Lammen rannalla

Eléyn kallisti hieman päätään huomatessaan Bronzen kummallisen ilmeen. Mitäköhän mies mietti? Hieman kysyvä ilme hiipi kasvoille, mutta muuttui melkein heti hyvin yllättyneeksi Bronzen sanojen myötä. Omena luiskahti naisen kädestä lattialle silkasta hämmästyksestä ja hetkeen hä ei saanut sanaakaan suustaan. Hän kyykistyi nostamaan pudonneen omenan ja noustessaan sipaisi pitkiä hiuksiaan korvan taa mietteliäänä. Nainen laski omenan pöydälle, sillä se ei tuntunut pysyvän käsissä, ja tuijotti hetken Bronzea. Eléyn ei tiennyt mitä sanoa. Mitä pitäisi sanoa. Mitä hän halusi sanoa... Siniset silmät kääntyivät puolihaltiasta, tuon liukuessa istumaan. Sydän jyskyttäen neito kuunteli Bronzen menneisyyttä, joka sai hänet hyvin surulliseksi. Miksi kukaan, joka on noin mukava ja ystävällinen, joutui kokemaan mitään noin kamalaa? Eléynin elämä oli jotakin hyvin samantapaista, ja siksi hän tiesi miten kamalaa se oli. Joka aamu piti miettiä minne menisi, mistä saisi ruokansa, miten jatkaisi eteenpäin.
Ajatukset harhailivat hetken, kunnes Bronze pomppasi seisomaan. Sininen katse kääntyi takaisin puolihaltiaan, eikä Eléyn ollut vielä saanut vastattua Bronzen ehdotukseen.
”Mietin asiaa.” Hän viimein sanoi ja hymyili pienesti. Eléyn oli erittäin kiitollinen Bronzen avun tarjouksesta, ja hänen elämänsä helpottuisi huomattavasti, jos hän löytäisi työn. Ongelma oli kaikki eläimet, eikä Eléyn tahtonut olla Bronzelle vaivaksi... Oli parempi nukkua yön yli ja miettiä aamulla virkeänä, kun ajatus kulkee paremmin.
Nainen vastasi puolihaltian aurinkoiseen hymyyn omalla, viehättävällä hymyllään ja käveli verhojen taa kohti portaita. Bronzen sanoma sana lukea, oli kajahtanut korvaan ylitse muiden sanojen, sillä eihän Eléyn osannut lukea. Ehkä hän voisi selailla jotakin kirjaa ja katsella niitä monia mielenkiinoitia koukeroita, vaikkei niistä mitään ymmärtänytkään...
Pienet kissat olivat yhä alakerrassa, ja jolkottivat heti katsomaan vierasta tyttöä. Punatukan sydän pomppasi ja askeleet pysähtyivät välittömästi, kissojen kävellessä uteliaina kohti.
”Ei, ei, ei, ei...” Eléyn mutisi hiljaa perääntyen muutaman askeleen ja kääntyi sitten katsomaan anovasti Bronzeen.

Eri olennot reagoivat eri tavalla moiseen ehdotukseen. Jotkut huusivat riemusta, toiset kauhusta tai epäuskosta. Olihan se ollut vähän spontaani ja turhan nopea ehdotus, ottaen huomioon, että he olivat tavanneet vasta samana päivänä. Eléynin reaktio oli siis oletettavissa; tuo oli vähän hämmentynyt, ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä, ainakaan ihan heti. Bronze antoi mielellään miettimisaikaa ystävälleen, jotta tuo voisi rauhassa puntaroida asioita halki ja poikki. Puolituinen hymyili vähän ja taputti Eléyniä olalle.
"Päädyit mihin ratkaisuun tahansa, olen iloinen, että olet täällä ainakin tämän yön. Seuran saaminen on aina mukavaa."
Bronze hymyili ja lähti jo kävelemään kohti portaita. Kuitenkin Eléynin ääni havahdutti hänet täysin ja tuo kääntyi nopeasti katsomaan ystäväänsä. Tosin, puolituinen ei voinut olla naurahtamatta, huomatessaan mikä pelotti naista. Viisi uteliasta kissaa olivat piirittäneet hänet. Ne eivät olleet lainkaan pahoja tai ilkeitä, halusivat vain tutustua uuteen olentoon. Bronze ravisteli päätään ja avasi hieman ovea, hätistäen kissoja ulos. Ne mourusivat lievästi sanottuna loukkaantuneena, kun isäntä ei antanut huomiota vaan heitti koko porukan pihalle. No ne kuitenkin katosivat pian hämärtyville kujille, seuraamaan omia polkujaan. Pikkupedot viihtyivät hyvin ulkona. Sitäpaitsi, päivä oli varmasti ollut raskas Eléynille. Tuo saisi nukkua rauhassa ja tutustua kissoihin myöhemmin. Nyt ei ollut oikea aika voittaa pelkojaan, vaan levätä.
"Tulehan. Saat nukkua rauhassa."
Bronze ojensi hieman kättään ja lähti johdattamaan Eléyniä yläkertaan. Bronzen koti jäljitteli paljon eläinkaupan tyyliä. Se oli hyvin koristeellinen, mustavalkea ja harmoninen. Keittiö oli pieni ja tyylikäs, mutta suurin osa oli olohuonetta. Isoja, mukavan näköisiä sohvia, kirjahyllyjä, tammipöytiä ja takka. Ei hassumpi paikka elää. Verhojen takaa löytyivät myös kylpyhuone ja Bronzen makuuhuone.
"Toivottavasti viihdyt. Jos haluat mennä samantien nukkumaan, teen sinulle pedin sohvalle. Mutta kerro toki, jos haluat tehdä muuta."
Puolituinen hymähti ja lähti keittiön puolelle tekemään teetä.

Kissat kävelivät ulos puolihaltian käskystä ja Eléyn katsoi niiden perään uskaltaen taas hengittää. Hän kipitti nopeasti Bronzen luo ja tarttui miehen ojennettuun käteen. Bronzen lähellä hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, sillä eläimet näyttivät tottelevan häntä hyvin. Eléyn käveli puolihaltian perässä yläkertaan ja katseli uteliaana mustavalkeaa sisustusta ja kaikkia mahdollisia yksityiskohtia. Sohvat näyttivät ihanan pehmeiltä ja luokseen kutsuvilta, sillä harvoin Eléyn sai sohvilla istua. Kaikki oli niin tyylikästä ja jollakin tapaa kaunista.
”Hmmm, en minä ehkä ihan vielä tahdo nukkua...” Nainen sanoi kävellen suuren kirjahyllyn luokse. Vaikka hän olikin hetki sitten tuntenut olonsa jo melko väsyneeksi, oli kaikki energia palannut uuden ympäristön myötä. Oli niin paljon katseltavaa. Neito poimi hyllystä kirjan ja selaili sivuja ymmärtämättä yhtään mitään. Hyvä kun osasi pitää kirjaa edes oikein päin. Hetken katseltuaan koukeroita täynnä olevia sivuja, Eléyn käveli keittiöön Bronzen luokse, kirja yhä kädessään.
”Osaavatko kaikki maanpäällä asuvat lukea?” Hän ei voinut olla kysymättä. Hän oli liian utelias ja halusi aina oppia jotakin uutta, kun siihen oli mahdollisuus. Oli niin paljon asioita, joita hän ei ihmisten maailmasta tiennyt ja niin paljon kysymyksiä, joihin hän ei vielä ollut saanut vastausta. Nainen piteli kirjaa varovasti käsissään, kuin se olisi ollut kovinkin hauras, ja käänteli sivuja pää hieman kallellaan, miettien, mitä sivuilla mahtoi lukea.

Bronze kaatoi kuumaa vettä mustaan teepannuun, jossa tummanvihreät lehdet värjäsivät hetkessä veden samalla värillä. Metsän värillä. Puolituinen jätti teen hautumaan ja kääntyi katsomaan Eléyniä, tämän tullessa lähemmäs kirjan kanssa. Kysymykselle puolituinen naurahti hiljaa.
"No, eivät ihan kaikki... Kaikki riippuu missä syntyy ja miten kouluttautuu. Esimerkiksi äitini ei osannut lukea juuri lainkaan. Miksi kysyt? Etkö sinä osaa?"
Bronze kysyi uteliaana, ilman minkäänlaista pilkkaa tai ivaa äänessään. Hänestä ei ollut omituista, ettei joku osannut lukea. Mitä veden alla voisikaan lukea? Sitäpaitsi, eihän Bronzen apulainenkaan osannut. Puolituinen otti teepannun ja pari mukia, kävellen sitten sohvan luokse. Rauhallisena mustatukka laski posliiniset esineet käsistään ja istui sohvalle, taputtaen paikkaa vieressään hieman, jotta Eléyn ymmärtäisi tulla istumaan hänen vierelleen.
"Mikäli haluat, voin opettaa sinua lukemaan. Se auttaisi työn haussa."
Bronze hymyili vähän ja kaatoi molempien kuppiin teetä. Pöydällä oli myös kulhollinen sokeria ja hunajaa, jos vaikka Eléyn haluaisi juomasta vähän makeampaa. Toivottavasti nainen ei pitänyt Bronzen kommenttia epäkohteliaana. Hän oli vain epäillyt, ettei toinen osaisi lukea. Mutta ainakin hyvän kirjan tuo oli valinnut. Bronze oli pitkän elämänsä aikana hamstrannut kymmeniä kirjoja ja lukenut jokaisen. Hän tunsi ne kannesta kanteen, oli kyseessä sitten satukirja tai papukaijan hoito-ohjekirja.
"Tuo kirja... Se on yksi suosikeistani. Luin sen läpi neljä kertaa."
Bronze naurahti hiljaa ja lempeästi otti kirjan Eléynin käsistä. Se oli punakantinen, nahkapäällysteinen ja melko paksu kirja. Se oli itseasiassa satukirja, mutta mitä suotta asiaa häpeilemään, puolituinen rakasti satuja. Hänestä oli ihanaa lukea legendoja ja myyttejä. Hän voisi hyvin lukea tarinoita Eléynille, mikäli tuo halusi. Jos itse ei voinut lukea, toinen saattoi lukea hänen puolestaan. Mutta ei puolituinen uskaltanut asiaa ehdottaa. Se tuntui niin... lapselliselta. Olihan Bronze jostain kuullut, että merenneidot olivat leikkisiä ja lapsenmielisiä olentoja, mutta poikkeuksiakin oli. Ehkäpä Eléyn ei pitänyt turhan lapsekkaasta seurasta. Bronze otti teekupin käsiinsä ja puhalteli höyryjä pois, siemaisten kuumaa juomaa.

Eléyn käänteli sivuja Bronzen puhuessa ja sulki kirjan sitten varovasti.
”En...” Hän vastasi pudistaen päätään, nostamatta katsettaan kirjasta. Oli oikeastaan aika lohduttavaa tietää, etteivät kaikki maanpäälläkään osanneet lukea... Siniset silmät nousivat viimein Bronzeen, tuon lähtiessä kävelemään sohvalle. Eléyn seurasi hiljaa perässä ja istahti miehen vierelle, katsellen suurta kirjahyllyä, josta oli käsissään lepäävän kirjan hakenut. Kuinka paljon kirjoja Bronzella olikaan. Kauaa nainen ei kuitenkaan niitä ehtinyt ihastella, kun Bronzen sanat saivat pään kääntymään ja silmät loistamaan. Opettaa lukemaan... Punatukka toisti sanoja mielessään ymmärtääkseen varmasti, mitä mies oli sanonut, saaden ilmeen kirkastumaan entisestään.
”Niinkö? Opettaisitko todella?” Ääni oli täynnä toiveikkuutta ja kirkkaat silmät tuijottivat hetken puolihaltiaa. Hymyillen neito nosti teekuppinsa pöydältä ja katsoi nyt mietteliäänä sokerikippoa. Sokeria hän oli laittanut teehensä viimeksi, kun oli joskus kauan sitten sitä juonut, joten katse kääntyi hunajaan. Mitähän tuo tahmainen... juttu mahtoi olla? Eléyn ei ollut koskaan nähnyt sellaista, mutta pitihän sitä kokeilla kaikkea uutta, joten hän sekoitti teehensä hieman hunajaa. Bronze otti kirjan käteensä ja nainen kuunteli silmät loistaen, miehen kertoessa lukeneensa kirjan neljä kertaa.
”Lue minulle jotain.” Eléyn oli kuin lapsi jouluna odottaessaan, että saisi kuulla Bronzen lukevan. Hän ei oikeastaan edes tiennyt mitä kirjoissa yleensä luki, sillä kukapa sen olisi hänelle kertonut. Eléyn tunsi itsensä hieman tyhmäksi, kun ei tiennyt mitään ja Bronze tiesi niin paljon. Bronze tiesi Eléynistäkin varmasti enemmän kuin kukaan muu maanpinnalla, vaikkei tiennytkään läheskään kaikkea. Oli niin paljon asioita, joita nainen salasi itsestään, ja Bronze tiesi niistä lähes jokaisen... Kuinka siinä oikeastaan oli edes päässyt käymään niin. Yleensä naisen oli niin vaikeaa kertoa itsestään mitään, mutta pala kerrallaan hän oli kertonut tuolle puolihaltialle jo vaikka mitä. Hassua. Kai Bronzelle vain oli niin helppo puhua. Ajatuksiinsa uppoutuneena Eléyn joi kuumaa juomaansa, laskien kupin sitten hetkeksi pöydälle, kiinnittäen jälleen kaiken huomionsa puolihaltiaan.

Bronze laski teekupin pöydälle ja pyöritteli kirjaa käsissään hymyillen vähän. Harvassa hänen kirjassaan oli kuvia, mutta tässä oli muutama kuva siellä sun täällä. Ne olivat uskomattoman kauniisti piirretty.
"Tietysti. En ole kovin kummoinen opettaja, mutta teen parhaani, jotta oppisit. Voimme aloittaa huomenna. Bronzella oli luultavasti vanhoja oppikirjoja, joita voisi nyt hyödyntää. Loppujen lopuksi, puolituinen oli vähän pihi, eikä heittänyt mitään hukkaan, ennen kuin oli aivan pakko. Mutta Eléynin halutessa kuulla tarinaa, Bronze oli aidosti hämillään. Halusiko tuo todella puolituisen lukevan hänelle? Hieman hämmentynyt, mutta suloisesti huvittunut hymy nousi miehen kasvoille.
"Jos vain haluat. Voisin lukea sinulle tätä kirjaa. Ota oikein hyvä asento ja nauti kuulemastasi."
Bronze hymähti ja istui itsekkin hieman paremmin, avaten kirjan. Se oli satukirja muinaisista tarinoista ja runoista. Romanttinen höppänä kun oli, Bronze luki mielellään rakkaustarinoita. Tämä ei ollut poikkeus kirja. Tarina kertoi kahdesta rakastavaisesta, haltiasta ja vampyyristä, joiden yhteiselo oli yhtä ongelmia ja taistelua rakkautensa puolesta. Lukujen alussa oli aina pieni runo, joka kertoi tulevasta tapahtumasta. Bronze luki tarinaa hyvin rauhassa, kiirettä pitämättä. Miehen ääni oli tumma ja matala, melkeinpä hypnoottinen, kuin meren syvyys. Välillä Bronze keskeytti lukemisen juodakseen kupin teetä, mutta jatkoi sitten taas pian. Tunnelma oli hämärä, aivan kuin toisessa maailmassa ja ajassa. Kun Bronze luki, hän itsekkin ajautui tarinan lumoavaan maailmaan, melkein unohtaen ulkopuolisen elämän täysin. Ajatuksissaan Bronze silitteli välillä Eléynin hiuksia, tuskin edes huomaten omaa elettään. Kirjan maailma veti hänet hetkessä mukaansa ja tuo eläytyi hyvin lukemiseen.

Eléyn hymyili hieman Bronzen suostuessa lukemaan hänelle, ja paransi asentoaan. Pää nojasi sohvan selkänojalle nostettuun käteen ja vartalo oli käännettynä enemmän puolihaltiaan päin. Miehen lukiessa silmät katsoivat joko kirjaa tai Bronzen kasvoja, ja välillä olivat suljettuina neidon kuvitellessa kirjan tapahtumia mielessään. Hän ihaili kovasti miehen taitoa lukea niin elävästi ja pehmeästi, ja kirjan tarinakin oli hyvin kaunis. Silmät painuivat kiinni ja neito eli vain sitä hetkeä, ajattelematta mitään turhaa. Milloin hän oli viimeksi tuntenut olonsa näin hyväksi? Siitä oli jo aikaa, ehkä turhankin kauan. Hengitys oli tasaista ja rauhallista, eikä punatukan tarvinnut hetkeen murehtia mitään. Silmät avautuivat Eléynin tuntiessa Bronzen silittelevän hänen hiuksiaan, ja ne nousivat katsomaan miehen käsivartta, liikuttamatta kuitenkaan päätä. Bronze se vain, tyttö siis saattoi jälleen sulkea silmänsä ja keskittyä tarinaan levollisin mielin. Silloin tällöin oli mukavaa kuunnella rakkaustarinoita, vaikkei Eléyn mikään parantumaton romantikko ollutkaan... Hän ymmärsi hyvin, miksi kirja oli yksi Bronzen suosikeista, sillä se oli neidonkin tempaissut mukaansa heti alku metreillä. Teksti oli oikein taitavasti ja kauniisti kirjoitettu ja sitä oli mukavaa kuunnella, varsinkin, kun Bronze luki niin sujuvasti.
Olo oli rauhallinen ja hieman ehkä väsynytkin, ja lopulta punatukan oli noustava vähemmän nukuttavaan asentoon, jotta ei kävisi niin, ettei hän enää jaksaisi liikahtaakaan. Eléyn nosti teekuppinsa huulilleen, siemaisten jo hieman jäähtynyttä juomaa ja laski sen sitten kevyesti takaisin pöydälle.

Bronze luki rauhallisella äänellään tarinaa ja hänen oli pakko myöntää itselleenkin miten paljon lukeminen alkoi väsyttää ja tehdä olosta raukeaa. Muutaman kerran puolituinen joutui ravistamaan päätään, ettei hän ummistaisi silmiään, äänen alkaessa puuroutua hieman. Kirja oli melko pitkä, joten Bronze luki siitä vain vähäsen alkua Eléynille. Luultavasti molemmat olivat väsyneet päivän tapahtumista ihan tarpeaksi, ei tähän enempää tarvittu. He molemmat olivat viittä vaille valmiita nukkumaan, joten oli kai turha pakottaa itseään pysymään jalkeilla tuon enempää. Bronze ainakin voisi nukkua kunnolla, hänen ei tarvinnut avata kauppaa, ellei hän itse halunnut. Huomenna hän olisikin vain ja ainoastaan Eléynin käytettävissä. Oli mukavaa huomata, että Eléyn tuntui viihtyvän hänen kanssaan. Tuo oli niin rento ja raukea siinä tarinaa kuunnellessaan, taisi nauttia yksinkertaisesta läheisyydestä ja lämmöstä. Ja kukapa ei olisi nauttinut? Monesti yksinkertainen onni oli parasta. Sitä oppi arvostamaan elämän pieniä iloja, kun oli elänyt kadulla. Ja tämä oli aivan uskomattoman upea hetki. Bronze laski kirjan pöydälle ja lopetti Eléynin hiusten sivelyn, tuon juodessa jo jäähtynyttä teetä. Puolituinen hymyili vähän ja kohottautui paremmin istumaan.
"Ehkä meidän pitäisi mennä nukkumaan."
Bronze kuiskasi ystävänsä korvaan ja nousi sitten ylös.
"Tuon sinulle joitain vuodevaatteita. Pahoittelen, kaapissani on vain miesten vaatteita, mutta enköhän löydä sinulle jonkinlaisen yöpuvun."
Bronze naurahti ja käveli makuuhuoneeseensa. Bronze nukkui parisängyssä, koska hän nautti tilasta ja joskus liikuskeli yöllä. Hänellä oli myös kaksi peittoa kylmiä öitä varten ja nyt tuo otti toisen peitoista ja toi sen sohvan luokse. Tyynyjä sohvalla oli muutenkin jo iso läjä.
"Millaisen yöpuvun haluaisit?"
Bronze ei myöskään heittänyt vanhoja vaatteitaan pois, joten voisipa tuo hyvinkin löytää tarpeaksi pienen asusteen naiselle.

Eléyn hieraisi väsyneenä toista silmäänsä, jotta se ei painuisi kiinni. Paikoillaan istuminen - ja vieläpä silmät kiinni tarinaa kuunnellen - oli väsyttänyt kummasti, ja olihan päivä ollut pitkä ja täynnä tapahtumia.
”Niin..” Nainen vastasi Bronzen ehdottaessa, että he menisivät nukkumaan, ja nyökkäsi sitten puolihaltialle. Hän seurasi katseellaan kuinka mies käveli makuuhuoneeseensa hakemaan vuodevaatteita ja hymyili hieman itsekseen. Sininen katse kierteli vielä hetken huoneessa ja pää oli melko tyhjä ajatuksista. Mieli oli levollinen ja koko olemus oli tyyni ja rauhallinen, vaikka yleensä Eléyn oli kovin pirteä ja aina menossa. Ehkä se johtui siitä, ettei hänellä ollut koskaan tilaisuutta istua, ja nauttia ainoastaan siitä hetkestä, jota eli. Kadulla täytyi koko ajan olla varuillaan ja hytistä kylmästä viileinä öinä, miettien, minne menisi huomenna ja mistä saisi ruokansa. Tapahtuipa tulevaisuudessa mitä tahansa, Eléyn olisi ikuisesti kiitollinen Bronzelle tästä hetkestä, kun neidolla oli mahdollisuus vain olla ja kuunnella. Hän olisi Bronzelle kiitollinen kaikesta, mitä hän oli merenneidon hyväksi tehnyt.
Bronzen palatessa huoneeseen nainen nousi seisomaan ja asetteli hieman hiuksiaan.
”Hm, joku ensimmäinen vain mikä löytyy. Ei sillä niin väliä.” Hän vastasi hymyillen ja pujotti kultaiset rannekorunsa kädestään ja pisti ne pieneen, vyön tapaisella roikkuvaan pussiin. Naiselle kelpasi mikä vain, sillä kadulla lähes kaikissa asioissa minkä vain oli kelvattava, vaikka eihän hän nyt kadulla ollutkaan. Hän oli vain oppinut niille tavoille. Seuraavaksi Eléyn otti toisesta ranteestaan helminauhan, jonka tie kulki myöskin pieneen pussiin. Ei hän korut käsissään nukkunut. Pussista Eléyn otti ponnarin, jolla sitoi hiuksensa löysälle, niskassa roikkuvalle nutturantapaiselle.

Bronze asetteli peiton sohvalle ja katseli hetken aikaa Eléyniä, mittaillen katseellaan, millainen yöpuku tuolle sopisi.
"Enköhän löydä jotain..."
Bronze mutisi ja käveli takaisin huoneeseensa. No ainakin nyt puolituinen voisi ensin vaihtaa omat vaatteensa. Öisin Bronze käytti mustia, löysähköjä housuja ja mustaa hihatonta. Melko erilainen asu, mitä aina niin tyylikäs mustatukka käytti ulkosalla. Hän oli suhteellisen tarkka ulkonäöstään kuitenkin. Bronze pohdiskeli hetken aikaa kaappinsa edessä, mitä oikein ottaisi Eléynille. Lopulta Bronze ei oikein keksinyt muuta, kuin isohihaisen t-paidan ja jotkin polvipituiset housut. Mustia molemmat. Bronze tuli pian takaisin olohuoneen puolelle ja ojensi vaatteet merenneidolle.
"Ainakin ne ovat puhtaat, tosin ehkä pikkuisen isot."
Hetkeksi vielä puolituinen jäi istumaan sohvan selkänojalle ja katseli ystäväänsä. Oli mukavaa antaa yösija Eléynille, mutta mitä huominen toisi tullessaan? Bronze oli huolestunut siitä. Noh, ainakin hän opettaisi lukemisen alkeita ja laittaisi hyvän aamiaisen. Ehkäpä se riitti tiedoksi näin aluksi.
"Nuku hyvin. Jos sinulle tulee ihan mitä tahansa asiaa, älä suotta ujostele tulla herättämään. Olen kuitenkin käytettävissäsi."
Bronze naurahti hiljaa ja sipaisi neidon kauniita hiuksia. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka Eléyn laittoi pussiinsa joitain koruja. Puolituinen vakavoitui ja nielaisi hiljaa. Hänellä oli pakonomainen tarve varastaa. Kleptomania oli syntynyt kadulla eläessä eikä hevillä luovuttanut. Se oli aivan kamalaa, mutta Bronze ei mahtanut asialle yhtään mitään. Hän joutui kääntämään katseensa ja huokaisemaan syvään, että saisi ajatukset pois helyistä. Huh sentään... Olisi kamalaa, jos Bronze vahingossa varastaisi uudelta ystävältään. Siinä menisi luottamus samantien, vaikkei tietenkään Bronze sitä halunnut. Hän pitäisi kleptomaniansa kurissa parhaansa mukaan.
"Kauniita unia, Eléyn. Nuku niin pitkään kuin haluat."
Bronze hymähti ja vielä pikkuisen kumartui taputtamaan ystäväänsä olalle, ennen kuin nousi selkänojan päältä ja käveli huoneeseensa. Vaikka Bronze oli väsynyt, hän makasi pitkään valveilla vuoteessaan, tuijottaen kattoa, pää tuhansia ajatuksia täynnä.

Bronze katosi jälleen huoneeseensa, mutta palasi pian käsissään yöpuku Eléynille.
”Kiitos.” Neito sanoi hiljaa miehen ojentaessa vaatteet hänelle. Nainen vain seisoi ja nyökkäili Bronzen sanoille hymyillen pienesti, ja pää alkoi jälleen pikkuhiljaa täyttymään ajatuksista.
”Samoin.” Eléyn vastasi puolihaltian toivottaessa kauniita unia, ja katsoi kuinka Bronze käveli takaisin huoneeseensa. Hetken merenneito seisoi vielä paikoillaan, katse puolihaltian huonetta kohti suunnattuna, hymyillen hiukan, ja vaihtoi sitten Bronzen tuomat vaatteet ylleen. Hiukan isothan ne oli, mutta kyllä niissä voisi oikein hyvin nukkua. Omat vaatteensa punatukka viikkasi siististi sohvan toiseen päähän, ja kömpi sitten itsekin sohvalle vetäisten peiton päälleen ja asetellen pari tyynyä päänsä alle. Päässä pyöri jälleen monen monta ajatusta ja hetken nainen makasi valveilla, silmien kierrellessä yhä huoneessa. Päällimmäisenä ajatuksena oli Bronzen ehdotus, että Eléyn voisi jäädä hänen luokseen joksikin aikaa. Pian sen ajatuksen kuitenkin ohittivat monet muut, ja neito alkoi itsekin olla jo sekaisin mitä tahtoi ja mitä ei. Lopulta silmät eivät enää tahtoneet pysyä auki, ja pian Eléyn vaipui uneen. Jos hän yön yli selviäisi ongelmitta, saattaisi luottamus Bronzeen nousta melkoisesti, sillä olihan nukkuva melko helppo saalis. Ajatus hieman hirvitti, mutta Eléyn ei tahtonut uskoa Bronzesta mitään pahaa, joten neito nukkui syvää ja rauhallista unta. Hän oli väsynyt päivän tapahtumista ja noin pehmeällä ja mukavalla sohvalla lämmin peitto päällään, oli mahdotonta nukkua huonosti.

Bronze nukahti vasta joskus yli puolenyön. Silloinkin hänen unissaan risteili päivän tapahtumia ja tuhansia ajatuksia, jotka sekoittuivat epämääräiseksi massaksi faktaa ja fiktiota. Sekavia, värikkäitä unia täynnä luonnottomia asioita, jotka olivat täysin normaaleja. Ne sekoittuivat päivän mittaan tapahtuneisiin asioihin, puolituisen unissa oli mereneläimiä ja veden kansaa, merenneitoja ja vetehisiä. Aamulla Bronze oli väsynyt, vaihtanut asentoaan yöllä ties kuinka monta kertaa, ja hämmentynyt kaikista unista ja niiden merkityksistä. Toivottavasti Eléyn oli nukkunut paremmin... Ai niin Eléyn! Hetken aikaa puolituisella kesti tajuta, kuka edes nainen oli. Miten noloa, onneksi hän ei ollut ehtinyt vielä puhua ääneen asioita. Aurinko oli jo korkealla puolituisen herätessä. Mustatukka venytteli nautinnollisesti ja nousi seisomaan, pientä vastahakoisuutta tuntien. Olisi ollut vain mukavaa käpertyä takaisin peiton alle nukkumaan, mutta pitihän sitä laittaa aamiaista ja ruokkia eläimet. Bronze venytteli hieman jäykkiä lihaksiaan ja asteli sitten verhon toiselle puolelle. Haltiaveressä oli se hyvä puoli, että sai myös haltioiden ominaisuuksia. Bronze liikkui hitaasti ja äänettömästi kuin kissa, lattian poikki. Hän ei halunnut herättää Eléyniä, mikäli toinen vielä nukkuisi. Bronzea hymyilytti jo pelkkä ajatuskin naisen olemassa olosta. Upea, upea pieni merenneito. Bronze halusi melkein kirjoittaa ystävästään sadun. Niinpä niin, hän kirjoitti paljon tarinoita vapaa-ajallaan. Ei hän koskaan niitä julkaissut, pöytälaatikkoteoksia kaikki. Tuskin niitä kukaan edes kelpuuttaisi luettavaksi. Mutta nyt oli tärkeämpää tekemistä, aamiaisen laitto. Hieman sotkuista hiuspehkoaan haroen ja haukotellen puolituinen hipsi keittiöön ja laittoi veden kiehumaan teetä varten. Samalla hän alkoi ottaa jotain syötävää kaapeista, kuten leipää, tuoreita hedelmiä, hieman lihaakin. Mitä nyt vain sattui löytymään. Välillä aina katse eksyi Eléyniin ja Bronze meinasi kerran jos toisenkin leikata vahingossa itseään veitsellä. Ei tuon naisen katsomiseen koskaan kyllästyisi. Tosin, Bronze alkoi pohtia, mitä jos Eléyn haluaisi käydä kylvyssä? Tuohan muuttuisi merenneidoksi veden läheisyydessä, joten voisiko tuo edes pestä kasvojaan? Johan oli ajatukset heti aamuta... Toistaiseksi puolituinen päätti hiljentää päänsisäisen äänensä ja vain keskittyä tekemään aamiaista. Puolituinen onnistui jopa leikkaaman leivän nätisti, aiheuttamatta itselleen haavoja.

Yleensä Eléyn ei nukkunut aamuisin kovinkaan myöhään, mutta sohvalla oli niin hyvä olla, ettei hän olisi tahtonut herätä vielä pitkään aikaan. Nainen oli vielä unessa Bronzen kävellessä keittiöön, eikä kuullut toisen askeleita. Punatukka oli kyllä herännyt jo aikaisemminkin pienoiseen järkytykseen heräätessään vieraalla sohvalla, mutta muisti onneksi melkein heti missä oli. Hän oli kuitenkin nukahtanut uudestaan ja heräsi vasta Bronzen hääräiltyä jo hetken keittiössä. Naisen silmät avautuivat hitaasti ja tällä kertaa hän ei saanut shokkia huomatessaan missä oli. Vesi kiehui keittiössä ja sen vaimea ääni sain siniset silmät kääntymään kohti keittiötä. Neito nousi istumaan ja venytteli hieman. Hän istui hetken sohvalla herätellen itseään ja nousi sitten, kävellen keittiöön Bronzen luokse.
”Huomenta.” Punatukka sanoi hymyillen, pirteällä äänellään ja katsoi puolihaltiaa säihkyvän sinisillä silmillään. Hän oli oikeastaan jo ihan virkeä, sillä oli nukkunut varmasti paremmin kuin koskaan, eikä Eléynillä yleensä mennyt kovinkaan kauaa herätellä itseään aamuisin. Eléyn katsoi leipää, jota Bronze oli leikannut ja sipaisi hieman sotkuisia hiuksiaan korvan taa. Hiukset olivat yhä nutturan tapaisella, vaikkakin osa hiussuortuvista roikkui jo vapaina ja hiukset olivat muutenkin hieman sekaisin nukkumisen jäljiltä.
”Voinko auttaa?” Neito kysäisi palauttaen katseensa taas Bronzeen. Eléyn oli oikein hyvällä tuulella, ja ihmekös tuo, kun oli nukkunut niin hyvin, eikä hyväntuulisuus muutenkaan ollut kovinkaan harvinaista Eléynin kohdalla. Hänen elämänsä ei ehkä ollut helpoin mahdollinen, mutta neito pyrki lähes aina ajattelemaan positiivisesti ja tällä hetkellä se ei ollut ollenkaan vaikeaa.

Bronze teki yleensä yksinkertaisen aamiaisen itselleen. Vähän teetä ja vähän leipää, jokunen hedelmä, mutta nyt puolituinen laittoi miltei kaikkea, mitä kaapista löytyi. Hän halusi, että Eléynillä oli mahdollisimman hyvä olla hänen vieraanaan. Kuullessaan pirteän, vielä vähän aamuisen äänen sohvan luota, Bronze kääntyi nopeasti ympäri.
"Huomenta. Nukuitko hyvin?"
Oikeastaan puolituinen kysyi asiaa aivan turhaa, naisesta näki, että yö oli ollut parempi mitä normaalisti. Eléyn oli suloinen, hiukset hieman sekaisin ja aamu-unisena. Jotenkin niin hellyyttävä näky. Bronze hymyili katsoessaan ystäväänsä ja samalla kaatoi kuumaa vettä teepannuun. Yleensä tuo kattoi ruuan keittiön pöydälle, mutta tällä kertaa aamiainen tuli sohvan viereen, jottei Eléynin tarvitsisi turhaa nousta ylös.
"Toivottavasti aamiainen maistuu. Juuri nyt ei ole hirveästi muuta.."
Bronze naurahti nolona, vähän raapien samalla niskaansa. Aamuksi tuolla oli teetä, leipää, hedelmiä, juustoa ja kanaa. Myös kulhollisen sokerikeksejä Bronze oli laittanut pöydälle, jos vaikka Eléyn niistä pitäisi. Olikohan merenalaisessa maailmassa makeisia ollenkaan? Se olisi kiva tietää. Oli niin paljon, mistä Bronze haluaisi kysellä, muttei viitsinyt, ainakaan heti aamusta. He ehtisivät tutustua toisiinsa ja Eléyn varmaan kertoisi joskus jotain ihan pyytämättäkin. Varmaan Bronze saisi kertoa myös jotain maanpäällisten elämästä ja vastata Eléynin kysymyksiin. Bronze otti teekupin käsiinsä ja istui sohvan toiseen päähän, Eléynin jalkopäähän ja oli hetken aikaa hiljaa, juoden vain teetä ja nauttien aamusta. Oli niin kaunista ja rauhallista. Tällaisia aamujen aina pitäisi olla. Kiireettömiä ja yksinkertaisia. Sellaisesta Bronze nauttisi suunnattomasti.
"Niin, haluatko, että opetan sinua tänään lukemaan vähän?"
Bronze kysyi laskiessaan teekuppia pöydälle. Toivottavasti kaunis aamutunnelma ei mennyt piloille kysymyksestä. Ja olikohan Eléyn miettinyt vaihtoehtoa jäädä?

”Nukuin paremmin kuin koskaan.” Eléyn vastasi hymyillen ja katsoi ruokia, joita Bronze kantoi sohvan viereiselle pöydälle.
”Olisi minulle vähempikin riittänyt.” Punatukka hymyili ja kaatoi itselleen teetä. Bronzen puhuessa lukemisesta nainen käänsi siniset silmänsä mieheen.
”Jos vain jaksat.” Hän vastasi katsoen hetken Bronzea hymy kasvoillaan. Hymy hiipui pian melko neutraaliksi ilmeeksi ja nainen käänsi silmänsä katsomaan käsissään olevaa teekuppia. Ilme muuttui vähitellen mietteliääksi ja Eléyn istui hetken hiljaa pidellen teekuppia käsissään. Tänään hänen pitäisi päättää jääkö vai lähteekö... Oikeastaan hän olisi mielellään jäänyt, Bronzen seurassa oli mukavaa ja merenneidon oli oikein hyvä olla hänen vieraanaan. Muutamat asiat olivat kuitenkin lähtemisen kannalla... Yksi niistä oli alakerrassa majailevat eläimet. Toinen ongelma oli, mitä kauemmin Eléyn viipyisi Bronzen luona, sitä vaikeampaa lähtemisestä tulisi. Merenneidot ovat usein melko tunteikkaita olentoja ja niin myös Eléyn. Mitä kauemmin hän viettää aikaansa Bronzen seurassa, sitä surullisempi eron hetkestä tulisi.
Siniset silmät kimalsivat kyyneleistä jo pelkästä ajatuksesta ja päättämisen tuskasta. Neito kyllä tiesi, että haluaisi jäädä, mutta hän ei halunnut kiintyä liikaa komeaan puolihaltiaan. Punatukka puraisi huultaan katkaistakseen ajatuksensa ja hengitti kerran syvään. Aivan huomaamattaan Eléyn pyöritteli teekuppiaan hieman hermostuneen oloisesti, mutta lopetti heti kun pisara kuumaan teetä lensi kädelle. Nainen pyyhkäisi sen nopeasti pois toisella kädellään ja laittoi kupin pöydälle. Hän ei oikeastaan tiennyt muuttuisiko, jos hänen päälleen läikkyisi teetä. Olihan se kuitenkin kuumaa vettä, joten luultavasti muuttuisi. Onneksi se oli vain yksi pisara, jonka sai pelkällä kädellä kuivattua... Ajatukset palasivat vielä miettimään vaihtoehtoja, mutta päätös oli vaikea.

Bronze hymyili kuin keskikesän aurinko, kuullessaan Eléynin iloisen äänen. Sitä oli mukava kuunnella, se oli kuin musiikkia suipoille korville. Mikäs siinä kuunnellessa. Ja kuten Bronze oli epäillytkin, Eléynille oli kelvannut hyvin yö sohvalla. Kadulla nukkumisen jälkeen pehmeä kasa kangasta ja peitto tuntui uskomattoman ihanalta, aivan kuin joltain satujen pilvilinnalta. Pelkkä riippumatto oli Bronzesta tuntunut kuninkaan vuoteelta joskus kauan aikaa sitten, kun hän oli juuri päässyt pois kadulta. Taivaallinen tunne. Ja nyt hän oli tässä tilanteessa. Oma koti, oma iso koti ja mukava sänky. Paljon oli muuttunut parissa sadassa vuodessa. Miten ironista. Sitä syntyy keskelle metsää ja päätyy kartanomaiseen rakkennukseen keskelle kaupunkia. Bronze siemaili teetä hiljakseen ja söi aamiaista, mutta hiljaisuuden heidän välillään kasvavan luonnottoman pitäkski, Bronze katsahti kummastuneena ystäväänsä. Pää kallellaan suippokorva tuijotti toista. Näki heti, että Eléyn oli ajatuksissaan. Ilmeestä päätellen hyvin syvällä sellaisissa. Bronze ei kuitenkaan heti sanonut mitään, vaikka huolestuikin kyynelistä, joita näkyi silmäkulmassa. Kaipasikohan Eléyn takaisin merelle tai jotain? Bronze laski teekupin pöydälle ja tuli varovaisesti lähemmäs, säpsähtäen hieman teen läikkymistä.
"Onko kaikki hyvin?"
Bronze kysyi lopulta, viitaten sekä Eléynin mielialaan että teen läikkymiseen. Oli kamalaa nähdä tuo noin surullisena, vaikka aamu oli alkanut aivan loistavasti. Hyvin varovasti puolituinen pyyhkäisi joitain kyyneleitä merenneidon silmäkulmasta.
"Mikä on?"
Bronzen ääni oli pelkkä kuiskaus. Hän oli niin lähellä, että vähäänkään kovempi ääni tuntui pilaavan jonkin lumouksen tai loitsun heidän väliltään. Tämä oli aivan liian kaunis ja varovainen hetki, kova ääni ei sopinut siihen lainkaan. Jopa alakerran eläimet olivat vieläkin hiljaa. Aivan kuin ne aistisivat välikaton läpi jännitteen kahden kaksijalkaisen välillä.

Eléyn tiesi, että jos päättäisi lähteä hän katuisi sitä heti astuttuaan ulos ovesta. Jos hän taas jäisi, tulisi lähtemisestä vieläkin vaikeampaa. Punatukka istui hiljaa paikoillaan, katse lattiaan jämähtäneenä, yhä ajatuksiinsa uppoutuneena. Vasta Bronzen siirtyessä lähemmäs ja naisen kuullessa tuon äänen, neito havahtui täysin ja huomasi vasta nyt kuinka surulliseksi oli ilmeensä vähitellen muuttanut. Puolihaltia pyyhkäisi hellästi kyyneleitä naisen silmäkulmasta, jonka jälkeen kirkkaat, siniset silmät kääntyivät katsomaan miehen eripari silmiä. Eléyn ei tahtoisi koskaan unohtaa Bronzen kasvoja. Hän ei tahtoisi koskaan unohtaa Bronzen ystävällistä ääntä. Miehen kuiskaus kuului nytkin pehmeänä ja tasaisena äänenä merenneidon korvissa, äänenä jota Eléyn ei unohtaisi koskaan.
Punatukka yritti hieman hymyillä ja pyyhkäisi kyyneleitä toisesta silmästään. Suu avautui sanoakseen jotakin, mutta lauseet tuntuivat takertuvan kurkkuun. Bronze oli niin lähellä.
”Mietin vain... Voisin ehkä jäädä joksikin aikaa, kuten ehdotit...” Merenneito sanoi viimein hiljaa ja laski, yhä hieman surullisen, katseensa jälleen jonnekkin lattialle. Turha hänen oli valehdella itselleen, hän viihtyi puolihaltian seurassa, eikä voisi mitenkään lähteä vielä. Sydän jyskytti rinnassa ja Eléynistä tuntui, että Bronze olisi voinut miltei kuulla sen. Jos puolihaltia vielä tahtoi, jäisi Eléyn hänen luokseen vielä joksikin aikaa, tuolevaisuus tuokoot mitä tuo. Ei kai sitä nyt vielä kannattanut murehtia, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Päässään neito hoki tuota lausetta, saaden surun hiljalleen katoamaan.

Eléynillä oli kauniit silmät. Ne olivat syvät kuin meri, arvoitukselliset ja rauhalliset. Bronze katseli hiljaisena Eléyniä silmiin ja varovasti laski molemmat kätensä tuon poskille, hymyillen vähän.
"Jää ihmeessä. Se on minulle suuri kunnia."
Bronzen kasvot olivat hyväntuulisen ja rauhallisen oloiset ja hetken aikaa tuo vain hiljaisena piteli Eléynin kasvoja käsiensä välissä, antaen hetken aikaa vain ajan kulua ja heidän molempien nauttia yksinkertaisesta ystävyydestä ja läheisyydestä. Sen hetki kesti vain muutamia minuutteja, mutta Bronzesta tuntui, että he olivat siinä päiväkausia.
"Käyn ottamassa aamukylvyn. Kotini on sillä välin käytettävissäni, mutta jos sopii, älä mene alakertaan. Eläimet pitävät isoa ääntä, sillä tietävät ylhäältä tulevan ruokkivan ne."
Bronze naurahti ja nousi sohvalta nopeasti, lähtien kävelemään kylpyhuoneen puolelle. Tähän asti Bronze oli asunut yksin, joten hänellä ei ollut ovia lainkaan talossa. Ainoastaan verhoja, jotka peittivät oviaukot. Jos täällä alkaisi ravaamaan muita, ehkäpä ovien laitto voisi olla fiksu idea... Bronze laski hieman lämmintä vettä kylpyammeeseen, riisutui ja pulahti veteen. Lämmin vesi sai kipeähköt lihakset rentoutumaan hieman hetkeksi puolituinen unohti kokonaan ajan ja paikan. Tosin, kyllä hän kuunteli koko ajan, jos vaikka Eléyn kutsuisi häntä tai tarvitsi apua. Loppujen lopuksi suippokorva oli ystävänsä käytettävissä. Vasta nyt oikeastaan Bronze muisti, että oli jättänyt, kuten tavallista, makuuhuoneen ikkunan auki. Kissat varmaan tulivat pian takaisin kinuamaan ruokaa, kuten aina. Hetkeksi Bronze valui kokonaan veden alle. Kissat tosiaan olivat tulleet takaisin. Kaikki viisi. Ne liikkuivat yhtä ääneti kuin omistajansa ja katsoivat uteliaina sohvalla olevaa naista. Ääntäkään pitämättä, kaksi kissoista loikkasi kepeästi selkänojalle ja naukaisi vaativasti, kolmen muun mennessä keittiöön etsimään ruokaa. Yksi tosin jäi vielä sohvan luokse ja hyppäsi muitta mutkitta nukkumaan pehmoiselle valtakunnalleen.

Eléyn olisi voinut istua siinä vaikka kuinka kauan. Bronzen lämpimät kädet nousivat naisen poskille ja punatukan olo oli jälleen rento ja rauhallinen. Hänellä ei ollut kiire minnekään, hän vain katsoi Bronzen eripari silmiä ja nautti hetkestä. Nautti toisen läheisyydestä. Lopulta puolihaltia nousi ja ilmoitti menevänsä kylpyyn. Eléyn nyökkäsi miehelle ja hymyili hieman. Bronzen kadottua verhojen taa nainen istui hetken paikoillaan yrittäen koota ajatuksiaan. Ollessaan varma, ettei Bronze palaisi vähään aikaan, neito vaihtoi omat vaatteensa ylleen ja viikkasi yöpukunsa siististi sohvan päätyyn, kuten peittonsakin. Sitten hän istahti sohvalle huokaisten syvään. Istuttuaan hetken merenneito kaivoi korunsa pienestä pussista, pujauttaen ne käsiinsä ja avasi sitten hiuksensa harjaillen niitä sormillaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan selkänsä takana hiippailevista kissoista, jotka kulkivat äänettömästi lattian poikki. Eléyn oli jälleen hieman ajatuksissaan ja letitti hiuksiaan oikean olkansa yli, kunnes kaksi kissaa loikkasi sohvan selkänojalle. Naisen sydän hypähti rajusti ja pieni huudahdus pääsi suusta punatukan pompatessa ylös sohvalta ja katsoessa kissoja silmät suurina pelosta. Käsi nousi suun eteen tukahduttamaan äänen ja nainen seisoi paikoillaan uskaltamatta hengittää. Kissojenhan piti olla ulkona! Toinen käsi nousi rintakehälle kuin hidastaakseen sydämen tykytystä ja toinen pysyi edelleen suun edessä. Kissojen kiiluvat silmät tuntuivat tuijottavan naista, ja toinen kissoista loikkasi uteliaana alas sohvalta, toisen jäädessä makoilemaan. Eléyn otti askeleita taaksepäin sitä mukaa, kun kissa lähestyi, ja pelon ja epätoivon valtaamat silmät eivät uskaltaneet liikahtaakaan kissasta.
”Hemmetti....” Neito mutisi hiljaa kirjahyllyn osuessa selkään, ja kissan tassutellessa yhä kohti. Eihän Eléyn voisi kissoja satuttaakaan, nehän olivat kuitenkin Bronzen lemmikkejä, eikä Eléyn muutenkaan satuttaisi eläimiä, vaikkei niistä erityisemmin pitänytkään. Pitikö kissojen tulla juuri nyt, kun Bronze oli kylvyssä. Ehkä mies oli kuullut naisen huudahduksen ja tulisi käskemään kissansa pois. Ainakin Eléyn toivoi niin... Toivoi todella, sillä yksi keittiöön kipittäneistä kissoista käveli juuri ulos keittiöstä ja äkkäsi vieraan neitokaisen, johon ei ollut eilen illalla saanut mennä tekemään tuttavuutta.

Bronze ei pitänyt kiirettä vaan leikitteli hieman pienillä vesipisaroilla ajatuksissaan, antaen veden valua sormiensa lävitse. Ihanan hiljaista. Tai oli ainakin hetken. Puolituinen meinasi löydä itseään vahingossa harjalla ja löi kipeän kätensä ammeen reunaan, kuullessaan kiljahduksen. Se oli Eléyn, mikään eläimistä ei pitänyt tuollaista ääntä. Melkein heti perään kuului tömähdys, parin kirjan tipahtaessa hyllyltä, kun Eléyn törmäsi siihen. Bronze hyppäsi samantien ylös ammeesta ja puki housut jalkaansa. Sen enempää hän ei vaivautunut itseään ehostamaan, sillä jos Eléynillä todella oli jokin hätänä, oli paras olla nopea. Tosin, Bronze ei ihan heti keksinyt, mikä ongelmana voisi olla, mutta ei hän rehellisyyden nimissä asiaa paljon miettinytkään. Hiukset ja keho vettä valuvana Bronze tuli olohuoneen puolelle.
"Sattuiko jotain?"
Oli puolituisen ensimmäisen lausahdus, jo ennen kuin hän ehti sen kummemmin edes katoa, mitä oli tapahtunut. Suippokorva pyyhki märkiä hiuksiaan kasvoiltaan ja katseli kunnolla huoneistoa. Eléyn seisoi selkä vasten kirjahyllyä, peloissaan, miltei kauhuissaan ja katseli... kissoja? Kissat olivat säikyttäneet merenneitoparan melkein kiipeämään kirjahyllyyn turvaan. Bronzen suupielissä kaareili pieni virne ja tuo yritti olla nauramatta. Ei hän ilkeyttään olisikaan nauranut, mutta kieltämättä tilanne oli huvittava, kun joku pelkäsi koripallon kokoista olentoa. Bronze käveli Eléynin luokse ja nosti lempeästi syliinsä tuota ahdistelevan, mustavalkean kissan. Kissa ei juurikaan välittänyt ihon märkyydestä, vaan kiipesi rennosti isännän olkapäälle köllimään.
"Anteeksi. Minulla on tapana pitää ikkunaa auki makuuhuoneessa, jotta pikkuiseni pääsevät sisään. Ne ovat ihan vaarattomia, kunhan halusivat vain ruokaa."
Bronze naurahti ja käveli vielä ympäri taloa, kutsuen kissoja luokseen. Nälkäisinä mouruavat pikkupedot jolkottivat heti isännän luokse ja tuon johdatuksella ovesta ulos eläinkaupan puolelle alakertaan.
"Noin, nyt niistä ei taida enää olla vaaraa."
Bronze kääntyi katselemaan naureskellen ystäväänsä. Miehen jalkojen alla oli kiitettävän kokoinen vesilammikko.

Ei kestänyt kauaakaan, kun Bronze ilmestyi verhon takaa vettä valuvana. Ensimmäinen ajatus Eléynin päässä oli, että onneksi kissat olivat tulleet vasta nyt, eivätkä silloin, kun nainen oli vaihtamassa vaatteitaan... Se vasta olisikin ollut kiusallinen tilanne. Bronze nosti kissan syliinsä ja Eléyn kuunteli toisen sanoja hengittämättä vieläkään. Olkoot vain kuinka vaarattomia tahansa, Eléyn pelkäsi niitä eikä mahtanut sille mitään. Toinen käsi oli yhä rintakehällä, mutta toinen ei enää ollut suun edessä, vaan nyrkissä suunnilleen solisluiden päällä. Nainen seurasi katseellaan, kuinka Bronze hätisti kissat alakertaan, ja punatukka uskalsi viimein hengittää. Neidon kulmat kurtistuivat hieman puolihaltian naureskeluille, vaikka eihän tuo pahaa tarkoittanutkaan. Eléyn vain loukkaantui melko helposti.
”Ehkä sinun kannattaisi ruokkia ne.” Nainen sanoi äänellä, jota Bronze ei kai ollut vielä koskaan Eléynin suusta kuullut. Se ei ollut epäystävällinen, eikä oikeastaan mitään sinne päinkään, vaan jollakin tapaa kylmä... Hyvin kylmä ääni. Neito nosti pudonneet kirjat takaisin hyllyyn ja istahti sitten takaisin sohvalle, jatkaen hiustensa letitystä. Hetken hän istui hiljaa, kääntyen kuitenkin pian katsomaan litimärkää puolihaltiaa, tavallinen hymy kasvoillaan.
”Anteeksi, että jouduit tulemaan ja lattiakin kastui...” Merenneito oli jällleen kuin äsken ei olisi tapahtunut mitään, vaikkakin sydän pomppi yhä hieman tavallista nopeammin. Ero äänessä oli kuitenkin melko suuri äsköiseen ja samoin loiste silmissä. Hetki sitten silmät oli huokunut pelkkää kylmyyttä, mutta nyt oli taas hurmaava, aurinkoinen loiste suurissa, sinisissä silmissä.
"Voit mennä takaisin, pärjään kyllä, kun kissat on alakerrassa." Hymyillen neito kietaisi oikean olan yli kulkevan letin päähän hiuslenkin ja katsoi puolihaltiaa silmiin.

Luultavasti Bronze ei edes huomannut omaa paidattomuuttaan, hänen sulkiessa ylä- ja alakerran erottavaa ovea. Ehkäpä se, ettei Eléyn tuntunut reagoivan millään tavalla, aiheutti puolituisen välinpitämättömyyden omaa tilaansa kohtaan. Onneksi tilanne alkoi rauhoittua ja puolituinen kääntyi takaisin katsomaan Eléyniä, tuon nostaessa kirjoja takaisin hyllyyn. Bronze meinasi sanoa jotain, mutta kuullessaan Eléynin jäätävät sanant ja nhädessään ilmeen, tuntui, että huoneen lämpötila olisi pudonnut asteen tai pari. Bronze kylmäsi ja hänen selkäpiissään kulki värähdys. Tuollaista ilmettä hän ei osannut odottaa lainkaan. Eléyn taisi tosiaan loukkaantua pienestä naurahtamisesta tai sitten vain kissojen olemassa olosta. Mitään sanomatta Bronze palasi kylpyhuoneeseen ja puki pöydälle viikatun paidan takaisin ylleen. Vieläkin hänen hiuksistaan tippui pisaroita, mutta suippokorva tuskin edes huomasi omaa märkyyttään. Hetken aikaa tuo vain seisoi kylpyhuoneen ovensuussa, nojaten seinään, mutta hän ei viitsinyt enää katsoa uudelleen merenneitoa, ei sellaista jäätävää katsetta kukaan kestäisi. Puolituinen katseli edelleen lattiaan, vaikka kuuli eron naisen äänessä. Aluksi Bronze ei vastannut kuin epämääräisellä mutinalla, ennen kuin huokaisi syvään.
"Parempi kai ruokkia samantien kaikki. Mutta olisi hyvä, jos oppisit sietämään kissoja. En voi kuitenkaan pitää niitä alakerrassa lopun elämää."
Samalla puhuessaan Bronze käveli oven luokse ja ennen luikahtamista ulos, tuo hieman katsahti Eléyniin.
"Voit rauhassa syödä aamiaista ja tehdä mitä parhaaksi näet. Tulen takaisin ennen kaupan avaamista."
Sen sanottuaan puolituinen katosi portaiden puolelle. Nopeilla hypyillä Bronze laskeutui portaat ja samalla eläimet alkoivat äännell uteliaina ja nälkäisinä. Ne tiesivät, että mustatukka toi aina mukanaan ruokaa. Jopa kissat tulivat isäntänsä luokse, vaikka olivakin kärttyisen oloisia pihalle heitosta. Kahdesti. Tottuneesti Bronze alkoi ruokkia eläimiään, apulainen saisi hoitaa häkkien ja terraarion siivouksen tänään. Samalla tuo puhui ystävällisesti ja leppoisasti haltiakieltä eläimille, jotka tuntuivat, rodusta riippumatta, kuuntelevan pää kallellaan ja korva tarkkana. Jokainen eläin näytti pitävän olostaan Bronzen seurassa.

Merenneito katsoi puolihaltiaa pää hieman kallellaan, kun toinen vain seisoi hiljaa, eikä edes katsonut naiseen päin. Miehen avatessa viimein suunsa ja puhuessa eläinten ruokkimisesta, naisen sydän hypähti ja ilme muuttui hieman mietteliääksi. Oliko punatukka todella sanonut sen ääneen...? Sanonut, että miehen kannattaisi ruokkia kissansa. Vieläpä äänellään, jota niin harvoin käytti. Bronzen kadottua alakertaan, Eléyn nojasin päänsä käsiinsä istuen hiljaa sohvalla ja oli vähällä, ettei hän purskahtanut itkuun. Aamu oli alkanut niin mukavasti ja merenneito olisi antanut paljon saadakseen sen hetken takaisin. Neito nosti päänsä käsiensä varasta vetäen syvään henkeä, ja nojasi nyt selkänsä sohvan selkänojaan. Hän kaivoi vyön tapaisella roikkuvasta pussista pienen, vaalean simpukan, ja pyöritteli sitä käsissään. Tuon kauniin simpukan hän oli sisarustensa kanssa löytänyt merenpohjasta vuosia sitten. Simpukka toi mieleen niin paljon muistoja, jotka saivat merenneidon iloiseksi, mutta myös niin surulliseksi. Se toi mieleen myös erään laulun, jota Eléyn oli meren alla asuessaan laulanut aina ollessaan surullinen. Punatukka nosti jalkansa sohvalle ja hyräili hiljaa kaunista, surullista laulua. Hän ei viitsinyt laulaa, sillä Bronzehan voisi vaikka kuulla, eikä Eléyn ollut mielestään erityisen hyvä laulaja, mutta hyräilyyn ääni sopi hyvin. Sävelet toivat mieleen merenalaisen maailman salaisuuksineen ja mysteereineen, joita maanpäällä asustavat eivät vielä olleet selvittäneet. Sävelet toivat mieleen kaikki merenalaiset aarteet ja elämän, joka meren alla kukoisti. Hento ääni voimistui hieman, mutta ei edelleenkään ollut kovinkaan kova. Siniset silmät sulkeutuivat hetkeksi ja merenneito antoi vain äänen lipua sisältään, sillä se helpotti oloa kummasti. Eläimet alakerrassa olivat hiljentyneet sitä mukaa, kun olivat saaneet ruokaa ja lopulta loppui Eléyninkin hyräily hieman töksähtäen, aivan kesken kaiken. Tyttö nousi ylös kuivaten kyyneleistä märkiä poskiaan ja käveli alakertaan johtavalle ovelle, hengittäen syvään ennen kuin asteli portaat alas. Nainen jäi seisomaan muutaman portaan päähän lattiasta ja katsoi Bronzea kirkkailla silmillään. Tuommoinen jatkuva pelkääminen ja sydämen monet ylimääräiset lyönnit eivät varmasti tehneet kovinkaan hyvää naisen terveydelle, sillä nytkin häntä pelotti huoneen monet eläimet, etenkin lattialla vapaasti temmeltävät kissat. Kuitenkin hän halusi seistä siinä, posket yhä hieman märkinä, katsellen mustatukkaista merensinisillä silmillään, vaikkei edes tiennyt mitä sanoisi.
”Anteeksi. Toivottavasti et ole minulle kovin vihainen, ja haluat minun vielä jäävän.” Sanat vain liukuivat neidon suusta. Hän ainakin halusi jäädä. Bronze ei tosiaankaan ollut tehnyt mitään, ansaitakseen Eléynin jäätävän äänen, ja siksi punatukka tahtoi pyytää anteeksi.

Bronze hymyili itsekseen ja nosti hetkeksi yhden ison käärmeen olkapäilleen, samalla kun puhui haltiakieltä ystävällisesti pikkuisilleen. Käärme makasi rentona ja rauhallisena, ei sillä ollut mikään kiire pois. Mutta Bronzen iloisen kasvojen hymy vaihtui pian mietteliääseen, jokseenkin surulliseen. Eléyn ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä. Ehkäpä kissat olivat liikaa neidolle, mutta Bronzelle itselleen tuli ikävä olla, jos kissat eivät olisi hänen seurassaan. Suurin osa oli ollut hänellä kuitenkin pennusta asti, kyllä eläimiin kiintyi helposti. Bronze huokaisi ja laski käärmeen takaisin terraarion, antaen sillekkin ruuan. Hetkeksi puolituinen lopetti ruokkimisen ja vain katseli eteensä ajatuksissaan. Miten oikeastaan heidän kahden yhteiselo sujuisi? Bronze ei voinut elää ilman lemmikkejään, Eléyn taas pelkäsi niitä. Ehkäpä puolituisen piti vain taipua ja jättää kissat alakertaan siksi aikaa, kunnes neito lähtisi. Tosin, ei Bronze sitäkään halunnut. Ei hän halunnut erota Eléynin seurasta, nyt kun oli tuohon kunnolla tutustunut. Puolituinen huokaisi syvään ja jatkoi ruokkimista. Hän voisi pian palata takaisin yläkertaan ja alkaa opettamaan neidolle lukutaitoa. Se veisi jonkin aikaa, vaikka suippokorva epäilikin naisen olevan nopea oppimaan. Kuitenkin, ei kannattanut kiirehtiä. Sitäpaitsi, millä kielellä Bronze opettaisi Eléynin kirjoittamaan ja lukemaan? Ehkäpä ihmisten kieltä, sitä kuitenkin suurin osa puhui... Bronze itse puhui ihmisten sekä haltioiden kielellä, sekä muutamalla muulla, mitä oli tullut opeteltua vuosien aikana. Siis mikäli Eléyn halusi enää jäädä... Sydäntä riipaisi ajatus, että merenneito lähtisi nyt, vihaisena tai pettyneenä. Ehkäpä suippokorva voisi jollain tavalla lepytellä ystäväänsä. Nopeasti tuo ruokki viimeisetkin eläimet, hetkeksi jääden pohtimaan, miten hyvittäisi äskeisen Eléynille. Bronze mietti pitkään. Hänen taustaäänenä oli joidenkin eläinten hiljainen ruokailu, muuten ei kuulunut mitään, ei edes yläkerrasta. Joten tuon hiljaisuuden keskeltä, pienikin risahdus sai suippokorvan säpsähtämään. Tällä kertaa ääni oli pieni oven narahdus. Kummastuneena puolituinen käveli portaiden luokse ja näki Eléynin. Naisen silmät olivat surullisen näköiset, huomasi, että tuo oli itkenyt. Bronzen epävarmuus vaihtui huoleen hänen nähdessä ystävänsä.
"Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää, ystävä hyvä. Olen pahoillani sanoistani. Tiedän, että pelkäät eläimiä, joten pidän kissat alakerrassa niin kauan kuin olet täällä."
Bronze hymyili vähän toiveikkaana ja otti muutaman askeleen portaille. Normaalisti hän olisi piitänyt Eléyniä alakertaan seurakseen, mutta kerta tuo ei eläimistä perustanut, niin parempi vain olla hiljaa.

Eléyn seisoi hiljaa nostaen kasvoilleen pienen hymyn. Siniset, yhä hieman surulliset silmät katsoivat mietteliäinä Bronzen eripari silmiä, kääntyen sitten katsomaan huoneen erilaisia eläimiä.
”No jaah... Kai kissat voivat olla yläkerrassa silloin kun en nuku ja kun sinä olet paikalla...” Pelkästään asian sanominen oli vaikeaa, puhumattakaan sen ajattelemisesta, ja naisen äänikin oli hieman väkisin pakotetun kuuloinen, mutta vain hieman. Hän ei kuitenkaan tahtonut olla vaivaksi Bronzelle ja olihan tämä kuitenkin Bronzen koti... Ja kissojen myös. Pitihän kissojen saada vapaasti kulkea omassa kodissaan. Ja tahtoihan merenneito päästä eroon pelostaan, vaikka eläinten seura tosin tuntui vain pahentavan asiaa sen sijaan, että olisi jotenkin auttanut. Harvat pystyivät ymmärtämään kuinka paljon Eléyn eläimiä pelkäsi... Se nyt kuitenkin oli äärimmäisen epämiellyttävä tunne, kun sydän hakkasi ja tuntui, kuin ei voisi hengittää. Hetken naisen ilme oli vakava ja mietteliäs, katse oli painunut jonnekkin lattian tienoille ja hän kuunteli ympäröiviä ääniä vain toisella korvalla. Pian silmät kuitenkin nousivat katsomaan puolihaltiaa ja neito hymyili hieman.
”Mikäli vielä tahdot, voisit ehkä nyt opettaa minua lukemaan.” Punatukka ehdotti, sillä portailla eläinten lähettyvillä hän ei ainakaan halunnut enää seistä. Silmät saivat jälleen iloista loistettaan takaisin, vaikkakin olivat hieman levottomat eläinten takia.

Bronze katseli huolestuneena Eléyniä ja sitten eläinkauppaansa. Hän ei halunnut tehdä naisen oloa epämukavaksi ja kyllähän kissat alakerrassakin viihtyivät. Ei kai se ollut niin iso ongelma.
"Ehkä on parempi, että pidän eläimet alhaalla ja sinut ylhäällä."
Bronze hymähti pikkuisen rohkaisevasti. Eléyn oli kyllä todella reilu, kun edes yritti pelostaan huolimatta sietää eläimiä. Mutta Bronze halusi olla kohtelias ja ystävällinen. Eihän peloilleen mitään voinut ja voisi tarvita aikaa, että Eléyn tottuisi. Sitäpaitsi voisihan tuo olla samassa tilassa merieläinten kanssa, joita myös oli myytävänä. Se voisi sopia. Bronze hymyili ja käveli portaissa ohi Eléynin, kunnes kääntyi ja jäi katsomaan ystäväänsä.
"Tule. Olen tehnyt aamutyötä, apulaiseni hoitaa loput, joten voin hyvin opettaa sinua."
Bronze otti lempeästi Eléyniä kädestä kiinni ja johdatti tämän takaisin asuntoonsa. Aamiainen oli vieläkin pöydällä. No olkoot, Eléyn voisi syödä samalla kun opiskeli. Oli mukavaa nähdä merenneito taas suhteellisen iloisena ja hyvällä tuulella, Bronzellekkin tuli hyvä mieli, kun hän katseli ystäväänsä. Puolituinen johdatteli Eléynin takaisin sohvalle istumaan ja käveli sitten kirjahyllynsä luokse. Hänellä oli aivan varmasti joitain vanhoja oppikirjoja, mitään ei kuitenkaan heitetty pois. Bronze selasi hyllyä läpi ajatuksissaan, kunnes otti melko ohuen ja pienen näköisen kirjan. Se oli oikeastaan lasten lorukirja, jossa opetettiin aakkosia ja ensimmäisiä lauseita. Lapsellinen, ehkä, mutta oli vain paras aloittaa alusta, jos Eléyn ei osannut lainkaan lukea tai kirjoittaa. Mustatukka palasi istumaan ystävänsä vierelle ja avasi kirjan.
"Osaatko siis lainkaan lukea? Yhtään sanaa?"
Jos Eléyn osasi edes vähän, he voisivat siirtyä toisenlaiseen luettavaan, mutta jos ei, oli parempi vain aloittaa alusta. Kummin tahansa, kaikki kävi. Tosin tähän voisi mennä pari päivää, jopa pari viikkoa, aikaa. Mutta sekään ei ollut ongelma, Bronzellahan sitä aikaa juuri oli, kuolematon kun oli.

Eléyn oli tavallaan hieman helpottunut, kun Bronze päätti pitää kissat alakerrassa naisen sanoista huolimatta. Vaikka olisihan merenneito oikeasti ollut valmis ottamaan pienet eläimet yläkertaankin... Neito hymyili puolihaltialle tuon tarttuessa hänen käteensä, ja kulki miehen johdattamana yläkertaan ja sohvalle istumaan.
”En osaa lukea sanaakaan... Ei minulla ole ollut ketään, kuka olisi voinut opettaa.” Punatukka vastasi katsoen sylissään lepääviä käsiään.
”Eläinten ansiosta olen oppinut väistelemään ja liikkumaan nopeasti maalla, ja siihen kaikki aikani onkin mennyt, sen lisäksi, että olen yrittänyt pysyä hengissä. Eipä siinä edes olisi jäänyt aikaa lukemiselle...” Hän jatkoi nostaen siniset silmänsä katsomaan Bronzea, ja loihti kasvoilleen aurinkoisen hymynsä. Voisivathan asiat huonomminkin olla joten mitä sitä nyt suotta murehtimaan. Neito oli itkenyt jo enemmän kuin tarpeeksi yhdelle päivälle, sillä yleensä hän ei itkenyt juuri lainkaan, vaikkei elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ollutkaan. Eléyn yritti kuitenkin löytää joka hetkestä jotakin positiivista ajateltavaa ja pelkkä Bronzen läsnäolo riitti nostamaan hymyn neidon kasvoille.

Bronze raapi hieman leukaansa mietteliäänä. Miten hän oikeastaan opettaisi Eléynin lukemaan? Innokkaalta tuo ainakin vaikutti, se oli todella hyvä asia. Monet yleensä vain nurisivat uuden oppimiselle, mutta selvästi joistain fiksuista yksilöistä se oli hauskaa sekä hyödyllistä. Bronze itse oppi tuollaisia asioita, kuten aikoinaan aakkosia, helposti laulujen avulla. Haltiakieltä hän puhui luonnostaan, mutta monista muista kielistä hän oli oppinut ensimmäiseksi lauluja, sitten vasta todellisia sanoja.
"No emmeköhän me johonkin asti pääse."
Bronze hymähti rohkaisevasti ja laittoi kirjan avoisena pöydälle heidän eteensä. Alku oli aina hankalaa, mutta puolituinen tiesi, että Eléyn halusi oppia, joten hän uskoi tuon olevan hyvin nopea siinä. Mustatukka hymähti pikkuisen ja kesken opiskelun kuiskasi haltiakielellä rohkaisevia sanoja. Haltiakieli oli kaunista, soljuvaa ja pehmeää. Se oli kieli, jota pidettiin hyvin kauniina ja jota ihmiset sekä eläimet kuuntelivat. Yleensä puolituinen sai sillä melkein minkä tahansa eläimen rauhoittumaan ja ihmiset kuuntelemaan paremmin. Ja Bronze halusi nyt tietää, miten tuo lempeä kieli sopi merenneitoihin, miten ne siihen reagoivat. Lukemisen harjoitteluun menisi varmasti useampi päivä. Aamuisin Bronze voisi hyvin opettaa, mutta iltapäivät hänen pitäisi pitää kauppaa pystyssä. Eléyn voisi kai sen aikaa olla vesieläinten parissa. Lukemisen opettaminen tuntui siinä mielessä oudolta, että puolituinen vähän oletti sen olevan niin perustaito. Vaikka toisaalta, eihän meressä mitään lukea voinut. Joten hän opetti parhaansa mukaan uutta ystäväänsä. Toki hän piti pieniä taukoja lukemisen välissä, mutta mitä pidemmälle Eléyn pääsi, sen turhemmilta ne tuntuivat. Eléyn tuntui olevan niin innokas oppimaan, ja se lisäsi tuon saavutuksia.
"Opit varmasti vielä nopeasti, nopeammin kuin minä aikoinaan."
Bronze virnuili ja käänsi uudelleen kirjan sivua, etsien uutta opittavaa merenneidolleen. Jossain välissä muutama kissoista tuli mouruamaan oven taakse, ne halusivat takaisin yläkertaan, mutta Bronze joutui hätistämään ne takaisin alas. Toisaalta, Eléyn oli sanonut, että ne voisivat olla huoneessa samaan aikaan kuin puolihaltia. Nooh... Ehkäpä joskus toiste. Bronze ei halunnut nyt Eléynin keskittymisen herpaantuvan mihinkään.

Olihan alku tietenkin hankala, mutta Eléyn oli kyllä nopea oppimaan. Jos joku ei kuitenkaan meinannut onnistua, hän yrittäisi niin kauan, että oppisi. Kun kyse oli jonkin uuden ja ihmeellisen opettelusta, ei Eléyn ihan vähällä luovuttanut. Maalla asuvat eivät pitäneet lukemista hirveän ihmeellisenä taitona, mutta olihan se merenneidosta hieno taito ja hän todella tahtoi oppia sen. Bronzen kuiskatessa jotakin haltiakielellä, naisen merensiniset silmät kääntyivät katsomaan miestä ja pää kallistui hieman kysyvästi. Haltiakieli oli hyvin kaunista, ja sai merenneidon hetkeksi hiljaiseksi. Hän ei ymmärtänyt sanojen merkitystä, eikä edes tiennyt mitä kieltä ne oli. Eléyn kyllä tiesi, että maan päällä asuvat puhuivat monia kieliä, mutta sen enempää hän ei niistä tiennyt. Onneksi sentään suurin osa puhui samaa kieltä, kuin merenneidot, sillä muuten Eléyn olisi ollut pulassa... Bronzen kuiskauksena kuuluneet sanat olivat kuitenkin hyvin kauniita ja punatukka olisi mielellään oppinut... Neito katkaisi ajatuksensa siihen, sillä hän halusi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Toisinaan nuorella merenneidolla oli hieman liiankin kova into oppia uusia asioita, vaan minkäs sitä luonteelleen mahtoi... Merenneito hymyili itsekseen ajatuksilleen ja siirsi ne jälleen kirjaan, jonka sivuja Bronze käänteli.
”Minulla on hyvä opettaja.” Eléyn vastasi virnistäen, mutta kiinnitti pian huomionsa ovelta kuuluviin ääniin. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun oven takaa kuului kissojen hiljaiset äänet, mutta Eléyn yritti olla ajattelematta eläimiä, ja saikin ilmeensä pysymään lähes normaalina. Mitä nyt hieman hermostunut pilkahdus silmissä ja aavistus pelkoakin. Kun kissat olivat siirtyneet takaisin alakertaan, neito pystyi jälleen keskittymään lukemiseen.

Noh, ainakaan kissat eivät häirinneet sen enempää Eléynin keskittymistä. Aina välillä Bronze keitti heille lisää teetä opiskelun ohessa ja oikeastaan koko homma oli aika leppoisaa. Eléyn oli hyvin positiivinen uuden asian suhteen ja se teki opetuksesta entistä mukavampaa. Merenneito ei valittanut, kärttyillyt, yrittänyt luistaa aiheesta tai tehnyt ylipäätänsä mitään, mitä olettaisi pienten lasten yleensä tekevän, kun nämä joutuivat pänttäämään uutta tietoa. No ehkä se johtui siitä, että Eléyn oli aikuinen. Vai oliko? Oikeastaan Bronze ei ollut varma merenneitojen iästä. Puolihaltia itse oli aikuinen, mutta hän oli haltiaksi aika nuori. Hän kuitenkin olisi samanlainen varmaan koko lopun elämäänsä, joten hänestäkään ei tiennyt turhan helposti, oliko hän aikuinen vai ei. No jaa. Joten, aamu sujui yllättävänä nopeasti. Kellon kääntyessä puolille päivin, Bronze joutui sulkemaan kirjan.
"Noh, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit jäädä tänne lueskelemaan tai tulla kanssani alakertaan. Kauppa nimittäin pitää avata. Mutta voisit olla samassa huoneessa missä eilenekin, siinä missä on merieläimiä."
Olisihan Bronze halunnut toisen tulevan mukaansa, sillä puolituinen olisi mielellään kystellyt hieman lisää vedenalaisesta maailmasta, mutta se riippui ,miten itse nainen halusi. Bronze kuitenkin joutuisi menemään alas. Puolituinen sipaisi hieman ystävänsä hiuksia ja lähti sitten ovelle ja alakertaan. Katsottuaan vielä peilistä, että näytti hurmaavalta kuten aina, puolituinen uskalsi avata kauppansa ovet. Laitettuaan "olemme avoinna"- kyltin oven luokse, puolituinen istahti suurehkoon nojatuoliin, joka oli kassan vierellä. Hän piti hyvää huolta myös asiakkaistaan. Joskus kävi niin, ettei asiakasa tiennyt mitä oikein halusi tai halusi kysyä neuvoa, joten olihan paljon mukavampaa istua isoilla, pehmeillä tuoleilla kuin joutua seisomaan. Sehän oli ilmiselvää. Bronzen ei tarvinnut odottaa kauan, kun jo kello oven yläpuolella kilahti ja sisään astui nuori pariskunta. Bronze hymähti arvoituksellisesti, kumarsi ja tarkkaili eripari silmillään mitä kaksi oikein halusivat. Hän vastasi jokaiseen kysymykseen, suositteli erilaisia eläimiä ja otti niitä näytille. Jotkut vain olivat kuin syntyneet asiakaspalveluun.

Aamu kului mukavasti ja melko nopeasti. Eléyn yritti painaa jokaisen Bronzen sanan tarkasti mieleen lukemisen suhteen, ja keskittyä lukemiseen niin hyvin kuin pystyi. Puolilta päivin Bronze sulki kirjan ja ilmoitti avaavansa kaupan.
”Hmm, no kai minä voisin tulla alakertaan sinne vesieläinten puolelle...” Neito hymyili ja käveli pian Bronzen perässä alakertaan. Eläimet saivat sydämen hyppimään ja pelon leviämään sinisiin silmiin. Punatukka käveli suorinta tietä verhon luokse, jonka takana vesieläinten huone sijaitsi, yrittäen olla katselematta ympärillään olevia eläimiä.
”Ne on häkeissä, ne on häkeissä, ne on häkeissä...” Eléyn mutisi hiljaa, niin hiljaa, ettei siitä melkein saanut selvää, ja hymyili vielä Bronzelle, ennen kuin katosi verhon taa. Olo keveni heti neidon nähdessä ne kaikki merieläimet ja pelko katosi silmistä lähes kokonaan. Sydän löi vielä muutamat ylimääräiset lyönnit, mutta eiköhän sekin pian rauhoittuisi. Eléyn kierteli hetken huoneessa, katsellen erilaisia vesieläimiä silmät loistaen. Hän ei varmasti koskaan kyllästyisi niiden katseluun.
Kellon kilahtaessa oven yläpuolella, merenneito ei voinut olla kurkkaamatta, kuka ovesta oli astunut, ja punatukka uskaltautui jopa kokonaan verhon toiselle puolelle. Hän jäi seisomaan verhon luokse ja katseli, kuinka Bronze neuvoi asiakkaitaan. Ei hän varmasti Bronzenkaan katsomiseen kyllästyisi. Eléyn ihmetteli kovasti, miksi Bronze asui yksin. Hänhän oli niin mukava, ystävällinen, viisas ja komeakin. Hetkeksi merenneito unohtui vain katsomaan miestä, eikä varmasti olisi edes kuullut mitään, jos joku olisi hänelle jotain sanonut. Eläinten äänet saivat hänet kuitenkin pian havahtumaan ja nainen siirsi katseensa hetkeksi muualle.

Bronze oli äärimmäisen kohtelias ja pyrki tekemään asiakkaiden olon mukavaksi. Osaavasti tuo kertoi mitä mikäkin olento vaati huolehtiakseen ja miten piti käsitellä. Nuoripari, varsinkin nainen, tuntui melkein sulavan puolituisen charmaattisen puheen vaikutuksesta. Yleensä arvoituksellinen mustatukka oli hyvin rento ja hilpeä, mutta asiakaspalvelussa hän muuttui lähes täysin mysteeriseksi ja viehättäväksi, kuin kokonaan eri henkilöksi. Asiakkaat jäivät katsomaan koreita, isoja lintuja ja kyselivät niistä hieman ja jäivät sitten miettimään valintaansa. Bronze hymähteli itsekseen ja katsahti sitten vesieläin huoneeseen, jonka ovensuussa Eléyn oleskeli. Bronze hymyili ystävällisesti naiselle olisi muuten viittoillut tätä lähemmäs, elleivät maaeläimet olisi tuota niin paljon häirinneet. Ja pian taas Bronze joutuikin keskittymään asiakkaisiin, näiden halutessa suuren kakadun. Mikäs siinä, tuntui pari ainakin tietävän miten isoa lintua hoidettiin. Ennen kuin Bronze ehti edes myydä eläintä, kello kilahti jälleen nuoren naisen tullessa kahden lapsen kanssa kauppaan. Lapset katsoivat uteliaina ympärilleen, silmät suurina kuin teevadit. Bropnzea huvitti moinen innokkuus eläimiin, mutta sehän oli vain hyvä asia. Lapsista näki, että nuo todella pitivät eläimistä eivätkä halunneet sellaista ainoastaan leluksi vaan oikeaksi ystäväksi. Sellaisia ihmisiä mustatukka arvosti suunnattomasti. Kaupat isosta, valkeasta linnusta tehtiin pian ja ensimmäiset asiakkaat astelivat tyytyväisenä pois. Bronze saattoi rauhassa keskittyä lapsiperheeseen. Pienet lapset, kaksi tyttöä, kyselivät jatkuvasti Bronzelta eläimistä. Nuo olivat kiinnostuneet ostamaan koiranpennun eikä lasten äidillä tuntunut olevan mitään ostosta vastaan. Jatkuvasti mustatukka hymyili, esitellessään erilaisia koiria. Sitä ei kai uskonut ihan heti, mutta puolituinen kyllä piti lapsista, varsinkin noin innokkaista ja eläinrakkaista. Koira oli nopeasti valittu. Perhe osti nuoren, paria viikkoa aikaisemmin vieroitetun noutajan, josta tulisi täydellinen ja elinikäinen ystävä. Puolituinen katseli vielä pitkään lapsiperheen perään ja huokaisi äänettä. Hän näki helposti, ketkä olivat hyviä omistamaan lemmikkejä ja ketkä eivät. Ihmisistä pystyi lukemaan hyvin nopeasti millasia nämä olivat. Ainakin Bronze oli siinä hyvä. Vuosiesatojen haltiaelämän tulos. Pian kauppaan asteli jälleen yksi nainen. Kaupungilla joskus kiersi huhuja, että naiset kävivät kaupassa ainoastaan komean Bronzen takia, mutta oli sitten asiakas mies tai nainen, lapsi tai vanhus, puolituinen kohteli heitä kaikkia samalla tavalla. Mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen. Bronzen ilme muuttui hetkessä, turkiksiin ja jalokiviin verhoutuneen naisen saapuessa kauppaan. Edelleen Bronze oli kohtelias, mutta tuosta näki, ettei asiakas ollut hänelle mieleen. Nainen halusi ostaa myös koiran, mutta ensimmäistä kertaa sinä päivänä, Bronze ei suostunut myymään rakkaita lemmikkejään esineiksi ja koristeiksi. Huomasi heti, että nainen ärsyyntyi moisesta kohtelusta ja eläinten liiallisesta huolehtimisesta. Puolituisen katse oli tuima ja haastava. Hän ei myisi naiselle edes kultakalaa, se oli selvä. Myös kaupassa saattoi huomata muutoksen. Erilaiset eläimet, niin vesi-, maa,- kuin ilmassa elävät, alkoivat äkkiä pitää ääntä ja raapia tai töniä asuinpaikkojaan, kuin ne haluaisivat ulos. Kauppaan nousi äkkiä suunnaton meteli, jopa yksinkertaiset kalat ja hamsterit yrittivät päästä pois, aivan kuin naisen kimppuun. Ainoastaan Bronze itse näytti täysin rauhalliselta ja tyyneltä, mutta tuon eripari silmät olivat kylmän näköiset. Nainen oli selvästi peloissaan, kun joka puolelta kuului vihaisia sähähdyksiä, murahduksia, rääkäisyjä tai äänetöntä kauhua. Kaikkea yhtä aikaa. Hermostuneena nainen kääntyi ympäri ja mitään sanomatta poistui kaupasta. Kello kilahti heleästi ja ovi sulkeutua. Lähes täsmällisesti samaan aikaan rauhoittuivat myös eläimet ja jatkoivat omaa, leppoisaa elämäänsä. Bronze tuhahti hiljaa ja istahti takaisin suureen nojatuoliinsa. Samalla tuo katsahti hieman Eléyniä.
"Hän sai jokaisen kauppani lemmikin surulliseksi."
Bronze sanoi asian, kuin moinen käytös eläimiltä olisi täysin normaalia ja jokapäiväistä. No se olikin, ainakin tässä, mysteerisessä ja hämärässä kaupassa.

Merenneito seisoi verhon vieressä katsellen sisään astuvia lapsia. Eléyn piti lapsista, niin meren alla kuin maallakin, ja nämäkin lapset saivat hymyn voimistumaan neidon kasvoilla. Pienet tytöt olivat innoissaan, eikä punatukka voinut olla naurahtamatta kysymysten paljoudelle, vaikka hän tiesikin olevansa toisinaan hieman samanlainen kyselijä... Lapsiperheen lähdettyä, kauppaan saapui melko pian uusi asiakas. Eléyn huomasi kyllä, ettei Bronze erityisemmin pitänyt jalokiviin koristautuneesta naisesta, ja ei pitänyt merenneitokaan. Tulija vaikutti juuri niin ylimielisen ja raivostuttavan luonteen omaavalta, ettei punatukka voinut olla tuhahtamatta hiljaa - melkein äänettömästi. Merenneito säpsähti ja sydän pomppasi kurkkuun eläinten alkaessa yhtäkkiä ääntelemään ja liikkumaan levottomasti, ja neidon silmät pyöristyivät hieman. Pelkästään eläinten äänet saivat punatukan vapisemaan pelosta ja eläinten näkeminen lisäsi pelkoa suunnattomasti, sen lisäksi, että Eléyn pelkäsi niiden pääsevän vielä vapaiksi tuollaisen rymistelyn jälkeen. Sydän pumppasi verta niin kiivaasti, että naisen korvissa humisi ja hänen oli otettava tukea seinästä. Eléyn sulki silmänsä yrittäen ajatella jotakin muuta. Miksi hänen pitäisi pelätä? Eläimet eivät halunneet hänelle pahaa, nehän ääntelivät tuolle toiselle naiselle. Vaikka Eléyn kuinka yritti ajatella asiaa siltä kantilta, hän ei vain saanut pelkoaan kuriin. Yleensä niin sitkeä ja periksiantamaton merenneito oli aivan tuskastunut ja väsynyt yrittämään hallita pelkoaan. Se ei vain onnistunut. Ei koskaan, vaikka hän kuinka olisi yrittänyt.
Onneksi turkiksiinsa verhoutunut nainen lähti pian ja Eléyn saattoi huokaista helpotuksesta. Pelon ja epätoivon valtaamille kasvoillekin ilmestyi pian helpottunut ilme ja tyttö kipitti istumaan yhdelle suurista tuoleista. Oli parempi istua, kun tunsi olonsa hieman heikoksi ja pelkäsi jalkojen pettävän vielä alta.
”Huomasin.” Eléyn vastasi hiljaa Bronzen kommentille, yhä hieman pelokkaalla äänellä, pyöritellen pitkää lettiään sormissaan ja katsoen jalkoihinsa. Hetken silmät katsoivat pelkää tyhjyyttä, naisen uppoutuessa ajatuksiinsa. Mitä hän, joka pelkäsi sydämensä pohjasta eläimiä, teki eläinkaupassa? Miksi hän edes pelkäsi? Ja vaikka hän pelkäsikin, hän ei silti voinut kuvitella lähtevänsä vielä. Hassua. Joskus elämä oli niin vaikeaa... Merenneito nosti siniset silmänsä puolihaltiaan ja katsoi tuota hetken.
”Toivottavastit tuollaisia asiakkaita ei tule enempää...” Punatukka sanoi hymyillen pienesti, sillä hän ei tosiaankaan halunnut, että eläimet käyttäytyisivät enää tuolla tavalla, eivätkä tuollaiset asiakkaat muutenkaan olleet järin mukavia... Eléyn sipaisi hieman hiuksiaan korvan taa, mutta ne valuivat kuitenkin pian takaisin vapaiksi.

Eläinkauppa oli pian rauhoittunut normaaliin rytmiinsä. Jokunen eläin äännähti aina välillä, muttei mitenkään agresiivisesti. Bronze risti kätensä ja katseli ikkunasta ulos mietteliäänä ja vakavana. Melko harvinainen olotila hänelle. Puolituinen katsahti hieman Eléyniä sivusilmällä.
"Ne aistivat mielialani ja minä niiden. Varsinkin tällaisissa tilanteissa, eläimet reagoivat herkästi siihen, millaisella tuulella olen. Siksi en koskaan avaa eläinkauppaa vihaisena tai surullisena."
Bronze mutisi ja jatkoi ikkunasta ulos tuijottamista. Toki hän tästä kaupasta piti, mutta nyt kun hän siinä synkissä varjoissa istui, ajatukset pääsivät taas liikkeelle. Työ oli melko yksinäistä verrattuna hänen edelliseen elannon hankkimiseen. Sirkuksessa oli ollut sentään monenlaisia olentoja joista oli ollut seuraa. Kaupan pitäminen oli melkoisen yksinäistä, asiakkaita tuli ja meni, mutta ei kukaan jäänyt pidemmäksi aikaa. Mutta, sille asialle ei voinut nyt mitään. Töitä piti jatkaa. Bronze nousi seisomaan ja sipaisi yhden Eléynin itsepäisistä hiuskiekuroista naisen korvan taakse.
"Tuskin. Ja vaikka tulisikin, ole huoletta. Yksikään eläimistä ei tule sinua lähelle, kun olen samassa huoneessa."
Bronze hymyili ystävällisesti ja kepeästi liikkui taas ovelle, kellon kilahtaessa. Asiakkaita tuli hieman suurempi määrä, osa tuli lähinnä vain katsomaan ja pohtimaan, jospa he ottaisivat eläimen. Mutta silti vain harva lähti ilman mitään ostosta. Bronzen ääni ja melkeinpä viettelevät taidot olivat miltei hypnoottisia. Oli vaikea vastustaa sulavaa elehdintää ja pehmeitä sanoja. Jotenkin Bronze tiesi aina, mitä asiakkaat olivat tulleet hakemaan ja monessa tapauksessa, nuo lähtivät ihan jonkin muun lemmikin kanssa. Puolihaltia vain tiesi, mikä sopi kenellekkin, vaikkeivät ihmiset sitä aluksi uskoneetkaan. Loppujen lopuksi kuitenkin asiat kääntyivät Bronzen eduksi. Hän oli taitava työssään, muttei tyhmä. Ei hän tietenkään allergiselle myynyt koiraa, vaikka sellainen olisi ostajalle sopinut, tai vähävaraiselle kallista ja hankalasti pidettävää arapapukaijaa. Puolihaltia pyrki ajattelemaan myös, niin itsekkäältä kuin se tuntuikin, kauppansa etuja ja mainetta. Siksi hän osasi olla myös varovainen. Erään miehen halutessa ostaa vesiliskoa, Bronzen katse kääntyi Eléyniin.
"Ehkäpä haluaisit kertoa hänelle enemmän vesiliskoista, Eléyn? Tunnut tietävän niistä minua enemmän."
Bronze naurahti ystävällisesti ja viittoili naista lähemmäs.