Tunnemmeko?

Arlie pudisti päätään huvittuneesti, tällä kertaa oli hänen vuoronsa nauraa demonille. Tämä puhui hänelle niin katkerasti, purkaus oli tullut yllättäin ja tuntui ravitselevan tuon vielä äskettäin rauhallista olemusta. Ilmeisesti Raven oli ollut jotain ihmeellistä, koska jo tästä ja tämän valinnoista puhuminen sai lyhyemmän tuollaisen raivon valtaan.
"Taidat ottaa asian turhan vakasti", Arlie totesi ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä ja tarttui voimakkaasti kiinni demonin leuasta. Hän kiskaisi tämän lähemmäs itseään, varomatta kaatamasta astioita tai omaa teetään. Hetkeen kuului vain särkyvien astioiden ääniä. "Ehkä et ole vielä tajunnut tätä, mutta sinun ei tarvitse todistella minulle, että olet parempi kuin se nainen. Sinun ei tarvitse vinkua minulle kuinka kiero mies Raven oli ja kuinka äitini oli varmasti hänelle pelkkä lelu - minä en tuntenut Ravenia, joten en voi tietää. Esitän vain oletuksia sen pohjalta, kuinka hyvin tunsin sen lehmän - hän ei ymmärtänyt mikä oli itselleen hyväksi minua tehdessään eikä varmasti olisi ymmärtänyt sitä myöhemminkään, typerä kun oli." Mustatukkaisen ääni oli hunajainen, rauhallinen. Kasvoilla vielä hetki sitten ollut huvittunut, ilkeä hymy ei ollut kadonnut minnekään. Hän siveli toisen kaulaa vapaalla kädellään.
"Ja mitä moraaliin tulee - tietenkin se on olemassa. Moraali on samanlainen asia kuin lait ja säännöt - meidät kasvatetaan tottelemaan sitä. Jotkut oppivat, jotkut eivät ja ne jotka eivät opi, ovat hylkiöitä tässä yhteiskunnassa."
Silmälasipäinen irroitti ja istui alas.
"Saisinko lisää teetä?"

Rox ei enää tiennyt oliko iloinen vai kiihtynyt. No, hän muisti yhä kuinka pahasti oli suuttunut nähdessään Lilithin, vampyyrin jonka kanssa oli ollut varmaan melkein vuoden ajan, uudestaan ja aivan jonkun toisen kanssa. Mutta se oli toisenlaista suuttumusta kuin yleensä, hän varmaan puhisisi jonkin aikaa ja rauhoittuisi sitten – vaikka itse demoni ei noin ajatellutkaan, vaan kirosi mielessään Ravenin suohon.

Mutta se, miten mustatukka tilitykseen reagoi yllätti hänet täysin, ja kerrankin se näkyi demonin kasvoilta. Kuullessaan astioiden särkyvän hän oli sähähtää jotain toiselle, mutta vaikeni pettävän rauhallisen ja hunajaisen äänen hyökätessä suoraan katkeran puheen kimppuun ja melkein saaden Roxin tuntemaan olonsa typeräksi. Melkein vain, mutta se oli silti erinomainen saavutus. Hän ei lähtenyt vastaamaan, sillä tiesi, että ei voisi sanoa mitään saamatta sitä kuulostamaan puolustelulta.
Hieman tummatukka värähti tuntiessaan pitkät sormet kaulallaan, ja sillä lepäävä käärme kohotti päätään sähisten, kuin valmiina puraisemaan. Rox sihahti hiljaa, ja Reol rauhoittui, laski päänsä ja leikki taas kaulakorua.
”Joten minä olen hylkiö?”
Demoni katsoi vihreisiin silmiin haastavasti, kapinan jäänteitä omissa meripihkanpalasissaan. Olihan hän tietyssä mielessä hylkiö, kierteli ympäri maita ja mantuja, vältellen virkavallan kohtaamista ja vakiintumista.

Hänen päästessään irti Rox peruutti hieman taaksepäin, ja tuijotti hetken ajan mustatukkaa. Harvoin joku sai ravisteltua häntä noin. Mutta kysymys sai ilkikurisen virneen tekemään nopean paluun.
”Hajotit juuri kuppisi. Mutta hyvä, lisään sen hintaan myös särkyneet asiat.”

Mustatukkainen käyttäytyi kuin ei olisi huomannutkaan sihisevää käärmettä. Hän tiesi, ettei toinen antaisi sen purra häntä.
"Oikeastaan tarkoitin itseäni, mutta nyt kun mainitset asiasta, niin kyllä - sinä tosiaan olet hylkiö."

Arlie nosti yllättävää kyllä lähes ehjänä särkyneen kuppinsa maasta, katsoi hetken sitä ja totesi, että siinä oli ainoastaan pieni särö. Tietenkin mies oli pitänyt huolen, ettei mikään hänen puoleltaan särkynyt - astiat demonin lähellä olivat täysin eri juttu, suurin osa niistä oli sirpaleina tai vähintaan haljennut siististi keskeltä kahtia.
"Älä ole typerä, minä en rikkonut mitään", Arlie totesi ja laski ehjän kuppinsa pöydälle. "Sinä itse rikoit astiasi, ystäväiseni. Oma kehosi osui niihin, joten sinä olet syypää niiden rikkoutumiseen." Silmälasipäinen hymyili ilkeästi. Hän ei lähtisi helpolla maksamaan demonin astioita ja tiesi, ettei tämä voisi tehdä hänelle paljoakaan keskellä kirkasta päivää - hän ei ollut niin tyhmä, että olisi lähtenyt ärsyttämään käärmettä sellaisessa paikassa, missä kukaan ei voisi pelastaa häntä.
"Tietenkin moraali käskee maksamaan sinunkin rikkomasi asiat. Hassua, eikö?" Arlie kallisti päätään puhuen samalla keveään, flirttailevaan sävyyn. "Mutta me hylkiöthän emme usko sellaiseen asiaan kuin moraali, joten rikkoutuneet astiat eivät kuulu minulle."

Rox päätyi taas hetkeksi katsomaan toteamuksen yllättämänä mustatukkaa, kuin etsien katseellaan varmistusta siihen, oliko tämä todella sanonut äskeiset sanat. Kohta hän naurahti taas hieman, kuin kooten itsensä sen avulla.
”Hylkiöitä koko suku” hän julisti, ja muisteli huvittuneena vanhempiaan. Muita sukulaisiaan hän ei ollut tuntenut, kaiketi nuo olivat kuolleet jonkin järjettömän tehtävän aikana tai sitten suku oli kieltänyt heidät näiden valittua rauhallisemman elämäntavan. Mutta ne kaksi olivat tosiaan löytäneet moraalia kaikkialta, missä sitä ei todellisuudessa ollut. Ja mies huomasi yhä vihaavansa heitä.

Mutta demonia ei naurattanut enää yhtään, kun hän näki yhden kupin ja lautasen sekä nätin posliinilusikan sirpaleet jalkojensa juuressa, ja ilkeän särön silmälasipään kupissa. Ja tuo virnuili hänelle, selvästi aikomatta maksaa yhtä galdiakaan tuhoistaan. Mutta vaikka tällä olisi kuinka varma katse nätin vihreissä silmissään, Rox ei päästäisi tätä noin vain kuin koiraa veräjästä.
”Ha ha. Tässä ei nyt puhuta moraalista, vaan bisneksestä. Sen minkä rikot, maksat – eikä muita vaihtoehtoja ole.”
Demonin ääni kuulosti kehräykseltä, mutta hymy oli yksinkertaisen vaarallinen. Toisin kuin toinen saattoi luulla, hänelle ei olisi ongelma eikä mikään tehdä hirveyksiä päiväsaikaan ja keskellä kirkasta päivää – ja tämän hän antoi kuulua äänestään pettävän pehmeän sävyn lomasta.
Mutta tämä kaikki ei estänyt häntä kaatamasta lisää teetä toisen kuppiin.

Arlie hymyili hurmaavasti ja nousi ylös, venytellen. Hän ei tehnyt elettäkään koskeakseen äskettäin täytettyyn teekuppiin, eihän hän todellisuudessa ollut enää kiinnostunut juomaan sitä, etenkään kun hänen edessään seisova liikemies oli saattanut laittaa sinne ties mitä. Hän ei halunnut nukahtaa tuon kojulle vaikka olikin vielä päivä, eikä tämän ainakaan pitäisi voida hänelle mitään.
"Kuten sanoin, ystäväiseni, minä en rikkonut mitään", mustatukkainen totesi hymyillen. "Mutta olen hyvällä tuulella, joten miksemme pelaisi siitä? Jos minä voitan, saan... no jaa, sinulla ei taida olla paljoakaan, mitä haluaisin. Jos taas sinä voitat, maksan sinulle rikkoutuneet astiat siten miten pystyn."
Silmälasipäinen hymyili vinosti. Hän oli tosiaan hyvällä tuulella, vaikkei sitä huomannutkaan. Hän piti tällaisesta, kiistelystä. Hän oli ollut viimeaikoina liikaa omassa seurassaan, neljän seinän sisällä joten jonkun toisen - kuin Helierin tai peilikuvan - kanssa puhuminen piristi kummasti.
"Nauttisit siitä varmasti, vaikka luultavasti kutsuisitkin minua Raveniksi."

”Kyllä sinä vain rikoit, joten myös maksat”, Rox vastasi vaativasti, huomaten ettei tee kelvannutkaan enää. Mitä, eihän hän suinkaan ollut livauttanut sinne mitään pahoinvointia ja lopulta pyörtymisen aiheuttavaa, pois se hänestä.
Mustatukan ehdotus sai demonin kuitenkin kiinnostumaan hieman. Pelata vai? Mutta tietysti hänellä olisi syytä olettaa, että toinen uskoi voittavansa ehdottaessaan pelaamista – ja Rox ei pitänyt häviämisestä. Mutta tämä voisi olla mielenkiintoista ja yllättävän turvallista, kunhan vain vihreäsilmä ei tajuaisi mitä kaikkea demoni oikeastaan omisti. Muuten mahdollinen häviö olisi aivan liian kallis, varsinkin kun riski vaikutti suurelta.
Meripihkasilmät katselivat toista kaventuneina, ja Rox naurahti tyytyväisesti.
”Niin varmaan kutsuisin, kun en tiedä mitään toista nimeä jota yhdistää tuollaisiin piirteisiin. Mutta sinähän maksat astiat rehellisinä galdeina. Usko pois, en sekoita työtä ja huvia… ainakaan kovin usein.”
Demoni hymähti, ja nojasi hieman tiskiinsä. Katse käväisi pariin hassuun vartaaseen, jotka kärventyivät yhä ritilällä, mutta koska niitä oli niin vähän tuo vain heitti ne pois, siivoten kevyesti keittiötään. Tämän jälkeen hän katsoi taas ilmeisesti viimeiseksi jääneeseen asiakkaaseensa, ja hymyili selvästi haasteen vastaanottaneena.
”Ja vaikka ehkä nauttisinkin toisenlaisesta maksusta, joutuisin kuitenkin itse huolehtimaan siitä, että se olisi riittävä.”

"Et suostu? Harmi, sitten meillä on ongelma", Arlie totesi. "Minulla nimittäin ei ole varaa maksaa rikkomaasi astiastoa, se näytti kohtalaisen kalliilta." Mustatukkainen huokaisi muka surullisesti. Hän suoristi lasejaan ja kaivoi rahapussista muutaman galdin - oikeastaan siinä oli enemmän kuin rotta ja tee olivat maksaneet, muttei läheskään tarpeeksi, että se olisi kattanut rikkoutuneet astiat - jos se siis oli ollut niin kallis, kuin miltä oli näyttänyt.
"Laitetaan loput sen piikkiin, että sain alennusta", mies totesi hymyillen, jäljelle jääneet galdit kilisivät kauniisti pussissa, Arlie ei ollut tajunnut, että hänen varastamassaan kukkarossa oli ollut näin paljon rahaa. Ehkä hänellä olisi sittenkin ollut varaa maksaa aiheuttamansa vahingot, mutta mukavammaltahan rahat tuntuisivat omassa taskussa.

Mies kohotti kulmiaan vastaukseksi demonin viimeiselle lausahdukselle.
"Et kai tosiaan luule, että minun on nyt pakko todistaa, ettet joutuisi huolehtimaan asiasta?" Arlie kysyi ivallisesti, odottamatta saavansa vastausta.

Rox katsoi kylmästi rahoja, jotka toinen tiputti pöydälle. Kerrankin maksoi käyttää niin hienoja astioita – aivan kuin demoni olisi muka alun perin maksanut niistä paljoa mitään. Siinä mielessä, alennuksen mukaan lukien mustatukan pöydälle kasaama rahasumma oli aivan riittävä. Eihän Rox nyt niin paljoa edes rahasta välittänyt, ja sitä oli kertynyt vuosien saatossa turvalliset säästötkin.

Ivalliseen lausahdukseen hän ei vastannut muutoin kuin tietävällä hymyllä. Reol vaikutti heräilevän hieman, ja luikersi pois veljensä kaulalta perinteiselle nukkumapaikalleen, venyen samalla todelliseen mittaansa – eli siitä puolen metrin pikkuluikerosta kunnollisen pituiseksi käärmeeksi.
Mustatukka oli ilmeisesti tekemässä lähtöä. Roxin melkein teki mieli sanoa, että pelaisi sittenkin, mutta se oli liian typerää jopa hänelle. Hän ei halunnut saada itseään niin altavastaajaksi, siksi joka pyysi toista jäämään vielä vähäksi aikaa. Siksi demoni vain hymyili, kunnes lopulta aukaisi suunsa.
”Oli ilo asioida kanssasi. Todellakin, pojassa polvi paranee”, hän mutisi viimeisen huomautuksen, tarkoittamatta sitä oikeasti toisen korville kuultavaksi.

Arlie nyökkäsi sulavasti, lähes kumarruksen omaisesti ja käänsi selkänsä käärmeelle. Hän ei kuullut tämän viimeisiä sanoja eivätkä ne olisi muutenkaan saaneet häntä kääntymään tai palaamaan, ehdottamaan pelaamista kuten toinen olisi varmasti toivonut.
"Todella, oli ilo päästä maistamaan kuinka roskasta saa herkkua", mies totesi, kuulostamatta lainkaan katkeralta siitä, että oli lopulta joutunut maksamaan ruokansa - eikä hän ollutkaan. Arlie ei tuhlannut energiaansa olemalla vihainen moisesta pikku asiasta.

Mies ei enää vilkaissut olkansa yli, demoni oli saattanut lähteä hänen peräänsä, mutta hän pystyisi karistamaan tämän helposti kannoiltaan kun pääsisi väentungokseen. Vaikka Arlie erottuikin sieltä kuin kipeä peukalo - kiitos pituutensa - ihmiset tunkisivat heidän väliinsä eikä demonilla olisi mahdollisuuttakaan saada häntä kiinni.

Rox katsoi mustatukan perään, kun tuo melkein katosi väentungokseen, mutta näkyi sieltä silti pituutensa tähden. Toinen todellakin lähti. Ja hän oli päästämässä tämän pois käsistään, saatuaan yhden suudelman ja paljon kinaa, tietämättä edes Ravenin pojan nimeä? Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?! Sihahtaen hiljaa tunnistamattoman kirouksen demoni sulki kojunsa luukut, ja sipaisi Reolin suomuista ihoa, kehottaen tätä ääneti vahtimaan paikkoja. Pikkuveli olikin tottunut luomaan mukavan, rosvot poissa pitävän suojakentän kojun ympärille, ja se oli jo valmiiksi sopivasti suurimmalta liikenteeltä sivussa.

Mies puki kenkänsä ja vetäisi toisen, vähemmän dramaattisen mustan takkinsa ylleen, ja lähti harppomaan mustatukan perään. Hän ei ilmiselvästi pystynytkään hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seurasi tätä sitkeästi ja, kerrankin kiitollisena lapsena saamalleen koulutukselleen, huomaamattomasti. Ainoa paha juttu oli se, että ilman kylmyys alkoi pian tuntua käärmedemonissa takista huolimatta. Jonkin ajan päästä alkoi olla vaikea pysyä pitkin askelin kulkevan perässä, ja Rox kirosi talven mielessään. Silti hän jatkoi seuraamista, kunnes lopulta tajusi tehneensä ison mokan. Silmälasipää oli katsonut taakseen, ja vaikka hän astahti melko nopeasti pienelle kujalle ja sopivasti kulman taakse, tuo oli varmasti ehtinyt nähdä hänet. Kuten mikä tahansa matelija, Rox oli hidastunut aivan liikaa varjostaakseen yhtä hyvin kuin yleensä.
Kylmyys ei todellakaan sopinut hänelle.

Arlie ei ollut uskonut, että demoni tosiaan olisi lähtenyt seuraamaan häntä mutta sai olkansa yli vilkaistessaan huomata aliarvioineensa käärmeen obsessoitumisen Ravenia kohtaan. Hän pystyi näkemään, kuinka käärme syöksyi kulman taakse, liikkeet ilmiselvästi hidastuneena. Mitä muuta olisikaan saattanut olettaa käärmeeltä, tämä kylmyys ei sopinut demonin sukulaisille eläinmaailmassa, joten miksi olisi sopinut tuollekaan?

Mustatukkainen kääntyi ja käveli takaisin päin. Hän voisi käskeä lyhyemmän häipyä, ajaa tämän takaisin lämpimälle kojulleen. Ja jos toinen oli joutunut horrokseen kylmyyden vuoksi, hän varmasti tarvitsisi jonkun pelastamaan itsensä - Arlie ei ollut niin sydämetön, että olisi jättänyt isänsä entisen rakastajan kadulle jäätymään.
"Sait maksusi joten voit mennä", Arlie totesi ja vilkaisi kujalle. "Et kuitenkaan pystyisi seuraamaan minua yöpymispaikalleni."

Rox ei oikeastaan edes tuntenut kylmää sillä hetkellä. Hänellä oli vain uskomattoman uninen ja lievästi pahoinvoiva olo. Pitäisi alkaa kantaa talvisin kuumavesipulloa mukana, tai sitten vain luovuttaa ja muuttaa kuin lintu etelään joka syksy. Mutta demoni piti Aryliasta liikaa, jotta lähtisi sieltä, ja hänessä oli tietyn verran itsepäisyyttä. Aivan kuin hän häviäisi edes ilmastolle, hah. Nyt se kyllä oli voittamassa hänet hyvää vauhtia. Miehen hengitys ei höyrynnyt lainkaan, kuten sen olisi pitänyt näissä lämpötiloissa, ja mustatukan tosiaan tullessa kujalle oikein ilmoittamaan, että oli nähnyt hänet, hänellä oli pieniä vaikeuksia ymmärtää tämän sanoja.

Eikä Rox vaivautunut vastaamaan mitään, vaan pakotti itsensä seisomaan suoraan seinään nojailun sijasta, ja astumaan pari askelta, sitten osittain kaatuen tarrautumaan mustatukkaan kiinni, toisen lämmintä kehoa vasten. Hän ei tärissyt, koska se kuului kunnollisesti tasalämpöisille yksilöille, mutta oli menettämässä hyvää vauhtia tajuntaansa. Eikä pidemmän ruumiinlämpö riittänyt sellaiseen kuntoon palautumiseen, että hän pääsisi takaisin kojulleen.
”Ei se ollut oikeasti tarpeeksi… ”
Demoni sai vielä väännettyä virneentapaisen, ennen kuin valahti maahan tajuttomana, hengittäen hälyttävän hidasta tahtia. Ei hän siihen kuolisi, mutta tuo tila ei ollut kovin mukava pidemmän päälle, eikä varsinkaan noin turvattomassa paikassa.

Arlie nappasi kiinni demonista, estäen tätä luisumasta kylmään maahan ja painoi tämä lämmintä kehoaan vasten vaistomaisesti. Hän pystyi selvästi näkemään, ettei tämä ollut kunnossa, enemmänkin vaipumassa jonkinlaiseen horrokseen vaikkei tämä tärissytkään tai näyttänyt mitään muita merkkejä kärsimyksestään kuin hidastuneet liikkeet ja sen, että tämän oli selvästi vaikea ymmärtää puhetta tai tuottaa sitä.
"Tietenkin se oli tarpeeksi", mustatukkainen tuhahti ja päästi demonin hetken mielijohteesta valahtamaan maahan. Hän ei ollut lukenut käärmeistä tai muuttujademoneista tarpeeksi tietääkseen, oliko noin hidas hengitys hälyyttävää vai ei - hänen itsensä kohdalla se ainakin olisi ollut.

Arlie kumartui miehen ylle ja nappasi tämän käsivarsilleen. Hänen kehonsa lämpö tuskin riittäisi pitämään demonia tajuissaan kovinkaan pitkään, vaatteet eristivät liikaa. Hän lähti kävelemään toisen kojulle, hän voisi viedä sieltä rahaa jotta saisi vietyä tämän luikertelijan jonnekin sisälle turvaan - vai olisiko kojussa tarpeeksi lämmin?

Roxin pää ja toinen olkapää kolahtivat melko kipeästi tuon ottaessa osumaa maahan, mutta kipu ei päässyt horteeseen vaipunutta vaivaamaan. Tuo ei tiedostanut lainkaan tulleensa nostetuksi toisen käsivarsille, ennen kuin lämpö sai hänet virkoamaan edes jotenkuten takaisin tajuihinsa. Ehkä hän olisi mieluummin ollut kokonaan horroksessa kuin juuri ja juuri hereille kiusattuna riittämättömän lämmön takia.

Puoliavoimet silmät avautuivat kokonaan, ja hetken aikaa päätään toisen rintakehää vasten nojattuaan Rox avasi tämän takkia hieman kömpelösti sen verran, että sai toisen kylmän kätensä sen sisälle. Demoni huokaisi tyytyväisesti tuntiessaan ainakin kätensä lämpenevän, ja katsoi sitten ylöspäin, varmasti vastahankaisen pelastajansa kasvoihin, ja sitten ympärilleen. Hetken raksutettuaan hän sai tajuttua, että matka vei takaisin kojulle.
”Etkä varmasti mene varastamaan mitään minulta.”
Ääni muotoutui vaivoin sanoiksi, ja demoni sulki silmänsä hetkeksi. Hän tiesi, että koju olisi viilennyt jo jonkin verran nyt kun hän ei ollut siellä kokkailemassa, ja että häneltä kestäisi ikuisuus herätä kunnolla niissä lämpötiloissa. Siinä ajassa mustatukka ehtisi etsiä hänen kassansa ja viedä kaiken arvotavaran.

”Laske minut alas. Nyt” Rox sähähti hieman, mutta rimpuilematta itse yhtään pois toisen käsiltä. Hän ei vain pystynyt siihen, niin kylmänä. Pois edes pienestä lämmönlähteestä pyrkiminen oli tietysti järjetöntä, mutta hän oli järjetön myös pysyessään itsepäisesti ihmishahmossa. Olisi paljon järkevämpää muuttua pieneksi käärmeeksi ja mennä kokonaan mustatukan takin alle lämpimään… mutta muuttuminen jonkun sylissä ollen ja tältä lämmön hakeminen… Se oli harvoja asioita, joita Rox ei mieluusti tehnyt tuntemattomille. Hän oli niin harvoin käärmeenä, että toinen hahmo tuntui liian henkilökohtaiselta muille näytettäväksi.

Alie jatkoi kojulle harppomista välittämättä siitä, kuinka kylmä käsi löysi tiensä hänen takkinsa alle, lämpimään, eikä hän huomioinut demonin heräämistä ennen kuin tämä ilmoitti, ettei silmälasipäinen saisi varastaa tältä mitään - aivan kuin hän olisi voinut jättää vatastamatta, jos siellä tosiaan oli jotain varastamisen arvoista.
"Turpa kiinni, minä varastan tai jätän varastamasta etkä sinä voi vaikuttaa siihen", mies totesi hymyillen. Ainakin demoni oli herännyt eikä tämä ollut yhtään pöllämystynyt äskeisestä horroksestaan, joten se ei selvästi ollut ollut mitään uutta tai vaarallista.
Mitä taas varastamiseen tuli - hän ei ollut vielä päättänyt tyhjentäisikö demonin kanssan muussakin mielessä kuin ajatellen maksavansa niillä majatalon, jonne viedä demonin.

Arlie käänsi katseensa sylissään makaavaan mieheen, joka vaati nyt päästä alas - miksi hän sitä vaati? Siihen oli oltava joku syy, tuskin tuokaan nyt niin tyhmä oli, että vaati päästä pois pelastajansa sylistä.
"Käyhän se", silmälasipäinen totesi, demoni oli alkanut jo tuntua hieman painavammalta kun tätä oli kantanut hetken. Hän laski miehen alas, tuskin tästä olisi hänelle ainakaan mitään haittaa - tai jos olisikin, hän voisi kerrankin sanoa kärsineensä jalomielisyydensä vuoksi.

Rox inahti hiljaa, ja joutui ottamaan mustatukasta tukea pysyäkseen pystyssä tämän laskettua hänet maahan. Hän ei todellakaan ollut siinä kunnossa, että voisi kävellä loppumatkan itse, vaan varmasti vain jäätyisi kymmenen metrin jälkeen. Tai ehkä vähemmänkin, näin jähmeänä sen matkan kulkemiseen kestäisi harmillisen kauan.
Mutta eihän hän voinut päästää ketään noin varmasti kaikki kaapit tarkkaan tutkivaa kojulleen ollessaan itse näin huonossa kunnossa.

Huokaisten turhautuneesti demoni kietaisi toisen kätensä pidemmän kaulan ympäri, upottaen sen kauluksesta sisään, vasten kuumalta kylmettyneeseen raajaan verrattuna tuntuvaa ihoa.
”Lainaan vähän ruumiinlämpöäsi.”
Näytti siltä, kuin mies olisi vain kumartunut kohti mustatukkaa, mutta liike jatkuikin paljon pidemmälle kuin olisi olettanut, ja ihmishahmo suli mustasuomuiseksi käärmeeksi, joka luikersi yllättävän nopeasti löyhälle kiepille toisen kaulan ympärille tämän vaatteiden alle. Rox oli ottanut mahdollisimman pienikokoisen hahmon, ja oli vain hieman yli puoli metriä pitkä, mutta kylmän käärmeen saaminen yhtäkkiä kaulalleen ei varmaan silti ollut kovin mukavaa. Sentään käärmedemoni itse oli kuin taivaassa kaiken sen lämmön keskellä.

Arlie vilkaisi kysyvästi demoniin tämän kietaistessa kätensä ensin hänen kaulansa ympärille mistä käsi katosi sisään kauluksesta. Toisen kädet olivat kylmät, epämiellyttävän tuntuiset mutta mustatukkainen hillitsi halunsa tönäistä tuon kauemmas jääkalikka käsineen.
"Tietenkin lainaan, minullahan on sitä vaikka muille jakaa", mies totesi huokaisten. Hän oli ojentamassa lyhyemmälle kättään tueksi, mutta tämä jatkoi liikettään ja muuttui yllättäen käärmeeksi - olisi saanut varoittaa ennen kuin teki tuollaisia - minkä jälkeen tämä kiemurteli silmälasipäisen kaulalle, lämmittelemään.

Mustatukkainen nosti kauluksiaan ja kohotti hartioitaan hienoisesti, yrittäen saada lämmittelevän käärmeen parempaan asentoon eli siten, että tuosta olisi mahdollisimman vähän kylmää ja nihkeää suomuista nahkaa hänen paljasta ihoaan vasten. Arlie ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin.
"Saisit varoittaa ennen kuin teet noin", Arlie totesi ja jatkoi matkaansa kojulle. "Jäät minulle velkaa siitä, että pelastin sinut kadulta."

Kestäisi ainakin viisitoista minuuttia, ennen kuin Rox olisi taas lämmennyt kunnolla, mutta hän piristyi vähän heti päästessään pois kylmästä ulkoilmasta. Tummatukan kaulalla oli oikeastaan todella mukava loikoilla, ainakin kun tuo ei kohautellut harteitaan suuremmin. Heiluessaan epämukavasti käärme sihahteli hieman, ja toisen viimein lopettaessa hän työnsi päänsä pikkuisen esille tämän kauluksista, ja lipaisi tuon leukaa kielellään ihan piruuttaan.
”Etkö pidä yllätyksistä?”
Oikeastaan oli hassua, että demoni pystyi puhumaan käärmeenäkin, mutta niin se vain toimi. Ääni ei vaikuttanut tulevan käärmeestä, ja se oli tavallista hiljaisempi ja suhisevampi – mistä Rox ei todellakaan pitänyt, se oli naurettavan kuuloista pidemmän päälle – mutta silti hyvin tunnistettavasti Roxin ääni.

”Mutta sinä jäit velkaa niistä astioista, joten olemme sujut…”
Oikeastaan demoni oli melko kiitollinen avusta, ja päätti siksi olla nipottamasta liikaa velkaa jäämisestä. Siksi hetken hiljaisuuden jälkeen tuo veti päänsä piiloon vaatteiden alle – yh, kylmä ilma tuntui kamalammalta tässä hahmossa – ja virnisti henkisesti. Käärmeen kasvoilla sehän ei onnistunut.
”Vai millaisesta velasta on kyse…?”

Arlie tuhahti ja sipaisi leukaansa, varmistaakseen ettei siihen ollu jäänyt mitään käärmeen kielestä. Tietenkään ei ollut jäänyt, eihän Rox ollut mikään koira, joka kuolaisi kasvoille vaan matelia.
"En tällaisista", mies totesi ja pudisti päätään. "Kuvitteletko, että tuntuu mukavalta? Olet kylmä." Arlie huomasi puhuvansa yllättävän tuttavallisesti demonin kanssa - hänhän oli tavannut tämän vasta tänään - mutta jätti asian huomiotta.
"Kuulostat naurettavalta." Mies osasi arvata, miltä tämä näyttäisi muiden silmissä - siltä, että hän puhui yksinään, tuskin kovinkaan moni huomaisi hänen kaulallaan, suurimmaksi osaksi vaatteiden alla olevaa käärmettä.

He olivat jo lähes demonin kärryillä.
"Onko henkesi tosiaan sen pienen velan arvoinen?" Arlie kysyi, eihän demoni olisi välttämättä kuollut kadulle, mutta hän käyttäytyi kuin olisi kuollut. "Joku olisi raiskannut sinut ollessasi horroksessa ja saattanut tappaakin."
Mies kohautti jälleen olkapäitä, yrittäen saada käärmeen asettumaan paremmin.
"Enkä ota vastaan maksua luonnossa."

Rox tuhahti hiljaa – mikä kuulosti sihahdukselta, ärsyttävää – ja ihan tahallaan kiepahti niin että kylmempi osa hänen suomuistaan painui vasten mustatukan ihoa. Hän ei sentään ollut limainen tai mitään, lopettaisi valittamisen ja ärsyttämisen.
”Ha ha, en minäkään tästä pidä – näin pieneksi kutistuminen on epämiellyttävää” hän vastasi rehellisesti, sillä totta puhuen hän piti ihmishahmostaan paljon enemmän kuin mistään käärmeestä.

Vilkaisu kaula-aukosta kertoi, että he alkoivat olla lähellä hänen kärryjään. Demonin teki mieli nauraa toiselle, mutta koska se olisi kuulostanut irvokkaalta, hän tukahdutti sen ja vain vastasi välinpitämättömällä äänellä:
”Eihän hengellä ole oikeasti minkäänlaista arvoa. Sekin vain hassu pieni illuusio.”

Tuollainen juttelu ei ollut ehkä hänen ykkösvalintansa tekemisiksi, mutta oikeastaan käärme alkoi olla todella hyvällä tuulella. Toisten ruumiinlämpö oli aina niin ihanaa, varsinkin näin kylmänä päivänä. Mutta tietysti vihreäsilmän piti pilata kaikki ja taas hytkytellä häntä.
”Lopeta tuo tai puren sinua!” demoni sähähti häijynkuuloisesti, rauhoittuen kuitenkin melko nopeasti, jotta pääsi vastaamaan kuulemaansa kieltäytymiseen viattomanoloisella äänellä:
”Miten voit luulla, että olisin ajatellut jotain tuollaista. Enhän olisi niin kieroutunut, että tekisin jotain sellaista rakastettuni pojan kanssa.”
Tosiaan, nyt häneltä oli näköjään viety hauskin vaihtoehto. Mutta piankos käärme keksi uuden.
”Mitä jos pelaisimme siitä? Jos voitat, saat kunnollisen takaisinmaksun, ja jos häviät – no jaa, ei sinulla taida olla oikein mitään mitä haluaisin” hän ehdotti piruilevalla äänellä.

Arlie hymähti.
"Noin sanovat vain henkilöt, jotka kuvittelevat sen kuulostavan hyvältä tai ovat masentuneita - sinä taidat kuulua ensimmäiseen", mies totesi toisen ilmoitukseen siitä, ettei hengellä ollut mitään väliä. "Koska me emme synny uudestaan enkä usko mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään, on turhaa viskata ainoa mahdollisuus menemään vain sen vuoksi, ettei joku suostu maksamaan sinulle tarpeeksi rikkomistasi astioista."
Arlie kohautti uudelleen olkiaan kuultuaan demonin uhkauksen.
"Etkä pure."

Silmälasipäinen ei voinut olla huomioimatta, kuinka häntä tuijotettiin. Hän herätti huomiota jo ulkonäöllään ja vielä enemmän sillä, että hän kiisteli itsekseen.
"Nyt sinulle pelaaminen kelpaa.. et kai lähtenyt sen takia vakoilemaan minua?" Arlie kysyi huvittuneena. Ei kai kukaan voisi olla niin typerä, että lähtisi palellutamaan itsensä sellaisen syyn vuoksi. "Mutta tietenkin me voimme pelata - etenkin jos sinä et halua minulta mitään, vaikka sattuisinkin häviämään."

Rox ei pystynyt pitämään tirskahdusta sisällään, ja se pääsi ulos kummallisena sähähdyksenä.
”Sanoisit sinäkin noin, jos olisit elänyt yli kuusisataa vuotta - ja saatan purrakin” hän vastasi huvittuneesti, mutta vain raapaisi kevyesti hampaillaan toisen ihoa tämän ravistellessa häntä kiusallaan.
”Viimeinen varoitus.”

Demoni alkoi olla jo lämmennyt normaalille tasolle, mutta ei sanonut siitä mustatukalle. Aivan kuin hän haluaisi kävellä kylmässä lopun matkaa nyt kun kerran oli jo vaihtanut käärmeeksi ja oli mukavasti turvassa talviselta ilmalta.
”Saat kuvitella ihan mitä tahdot” hän vastasi toisen epäilyihin, ja virnisteli taas henkisesti toisen huomautuksen kuullessaan.
”Oh, mutta kyllä minä jotain saattaisin halutakin... siitä on kulunut jo jonkin aikaa kun minulla viimeksi oli lemmikki” hän kehräsi.

Arlie hymähti. Hänellä siis sittenkin oli jotain, mitä demoni halusi.
"Jos suhtaudut tähän tuolla tavalla minun on kieltäydyttävä, en ole tarpeeksi tyhmä suostuakseni pelaamaan jonkun kanssa tietämättä mitä olen itse laittanut panokseksi", silmälasipäinen totesi hymyillen, hän oli yrittänyt saada demonin aikaisemmin samaan ansaan. Olisi ollut hienoa, jos hän olisi saanut valita mitä tahansa tämän maallisesta omaisuudesta - luultavasti hän olisi ottanut tuon toisen käärmeen, aivan vain siitä syystä, että tämä tuntui niin kiintyneen siihen ja olisi valmis vaihtamaan sen johokin oikeasti arvokkaaseen.

Mustatukkainen saapui toisen kojulle huomaamatta edes sen ympärlle langetettua suojaloitsua - kiitos mukaan olevan demonin hän pääsi siitä läpi. Arlie avasi takkiaan kylmästä turtunein sormin mutta luopui pian ajatuksesta, että repisi käärmeen väkisin irti kaulaltaan, olivathan sen hampaat jo pariin otteeseen käväisseet hänen kaullallaan varoituksena.
"Olemme perillä joten voit luikerrella ulos."

Tummatukka oli tuskin ehtinyt käskeä Roxin luikerrella pois kun kojun kapeammassa päädyssä oleva ovi pamahti auki, ja Reol lähestulkoon loikkasi tämän kimppuun. Oikeastaan tuo vain törmäsi vasten pidempää, kaivoi veljensä esille ja sähähti terävästi tuntemattomalle samalla kun painoi käärmeen hellästi rintakehäänsä vasten. Vihainen ääni muuttui kuitenkin nopeasti hiljeneväksi inahdukseksi, kun nuorempi kaksosista huomasi yhdennäköisyyden tutun kanssa, ja kasvoille livahti epätietoisen hämmästynyt ilme. Jäämättä odottelemaan turhia Rox muutti itsensä ihmiseksi sulavalla tavallaan, näytti kuin mies olisi vain astunut toisen sylistä ja käärmehahmosta ulos, ja silitti veljensä tukkaa puhuen nopeasti hiljaisella äänellä sanoja, jotka kuulostivat toisten korvaan varmaan vain hiljaiselta suhinalta. Reol kuitenkin sai käännettyä katseensa hämmentävästä vieraasta, ja asteli takaisin sisälle – tai ainakin ovensuulle asti, muuttuen pian takaisin käärmeeksi ja kietoutui kerälle hiilipannun tapaisen viereen, jonka oli laittanut lämmittämään kotteroa.

Rox katsoi hetken ajan veljeään hiljaisena, ja astui itsekin sisälle, jottei nyt suotta jäätyisi uudestaan. Pikkuveli pysyisi varmaan aloillaan ainakin muutaman tunnin sulatellessaan sitä, että oli koskenut johonkuhun toiseen kuin Roxiin, ja sitä että joku näytti niin samalta kuin menneisyyden henkilö. Oli oikeastaan sääli, että tästä oli tullut tuollainen… ainahan nuorempi oli ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, ja vielä pahemmin kun heidän jälleennäkemisestään oli kulunut vähemmän aikaa, mutta silti.

”Haluatko pelata täällä, vai menemmekö muualle häiritsemästä pikkuista?” demoni kysyi sitten tummatukalta, virnistäen leveästi. Hänelle olisi parempi lähteä, ei tarvitsisi huolehtia liikaa kojun kätköissä olevista arvotavaroista, vaikka matka pitäisikin melko varmasti taittaa toisen kyydissä.
”Eikä minulla ole vieläkään nimeä jolla kutsua sinua.”

Arlie lähes odotti toista suudelmaa, muttei saanut sitä tältä käärmeeeltä - tavallaan harmi, vaikka tuo ei vaikuttanutkaan kovinkaan kiinnostavalta henkilöltä. Vaikka tällä olikin identtiset kasvot toisen demonin kanssa, nämä näyttivät olevan täysin erilaiset sisältä - toinen hiljainen ja apaattinen ja toinen selvästi ulospäinsuuntautunut ja rietas -- ei, irstas.
Toinenkin demoni näytti tunnistavan Arlien - tai siis, Ravenin - muttei ollut yhtä ilahtunut hänen näkemisestään kuin toinen oli ollut. Tämä lähes pakeni häntä, kasvoillaan hämmentynyt ilme.
"Saatatte näyttää toisiltanne, mutta ilmeisesti teissä ei ole paljoa muuta yhteistä kuin ulkonäkö", mustatukkainen totesi, mietteliäästi, enemmänkin retorisesti kuin vastausta kaivaten.

"Unohditko jo, etten suostunut pelaamaan kanssasi ennen kuin olet ilmoittanut panoksista?" Arlie kysyi ja istui korkealle jakkaralla. Hän nojautui pöytää vasten ja loi demoniin arvioivan katseen. "Voimme pelata täälläkin, en halua enää kantaa käärmettä takkini sisällä."
Ja toinen tiesi, ettei pystyisi menemään tuonne muuttumatta ensin käärmeeksi - miksi tämä siis ole ehdottanut muualle menemistä? Ainoa selitys oli, että tällä oli jotain arvokasta, jota hän ei halunnut Arlien huomaavan.
"Jos haluat tietää nimeni, sinun pitäisi esitellä itsesi ensin", silmälasipäinen huomautti. "Olen Corbin."

Rox pysähtyi pieneksi hetkeksi tuijottamaan intensiivisesti miettivää, yrittäen itse keksiä miksi ihmeessä tuo oli sanonut huomautuksensa ääneen. Kyllähän hänestä ja Reolista huomasi heti, etteivät veljet olleet ollenkaan samanlaisia luonteiltaan – joku voisi sanoa jopa, että se mitä ei löytynyt toisesta löytyi toisesta, mutta tuokaan ei aivan pitänyt paikkaansa – mutta sanoa se ääneen? Miksi ihmeessä?
”Niin, kaksi eri yksilöä tuppaavat olemaan erilaisia” demoni vastasi, vaikkei sitä kaivattukaan. Hän ei pystynyt olemaan vastaamatta kun puheenaiheena oli Reol.

Demoni katseli keittiötään, kaappejaan ja kangaskaton ohuista parruista roikkuvia yrttikimppuja. Mikään ei ollut poissa paikaltaan, ainakaan siten ettei hän voisi selittää sitä. Hänellä oli aina pari jakkaraa sisäpuolellakin, ja pidempi hyväksikäytti toista niistä. Grillissä, jossa hän yleensä paistoi vartaansa, oli vain muutamia kiiluvia hiiliä, mutta Reol oli huolehtinut lämmityksestä. Taisi inhota vahinkohorrostamista yhtä paljon kuin vanhempikin.
Meripihkasilmät kiiluivat ikkunattomaksi laitetun huoneen lampun valossa, ja Rox istahti toiselle jakkaralle, nojaillen kyynärpäällään pöytätasoon.
”Jos todella viihdyt näin pienessä kotterossa, hyvä on.”
Olkoon sitten. Hänen piilojaan ei ollut helppo löytää, ja jos hän voittaisi vaara kutistuisi olemattomiin. Ja mitä tuli toisen panoksiin…
”No, voisit tehdä pienen palveluksen. Tarvitsen jonkun kokeilemaan uutta reseptiäni” demoni sanoi ja virnisti.
”Ja voit olla huoleti, olen varma siitä, ettet saa ruokamyrkytystä tai muita inhottavia sivuoireita.”


Rox nauroi kun mustatukka kyseli hänen nimeään epäsuorasti.
”Luulin että kuulit sen, kun ihana neito kutsui minua Roxieksi. Mutta sehän on vain lempinimi, ja pidän enemmän Roxiksi kutsutuksi tulemisesta.”
Hänellä ei ollut ikinä mitään syytä esittää tekaistua nimeä. Kuitenkin joku tietäisi hänet, nimistä huolimatta, jos ongelmia ilmenisi.
Tummatukka nytkähti hereille mietteistään kuullessaan esitellyn nimen. Hetken ajan tämän kasvot olivat vakavat, mutta kohta toinen suupieli alkoi nykiä ja demoni painoi käden suulleen ja taipui kaksin kerroin naurua pidätellessään.
”Joko äidilläsi oli sittenkin hyvä huumorintaju tai keksit tuon nimen liian nopeasti” hän sai lopulta sanottua, hytkyen hieman. Kesti hyvän tovin ennen kuin hän rauhoittui, ja virnisti sitten, katsoen vihreisiin silmiin. Pikku korppi, tosiaan…
”Hyvä on, Corbin. Saat valita mitä pelaamme.”

//Ehkä Roxin ei pitäisi tietää mikä tarkoitus tuon nimen takana on, muttaa~ x3 minä tiesin enkä voinut vastustaa kiusausta.//

Arlie nyökkäsi. Hän ei voinut mennä vannomaan, millaisesta reseptistä Rox puhui - eihän tämä välttämättä tarkoittanut ruokaa, ainakaan Arlie ei suostunut uskomaan sellaista tuosta miehestä. Voisiko tuolla muka olla muuta kuin pahat mielessään? Virneestä päätellen ainakaan ei.
Mustatukkaisen mielessä käväisi, että hänen pitäisi kysyä Roxilta enemmän, mutta jätti sen väliin. Hän ei häviäisi, joten hänen ei tarvitsisi kysellä ja jos hän taas kysyisi, hän saattaisi joutua pakenemaan nyt häntä koipien välissä.
"Sehän on hyvä kuulla", Arlie vastasi toisen huomautukseen ruokamyrkytyksestä ja sivuoireista. Tietenkään hän ei saisi ruokamyrkytystä, jos hän ei söisi mitään.

Arlie kohotti hienoisesti kulmiaan toisen naurukohtaukselle. Hän oli arvellut toisen huomaavan hänen valitsemansa nimen merkityksen, muttei ilmeisesti tajunnut valinnan johtuvan Arlien hyvästä huumorintajusta. Harmi, hänen hienostunut huumorintajunsa ei ilmeisesti auennut kaikille.
"Oikeastaan olet väärässä - molemmissa", silmälasipäinen huomautti, muttei jatkanut aiheesta sen kummemmin. Ei hänen tarvinnut selitettä tuolle mitään, riitti että hän toi esille, että käärme oli väärässä.
"Osaat varmaan pelata pokeria?"

Rox virnisteli vielä Corbin ilmoittaessa, että hän oli täysin väärässä. Pikkuvikoja pikkuvikoja, mitä siitä kohtausta järjestämään. Omaa huumoria siis? Johan alkoi ilmestyä eroja isän ja pojan välille, jälkimmäinen viitsi käyttää nokkeluuttaan vähemmän vakaviin juttuihin.

”Tietysti” demoni vastasi hymyillen vinosti, ja pyörähti penkillään ympäri, availlen muutaman laatikon ja penkoen niiden sisältämää tavaramäärää hetken, kunnes tajusi vilkaista olkansa yli ja kurottaa toisella seinällä sijaitsevasta hyllystä korttipakan. Hymyillen hän pläräsi pakan läpi pikaisesti, katsoen josko kaikki kortit olivat tallella. Jokainen punaselkäinen, tumman koristeellinen kortti oli mukana, synkeitä kuninkaita myöten. Hän oli hankkinut pakan aikoja sitten, pihistänyt pelin jälkeen eräältä vampyyrilta, joka oli kai itse tehnyt korttinsa.
Rox ei lähtenyt sekoittamaan kortteja, vaan hetken mielijohteesta ojensi ne mustatukalle.

//… tuommoinen lyhyt nyt >.