautuneet ulos.
Majatalo oli yksi niistä harvoista rakennuksista, joiden ikkunoissa tuikki houkutteleva valo - useat ohikulkija olikin pistäytynyt oluelle tai parille sen valojen houkuttelemana ennen kuin olivat jatkaneet kotimatkaansa läpi öisen kaupungin.

Arlie kietoi lämpimän viltin paremmin ympärilleen. Hänen hiuksensa olivat vielä kosteat äskettäin otetun kylvyn jäljiltä ja olo oli mukavan raukea. Mies piteli käsissään viinilasia, kylvyn lisäksi myös muutama lasillinen alkoholia lämmitti jo ennestään raukeaa kehoa mukavasti.
Mies oli keskittänyt huomionsa edessään oleviin rahoihin. Hän oli ensimmäistä kertaa hyvällä tuulella sen jälkeen kun Helier oli mennyt tuhlaamaan omien rahojensa lisäksi mustatukkaisen säästöt. Hän oli laskenut nuo rahat jo muutaman kerran - ei sen takia, että epäili niiden määrää vaan vain pelkästä laskemisen nautinnosta. Hän rakasti rahan viileyttä sormillaan. Kynttilän valo leikki kauniisti galdien metallisella pinnalla.
Arlie oli voittanut nämä rahat - eli siis omalla mittapuullaan ansainnut ne rehellisesti - huijaamalla korttipelissä. Hänen vastapelurinsakin oli huijannut, mutta Arlie oli ollut huomattavasti parempi tässä, eikä se ollut tullut miehelle itselleen minkäänlaisena yllätyksenä. Oikeastaan silmälasipäinen oli edelleen hieman yllättynyt siitä, että tuo puolihumalainen mies oli suostunut pelaamaan hänen kanssaan.

Mies oli joutunut viettämään pitkän aikaa yksin. Helier oli mennyt tekemään töitä - huijaamaan jotain vanhaa naisparkaa ja Arlie oli joutunut jäämään siksi aikaa majataloon odottamaan tämän paluuta rahojen kanssa, silmälasipäinen kun oli jo oman osuutensa tästä hommasta tehnyt. Kaikki olisi nyt Helieristä kiinni.
Toivottavasti se henkinen blondi ei menisi mokaamaan tätä helppoa hommaa täydellisesti.

Tukan valloittanut yö oli järkyttävän kylmä, ja Helierin keuhkoja pisti ilkeästi. Jokainen kulaus kylmää ilmaa raateli kurkussa, mutta samalla hän luuli tukehtuvansa happivajeeseen. Sydän hakkasi korvissa, ja lumikerros narskui sievän kenkäparin alla, saaden raitatukan välillä lähestulkoon liukastumaan ja lentämään kaaressa päin milloin mitäkin – mutta mies ei lopettanut juoksemistaan, eikä todellakaan alkanut vilkuilla taakseen. Se herttainen mummeli, jota hän oli pitänyt vanhuudenhöperönä ja hellämielisenä, ehkä suostuvaisena lahjoittamaan söpölle nuorukaiselle rahaa, olikin ollut hirvittävä noita. Oli puhtaan julmaa pitää niin isoa verikoiraa, ja vielä julmempaa laittaa se hänen peräänsä!

Tukan tyhjät yölliset kadut antoivat onneksi anteeksi hurjan pakomatkan, eikä kukaan tullut pysäyttämään häntä. Hurtta oli silti aivan liian likellä häntä, ärinä ja väsymisestä johtuva pakokauhu saivat ainokaisen sinisen silmän kyyneltymään. Kaiken kukkuraksi hän alkoi lähestyä majataloa, jossa tiesi Arlien majailevan – ja sitä ennenhän hänen oli saatava tuo peto pois kannoiltaan.

Eräällä pienellä kujalla Helier teki elämänsä akrobaattisimman loikan erään aidan yli, ja tunsi juuri toiselle puolelle päästyään riuhtaisun kaulaliinassaan. Se heitti miehen selälleen lumihankeen, jo ennen pystyyn pääsemistä kovaa kyytiä aidalta poispäin peruuttaen. Helpotus sai hänet huokaisemaan, kun koira jäi kuin jäikin toiselle puolelle, niin rujo ja suuri otus ei niin vain loikkinut hädin tuskin riittäviä jalansijoja pitkin korkean aidan yli. Suuri rysäys kuitenkin kertoi, että piski oli tulossa kovaa kyytiä sen läpi!

Jäämättä aikailemaan raitatukka lähti lipettiin, saapuen lopullisesti hengästyneenä ja jalat hapoilla majatalolle. Ainakaan hänellä ei ollut kylmä enää, ja vaikka alakerran salissa lorveksivat asiakkaat katsoivat pitkään kärsinyttä kaulahuivia ja sotkuisten hiusten alta paljastuvaa lasisilmää, hän rahjusti hämyisän huoneen läpi typertyneen helpottuneesti hymyillen. Nollatiliksi se keikka jäi, mutta ainakin henki ja kasvot säästyivät.

Helier koputti ovea, marssien saman tien Arlien huoneeseen, kiinnittäen vähän huomiota siihen miten hassulta uhkaavannäköinen mies näytti vilttiin kääriytyneenä ja onnellisesti rahojaan laskemassa. Hän vain rojahti sängylle, puolivahingossa galdkasan päälle, ja huokaisi syvään.
”Minä… vihaan koiria! Aina ja ikuisesti! Hullu piski!” hän julisti pidemmälle tuohtuneesti, kierähtäen selälleen ja siitä istumaan. Tuhahdellen hän alkoi riisua ulkovaatteitaan, ja marisi siinä samalla koko ajan.
”Se eukko ei ollutkaan mikään herttainen mummo, vaan noita! Hänen täytyi vähintään pystyä näkemään ajatuksiini…”

Arlie ei vaivautunut nousemaan ylös päästääkseen vieraan sisälle. Joko se oli Helier, jonka vuoksi hänen tuskin tarvitsisi vaivautua tai se oli hänen äskeinen pelikaverinsa - jos tämä olisi tullut perimään rehellisesti voitettuja rahojaan takaisin, Arlie ei tosiaankaan haluaisi olla nyrkinkantaman päässä.
Tulokas osoittautui raitatukaksi joka näytti hengästyneeltä - vaikka myöskin yhtä hurmaavalta kuin aina. Arlie kadehti tuota, miten kukaan pystyi näyttämään viehättävältä juostuaan ilmeisesti koko kaupungin halki. Jopa reissussa rikkoutunut kaulaliina tuntui vain täydentävän viehättävää vaikutelmaa.

"Oikeastaan koira voisi olla mukava", Arlie totesi pelastaen samalla galdejaan Helierin kehon alta. "Tarvitsisin seuraa sillä välin kun olet poissa, henkivartijanakin se olisi mukava - harmi, että harva piski pitää minusta." Mies tiedosti, kuinka paljon keskustelukumppani inhosi eläimiä, joten koiran hankkiminen ei tulisi kysymykseenkään.
Mustatukkainen sai pelastettua loputkin rahat toisen kehon alta ja alkoi asettelemaan niitä kauemmas turvaan.
"Etkö pärjää yhdelle vanhalle naiselle? Luulin sinua lahjakkaammaksi", Arlie totesi, ilkeä sävy pehmeässä äänessään. "Onhan sinulla lähes viisi vuotta kokemusta. Kyllä sinun pitäisi yksi noita pystyä viettelemään."

Mustatukkainen siemaisi viiniä. Tummanvihreät silmät tarkastelivat ulkovaatteitaan riisuvaa raitatukkaa.
"Oletko huomannut, että viehättävä kehosi makaa yhä muutaman galdin päällä?"

Hiljalleen Helierin sydän alkoi rauhoittua, adrenaliini kadota säikähdyksen kokeneesta kehosta. Ja Arlie vain kauhoi rakkaita kolikoitaan itselleen, ei edes yrittänyt lohduttaa kärsinyttä yhteistyökumppaniaan. Se oli hyvin tavanomaista mustatukalta, mutta hän loukkaantui silti lievästi.

”Hyi! Et todellakaan hanki sellaista! Ne kuolaavat ja levittelevät karvojaan kaikkiin vaatteisiin ja haisevat märkinä”, hän kielsi heti suureen ääneen, haroen hiuksiaan hieman, peittäen lasisilmänsä otsatukallaan. Mokoma kauneusvirhe ärsytti häntä suunnattomasti, ja siksi raitatukka ei halunnut näytellä sitä kovin paljoa.
”Se noita ei ollut vieteltävissä. Sitä tyyppiä joka höpisee kuolleista lapsenlapsistaan ja yhdennäköisyydestä heihin – ei niitä vietellä, ne hurmataan. Mutta oikeasti, hänellä oli varmasti jokin kyky! Olin täydellinen. Ja se koira, se olisi saanut sinutkin liiskattua alleen, vaikka olet tuollainen hujoppi”, hän puuskahti, mulkaisten Arlieta hieman, liioitellen kuvailujaan kuten aina. Mustatukka näki harmillisen usein valheista läpi, mutta yrittäminen kannatti – ainakaan hän ei vaikuttaisi niin epäonnistuneelta.

Helier oli jo viskannut takkinsa ja kaulahuivinsa lattialle, kun Arlie teki huomion hänen kehonsa sijainnista. Hymähtäen hiljaa hän nousi seisomaan, kaapaten takamuksensa alla olleet galdit käteensä, nykäisten myös toisen viinilasin itselleen, hörpäten siitä ison kulauksen. Hän oli kuolla janoon liikuntatuokion jälkeen, hänen pitäisi päästä kohta suihkuun, hänellä oli nälkä ja häntä väsytti suunnattomasti – puhumattakaan siitä kuinka jalkoja varmasti särkisi huomenna. Ei mikään paras päivä miehen elämässä.
”Ole hyvä, siinä rahasi”, hän ojensi kolikot toiselle hymyillen näteintä ja auttavaisinta hymyään, jättäen lasin tukevasti omaan käteensä.

"On kai turha huomattaa, ettet sinäkään tuoksu tällä hetkellä kovinkaan hyvältä", silmälasipäinen totesi kohottaen katseensa Helieriin, joka näytti olevan hetken keskittynyt vain kätkemään lasisilmäänsä - miksi turhaan, ei Arlie sitä kuitenkaan tuijottaisi. Muutamassa vuodessa siihen oli tottunut vaikkei Helier sitä suoranaisesti hänelle näytellyt.
Mies kohotti tummia kulmiaan epäilevästi kuullessaan Helierin selityksen - tai paremminkin, tekosyyn.
"Ja se koira varmasti sylki tulta ja oli panssaroitu, jolloin sinun oli aivan mahdotonta voittaa sitä", mustatukkainen jatkoi toisen tarinaa. Hän ei jaksanut huomauttaa toiselle ettei tämän pitäisi valehdella hänelle - he olivat kumppaneita, ei kumppaneille valehdeltu. Heille kerrottiin totuus, olisi se kuinka nöyryyttävää tahansa.
Kertoi Arliekin Helierille kaiken. Tietenkin hän oli saattanut unohtaa kertoa muutamasta rahakätköstään, mutta kertomatta jättäminen ei ollut suoranaisesti valehtelemista, kuten vanha klisee kuului.

Arlie otti rahansa, tyytyväisenä siitä, että Helier oli liian väsynyt ihmettelemään, mistä hän oli saanut sellaisen määrän galdeja - tai oikeastaan, liian väsynyt, että jaksaisi alkaa vaatimaan niistä puolia itselleen.
"Tuo toimisi paremmin, jos et samalla varastaisi viinilasiani", mustatukkainen totesi yrittämättä saada lasia takaisin. Viini oli kuitenkin lähes lopussa, Helier voisi juoda loput. "Viettelemiseni taitaa olla liian kova pala sinulle, hymyilet kuinka söpösti tahansa."
Mies olisi voinut kertoa Helierille, että hänellä oli ruokaakin huoneessaan, sillä toinen oli luultavasti nälkäinen tai hän olisi voinut olla mukava ja tarjota sitä raitatukalle - mutta Arlie ei ollut mukava eikä huomauttanut että ruokaa löytyisi kaapista.

”No minä juoksinkin juuri kaupungin halki”, Helier kivahti takaisin huomautukselle hajustaan. Kyllä hän itsekin tiesi, että oli ihan hiessä pakomatkansa jäljiltä, hänen jalkojaan särki ja päätä pakotti mokoman urheilusuorituksen takia, eikä Arlien olisi tarvinnut mennä aukomaan siitä päätään. Mutta tietystihän mustatukka teki niin.

”Äläs nyt ystäväiseni liioittele. Verenhimoinen hurtta, mutta ei mikään taruolento”, raitatukka korjasi toisen tarinanjatkoa. Hieman noloa, että tämä sai hänet kiinni niin usein, mutta siinäpähän harjaantui. Ehkä Helierin pitäisi selittää pakkomielteensä valheisiin, ettei yhteistyö kärsisi… ehkä sitten joskus.

Mutta ei hän jaksanut kovin pitkää olla loukkaantunut, vaan kuullessaan huomautuksen lasista kohotti sitä hieman. Hän ei jaksanut käydä tivaamaan vilttiin murmeloituneelta rikoskumppaniltaan osaa tämän varoista, ja osittain myös jätti sen tarkoituksella tekemättä – hänhän oli hiljattain tuhlannut molempien varat. No mutta, ei liikaa stressiä menneistä. Mies hörppäsi lasin tyhjäksi, tuntien olonsa hieman paremmaksi kuin äsken.
”Arlie-kultaseni, vaikka näytätkin melko hellyttävältä siinä vilttiin kääriytyneenä, minä viettelen vain rahaa vasten. Onhan sinulla tämänpäiväiset tienestisi siinä esillä, mutta rakastat niitä kuitenkin niin paljon enemmän kuin minua, ettei kilpailu kannata”, hän niiskaisi teatraalisesti, taputti siihen perään toisen päätä, ja itse nousi ylös, ilmeen muuttuessa miettiväiseksi.
”Missäs täällä on kylpyhuone? Ush, haluan eroon tästä hiestä…” Helier pohti ääneen, ja pyörähti sitten vilkaisemaan ovien tutkiskelun jälkeen vihreäsilmäistä.
”Ei täällä sattuisi olemaan ruokaa? Kuolen kohta nälkään.”

"Ihme, luulin että olisit keksinyt jonkun huvittavamman syyn epäonnistumiseesi - kuten tavallista - kuin pelkän verenhimoisen hurtan", mustatukkainen totesi ja suoristi lasejaan. Hän sai Helierin kiinni valheista lähes päivittäin, oli hieman loukkaavaa, että tuo valehteli jopa yhteistyökumppanilleen mutta hän oli tottunut siihen vuosien varrella.
Oli kuitenkin parempi, että Helier jäi kiinni valheista eikä Arlie vain uskonut niihin sokeasti.

Arlie tarkasteli kiinnostuneena komeaa kumppaniaan. Tietenkin hän rakasti rahaa - he molemmat rakastivat, se tuntuikin olevan yksi niistä harvoista asioista, jotka heitä yhdisti.
"Olet oikeassa, miksi ottaisin sinut kun minulla on rahani?" mies totesi sarkasmin sävyttämällä äänellä, jättäen kuitenkin epäselväksi oliko sarkasmi kohdistettu häneen itseensä vai Helieriin.
Ilmeisesti toinen tunsi jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että oli tuhlannut heidän kummankin rahat hiljattain, koska tämä ei vieläkään vaatinut saada omaa rahoista itselleen. Arlie voisi varmasti keksiä jonkin keinon, jolla käyttää hyväkseen toisen syyllisyyden tunnetta. Se saattaisi olla liiankin helppoa.

Arlie jatkoi rahojensa pakkaamista ja vilkaisi olkansa yli Helieriin tämän esittäessä kysyksensä.
"Tietenkin on, onhan minunkin syötävä", mies totesi jatkamatta kuitenkaan lausetta yhtään pidemmälle. "Missä sinä aiot nukkua - jos et ole vielä huomannut, tämä on yhden hengen huone joten täällä on vain yksi sänky." Vihreäsilmäinen oli ostanut halvimman mahdollisen huoneen, hänhän oli olettanut että Helier nukkuisi sen vanhan noidan luona.

”Niin, ja miksi minä ottaisin sinut kun löydän paljon paremman luonteen omistavia?” Helier lausahti vielä jatkoksi, hiljaa itsekseen. Hän oli hieman kevytkenkäinen mitä tuli lyhyisiin suhteisiin, ja myönsi sen, mutta rikoskumppani? Ehei, hän ei aikonut tehdä sellaista virhettä.

Raitatukka pyöräytti silmiään ja tuhahti, kun ei saanutkaan kysymyksellään mitään tietoa ruuan olinpaikasta. Arlie vain leikki rahoillaan, tipauttaen aiheen julmasti pois. Hänellä oli oikeasti nälkä, kohta alkaisi masu kurisemaan, ja mustatukka vain huolehti nukkumapaikoista.
”Luulisin, että tänne saa ylimääräisen peiton – ja jos et halua minua viereesi, tämä matto näyttää erittäin mukavalta”, hän hymyili herttaisesti, laskien tyhjän viinilasin pienelle yöpöydälle. Huone oli muutenkin kamalan pieni, mutta kyllä hän mahtuisi siihen lattialle – ja hän voisi nukkua siinä ilman mattoakin. Eihän sellainen ollut niin iso asia – toisin kuin nälkäkuolema.

Tummansininen sielunpeili kapeni hieman, ja Helier mutristi suutaan katsellessaan sängyllä mukavasti olevaa. Erittäin julmaa olla antamatta nälkäiselle ruokaa… siinä nälkää näkevä saattoi löytää tarpeeksi energiaa loikatakseen pidemmän kimppuun, käyttäen julmasti hyväkseen tietoa toisen pienestä heikkoudesta – raitatukka kutitti armotta Arlien kylkiä.
”Mutta nyt annat minullekin jotain syötävää tai kutitan sinut hengiltä!”

Jos Arlie oli kuullut, mitä Helier oli sanonut, hän ei ainakaan vaivautunut vastaamaan siihen. Mutta se tosiaan olisi ollut virhe - molempien suunnalta.

Silmälasipäinen hymyili kierosti. Hän ei uskonut olevansa näin alhainen, mutta tunsi tietynlaista mielihyvää ajaessaan Helierin nukkumaan lattialle. Harmi, ettei raitatukkainen pahastunut asiasta niin paljoa kuin hän oli toivonut. Olivathan he tottuneet nukkumaan huonommissakin oloissa.
"Enhän minä tarvitse koiraa nukkumaan matolla tai jalkopäässäni kun minulla on sinut", mies totesi ja suoristi silmälasejaan.
Helier oli tyhjentänyt puolityhjän viinilasin nopeasti ja jos tämä oli edes puoliksi yhtä nälkäinen kuin janoinen, oli kidutusta olla kertomatta, missä täällä oli ruokaa. Oikeastaan Arlie nautti hieman tästäkin tilanteesta - siitä että hän tiesi, missä Helierin himoitsema ruoka oli mutta ei kertonut raitatukalle.

Helier hyökkäsi Arlien kimppuun salaman nopeasti - noin nopeasti pystyi liikkumaan vain epätoivoisesti ruokaa kaipaava mies - ja päätyi kutittelemaan pidemmän miehen kylkiä. Mies ei pystynyt estämään pidätellyn naurun aikaan saamaa hymyä tai käyttäytymään kuin ei olisi huomannutkaan kutitusta. Hän alkoi kihertämään hiljaa, pystymättä enää estämään nauruaankaan.
Pitkäsormiset kädet haroivat ilmaa ja yrittivät työntää Helierin kauemmas siinä kuitenkaan pahemmin onnistumatta. Arlie sai kiinni lyhyemmän hartioista, muttei saanut naurun vuoksi tyrkättyä tätä tarpeeksi voimakkaasti kauemmas.
"Hyvä on, hyvä on. Säästä minut", mies sai sanottua naurun lomasta.

Helier ei voinut vieläkään olla hämmästymättä, kuinka helposti Arlie alkoi kihertää ja kiemurrella kutitushyökkäyksen alla, vaikka oli käyttänyt tätä viimeistä kiristyskeinoaan muutamia kertoja aiemminkin. Niin… uhkaavasta ja jopa kolkkokasvoisesta miehestä ei olisi uskonut, että tuo voisi näyttää jopa hassulta pienen kutittamisen takia. Raitatukka jatkoi kutittamista huitomisesta huolimatta, hän oli melko taitava moisessa. Vasta kun toinen alkoi anella armoa, hän virnisti leveästi ja istahti polvilleen jalkojensa päälle, katsoen toista vaativasti.
”Kuulit ehtoni: ruokaa ja sassiin tai kidutan sinua lisää”, hän sanoi, ja tökkäisi vielä muutaman kerran toisen kylkiä.
”Ja sitten unohdat kaikki puheet joistain koirista – olen traumatisoitunut ainakin ensi viikkoon asti – ja kun olen saanut syömistä, sanot missä täällä on kylpyhuone.”
Kaksikosta sievempi luetteli ehtojaan samalla niitä sormillaan laskien, ja sen jälkeen sotki toisen mustat hiukset, vetäisten yllättävän pitkät etuhiukset toisen kasvoille – ihan vain koska oli ”voittaja” kutittamisen jäljiltä.

Arlie piteli kivistäviä kylkiään. Jos nauru pidensi ikää, maailma ei pääsisi hänestä koskaan eroon, Helier kun tuntui valinneen tämän kiristyskeinokseen ja tulisi käyttämään sitä jatkossakin jos Arlie ei keksisi miten eliminoida heikkoutensa. Muutamat ylimääräiset vaatekerrokset eivät valitettavasti auttaneet.
Mustatukkainen ei silti aikonut noin vain suostua toisen ehtoihin ja Helier tiesi sen varmasti.
"Luuletko, että voit sanella ehtoja minun huoneessani?" mies kysyi pehmeällä äänellä ja suoristi silmälasinsa, jotka olivat menneet vinoon miehen kiemurrellessa naurunpuuskassan vallassa. Hän kyyristyi Helierin eteen, pystyäkseen katsomaan tuota silmiin - vai kuvitteli tämä voittaneensa? Arlie väläytti uhkaavimman hymynsä ennen kuin jatkoi, samalla uhkaavalla, lumoavalla äänellä kuin äskekin:
"Jos jatkat tuota rataa, saatan tehdä sinulle jotain nukkuessasi. Et uskoisikaan mitä kaikkea olen halunnut kokeilla sinulla."

Mustatukkainen hymyili vinosti.
"Ruokaa on kaapissa. Kai sinä nyt osaat itse ottaa kaapista leipää?" mies kysyi, yrittämättä kuulostaa sarkastiselta - mutta onnistui siinä silti.
Arlie mutristi suutaan ärtyneesti etuhiusten kutitellessa kasvojaan ja siirsi ne takaisin paikalleen - hänen hiuksensa olivat onneksi jo tottuneet siihen, miten niiden piti olla. Arlie ei ollut vaihtanut hiustyyliään aikoihin.

Helierin rohkea yritys ja voitolta vaikuttanut tilanne lähti syöksykierteeseen, kun hän lopetti kutittamisen ja toinen pääsi suoristamaan silmälasinsa. Pehmeä ääni sai jonkin kulkemaan hänen selkäänsä pitkin, mutta raitatukka ei antanut hevillä periksi, vaan nostatti pienen kyyneltipan silmäkulmaansa – kovan harjoittelun tulosta – ja nyyhkäisi alahuuli väpättäen, kasvoillaan surkeansuloinen ilme.
”Mitä! Etkö suo edes noin pientä asiaa minulle? Ja minä kun luulin että olemme ystäviä…” hän ihmetteli ääneen, tuoden tottuneesti erittäin aidon kuuloisen pettymyksensekaisen järkytyksen ääneensä. Tietysti se kaikki menisi aivan hukkaan tuossa tilanteessa, mutta kyllä moinen pikku esitys aina hieman pehmitteli muita.

Ilme katosi kuitenkin ennen aikojaan Arlien kumartuessa lähemmäs, kasvoillaan hymy jota ei halunnut nähdä pimeällä kujalla. Helier oli pudota sängyltä tämän uhkauksen kuultuaan, osittain järkytyksestä ja osittain siksi, koska varmaan kukaan muu ei pystynyt saamaan noita lauseita kuulostamaan samaan aikaan houkuttelevilta ja kauheilta. Todellakin, oli sääli että mustatukan kasvot olivat mitä olivat, kun ääni oli noin… ilmeikäs.
”Vai että nukkuessani? Kunhan varot, etten herää tai teet mitä ikinä teetkin selkäpuolellani – en halua kuolla sydänkohtaukseen nähdessäni naamasi ensimmäisenä asiana herättyäni.” sinisilmä kokosi itsensä nopeasti, hymyillen melko viattomasti ja taputti toisen poskea.

”En jos en tiedä sen olevan siellä.”
Hän ei osannut sanoa, oliko sarkasmi tahatonta vai tahallista, mutta siitä huolimatta pomppasi jalkeille, lähes hyppelehtien kaapille. Sieltähän se pelastus löytyi, ja kohta raitatukka mussutteli hyvällä ruokahalulla vähän kaikella kaapista löytyneellä leivän väliin sopivalla täytettyä voileipää. Se katosi hirvittävää kyytiä miehen sisään, ja sormenpäitään nuoleskellen hän katsahti Arlieen päin.
”Mutta se kylpyhuone? Oikeasti, muuten joudut nukkumaan samassa huoneessa kuin tämä hikinen olento.”

Arlie kohotti kulmiaan huvittuneena, onnistuen näyttämään vain entistä pahantahtoisemmalta. Helierin reaktio oli ollut näkemisen arvoinen, olisi melkein voinut luulla, että tämä onnistuisi putoamaan sängyltä - oliko mustatukkainen tosiaan noin järkyttävän ruma? Järkyttikö hän ulkonäöllään ja olemuksellaan sellaistakin ihmistä, jonka kanssa oli matkustellut useamman vuoden ajan? Ainakaan hänen kasvoihinsa ei turtunut koskaan.
"Selkäpuolella? Hyvä on, jos kerran pidät sellaisesta", mies totesi pehmeästi ja ojensi kätensä sivelläkseen raitatukkaisen poskea mutta veti kätensä viime hetkellä pois. Hän oli pelotellut tätä jo tarpeeksi yhdelle illalle, pitäisihän hänen antaa Helierin toipuakin hetken. Eihän vihreäsilmäinen halunnut, että kumppani tosiaan saisi sen mainitsemansa sydänkohtauksen.

Mustatukkaisen katse seurasi toista ruokakomerolle. Ainakin Helier oli löytänyt sen etsimättä juuri lainkaan. Olisi voinut olettaa, että suihku olisi löytynyt aivan yhtä helposti.
"Niin, sehän on vain kaikkein loogisin paikka säilyttää ruokaa", Arlie ei voinut olla toteamatta vaivautumatta madaltamaan ääntään.
Yllättävän herkullisen näköinen voileipä katosi hetkessä parempiin suihin - harmi, ettei hän ollut voinut pyytää leipää itselleenkin. Mies ei voinut olla panematta merkille, että Helier näytti yllättävän seksikkäältä nuoleskellessaan leivän viimeisiä murusia sormistaan.
Vaikutelmaa haittasi hieman kummastus siitä, miten noin siro ja pieni olento pystyi hotkimaan ruokaa tuolla vauhdilla.

Arlie ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään kuullessaan taas saman kysymyksen.
"Löysit ruokakaapinkin helposti, mutta kylpyhuoneen etsiminen tuottaa sinulle suuria hankaluuksia? Oletko huomannut, että tässä huoneessa ei ole kovinkaan monta ovea ja olet tutkinut jokaisen - paitsi yhden - takana olevan huoneen", silmälasipäinen otti paremman asennon sängyllä ja nyökkäsi kylpyhuoneelle päin. "Mitä jos kurkistaisit, mitä viimeisen oven takana on?"

Helier näytti kieltään pikaisesti Arlielle, vaivautumatta sanomaan mitään siitä että ei tosissaan ollut tajunnut koko kaapin olemassaoloa aiemmin. Minkä hän sille mahtoi, että oli vähän typerä ja laiska, ja siksi kysyi aina ennen kuin vaivautui itse ajattelemaan. Siinä syödessään hän myös mietti sitä, mitenköhän toinen oli hänen säikähdyksensä ottanut. Eihän mustatukka nyt aivan ruma ollut, mutta erittäin pelottava jos sille päälle sattui…

Raitatukka esitteli kieltään uudestaan toisen kettuillessa kylpyhuoneesta.
”Minä olen jo unohtanut, kummasta ovesta tulin sisään”, hän ilmoitti, ja käveli niistä toiselle, tehden sitten täyskäännöksen tajuttuaan olleensa juuri väärään suuntaan menossa, ja nykäisi sen toisen oven auki. Sieltähän se kylpyhuone löytyi, mutta samassa herran vatsaa väänsi pahemman kerran. Ahneella on paskainen loppu, kuten sanotaan, eikä nopeasti hotkittu iso voileipä tykännyt uudesta olinpaikastaan. Vinkaisten lyhyempi tarttui vatsaansa ja taipui kaksin kerroin, keksimättä oikein parempaakaan keinoa odottaa että inhottava tunne katoaisi.

Arlie naurahti. Helier tosiaan oli tyhjäpäinen - tosin olihan tuo sokea kana löytänyt muutakaan otteeseen jyvän, oli lähes nöyryyttävää myöntää, että ajatus huijareiksi lähtemisestä oli tullut yksisilmäisen suunnalta - mutta oikeastaan se oli vain hyvä. Arlie sai korjattua suurimman voiton tästä, huijaamaan liikekumppaniaan kiitos tämän ajattelemattomuuden.
Silmälasipäinen katseli vierestä, kuinka Helier kaatui kylpyhuoneen lattialle polvilleen. Enää Arlie ei ihastellut, kuinka nopeasti ruoka oli kadonnut raitatukkaan - Jos toinen ei olisi varovainen, ruoka tulisi yhtä nopeasti takaisin kuin oli kadonnutkin.

Silmälasipäinen nousi ylös, jätti pehmeän vilttinsä sängylle odottamaan ja käveli toisen vierelle.
"Ahneella on paskainen loppu", mies totesi. "Tiedäthän, että jos oksennat siihen, joudumme itse siivoamaan sen, en halua maksaa extraa siivoajille." Tietenkin he voisivat lähteä maksamatta mutta hehän olivat vielä yöpymässä ens iyön täällä, vaikka joutuisivatkin lähtemään huomenissa, heidäthän tunnettiin jo tässä kyläpahasessa.
Mies kyyristyi itsekin.
"Tarvitsetko apua suihkussa käymisessä vai toivutko tuosta vielä tänään?" Mustatukkainen ei ollut huolissaan, Helier tuskin kuolisi siihen vaikka ego saisikin kolauksen - tai sitten ei, Helier oli ottanut mokailun jo tavakseen, joten tällä ei ollut enää mitään menetettävää Arlien silmissä.

Helier ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun vatsanpurut saivat hänet ähkäisemään hiljaa. Omasta typeryydestähän se johtui, ja siksi tilanne oli koominen. Hän nauroi yllättävän usein omalle elämälleen ja koheltelulleen tajutessaan ”nerokkuutensa”.
”Tiedätkös, ajattelin tuota juuri itsekin. Hämmästyttävää”, raitatukka naurahti ahneen lopun tullessa esille myös Arlien suusta, ja inahti naurun aiheuttamasta uudesta kipupiikistä johtuen. Alkoihan se vatsakipu hellittää melko nopeasti, ja hän pudisti päätään oksennukseen liittyvälle huomiolle. Ei hän ollut ihan lähiaikoina kakomassa suoliaan suoriksi, joten siivoamiselle ei tulisi tarvetta.

”Kuinka liikuttavaa”, Helier lausahti pienesti hymyillen Arlien kyyristyessä hänen viereensä huoneen lattialle, tarjoten jopa apua – vaikka tarjous ei kuulostanut sen vähemmältä kuin ivaamiselta tämän suusta kuultuna.
”Mutta taidan mennä sinne suihkuun yksinäni, ties mitä salaisia himoja saattaisit lähteä toteuttamaan puutteessasi.”

Sinisilmä nousi kepeästi ylös, estäen irveen nousemisen kasvoilleen – nopea liike, vasta rauhoittunut vatsa ei pitänyt siitä – ja astahti kylpyhuoneen puolelle, katsahtaen vielä Arlieen.
”Ei sitten kurkistella~” hän sirkutti vielä, ennen kuin sulki oven perässään ja riisuutui, aloittaen sitten peseytymisen. Että kuuma vesi tuntui hyvältä hirveän hyisessä yössä tapahtuneen juoksulenkin jälkeen… Mies lotrasi hyvän tovin, ja jopa löysi puht- tai ainakin kuivan pyyhkeen, johon kuivasi tukkansa ja sitten kietaisi lanteilleen. Tällaisten tilanteiden varalta hän aina otti huijauskohteidensa luokse mahdollisimman vähän tavaroistaan, hän muisteli nähneensä ohimennen laukkunsa jossain huoneen nurkassa turvassa. Mutta seinällä oleva peili vei hetkeksi sinisilmän huomion, ja tämä pyyhkäisi etutukkansa taakse, katsellen tarkasti tekosilmäänsä, hieman tökkäisten sitä sormellaan. Se ei kaivannut puhdistusta, ja hetken peilikuvalleen silmiään pyöriteltyään mies naurahti itsekseen.

Mies naurahti.
"Luuletko, että olisin kiinnostunut sinusta?" mustatukkainen kysyi pahantahtoisesti hymyillen ja nousi seisomaan. "Hyödyn sinusta enemmän näin, rakastuisit minuun kuitenkin ja siitä voisi olla haittaa bisnekselle." Mies ei suostunut uskomaan, että voisi itse rakastua tuohon tyhjäpäiseen raitatukkaan.
Arlie astui muutaman askeleen kauemmas, pitäisihän hänen antaa arvon herran käydä suihkussa rauhassa. Ettei mustatukkaisen mieleen vain sattuisi tulemaan omien, Helieriin kohdistuvien himojensa toteuttaminen.

Arlie pöyräytti silmiään, mutta hymyili siitä huolimatta raitatukkaisen suljettua oven. Hän nojautui oveen ja kuunteli silmät ummessa kylpyhuoneesta kuuluvaa veden solinaa. Tämän jälkeen Helier ei ainakaan haisisi ja tämän lähellä voisi jopa olla - vaikkei haju todellisuudessa ollut miestä haitannut äskenkään, kunhan oli kiusannut raitatukkaista.

Mustatukkainen käveli huoneen poikki ja kyyristyi Helierin laukun vierelle. Hän tunsi kumppaninsa laukun lähes yhtä hyvin kuin omansa, hänhän pääsi tutkimaan sitä aina, kun toinen ei ollut paikalla - tarkastamaan ettei tällä ollut mitään salattavaa ja ehkä viemään muutaman kolikonkin, Helier ei tiennyt kuinka paljon rahaa omisti tarkalleen.
Arlie kaivoi laukusta puhtaat vaatteet esille ja nousi ylös. Hän käveli kylpyhuoneen ovelle ja avasi sen kummempia koputtelematta. Hänen kohtaamansa näky oli tavanomainen kun puhuttiin Helieristä, tämä tarkasteli itseään peilistä ja naureskeli itsekseen.
"Parempi, että laitat päällesi puhtaat vaatteet", silmälasipäinen totesi kummempia kyselemättä ja tyrkkäsi vaatemytyn silmäpuolen syliin.

Helier hätkähti pahemman kerran kun Arlie vain tunkeutui kylpyhuoneeseen mitään koputtamatta, ja kiljahti hiljaa nähdessään pitkän hahmon peilin kautta.
”Kyaa, tirkistelijä!” hän huudahti leikillisesti, saaden heti tämän perään vaatemytyn syliinsä. Mies alkoi heti räpeltää vaatteiden läpi, tarkastellen mustatukan valintoja, sen kummemmin oikeasti häiriintymättä tämän läsnäolosta. Hän oli kaiketi hillunut vähissä vaatteissa aivan liian monien ihmisten ja muiden otusten seurassa häiriintyäkseen moisesta yksityiskohdasta.

”Oh, tämä paita on niin mukava~ Kiitos”, hän hymyili puheensa aikana, ja vetäisi muitta mutkitta vaaleanruskean, melko yksinkertaisen mutta todellakin valloittavan mukavantuntuista kangasta olevan paidan päälleen. Sen suuremmin ajattelematta hän tiputti pyyhkeensä lattialle, ja puki loputkin vaatteet päälleen, loikkien vähän hassusti housujensa kanssa, etteivät lahkeet kastuisi märällä lattialla. Tuossa vaiheessa hän muisti huumorinsa Arlien salaisista himoista, ja katsahti tätä kuin suurestikin säikähtäneenä.
”Voi ei, joku näki minut siveettömässä tilassa!” hän huudahti, ja hetken järkyttyneeltä näytettyään alkoi naureskella omille jutuilleen, kävellen pois kylpyhuoneesta ja hypäten Arlien sängylle, vielä tämän pehmoisen viltin varastaen itsensä ympärille.
”Mukava peti.”

Helierin alastoman kehon näkeminen ei ollut uutta Arlielle. Toinen ei ollut aikaisemminkaan miettinyt, että tällä oli yleisöä. Oikeastaan tuo saattoi jopa nauttia siitä, että muut tuijottivat tämän miellyttävää, vaaleaa kehoa. Tietenkin raitatukan piti näyttää ilman vaatteita vielä kauniimmalta - jos se oli mahdollista - kuin vaatteet päällä. Miten kukaan saattoi olla noin raivostuttava - ja ihana - pelkästään olemalla olemassa? Arlie oli kateellinen, vaikkei sitä liikekumppanilleen myöntäisikään.
Vihreät silmät seurasivat Helierin loikkimista ja kohotti kulmiaan huvittuneesti toisen tajutessa, että hän oli yhä paikalla.
"Olen nähnyt sinut niin useasti siveettömässä tilassa, ettei sillä ole enää väliä", mies totesi, kuulostaen siltä kuin Helierin alaston keho ei kiinnostanut häntä.

Mustatukkainen nojautui seinään ja katseli raitatukkaista, joka oli vuorostaan murmeloitunut vilttiin. He olivat jo sopineet, että Helier nukkuisi lattialla, mutta tämä saattaisi saada päähänsä nukkua sittenkin sängyssä - olihan se huomattavasti mukavampi nukkumapaikka kuin lattia, vaikka he olivat tottuneet kurjempiinkin oloihin.
"Tietenkin sen on mukava", silmälasipäinen totesi ja istui jalkopäähän. Oikeastaan kivikovatkin patjat olivat mukavia, jos oli joutunut nukkumaan viime viikot kovalla maalla. "Älä yritä omia sitä."

Helier naurahti kirkkaasti Arlien kuitatessa hänen huonon vitsinsä neutraaliin sävyyn.
”Sydämeeni sattuu niin kovasti, kun puhut minusta noin”, hän nyyhkäisi leikillään, hymyillen pienesti.

Raitatukka pomputti itseään hieman patjalla, huomaten sen olevan melko kova mutta aivan tarpeeksi pehmeä ja muhkuraton nukkumista varten. Hän olisi voinut vain simahtaa siihen, kaatua umpiunessa makuulleen – hän piti nukkumisesta, ja varsinkin äkillisen liikuntasuorituksen ja kuuman suihkun jälkeen olo tuntui nukahdusherkältä. Siinä saisi sitten pidempi töniä häntä pois paikaltaan.
”Mitä, vähän vain nautin”, hän vastasi omimiskieltoon, kietoutuen mukavammin viltin sisään, nenäänsä myöten. Se tuoksui heikosti Arlielta. Melko mieto, miehekäs ja omistajansa nähden yllättävän pehmeä tuoksu siis. Tavallaan hassua, että Helier edes huomasi sitä, mutta hiljaisen tirskahduksensa lisäksi hän ei siitä suuremmin ilmoitellut, vilkaisi vain mustatukkaa huvittuneesti.
”Kaadun kohta tuohon lattialle uneksimaan ihanista asioista. Mutta mikä on huomisen suunnitelma?”

Arlie otti paremman asennon ja etsi hetken katseellaan jotain, mihin nojautua. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään vaan joutui tyytymään istumaan selkä suorassa, katselemassa kuin Helier nautiskeli hänen patjastaan kääriytyneenä hänen vilttiinsä ja väitti, ettei aikonut omia mitään. Tietenkään raitatukkaisen viskaaminen alas ei tuottaisi pitkälle miehelle suuria ongelmia.
Mustatukkainen tuijotti vilttiin kääriytynyttä rikoskumppaniaan tämän vaiettua. Tämä tirskahti ja katsoi hänen huvittuneesti nuuhkittuaan vilttiä - nauroiko tämä nyt hänen ominaishajulleen? Eihän Arlie tietenkään tiennyt millainen se oli, oman ominaishajunsa haistaminen kun oli lähes mahdotonta.
Arlie ei kuitenkaan kysellyt mitään, Helier oli muutenkin outo, kaunis kyllä - miksi tuo sana tuli esille aina Helieriä miettiessä? - mutta myös outo.

"Ihanista asioista?" mustatukkainen totesi kysyvästi, etäisesti kiinnostuneena siitä, mitä nämä ihanat asiat mahtaisivat olla. "Huomenna lähdemme täältä. En halua ottaa riskiä siitä, että se noita etsii meidät käsiinsä - kaipaan muutenkin maisemanvaihdosta. Menemme jonnekin suurempaan kaupunkiin, jossa minäkin voin käydä ulkona." Mustatukkainen ei käynyt ulkona, jos mahdollisuus siihen, että Helier oli kävelyllä uhrinsa kanssa juuri samaan aikaan, samassa paikassa kuin hän, oli turhan suuri. Eteenkään, jos häntä oltiin käytetty alussa uhkana, jolta Helier voisi pelastaa uhriparkansa.

Helierillä ei ollut suurempaa aikomusta jäädä ja valloittaa Arlien sänky, ellei toinen sitten jostain syystä antaisi hänen jäädä siihen tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta mies nukahtaisi. Siihen ei kyllä paljoa vaadittu, hän nukkui paljon epämukavammissa, meluisammissa, valoisammissa ja turvattomammissa paikoissakin – joskus lähes vahingossa.
Arlien katsahdus häntä kohti sai raitatukan peittelemään huvittunutta hymyään vilttiin. Hyvän arvauksen mukaan tämä ajatteli hänen olevan outo – sitä tiettyä katsetta oli tullut nähtyä muutaman kerran, aina silloin tällöin kun yksisilmäinen oli antanut käytöksensä lipsua hallitusta muotista, eli melko usein mustatukan seurassa.

”Ihanista, kuten siitä koirasta erittäin kuolleena, minusta löhöilemässä auringossa hiekkarannalla…” hän antoi esimerkkejä, jättäen tarkoituksella lopun leijumaan ilmassa, kuin hän olisi voinut jatkaa vielä mielenkiintoisemmilla asioilla. Mutta ei, vitsailussakin oli rajansa. Ja kaiken lisäksi hänen piti kuunnella, mitä huomisen aikatauluun kuului.
”Eli jätämme Tukan ilman ihastuttavaa läsnäoloamme. Eikös lähin kaupunki ole Ikkusoto? Mutta se ei ole kovin suuri, ja siellä on liian kylmä~”
Helier keinui hieman edestakaisin, hahmotellen mielessään karttaa. Ei siitä silti mitään tullut, maantiede oli yhtä hakusessa kuin vähän kaikki muukin hänen päässään. Joitakin vain ei oltu luotu lukemaan ja oppimaan kirjaviisaiksi…
”Hmmm, mitään ideaa minne menisimme?”

Arlie nyökkäsi. Valitettavasti muut lähellä olevat suuremmat kaupungit olivat Umotsun rannalta ja sinne kumpikaan kaksikosta ei ollut valmis menemään. Etenkin Helier tuntui välttelevän sinne päin menoa, siellähän saattaisi tavata jonkun tutun. Arlien tutut esittäisivät, etteivät olleet huomanneet miestä, joten hänellä ei ollut pelkoa siitä, että kukaan tulisi tervehtimään häntä.

"Miten olisi Aarea?" Arlie ehdotti hetken harkittuaan, hän ei ollut ehtinyt miettiä tätä, koska ei ollut tiennyt, milloin Helier saisi hommansa hoidettua - tai mokaisi niin pahasti, että joutuisi tulemaan takaisin häntä koipien välissä. Olisi tietenkin pitänyt suunnitella ennalta, mutta kaikki oli tapahtunut nopeammin kuin mies oli osannut odottaa. "Joutuisimme purjehtimaan jonkin matkaa, mutta etköhän sinä onnistu puhumaan meille halvan - jollet jopa ilmaisen - kyydin." Mies hymyili hienoisesti, hän piti purjehtimisesta - pienissä määrin tietenkin, hän ei ollut valmis viettämään esimerkiksi vuotta laivalla, muuten hän olisi ryhtynyt merimieheksi - meri-ilman suolainen tuoksu oli miellyttävä ja ajatus siitä, että he saivat olla rauhassa, keskellä ei mitään, oli rauhoittava. Kunhan he eivät onnistuisi suututtamaan laivan miehistöä.
"Lähdemme heti huomenissa satamaan, mahdollisimman aikaisin, ettemme menetä mahdollisuuttamme päästä Aareaan nopeasti. Pitää siis mennä aikaisin nukkumaan."
Oikeastaan aikaisin oli jo mennyt aikoja sitten.

”Mmmm, Aarea kuulostaa hyvältä…” Se olisi kaukana Umotsusta. Järven rantamille Helier ei halunnut joutua, hän ei halunnut ottaa selvää miten kaikki entiset ”ystävät” ja perhe häneen suhtautuisivat – olihan hän lähtenyt äkkinäisesti, ja nämä tiesivät ainoastaan raitatukan kadonneen kylän hyljeksityimmän henkilön matkaan.
”Purjehtimista siis?”
Hän ei itse pitänyt laivoilla kulkemisesta kovin paljoa – mies tuli helposti merisairaaksi. Kyllä muuten laivamatka kelpaisi, paremmin kuin hyvin. Siinä sai aikaa vain odottaa matkan päättymistä, miettien mitä mieli. Helier rakasti sellaista, pelkkää olemista ilman tekemistä.

Arlien oli turha suositella aikaisin nukkumaan menemistä – Helierin pää oli nuokkunut kevyesti jo tämän puhuessa purjehtimisessa, ja lyhyemmän ilmiömäisen nopea nukahtaminen tuli oikein mukavassa välissä esille: miehen silmät vain lupsahtivat kiinni, ja tämä nukahti kallistuen nojaamaan seinään.

Arlie huokaisi, Helier oli onnistunut nukahtamaan hänen sänkyynsä. Tämän pitäisi olla hurmaavimmillaan huomenna, joten pelkkä sängystä alas tönäisy ei olisi nyt hyvä, eihän hän halunnut toisen olevan ärtynyt päässään mahdollisesti olevan kuhmun takia ja kiukuttelevan siitä, että oli nukkunut huonosti lattialla.
Mustatukkainen silitti raitatukan poskea miettien laskisiko tämän lattialle vai menisikö sinne itse. Lopulta hän ei päätynyt kumpaakaan vaan asetti Helierin paremmin sängylle - nyt tämä vei hieman vähemmän tilaa ja asettui itse tämän vierelle, selkä lyhyempään päin. Helier vei niin vähän tilaa, että Arlie mahtui nukkumaan ihan hyvin, tietenkin toisen tuoksu - tällä hetkellä oikeastaan enemmänkin shampoon ja saippuan tuoksu - hidasti hieman unensaantia, mutta tarpeeksi väsyneenä nukahtaisi millaisissa olosuhteissa tahansa.
Ja laivalla olisi aikaa nukkua. Arlien ei tarvitsisi olla huomenna hurmaava.

//Lyhyt, lopettelemme varmaan tähän?//