Tunnemmeko?

//...tein tämän tänne, koska täällä ei ollut mitään aikaisemmin. Sori, talvi ei taida olla hyvää aikaa Roxille :'3//

Lumi peitti kuuset ja sai hauraammat puut taipumaan painostaan niin, että useampi niistä oli katketa ja varmasti katkeaisi talven jatkuessa pidemmälle. Maa oli turvallisen, paksun ja pehmeän näköisen lumipeitteen peittelemä, joka kuitenkin upotti varomattoman kosteaan loskaan jos uskaltautui liian syvälle lumeen. Pakkasta oli ainoastaan öisin mutta se piti valtavat kinokset hengissä ainakin joissan määrin, ne jäivät odottamaan kylmempiä ilmoja - ja niitä oltiin viime aikoina povattu tiuhaan, joten pakkasten olisi tultava pian.
Metsän keskellä sijaitseva Oreum ei ollut kovinkaan suuri kaupunki, ainakaan niiden mittasuhteilla, jotka olivat nähneet Miran tai muut suurkaupungit, mutta Länsi-Arylian mittapuilla se oli suuri kaupunki, jonne läheisien pikkukylien asukkaat kokoontuivat tarvittaessa. Sen korkeimpien talojen katot ja viirit näkyivät kauas metsään ja houkuttelivat siellä kulkijat käväisemään.
Tänään viirejä näytti olevan tavallista enemmän ja pääkatu oli tupaten täynnä ihmisiä - menossa oli joku paikallinen juhla, joka luultavasti ennakoi keskitalvenjuhlaa.

Arlie karisti väentungoksen nopeasti - mukaan oli kuin vahingossa tarttunut muutaman ohikulkijan muhkea rahapussi ja mies laittoi löytämänsä rahat taskuunsa, odottamaan majataloon paluuta ja niiden laskemista. Voisi hän muutaman galdin sijoittaa ruokaankin ja hyvään viiniin, nälkä alkoi vähitellen vaivata tätä.
Mies oli kävellyt ulos suurimmasta väentungoksesta - siellä oli tuskin mahtunut kääntymään ilman että löi ketään kyynärpäällään - mutta ei tämäkään katu täysin tyhjä ollut. Harvat ihmiset olivat halunneet jättää väliin sitä, mitä nyt pääkadulla tapahtuikaan, mutta ne harvat olivat tulleet tänne.
Silmälasipäinen tutkaili kojuja kiinnostuneena. Nämä eivät olleet yhtä tavanomaisia kuin pääkadulla olleet ikävystyttävät kojut vaan hieman eksoottisempia ja oudompia. Ehkä hän voisi maistaa jotain - ehkä.

Rox ei todellakaan muistanut, mikä juhlapäivä oli kyseessä, mutta hän oli päättänyt pitävänsä siitä. Oreumin kadut olivat tupaten täynnä sinne tästä maatiaisten täyttämästä peräsyrjälästä peräisin olevaa väkeä, ja aina kun väkeä kasaantui hänellä oli mahdollisuus tehdä rehellistä työtään. Lisäksi oli pirun kylmä ja luminen päivä, eikä hän viitsinyt pitää tulta yllä aivan turhan päiten, siinä samalla voisi laittaa ruokaakin. Käärmedemoni oli asettunut strategisesti itselleen täydelliseen paikkaan – siihen, mihin pääkadulta poistuvat törmäisivät ensimmäisenä, mutta silti sopivasti hieman syrjässä niin, että kojun rauhallisuus toimi lisähoukuttimena.

Olisihan hän muuten mennyt vaikka itse pääkadullekin, mutta kylmän takia Reol ei pystynyt pysymään käärmeenä – viima puri pahemmin siinä muodossa – ja tämä ei yksinkertaisesti kestänyt suuria väkimassoja. Nytkin tuo kyyhötti nurkassa, tuijottaen kiinteästi ritilän alla hehkuvia hiiliä samalla kun isoveli löyhytteli suurella paperiviuhkalla säätäen näin lämpötilaa näppituntumalla. Kauppa oli käynyt hyvin, ja hän oli jo reilusti voiton puolella, ja siksi tummatukan kasvoilla oli tavallista leveämpi hymy. Saattoihan tuo johtua siitäkin, että mies oli luonut nahkansa äskettäin – kummallista miten se vaikutti rauhoittavasti muodonmuuttajaan. Hän oli jopa jättänyt tukkansa suuremmin laittelematta, ja kasvotkin olivat vaihteeksi mustaa silmienrajausta lukuun ottamatta meikittömät. Nyt sitä tosiaan näki, kuinka samanlaiset kasvot kaksosilla oli.

”Viisi galdia, ja hauskaa päivänjatkoa”, hän ojensi poikaystävänsä seurassa olevalle nuorelle naiselle tämän tilauksen, ja iski silmää molemmille. Maailmankirjat eivät olleet sentään aivan sekaisin, ja demonin asiakkaiden kalasteluun tarkoitettu huutelu oli aivan yhtä täynnä enemmän tai vähemmän piiloteltuja kaksimielisyyksiä kuten aina.

Mutta oli muutamia asioita, jotka saivat jopa kahden renkaan koristamat huulet napsahtamaan kiinni, ja pitkät ruuanlaittoon sovelletut syömäpuikot kalahtamaan kojun lattialle otteen herpaannuttua. Hetkisen ajan näytti siltä, kuin Rox olisi saanut sydänkohtauksen, ja mies tuijotti täysin jähmettyneenä harvaan väkijoukkoon. Tuo räpytteli meripihkasilmiään raivokkaasti, hieraisikin niitä – tietysti meikkiään varoen – ja katsoi uudestaan. Ei, pitkä ja harteikas hahmo ei kadonnut yhtään minnekään, ja täysin yllättäen demonin suusta karkasi korkea kujerrus. Välittämättä tiskin edessä olevista asiakkaista hän loikkasi melko akrobaattisella liikkeellä sen yli, huikaten peräänsä vain
”Reol, hoida mörskää vähän aikaa!”

Tummatukan mielestä unohtui täysin, että hänellä oli yllään vain löysät mustat housut ja korkeakauluksinen, hihaton valkea paita, joka oli vielä jätetty herkullisesti pitkältä matkalta auki, eikä kengistäkään ollut tietoakaan – ja kojun lämpimästä poistuttua asusteet olivat auttamattomasti liian kylmät. Ei se näyttänyt häntä häiritsevän, mies vain hymyili kuin mikäkin ilostunut pikkupoika, ja juoksi suoraan mustatukkaisen miehen luo, kapsahtaen tämän kaulaan iloisesti naurahtaen.
”Shin’ai! Mitä hittoa, eikö sinun pitäisi olla yli viisikymppinen? Löysitkö nuoruuden lähteen? Ja jätitkö sen luuskan?” kuului kyselytulva eksoottisenpuoleisen hellittelynimen jälkeen, ja jäämättä kuuntelemaan vastauksia Rox suuteli miestä riemun vallassa. Mielessä ei käynyt ollenkaan, että hätkähdyttävästi tuttua muistuttava henkilö ei välttämättä ollut se keneksi hän tätä luuli, mutta noin suurta yhdennäköisyyttä harvemmin näki.

//xD No se ei näköjään estänyt Roxin innostumista. Mmm… ja hän sitten näköjään höpäjää japania, ainakin tällä hetkellä *reps* En keksinyt parempaa ilmaisua… //

Arlie katseli kojuja kiinnostuneena. Hän oli avoin uusille kokemuksille - paljon matkustelevan oli pakko olla, eihän hän muuten saisi syötyä mitään jos välttelisi kaikkia tuntemattomia ruokia. Hän voisi tehdä tuttavuutta useammankin eksoottisen naposteltavan parissa, muttei tiennyt, minkä näistä kaikista vaihtoehdoista valitsisi. Hänen katseensa kulki toinen toistaan erikoisemmassa kojussa, monet olivat keksineet erikoisia tapoja vetää asiakkaita puoleensa.
Korkea kujerrus ei herättänyt miehessä sen suurempia kummastuksia, hän ei edes kääntynyt katsomaan sen suuntaan, se oli kuitenkin vain jonkun uusi tapa vetää asiakkaita puoleensa.

Kuullessaan jonkun kuitenkin tulevan hänen suuntaansa - luultavasti jopa häntä kohti - mustatukkainen kääntyi katsomaan. Hän näki tuntemattoman, erikoisen näköisen miehen juoksevan rintakehän herkullisesti paljaaksi jättävässä paidassa, ilman kenkiä hänen suuntaansa - eikö miesraukalla ollut kylmä tuollaisessa asustuksessa? Arlie astui syrjään mutta tuntematon pysähtyi hänen eteensä, alkaen puhua iloisen naurahduksen seuraamana toiselle lähes tuntematonta ja aivan liian nopeasti puhuttua kieltä. Mustatukkainen kurtisi kulmiaan ja oli huomauttamassa toiselle siitä, että tämä oli erehtynyt henkilöstä, muttei ehtinyt ennen kuin vastaväitteitä sietämättömät huulet painuivat hänen huulilleen.

Arlie vastasi ensihämmennyksestä selvittyään suudelmaan, taivutti Roxia hieman , pystyäkseen painamaan tämän voimakkaammin omaa kehoaan vasten. Eihän tuo ollut ollut yhtään hullumman näköinen - oikeastaan melko komea - ja Arlie oli avoin uusille kokemuksille, vaikkei tuo suudelma ollutkaan tarkoitettu hänelle. Demoni oli sekoittanut hänet johonkuhun toiseen, mutta eihän suudelmasta olisi kohteliasta kieltäytyä.
Pitkäsormiset kädet sivelivät Roxin selkää suudelman päätettyäkin. Mustatukkainen hymyili vinosti ja irroitti lyhyemmästä miehestä.
"Kiinnostava mainoskikka, ehkä valitsen sinun kojusi. Mikä se noista on?" Arlie ei kysellyt oliko toinen sekoittanut hänet johonkuhun toiseen, eiköhän tämä ollut jo huomannut erehdyksensä.

Rox oli äärettömän häkeltynyt yhdennäköisyyden takia, ja siksi jopa häneltä kesti muutaman sekunnin ajan ennen kuin demoni keksi, että pitkä mies ei ollut hänen luulemansa henkilö. Tuon suutelutyyli poikkesi niin paljon siitä, mitä hän oli sen olettanut olevan, että punamustatukka ei vain voinut enää luulla harhoja. No, eipä se juuri estänyt demonia nauttimasta hetkestä niin pitkään kuin sitä kesti. Ja koska sen jälkeen hän pystyi tuntemaan talvisessa säässä jumalaisen lämpimät kädet selällään, hänkin piti omansa pidemmän niskan takana, naurahtaen yhtään erehdystään häpeilemättä kuullessaan kysymyksen.
”Tietysti se, jossa on parhaimman näköinen pyörittäjä”, hän lausahti, tietäen, että hänen kaksoisveljensä viimeisteli tilauksia vastentahtoisesti, ja identtiset kasvot näki varmasti tänne asti.

”Mutta kuka namupala sinä olet? Jos chialella olisi poika…”
Puhe vaipui mutinaksi, ja Rox siveli teräväpiirteisiä kasvoja, sotkien taas puheeseensa omia, muiden korvaan siansaksalta kuulostavia nimityksiään. Hän tarttui pidemmän leuasta kiinni, ja käänteli päätä kuin omistaisi sen, ja katseli piirteitä tarkemmin.
”Älä nyt vain sano, että todellakin olet Ravenin poika?” hän kysyi leikkisästi, muistellen entistä rakastettuaan. Niin, hänelläkin oli ollut hieman pidempiaikaisia suhteita, jopa ilman kauhean suurta pettämistä.

Tuntematon ei nolostunut - tai ainakaan näyttänyt nolostumistaan - huomattuaan suudelleensa väärää miestä. Tämä vain naurahti ja vastasi kysymykseen vitsillä.
Kuinka valtava ego tällä miehellä olikaan, hän pystyi seisomaan tämän kaiken jälkeen Arlien edessä, kuin suudelma olisi ollut suunniteltu mainoskikka eikä erehdys, mitä se oli varmasti ollut - Arlie ei ollut sitä tyyppiä, jonka käsivarsille miehet ja naiset lankesivat jo nähtyään hänen teräväpiirteiset kasvonsa. Tietenkin hänen äänensä sai monien jalat veteliksi, mutta hänen kasvoillaan ei ollut samaa vaikutusta.

Mustatukkainen ei vastustellut lainkaan toisen tarttuessa hänen leukaansa eikä tämän tarkastellessa hänen kasvojaan, kuin etsisi niistä jotain tuttua - häpeilemättä tai edes kysymättä lupaa toiminnalleen.
Toisen esittämä kysymys ja lausuma nimi sai vihreät silmät kaventumaan hetkeksi. Jos hänen isänsä nimi tosiaan oli Raven, maailman oli pakko nauraa hänelle, kohtalo ivasi häntä ironiallaan.
"Jos äitiäni on uskominen, isäni nimi on Ollie", mustatukkainen totesi ilkeästi hymyillen. Hänen äitinsä ei ollut suostunut kertomaan Arlien oikean isän nimeä edes pojalleen, jos oli tiennyt sitä itsekään. "Tietenkin hän valehtelee."
Arlie ei ollut yrittänyt etsiä isäänsä tai udella kovinkaan aktiivisesti äidiltään tämän nimeä, mutta tietenkin hän halusi tavata itsensä siittäneen miehen - iskeäkseen tältä hampaat kurkkuun ja murtaakseen leukaluun. Halusihan jokainen hylätty lapsi maksaa takaisin pakoon lähteneelle isälle, vaikka tässä tapauksessa tuo mies ei tiennyt siittäneensä pojan.

Normaalisti Rox olisi jättänyt tämän tummatukkaisen miehen rauhaan. Pienikokoisemmat, sievemmät ruskeatukat olivat hänen tyyppiään, eikä hän harrastanut suoranaisia hyökkäyksiä muunlaisia kohtaan – oikeastaan silmälasipäisen näköiset olivat ehkä parhaiten turvassa demonin lähentelyiltä, tai ainakin aggressiivisimmilta niistä. Nyt hän näki erot uuden tuttavansa ja Ravenin kasvojen välillä, mutta nuori mies oli silti niin kovin samankaltainen. Se toi paljon hyviä muistoja mieleen, ja huomaamattaan demoni piti hiljaista, kehräävää ääntä katsellessaan toista.

Pidemmän kasvojen yli kulki varjo nimen Raven tullessa esille – ei tuo vaikuttanut tunnistavan nimeä siinä merkityksessä, mutta jostain yhteydestä kaiketi? Rox joka tapauksessa alkoi nauraa, ja kosketti mustia hiuksia muutaman mielenkiintoisen seikan tullessa esille.
”Niinkö? Mikä perhedraama”, hän naurahti, mutta vakavoitui nopeasti. Demoni ei niinkään kuullut mitään, mutta tunsi apua pyytävän katseen niskassaan, ja kääntyessään katsomaan kohtasi veljensä silmät. Poikaparka oli aivan hukassa kolmen asiakkaan kanssa, kai joku oli yrittänyt jutella hänelle. Harmistuneesti huokaisten Rox katsahti uuteen tuttavuuteensa, ja iski silmää.
”Kojuni kutsuu, mutta jos tulet syömään voin antaa alennusta.”

Demoni pyrähti juoksuun takaisin kojulleen. Hieman tuon liikkeet olivat hidastuneet kylmän takia, mutta hän pääsi tarpeeksi nopeasti pakkaamaan asiakkailleen vartaat mukaan otettaviksi, ja yhdelle täyden annoksen lisukkeineen ja teekupillisen paikan päällä nautittavaksi. Lämpö verrytti hoikat jäsenet nopeasti, ja pikkuveli seisoi hetken katselemassa tottuneita liikkeitä toisen vierellä, ennen kuin muuttui hieman tavallista pienemmäksi käärmeeksi ja kiertyi löyhästi Roxin kaulalle.

Arlie hymyili kierosti. Toinen ei jatkanut hänen ehkä-isästään sen enempää, vaikka Arlie olisi ollut kiinnostunut kuulemaan tästä enemmänkin. Eihän hän ollut tuntenut isäänsä ja olisi mukavaa saada edes jonkinlaista tietoa, vaikka se olisikin väärää. Ainakin hän voisi kuvitella tietävänsä jotain miehestä, joka oli pannut hänet alulle vaikkei tämä luultavasti välittänyt asiasta lainkaan.
"Eikö sellaista ole jokaisessa perheessä", mies totesi ja vilkaisi demonin kojulle päin. Tämän veli näytti olevan pulassa, ties mistä syystä, ja hänen keskustelukumppaninsakin huomasi sen koska tämä lähti painelemaan takaisin kojulleen lähes yhtä nopein liikkein kuin oli Arlien kimppuun hyökännyt.
Ei kai lyhyempi ollut hidastunut tässä kylmyydessä? Noissa vaatteissa se ei ollut mahdotonta.

Mies vilkaisi kojua kohti, tarkastellen sitä arvioivasti. Voisihan hän siellä käydä nyt kun sai kerran alennusta, vaikkei demonin kanssa keskustelu luultavasti onnistuisi kovinkaan hyvin muiden asiakkaiden ollessa paikalla. Eihän hän voisi vaatia miestä kertomaan itselleen exästään tehdessään töitä. Arlie ei ehkä itse tehnyt rehellistä työtä, mutta hän arvosti silti henkilöitä, jotka tekivät.
Arlie kohautti olkiaan ja käveli kojulle, hymyillen vinosti.
"Enhän voi kietäytyä, kun minulle luvataan alennusta", hän totesi ja vilkaisi valmistuvia vartaita. Ehkä hieman omituista, mutta menettelisi.

Rox silitteli kaulallaan kiepeillä lepäävää käärmettä, ja hätyytteli muutaman jo ruokansa maksaneen ja saaneen asiakkaan pois. Hän tosiaan oli jo voiton puolella, joten muutaman galdin menettäminen ei satuttaisi – ja hänellä oli liian hauskaa Ravenin pojan kanssa. Tämän astellessa hänen kojulleen meripihkasilmät katselivat pitkää miestä, ei enää niin onnellisesti muistojen vallassa ja hieman rakastuneenoloisesti, vaan arvioivasti. Ehkä hän voisi pitää tämän kanssa hauskaa, kokeilla kuinka samankaltainen isänsä kanssa tämä todella olisi?

”Kerro kun olet päättänyt mitä otat”, demoni lausahti, ja kaatoi lisää teetä tiskillä istujan kuppiin. Ruskeatukkainen, melko nuori nainen hymyili kaksikon katseiden kohdatessa.
”Rox, ethän sinä anna minullekaan alennusta”, tämä mutristi huuliaan, ja sai demonin naurahtamaan hieman ilkikurisesti, ja sipaisemaan toisen tukkaa.
”Miksi antaisin? Et ollut yhtä hyvä kuin uuden ystäväni isä oli sängyssä” hän vastasi hyvin suoraan, ja nainen kikatti hieman punastuneena. Tuollaisiakin henkilöitä oli, niitä jotka tulivat Roxin kojulle tämän ollessa kaupungissa demonin charmin ja tarjoaman huvin takia.

Arlie tutkaili katseellaan annoksia, nyt kun hän sai hieman alennusta, hän voisi ottaa mahdollisimman kalliin annoksen - niistähän sai loogisesti ajateltuna enemmän alennusta kuin halvemmista vaikkei se tulisi todellisuudessa sen halvemmaksi, luultavasti kalliimmaksikin.
"Otan rottaa", mies totesi tarkasteltuaan tarjontaa, eipä hänellä ollut todellisudessa paljoa mistä valita ja kanaa hän oli syönyt eilen, vaikkei se ollutkaan paljoa voileivän välistä maistunut. "Ja riisiä."

Mustatukkainen istui jakkaralle ja nojautui kädenselkiään vasten. Vihreät silmät tarkastelivat demonia arvioiden, harvinaisen uteliaasti. Tuolla oli tosiaan sellaista tietoa, mitä Arlie halusi - vaikkei hän hyötyisi tuosta tiedosta mitenkään, oli harvinaista että hän näki tällaista vaivaa sellaisen tiedon vuoksi.
Demoni näytti päättäneen, että Raven oli mustatukkaisen isä, vaikkei siitä ollut minkäänlaisia todisteita eikä Arliella ollut mitään sitä vastaan.
"Huomaan, että isälläni on ollut samanlainen maku kuin minulla", Arlie totesi, pahantahtoisesti hymyillen. Hän vilkaisi syrjäsilmällä ruskeatukkaista naista, käskien tätä pahantahtoisella ilmeellä poistumaan.

”Oh, sepä hauska kuulla. Ravenilla oli kyllä erittäin hyvä maku joidenkin asioiden suhteen.”
Rox virnisti, ja alkoi latoa kulhoon riisiä ja lisukkeita niin vaivattomin liikkein, että ne tuntuivat lentävän sinne itsestään. Se siitä tuli kun oli jo monta vuosisataa tehnyt samaa, mitä nyt vaihtanut menua aina silloin tällöin. Nyt hänellä oli juhlan kunniaksi jälkiruokaakin tarjolla – mutta hänen toinen asiakkaansa ei jäänyt syömään sitä, vaan katsoi kerran pitkään mieheen ja liukeni vähäeleisesti paikalta.

Demoni lorautti vielä paksua hapanimeläkastiketta vartaan ja riisin päälle, ja lasketti annoksen silmälasipäisen eteen, kohottaen toista kulmaansa hieman.
”Piti sitten säikäyttää hänet pois” hän lausahti hieman syyttävästi, napaten kupin käteensä ja hetken epäröityään täytti sen teellä. Se oli hyvää teetä, ja toimi tässä kylmyydessä erinomaisesti. Asettaessaan kupin lautasen vierelle hän kumartui tummatukan lähelle ja katsoi tätä vähän toruvasti, kuin oikeasti olisi suunnattoman harmistunut naisen lähdöstä.
”Tuhma poika. Pitäisiköhän minun nuhdella sinua?”
Ääni sai hetkessä hieman viettelevän latauksen, ja pehmeä painotus viimeistään toi vihjauksen perille. Mies kiinnosti Roxia, ehkä sen takia koska oli mitä todennäköisimmin Ravenin poika, mutta hän oli saanut jo pienen aavistuksen tämän luonteesta selville – ja se vaikutti jännittävältä.

"Jos hän tosiaan on isäni, sen ei pitäisi olla minkäänlainen yllätys", silmälasipäinen totesi vinosti hymyillen ja katseli kaikonneen asiakkaan perään. Hän oli lähes viaton tämän lähtöön, eihän hän mitään sille voinut että viaton hymy sai naisparan poistumaan paikalta ennen aikojaan.
Arlie käänsi katseensa demoniin ja kallisti päätään hienoisesti, tuo ainakin osasi laittaa ruokaa vaikka Raven tuskin oli maannut ainoastaan sen takia tuon kanssa, mutta senhän näki jo päällepäin. Lyhyempi oli oikeastaan aika hyvän näköinen.

Arlie vilkaisi annostaan, joka näytti herkulliselta. Hän ei ollut aikaisemmin syönyt rottaa - hänellä ja Helierillä ei ollut vielä mennyt niin huonosti, että he olisivat joutuneet vaihtamana köyhän miehen voilepänsä rottaan - mutta ammattilaisen tarjoilemana se ei näyttänyt huonolta valinnalta.
"Jos huolii minut asiakkaakseen, on totuttava siihen, että harva suostu tulemaan kojullesi samaan aikaan kanssani", mustatukkainen totesi virnistäen ja kohotti röyhkeästi vihreiden silmiensä katseen ruuasta meripihkan kultaisiin. "Ehkä minun pitäisi nuhdella sinua huonon asiakaspalvelun vuoksi." Nuorempi käytti samanlaista pehmeää painotusta omissa sanoissaan kuin demoni oli äskettäin käyttänyt omissaan.

Rox purskahti hersyvään nauruun, ja taputti mustatukan poskea kevyesti. Tuota vastausta hän ei ollut osannut odottaa, vaikka olikin ehkä salaa sitä toivonut.
”Ja sinusta todella olisi siihen?” hän kysyi saman tien, istahtaen sitten omalla puolellaan jakkaralle. Hän alkoi todella pitää mustatukan asenteesta – se oli samankaltainen kuin Ravenilla, mutta tietysti samalla aivan erilainen.

//nyt ei pysty pidempään… //

Arlie kallisti päätään ja tarkasteli demonia katseellaan. Tämä oli riemastunut hänen vastauksestaan, kuten oli voinut odottaakin.
"Saatan ehkä olla useamman sata vuotta sinua nuorempi, mutta se ei tarkoita, että olisin yhtään sinua kokemattomampi", Arlie totesi hymyillen karismaattisinta - ja samalla uhkaavinta - hymyään. Hän maistoi teetä ja yllättyi sen hyvästä mausta, yleensä mustatukkainen ei ollut kiinnostunut tällaisista litkuista, mieluummin hän joi viiniä tai edes olutta.
"En yleensä pidä tällaisista litkuista", mies totesi röyhkeästi, mutta siemaisi uudelleen juomaansa, selvästi tyytyväisenä.
Mustatukkainen keskittyi hetkeksi ruokaan, näykkäsi nälkäisesti eteensä tuotua rottaa ja totesi senkin olevan maukasta. Tämä tyyppi tosiaan osasi kokata, kuten saattoikin odottaa henkilöltä, jolla oli oletettavasti kokemusta kokkauksesta useamman sadan vuoden ajalta.
"Mutta nyt kun olemme kahdestaan, mikset kertoisi minulle hänestä?" Arlie piti tauon ja nappasi lisää syötävää vartaasta. "Ravenista siis."
Mies vilkaisi kierosti toiseen ja hymähti.

Rox naurahti uudestaan, katsellen intensiivisesti tuota mustatukkaa. Vai että yhtä kokenut? Miten valloittavan yli-itsevarmaa! Toinen ei selvästikään ollut ikinä kuullut demonista, tai sitten hän oli törmännyt oikeaan aarteeseen. Ja vielä niin upea hymy. Silmälasipäässä oli enemmän vaaran tuntua kuin Ravenissa – ja Roxhan vertailisi tätä koko ajan isäänsä, lähes tahtomattaan.
”Elämäsi on varmaan ollut melko kiireistä sitten?” hän kysyi huvittuneena.

Lopulta toinen kävi syömään, ja jopa heitti epäsuoran ja töykeän kehun hänen teestään. Demoni virnisti, ja kaivoi itselleen pienen kupin ja savipullon alemmasta kaapista.
”Mutta tuo on minun tekemääni, joten et voi olla pitämättä siitä” hän totesi tiettyä ammattiylpeyttä äänessään, ja seurasi pienesti hymyillen sitä miten muukin ruoka kelpasi nuoremmalle. Itselleen hän kaatoi hieman kirkasta juomaa pullosta, ja siemaisi lasistaan. Hän harvemmin tarjoili alkoholia, koska ei pitänyt meluisista känniläisistä (paitsi sammuneina, jos nämä olivat hyvännäköisiä), mutta joi tietysti itse aina silloin tällöin. Ja kaiken lisäksi hänen juomansa olivat auttamattomasti liian vaarallisia suurimmalle osalle väestöstä, käärmedemonina hänellä itsellään kun oli jostain syystä suurempi vastustuskyky myrkkyjä kohtaan.

Ja tulihan lopulta kysymys Ravenista esille. Hetken ajan demoni näytti miettivältä, ja pyöritteli kuppia kädessään.
”Ei ole paljoa kerrottavaa. Olin hänen seurassaan kuukauden, ja silloisen ulkonäön saat selville katsomalla peiliin. Mutta hän oli hieman sulavakäytöksisempi kuin sinä. Hurmuri, ja voimakastahtoinen kuin mikä. Hauska veikko, aina ei tiennyt vihasiko vai rakastiko hän jotakin” Rox naurahti, vaipuen sitten muistelemaan hieman unelmoiva hymy kasvoillaan. Raven, kuten myös muutama muu, oli sentään saanut hänet melkein ymmärtämään, miksi jotkut pysyivät yhden kumppanin kanssa tuhottoman pitkään.
”Ja en tiedä hänen ammattiaan, tai kaljuuntuiko hän tai mitään. Hän jätti minut äitisi takia, mutta ei sitten ilmeisesti varastanutkaan tätä isäpuoleltasi kuten uhkasi.”
Rox naurahti, ja pudisti päätään. Kuulostiko hän katkeralta? Hassua. Ei hän siitä niin paljoa välittänyt.

"Laatu korvaa määrän - ja minä olen nopea oppimaan", Arlie totesi hurmaavasti hymyillen ja söi ruokansa loppuun. Rotta oli ollut hyvää, juuri sopivan mureaa ja eksoottisen makuista, kuten saattoi tällaiselta kojulta odottaakin. Se ei kuitenkaan ollut ollut niin mausteita ja erikoisen makuista kuin Arlie oli olettanut - kokonaisuutena siis ateria oli ollut jotain lähes ennenkokemattoman maukasta. Jos demoni ei olisi ollut hänen oma pikku salaisuutensa, hän olisi tuonut Helierinkin tänne maistelemaan, vaikkei se nirppanokka olisikaan välttämättä suostunut syömään jyrsiää vaan olisi vaatinut saada kanaa rotan sijasta.

Seuraavaksi tuli kokin itsensäkin hyväksi kehuma tee. Arlie joi sen varovaisesti, maistellen sen täyteläistä aromia. Se ei kaivannut sokeria tai muitakaan mausteita, kuten useat muut sokerivedet. Mies tarkkaili syrjäsilmällä, kuinka lyhyempi otti pienen kupin itselleen ja kaatoi siihen jotain savipullosta - ilmiselvästi alkoholia. Tuo ei kuitenkaan ollut sellaista seuraa, jonka seurassa Arlie haluaisi humaltua, joten hän ei pyytänyt samaa juomaa itselleen.
"Huomaan sen", silmälasipäinen jäi hetkeksi haistelemaan teen pehmeää aromia ennen kuin jatkoi tyytyväisenä sen siemailua.

Mustatukkainen unohti teensä hetkeksi ja keskittyi tarkkailemaan demonin unelmoivaa hymyä. Tällä oli ilmeisesti ollut hauskaa Ravenin kanssa tuon kuukauden aikana.
"Hän kuulostaa paljon paremmalta ihmiseltä kuin kuvittelin. Oletin, että hän olisi vähintään raiskannut äitini", Arlie totesi ja tarkasteli demonia teensä yli. "Harmi, nyt en voi enää sanoa kieroonkasvamisen johtuvan geeneistä." Ilmeisesti Raven oli tosiaan ollut Arlieta parempi ihminen, kunnollinen mies jolla oli ehkä ollut rikollinen tausta mutta omatunto kohdallaan. Silmälasipäinen tiesi, ettei hän itse olisi edes harkinnut äitinsä sieppaamista aviomieheltään jos olisi ollut samassa asemassa kuin Raven.
"Äitini luultavasti antoi hänelle pakit."

Roxin ei tarvinnut kysyä tai kuulla minkäänlaisia kommentteja ruuastaan, hän pystyi katselemalla tarkasti huomaamaan, että ateria oli miellyttävä yllätys toiselle. Mutta tietysti, kukaan ei ollut tähän mennessä voinut kutsua hänen laittamaansa ruokaa pahaksi. Silti oli mukavaa huomata jopa niin nirson oloisen henkilön pitävän siitä.
Ja se kuuluisa sanontahan sanoi reitin sydämeen vievän vatsan kautta.

Demoni pääsi jälleen kerran nauramaan, vaikka ei ollut mitään takuita oliko mustatukka tarkoittanut sanansa niin huvittaviksi.
”En minä tiedä heidän roolileikeistään, mutta en ihmettelisi… Sillä miehellä oli kiero mielikuvitus.” Melkein kierompi kuin Roxin, mutta siitä voisi kiistellä vaikka muutaman vuosisadan ajan pääsemättä sopuun. Siksi heillä olikin ollut niin hauskaa sen vähän aikaa. Taisi olla lyhyin hänen pidemmistä suhteistaan, hänen ja Ravenin juttu.

Mutta vihreäsilmän lausuessa yhden olettamuksensa Rox tuhahti äkäisesti, ja katsoi tätä haastavasti.
”Niinkö luulet? Minä veikkaisin, että hän tajusi, ettei se nainen ollutkaan niin ihana. Hän oli melkein yhtä paha hyppimään sängystä toiseen aina kun kyllästyi edelliseen tai kiinnostui jostakusta uudesta kuin minä – muttei ymmärtänyt ikinä, ettei ole pakko olla vain yhtä samaan aikaan. Sellainen olisi kuulemma moraalitonta” hän päivitteli, yllättyen itsekin puhetulvastaan. Ei hän yleensä jutellut näin paljoa vasta tapaamiensa kanssa, eikä varsinkaan niiden jotka oli tuntenut pidempään. Ehkä Ravenin kasvojen muisto, joka tunki esille joka kerta kun hän katsoi tämän poikaa, vaikutti näin?
”Aivan kuin jotain moraalia olisi edes olemassa. Sehän on vain typerä vitsi, jolla tekopyhät yrittävät saada itselleen hyvän omatunnon.”

Arlie pudisti päätään huvittuneesti, tällä kertaa oli hänen vuoronsa nauraa demonille. Tämä puhui hänelle niin katkerasti, purkaus oli tullut yllättäin ja tuntui ravitselevan tuon vielä äskettäin rauhallista olemusta. Ilmeisesti Raven oli ollut jotain ihmeellistä, koska jo tästä ja tämän valinnoista puhuminen sai lyhyemmän tuollaisen raivon valtaan.
"Taidat ottaa asian turhan vakasti", Arlie totesi ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä ja tarttui voimakkaasti kiinni demonin leuasta. Hän kiskaisi tämän lähemmäs itseään, varomatta kaatamasta astioita tai omaa teetään. Hetkeen kuului vain särkyvien astioiden ääniä. "Ehkä et ole vielä tajunnut tätä, mutta sinun ei tarvitse todistella minulle, että olet parempi kuin se nainen. Sinun ei tarvitse vinkua minulle kuinka kiero mies Raven oli ja kuinka äitini oli varmasti hänelle pelkkä lelu - minä en tuntenut Ravenia, joten en voi tietää. Esitän vain oletuksia sen pohjalta, kuinka hyvin tunsin sen lehmän - hän ei ymmärtänyt mikä oli itselleen hyväksi minua tehdessään eikä varmasti olisi ymmärtänyt sitä myöhemminkään, typerä kun oli." Mustatukkaisen ääni oli hunajainen, rauhallinen. Kasvoilla vielä hetki sitten ollut huvittunut, ilkeä hymy ei ollut kadonnut minnekään. Hän siveli toisen kaulaa vapaalla kädellään.
"Ja mitä moraaliin tulee - tietenkin se on olemassa. Moraali on samanlainen asia kuin lait ja säännöt - meidät kasvatetaan tottelemaan sitä. Jotkut oppivat, jotkut eivät ja ne jotka eivät opi, ovat hylkiöitä tässä yhteiskunnassa."
Silmälasipäinen irroitti ja istui alas.
"Saisinko lisää teetä?"

Rox ei enää tiennyt oliko iloinen vai kiihtynyt. No, hän muisti yhä kuinka pahasti oli suuttunut nähdessään Lilithin, vampyyrin jonka kanssa oli ollut varmaan melkein vuoden ajan, uudestaan ja aivan jonkun toisen kanssa. Mutta se oli toisenlaista suuttumusta kuin yleensä, hän varmaan puhisisi jonkin aikaa ja rauhoittuisi sitten – vaikka itse demoni ei noin ajatellutkaan, vaan kirosi mielessään Ravenin suohon.

Mutta se, miten mustatukka tilitykseen reagoi yllätti hänet täysin, ja kerrankin se näkyi demonin kasvoilta. Kuullessaan astioiden särkyvän hän oli sähähtää jotain toiselle, mutta vaikeni pettävän rauhallisen ja hunajaisen äänen hyökätessä suoraan katkeran puheen kimppuun ja melkein saaden Roxin tuntemaan olonsa typeräksi. Melkein vain, mutta se oli silti erinomainen saavutus. Hän ei lähtenyt vastaamaan, sillä tiesi, että ei voisi sanoa mitään saamatta sitä kuulostamaan puolustelulta.
Hieman tummatukka värähti tuntiessaan pitkät sormet kaulallaan, ja sillä lepäävä käärme kohotti päätään sähisten, kuin valmiina puraisemaan. Rox sihahti hiljaa, ja Reol rauhoittui, laski päänsä ja leikki taas kaulakorua.
”Joten minä olen hylkiö?”
Demoni katsoi vihreisiin silmiin haastavasti, kapinan jäänteitä omissa meripihkanpalasissaan. Olihan hän tietyssä mielessä hylkiö, kierteli ympäri maita ja mantuja, vältellen virkavallan kohtaamista ja vakiintumista.

Hänen päästessään irti Rox peruutti hieman taaksepäin, ja tuijotti hetken ajan mustatukkaa. Harvoin joku sai ravisteltua häntä noin. Mutta kysymys sai ilkikurisen virneen tekemään nopean paluun.
”Hajotit juuri kuppisi. Mutta hyvä, lisään sen hintaan myös särkyneet asiat.”

Mustatukkainen käyttäytyi kuin ei olisi huomannutkaan sihisevää käärmettä. Hän tiesi, ettei toinen antaisi sen purra häntä.
"Oikeastaan tarkoitin itseäni, mutta nyt kun mainitset asiasta, niin kyllä - sinä tosiaan olet hylkiö."

Arlie nosti yllättävää kyllä lähes ehjänä särkyneen kuppinsa maasta, katsoi hetken sitä ja totesi, että siinä oli ainoastaan pieni särö. Tietenkin mies oli pitänyt huolen, ettei mikään hänen puoleltaan särkynyt - astiat demonin lähellä olivat täysin eri juttu, suurin osa niistä oli sirpaleina tai vähintaan haljennut siististi keskeltä kahtia.
"Älä ole typerä, minä en rikkonut mitään", Arlie totesi ja laski ehjän kuppinsa pöydälle. "Sinä itse rikoit astiasi, ystäväiseni. Oma kehosi osui niihin, joten sinä olet syypää niiden rikkoutumiseen." Silmälasipäinen hymyili ilkeästi. Hän ei lähtisi helpolla maksamaan demonin astioita ja tiesi, ettei tämä voisi tehdä hänelle paljoakaan keskellä kirkasta päivää - hän ei ollut niin tyhmä, että olisi lähtenyt ärsyttämään käärmettä sellaisessa paikassa, missä kukaan ei voisi pelastaa häntä.
"Tietenkin moraali käskee maksamaan sinunkin rikkomasi asiat. Hassua, eikö?" Arlie kallisti päätään puhuen samalla keveään, flirttailevaan sävyyn. "Mutta me hylkiöthän emme usko sellaiseen asiaan kuin moraali, joten rikkoutuneet astiat eivät kuulu minulle."

Rox päätyi taas hetkeksi katsomaan toteamuksen yllättämänä mustatukkaa, kuin etsien katseellaan varmistusta siihen, oliko tämä todella sanonut äskeiset sanat. Kohta hän naurahti taas hieman, kuin kooten itsensä sen avulla.
”Hylkiöitä koko suku” hän julisti, ja muisteli huvittuneena vanhempiaan. Muita sukulaisiaan hän ei ollut tuntenut, kaiketi nuo olivat kuolleet jonkin järjettömän tehtävän aikana tai sitten suku oli kieltänyt heidät näiden valittua rauhallisemman elämäntavan. Mutta ne kaksi olivat tosiaan löytäneet moraalia kaikkialta, missä sitä ei todellisuudessa ollut. Ja mies huomasi yhä vihaavansa heitä.

Mutta demonia ei naurattanut enää yhtään, kun hän näki yhden kupin ja lautasen sekä nätin posliinilusikan sirpaleet jalkojensa juuressa, ja ilkeän särön silmälasipään kupissa. Ja tuo virnuili hänelle, selvästi aikomatta maksaa yhtä galdiakaan tuhoistaan. Mutta vaikka tällä olisi kuinka varma katse nätin vihreissä silmissään, Rox ei päästäisi tätä noin vain kuin koiraa veräjästä.
”Ha ha. Tässä ei nyt puhuta moraalista, vaan bisneksestä. Sen minkä rikot, maksat – eikä muita vaihtoehtoja ole.”
Demonin ääni kuulosti kehräykseltä, mutta hymy oli yksinkertaisen vaarallinen. Toisin kuin toinen saattoi luulla, hänelle ei olisi ongelma eikä mikään tehdä hirveyksiä päiväsaikaan ja keskellä kirkasta päivää – ja tämän hän antoi kuulua äänestään pettävän pehmeän sävyn lomasta.
Mutta tämä kaikki ei estänyt häntä kaatamasta lisää teetä toisen kuppiin.

Arlie hymyili hurmaavasti ja nousi ylös, venytellen. Hän ei tehnyt elettäkään koskeakseen äskettäin täytettyyn teekuppiin, eihän hän todellisuudessa ollut enää kiinnostunut juomaan sitä, etenkään kun hänen edessään seisova liikemies oli saattanut laittaa sinne ties mitä. Hän ei halunnut nukahtaa tuon kojulle vaikka olikin vielä päivä, eikä tämän ainakaan pitäisi voida hänelle mitään.
"Kuten sanoin, ystäväiseni, minä en rikkonut mitään", mustatukkainen totesi hymyillen. "Mutta olen hyvällä tuulella, joten miksemme pelaisi siitä? Jos minä voitan, saan... no jaa, sinulla ei taida olla paljoakaan, mitä haluaisin. Jos taas sinä voitat, maksan sinulle rikkoutuneet astiat siten miten pystyn."
Silmälasipäinen hymyili vinosti. Hän oli tosiaan hyvällä tuulella, vaikkei sitä huomannutkaan. Hän piti tällaisesta, kiistelystä. Hän oli ollut viimeaikoina liikaa omassa seurassaan, neljän seinän sisällä joten jonkun toisen - kuin Helierin tai peilikuvan - kanssa puhuminen piristi kummasti.
"Nauttisit siitä varmasti, vaikka luultavasti kutsuisitkin minua Raveniksi."

”Kyllä sinä vain rikoit, joten myös maksat”, Rox vastasi vaativasti, huomaten ettei tee kelvannutkaan enää. Mitä, eihän hän suinkaan ollut livauttanut sinne mitään pahoinvointia ja lopulta pyörtymisen aiheuttavaa, pois se hänestä.
Mustatukan ehdotus sai demonin kuitenkin kiinnostumaan hieman. Pelata vai? Mutta tietysti hänellä olisi syytä olettaa, että toinen uskoi voittavansa ehdottaessaan pelaamista – ja Rox ei pitänyt häviämisestä. Mutta tämä voisi olla mielenkiintoista ja yllättävän turvallista, kunhan vain vihreäsilmä ei tajuaisi mitä kaikkea demoni oikeastaan omisti. Muuten mahdollinen häviö olisi aivan liian kallis, varsinkin kun riski vaikutti suurelta.
Meripihkasilmät katselivat toista kaventuneina, ja Rox naurahti tyytyväisesti.
”Niin varmaan kutsuisin, kun en tiedä mitään toista nimeä jota yhdistää tuollaisiin piirteisiin. Mutta sinähän maksat astiat rehellisinä galdeina. Usko pois, en sekoita työtä ja huvia… ainakaan kovin usein.”
Demoni hymähti, ja nojasi hieman tiskiinsä. Katse käväisi pariin hassuun vartaaseen, jotka kärventyivät yhä ritilällä, mutta koska niitä oli niin vähän tuo vain heitti ne pois, siivoten kevyesti keittiötään. Tämän jälkeen hän katsoi taas ilmeisesti viimeiseksi jääneeseen asiakkaaseensa, ja hymyili selvästi haasteen vastaanottaneena.
”Ja vaikka ehkä nauttisinkin toisenlaisesta maksusta, joutuisin kuitenkin itse huolehtimaan siitä, että se olisi riittävä.”

"Et suostu? Harmi, sitten meillä on ongelma", Arlie totesi. "Minulla nimittäin ei ole varaa maksaa rikkomaasi astiastoa, se näytti kohtalaisen kalliilta." Mustatukkainen huokaisi muka surullisesti. Hän suoristi lasejaan ja kaivoi rahapussista muutaman galdin - oikeastaan siinä oli enemmän kuin rotta ja tee olivat maksaneet, muttei läheskään tarpeeksi, että se olisi kattanut rikkoutuneet astiat - jos se siis oli ollut niin kallis, kuin miltä oli näyttänyt.
"Laitetaan loput sen piikkiin, että sain alennusta", mies totesi hymyillen, jäljelle jääneet galdit kilisivät kauniisti pussissa, Arlie ei ollut tajunnut, että hänen varastamassaan kukkarossa oli ollut näin paljon rahaa. Ehkä hänellä olisi sittenkin ollut varaa maksaa aiheuttamansa vahingot, mutta mukavammaltahan rahat tuntuisivat omassa taskussa.

Mies kohotti kulmiaan vastaukseksi demonin viimeiselle lausahdukselle.
"Et kai tosiaan luule, että minun on nyt pakko todistaa, ettet joutuisi huolehtimaan asiasta?" Arlie kysyi ivallisesti, odottamatta saavansa vastausta.

Rox katsoi kylmästi rahoja, jotka toinen tiputti pöydälle. Kerrankin maksoi käyttää niin hienoja astioita – aivan kuin demoni olisi muka alun perin maksanut niistä paljoa mitään. Siinä mielessä, alennuksen mukaan lukien mustatukan pöydälle kasaama rahasumma oli aivan riittävä. Eihän Rox nyt niin paljoa edes rahasta välittänyt, ja sitä oli kertynyt vuosien saatossa turvalliset säästötkin.

Ivalliseen lausahdukseen hän ei vastannut muutoin kuin tietävällä hymyllä. Reol vaikutti heräilevän hieman, ja luikersi pois veljensä kaulalta perinteiselle nukkumapaikalleen, venyen samalla todelliseen mittaansa – eli siitä puolen metrin pikkuluikerosta kunnollisen pituiseksi käärmeeksi.
Mustatukka oli ilmeisesti tekemässä lähtöä. Roxin melkein teki mieli sanoa, että pelaisi sittenkin, mutta se oli liian typerää jopa hänelle. Hän ei halunnut saada itseään niin altavastaajaksi, siksi joka pyysi toista jäämään vielä vähäksi aikaa. Siksi demoni vain hymyili, kunnes lopulta aukaisi suunsa.
”Oli ilo asioida kanssasi. Todellakin, pojassa polvi paranee”, hän mutisi viimeisen huomautuksen, tarkoittamatta sitä oikeasti toisen korville kuultavaksi.

Arlie nyökkäsi sulavasti, lähes kumarruksen omaisesti ja käänsi selkänsä käärmeelle. Hän ei kuullut tämän viimeisiä sanoja eivätkä ne olisi muutenkaan saaneet häntä kääntymään tai palaamaan, ehdottamaan pelaamista kuten toinen olisi varmasti toivonut.
"Todella, oli ilo päästä maistamaan kuinka roskasta saa herkkua", mies totesi, kuulostamatta lainkaan katkeralta siitä, että oli lopulta joutunut maksamaan ruokansa - eikä hän ollutkaan. Arlie ei tuhlannut energiaansa olemalla vihainen moisesta pikku asiasta.

Mies ei enää vilkaissut olkansa yli, demoni oli saattanut lähteä hänen peräänsä, mutta hän pystyisi karistamaan tämän helposti kannoiltaan kun pääsisi väentungokseen. Vaikka Arlie erottuikin sieltä kuin kipeä peukalo - kiitos pituutensa - ihmiset tunkisivat heidän väliinsä eikä demonilla olisi mahdollisuuttakaan saada häntä kiinni.