Päivänpaistetta (Mira)

Julian naurahti kirkkaasti, viskaten samalla ruuan mukana tulleen paperin ohimennen roskikseen.
”Voi ei. Kaiken sen työn ja vaivan jälkeen joudun kuulemaan olevani läpinäkyvä”, hän puhui kuin murheen murtamalla äänellä, mutta kasvoilla leikkivä pienoinen hymy kertoi jotain muuta.
Hän kuivasi pari olematonta kyyneltä silmänurkistaan ja hymyili lähestulkoon herttaisesti Fulle. Esiintymisen makuun päästyään herra leikki sitten sydämensä kyllyydestä.
”No, ainakin pystyin säilyttämään valloittavuuteni.”

Punatukka nauroi uudestaan Fun enemmän tai vähemmän ivalliselle jatkolle. Kättään heilauttaen, kuin ilmaistakseen liikkeellä sanat ”pois se minusta”, hän hymyili leveästi kalpealle.
”En minä nyt aivan niin nainen ole – rakkaus ensisilmäyksellä on vain romanttinen vale.” Totta puhuen Julian ei ollut varma, uskoiko koko rakkauden käsitteeseenkään. Kuinka joku voisi asettaa toisen itseään ylemmäksi? Kaikki ovat loppujen lopulta itsekkäitä – ainakin hänen maailmankatsomuksensa mukaan.
”Toisaalta, sellaiset valeet ovat melko suloisia.”

Fu hymähti kuunnellessaan Juliania, toisella oli näytteleminen ja dramatisointi veressä, eikä tämä pystynyt ilmeisesti jättämään sitä koskaan pois. Tosin, koska se kerran oli osa Juliania, toinen oli valmiina sietämään sitä ainakin sen aikaa kuin asuisi punatukkaisen luona.
"Kai huomioit, että juuri noin joku kyyninen nainen voisi sanoa? Tietävänsä, että rakkautta ensisilmäyksellä ei ole olemassa, mutta ei voi vastustaa ajatusta siitä, että sellaista tosiaan sattuisi omalle kohdalle", kalpea totesi, nuollen sormistaan letun viimeisiä rasvoja. Hän pudotti paperin roskikseen ja kääntyi katsomaan Julianiin. "Mutta sinä olet muutenkin niin nainen ailahtelevine tunteinesi että annan sen anteeksi."

Mustatukkainen ei voinut väittää, että olisi uskonut itsekään moiseen käsitteeseen, rakkauteen ensi silmäyksellä - sehän olisi tarkoittanut sitä, että olisi rakastunut toiseen vain tämän ulkoisten piirteiden perusteella.
"Eletään siis siinä uskossa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä eikä pahantahtoista uteliaisuutta."

Julian mutristi huuliaan, vähän pettyneenä. Hän ei ollut tajunnut tuota ihastuttavaa vikakohtaa puheissaan. Fu huomasi ne aivan liian helposti – tai sitten hän oli ruostunut, totuttuaan puhumaan mitä tahansa uskoville korville useamman vuoden ajan.
”Mutta sehän nyt on suloinen, mielenkiintoinenkin ajatus. Ja kaikki mitä usko rakkauteen ensisilmäyksellä vaatii, on suunnatonta turhamaisuutta ja pinnallisuutta – jotka ovat ymmärtääkseni kaksi suurinta hyvettäni.”
Itseen kohdistuva leikkimielinen pilkka ei ollut vierasta punatukallekaan. Ainoa vain että hänen sädehtivä hymynsä ja itserakas äänensävynsä saivat herran kuulostavan olevan turhan tosissaan omista sanoistaan.

Hän laski toisen kätensä sydämensä päälle, katsoen kalpeaa lievästi pöyristyneenä.
”Nainen?” pisamainen henkäisi, pudistaen päätään yhä saparoilla olevat hiukset heilahdellen, ”Ei, se olisi liian julmaa hameväestöä kohtaan. Lisäksi olisi aivan kamalaa olla kaikenmaailman ’herrasmiesten’ piiritettävänä. Suosin hienostuneempaa, kaunista ulkomuotoa milloin tahansa komeuden yli – ja olen kyllä huomannut miten minun lisäkseni sellaisia ei juuri näy sen illan häikäisevimmän daamin ympärillä.”
Julian huomasi olevansa jotenkin puheliaalla päällä. Ehkä se johtui hyvästä tuulesta yhden kokkauskerran skippaamisen johdosta, tai sitten hän yritti alitajuisesti paikkailla aamun fiaskoa mukavalla käytöksellä. Itse hän epäili ensimmäistä vaihtoehtoa.

Herra naurahti kovaan ääneen, mutta sillä kujanpätkällä jota pitkin he kulkivat ei ollut ketään sitä kuulemassa.
”Voi, minulle kelpaa se uteliaisuus vallan mainiosti. Paljon jännittävämpää sillä tavalla – etkä uskokaan kuinka tylsää joskus osaa olla kun elää kuin minä.”
Punatukka hymyili salaperäisesti, ja silitti kalpeaa poskea toisella kädellään. Se ei ollut yhtä nopea kosketus kuin suurin osa aikaisemmista, pikaisista kokeiluista joiden aikaansaamasta reaktiosta ei ollut ihan varma. Vieläkään turkoosisilmä ei osannut sanoa, josko Fu ärsyyntyisi siitä, mutta antoi sormiensa viipyä tämän iholla hetkisen ajan. Tuon leukalinja ja poski olivat oikeastaan ihastuttavan sulavapiirteisiä. Pienen hellyydenosoituksentapaisen arvoisia.

Fu naurahti. Julian osasi tosiaa pilkata itseään - siksi Fu tämän seurassa viihtyikin, Julian oli aivan omanlaisensa ja sellaisena ihastuttava . Täydellinen. Sitä hän ei tietenkään toiselle sanoisi, ties mitä tämä alkaisi ajattelemaan pienessä ja sievässä, fiksussa päässään.
"Hyvä, että tiedostat sen itsekin", mies totesi vinosti hymyillen. "Olet epäilyttävän hyvällä tuulella." Hän ei kuitenkaan huomauttanut asiasta sen enempää. Julian oli saattanut keksiä jotain pirullist hänen varalleen, jos hän epäonnistuisi kokeessaan mutta olisiko sellainen saanut miehen noin hyvälle tuulelle?
Tuskin.

Kalpea kohotti kulmaansa toisen silittäessä hänen poskeaan. Hän olisi voinut nostaa metelin siitä, ettei Julian kohdellut häntä näin hyvin kun muita oli paikalla, muttei jaksanut vaivaantua. Mitä sitten, jos punatukkainen oli järkevä ja ajatteli asemaansa?
"Miten tuo pitäisi tulkita? Se kuulostaa miltein siltä, kuin olisit kyllästynyt elämään", mies totesi, hymyillen vinosti ja tarttui Julianin ranteeseen. Hän keskittyi hetken ajan toisen sirojen sormien suuteluun, oli Juliankin pienen hellyydenosoituksen arvoinen.

”Epäilyttävän hyvällä?” Julian hymähti itsekseen, huomaten että Fukin oli ilmeisesti hyvällä tuulella, ainakin äänensävystä päätellen. No vähemmästäkin, hän oli ostanut kaikkea kummaa kalpean pyynnöstä. Paperikassi rapisi heiluessaan askelten tahtiin, ja punatukka heilutti sormeaan leikillään kuin moittien.
”Minä olen yleensä ottaen erittäin hyvällä tuulella, jostain kumman syystä olet nähnyt vain huonompia mielialojani.”

Mutta Fun tarttuessa hänen ranteestaan kiinni, onneksi voidakseen painaa huulensa toisen sormia vasten pisamakasvo vakavoitui hieman. Kyllästynyt elämään? Tuota hän ei ollut ajatellutkaan, ja nyt mustatukka heitti kysymyksen ilmaan, huolettomasti. Joskus Julian oikeasti mietti, oliko kalpean väitös omasta yksinkertaisuudesta räikeä vale – mikä ei sinänsä olisi suuri ihme, kun otti huomioon toisen puhetavan.
”En siinä merkityksessä että haluaisin kuolla. Useimmiten nautin elämästä – kakkua ja kaunista silmänruokaa, mikäs olisi sen parempaa.” Mies naurahti hiljaa, vaivautumatta ottamaan itse kättään takaisin Fun käsittelystä. Häntä huoletti hieman se, jos joku tärkeä sattuisi kulkemaan ohi, mutta toisaalta se oli niin epätodennäköistä, että herra päätti vain nauttia. Pitäisi yrittää kohdella Fua kuin he olisivat kaksi kunnollista rakastavaista, ainakin jos se saisi näin positiivisen vastaanoton. Eihän se häntä haitannutkaan, ja niin voisi olla paljon mukavampi, ottaen huomioon että he kuitenkin eläisivät saman katon alla vielä jonkin aikaa.
”Mutta joskus sitä ei jaksaisi sitten millään. Kuten silloin kun on yksin muistojen kanssa, jotka haluaisi unohtaa…”

Punatukka ajelehti taas hieman etäämmäs todellisuudesta – paha tapa mutta minkäs sille mahtoi. Hän kuitenkin säpsähti pian takaisin hereille, ja kosketti hiuksiaan aavistuksen hämillään siitä mitä oli mennyt sanomaan. Olihan hän sopinut itsensä kanssa lopettavansa moisten ajattelun, ja päättänyt aikoja sitten ettei levittelisi aiheesta kenellekään.
Korjaten haikeahkon ilmeensä sädehtiväksi hymyksi Julian naurahti, vilkaisten nopeasti ympärilleen.
”Oh, olemmekin kohta perillä. Harmi sinänsä, mukava kävellä muutaman päivän sisällä nyhjäämisen jälkeen.”

Fu kohotti toista kulmakarvaansa hymyillen huvittuneesti.
"Mitä? Väitätkö että olet minun takiani niin huonolla tuulella? Luulin että rakastit minua", mies totesi sarkastisesti. Hän ei jaksanut huomauttaa siitä, ettei Julian itse käyttäytynyt aina kovinkaan kypsästi ja ei olisi ollut mikään ihme, jos kalpea olisi ollut useammin huonolla tuulella.

Fu pääsi Julianin tanteesta irti ja loi tummien silmiensä katseen Julianiin, mietteliäänä. Totta, Julian tuskin tappaisi itseään tai heittäytyisi vaaraan vain jotta joku toinen tappaisi tämän. Silti miehessä oli oma melankolinen puolensa, jollainen pyrki aina välillä pintaan.
"Et olisi yksin muistojesi kanssa, jos jakaisit ne jonkun kanssa", kalpea totesi, olkiaan kohauttaen. "Varmasti löydät jonkun siihen sopivan." Hän ei vihjannut suoranaisesti, että hän olisi ollut valmis kuuntelemaan, Julian varmasti tajuaisi sen itsekin, olihan Fu ollut aikaisemminkin hyvin kiinnostunut punatukkaisen menneisyydestä.

Fu venytteli. Hän ei ollut innoissaan menemään takaisin opiskelemään - tosin nythän ei ollut vuorossa pänttäämistä vaan Julianin koe ja sitä seuraava palkinto - Fu oli edelleen varma siitä, ettei tulisi epäonnistumaan.
"Niin. Olisit tosin voinut käydä kävelyllä ja jättää minut sisälle opiskelemaan."

”Niin, mutta sitten olisit kuitenkin hajottanut puolet sisustuksesta.”
Julian vastasi melko lyhyesti, huomaten ettei ollut niin helppoa kääntää keskustelun suuntaa. Ei ainakaan nyt, kun Fun epäsuora kehotus kertoa muistoista jäi häiritsemään hänen mieltään. Suurin osa hänen järjettömästä käytöksestäänhän selittyi peitellyllä myrskyllä, jota hän ei ollut oikein ikinä pystynyt käsittelemään.

Kalpea tiesi kuitenkin jo harvinaisen paljon hänestä, ja oli halukas kuulemaan lisää. Tilittämään pisamakasvoinen ei ryhtyisi, siitä saattaisi seurata jotain niin järkyttävää kuin itkuun pillahtaminen – ja hän ei näyttänyt yhtään sievältä itkiessään, sekä ties miten toinen siitäkin innostuisi.
”Se on oikeastaan surkuhupaisa, opettavainen tarina.”
Julian hymähti pikaisesti sanojensa perään, katkaisten katseen heidän kahden silmien välillä. Mutta vain hetkeksi, hän ei halunnut rinnastaa Fun silmiä enää kertaakaan niihin toisiin. Tuo oli aivan erilainen persoona, raivostuttava mutta paljon, paljon turvallisempi – tavalla jota hän ei osannut selittää.
”Se kertoo turhamaisesta ja liian uteliaasta nuorukaisesta, joka menee ja törmää hurmaavaan mielipuoleen.. Tapahtuu erehdys nimeltä rakkaus, ja lopulta tarinamme sankari huomaa kaikkien läheistensä…” Punatukka ei mahtanut sille mitään, mutta nielaisi seuraavan sanan. Halu peittää kasvot käsillä oli sietämätön, samoin kuin tyynen ilmeen pitäminen suorastaan kuristi.
”… hänen typeryytensä takia.”

Tätä Fu oli odottanut, että Julian suostuisi kertomaan menneisyydestä ja siitä ihmisestä, jona hän oli Futa pienen, ohimenevän hetken pitänyt. Punatukkainen oli yllättävän rauhallinen, koska tarina kosketti tätä niin syvältä, kalpea olisi olettanut että tämän äänestä olisi pystynyt aistimaan pientä tärinää tai epävarmuutta, mutta hän ei ainakaan huomannut mitään sellaista.
"Ja nyt tämä nuorukainen tuhlaa aikaansa miettimällä sitä, mitä on tehnyt väärin.." kalpea totesi, kulmiaan kohottaen. Hänellä ei ollut tapana rypeä itsesäälissä, vaikka menneisyys olikin suuri osa ihmistä eikä hän voinut väittää, että sitä olisi voinut noin vain unohtaa. "Vaikka hänen kannattaisi mieluummin muistella menettämiään läheisiään lämmöllä ja antaa itselleen anteeksi."
Mies sipaisi hiuksiaan.
"Vaikka hän olikin vain typerä, narsistinen nuorukainen, olen kiinnostunut kuulemaan hänestä lisää. Toivottavasti jaksaisit joskus kertoa minulle enemmänkin hänestä." Fu ei uskonut, että Julian olisi valmis kertomaan hänelle kaikkea, ei vielä, äskeinen tunnustus oli luultavasti vienyt kaikki punatukkaisen halut puhua asiasta ainakin joksikin aikaa.

Julian ihmetteli itsekin omaa tyyneyttään – ehkä se johtui siitä tavasta, jolla hän tunnustuksessaan etäännytti itsensä elämäntarinastaan. Huomautus ajan tuhlaamisesta sai jopa huvittuneen hymähdyksen, vaikkei punatukka ollut kovin vitsailevassa mielentilassa. Vähemmästäkin meni mieli melankolisemmaksi.
”Ehkäpä niin olisi parempi…” hän vain lausahti hiljaa, astellen melko hiljaisena eteenpäin, katse vähän väliä Fun kasvoissa hypellen. Hymyksi peitetty irve käväisi kasvoilla, kun tuo neuvoi muistelemaan kuolleita lämmöllä. Kyllähän hän vanhempiaan muisteli niin, ehkä vielä anteeksipyynnön kaiku huulillaan, mutta Damien… Siihen tarvittiin paljon enemmän anteeksiantoa kuin mitä pohjimmiltaan rajalliselta punatukalta löytyi.
”Anteeksi antaminen on… yllättävän vaikeaa.”

Rikkaamman talo häämötti jo edessä, kun tuo katsahti kalpeaan, tällä kertaa ihmettelevä ilme kasvoillaan. Mustatukka oli yllättävän utelias – eikä edes pahalla tavalla, kuin etsien jotain millä piikitellä, vaan tahdikas pyyntö kertoa joskus lisää sai pisamakasvoisen naurahtamaan.
”Ehkäpä. Katsotaan jos saat minut vielä joskus tarpeeksi puheliaalle päälle.”

Pian he olivat takaisin kartanomaisella talolla, ja Julian päästi Sybilin sisälle puutarhasta peuhaamasta samalla kun he menivät sisälle. Virnistäen pidempi pörrötti toisen mustaa hiuspehkoa, ja katsoi huomattavasti pirteämpi ilme kasvoillaan kuin äsken tätä silmiin.
”Nyt sitten on koitoksen vuoro. Vielä viimeinen mahdollisuus vaikuttaa yllätyspalkintoosi sen lisäksi, ettei se tule olemaan mitään imelää.”

Fu hymähti. Julian oli tavallista hiljaisempi, johtuen kai hyvin henkilökohtaisesta puheenaiheesta. Hän olisi halunnut lohduttaa toista - oli kamalaa nähdä yleensä niin itsekeskeinen ja ylpeä Julian tuollaisena - mutta mustatukkainen ei keksinyt mitään tapaa saada toinen paremmalle tuulelle.
"Tietenkin se on vaikeaa. Paljon vaikeampaa, kuin anteeksi pyytämien", kalpea totesi ja kohotti hienoisesti kulmiaan. Hän itse ei nähnyt sitä niin vaikeana, mutta hänelle tuskin oltiin koskaan tehty sellaista, mitä Julian oli nuorempana joutunut kokemaan. Fu oli aina ollut se, joka joutui anelemaan anteeksiantoa, ei se joka joutuisi antamaan anteeksi.

"Ehkä saankin", Fu kohautti olkiaan. "Ehkä koetan juottaa sinut humalaan saadakseni sinusta ulos haluamani tiedot." Mies hymyili vinosti. Eihän hän oikeasti saisi juotettua Juliania humalaan, ei ainakaan niin ettei alkemisti olisi jossain vaiheessa tajunnut mitä hän yritti ja päätynyt sitten itse juomaan itsensä humalaan.

"Etkö olekaan vielä päättänyt sitä?" kalpea kysyi, selvästi yllättyneenä. "Oletpa sinä ollut hidas. Ei sen tarvitse olla mitään kamalan erikoista, voisit ehkä käyttää tänäisiä ostoksiasi - ei tiskihanskoja vaan jotain muuta - hyväksesi." Hän sipaisi pörrötettyjä hiuksiaan hymähdellen itsekseen. Hän keksi muutamankin miellyttävän palkinnon mitä Julian voisi tarjota hänelle, mutta jätti ne omaksi tiedokseen. Olihan hän jo antanut punatukkaiselle vihjeen.

Julian otti kasvoilleen taas sen leikillisen pöyristyneen ilmeensä, ja tuijotti Fua hetkisen epäilevänoloisesti. Hän oli jo paremmalla tuulella, kalpean vitsailu kieltämättä piristi.
”Oh, en enää ikinä jätä lasiani vartioimatta.”

Mies tuhahti hieman, osittain koska tunsi olonsa aavistuksen nolostuneeksi, kuullessaan Fun vastauksen kysymykseensä.
”Vain muutamat pikkuyksityiskohdat ovat auki”, hän puolusteli saadessaan osakseen huvittunutta hymähtelyä. Punatukka pystyi arvaamaan, missä kalpean ajatukset liikkuivat, muttei lähtenyt ivaamaan tuota siitä – olihan mahdollisuus olla väärässä suuri.

Herra lähti johdattamaan mustatukkaa kirjastoonsa – koska hän oli jättänyt tekemänsä koepaperin sinne, ja hän uskoi, ettei tuo ollut säätänyt luntteja ainakaan sinne. Tumman pöydän päälle ristiverinen lasketti sievällä liikkeellä paperin, jolla oli taulukko riimujen merkityksistä, lausumisesta ja merkeistä – jokaisessa rivissä kaksi kohtaa tyhjänä. Ja koska pisamakasvoinen ei ollut erityisen mukavalla päällä sitä tehdessään, puolessa välissä paperia oli yksi riimu, jota hän ei ollut antanut Fulle opiskeltavaksi. Sitä hän oli käyttänyt siirtäessään huonekalut oikealle paikalleen.
”Viisitoista minuuttia, sitten otan tuon takaisin.”

Fu seurasi toista kirjastoon - täältähän se kaikki oli alkanut ja Julian oli varma, ettei kalpea ollut voinut kätkeä luntteja tänne, tosin eihän toinen ollut vaivaantunut sellaisia tekemäänkään. Miten hän muka pääsisi eteenpäin, jos läpäisisi kokeen vain lunttien avulla?
Se olisi ollut epätoivoista palkinnon kalastelua.

Fu vilkaisi koetta nopeasti alas istuttuaan ja näki huojennuksekseen tuttuja riimuja. Jos koko koe olisi yhtä helppo kuin muutama ensimmäinen kohta, se olisi jo hieman liiankin helppo. Luultavasti täällä kuitenkin oli kätkettynä jonkinlainen ansa, joten pitäisi silti tehdä koe mahdollisimman huolellisesti.

"Pitääkö minun osata vastata kaikkiin kohtiin täydellisesti?" mies kysyi päästyään kokeessa hieman pitemmälle, hyydyttyään tuntemattoman riiimun kohdalle - tätä ei ollut ollut ollenkaan siinä alueessa, minkä Julian olisi antanut. Se herätti vain etäisen muistikuvan, joten luultavasti alkemisti oli vain käyttänyt sitä joskus kalpean ollessa paikalla. Kuinka hyvänä toinen piti hänen muistiaan?
Tietenkin he saattaisi muistua, jos Fu miettisi sitä hieman kauemmin. Pitäisi vin tehdä kaikki muu ensin ja palata vasta sitten tähän.

Julian istahti mukavasti vastapäätä Fua, nojaten leukaansa käsiinsä ja katsellen mustatukan aherrusta. Hän joutui ponnistelemaan pitääkseen ilmeensä tämän vastausvauhtia katsellessa neutraalina. Ja hän ei huomannut mitään suuria virheitä, mitä nyt pieniä hieman haparoivia viivojen osuuksia, tai joitain pikkuriikkisiä mittasuhdeheittoja – muttei mitään sellaista, mikä olisi vaikuttanut piirretyn käyttöön.
Rehellisesti sanottuna punatukka oli vaikuttunut ja vähän kateellinen. Olihan hänkin oppinut huomattavan nopeasti muistamaan riimuja, mutta piirtäminen… Miehen käsiala kertoi kaiken, hän ei ollut luotu piirtelemään mitään.

”Mitäs luulet?”
Julian hymyili raivostuttavan rakastettavasti, ja nyökkäsi päällään kehottaen kalpeaa vain jatkamaan kokeen tekemistä. Tuntematon riimu oli siellä ihan vain kiusallaan, hän harkitsi anteeksi antamista jos Fu jättäisi sen kohdan tyhjäksi. Jos toinen saisi sen täytettyä edes etäisesti oikein, hän järkyttyisi siitä kuinka hyvämuistinen tämä oli. Oikeastaan hän oli jo nyt hieman järkyttynyt, ja huomasi pikkuhiljaa alkavansa tuntea tiettyä… kiinnostusta mustatukkaa kohtaan. Hän arvosti älyä, ja sitä löytyi tuosta ”yksinkertaisesta sotilaasta” – voisi olla hauskaa seurata, kuinka hyväksi Fu voisi kehittyä.

Fu huokaisi. Julian ei suostunut kertomaan hänelle, kuinka hyvin hänen täytyisi osata nämä - tuo yksi kohta häiritsi häntä, mutta kalpea tyytyi vain vastaamaan Julianin rakastettavaan hymyyn virneellä.
"Luuletko, että pystyisin ennakoimaan, mitä sinun päässäsi liikkuu?" mies totesi ja käänsi jälleen katseensa paperiin. Hänen olisi tosiaan tehtävä ensin kaikki muu ja sitten palattava tähän tuntemattomaan merkkiin. Harmikseen hän ei pystynyt etenemään niin nopeasti kuin olisi toivonut, kalpea ei uskaltanut yrittää kirjoittaa riimuja yhtä pikaisesti kuin kirjoitti muut vastaukset - hänen kätensä olisi luultavasti pyyhkinyt osan vastauksesta pois. Olisi ehkä pitänyt vaihtaa oikealle kädelle.

Kalpea päätyi tuijottamaan jälleen viimeistä, vielä tyhjänä olevaa kohtaa mietteliäästi. Hänellä olisi vielä viitisen minuuttia aikaa miettiä sitä, vaikka se tuntuikin liian vähältä ajalta näin mahdottomaan tehtävään.
Fu ummisti silmänsä, jo tieto siitä, että Julian katseli häntä ja luultavasti hykerteli huvittuneena huomatessaan, että viimeinen riimu tuotti kalpealle vaikeuksia, joten mies päätti ainakin olla katsomatta toista. Ehkä se helpottaisi hieman muistamista.

Lopulta Fu vastasi kohtaan, selvästi epävarmana. Hän muisti nyt tilanteen, missä hän oli tämän riimun nähnyt.

Kello tikitti eteenpäin, ja Julianilla oli erittäin hauskaa katsellessa Fun henkistä kiemurtelua tuntemattoman riimun edessä. Häntä myös huoletti hieman, sillä jos toinen muistaisikin sen, hän ei voisi mitenkään kieltää tältä palkintoa. Mustatukka oli tehnyt niin täydellistä jälkeä kuin pystyisi olettamaan, hieman paremminkin.

Siksi pisamaisien kasvojen ilme oli jotain iloisesti yllättyneen ja pettyneen väliltä, kun mustatukka raapusti viimeiseenkin tyhjään kohtaan vastaukset, juuri ja juuri aikarajan sisällä. Antamatta tälle enää aikaa tarkastella hän nappasi paperin itselleen, ja nojautui taaksepäin tuolissaan, tarkastellen sitä kriittisesti. Turkoosit silmät hyppivät riviltä toiselle – ylösalaisin ei kuitenkaan nähnyt niin hyvin virheitä – ja mies tuhahti hiljaa, kääntäen koepaperin ympäri.
”O chwith. C-h-w-i-t-h. Se tarkoittaa kumoamista, ei palauttamista. Ja tuo keskipalkin sisällä oleva kuvio on peilikuva itsestään”, hän ilmoitti hieman moittivalla äänellä, ja laski paperin pöydälle Fun eteen.
”Muut… ovat oikein. Voisin nipottaa tuosta mutkasta –”, hän osoitti erästä riimua, jonka suoraksi tarkoitetussa viivassa oli pieni notkahdus, ”- mutta se taitaa johtua pöydän pinnasta. Arvaatko mitä se tarkoittaa?”
Pieni hymy hiipi sekaverisen huulille, ja hän hymähti hiljaa.
”Saat sen palkinnon. Ja koska se on yllätys, en kerro milloin.”

Fu ei ehtinyt lukea vastauksiaan uudelleen - ei tarkistaa mitään tai edes katsella viimeistä vastaustaan ja harkita oliko se oikein. Kynän noustua paperista Julian nappasi sen itselleen miltein liian kärkkäästi ja näytti etsivän paperista virheitä. Aivan kuin mies ei olisi vielä keksinyt palkintoaan - mutta olisihan sellaisen voinut olettaa onnistuvan Julianilta helposti, tämän lukuiset rakastajattaret olivat varmasti saaneet useampaan otteeseen yllättää miehen iloisesti.

Tummat silmät tarkastelivat Juliania hieman huvittuneena.
"Et voi olettaa, että osaan täydellisesti mitään, mitä et ole opettanut minulle", mies totesi vinosti hymyillen. Hän ei jaksanut olla asiasta vihainen, etenkään kun oli saanut kokeensa kunnialla läpi ja tulisi saamaan palkintonsa - joskus. Eihän se tietenkään olisi ollut yllätys jos Fu olisi osannut odottaa sitä.
Mies nousi seisomaan ja käveli toisen vierelle. Hän sipaisi Julianin hiuksia - ne tuntuivat pehmeiltä Fun omiin, karheisiin hiuksiin verrattuna - ja tarkasteli toisen kasvoja, kuin miettien minkälaisen miehen luokse hän oli muuttanut asumaan, selvästi tyytyväisenä siihen valintaansa.
"Toivottavasti sinulla on yllätys valmiina - vaikka olisikin yllättävää, jos sitä ei koskaan tulisi", kalpea totesi kuulostaen edelleen hieman huvittuneelta. Läpi mennyt koe oli saanut hänet tavallista paremmalle tuulelle.

”Mitä, enkö saa kertoa sinulle virheistäsi? Eikö se olekin opettajan tehtävä?”, Julian kysyi leikkisän loukkaantuneella sävyllä. Hän käyttäytyi taas vaihteeksi typerästi. Omasta mielestään ainakin. Olikohan hän edes käyttäytynyt muulla tavalla sen jälkeen kun oli törmännyt Fuhun?
… siitähän on vasta kolme päivää.
Tuntui kuin hän olisi ollut menettämässä hermojaan kalpeaan mieheen huomattavasti pidemmän aikaa.

Kosketus hiuksissa sai turkoosin katseen kohoamaan ylöspäin. Ei mustatukka ollut kovin usein koskettanut häntä muuten vain, joten ehkä läpipääsystä johtuvan hyvän tuulen takia tullut pieni, kevyt sipaisu sai yhtä kevyen hymyn karehtimaan punatukan huulilla.
”Mutta tietysti. Älä kyseenalaista minua liikaa, tai saatan muuttaa suunnitelmani ihan kiusallaan ja tarjoilla sitä kakkua”, hän vastasi itsevarmasti, hymähtäen muistaessaan aiemman keskustelun.

Fu ei huomannut, että Julian olisi käyttäytynyt tavallista typerämmin, mutta toisen mahdollinen typeryys luultavasti johtuikin kalpeasta, joten hänen ei kuulunutkaan huomata sitä.
"Kertoa virheistä, ei valittaa hieman vinoista viivoista", mies totesi hymyillen. "Et vain löytänyt mitään, minkä takia voisit evätä palkintoni minulta." Hän tiesi sen olevan totta, Julian oli vaikuttavan pihiltä palkintonsa kanssa - mikä sai Fun vain uteliaammaksi ja uteliaammaksi.

Fu käveli ovelle ja kääntyi katsomaan Juliania. Tämä näytti aina hyvältä, joten kalpea ei voinut olla hetken tarkastelematta toista katseellaan.
"Pitäisi opetella syömään kakkua", mies totesi hienoisesti hymyillen, kuin olisi miettinyt asiaa pitkäänkin. "Jos aion jäädä tänne pitemmäksi aikaa, haluaisin edes joskus syödä seurassasi." Tietenkään vika ei ollut siinä, etteikö Fu olisi suorastaan pystynyt syömään kakkua - olihan hän syönyt täällä jo leivoksiakin - mutta sellaiset sokerimäärät useamman kerran viikossa syötynä etoivat häntä.
"Vaihtaisimmeko paikkaa?"

Julian huokaisi hieman ärtyneen kuuloisesti, pudistaen päätään kevyesti. Hän oli ollut tavallaan hämmentyneen ilahtunut Fun kehityksestä, siitä miten mustatukan oppimisvauhti melkein voitti hänen omansa – ja nyt tuo paljasti unohtaneensa jotakin.
”Enkö ole sanonut jo erittäin selvästi, että vinot viivat ovat paha juttu? Jos tuo viiva olisi ollut vielä vähän vinompi, riimu ei tarkoittaisi enää ollenkaan samaa asiaa”, hän pääsi loistamaan luennoivan äänensävynsä kanssa, hermostuen siihen itsekin. Mutta ei sillä niin väliä ollut, kyllä toinen aikanaan oppisi, ja turkoosien silmien katse ei ollut kovin moittiva.
”Ehkä päästän sinut helpolla, kun olet niin suloinen oppilas”, hän ihmetteli pienesti hymyillen, ja tukahduttaen hiljaisen hykerryksen vaivoin.

Kun kalpea käveli ovelle, hän itsekin nousi pyyhkäisten olemattomia ryppyjä paidastaan. Itserakas mies todellakin huomasi että häntä katseltiin, ja huomasi kohta lähestulkoon kehräävänsä. Ehkä häntä oli sittenkin liian helppo miellyttää?
”No mutta eihän meidän pidä päästää sellaisen esteen kuin makeuden päästä suhteemme tielle”, hän lausahti naurahtaen, astellen Fun vierelle leikkisä hymy huulillaan. Kysymys muualle lähdöstä sai hänet miettimään hieman – aamiaisen tiskit odottivat, hänen pitäisi valmistella yllätystään ja oven takaa kantautuva raapimisääni kieli siitä, että Sybil tunsi olonsa yksinäiseksi. Punatukka hymähti hiljaa, pörröttäen mustia hiuksia kevyesti – ne kun olivat sellaiset sotkettavat.
”En ajatellutkaan jääväni tänne koko loppupäiväksi. Pitäisi ehkä hoitaa ne tiskit pois alta –”, miehen ääni täyttyi vastenmielisyydestä hetken ajaksi, ”- joten voisisitko sillä aikaa pitää seuraa pikkuiselle?” Pyyntö oli melko kohtelias, ja pisamakasvoinen toivoi sen riittävän.
”Ja tiesitkö muuten, että on keinoja siirtää vastasyntynyt sielu uuteen astiaan?” hän lisäsi pienen kysymyksen hetken mielijohteesta, samalla kun avasi oven päästäen pienen oranssin pallosalaman kiehnämään kaksikon jalkoihin.

Fu kallisti päätään Julianin hyökätessä jälleen kerran hänen pörröisten hiustensa kimppuun. Eivätkö ne olleet jo tarpeeksi sotkuiset?
Fu ei ollut miettinyt tiskaamista huomauttaessaan että heidän oli hyvä mennä ulos huoneesta, mutta punatukka oli muistanut sen siitä huolimatta. Ehkä mies alkoi kasvattamaan itselleen jonkinlaista selkärankaa kotitöiden suhteen. Nyt kun tuo selkäranka kasvaisi vielä kuolleiden herättämisen suhteen..
Mies hymähti.

"Eiköhän se onnistu, jos hän kelpuuttaa minut seurakseen", mies totesi ja kuunteli kuinka kissa raapi ovea. Tuo ääni sai hänet yllättävän hyvälle tuulelle, vaikkei hän enää kilpaillutkaan kissan kanssa Julianin huomiosta - hän tuntui tällä hetkellä olevan enemmänkin Sybilin lemmikki kuin kilpailija - oli silti mieltä ylentävää huomata, että hän oli voittanut tuon pikku karvapallon.

Fu nappasi kissan syliinsä - jottei se karkaisi heti Julianin mukaan - jättäen näyttämättä ulospäin, että olisi mitenkään huomioinut Julianin kommenttia tai järkyttynyt siitä. Hän tunsi itsensä idiootiksi, hänhän tiesi toisen kyvyistä, mutta ei ollut miettinyt asiaa sen kummemmin, pitänyt kissaa vain itsestäänselvyytenä.
"En. Kiitos tiedosta, nyt osaan suhtautua asioihin täysin eri tavalla", mies totesi vinosti hymyillen.

”Olen varma että kelpuuttaa. Hän kiintyy yllättävän nopeasti, vaikkei sitä uskoisi”, Julian hymähti hiljaa, naureskellen mielensä sisällä kissan ja miehen hassulle kilpailulle. Kyllä hän oli huomannut, että ainakin Sybil oli taistellut urhoollisesti, mutta vasta Fun hyväntuulisuus pennun ”häviötä” kohtaan oli saanut hänet kunnolla tajuamaan asian. Taisi mustatukka pitää voittamisesta… No, niin piti Juliankin, joten mikäs siinä.
Mutta mitä punatukkaan tuli, hän voisi aivan hyvin jakaa huomionsa noiden kahden kesken. Eihän siinä ollut liikaa vaivaakaan.

Sybil näytti kyllä ottaneen Fun jo omakseen, ja kehräsi tämän sylissä – siihen pentu ei tainnut ikinä kyllästyä – puskien päätään tämän käsiä vasten, vaatien silityksiä. Kissan omistaja ei osannut arvioida, mitä mieltä mustatukka oli pieneen paljastukseen, toisen kasvot olivat yhtäkkiä muuttuneet tulkitsemattomiksi joten kaiketi tuo oli tajunnut vihjauksen, mutta ainakin pentu oleili mukavasti tämän sylissä eikä ollut tullut heitetyksi seinälle. Alkoikohan Fu sietää näitä kuolemaa uhmaavia asioita pikkuhiljaa paremmin?
”Todellako? Sepä hienoa, muistakin lelliä häntä oikein kunnolla.” Julian naurahti, hieraisten punakultaista turkkia kevyesti sormillaan, katsahtaen ruskeisiin silmiin lämpimästi hymyillen. Hän itse ei huomannut mitään, mutta ehkä turkooseissa silmissä näkyi hieman enemmän hymyn lämpöä, kuin tavallisesti…
”Koska et pääse näkemään minua epäonnistumassa tiskaamisen kanssa ja saippuavaahtoisena, voit leikkiä sillä aikaa pikkuisen kanssa ympäri taloa. Aion kyllä lukita keittiön oven, siitä voit olla varma”, hän totesi varmalla äänensävyllä, ja astahti jo kävelemään keittiötä kohden – mutta sitten katsahti vielä Fua, Sybiliä ja taas Fua. Kaiketi hän voisi nyt samaan syssyyn kertoa vähän enemmänkin..?
”Oh, ja hän syntyi kuolleena. Pikkusiskoni, jos ihmettelit…” Herra nyökkäsi kissanpentua kohti, hymyillen arvoituksellisesti.

Fu oli järkynnyt esille tulleesta tiedosta mutta pyrki vastaamaan Julianin katseeseen luonnollisesti, vetäytymättä kauemmas tai huomauttamatta mitään. Tiesihän mies että punatukkainen oli herättänyt kuolleita henkiin ja se, että hän oli siirtänyt jonkun sielun elävään olentoon oli huomattavasti vähemmän kuvottavaa kuin ne mädäntymispisteessä olevan näköiset kalmot joita mies käytti palvelijoinaan.
Sybil oli paljon suloisempi ja normaalimpi seuralainen vaikka olikin epäkuollut.
"Mutta minä haluaisin nähdä sinut kauttaaltasi saippuavaahdossa, kiroilemassa ruma ilme kauniilla kasvoillasi", kalpea totesi ja niiskaisi muka loukkaantuneesti. Julianin lämmin hymy sai hänen olonsa paremmaksi, selviämään nopeammin järkytyksestä ja oman typeryytensä aikaan saamasta turhautumisesta. "Pelkäätkö, että tajuan ettet ole täydellinen?"

Se, että kissa oli sukua Julianille, oli jo itsestäänselvyys, mieshän oli monta kertaa pannut merkille - ja jopa huomauttanut - noiden kahden samankaltaisuudesta joten eihän pikkuinen voinut ollakaan vähempää kuin Julianin sisko. Kaksoissisko olisi sopinut kuvaan vielä paremmin mutta sen kaltaisesta läheisyydestä ei näiden kanssa tainnut olla kyse, eihän pikkuinen Julian olisi osannut kutsua siskonsa sielua takaisin - ainakaan Fu ei halunnut uskoa, että punatukkainen olisi jo lapsena käytellyt alkemiaa helposti.
"Tietenkin. Mene nyt vain", mies totesi ja heilautti vaaleaa kättään usuttaen eleellä punatukkaista pois. "Me pärjäämme kyllä. Kohtelen siskoasi hyvin."
Fu silitti pikku kissaa hajamielisesti.

”En tietystikään, koska olen täydellinen”, Julian vastasi nopeasti ja mahtipontisella äänensävyllä. Hänestä rumat ilmeet eivät sopineet hänelle, joten Fu saisi odottaa näkevänsä hänet tiskaamassa – saippuavaahtoisena olisi toinen juttu, ei hänellä ihan turhan panttina kylpyammetta ollut. Tietysti riippuisi mustatukasta päätyisikö tämä näkemään hänet vaahtokylvyssä.

Saadessaan hätyyttelyjä osakseen ja pikku Sybilin kehrätessä energisesti Fun sylissä, valmiina riehumaan ja säntäilemään höyhentupsun tai vastaavan perässä, Julian naurahti ja asteli keittiöön puhumatta sen enempiä. Hienoa että mustatukka ei suorastaan vihannut palluraa nyt kun tiesi tämän hieman epänormaalin taustan. Mutta miksi vihaisikaan? Ei tuota ollut revitty ylös haudan levosta, Julian oli vain antanut uuden mahdollisuuden ennen alkuaan loppuneelle elämälle. Ja vaikkei sitä uskoisi, hän oli sitä tyyppiä joka arvosti ja rakasti perheenjäseniään suunnattomasti, joten edes sitten kissan ruumiissa siskon hänen luonaan pitäminen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Keittiössä punatukka sitten ryhtyi taistelemaan vähäistä tiskimäärää vastaan hehkeiden tiskihanskojensa kanssa. Siinä ei onneksi ollut mitään kovin vaikeaa, homma oli vain inhottava. Mutta siitäkin pääsi yli, kun hän mietti miten toteuttaisi Fun palkinnon, ja kuinka hauskaa se olisi.

Fu silitteli kissaa hajamielisesti. Hän ei ollut odottanut tällaista paljastusta, hän ei ollut osannut odottaa, että jopa kissa oli tässä talossa epäkuollut. Tietenkin hänen olisi pitänyt olla järkyttynyt - eihän hän pitänyt kävelevistä ruumiista - mutta kissassa ei näkynyt mitään sen todellisesta olemuksesta.
Jos pikku Sybil olisi edes haissut, jos Fu olisi löytänyt tästä edes yhden merkin tuon todellisesta olemuksesta, kalpea olisi saattanut muuttaa mieltään siitä, miten suhtautui tähän karvapalloon. Mutta Julian oli loppujen lopuksi siirtänyt sielun uuteen astiaan, ei jatkanut sen väkisin pitämistä samassa - paras vain olla miettimättä asiaa liikaa.
"Miksi teidän pitää olla niin monimutkaisia?" mustatukkainen kysyi ja kohotti kissan silmiensä korkeudelle. Tasainen kehräys oli rauhoittavaa.

Julian oli kadonnut jo aikoja sitten keittiöön eikä Fu ollut kovinkaan innoissaan joutuessaan odottaa kahdestaan kissan kanssa kirjastossa - etenkään kun he eivät tehneet mitään. Mies laski kissan lattialle katsellen tätä mietteliäänä. Tämä olisi ollut palkitsevampaa, jos talon isännän sisko olisi osannut puhua.
"En tiedä, mitä kissojen kanssa pitäisi tehdä", hän totesi rapsuttaen tuota korvan takaa. "Ehkä sinulla on joku ajatus?"

Toivottavasti Julian tulisi pian takaisin.

Sybil purisi ja hyrisi autuaan onnellisena kaikesta huomiosta jonka oli saanut, tietämättä mitä kaksijalkaiset olivat puhuneet. Olihan se tavallista kissaa fiksumpi, mutta silittely harhautti sen huomion täysin. Kun mustatukka nosti hänet silmiensä tasalle, karvapallo naukaisi lyhyesti ja haroi käpäläänsä tämän nenää kohti, ja jatkoi sitten kehräämistään.

Kissalle olisi kelvannut pelkkä rapsutussessio, mutta lattialle jouduttuaan tuo seisoi hetken mietteliään oloisena paikallaan, ja toisen käden rapsuteltua tarpeekseen korvantauksia pikkuinen luimisti korviaan ja kiepahti ympäri, tarraten käpälillään käden ympäriltä ja kaluten ”raivokkaasti” miehen rystysiä hampaillaan. Hännän innokas heilunta paljasti, että kissa oli päättänyt leikkitapella ajankulukseen.

//... vähän fail, koeta pärjätä...//

Fu hymähti kissan hyökätessä hänen kätensä kimppuun. Raivokas vastaan tappelu ei todellisuudessa ollut niin kivuliasta, kuin se näytti. Kissa tuskin kosketti häntä terävillä kynsillään ja hampaat jättivät vain pieniä ruhjeita rystysiin. Tietenkin se näyttäisi kalpealla iholla paljon pahemmalta kuin oli.
"Tiesitkö, että tuo on merkki siitä, että kissa on huonosti kasvatettu?" kalpea kysyi - hänhän puhui kissalle! Oliko hän muka käymässä näin yksinäiseksi vai oliko heistä kahdesta hän se, joka oli sekoamassa, eikä Julian, joka oli todellisuudessa luultavasti jo hiipinyt hulluuden puolelle aikapäiviä sitten.

Mies taisteli vastaan kissan hyökkäillessä hänen kätensä kimppuun ja kaatoi tuon lattialle joutumatta käyttämään paljoakaan voimaa. Hän härnäsi kissaan leikkisästi, olihan tässäkin jonkinlaista tekemistä kun Julian tiskaisi - jos tiskaisi, tuohan saattaisi käydä laiskottelemaan heti kun silmä välttäisi.
Jos se kelvoton punapää lähti kaupungille huvittelemaan sillä välin kun jätti Fun kissavahdiksi.. no, mustatukkainen ei tiennyt, mitä tekisi.

Sybil alkoi kehrätä samalla kun luimisteli korviaan, ja selälleen päädyttyään kävi kapsuttamaan kalpeaa käsivartta takajaloillaan. Huonosti kasvatettu tai ei, kissalla oli hauskaa. Julian ei leikkinyt sen kanssa tällä tavalla, mies ei halunnut naarmuja käsiinsä, ja siksi pohjimmiltaan melko raisun leikkisä kisu otti nyt kaiken ilon irti tilanteesta.

Sillä välin kun kissa ja Fu leikkivät, Julian alkoi olla valmis tiskaamisen kanssa. Rehellisesti sanottuna hänen olisi tehnyt mieli karata ikkunasta ja olla ikinä palaamatta, suurimmaksi osaksi sen takia koska tiskaaminen oli niin kamalaa. Mikä tahansa työ oli hänestä epämiellyttävää, ja kun lautasen etsiminen vaahtokuoren alta maksoi hänelle katkenneen kynnen, punatukka oli viskata mokomat astiat seinään. Homma sujui nihkeästi loppuun asti, ja mies päätti tarvitsevansa lohdutusta – ja koska hän ei aivan luottanut Fun olevan myötätuntoinen, hän turvautuisi Sybiliin.
Julian asteli takaisin kirjastolle ja naurahti hiljaa nähdessään kissansa kaluamassa mustatukan kättä.
”Oletko opettanut pikkuiselleni pahoja tapoja? Julkeaa, hanki oma kissa” hän lausahti leikillisesti ja kumartui karvapallon luo, joka lopetti pureskelun ja lipaisi huuliaan samalla kun vastasi toisen katseeseen.

Fu sai kätensä naarmuille, muttei ollut huolissaan asiasta. Hänellä ei ollut samanlaisia ulkonäköpaineita kuin Julianilla, hänen ei tarvinnut näyttää hyvältä kenenkään muun kuin punatukkaisen vuoksi, eihän täällä tainnut kukaan muu edes käydä. Mies jatkoi kissan härnäämistä tyytyväisenä.

Kalpea kohotti katseensa kissasta kuullessaan Julianin tulevan paikalle. Tietenkään tuon kauneus ei ollut kadonnut minnekään, eikä tuo näyttänyt olevan harvinaisen huonolla tuulella, vaikka olikin joutunut tiskaamaan. Oliko se kenties mennyt noin hyvin vai oliko mustatukkainen leikkimässä Sybilin kanssa noin huvittava näky?
”Minuutti seurassani riittää turmelemaan. Kohta huomaat, että olet itsekin unohtanut käytöstapasi”, mies totesi vinosti hymyillen. ”Enkä minä tarvitse kissaa kun minulla on sinut.” Fu nousi ylös ja rapsutti Juliania leikkisästi korvan takaa.
”Oletko jo valmis?”

Jokin kissanpennun kanssa leikkivässä mustatukassa oli näyttänyt rauhoittavalta, kuin kuvakirjasta. Jokin siinä oli saanut Julianin miettimään, josko hän voisi hidastella tämän opetuksen kanssa, yrittää olla kimpaantumatta niin usein. Toisaalta ajatus tuntui absurdilta, eihän hän ollut kenenkään kanssa pidempiä aikoja ainakaan vakavasti, sellainen oli… kurjaa.
Yhtä kaikki, punatukka oli naurahtanut eniten sille, kuinka hellyttävältä parivaljakko oli näyttänyt.

”Pitäisiköhän heittää sinut pihalle, en halua menettää niitä. Elämäntyylini perustuu hurmaavuudelleni” hän lausahti itserakkauden sävy äänessään, ja naurahduksen jälkeen matki kehräämistä saatuaan rapsutuksia. Eikä Julian pystynyt pitämään tyytyväistä hymyä kurissa tai ilahdusta silmistään kommentin kuullessaan. Tuo ei ollut kovin kaukana lepertelystä.
”Niin, ja sinun pitäisi kohta hankkia minulle kaulapanta, ettei joku korjaa minua epähuomiossa matkaansa” mies naurahti, ääni pehmeämpänä kuin jos hän olisi tosissaan piruillut.

Fu sai nyökkäyksen vastauksekseen kysymykseensä, ja sitten pisamakasvoinen muisti suuren tapaturmansa.
”Se oli hirveää, olin särkeä kauniit astiani vaikka kuinka moneen kertaan” hän marmatti, ja nosti toisen kätensä esille, ihan vain näyttääkseen katkennutta nimettömän kynttä. Eiväthän hänen kyntensä olleet pitkiä, mutta lovi oli silti ilkeän näköinen muuten hyvin hoidetuissa käsissä.
”Ja katso nyt tuotakin! Vaarallista puuhaa tuo tiskaaminen.”

Fu hymähti.
”Et pystyisi siihen”, kalpea totesi. ”Tiedän liikaa, joutuisit tappamaan minut.” Mies virnisti. Hän ei uskonut, että Julian voisi tosiaan tappaa hänet. Tosin olihan punatukka jo kerran ilmoittanut, että tappaisi Fun, jos hän yrittäisi karata tuon luota. Hän ei kuitenkaan vaivaantunut tuhlaamaan ajatuksia sille, se oli ollut ennen kuin he olivat tunteneet kunnolla. Nyt kun punatukkainen tunsi hänet, voisi tuo tuskin tappaa häntä yhtä julmasti, kuin olisi voinut aluksi tehdä.
Julian suostui kalpean kissaksi sen enempää vastaan taistelematta.
”Raapisit silmäni puhki, jos yrittäisin jotain sellaista”, mies totesi vinosti hymyillen. Kaulapanta sopisi Julianille.

Heti kun tiskaus tuli puheeksi, alkoi punatukkainen marmattamaan siitä, kuinka kamalaa hommaa se oli. Toinen käsi otettiin esille ja näytettiin lohjennutta kynttä. Ei se nyt niin pahalta näyttänyt, mutta Fu piti ajatukset itsellään.
”Tietenkin on”, kalpea totesi ja nappasi toisen käden käsiinsä. Hän suuteli sormia leikkisästi. ”Muistitko käyttää kumihanskoja?”

Julian hymyili oikein maireasti Fun ilmoittaessa hänen joutuvan tappamaan mustatukan.
"Tsk tsk, voisin pistää sinut asumaan puutarhaan."
Se oli sopivan kepeään sävyyn sanottu vastaus. Oikeasti mokoma lausahdus oli saanut punatukan miettimään aivan liikaa asiaa. Hän oli sanonut aikaisemmin kylmästi tappavansa mustatukan ennemmin kuin antaisi tämän lähteä ja mahdollisesti levitellä epäilyttäviä juttuja hänestä. Hänhän oli tappanut muutaman joka oli saanut liikaa selville - palvelijan silloin kun hänellä oli vielä ollut eläviä sellaisia, ja jonkun häntä varjostaneen köyhän turhimuksen, jonka elämällä ei ollut muutenkaan väliä - mutta nyt hän ei enää pystyisi vain lopettamaan kalpean elämää. Pari päivää, ja jo tuntui kuin Fu olisi ollut kiusaamassa häntä ikuisuuden.

"En minä nyt noin nättejä silmiä, tekisin jotain ilkeämpää" Julian vastasi naurahtaen, ajattelematta sen suuremmin mitä sanoi. Hän oli näköjään suostunut Fun lemmikiksi, mutta toisaalta sellaiselta hän vaikutti aina välillä. Oikein itserakkaalta ja itsenäiseltä kissalta, joka silti piti omistajansa suomista hellyydenosoituksista....

"Tietysti muistin" turkoosisilmäinen tuhahti, vaikka hymyilikin saatuaan suukon kipeälle sormelleen. Ei siihen erityisesti sattunut, tai sormi ollut muuten kovin suuresti kärsinyt, kunhan häntä harmitti pikkuvamma.
"Muuten sormeni olisivat ryppyiset kuin vanhalla miehellä..."

//Sovimme Deltan kanssa, että peli loppuu kesken. Useamman viikon yhteiselo ei saanut miesten välejä muuttumaan oikein minnekään, mitä nyt Julian taisi alkaa ottaa Fun enemmän vain yhtenä panoistaan... Hän ehti opettaa tälle alkemian perusteet, kun armeijan käsky kävi ja mustatukan täytyi lähteä. Kuka tietää kohtaavatko he kaksi uudestaan joskus toiste…//