Matkalla ei mihinkään

// Tintti, jälleen : D //

Rimfaxe käveli tasaiseen tahtiin, ohjat pitkinä ja pää nuokkuen. Hevonen melkein nukkui kävellessään, eikä ratsastajakaan ollut reippaimmalla tuulella. Acier melkein valui hevosen selästä alas, eläimen kävellessä eteenpäin.
"Ääh..Meidän olisi pitänyt olla jo perillä..Hittolainen, olisi pitänyt kääntyä risteyksessä vasempaan.."
Acier marisi, puhellen hevoselleen. Rimfaxe hirnahti kyllästyneenä, se oli nyt nelisen tuntia kuunnellut Acierin valituksia. Acier makoili vatsallaan hevosen selässä, mutta suoristautui pian. Alunperin hän oli matkalla Sesuruun, mutta nyt sekin oli jo jäänyt, sillä Acier tajusi, että hän oli toivottoman pitkällä koko paikasta. Joten, miekkonen ei ollut enää menossa minnekkään. Hän lötkähti takaisin vatsalleen Rimfaxen selkään.
"En varmana kääntynyt väärään suuntaan..Milloin muka minä olisin ollut väärässä?"
Rimfaxe pysähtyi hetkeksi, kuin miettimään ja hörhti hiljaa. Sitten hevonen kopautteli etukaviollaan maata, kuin laskisi. Acier murahti hiljaa ja potkaisi kantapäillään Rimfaxen kylkiä, saaden hevosen ravaamaan.
"Se oli retorinen kysymys, senkin pässi.."
Acier sätti hevostaan, sen ravatessa, pilkallisesti hirnuen. Matka jatkui melko hiljaisena, Acier ei enää valittanut, kunhan katseli metsää ympärillään. Oli rauhallinen, hyvin kaunis päivä. Taivaalla ei näkynyt yhtä ainoatakaan pilveä ja ilma oli tyyni, eipä paljoa tuullut. Muutamia eläimiä vilahti pusikoissa ja puissa, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt niihin huomiota. Acier katseli valppaana eteensä ja huomasi äkkiä melko suuren lammikon. Hyvä paikka pitää tauko. Rimfaxe tuntui ajattelevan samoin, sillä se hidasti käyntiin ja käveli rentona lammen luokse. Hevonen laski päätään veteen ja joi ahnaasti, samalla kun Acier laskeutui selästä. Puolituinen täytti kenttäpullonsa raikkaalla vedellä ja huokaisi syvään, istahtaen hetkeksi rannalle. Koko päivän ratsastus sai kyllä paikat kipeäksi. Rimfaxen juodessa, Acier heittäytyi selälleen maahan ja sulki silmänsä, jotta voisi hetken lepäillä, ennenkuin jatkaisi matkaa ei mihinkään.

Muualla, kuin juuri sillä nimenomaisella polulla, jolla mies ratsasti, oli metsä aika tiheää. Puiden ja pensaiden varjossa liikkui jokin, se jokin sulautui metsä varjoihin niin, että hän vaikutti sinne kuuluvalta. Askelten alle ei joutunut risuakaan, saatika rasahtavaa kiven murikkaa. Häntä ei varomattomuudessaan huitaissut oksaa, vaan livahti aina alitse. Kynnet eivät raapaisseet satunnaista kalliopintaa, eikä turkkikaan jäänyt kiinni aiheuttamaan ääntä. Hidas ja äänetön liikkuminen, mustan virvatulen hiippailu varjolammelta toiselle, oli kestänyt jo puolisen tuntia. Hitaasti herkullisen sorsan haju sieraimissa se eläin liikkui eteenpäin, toki hän haistoi puolilajisen ja hevosenkin mutta hän oli liian keskittynyt saaliiseensa. Parin puunrungon väistäminen, pensaan kiertäminen ja sitten hän näki sen sorsan. Häijy hymy valtasi kuonon, ja vedenvärisiin silmiin tuli nälkäinen kiilto. Musta susi nuolaisi huuliaan, kmartui ja ryömi kahden pensaan väliin. Siihen kärsivällinen saalistaja jäi makaamaan, vältteli aktsomasta suoraan paistiin, ettei se tuntisi katseen pistävyyttä. Lopulta sorsa oli tarpeeksi lähellä.
Voima ladattiin takajalkoihin, kuului vain sorsan siipien läplätystä, sitten kuolemanhuuto ja veden roiskintaa. Vasta kun susi kääntyi uidakseen rannalle, se havaitsi tunkeilijat. Murina nousi kurkusta, ja kun mustuus oli rannalla se laski saaliinsa maahan ja katsoi parin metrin päässä olevaan olentoon ja sen lemmikkiin. Varmasti Acier ihmettelisi, miksi sudella oli vedenväriset silmät, ja eläimeksi niin viisas olemus. Vielä päätti Kere olla oma itsensä, susi.

Acier katseli rauhallisen pilvettömälle taivaalle. Auringonsäteet hyväilivät lempeästi hänen kasvojaan, miekkosen viettäessä rauhallista iltapäiväänsä. Rimfaxe laidunsi rauhallisena isäntänsä vieressä, mutta tarkkavaistoinen ori nosti äkkiä päätään ja haisteli ympäristöä. Se aisti pedon, suuren ja voimakkaan olennon. Ei siitä olisi toki vastusta, ainakin niin Rimfaxe ajatteli. Myös Acier aisti pedon ja tuo nousi istumaan.
"Rauhassa, Rim.."
Acier kuiskasi, noustessaan samalla seisomaan. Hän halusi ottaa selvää, mikä peto oli, ennenkuin tekisi suurempia tulkintoja. Ainoalla näkevällä silmällään Acier tarkkaili ympäristöä ja laski kätensä vyöllään oleville miekoille varmuuden vuoksi. Acier heilutteli suippoja korviaan tarkasti. Rimfaxe pysyi isäntänsä vieressä hiljaisena ja paikallaan. Silloin Acier näki suuren, yönmustan suden hyökkäävän, ei kumpaakaan heitä kohti, vaan sorsaa. Acier katseli tarkasti suuntaan ja kuuli sorsan huudon, suden puraistessa sen kuoliaaksi. Suuri petoeläin oli huomiota herättävä, upean näköinen. Rimfaxe kuopi etukaviollaan maata ja luimisteli korviaan, kun susi huomasi molemmat. Susi ei tainnut olla kovin iloinen kummankaan näkemisestä.
"Parempi antaa sen olla.."
Acier ei pelännyt sutta, hän ei pelännyt mitään eläintä, mutta eipä tuo mielellään alkaisi tappelemaan turhaan ja tappamaan sutta. Acier tarrasi vihaa uhkuvan Rimfaxen ohjista ja lähti kävelemään pois lammelta, raahaten hevosta perässään.

Musta susi hymyili paljastaen etuhampaansa, pään suuri kokoinen peto laittoi kallelleen ja toisen korvan lurpalleen. Äksän muotoinen arpi oli narttusudella rinnassaan, ja vedenvärisissä silmissään huvittunut pilke. Kiusatakseen hevosta, susi katseli tätä samalla kun mussutti sorsaansa. Samalla hetkellä kun Kere oli saaliinsa syönyt, käänsivät hevonen ja sen omistaja hänelle selkänsä. Musta suuri susi nousi seisomaan ja seurasi perässä edelleen huvittuneena. Siitä oli paljon aikaa kun tämä neitonen oli viimeksi jonkun nähnyt, paljon aikaa. Nainen tahtoi vain pitää vähän hauskaa, toki hän jossakin välissä takaisin itsensä demoniksi muuttaisi, mutta eei ei vielä. Ja tarkemmin ajatellen, oli varmasti aika outoa, kun vastaan käveli susi kenellä oli kaulassaan piikkipanta, huulessaan piikkikoru ja korvissa kaksi korua. Todella epäilyttävä näky varmaankin.

[miksei se saa pitkiä? Koska en tiedä..]

Tämähän kävi kiinnostavaksi. Suuri peto ei tuntunut jättävän kumpaakaan rauhaan. Acier aisti hyvin, että peto roikkui heidän kintereillään, vähän matkan päässä, mutta perässä silti. Acier ei ollut ehtinyt kävellä, kuin vähän matkaa, kun huomasi susinaaraan seuraavan. Rimfaxe esitti pedosta omat mielipiteensä uhkailemalla. Ori heilautteli toista suurista takakavioistaan, valmiina potkaisemaan liian lähelle tulevaa elukkaa.
"Rimfaxe, anna sen olla.."
Acier hieman läimäytti oriittaan lautasille ja eläin ravasi loukkaantuneena kauemmas isännästään. Acier jäi katselemaan ainoalla silmällään susinaarasta. Tosiaan, nyt kun hän katsoi, eläin näytti kummalliselta. Sillä oli kaulapanta ja lävistyksiä. Todellakin, kummallisin susi, mitä Acier ikinä oli nähnyt. Ehkä se oli jonkun lemmikki tai vain yksinäinen? Susinaaras olisi varmasti jo hyökännyt, jos aikoisi jotain pahaa. Eihän sitä koskaan tiennyt..Puolituinen hymähti vähän, hänestä jokainen eläin oli mukava, eikä miehen tarvinnut pelätä yksinäisiä susia, sillä kyllä hän yhden aina saisi hengiltä, jos tuo naaras hyökkäisi. Mutta Acier oli luottavainen. Hän epäili suden olevan kesy tai puolikesy, kerran tällä oli panta kaulassa. Acier asteli hieman lähemmäs ja laskeutui puolipolvin maahan, ojentaen hieman kättään sudelle.
"Hei tyttöseni, oletko ihan yksin?"
Acier puhui sudelle rauhallisella äänellä. Tuskin eläin mitään ymmärtäisi, mutta ehkäpä rauhallinen ääni rauhoitti suttakin ja tekisi siitä luottavaisemman.

Kere nautti täysin rinnoin tästä tilanteesta, hän nautti kun sai kaiken huomion varastettua tuolta hevoselta. Senkin susi tiesi, että tuo hevonen tajusi tämän olevan puoliksi demoni. Katsos kun nuo muuttujademonit olivat puoliksi oma eläimensä ja puoliksi demoni. Vielä enemmän susi nautti siitä, kun tuo nelijalkainen kovakavio häipyi ihmisensä rinnalta. Sen verran oli naiseen jäänyt suden vaistoja, että kun 'ihminen' tuli lähemmäs, kääntyivät korvat epälevään asentoon. Vedenvärisissä silmissä näkyi varovaisuutta, ja sekin varmasti hämmästytti sillä susilla on keltaiset silmät. No Kerehän ei ollut täysin susi, vain puoliksi. Väin väkisin narttu kykeni pitmään itsensä hiljaa, kun tuo mies puhui. Ääni oli sitä tavallista millä tavalla yleensä eläimile puhuttiin. No, susi jatkoi leikkiä kallistaen epäilevästi päätään ja antaen korvien tulla pystyyn. Vielä varovaisemmin susi nuuhkaisi kättä ja veti sitten kuononsa pois. Nuuskuttelu jatkui pari kertaa, kunnes narttu jätti leukansa toisen kämmenelle, kerjätäkseen rapsutusta. Kohta joko Keren olisi valittava, että pysyisikö kaikenaikaa sutena vaiko lopettaisi leikkimisen ja antaisi itsensä muuttua 'ihmiseksi'. Sitä valintaa ei hän kuitenkaan vielä tehnyt.

Acier pysytteli aloillaan ja katseli sutta mahdollisimman rauhallisesti. Susia ja koiria ei saisi koskaan katsoa silmiin, ne ottaisivat sen haasteensa, joten Acier katseli hieman alemmas, ettei naarassusi luulisi miehen hyökkäävän. Aluksi susi epäilin ja käänteli korviaan, kuin ei tietäisi, oliko Acier ystävä vai vihollinen. Mutta puhe tuntui auttavan, sillä pian naarassusi käänsi korvansa pystyyn ja tuli lähemmäs nuuhkimaan Acierin kättä. Acier ei tehnyt elettäkään, ettei säikäyttäisi mustaa yö kulkijaa tiehensä. Puolituinen tunsi suden hengityksen kädellään ja pian eläimen pörröisen ja painavan leuan.
"Hyvä tyttö.."
Acier puhui hiljaa ja rapsutteli lempeästi sutta toisella kädellään. Acier oli tainnut osua oikeaan, tuo susi oli jonkun lemmikki, ei se muuten olisi noin luottavainen.
"Oletko jonkun lemmikki, tyttöseni? Vai haluatko tulla mukaani?"
Acier lähinnä puheli sudelle rauhoittaakseen sitä, ei siksi, että eläin mitään tajuaisi. Acier rapsutteli hyvän aikaa sutta, mikä sai Rimfaxen ärsyyntymään. Ori ei voinut sietää muita Acierin ystävinä, kuin itsensä. Rimfaxe hirnui ja kuopi etukaviollaan maata, muttei yrittänyt hyökätä suden kimppuun. Siitä Acier suuttuisi ja pahasti. Rimfaxe kuitenkin asteli hieman lähemmäs epäilevänä. Ori pysähtyi muutaman metrin päähän, pärskien hiljaa. Se ei pitänyt mistään pedoista. Acierista susi oli hyvin leppoisa. Naaras ei selvästi ollut hyökkäävä, joten sen voisi ottaa ihan hyvin mukaan.

Varmasti mustan suden huulilla näkyi ilkikurinen virne, ei susi enää voinut olla hymyilemättä. Keren ilme näyti juuri siltä, kun hänellä olisi mehevä salaisuus, jonka jakamista hän ei voisi vastustaa. No niinhän se oli, vaikkei Keren voima tosiasiassa mikään salaisuus ollutkaan, erikoisempi voima vain. Acierin puhuessa, Kerelle tuli paljon eläimellisempi olo kuin yleensä, jotenkin susimaisempi. Vieläkään ei Kere tiennyt pitäisiköhän hänen muuttua takaisin, vai olla sutena.
Tai sitten huijaan, että olen suden ruumiiseen ansaan jäänyt nainen. Grau.
No niin ei kuitenkaan nainen tehnyt, ehkä han vain leikkisi tavallista viisaampaa sutta. Veden väristen silmien katse liikkui Rimfaxeen, ja korvat kääntyivät epäileänä taaemmaksi. Sudesta oli mukavaa astua jonkun varpaille, jonkun niinsanotulle reviirille. Ja kun tuo puolilajinen vielä piti tätä sutta suht tavallisena niin hmm.. Suden ajatukset keskeytti rasahdus pusikossa, ja voimakas uros suden haju. Nopeasti oli musta kääntynyt sinne suuntaan. Ja kohta pusikosta hänen pahaksi onnekseen tuli suuri harmaavalkoinen uros, arpinen sellainen. Matala murina pääsi heti Keren kurkusta.
Painu hiiteen lajitoveri, et tahdo taistella. nainen yritti, mutat uros susipa ei totellut vaan kävi hyökkäysvalmiuteen.

Susi oli hyvin ystävällinen, joten Acier uskaltautui myös silittämään eläimen selkää ja taputtamaan hieman kylkeä, kuin se olisi pelkkä tavallinen kotikoira. Miten mukavaa, kun oli villieläimen kanssa näin hyvissä väleissä. Tosin, miekkonen ei uskonut vieläkään eläimen olevan villi. Acier pikkuisen hätkähti, kun susinaaraan korvat kääntyivät hieman taaemmas, luimuun. Acier katsahti taakseen. Rimfaxe oli tullut lähemmäs, se laski päätään hieman ja luimisteli, kuopien etujalallaan maata. Suuri ori halusi ajaa tuon suden pois, koska siinä oli jotain epä-susimaista. Se ei ollut susi, mutta isäntä ei tuntunut asiaa näkevän tai aistivan. Acier oli tosiaan joskus hieman yksinkertainen..aika useinkin. Acier nousi hetkeksi jaloilleen ja käveli Rimfaxen luokse.
"Ota rauhallisesti, Rim.."
Acier vähän silitteli Rimfaxen kaulaa, mutta ori ravasi korvat luimussa kauemmas isännästään, potkaisten ilmaa takajaloillaan. Acier huokaisi kyllästyneenä lemmikkinsä tuittupäisyyteen ja palasi suden luokse. Acier kuitenkin havahtui, kuullessaan rasahduksen pusikosta. Hän oli ollut niin keskittynyt naarassuteen, ettei ollut aistinut ympäristöä millään tavalla. Ja nyt pensaikosta tuli toinen susi, suuri, harmaavalkea uros. Acier vain katseli ilmeettömänä. Hän ei pelännyt susia, helposti Acier tuolle pärjäisi, jos elukka alkaisi olla ongelma. Ja selvästi se ei pitänyt naarassudesta. Joko uros kaipasi naaraasta kumppania itselleen tai halusi ajaa pois reviiriltään.
"Vain yksi susi? No jaa.."
Acier mutisi itsekseen ja laski kätensä toiselle miekalleen. Rimfaxe ravasi takaisin Acierin vierelle. Oria ei kiinnostanut pätkääkään, mitä naarassudelle kävi, mutta se ei antanut urossuden satuttaa isäntäänsä. Rimfaxe hirnui haastavasti ja nousi takajaloilleen.

Kere oli kiinnittänyt koko karvaisen huomionsa tuohon suurikokoiseen urokseen. Naisen huulille oli levinnyt hymy, joka halusi verta. Kerran narttu nuolaisi huuliaan ja sitten murisi lujempaa. Hetken harmaa ja musta kierteivät toisiaan, mutta sitten uros hyökkäsi. Kere väisti sen vaivattomasti, ja haukahteli ilkkuen. Uros ei siitä pitänyt vaan hyökkäsi uudemman kerran. Narttu sipsutti edestä pois ärsyttävän narttumaisesti, ilkkuen ja vittuillen koko ruumiin kielellä ja niiden haukahdusten kanssa. Hento punainen häivähdys välähti uros suden silmissä, ja se hyökkäsi taas. Tällä kertaa uros osui, ja Kere vingahti. Tämä riitti nartulle ja hän pysähtyi keskelle niinsanottua taistelutannerta. Seuraavan kerran kun harmaa hyökkäsi, kävi mustakin hyökkäykseen, kynsillään. Uroksen kylkeen tuli syvä viilto ja verta roiskahti maahan. Liian hitaasti Kere kääntyi ympäri ja uros oli tämän niskassa. Hetkessa heikompi anrttu oli maassa, muttei tämä tähän loppunut.
"Aceri naka mitsure."
Varmasti Acierkin kuuli nämä sanat, ja samassa maasta pomppasi kaksi köynnöstä, jotka kietoutuivat uroksen takatassuihin, repäisivät sen irti nartusta ja heittivät sitten pusikkoon. Sielä ei harmaata enää takaisin kuulunut.
"Taisin paljastua.."
Kere puhui, muttei vielä muuttanut muotoaan.

Aicer ei mielellään satuttanut eläimiä, joten ei hän mielellään käynyt tuon ison urossudenkaan kimppuun. Sitäpaitsi, naaras näytti hoitavan asiansa hyvin. Molemmat sudet kiertelivät toisiaan, kaksi suurta petoa valmiina iskemään suurella voimalla. Acier ei viitsinyt asiaan puuttua. Ehkäpä naarassusi oli kesy, muttei kuitenkaan Acierin lemmikki, joten hän ei olisi velvollinen pitämään siitä huolta. Sitäpaitsi, se näytti pärjäävän. Naaras loikki uroksen tieltä, aivan kuin vaikeasti tavoiteltava nainen. Acier oli kohdannut niitä jonkun verran elämässään, eikä tämä näyttänyt mitenkään erilaiselta puuhalta. Susinaaras vain sipsutteli vaivattomasti uroksen tieltä, mutta itsevarmuus koitui eläimen heikkoudeksi ja pian Acier kuuli susinaaraan vingahtavan. Se sai miehen huolestumaan ja tämä oli valmis jo puuttumaan tilanteeseen, tappamaan uroksen siihen paikkaan, mutta naaras nousikin jaloilleen, valmiina aloittamaan kunnon taistelun. Uskomattoman sitkeä tapaus. Acier katseli tarkkana ja valppaana, valmiina auttamaan. Veren roiskuessa maahan, Acier hymähti vähän. Se oli sen ison öykkäriuroksen verta, mutta se ei ollut kuolettava ja pian uros olikin niskan päällä, kirjaimellisesti. Se oli koko painollaan loikannut naaraan päälle. Acier otti toisen pitkistä miekoista vyöltään, kun kuuli äkkiä jotain. Puhetta, sanoja. Mistä ne tulivat? Sudestako? Ja äkkiä, maasta työntyi kaksi ruoskamaista köynnöstä. Ne tarrasivat suureen urossuteen ja heittivät sen kauemmas suurella voimalla. Acier katsoi suu auki naarassutta.
"Sinä..Sinä puhut?"
Acier sanoi, valtavan hämmennyksen vallassa. Tuo susi ei todellakaan ollut normaali. Okei, se näytti oudolta, mutta se ei muutenkaan ollut normaali susi.
"Mikä sinä oikein olet?"
Acier kysyi lopulta.

Mustan suden huulilla karehti hymy, itseensätyytyväisen hymy. Kere nautti täysin rinnoin tästä tilanteesta, kun sai huijata jotakuta oikein olan takaa. No, toinen näytti ehkä asteen verran pelokkaalta, joten päätti susityttö vielä vähän leikkiä.
"Ai mikäkö olen. Demonihan minä, puolet demonia puolet sutta."
Sanojensa vastineeksi Kere sulkis ilmänsä, ja kun hän avasi ne, Acierin edessä oli nainen. Nainen oli kutakuinkin metri kuusikymmentä, ja hoikka sekä muodokas. Hiukset Kerellä oli punamustat, yhtä paljon mustaa kuin punaistakin. Iho naisella oli ruskettunutta, ja kynnet pitkiä ja teräviä, joka toinen musta ja punainen. Huulet nainen oli puunannut hennolla huulipunalla, jota tuskin kykeni havaitsemaan. Päällään Kerellä oli farkut, joissa oli kolme kappaletta reikiä molemmissa lahkiessa. Yksi reidessä, toinen polvessa ja kolmas nilkan tienoilla, jokainen rei-istä oli kiinnitetty kahdella hakaneulalla jotenkuten yhteen. Naisen päällä oli musta pitkähihanen, jonka hihat oli halkaistu viilloin, että se näytti kynsityltä. Edelleen Keren huulessa killui huulikoru ja korvissa korvakorut, mutta uutena oli oikean käden kämmenselästä ylös menevä tassunjälkitatuointi.
"Olen Kere."
Nainen hymyili flirttaillen.

Acier katsoi tarkkaan susinaarasta, joka näytti melkein hymyilevän Acierille pilkallisesti. Leikkikö se kenties puolituisella? Acier katsoi vähän tuimana, arvostelevasti ja tarkkana sutta, samalla kun laittoi miekan vyölleen.
"Demoni..Jaaha.."
Acierilla ei ollut mitään demoneita vastaan. Itseasiassa, juuri nyt Acier oli valmis tapaamaan mitä tahansa muita olentoja, kuin haltioita, sattuneista syistä. Acier pudisti vähän päätään ja katsoi sutta, mutta susi ei enää ollutkaan paikallaan. Puolituinen tajusi katsovansa nuorta naista edessään. Ohhoh. Erikoisen näköinen demoni ja aika taitava, kerran osasi leikkiä sutta. Acierin ainoa näkevä silmä oli varmaan laajentunut teevadin kokoiseksi hänen katsellessa naista päästä varpaisiin. Sitten mies vain huokaisi syvään. Muodonmuuttajat..Koskaan heistä ei ottanut selvää, keitä he oikeastaan olivat. No jaa. Seurasta ei voinut valittaa, parempi se, kuin olla yksin.
"Olen Acier"
Mies totesi rentona ja jo tilanteeseen tottuneella äänellä.
"Ja tämä on Rimfaxe"
Acier nojasi hieman hevoseensa, mutta ori luimisteli korviaan loukkaantuneena ja hyppäsi kauemmas omistajastaan. Acier vähän hämmästyi ja menetti tasapainonsa, kaatuen selälleen maahan. Kirouksia ladellen tuo nousi istumaan.
"Tarkoitan, se on kivikalloinen junttura, joka pitäisi jättää susien ruuaksi.."
Acier mutisi vihaisena elukalleen.

Kere hymyili kokoajan, vedenväriset silmät hieman säihkyen ja nainen ei edes yrittänyt peitellä muotojaan, saatikka mitään muuta. Laiskasti Kere lysähti maahan istumaan, ja katseli aika läpitunkevasti tuota puolilajista. Puolilajisuuden oli nainen hetki sitten havainnut, sillä ei kukaan vampyyrilta hippusenkan tuoksuva auringossa vaeltaisi.
"Ei sinun minulle tarvitse kumarrella, poju."
Kere naurahti, yleensä nainen oli tässä vaiheessa jo vittuilemassa ja piikittelemässä, mutta nyt tilanne oli toisin. Paikallaan istuen, jalat ristissä Kere piirteli maahan kuvioita.
"Sitä sinun ei tarvitse pelätä, että et ensikerralla minua tunnista jos tapaamme. Katsoskun olen muuttujademoni, kykenen muuttumaan vain täksi sudeksi, jona mieluiten liikun, ja täksi demoniksi."
Kere sanoi, ja samaan aikaan hän piirteli maahan, ja siihen kohtaan mihin neito kosketteli sormellaan, kasvoi pikkurisia apilankukkia. Maa oli naisen magia.

Acier suoristautui kunnolla istumaan, Keren istuessa myös maahan. Acierin silmä seurasi tarkasti Kereä, läpitunkevalla katseellaan ja valppaana, mutta kuitenkin rentona, pikkuisen jopa välinpitämättömänä.
"En minä kumartelekkaan. Ei ole syytä, kun et ole kovin kummoinen tapaus."
Acier vain kohautti harteitaan ja katseli naisen maahan piirtämiä kuvioita. Jaaha..piirtäjä. No sehän oli kiva. Acier nosti silmänsä takaisin Keren silmiin.
"Okei, muuttujademoni, joka muuttuu sudeksi. Kiva"
Acier vain totesi ja huomaisi hieman nolostuneena, aikaisemmin kun oli leperrellyt sudelle kuin lemmikkikoiralle. Tosiaan, nolo tilanne. Acier oli ollut aika naurettava silloin, mutta hei, ei voi mitään. Sentään miekkonen oli ystävällinen, olisi hän voinut ilkeäkin olla. Acier havahtui, kun maasta alkoi poksahdella apilankukkia, neidon koskettaessa sitä. Acierin mielenkiinto heräsi ja tämä tuli vähän lähemmäs.
"Hei, osaat kasvattaa rehuja, upeaa. Voitko opettaa minuakin?"
Acierista olisi upeaa olla luonnonmaagi, hallita ja muokata puita, pensaita ja kukkia, käyttää niitä apuna taisteluissa tai ilahduttaa muita. Se olisi loistava taito. Harmi vain, ettei Acier ollut juuri, haltiapuolesta huolimatta, oppinut kuin perusjuttuja, kuten mikä kasveista parantaa ja mikä tappaa. Olisi hienoa osata paljon enemmän.

Miehen sanoille Kere tuhahti ja mulkaisi jäätävästi, vedenvöriset silmät näyttivt hetken jätyneeltä lämmelta. Oli siinäkin nuori mies, heti pilkkaamassa hameväkeä, ja Kere ku oli helposti suuttuvaa lajia, ei siihen paljoa tarvinnut. Muutenkin tuo puolilajinen, no oli puolilajinen nainen katsos ei ollut mikään rasistivastainen, vaan aika rasisti itse.
"Eihän taikuri temppujaan opeta. Ja toiseksi, tämä on minun osaltani synnyinlahja."
Kere sanoi ja pisti kasvit kasvamaan köynnökseksi ylöspäin, ja muovautumaan sitten palloksi kerta toisensa jälkeen.
"Sun hevoses taitaa olla aikamustasukkainen.."
Kere sanoi ja katsoi ilkkvasti Rimfaxeen.

[lyhyt sorry]

Acier tuhahti vähän luovuttaneena ja vetäytyi kauemmas katselemaan köynnöspalleroita, joita susityttö niin innokkaana muovaili.
"Tyypillistä.."
Acier mutisi. Eipä hänelle koskaan mitään opetettu, mutta olipahan hyvä siinä ylpeillä muovaamalla kasvipalleroita ja muuta kivaa. Pöh, epäreilua. Acier nousi seisomaan ja otti toisen miekkansa, iskien sen maahan, nojaten rentona teräaseensa kahvaan. Acier huokaisi tylsistyneenä ja katseli hetken toisen puolituisen puuhia, kunnes hymähti tuon sanoille.
"Se on. Se ei pidä muista, kuin minusta eikä aina edes minusta"
Acier naurahti vähän. Rimfaxe luimisteli korviaan molemmille ja hirnui mielenosoituksellisesti puolituisille. Ori ravasi korkein askelein, häntä ja pää pystyssä kauemmas, potkaisten vielä ilmaa takajaloillaan. Acier pudisteli päätään ja jatkoi sitten miekkaansa nojailua. Yksisilmä hymyili vähän itsekseen.
"Joten..Jos saan udella, mikset kertonut heti omaavasi ihmishahmoa, vaan jatkoit sutena oleilua kunnes nolasin itseni lepertelemällä sinulle?"
Acier sipaisi hieman letistä karanneista hiuksia suippokorvan taakse ja katseli rennonlaiskana tuota toista olentoa. Jaa-a..että tällaista seuraa tällä kertaa. Eipä ollut valittamista.

"Miten niin tyypillistä? Enkä sitä paitsi osaisi opettaa muuta kuin taikasanat, ja ne eivät hyödyttäisi sinua mitenkään."
Kere sanoi ja antoi köynnösten kadota, sillä turha voimaa hän niihin kuluttaisi, ja voimia hän saattaisi myöhemmin tarvita. Acierin kysymyksenne Kee virnisti aika omahyväisen näköisesti ja sanoi sitten naurua äänessään:
"Pitäähän minun hupia jostakin saada, kun sitä harvoin on saatavilla.."
Nainen sanoi jä kellahti sitten selälleen maahan. Suuhunsa susineito nappasi heinänkorren ja alkoi pureskella sitä. Pari kertaa syvään henkeä vetäen hän haistoi jotakin epätavallista. Nopeasti nainen oli pystyssä, ummisti silmänsä ja haisteli ympäristöään.
"Anteeksi.."
Kere mumisi ja muutti muotonsa sudeksi, samantien kunnolla pääsi haju tämän sieraimiin. Savua, ja paljon. Eikai vain..!
"Hyppää hevosesi selkään ja juokse, metsäpalo!"
Susi huusi ja samassa savua alkoi tunkeutua jo ihmisen havaintotason verran. Hetkessä lieskat olivat jo heidän luonaan, ja musta susi pinkaisi lammenmyötäisesti pakoon.

Acier pyöritteli silmiään. Vai että hän oli jonkinlainen huvitus tuolle omaperäiselle susittarelle. No johan..Acier oli ollut elämässään vaikka mikä, mutta sentään toisen hupi, se oli jo aika uutta. Okei, miten vain. Acier laittoi miekan takaisin vyölleen.
"Kuule, voit repiä hupia jostain muusta, kuin minusta. Anteeksi vain muru."
Acier totesi, ei ilkeästi, ei koppavasti, vaan melko rennolla äänellä, hieman jopa yliystävällisellä, mikä oli kai aika ärsyttävää. Silti, Acierilla oli ylpeytensä, joka tosin oli tallautunut pohjamutiin. Acier huokaisi syvään, kun neito asettui selälleen maahan lepäilemään. Surullista, eihän Acier vielä tiennyt tuon olennon nimeä. Pitäisi kai kysyä, kun vain jaksaisi. Mutta nyt Acieria laiskotti, laiskotti liikaa, jotta voisi edes puhua. Puolituinen valui kuin keitetty makaroni maahan vatsalleen makaamaan.
"Saanko udella, mikä on nimesi?"
Puolituinen lopulta kysyi, mutta havahtui, ennenkuin neito ehti pyytää anteeksi jotain. Jokin metsässä oli oudosti. Rimfaxe oli levoton, se hirnui kumeasti ja orin ohi juoksi joitain eläimiä. Metsässä oli jokin vialla ja tarkka-aistinen puolituinen havaitsi asian samaan aikaan, kun susitar.
"Tiedän sen!"
Mies huusi toverilleen ja kierähti seisomaan. Rimfaxe oli jo valmiiksi juossut isäntänsä vierelle ja Acier heilautti itsensä nopeasti ratsun selkään. Enempää Rimfaxe ei odottanut. Se lähti juoksemaan suuren susinaaraan perässä, pakoon tulta, peloissaan.
"Tarvitsetko kyydin?"
Acier huusi neidolle varmuuden vuoksi, vaikka uskoi tämän pärjäävän sutena.

"Minä kuule huvittelen, sillä mikä huvikse kelpaa hani."
Kere sanoi vastaten samalla tavalla kuin tuo mies, mutta sitten susi keskittyi juoksemiseen. Takana oranssi leikkimeri vatasi yhä enemmän elintilaa itselleen, nuuollen kaikkea mahdollista mikä vain kykeni syttymään tuleen. Liekkimeri valtasi tieltään kaiken, se tarttui rutikuivaan heinään, poltti viimesyksyn lehdet ja ritsisten kävi uusien kimppuun. Nuoret tuoreet puut joutuivat savun uhreiksi, ja vaivalloisen palamisen kärvennyttämiksi. Vanhat puut taas paloivat iloisesti vihreettömällä liekillä. Savu ahdisti kaikkialla, tulen kuumuus tuntui jo kaksikonkin luona, vaikka se oli jo aika kaukana. Siellä puiden latvuston luona olevissa pseissä, missä oli vielä lentotaidottomia poikasia, kuoli kokonainen pesue. Jossakin taas sudenpoikaset, keiden silmät eivät olleet vielä edes avautuneet, kuolivat savuun jatukahduttavaan kuumuuteen. Tällaisen hädän hetkenä kukaan kuka tavallisissa oloissa oli toisensa vihollinen, ei käyttäytynyt sen mukaisesti. Sudet ja karhut sekä peurat ja jänikset juoksivat pakoon rintarinnan, mitä järkeä oli nyt jäädä saalistelemaan?
Edessä näkyi kuilu, jonka pohjalla virtasi joki, jonka nimeä ei Kere muistanut. Liian myöhään nainen sen havaitsi, ja liian nopeasti tuli hyppy. Samasta syystä myös hyppy jäi turhan lyhyeksi, ja niimpä etutassut vain hapuilivat toisenpuolen kalliota. Pudotusta oli vain pari metriä, mutta virtaus sitäkin voimakkaampi. Samaan aikaan kun ruumis iskeytyi veteen, se myös alkoi mennä virran mukana ja vajota.

Tuli oli elementeistä tuhoisin. Se poltti maan ja taivaan, kaiken tieltään. Yksikään luonnon olennoista ei voinut vastustaa sitä, ainoastaan juosta pakoon. Kaikki eläimet, vieri vieren, välittämättä, kuka oli saalis ja kuka saalistaja. Yksinkertaisesti, kaikki halusivat pakoon, halusivat elää, joten muulle ei ollut aikaa. Acier näki toisella puolellaan eläimiä, jotka lyhistyivät tulen armoille, ollessaan liian väsyneitä tai loukkaantuneita. Mutta peloton Rimfaxe juoksi, se ei uupunut, se halusi elää, se halusi Acierin elävän. Acier ohjasi taidokkaasti hevostaan läpi kuuman ja polttavan tulen, rohkaisi sitä hyppäämään palavien runkojen ylitse. Tämä todella oli kamalaa, tuli poltti keuhkoja ja silmiä, korvensi ihoa ja sai ilman palamaan. Helvetin lieskat ympärillä. Välillä Acier tarkisti, että tuo toinen olio pysyi mukana. Susityttö juoksi melkein nopeammin, kuin Rimfaxe. Se väisteli liekkejä taitavasti, jotkut hännänpään karvat tosin kärventyen. Mutta tulta ei päässyt pakoon. Se alkoi saartaa matkalaisia, haudata syleilyynsä ja suudella kuoliaaksi. Acier painoi kantapäänsä Rimfaxen kylkiin ja kannusti sitä hyppäämään yhden puunrungon ylitse. Suuri ori hirnahti äkkiä kuuluvasti, se tiesi, mitä edessä oli. Liekkin ja savun läpi se näki turvan, joen. Sen ylitse ei tuli pääsisi, mutta hevonen pääsi. Rimfaxe pidensi laukka-askeltaan ja aivan joen reunalla, loikkasi mahtavan hypyn. Vesi kuohui molempien alla, viilensi mukavasti ja lopulta Rimfaxe laskeutui toiselle rannalle. Se halusi jatkaa juoksuaan pakoon, mutta Acier veti suitsista ja hevonen pysähtyi. Acier oli kuullut loiskahduksen eikä susityttöä näkynyt missään. Nopeasti puolituinen hyppäsi alas hevosen selästä. tuli ei yltänyt tälle puolen jokea.
"Hei susityttö! Missä olet?"
Acier huusi, mutta hänen huuto hukkui pauhaavaan veteen ja tuleen, niiden luonnottomaan lauluun. Acier katseli ympärilleen ja huomasi lopulta virrassa jotain. Susitytön.
"Odota täällä, Rimfaxe"
Acier sanoi ja hyppäsi sen jälkeen kylmään veteen. Orista kun ei ollut apua uinnissa.

Veden pinta oli tuntunut kovalta, kun musta ruumis oli siihen pamahtanut, vaikka parin metrin pudotus olikin vain pieni. Vedenpinnan kovuus oli iskenyt ilmat susitytön keuhkoista pihalle, ja väsymys painoi raajoja. Vesi tuntui niin painavalta, ettei sitä voisi tassulla liikuttaa, saatika pinnalle ponnistaa. Hapenpuute raastoi keuhkoja ja pyörre veti narttua yhä suvemmälle joessa. Musta neito ei tiennyt missä oli pohja ja missä pinta, tai mistä suunnasta se vesi ylipäätänsä virtasi. Kere tiesi vain sen, että hän ei saisi missään nimessä hengittää. Valitettavasti hengittämisen estäminen oli hrlpommins sanottu kuin tehty. Pistävä kipu rasituksesta tuntui kurkussa, raastava kipu poltti keuhkoja, nainen tarvitsisi happea nyt heti. Pelastus saapuikin juuri sopivasti, kivi joenpohjassa. Takajaloillaan musta ponnisti itsensä pintaan, ja ehti vetää pari syvää hengenvetoa nautinnollista ilmaa, kun vierivä tukki iski susityttöä päähän. Nainen vajosi takaisin veteen puolitajuttomana, sen verran tajusisaan että tajusi olla hengittämättä mutta voima oli kadonnut kaikkialta. Samaan aikaan Acierkin hyppäsi pelastamaan kaunotarta hädästä.

Acier oli suhteellisen hyväkuntoinen soturi, joten hänellä oli vielä voimia auttaa susityttöä. Pahus, miksi aina, kun Acier oli tutustumassa johonkin ja saamassa ystävää, jotain pahaa tapahtui? Sad..No jaa. Kylmä vesi hyväili Acierin kasvoja ruumiinosa osalta, kun mies sukelsi veteen, sulavasti kuin delfiini. Virta tempaisi miehen samantien matkaansa, painoi veden alle ja heitti sinne tänne, kuin avutonta lastua. Muutaman kerran Acier osui suuriin kiviin ja kipu viilsi koko ruumiin läpi. Iskut olivat jykeviä, kuin nuijalla, eikä kylmä vesi auttanut asiaa, sillä se kangisti ruumiin nopeasti. Mutta Acier jatkoi uimistaa eteenpäin, pitäen silmässään susitytön ääriviivat. Vesi painoi Acieria alleen ja mies veti vahingossa vettä keuhkoihinsa. Suuret pyörteet olivat kuin lohikäärmeen kynnet, jotka raatelivat puolituista mukanaan. Acier ui koko ajan eteenpäin, lähemmäs ja lähemmäs susityttöä. Acier oli ylhäältä nähnyt, miten tukki oli iskenyt susinaaraan tajuttomaksi, joten olisi kiire saada tuo taas pinnalle. Acier sukelsi veden alle ja melkeinpä ryömi pohjaa pitkin, tarrautuen kiviin terävillä kynsillään. Näin virta ei heittelisi miestä niin paljon. Metri metriltä Acier tuli lähemmäs, kunnes oli aivan susitytön alla. Nopeasti Acier hyppäsi pohjasta ylöspäin ja kaappasi otteeseensa susinaaraan, tullen samalla itsekkin pinnalle, henkeään haukkoen. Virta lähti heittelehtimään taas molempia, mutta ainakin molemmat olivat yhdessä, sillä Acier piti tiukasti kiinni susitytön vyötäröstä ja toisella kädellä piti päätä pinnalla. Oli jotenkin päästävä pois, mutta miten? Virta vain jatkui ja jatkui, rajuna ja raivoisana. Acier otti tikarinsa vapisevin käsin vyöltään. Onneksi ranta ei ollut korkealla ja Acier iski tikarin syvälle kallioon, näin pysäyttäen molemmat. Toisella kädellä mies lähes heitti susitytön rannalle. Acier oli väsynyt ja kylmissään. Hypotermia voisi olla kuolemaksi. Acier yritti kiivetä ylös, mutta hän oli liian loppu.

Virta heitteli suden ruumista miten sattuun, kylki iskeytyi kiveen, pää osui johonkin ja tassu jäi ruumiin ja kiven väliin. Veden suunnaton voima oli ottanut mustan ruumiin valtaansa, se ripotteli säälimättä susityttöä, joka ei nähnyt mitään. Tyttö oli vajonnut outoon utuiseen hämäryyteen, tajuttomuuden ja tajuisaan olemisen rajamaille. Välillä mustuus peitti koko tajunnan, kun taas kohta tuntui että oli irronnut omasta ruumiistan ja katseli tapahtumia sivuilta. Alitajunta käski olla hengittämättä, ja niin tehtiin. Kuitenkin susitytön täytyi tehdä kaikkensa, että taisteli hengitysrefleksejä vastaan. Aivot tarvitsisivat happea, kouhkot olviat kutistuneet ja tassuista oli kadonnut voima. Ulospäin puhallus posti hiilidioksidin ruumisita, ja helpotti hetkeksi. Sitten tuli hirveä ahdistus, se runnoi keuhkoja ja puristi ruumista kasaan, oli entistä vaikeampaa taistella refleksejä vastaan. Kohta se tapahtui, nainen vehti henkeä, mutta silloin tulikin happea eikä vettä. Alitajunnassa susi tiesi että joku pelasti tätä, mutta kuka? Kohta ruumis työnenttiin rannalle ja pari kertaa hengiteltyään palasi näkökykykin. Demoniruumiseen ei susi varmasti pystyisi tiseään muutamaan, saatika auttamaan Acieria. Niimpä oli aika pyytää luontoäidin apua:
"Aceri naka mitsure"
ja taas samat käynnökset hyppäsivät maasta, tarttuivat kiinni Acierin käsistä ja viskasivat sitten miehen rannalle. Vaikka yleensä köynnösloitsut olivat ääretömän helppoja ja vähän voimia vieviä, oli se tarpeeksi susitytölle. Kere vaipui tajuttomuuteen.

Acier oli yleensä todella hyväkuntoinen ja yleensä kesti niin kuumaa kuin kylmää, mutta vedessä ei ollut helppoa pysyä lämpimänä, kuin maalla. Acierin keho alkoi olla todella kylmä. Virta piiskasi hänen ruumistaan jatkuvasti ja muutama tukki iskeytyi myös. Acierin keho oli täynnä mustelmia ja poika alkoi menettää tajuntaansa. Hän ei edes tiennyt, miten susityttö voi. Toivottavasti edes jäisi henkiin, se tässä olisi tärkeintä. Acier meinasi päästää jo irti tikaristaan, kun äkkiä tunsi jotain kehonsa tukena. Hän ei jaksanut ajatella, ei jaksanut välittää. Juuri ja juuri mies edes oli tajuissaan. Mutta hän tunsi nousevansa jotenkin kylmästä vedestä, jollain tavalla. Acier ei ollut uskovainen, ei vähääkään, mutta tämän yhden ainoan kerran hän uskoi johonkin yliluonnolliseen voimaan ja jumaliin, jotka pelastivat hänet varmalta kuolemalta. Ja sitä voimaa ja jumalaa tuo mies kiitti, kiitti todella, mitä nyt hourailustaan pystyi. Acier tunsi pian läsähtävänsä, kuin kuollut eläin, kovalle maalle, kauemmas vedestä ja sen jylysytä, kylmästä syleilystä. Acier tärisi kuin haavanlehti, vapisi kauttaltaan. Hieman kauempana miehestä oli tuo outo susityttö. Voi että Acier toivoi, että hän olisi ollut tulihaltia, mutta kun ei ollut. Acier ryömi hyvin hitaasti lähemmäs susityttöä. Oli pysyttävänä liikkeessä ja lämpimänä. Acier oli joskus oppinut, että märät, kylmät vaatteet piti riisua pois, mutta hän ei todellakaan tekisi niin tuon tytön ollessa paikalla. Noh siveys maksoi nyt siis ehkä hengenmenon Acierille. Varovasti tuo alkoi kasata maahan nuotiota ja sytyttämään sitä, jotta saisi edes vähän lämpöä kehoonsa. Pienen ajan yrittelyn jälkeen Acier sai aikaan tulen kuiviin oksiin, jotka alkoivat hetkessä roihuta iloisina, lämmittäen.