Päivänpaistetta (Mira)

//Sanon nyt että olen huono keksimään nimiä ja otsikoita -_-*//

Julian askelsi kivisillä kaduilla hyräillen hiljaa. Pieni hopeaketju kilahteli jokaisella askeleella, ja sormuksin koristeltu käsi huiskutti elegantisti tutuille. Lämmin loppukevään aurinko hohti tielle kurkottelevien puutarhakukkien terälehdillä, ja keveä hymy oli livahtanut miehen huulille.

Punapää vaikutti ohikulkijoiden silmiin rauhalliselta, kauniista aamupäivästä nauttivalta herrasmieheltä. Tosiasiassa hän tunsi olonsa lievästi jännittyneeksi. Eilen illalla hänen kartanolleen oli saapunut kirje, jossa lady Millworth oli pyytänyt mitä pikimmiten 'istuntoa'. Nainen oli Julianille ennestään tuttu, ja hän hykerteli jo etukäteen.
Kunpa kaikki säilyttäisivät kuolleita omaisiaan kotiensa alla holveissa!

Hän ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Täksi päiväksi herralla ei ollut mitään muuta sovittuna, joten hän käveli rauhallista vauhtia kohti prameilevaa taloa, jossa tiesi ladyn asuvan. Sybil upotti kyntensä samettitakin vihreään kankaaseen Julianin hypähtäessä joltakulta tipahtaneen hanskan yli, ja miekkonen näpäytti tämän vaaleaa nenänpäätä, kääntäen päätään hieman.
"Kultapieni, elä raavi siihen reikiä." Pitkät sormet silittivät olkapäällä istujan pehmoista turkkia, ja toru sanottiin lempeällä äänellä.

Kuitenkin, jonkun kerjääjän ojentaessa kätensä hänen silmiinsä kiltiltä ja rikkaalta vaikuttaneen miehen eteen, hän sai vain terävän lyönnin sormilleen ja halveksivan mulkaisun.
Punapää tietysti tarkisti ympäristönsä nopeasti, ettei kukaan huomannut muutosta käytöksessä, ja jatkoi sitten kävelyä, rapsutellen kissansa korvantauksia.

Fu astui ulos auringonpaisteeseen ja joutui heti siristämään silmiään tuon kirkkauden edessä. Koska mies ei ollut taaskaan vaivautunut laittamaan silmälasejaan päähän hän ei voinut väittää näkevänsä ympärilleen kunnolla. Kuitenkin hän tiesi näyn olevan samalainen kuin se oli ollut eilenkin, köyhiä ojentelemassa käsiään jokaisen vähänkin rikkaan eteen - Fu itse oli noilta säästynyt vaikka hän tällä hetkellä varoissaan olikin, tosin hänet saatettiin jättää rauhaan myös ulkonäkönsä takia, monet pitivät tatuoitua miestä uhkaavana ilmestyksenä.

Tällä hetkellä kadulla näytti olevan jonkinlainen kaaos jollaista eilen ei ollut ollut, kerjäläiset vetäytyivät kauemmas kuin joku olisi karkoittanut heidät. Luultavasti joku huonotuulinen rikas herra näpäyttämällä sormille. Miekkamies ei voinut olla hymähtämättä.
Fu kaivoi asunsa kätköistä piippunsa ja alkoi polttelemaan samalla kun etsi silmälasejaan. Miltein huomaamattaan mies käveli yhä lähemmäs herraa, joka ilmeisesti oli karkoittanut kerjäläiset luotaan.

Tällä kertaa mies ei onnistunut törmäilemään vaikka olikin miltein täysin keskittynyt silmälasiensa esille kaivamiseen.
Ne löydettyään Fu loi katseen Julianiin, joka ei tosiaankaan näyttänyt siltä miltä hän oli olettanut. Kalpea mies kohotti lävistettyä kulmakarvaansa mutta päätti jättää kommentoimatta asiaa, hänellä ei ollut tapana aloittaa small talkia kenenkään kanssa näin typerästä aiheesta.

Julian käveli rauhassa eteenpäin. Sybil sensijaan pyöri ympäri hänen olkapäällään melko rauhattomana, ja kohta pisamakasvoinen nosti sen syliinsä.
"Mikä sinun nyt on?"
Kissa luimisteli korviaan, ja alkoi kivuta takaisin olkapäälle. Sinne päästyään se jumahti tuijottamaan punapään selän taakse, häntä viuhtoen.

Julian vilkaisi itsekin taakseen. Turkoosit silmät huomasivat lävistyksien koristeleman miehen, joka katsoi häntä toinen kulmakarva koholla. Ne tutkivat tätä nopeasti, kasvoilla epämääräisen ystävällinen ilme. Kun hän sitten päätti, ettei toinen ollut kenenkään merkittävän henkilön tuttava, ilme vaihtui lähes vihamieliseksi.
"Mitä oikein katsot?"
Poski painui olkapäällä istuvan kissanpennun pehmoista turkkia vasten, ja Julianin suupieli kohosi toispuoleiseen, hieman halveksivaan hymyyn.
"En ole antamassa almuja sinullekaan."

Mustahiuksinen vaikutti olevan häntä köyhempi, ja sitlä tyypiltä joka ei pitänyt asiasta huomauttelusta. Julian silmäili tämän epäsiistejä hiuksia, ja kokonaisuudessa hassuilta näyttäviä silmälaseja.
Eikö hän omista peiliä? Ilman noita laseja hän voisi olla... kiinnostava.
Pieni, ilkeä naurahdus puikahti ilmaan. Sybil kuitenkin päästi pikkuisen naukaisun, ja puski isäntänsä kaulaa huolestuneena.
Niin... Hän voi olla vaarallinenkin. Mutta tuskin kukaan yrittäisi ryöstää ketään kirkkaassa päivänvalossa... Pikainen silmäys ympäristöön kuitenkin kertoi pisamakasvoiselle, ettei lähistöllä ollut muita kuin kerjäläisiä, ja hän joutui korjaamaan kantaansa. Kyllä, ryöstöyritys olisi hyvin mahdollinen.

Tehden lähes huomaamattoman liikkeen oikealla kädellään hän laukaisi mekanismin, joka tiputti pikkuisen veitsen hänen hihastaan odottavaan käteen. Veitsi itsessään ei ollut vakuuttava ase, mutta siihen kaiverrettu kehä oli sitä parempi turva. Herra mutisi nopeasti ja hiirenhiljaa perusyhdistelmän rätisevät sanat, ja jäi sitten odottamaan. Hänen tarvitsisi vain lausua yhden riimun nimi, niin reaktio tapahtuisi.
"Sybil ei pidä sinusta. Mene pois." Ylimielinen hymähdys ja kissan rapsutus kruunasivat viimeisen loukkauksen, ja Julian kiristi kävelytahtiaan aavistuksen.

Tummien, silmälasien verhoamien silmien katse kohtasi turkoosien silmien katseen.
Fu naurahti matalasti. Tatuoitu mies kallisti päätään kuin peilinä Julianin kallistaessa omaansa. Hän ei ollut tänään mitä parhaimmalla tuulella vaikkeivat nuo ärtyneet sanat hänen päiväänsä pilanneet - se oli jo valmiiksi pilalla, kiitos huonosti nukutun yön.

Miehen kasvoille nousi sarkastinen hymy hänen kuullessaan pisamanaaman sanat almuista. Hetken mies vain seisoi paikallaan, pureskellen piippuaan. Fu kaivoi muutaman kolikon esille ja viskasi ne Julianin jalkoihin.
"Ei ole mikään häpeä olla köyhä. Toivottavasti saat noilla kissallesi ruokaa, eläin parka näyttää nääntyneeltä", silmälasipäinen totesi ilkeään sävyyn. Hän näki aivan hyvin että keskustelukumppani oli huomattavasti häntä varakaampi vaikka Fulla sattuikin tällä hetkellä menemään rahallisesti hieman paremmin. Hänen edellinen työnantajansa oli maksanut paljon paremmin kuin mies oli osannut odottaakaan.

Fun riemuksi Julian oli menossa samaan suntaan hänen kanssaan. Ilmeisesti kalpea mies herätti toisessa edes jonkinlaista pelkoa sillä tämä kaivoi veitsensä esille. Vaikkei miehen näkö ollut paras edes lasit päässä hän oli näkevinään alkemiaan tarvittavan kehän veitsessä itsessään.
Tällä kertaa Fu ei tainnut olla tekemisissä tavallisen snobin kanssa.
Mainiota.

Silmälasipäinen kiristi tahtiaan siten, että pystyi kävelemään rikkaan miehen rinnalla.
"Minusta tuntuu, että sinua pelottaa. Älä pelkää, minä voin suojella sinua noilta kerjäläisiltä", Fu totesi vinosti hymyillen. "Pitäähän hienoa neitiä sen verran auttaa."
Miehen vino hymy jätti epäselväksi kumpaa hän tarkoitti neidillä, Juliania vai Sybiliä.

Julian ei suonut silmiensä edes värähtävän mustatukkaisen heittämiä kolikoita päin. Hän ei myöskään näyttänyt loukkaantuneelta. Ei sitten tippaakaan. Hän hymyili lähes maireasti.
Vai hän osaa haukkua takaisin?
Sybil kuitenkin sähähti toiselle miehelle, ja veti korvansa luimuun. Kissanpentu sai kuitenkin pienen näpäytyksen nenänpäähänsä, kun sen isäntä loi jalokiviksi kovettuneiden silmiensä katseen vierelleen tunkeutuneeseen henkilöön.
Samalla hän sujautti veitsensä takaisin sen hihassa olevaan piiloon. Se oli kuitenkin valmiina, jos mies tulisi tarvitsemaan alkemian taitoaan.

"Voi kyllä minä olisin pyytänyt apua, jos sellaista olisin tarvinnut. Ja silloin olisin pyytänyt jotakuta..." Julianin silmät laskivat ja nousivat pitkin lyhyempää miestä, "... vakuuttavamman kokoista."
Punapää jätti neiti-syytökset täysin omaan arvoonsa. Hän oli kuullut siitä aivan tarpeeksi usein, eikä itseasiassa enää välittänyt. Oli muiden ongelma, jos he eivät ymmärtäneet kauneuden arvoa. Loppujen lopuksi, eihän hän tarvinnut muita arvostamaan sitä.

Pikkuhiljaa kerjäläisten täyttämät kadut alkoivat jäädä taakse, ja katukuvaan ilmestyi koreita portteja, korkeita aitoja ja niiden takaa kurkistelevia puutarhoja ja koristeellisia taloja. Lady, jonka luo Julian oli matkalla asui itseasiassa vain kivenheiton päässä.
Olkapäällä istuskelevan Sybilin häntä nyki villisti, ja Julian kohotti sormusta kantavan etusormensa silittämään sitä. Mustatukka saattaisi kertoa jollekulle hänen käyneen siellä ilman suurempaa syytä. Tämä saattaisi jopa vakoilla häntä kiusallaan, ja saada selville jotain, minkä pitäisi pysyä salaisuutena...

"Miksi sinä seuraat minua? Eikö sinulla ole kiireitä, vanhustenhakkaamista tai jotain muuta?" Pisamakasvoinen antoi katseensa viestittää äänettömästi, että piti miestä alempiarvoisena, huonotapaisena saastana, joka tosiaan voisi hakata vanhuksia huvikseen. Mielessään hän kuitenkin mietti varasuunnitelmaa, jos ei saisi toista lähtemään halveksunnalla, joka kuitenkin karkoitti useimmat tervejärkiset yksilöt.

Fu kohotti hienosesti lävistettyä kulmakarvaansa. Pituus ei ollut hänelle arka paikka, kalpea mies ei ollut koskaan halunnut olla tämän pidempi, hänellä oli senttejä aivan tarpeeksi ja jos joku ei uskonut sitä, he saisivat keskustella asiasta hänen miekkansa kanssa jos mies sattui hieman huonommalla tuulella olemaan. Julianin kimppuun hyökkämiseen miehellä ei kuitenkaan ollut syytä vaikkei hänen tuulensa tällä hetkellä parhaimmasta päästä ollutkaan.
"Vain hölmö arvioi toisen ulkoisen olemuksen perusteella", miehen kapeat silmät kaventuivat hieman entisestään. Hän tiesi, ettei uhkailukaan tässä tilanteessa auttanut joten Fu mieluummin puri kieleensä kuin päästi harkitsemattomat sanat kuultaville.

Mustatukka katseli viileästi ympärilleen, katseli kauniita portteja ja koristeellisia rakennuksia, ilmeisesti hänen vastentahtoinen seuralaisensa oli matkalla jonkun hienomman herran tai rouvan luo. Sen kummempia Fu ei toisen motiiveja miettinyt, jos häntä edes kiinnosti. Oli kai normaalia että snobi vieraili snobin luona.
Jos Fu olisi valinnut aikoinaan toisin, hän saattaisi tälläkin hetkellä asua tällaisessa hienostuneessa talossa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan ollut katkera - kenties mies ei ollut vielä tarpeeksi vanha asettumaan aloilleen.

Fu käänsi jälleen katseensa Julianiin hymyillen säälivästi.
"Kuunteletko minua laisinkaan? Pyysin sinua olemaan tuomitsematta minua ulkoisen olemukseni perusteella. Vaikka saatankin näyttää silmissäsi pelottavalta en ole sivistymätön barbaari", mies totesi artikuloiden sivistyneemmin kuin yleensä. Hän oli kuitenkin rikasta - vaikkakin rikollista - syntyperää, kenties jopa rikkaampaa kuin tämä snobi, joka kuvitteli itsestään liikoja.
"Anteeksi, puhunko liian nopeasti? Haluatko, että toistan sen vielä kolmannen kerran, sir?"

Pelottavalta? Epäsiistiltä. Siltä sinä näytät. Julian naurahti hiljaa, mutta ei pystynyt silti uskomaan omiin ajatuksiinsa täysin. Vaikkei hän pelännytkään toisen käyvän kimppuun tässä oli jotain... merkillistä.

"Uskotaan sitten. Ole aivan vapaasti vaikka-" Lauseen loppu pyyhkiytyi punapään mielestä, ja puheen ärsyyntynyttä sävyä korostanut kädenheilautus vaihtui puolessavälissä elegentiksi vilkutukseksi. Turkoosit silmät olivat nimittäin havainneet tuttuja tien toisella puolella. Kolmen melko näyttäviin leninkeihin pukeutuneen naisen seurue tirskui kulkiessaan Julianin ohi, ja yksi heistä huiskutti takaisin.
Kaikki olivat kohtuullisen merkittävien sukujen tyttäriä. Ja merkittävien ihmisten edessä Julian hymyili aina äärimmäisen viehättävästi. Katse kolmikossa, hetkeksi mustatukan unohtaen, hänestä oikein säteili miellyttävyyttä.
Milloin Annabell oppii, ettei punainen sovi hänelle? Äänetön kommentti ei vaikuttanut hänen kasvoihinsa mitenkään, ja kääntyessään takaisin häntä seurannutta miestä kohti, ystävällinen hymy pysyi hänen kasvoillaan.

"Pyydän anteeksi, mutta en ole tottunut siihen että joku tuntematon seuraa minua. Sellainen saa kenet tahansa... hermostuneeksi." Huiskauttaen kasvoilleen valahtaneen hiussuortuvan sulavalla kädenliikkeellä korvan taakse, Julian hymyili toiselle, kuulostaen juuri niin vilpittömältä kuin ihminen pystyy.
"Olen menossa tapaamaan erästä tuttavaani, enkä soisi kenenkään häiritsevän... " Ääni haipui hiljaisuudeksi, ja kullanpunainen kissanpentu naukaisi hiljaa. Pisamainen oli pysähtynyt, varmistaen samalla, ettei ketään muita ollut lähettyvillä. Hänellä ei ollut aikomustakaan pilata mainettaan jonkun... kulkurin takia.

"Joten kerrotko, miten saan sinut häipymään ja pysymään poissa lähettyviltäni?" Äänen hunajainen sävy katosi jonnekin, korvautuen jäällä. Julian alkoi olla huolissaan. Hän ei kaivannut vainoojaa itselleen.

Vaikka syntyperältään monenkirjava herra piti yleensä kaikki eleensä tiukassa hallinssa, tällä kertaa hän ei edes huomannut alkaneensa pyöritellä etusormen sinettisormusta hermostuneesti ympäri.

//Hah, Annabel on ihan minä. Useat selittävät ettei punainen sovi minulle jos erehdyn laittamaan jotain punaista päälleni\\

Fu vilkaisi tytöjä, joille hänen vastahakoinen keskustelukumppaninsa huiskutti kasvoillaan mairea ilme. Mies ei tietenkään itse tiennyt, keitä nuo nuoret kaunottaret mahtoivat olla vaikka pystyikin arvaamaan heidän olevan rikkaita perijättäriä, luultavasti vielä pian parhaassa naimaiässä vaikkei hänen keskustelukumppaninsa tainnutkaan olla yhdenkään sulhanen - vaikka tytöt saatotivatkin toivoa jotain aivan muuta.
Mies käänsi katseensa tylsistyneenä keskustelukumppaniinsa. Naiset eivät olleet koskaan jaksaneet kiinnostaa häntä sen enempää, etenkään tuollaiset luonteettoman oloiset tyttöset joista ei olisi muuksi kuin naimaan joku varakas herrasmies ja kasvattamaan kakaroitaan kotona.
Hankkisivat jonkinlaisen persoonan.

Mies katseli pisamaisia kasvoja, kuin erityisemmin keskittymättä mihinkään. Hän kuuli ja ymmärsi miehen sanat mutta näytti ulkoisesti enemmänkin siltä kuin ei olisi kuullellut lainkaan mitä alkemisti suustaan päästeli.
"Pidätkö minua tosiaan noin vaarallisena?" mies kysyi lopulta vinosti hymyillen. "En olisi uskonut, että olisit jopa valmis maksamaan poistumisestani."

Mustatukkainen suoristi silmälasejaan.
"Tiedän, että ajattelet tarjoavasi minulle pienen summan rahaa ja saavan minut poistumaan", Fu jatkoi hymyillen harvinaisen vinosti. "Mutta tietenkin, on jotain mitä voisit antaa minulle.." Mies lähestyi äkkiä yllättävän nopeasti rikasta, näyttämättä kuitenkaan - yllätys kyllä - uhkaavalta. "Haluan tietoa."

//Oho. Minulla taitaa olla voimia! xD//

Sulavuuskaan ei toimi? Kiroten hiljaa mielessään Julian mittaili toista katseellaan. Tämä oli yllättävän härkäpäinen. Ja käsitystä, että hän muka pelkäisi ei saisi myöskään muutettua. Tai no, olihan siinä totuuden siemen. Muttei sen enempää.
Lyhyemmän yhtäkkinen siirtyminen aivan Julianin nenän alle sai punapään räpsäyttämään silmiään. Hän oli täydellisen ärsyyntynyt toisen tapaan olla kuin ei kuulisi häntä, ja tapaan jolla tämä... sivuutti hänet. Samalla se myös sai monirotuisen mielenkiinnon heräämään. Hän oli lähes pitkästynyt siihen kun kukaan perijättäristä tai kauppiassukujen jäsenistä, joiden lähettyvillä hän yleensä liikkui, osoittanut osaavansa ajatella itsenäisesti.

Niimpä toisen vaatimuksen (sillä vaatimukselta se kuulosti) kuultuaan mies kutitti kissaansa leuan alta, hymyillen pidättyväisesti.
"Oh? Tietoa vai...?"
Kärrit, joita veti valkoinen hevonen, rullasivat ohitse. Salamannopeasti turkoosit silmät tarksitivat niissä kulkijan henkilöllisyyden, ja hän nyökkäsi toiesn tervehdykselle. Huomaamattomasti kieltään purren punapää kääntyi takaisin toisen puoleen. Hän oli ajatellut pääsevänsä niskan päälle tässä pienessä sanasodassa. Aina, kun toinen halusi jotain, oli mahdollisuus. Mutta nyt ympäristö soti pisamaista vastaan. Mustatukan kaltaisen seurassa nähdyksi tuleminen herättäisi kysymyksiä, ja niitä hän kaikken vähiten haluaisi.

"Jos tahdot jutella yhtään pidempään, sanon nyt etten aio keskustella tässä mistään aiheesta." Ääni vain juuri niin kovana kuin tarve vaati Julian vilkuili ympärilleen. Ikkunoista saatettaisiin katsoa, ja vaikka hän luottikin lähistön taloissa asuvien silkkaan sokeuteen muuta maailmaa kohtaan, punapää ei pitänyt turhista riskeistä. Ja hänellä oli kyllä varaa lykätä tapaamistaan.

Sibyl naukaisi hiljaa, tapittaen isäntänsä hermostuuneeksi saanutta sinertävillä silmillään, häntä viuhtoen kuin viimeistä päivää.

//Totta! :'3\\

Fu piti tavasta, millä hänen äkkinäiset liikkeensä ja keskustelukumppanin täydellinen ignorointi saivat tässä aikaan. Silmien räpäytys sai miehen hymyilemään vinosti, voitonriemuisesti kuin hän olisi todistanut olevansa parempi kuin Julian.
Lapsellista, mutta harvinaisen tyydyttävää.

Fu kohotti pitkäsormisen, kalpean kätensä koskettaakseen Julianin rintakehää, saaden tilanteen näyttämään enemmänkin rakastavaisten kohtaukselta kuin siltä, mitä se todellisuudessa oli. Myös se seikka, että tältä etäisyydeltä Fu olisi aivan helposti yltänyt nuolaisemaan pisamanaaman huulia, tehosti tuota vaikutelmaa.
Kapeasilmäinen mies ei välittänyt Julianin vilkuilusta ympärilleen vaan onnistui taas näyttämään siltä, kuin ei olisi millään tavalla yhteydessä ulkoiseen maailmaan - oikeastaan hän alkoi olemaan hyvä tässä - varomatta mitenkään sanojaan tai pannen merkille, keitä heidän ohitseen kulki ja keitä Julian tervehti.

"Voisin luultavasti pakottaa teidät mukaani halutessani, mutta niin epätoivoinen en ole", Fu totesi hienoisesti hymyillen. "Joten missä aiot kertoa minulle haluamani? Viet minut viehättävään, valtavaan taloosi odottamaan että nämä asiat, joita sinulla on hoidettavanasi - mitä ne sitten ikinä ovatkaan - on hoidettu?" Silmälasipäinen hymähti.
"Vai pitääkö minun odottaa sinua, kunnes arvon herralla on aikaa minulle?"

//Pakko sanoa. Sain mielettömän awwittelukohtauksen ku luin tuon jatkosi~^^//

Turkoosit silmät mulkaisivat mustatukkaista. Jos katse voisi tappaa, tämä olisi kuollut aikaa sitten. Julian tönäisi toisen käden rintakehältään, ja kavahti hieman taaksepäin nähdessään tämän aivan liian tyytyväisenoloisen hymyn.
Aivan hänen mielensä takareunassa, pieni ja heikko tuntemus, kuin haalistunut muisto, värähti ja peitti kasvonsa.

"Pakottaa vai..." Julianin tuhahdus ei ollut aivan niin halveksiva kuin hän olisi tahtonut sen olla. Eikö lyhyempi välittänyt yhtään muusta maailmasta? Luuliko tämä, ettei se voisi tuhota häntä? Vaikka yksilöä pystyisi hallitsemaan, kokonaista yhteisöä ei!
"Hyvä herra," Julianin ääni oli äärimmäisen pisteliäs" -toisin kuin teillä, minulla on maine jota täytyy suojella. Olisitteko niin ystävällinen että lopettaisitte... epäsopivan käytöksen?"

Sibyl kurottautui eteenpäin, ja nuuhkaisi mustatukkaa uteliaasti. Se kuitenkin perääntyi nopeasti, kun näki isäntänsä tuiman katseen.
Aurinko paistoi iloisesti hyvinhoidetulla kadulla, eikä huomannut sillä vallitsevaa painostavaa tunnelmaa.
"Menoni eivät ole liian tärkeitä, etteivätkö ne voisi odottaa. Mutta en tiedä, haluanko näyttää missä asun. Ehdottaisin puolueetonta maaperää, kuten jotain kahvilaa." Väkinäisen hymyn takana Julian oli enimmikseen hämmästynyt. Hämmästynyt, koska silmälasipäinen oli niskan päällä. Miksi? Jokin tämän käytöksessä, puhetavassa muistutti punapäätä jostain. Eikä hän osannut pitää puoliaan yhtä taidokkaasti kuin yleensä sen edessä.
"Mutta jos voisitte olla niin ystävällinen ja sanoa edes vihjeen siitä, minkkälaista tietoa haluatte...?"

Fu ei yllättynyt toisen reaktiosta hänen vähemmän hienostuneeseen kosketukseensa. Pisamanaamainen oli tönäissyt hänen kätensä yllättävän helposti pois - tosin, eihänn Fu ollutkaan mitenkään yrittänyt estää tuota. Ei mies ollut käymässä toiseen väkisin käsiksi joten kiinni pitäminen ei ollut välttämättömyys, se vain oli uhkaavampaa.

Kalpea mies harkitsi hetken, lukkiutuako jälleen omaan maailmaansa, mutta päätti kerrankin vastata Julianille kunnolla. Vino hymy nousi jälleen Fun kasvoille tämän kuullessa toisen huomautuksen epäsopivasta käytöksestä.
"Luulisi, ettei gigolon mainetta enää voi pilata. Mitä sitten, vaikka he luulisivat sinun kelpuuttavan miehiäkin?" Fu kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja loi ensimmäistä kertaa katseen kissaan, joka roikkui miehen hartialla. Todettuaan sen kuitenkin ilmeisesti tavallisesti katiksi hän päätti jättää tuon ihmettelyn väliin, Julianissa oli tarpeeksi haastetta.

"Jos tosiaan haluatte puhua sellaisesta kahvilasta, missä kuka tahansa saattaa kuunnella, ei minulla kai ole mitään sitä vastaan - minullahan ei ole mainetta suojeltavana", Fu totesi ja tarttui kiinni pidemmän miehen kädestä, etsien pitkillä, taskuvarkaan sormillaan salataskua Julianin hihassa.
"Näin hallussanne kiinnostavan esineen, haluaisin kysyä jotain siihen liitten."

Pieni voitonriemun ailahdus tukahdutettiin nopeasti. Vaikka Julian olikin saanut toisen reagoimaan hänen puheisiinsa, ei ollut varaa iloita.
"Gigolon?" Naurahdus pääsi ulos, ja Sibyl naukaisi mielenosoituksellisesti kovaa ääntä vastaan.
"Hyvä herra, minä olen yhä sureva leskimies!" Vasen käsi nostettiin viehkeästi esille, mutta punapää pidättäytyi heiluttamasta rengastettua nimetöntään. Se olisi mennyt mauttoman puolelle.
Maininta miehien kelpuuttamisesta sai naurun loppumaan, ja Julian laski kätensä. Edes hänen tahdonvoimansa ei mahtanut mitään silmille, jotka tahtoivat katsoa jonnekin muualle kuin toiseen mieheen.

"Oh, kieltämättä. Tiedän toki muutaman luotettavan paikan, joissa saa mukavia yksityiskabinetteja. Mutta toisaalta, et taitaisi tuntea oloasi tarpeeksi kotoisaksi sellaisessa?" Tosiasiassa Julian muisti, että palvelusväki kuitenkin päästäisi kenet tahansa hänen tuttavansa sisään sellaiseen. Kalpea mies alkoi hetki hetkeltä varmemmin tulla näkemään hänen kotinsa.

Terävä henkäys muuttui puolivälissä epämääräiseksi puhahdukseksi, kun pisamakasvoinen yritti niellä äänen. Toisen ylättävä kopelointi kuvainnollisesti repäisi maton herrasmiehen alta. Kulmat kurtistuivat huolestuneesti kun toisen sormet pyyhkäisvät oikeassa käsivarressa hihan alla olevan remmin yli. Hänen veitsensä oli siinä kiinni.
"Mielenkiintoista. Mitä jos kuitenkin jättäisitte käteni rauhaan?" Julian kiskaisi kätensä takaisin itselleen, ja mulkaisi toista, vaikkakin puhui yhä kohteliaalla äänensävyllä. Pyyhkäisten olematonta likaa takkinsa kankaasta hän pyörähti ympäri, ja rapsutti kissaansa hymyillen piilotetusti raivoissaan. Tai ehkä hän oli vain järkyttynyt. Sitä oli vaikea erottaa.

"Mutta hyvä on. Jos seuraatte minua, niin voin opastaa teidät talolleni." Julian oli jo sanat sanoessaan katkera niitten takia. Mutta jos toinen tiesi hänen veitsestään, tämä saattoi tietää hänen tuntevan alkemian saloja. Ja siitä oli lyhyt matka hänen öisten puuhiensa tietämiseen, eikä sellaisesta aiheesta puhuttaessa ollut varaa ottaa pienintäkään riskiä.
Kävellessään kiivasta vauhtia kohti kotiaan hienostoalueen laitamilla Julian mumisi säräjävän sanan. Käsivarressa tuntui hetken pieni kylmä alue, ja sitten mies tunsikin pienen tömähdyksen olkapäällään, pitkien hiusten suojassa. Korvakorun turkoosikivi oli sulanut pikkuiseksi golemiksi, joka tehtäväänsä tottuneena lähti pinkomaan luonnotonta vauhtia kohti punapään kotia, saadakseen varoituksen vieraasta perille ennnen heitä.

Mustatukkaisen läsnäolo poislaskettuna miellyttävä kävelymatka päättyi valkoisen kivimuurin puhkaisevan valurautaportin eteen. Vaalea, ilmava rakennus kohosi pienen mutta sitäkin sievemmän puutarhan takana. Julian lasketti kätensä portille, ja kääntyi katsomaan toista silmiin.
"Minulla on muutamia periaatteita, ja yksi niistä on tietää jokaisen vieraani nimi ennen kuin he ovat käyneet talollani." Sybil loikkasi isäntänsä olalta pois, ja luikahti portin alta sisälle pihaan. Sen omistajan turkoosit silmät olivat naulautuneet silmälasipäisen omiin.
Ääni myrkkyä tihkuen hän ojensi kätensä ja esitteli itsensä.
"Minä olen Julian Forley. Mukava tavata."

Fu katsoi toisen kättä välinpitämättömästi ja kohautti jälleen olkiaan. Hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut avioliitoista eikä sen takia ymmärtänyt niitä täysin. Mitä järkeä olisi vannoa kenellekään uskollisuutta kun kuitenkin toinen tulisi jossain vaiheessa pettämään puolisoaan? Eroaminenkin oli helpompaa, jos ei ollut mennyt vaihtamaan sormusta ja mennyt antamaan typeriä, tarpeettomia lupauksia.
"Ovatko surevat leskimiehet sen parempia kuin pettävät aviomiehet? Et vaikuta kovinkaan murtuneelta", mustahiuksinen totesi tunteetomalla äänellä. "Ainakaan kaikista riettaista hymyistäsi ja eleistäsi päätellen."
Fu ei tosiaankaan ollut hienostunut keskustelukumppaninsa tapaan.

Fu jätti taas huomiotta Julianin sanat yksityiskabineteista, ehkä siitäkin syystä että toinen oli oikeassa. Hän ei uskonut tuntevansa oloaan mukavaksi sellaisessa paikassa, tosin hän epäili olisiko Julianin koti sen mukavampi paikka.

"Et taida pitää kosketuksestani", silmälasipäinen totesi välinpitämättömään sävyyn.
Fu ei ehtinyt löytää veitsen piilopaikkaa ennen kuin keskustelukumppani kerkesi kiskaista kätensä takaisin, terävien sanojen saattelemana. Aseen piilopaikka jäi silmälasipäiselle täydeksi arvoitukseksi vaikka hän yrittikin vielä tarkkailla toisen hihaa huomatakseen mahdollisen piilotetun taskun sitä kuitenkaan katseellaan löytämättä. Jos hän olisi saanut kopeloida toisen hihaa edes hetken pidempään, hän olisi saattanut löytää aseen.

Voitonriemuinen hymy levisi jälleen kerran Fun kalpeille kasvoille. Toinen pieni voitto hänelle, Julian joutui päästämään hänen kaltaisensa rahvaan varmasti viehättävälle asunnolleen. Vaikkei hän voinut olla varma, että pisamanaamainen tajusi itse pienoista tappiotaan, mies tunsi jälleen voitonriemua.
Fu seurasi Juliania sen pahemmin pidemmän miehen selkää tuijottamatta. Hän oli aistivinaan jä näkevinään pienen hetken ajan golemin, mutta koska tuota ei näkynyt miehen räpäytettyä silmiään Fu pisti näkemänsä väsymyksen piikkiin - todeten samalla itsekseen, että olisi pidettävä Juliania paremmin silmällä.

Fun katse oli käännetty vaikuttavaan rakennukseen. Jos hän joskus asettuisi aloilleen, tuollainen talo olisi hänen unelmansa, valitettavasti se ei tulisi koskaan toteutumaan jollei Fu ryhtyisi kauan ennen vanhuuspäiviään säästämään rahaa.
Silmälasipäinen käänsi katseensa portista Julianiin, tämän viehättäviin silmiin. Mies suoristi silmälasejaan ja hymähti. Hetken hän harkitsi väärän nimen kertomista mutta päätti jättää sen väliin, hän oli melko varma että keskustelukumppani oli kertonut hänelle oikean nimensä.
"Fu Tian", mies totesi tarttuen ojennettuun käteen, vetäytyen samalla lähemmäs talon isänstää. "Nyt huomaan miksi tuon näköinen mies on mennyt naimisiin - ja ymmärrän luultavasti myös sen, mihin vaimonne on kuollut." Fun ääni oli hiljainen mutta sanoistaan huolimatta sen sävy oli yllättävän kepeä. "Otan osaa."

Julian oli sanaton. Rietas? Mistä se oli tullut? Eihän mustatukkainen voinut olla noin... sivistymätön!
Mutta kohta punapää myönsi mielessään yrittävänsä tahallisesti hurmata suurimman osan ihmisistä jotka tunsi. Jos toinen oli ihastunut, tätä oli helpompi ohjailla.

Pidä kosketuksestasi? Mistään tuollaisesta ole kysymys, kyllä sinäkin sen tiedät.
Hänellä oli vaikeuksia pitää kasvoillaan mitäänsanomaton ilme.

"Tuon näköinen mies? En ymmärrä mitä tarkoitat, Tian." Harkitusti sukunimeä käyttäen Julian puristi nopeasti toisen kättä. Fu kuulosti hänestä aivan liikaa lempinimeltä. Mutta teitittely putosi pois kuin luonnostaan, ilman että punapää sitä edes kunnolla tiedosti.
Toisen lähentely sai Julianin hartiat jännittymään. Mielessään hän kirosi sitä, ettei ollut ollut tekemisissä rahvaan kanssa niin pitkään aikaan. Hän oli aivan liian tottunut siihen, miten seuraapiireissä pyörijät käyttäytyivät: hillitysti, kohteliaasti ja pidättyväisesti.
"Mutta mitä me tässä ulkona odotamme?"
Julian kiepautti portin auki, ja harppoi sievän ja melko hillityn puutarhan läpi verannalle. Suuri pariovi aukeni hänen edessään, ja vanhahko miespalvelija kumarsi astuen samalla syrjään. Tämän yllä oli musta puku, ja jos tiesi mitä etsiä tästä huokui hieman nukkemainen vaikutelma. Kasvotkin olivat aavistuksen vahamaisen oloiset.
"Katoin oleskeluhuoneeseen teetarjottimen." Tämä puhui hyvin hiljaisella ja matalalla äänellä, ja Julian vain nyökkäsi pikaisesti kulkiessaan Briggsin ohi.

Kengänkannat kopisivat hieman vaalealla puulattialla. Eteishalli oli muutenkin melko vaalea ja ilmava, ja samalla tavalla miellyttävän hillitty kuin puutarhakin. Loivasti kaartuvat portaat kohosivat oikealla seinustalla yläkertaan, jonka käytävää näkyi alas pitkä pätkä.
Julian tunsi pienen tömähdyksen olkapäällään. Puolen sentin mittainen golem kipusi takaisin korvakoruun ja jähmettyi viattoman oloiseksi korukiveksi.

Yläkerrasta kantautui oven sulkemisesta kuuluva loksahdus. Hoikka ja melko lyhyt palvelustyttö oli tullut ulos huoneesta käsivarsillaan kangasmytty, joka vaikutti epäilyttävästi lakanalta. Sievän, nukkemaisen neidin silmät huomasivat Julianin ja tyttö painui kevyeen niiaukseen ennen kuin pyyhälsi pois näkyvistä, mustat hiukset hulmahtaen.

Julian kääntyi Tianin puoleen, hymyillen pienesti.
"Luotettavaa väkeä. Heidän löytämisessään oli suunnaton työ, mutta se kannatti." Hiuksiaan huiskauttaen pisamainen asteli eräästä ovesta hieman pienempään huoneeseen, jonka seiniä puhkoivat suuret ikkunat, kuitenkin niin etti sisälle voinut nähdä kadulta tai viereisistä taloista. Sen keskellä oli kolme sohvaa ja yksi sohvapöytä siistissä ringissä. Pöydällä oli tarjotin kuppeineen ja teekannuineen, ja kakkupalat lautasilla. Julian ei mahtanut tyytyväiselle hymylleen mitään. Briggs tunsi hänet aivan liian hyvin. Toisaalta Tianin seurassa hän ei varmaan saisi nauttia leivoksesta kunnolla.

Hieman huvittunut hymy kareili pisamaisilla kasvoilla. Resha ja Briggs, ja kaksi muuta jotka toimivat hänen taloudessaan olivat ehdottoman luotettavaa väkeä, tosiaankin. Hehän olisivat kuolleita ilman Juliania. Tai no, jos teknisesti puhuttiin he ovat yhä kuolleita, mutta jos sai kulkea maan pinnalla sellaiset asiat kuten hengittäminen tuntuivat varmaan pieniltä menetyksiltä.

"Mutta tee olosi kotoisaksi." Suurpiirteisen kädenheilautuksen myötä Julian istahti pineimmälle sohvalle, ja melko tarkasti sen keskelle. Hän ei halunnut istua mustatukan vieressä, ja oletti tämän istuvan toiselle sohvalle jos ei vain jättänyt tilaa. Kyllähän hänen viereensä olisi mahtunut änkemään, mutta herrasta tuntui ettei toinen kuitenkaan haluaisi sitä tehdä.

Turkoosit silmät tarkkailivat Tiania hetken hiljaisuudessa.
"Puhukaamme siitä esineestäni, joka on kiinnittänyt mielenkiintosi." Vaikka Julian sanoi 'me', hänen äänestään kuului hyvin vahva 'sinä'. Puhuessaan hän oli laittanut itselleen kupillisen teetä, ja kohotti höyryävää astiaa huulilleen juodakseen, katsoen Tiania kysyvästi. Ei kuitenkaan liian.

Kaksikon kävellessä läpi hienostuneen puutarhan talolle Fu ei voinut olla vaikuttumatta. Hän tiesi, ettei Julian ollut kukkia kasvattanut mutta silti puutarha osoitti harvinaisen hyvää makua - mutta mitä kiillotetumpi ulkokuori, sitä suurempia salaisuuksia rikas kätki. Tällä ei tainnut olla vain luurankoja kaapissa. Silmälasipäinen käänsi katseensa palvelijaan, tämän nukkemaisiin kasvoihin - täällä luurangot olivat lähteneet kävelemään kaapista.
Mustatukkainen kertasi nopeasti mielessään sen vähän, mitä hän tiesi alkemiasta. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan alaa opikellut, hänen kiinnostuksensa kiellettyjä tieteitä kohtaan auttoivat häntä katsomaan palvelusväkeä oikealla tavalla.

Talon yleinen sisustus vaikutti myötäilevän puutarhan hillityn snobahtavaa tyyliä. Fu ei tuntenut oloaan kotoisaksi täällä, hillitty sisustus ja puutarha toivat hänen mieleensä ennemmin nukketalon kuin oikean kodin. Hän itse ei olisi pystynyt elämään nukkien keskellä, olivat nuo kuinka hyviä palvelijoita tai eivät.
Oikeastaan mies ei pystyisi elämään edes elossa olevien palvelijoiden ympäröimänä, mutta häntä ei oltukaan kasvatettu snobiksi.

"Huomaan sen. Olet varmasti joutunut näkemään paljon vaivaa saadaksesi heidät palveluksiisi", Fu totesi välinpitämättömällä äänellä, vaivautumatta katsomaan isäntäänsä päin, seuraten häntä samalla kun tarkkaili talon sisustuta. Hetki hetkeltä mies vihasi paikkaa entistä enemmän, tunsi suurta vastenmielisyyttä kaikkea kohtaan.
Huone, johon Julian vei Fun, ei eronnut hienostuneisuudeltaan muista huoneista. Kaikki oli liian huoliteltua, liian sievää, liian hyvässä järjestyksessä ollakseen normaalia.
Kakkupalat kertoivat siitä, että kaksikkoa oli osattu odottaa.

"En usko, että se onnistuu tällaisessa nukketalossa", mies totesi tarkastellen katseellaan sohvia, kuin olisi hetken epäillyt niissäkin olevan jotain vikaa. Hän harkitsi istuvansa kiusallaan toisen viereen, koska tämä tuskin piti hänen läheisyydestään tai halunnut Futa kosketusetäisyydelle, vaikka mies ei jaksanutkaan uskoa, että snobi kavahti hänen kosketustaan niin voimakkaasti kuin oli antanut ymmärtää.
Mitään ei tietäisi, ennen kuin kokeilisi.
"Tee tilaa tai joudun istumaan syliisi", mustatukkainen totesi samalla kun riisui silmälasejaan. Hän ei tarvitsisi niitä sisällä eikä hän tuntenut itseään omaksi itsekseen ne päässä. Hän pyrki parhaansa mukaan olemaan, kuin ei huomaisi keskustelukumppaninsa tutkivaa katsetta.

"Emmeköhän me molemmat tiedä, mistä on kysymys", Fu totesi silmiään pyöräyttäen. "Joten oletan sinun kertovan minulle."
Mies kohautti olkiaan.
"Miten saat ruumiit ylös? Et ole sitä tyyppiä, joka menee hautausmaalle lapion kanssa. Laitatko kenties palvelijasi kaivuuhommiin?"

Julian tarkkaili hiljaisena vieraansa reaktioita taloon. Kuten arvata saattoi, tämä ei arvostanut ylellisyyttä.
"Missä tahansa voi olla kuin kotonaan, se vaatii vain asennoitumista." Toispuoleinen hymy leikki puolhaltian huulilla. Hän oli ainakin paljon rauhoittuneempi kuin kadulla. Mikään, mitä tapahtuisi hänen kotinsa seinien sisällä ei voisi levitä muiden tietoon. Joten, hänen maineensa olisi turvassa, jos hän vain saisi Tianin vaikenemaan erinäisistä asioista.

Punatukka oli tukehtua teehensä, kun toinen mainitsi syliin istumisen. Hän lasketti kauniin posliinikupin nopeasti pöydälle, sillä ei tahtonut rikkoa sitä, ja loi järkyttyneen silmäyksen kalpeampaan.
"Siitähän sinä pitäisit." Julian puraisi kieltään, kun ei saanut sanoja pidettyä sisällään. Hänen ainoa toivonsa oli se, että oli mutissut tarpeeksi hiljaa. Sekin oli melko heikko, sillä Tian vaikutti huomaavan aivan kaiken.
Jokatapauksessa pisamainen liikkui hieman, sillä ei tahtonut ottaa selvää toteuttaisiko mustatukka uhkauksensa.
Kun tämä riisui lasinsa, Julian löysi itsensä tuijottamasta tätä. Kyllä, ilman niitä Tian vastasi hänen laatuvaatimuksiaan-
Älä ajattele sitä!

"Niinpä tiedämmekin." Julian kohotti vasemman kätensä painamaan tiettyä kohtaa käisvarrestaan, jolloin remmi veitsineen irtosi hihan sisällä, päätyen odottavaan kämmeneen. Hän irrotti mekanismin nopeasti, ja laittoi sen taskuunsa. Eihän hänen jokaikistä kortiaan tarvinnut paljastaa?
Pienen veitsen hän ojensi Tianin nähtäväksi. Sen kohtuullisen leveässä terässä ol ikaiverrettuna siisti ympyrä, jonka sisä- ja ulkolaitoja kiersi monimutkaisten riimujen ketjut.
"Täytyyhän sitä olla jonkinnäköinen puolustautumiskeino, jos vaikka joku hyökkää kimppuuni kadulla." Hän hymyili suloisesti, toivoen valeen menevän läpi.

Mutta punatukka oli ilmeisesti aliarvioinut Tian liian pahasti jossain välissä. Hetken ajan hän näytti olevan valmis tappamaan tämän, mutta julma ilme suli turhautuneisuudeksi, ja hän huokaisi syvään, juoksuttaen sormensa hiustensa läpi.
"En, jumalien nimeen. Jotkin asiat vaativat ehdotonta yksityisyyttä, olipa katselijakunta kuollutta tai elossa." Mielessään hän kirosi vuolaasti. Mustatukka tiesi. Hän todellakin tiesi, tai oli arvannut aivan liian hyvin. Samalla hän alkoi miettiä, miten voisi sada tappiostaan mahdollisimman kivuttoman.
"Helpointa on luoda hautausmaan mullasta golem, joka kaivaa ruumiin esille. Sillloin ei tarvitse myöskään huolehtia epäilyttävästä möyritystä nurmikosta, koska sekin palautuu ennalleen golemin asettuessa takaisin." Kuulostaen mahdollisimman kyllästyneeltä Julian nosti kakkulautasen syliinsä, ja nosti pienen palan hedelmäistä herkkua suuhunsa. Hän tarvitsi jotain, jolla ostaa aikaa ajatteluun, ja syöminen kävi siitä aivan hyvin.
"Tuotako vain tahdoit kysyä? Ehdin jo pelätä paljon pahempaa, kun vaikutit olevan niin hellyydenkipeä." Punatukka ei ollut aivan varma letkautuksen järkevyydestä, mutta sanoi sen silti.

Puolet kakkupalasta oli kadonnut, kun hän asetti lautasen takaisin pöydälle, ja siemaisi teetään. Parasta vaikuttaa mahdollisimman rauhalliselta.

Fu kohotti hienoisesti nypittyjä kulmakarvojaan nähdessään toisen koomisen reaktion ja kuullessaan hiljaisen tiuskauksen. Vaikka sanat olikin hiljaa mutistu, hän oli kuullut ne, olihan hän osannut odottaa rikkaan herran sanovan jotain sen kaltaista.
Miehen harmiksi toinen liikahti ja antoi tilaa. Vaikka se oli jälleen jonkinlainen erävoitto hänelle, punapää olisi hänen puolestaan saanut jäädä paikalleen - Fu olisi mieluusti toteuttanut uhkauksensa. Hän ei ollut käynyt aikoihin kenenkään miehen luona, tosin tällä kertaa kyse ei valitettavasti ollut kuhertelusta, Julianhan oli ollut naimisissa ja antoi muutenkin ymmärtää välittävänsä vain naisista vaikka hänen ulkonäkönsä antoikin olettaa muuta.

Fu sipaisi hiuksiaan ja istui keskustelukumppaninsa viereen.
Mies otti käsiinsä kauniin veitsen, jonka Julian oli joutunut lopulta ottamaan ulos piilostaan. Hän pani merkille tuntemattoman ja nerokkaan näköisen viritelmän, jolla esine oli pysynyt hihassa mutta valitettavasti mekanismi katosi yhtä nopeasti punapään taskuun kuin se oli hihasta ilmestynyt.
Kalpea mies ei osannut alkemiaa joten riimut olivat hänelle tuntemattomia. Hän antoi sormiensa juosta riimuilla, kuin niiden koskettaminen olisi saanut hänet muistamaan ne paremmin. Fu harkitsi hetken painavansa mieleen riimut jotta voisi myöhemmin ottaa selvää, mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittivat, mutta luopui ideasta. Vaikka hänen muistinsa olikin hyvä, tämä tehtävä taisi olla sille liikaa.

Fu nojautui lähemmäs Juliania kuunnellessaan tämän sanoja, jättäen itse oman kakkupalansa huomiotta. Hän oli aivan liian kiinnostunut asiasta jaksaakseen keskittyä leivoksen naposteluun.
"Nerokasta", Fu totesi lopulta. Tämä ei tietenkään kertonut hänelle mitään alkemian luonnosta, mutta koska mies oli jo kiristänyt useita muitakin kertomaan hänelle salaisuutensa - vaikkei hän enää muistanut mitä kaikkea oli saanut tietoonsa - hän oli kiinnostunut enemmän Julianin yksilöllisistä tavoista, siitä mitä erikoista hän osasi. "Tietenkin tahtoisin tietää lisää..."
Mies kohotti kätensä silittääkseen Julianin poskea, hyväilläkseen tämän miellyttävän värisiä hiuksiaan.
"...mutta olet oikeassa, olen hellyydenkipeä. En vain uskonut, että leskimies voisi tarjota minulle hellyyttä." Fu nuolaisi huuliaan.

Julian tunsi puhdasta huojennusta, kun huomasi ettei Fu näyttänyt ymmärtävän riimuja. Häviö ei siis ollutkaan niin paha kuin punatukka oli olettanut. Veitsen riimujen yhdostelmät kun olivat hieman epätavallisia, antaen paljon enemmän vaihtoehtoja minkälaisen reaktion sillä voisi saada aikaan kuin normaali peruskehä. Ei tietysti mitään liian monimutkaista tai suurta.

Kaksikosta pidempi tunsi olonsa lievästi vaivautuneeksi kun Fu nojautui lähemmäs. Huomioiduksi tuleminen kaiken sen en-kuule-enkä-välitä-kohtelun jälkeen oli tietysti mukavaa, mutta lähentely sai punapään hermostumaan. Hän ei itsekään tiennyt miksi. Olihan hän flirttaillut ja muutenkin lämmitellyt välejään useiden naisten kanssa, eikä silloin ollut ikinä tuntenut oloaan samalla tavalla ...uhatuksi kuin Fun seurassa. Eihän tämä edes voinut olla sillä tavalla kiinnostunut. Vaikka mustatukka olisikin pitänyt miehistä, tuskin hän olisi kaiken sen sanallisen sodan päälle päättänyt... mitään.
Julian ajautui katsomaan juttelukumppaniaan silmiin. Ne olivat melko viehättävät, se pisamakasvoisen oli pakko myöntää.

Hän ei mahtanut imarellulle hymylleen mitään kuullessaan kehun. Tietysti hän tiesi olevansa loistava kaikessa mitä teki (ja narsistisesti rakastunut itseensä), mutta nautti yhtäkaikki siitä, kun muutkin tajusivat sen. Olipa sitten kyseessä Fun kaltainen rauhanhäiritsijä- Hetkinen. Missä vaiheessa aloin ajatella häntä etunimellä?

Hän laski teekuppinsa jälleen kerran takaisin pöydälle, sillä jos hän kerta oli mennyt henkisesti niin epätasapainoiseksi ettei edes pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan ei ollut mitään takeita siitä, ettei hauras posliiniastia löytäisi itsensä särkyneenä lattialta. Kyllähän hän pystyisi korjaamaan sen, alkemia sattui olemaan hyvin näppärä keksintö siihen hommaan, mutta esineitten rikkominen oli tyylitöntä.

Varotoimenpide oli ollut paikallaan, sillä jos Julian olisi pitänut käsissään jotain samalla kun tunsi Fun käden poskellaan, se olisi päätynyt lattialle. Hetken ajan hän ei pystynyt muuta kuin yrittämään muistaa kuinka hengitetään.
"Ah. Mutta itsehän sanoit, ettei sureva leskimies ole pettävää aviomiestä kummoisempi." Hän tajusi aivan liian myöhään lausahduksen olevan kannustava. Se, että joku oli vain tehnyt mitä lystäsi, ja lupaa kysymättä koskenut häneen oli vetänyt hienostopiireihin tottuneelta herralta maton alta. Truha kai mainita, että Fu oli saanut aikaan samankaltaisen reaktion jo aivan liian monta kertaa.
Jostain kumman syystä hän ei kuitenkaan tönäissyt hiuksiinsa siirtynyttä kättä pois. Myöhemmin hän syyttäisi kokemansa syvää järkytystä, mutta sillä hetkellä... no, se ei tuntunut pahalta.
"Tarkoitin siis, että tietysti oli oikeassa. Olet vihjaillut aivan tarpeeksi kaikkea, ja..." Mielessään Julianilla olisi ollut muutama sähäkkä vastalause, mutta ne vaikuttivat kieltäytyvän tulemasta ulos. Hän itseasiassa punastui kevyesti kalpeamman nuolaistessa huuliaan. Kuumotus poskilla kuitenkin herätti hänet, ja ryhdistäytyi luoden niin torjuvan katseen mustahiuksiseen kuin pystyi.

"Kuka sanoi että olisin tarjoamassa hellyyttä? Hyvä herra, jos olette noin kovassa puutteessa, olen varma että pystyt löytämään jostain itsellesi mieshuoran." Julian lähestulkoon sylkäisi sanat ulos, katsoen toista tuimasti.

Fu laski veitsen syliinsä kasvoillaan välinpitämäön ilme, kuin hän olisi menettänyt mielenkiintonsa ja päättänyt keskittyä johonkin paljon arvokkaampaan ja kiinnostavampaan.

Kalpeampi hymyili kuullessaan miehen sanat. Vaikkei hän uskonutkaan, että Julian oli oikeasti yrittänyt flirttailla hänelle toteamuksellaan, ajatus oli aivan liian herkullinen sivuutettavaksi noin vain. Kaikkien huomaamiensa Julianin eleiden pohjalta - ottaen huomioon kaiken mahdollisen asiaan liittyvän - Fu olisi voinut väittää, ettei hänen kosketuksensa tuntunut pisamakasvoisesta pahalta, enemmänkin päinvastoin.
Miksei leskimies voisi pitää miehistä?
"Niin taisin sanoa", mies totesi vinosti hymyillen. Vaikka sanat saattoivatkin olla harkitsemattomia, hänestä alkoi tuntua, että toinenkin osapuoli alkoi viimeistään nyt lämmetä hänen lähentelyilleen.

Fun kasvoilla oleva hymy leveni entisestään hänen katsellessaan toisen hämmennystä, näki hienoisen punastuksen kohoavan pisamaisille poskille. Valitettavasti viimeistään tuo herätti rikkaan, sai hänet karistamaan vaivautuneisuuden ja olemaan taas oma itsensä - tällä hetkellä tuo oli negatiivinen asia vaikka Fu nauttikin siitä, että miehet osasivat sanoa vastaan.
Kuka olisi halunnut heikon miehen, joka ei osaisi sanoa vastaan? Eihän sellaisen alistamisesta olisi mitään iloa, keskustelukaan tuskin kulkisi small talkia pidemmälle.

Fu vastasi kauniiden silmien katseeseen hymyillen hymyä, josta ei osannut sanoa, oliko se pilkallinen vai pelkästään huvittunut.
"Mieshuoran? Olen nirso, ei minulle kelpaa kuka tahansa", mies totesi hymyillen ja työntyi lähemmäs Juliania, yrittäen tarttua tämän ranteisiin tottuneella liikkeellä. Koska hän oli sotilas, hän uskoi olevansa voimakkaampi kuin punapää - vaikka lyhyempi olikin. "Luuletko, etten saisi muuta miestä, kuin huoran?"
Kalpea mies hymyili sarkastisesti.

Fun itsetyytyväiseltä näyttävä ilme ja vino hymy saivat Julianin tuntemaan, että oli taas hävinnyt jonkin epämääräisen kilpailun heidän välillään. Se kirpaisi, vaikkei punapää sitä näyttänytkään.
"Nirso? Minun pitää varmaan ottaa tuo kohteliaisuutena." Julian totesi hieman pilkallisesti. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia pitää äänensävy sellaisena. "Näköjään olen tarpeeksi laadukas, että voit toteuttaa pervouttasi."

Kun Fu työntyi entistä lähemmäs Julianin peruutusyritys katkesi käsinojaan. Tuntiessaan sormien kietoutuvan ranteittensa ympäri pienimuotoinen paniikki nosti päätään, ja punatukka yritti riuhtaista itsensä irti. Lyhyempi oli kuitenkin häntä vahvempi, ja Julian päätti käyttäytyä kuin Fu ei olisi aivan hänessä kiinni ja neutraloinut melko tehokkaasti mahdollisuudet poistönäisyyn.
"Epätoivoisuudesta päätellen et."
Nokkavuus ei ollut sittenkään pettänyt häntä. Toisaalta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä mustahiuksinen ei suostunut reagoimaan ilkeyksiin kuin normaali ihminen.
"Ja kun ottaa huomioon, kuinka yli-innokas olet, ei ole mikään ihme ettet omista poikaystävää."
Julian yritti hengittää rauhallisesti, vaikka onnistuikin siinä melko huonosti. Tietyllä tasolla Fun osoittama kiihkeys oli mukavaa vaihtelua tyttösiin, joiden seurassa hän oli aikaansa viettänyt. Mutta toisaalta... Pieni ääni hänen aivojensa perukoilla oli käynyt äänekkäämmäksi, käskien häntä hankkiutumaan toisesta eroon ja nopeasti, ennen kuin... mitä? Sitä Julian ei itsekään tiennyt.

Fu hymyili vinosti. Julian tosiaan osasi sanoa vastaan, loukkaus loukkaukselta hän tuntui entistä täydellisemmältä, kauniimmalta, himoittavammalta. Pienen hetken ajan nuo ajatukset pystyi jopa lukemaan hänen kasvoiltaan vaikka Julian luultavasti oli jo selvillä mitä mustatukkaisen päässä liikkui.

Toisen voimanponnistus yllätti Fun, hän ei ollut olettanut punapään pystyvän tällaiseenkaan voiman ponnistukseen, oli tämä kuinka kauhistunut tahansa. Koska mies oli onnistunut ahdistamaan toisen vasten sohvan käsinojaa, Julianilla ei olisi ollut paikkaa, minne yrittää paeta vaikka kalpeat sormet eivät olisi kietoutuneet siroille ranteille.
Fu hymyili jälleen tyytyväisesti, jo ennestään kapeat silmät kaventuneina viiruiksi mielihyvästä.
"Olenko väittänyt, etten seurustelisi?" mies kysyi hymyillen mutta tyytyi kohottamaan olkiaan. "Mutta olet oikeassa, ei ole ihme, etten omista poikaystävää. En halua ketään hidastamaan vauhtiani, rakastinpa häntä tai en. Ja jos hänen tunteensa ovat aitoja, hän kestää sen." Fu hymähti. "Harmi, ettei kukaan ole kestänyt."

Fu kyyristyi lähemmäs avutonta miestä, tarkasteli viehättäviä kasvoja lähietäisyydeltä kasvoillaan harkitseva hymy. Kun hän lopulta päästäisi talonisännästä irti, kalpea tuskin olisi enää toivottu vieras tämän katon alla. Julian pystyisi varmasti heittämään hänet ulos vaikkei ollutkaan fyysisiltä voimiltaan hänen veroisensa.
Mustatukkainen painoi sadistisesti hymyillen huulesa Julianin huulille, olettaen ettei mies voisi mitenkään estää häntä.

//zomg, pehmoautohitti ^^' Sori, en.. jaksanut väsätä sen kanssa *liian tottunut peleihin, jossa saa autohitata lievästi* Nooh, tuskin suutut.\\

Julian huomasi toisen kasvoilla tietyn, huolestuttavalla tavalla ihailevan katseen. Se oli viimeinen varmistus punapään epäilyksille, ja hän kirosi mielessään. Pulassa. Sitä hän oli. Hänen veitsensä oli toisen hallussa, ja tämä varmasti vaientaisi jokaisen huutoyrityksen. Hän tajusi, että Fu oli huolestuttavan vahva. Jos tämä saisi päähänsä käydä väkivaltaiseksi, Julian saisi varmasti ainakin muutaman luunmurtuman.

Hän kuunteli enemmän tai vähemmän mykistyneenä toisen puhetta, huomaten jälleen kerran tyytyväisen ilmeen tämän kasvoilla. Jälleen kerran, Julianin olo oli hyvin ristiriitainen. Fu ei ollut pahannäköinen, ei todellakaan, ja häntä kiinnosti kuinka pitkälle tämä menisi. Ja samaan aikaan hän tahtoi huutaa, saada tämän katoamaan, ettei... ettei jotain tapahtuisi.
"Vauhdikas, tosiaankin." Sähähdys ei ollut yhtä julkea kuin puolhaltia tahtoi sen olevan. Toisen katse... Ehkä hän vain kuvitteli, mutta se oli aivan liian intensiivinen jotta hän voisi tuntea olonsa rauhalliseksi sen alla.

Sitten, hän tunsi Fun huulet omillaan. Julian jähmettyi täysin, räpäyttäen silmiään muutaman kerran. Hän ajatteli Oh. Hän ei ole mikään huono suutelija. mutta sitten...
Turkoosit silmät levisivät kuin kauhusta. Hetken ajan ne näkivät sotkuisen mustan tukan tilalla vaaleat kiharat, kalpean ihon kevyesti ruskettuneena ja silmät lämpimän ruskeina. Pieni ääni, jota ei voinut kuvailla muuna kuin inahduksena karkasi raottuneiden huulien välistä, ja Julian repäisi päänsä sivulle äkillisellä liikkeellä. Se painui alas, ja punaiset hiukset peittivät kasvot toisen katseelta.
Älä. Älä ajattele sitä. Olet unohtanut sen, olet unohtanut sen, unohtanut unohtanut unohtanut!

"Älä..." Ääni tärisi yhtä pahasti kuin sulavalinjainen ruumiskin. Vanha, unohdetuksi luultu muisto yritti puskea tietään hänen mieleensä, mutta punapää piti sen vaivoin poissa.
Ei nyt. Ei hänen edessään.
Mutta ajatukset eivät pystyneet pitämään kivuntunnetta poissa.
Ei sillä, että Fu olisi oikeasti muistuttanut Damienia niin paljon.

//Jep, Julian on ihan traumatisoitunut~ Turha huomautus, mutta silti *virn*//

Fu naurahti ivallisesti kuullessaan inahduksen karkaavan toisen huulilta, nähdessään tämän järkytyksen. Turkoosien silmien laajetessa kauhusta mies ei voinut hillitä itseään vaan hymyili julmasti, hänen harkitsematon tekonsa oli saanut paljon enemmän vahinkoa aikaan kuin hän oli osannut odottakaan. Julianin kasvojen peittäminen sai miehen tuntemaan voittaneensa jälleen kerran.
Kauhu ei kuitenkaan ollut se tunne, mitä Fu oli olettanut suudelmasta seuraavan, hän oli odottanut ennemmin vihaa ja huutoa, ei värisevällä äänellä kuiskattuja sanoa ja tärisevää kehoa.

"Älä mitä?" mustahiuksinen kysyi lempeällä äänellä ja irroitti kätensä punapään ranteista, tavoitellen kalpeilla sormillaan tuon hiuksia, rauhoittaakseen tärisevää kehoa vaikka samalla mies oli tyytyväinen - ei, ylpeä - siitä mitä oli onnistunut vahingossa saamaan aikaan. "En aio raiskata sinua, vaikken usko, että tarkoitit sitä."
Mies hymyili vinosti. Vaikka hän tosiaan oli voimakas, väkisin ottaminen ei tuottanut hänelle sadistista mielihyvää, hän piti enemmän viettelevistä leikeistä.

Fu vetäytyi kauemmas toisesta, hymyillen edelleen sadistista hymyään ja kaatoi itselleen teetä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei vaivautunut kyselemään, Julian ei kertoisi yksityisasioitaan hänelle. Hän oli nähnyt tuon eleen ennenkin, mistään noin yksityisestä punapää ei suostuisi puhumaan hänelle.
"Takerrut liikaa menneeseen, katsoisit ennemmin eteenpäin", Fu totesi kuin olisi puhunut säästä, maistaen Julianin puoliksi syötyä leivosta.

Kuullessaan ylättäen lempeäksi muuttuneen äänen Julian hilautui hitaasti takaisin nykyhetkeen. Flashback, tai miksi sitä nyt tahtoikaan kutsua, hellitti otteensa. Silti punapää tunsi olonsa heivöröisemmäksi kuin olisi pitänyt.
Hän kuitenkin rauhottui tuntiessaan toisen sormet hiuksissaan. Samalla hän myös tajusi, mitä oli tapahtunut.
"No tuohan on rauhoittavaa kuultavaa. Se taisi kuitenkin käydä mielessäsi?" Hän suki hiuksensa takaisin järjestykseen, laskeutumaan pehmeästi hartioille ja selkään. Hän tuhahti hieman halveksuvasti.
"Tyypillistä."

Pisamakasvoinen katsoi Fua kasvoihin varovaisesti. Kyllä, tämä virnisteli hänelle jälleen. Se oli häiritsevää, mutta ei sillä tavalla että hän olisi romahtamassa uudestaan.
No, hän lopetti... Ehkäpä Fu ei ole aivan läpimätä.
Hän hymyili toispuoleisesti ajatukselleen.
"No mutta, näköjään osaat sittenkin käyttäytyä kuten kaltaisteni neitien kanssa kuuluukin."
Fun vetäytyessä Julian asettatui istumaan paremmin, muttei voinut pienelle pettymykselle mitään. No, hänen syytänsähän se oli, mutta kuitenkin.

"Takerrun ja takerrun. Joitain asioita on vain vaikea työntää mielestään." Lausahdus oli harvinaisen neutraali, mutta yhtäkkiä punapään ilme muuttui hyvin närkästyneeksi.
"Anteeksi vain, mutta sinulla on oma kakkupalasi."
Julian nappasi lautasensa syliinsä turvaan, ja mulkaisi Futa.
"Vai etkö voi olla hyökkäämättä ihan kaiken näkemäsi kimppuun?"
Vaikka letkautus koski sillä hetkellä enemmän kakkua, siihen kätkeytyi Julianin mieltä vaivaava pikkuseikka: miksi ihmeessä Fu oli alun perinkään lähtenyt seuraamaan häntä?