In the shadows

// Sovittu peli //

Lucretia viihtyi suunnattomasti Sesurussa. Se oli rakennettu kauniisti järven keskelle ja koko kaupunkia melkein ympäröi vesi. Ilma oli raikasta, hieman tuulista eikä asukkaista ollut turhan paljon. Kaupunki ei ollut iso ja vaarallinen, kuten Mira. Se oli täydellinen pieni saalistuspaikka vampyyrinaiselle. Lucretia ainakin nautti olostaan, istuessaan viileässä yössä katon harjalla. Pitkät metallikynnet olivat puristuneet kattotiileihin, tuon seuratessa katujen elämää. Keskellä yötä elämä ei ollut kovin kirjavaa, mutta sitä oli tarpeaksi Lucretialle. Tuon tarkat aistit havaitsivat minkä tahansa olennon melkoisen pitkältä. Tarkat pedonsilmät havaitsivat pienimmänkin liikkeen. Varovasti ja huomaamattomasti Lucretia lähti kävelemään pitkin kattoja, välillä hyppien rakennukselta toiselle. Hän oli kokenut saalistaja, olento, joka ei pelännyt tai kunnioittanut ketään. Mutta silti hän osasi pysyä piilossa. Nytkin hän tarkkaili ympäristöä jatkuvasti. Mutta mikään tai kukaan ei ollut huomannit varjoissa olevaa olentoa. Lucretia metsästi tiettyä uhria tällä kertaa. Yleensä öisin oli kaikkein helpointa metsästää varomattomia ilotyttöjä, koska ne liikkuivat myöhään eivätkä kyenneet taistelemaan vastaan. Ei sen puoleen, eivät ihmismiehetkään kyenneet. Eihän Lucretialle ollut mitään merkitystä, millainen uhri oli, kunhan tuli verta, joten vampyyri suunnisti tietylle aluelle kaupunkia, missä tiesi uhreja olevan.

Sinä samaisena kuuttomana yönä oli liikkeellä eräs toinenkin vampyyri. Hän oli mies, erikoinen sellainen. Omassa kaksijalkaisessa muodossaan tuolla olisi ollut päällä musta nahkatakki, joka liehuisi viittana miehen selän takana. Selässä lisäksi tuolla olisi miekka, päällään maidonvalkeaa ihoa vasten vaalea paita peittelemässä lihaksikasta eturuumista. Hiuksina tuolla yön olennolla olisi tummanruskeat, aina suloisesti pörhössä olevat juuresta vaaleat. Mutta nyt tuollaista olentoa ei vaeltanut yössä, vaan olento mikä omisti siivet. Jaresta oli yksinkertaisesti helpompaa aina lentää saalistamaan, ja nytkin tuo leijui ilmassa liitäen kohti paikkaa, josta varmasti saisi saalista itselleen. Haukka suhahti sulavasti erään varjon ohitse, kuka liikkui samaan suuntaan.

[tuli lyhyt..]

Oli helppoa elää, kun osasi, mitä piti osata selvitäkseen öisestä maailmasta hengissä. Ja Lucretia oli sen elämän mestari. Sulavasti tuo hyppäsi siipiään apuna käyttäen alas katolta hämärille kujille, jonne katulamppujen kelmeä valo ei ylätänyt. Niiden varjojen lomassa Lucretia jatkoi äänettömästi matkaansa. Hän aisti uhrinsa aivan lähellä. Niitä ei ollut paljon, mutta yksi uhri riitti aivan hyvin vampyyrinaiselle. Muutaman kadunkulman päässä oli ihmisiä, huoria, kuten Lucretia oli olettanut. Tämä oli aivan liian helppoa, mutta Lucretia nautti suunnattomasti helpoista uhreista. Silloin ei ollut ongelmaa, että itse vahingoittui millään tavalla. Lucretia kyyristyi nurkkaansa piilooan, odottamaan oikeaa hetkeä. Sitä ei kauan tarvinnut odottaa. Liian lähelle joutuva uhri ei näkisi enää seuraavaa aamua. Lucretialla oli nopeat refleksit ja varjoista tuo iski kuin myrkkykäärme. Ikävä kyllä, käärme oli tavallista varomattomampi ja uhrista ehti lähteä kiljahdus, metallisten kynsien upotessa läpi rintakehän. Sotkuista puuhaa. Hetken aikaa Lucretia tarkkaili ympäristöä. Oliko joku kuullut kiljahduksen? Tai vielä enemmän, oliko joku välittänyt siitä? Tuskin. Lucretia ei aistinut mitään ympärillään ja tuo raahasi elottoman uhrin varjoihin, jotta voisi ruokailla rauhassa. Näissä oloissa vampyyrin pahin vihollinen oli yleensä toinen, saalista havitteleva vampyyri, mutta eipä Lucretia aistinut niitäkään lähettyillä. Hymyillen pilkallisesti kuolleelle uhrille, Lucretia kumartui juomaan tuoretta verta.

Nauttien koko ajan ilman viileästä virtasuksesta sulkapuvullaan, haukka liisi. Tuo kaarteli nauttien ilmassa, haisteli hajuja ja katseli maahan. Hyvällä näöllään tuo etsi mahdollista laskeutumispaikkaa, ja saalista. Nähdessään sopivan paikan, syöksyi haukka esin ylös. Syöksyessään yläs tuo kuitenkin kuuli kirkaisun. Haukan vaisto puski järkeilyn edelle, ja pää kääntyi ääntä kohti. Vampyyrin näöllään mies näki, kuinka saman lajin edustaja tukki naisen suun ja veti piiloon nurkan taa. Piiloon samaan paikkaan mihin Jare juuri suunnitteli laskeutuvansa! Kokemattomana vampyyrina Jare kun haistoi veren, tuo meni aivan sekaisin. Niimpä uhkarohkeasti, aivan kuin ei voisi itse saalistaa toista huoraa itselleen, nuori laskeutui. Vähin äänin haukka liisi kujan perälle, ja tupsahti maahan. Hetken vampyyri oli vielä haukkamuodossaan, mutta ottaessaan asekeleen eteenpäin, oli tuo jo muuttunut vampyyriksi.
"Saalistat hyvin, neito. Mutta etkö voisi jakaa saalistasi?"
Jare murahti.

Lucretia joi hyvällä halulla uhrinsa verta. Veri oli makeaa, lämmintä ja tuoksui valloittavalta. Koko saalistus oli enemmänkin aistinhavaintoja, kuin ruokailua ja Lucretia nautti enemmän mitä haistoi, maistoi ja tunsi, kuin ravinnon saannista ja kylläiseksi tulemisesta. Asiat piti laittaa tärkeysjärjetykseen sentään. Mutta jokin sai Lucretian havahtumaan kesken ruokailun. Pimeydestä hän katseli pedonsilmillään ympärilleen, muttei vielä nähnyt mitään tai ketään. Hän aisti kaikenlaista, vaarallista ja epäilyttävää, muttei nähnyt mitään. Metallisten suojusten alla oli piilossa metalliset kynnet, valmiina iskeytymään kehen tahansa huono-onniseen, joka kehtasi häiritä Lucretian ruokailua. Aistihavainnot vain voimistuivat ja Lucretia alkoi olla varma, että kyseessä oli toinen vampyyri. Luultavasti mies. Paljon pystyi pelkällä hajulla tai kuulolla kertomaan toisesta. Ja pian, varjoista kuului ääni ja Lucretia näki, kuka paikalle oli tullut. Nuori, kokematon vampyyrimies. Lucretia tuhahti halveksivasti. Turhaan hän oli alkanut tuollaisen takia hermoilemaan.
"Miksi niin tekisin? Saalista itse..."
Lucretia sähähti takaisin koppavana ja jatkoi veren juomista. Jotenkin hän epäili, ettei tuosta nuoresta ja kokemattomasta vampyyristä voinut olla mitään haittaa. Ainoastaan vanhat, ikuisuuksia eläneet ja kokeneet vampyyrit olivat Lucretialle todellinen uhka, metsästäjien lisäksi. Sivusilmällä Lucretia kuitenkin tarkkaili toista vampyyriä, ettei tämä yrittäisi mitään.

Jare on yleens ollut kärsivällinen olento. Ollessaan vielä demoni, tuo piti itseään hyvinkin jääräpäisenä ja tavoissaan riippuvana olentona. Harvat onnistuivat nopeasti tulistuttamaan demonin. Nyt tosin ajat olivat muuttuneet, kuin myls keho ja aistitkin. Luonnekkin oli saanut korean muutoksen. Äkkipikaisuus oli toisinaan liiankin tunnettu piirre Jaressa. Hitaasti mies kohotti kätensä selälle, ja kalahtava että viiltävä ääni kertoi tuon vetävän miekkaa esille.
"Niinhän sinä saat luulla."
Jare murahti, muttei astahtanut lähemmäs hyökätäkseen.
"Toki voisin hankkia saalista, mutta on helpompaa pölliä se."

{ja taas lyhyt sorge.]

Lucretia ei välittänyt pian lainkaan vampyyrimiehen läsnäolosta. Tuo vain joi verta rauhassa, mutta lopulta Lucretian oli pakko kohottautua seisomaan, kuullessaan metallin kalahtavan. Lucretia pyyhkäisi huulillaan olevan veren ja katsoi tuimana, haastavana tuota typerää, nuorta vampyyriä.
"Aijotko tosiaan hyökätä kimppuuni yhden ainoan huoran takia? Olet typerämpi, miltä näytät..."
Lucretia tuhahti, muttei enää kumartunut juomaan. Hän jäi seisomaan paikalleen, ollen valmis mihin tahansa liikkeeseen, eleeseen tai tapahtumaan. Itseasiassa olisi ollut paljon helpompaa vain lähteä ja etsiä uusi saalis, mutta Lucretia oli aivan liian ylpeä ja taistelutahtoinen lähteäkseen paikalta noin vain. Hän oli soturinainen ja tunsi arvonsa. Ja hänellä oli vahva tunne siitä, ettei tuo vampyyrimies ollut aivan tuntematon. Vampyyreillä oli tarkka hierarkia, monet iäisyyksiä eläneet suvut tunsivat toisensa ja yhden vampyyrin tunnistaminen johti toisen vampyyrin, tai koko klaanin tunnistamiseen. Mutta tuo typerä mies ei selvästi ollut aatelinen, ei edes täysvampyyri. Hänet oli veretty, tuossa haisi demoni. Eipä ollut vaikea arvata.
"Onko sinulla kenties jotain nimeäkin?"
Lucretia kysyi lopulta. Yksi nimi kertoisi Lucretialle enemmän, kuin ehkä miekkonen arvasikaan.

Mikä tuohon ennen melko rauhalliseen tapaukseen oikein oli mennyt? Verenhaju sai miehen aivan sekaisin, ja tekemään tyhmiä asioita. Feroce oli tainut unohtaa kertoa miehelle, että tuo tulisi muuttumaan, ja melko paljonkin. Muutokset eivät tosin tulleet hetkessä, aluksi entinen demoni oli ollut melko normaali. Nyt hän oli muuttunut äkkipikaisekse, verenhimoiseksi ja uhkarohkeaksi hölmöksi. Ferocensa seurassa tosin tuo oli ollut lähellä omaa entistä itseään.
"Ehkä kaipaan vain jännitystä elämääni."
Mies murisi, ja astahti uhkaavan askeleen lähemmäs. Veren haju leijui tuon aistien ympärillä huumaavana. Nainen näytti mittäilevan Jare katseellaan, ja mies ei pitänyt siitä. Mutta samaa teki Jarekin naiselle. Mittaillessaan toista, tuo pani merkille melko suoran koppavuuden. Koppavuus muistutti hieman Ferocesta, ja ikävän poltellessa verenhimon kanssa, kuohahti outo viha miehen mieleen.
Älä koskaan anna vihan hallita, oli tuon rakas sanonut.

Noh, ainakaan mies ei puhunut paljon, se oli yksi hyvä puoli. Paljon pälpättävät olennot aiheuttivat Lucretialle vain päänsärkyä ja yleensä nuo menettivät kielensä jonkin ajan kuluttua. Toinen asia, mikä pisti merkille, oli tuo oudon vampyyrimiehen verenhimo. Selvästi mies oli veretetty eikä kovin kauan aikaa sitten. Sen huomasi tuon olemuksesta ja katseesta, verenhimo paistoi silmissä. Hullu mikä hullu. Joko tuon miehen verettänyt vampyyri oli luistanut tehtävästään opettaa toista tai sitten mies oli itse päättänyt lähteä. Yhtä kaikki, tyhmiä olivat, kun menivät päästämään irti kokemattoman vampyyrin.
"Etsi jännitystäsi muualta, penska..."
Lucretia tuhahti kylläestyneenä. Helposti hän voisi vain lähteä, uhrista ei ollut enää paljoa jäljellä ja muutenkin vampyyrinainen alkoi olla kylläinen. Olisi helppoa lähteä samantien. Mutta kaikki ei aina kulkenut suunnitelmien mukaan. Lucretia havahtui äkkiä ja katseli ympärilleen, kuullostellen tarkasti. Hän aisti, että kauempana oli ihmisiä, hieman isompi määrä. Ehkäpä vampyyrinmetsästäjiä. Huoran kuolinkiljaisu ei ollut tainnut mennä ihan hukkaan, eikä varsinkaan verivana, joka kiemurteli tummalla, likaisella kivetyksellä. Lucretia ei tiennyt, eikä välittänyt, aistiko typerä nuori vampyyrimies metsästäjät, mutta hänellä oli tarpeaksi itsesuojeluvaistoa lähteäkseen ajoissa. Mitään sanomatta tai suurempia eleitä tekemättä, Lucretia alkoi peruuttaa ja hyppäsi lopulta suoraan ylöspäin, vähän matkaa seinää pitkin kiiveten ja lopulta ylös katolle. Katolta Lucretia vielä tarkkaili ympäristöä ja vampyyrimiestä.

Oikeastaan, ei Feroce ollut livistänyt tehtävästään, eikä Jarekaan velvollisuudesta. Asiat vain eivät olleet luistaneet niin täydellisesti viime tapaamisella. Tulipalo ja kaikki, Jaren suuttuminen naiselleen ja outo kuohuva tunne sen jälkeenkin. No silti vampyyri rakasti, ja palvoi, naistaan. Ajatuskin tuosta kauniista vampyyrittaresta, sai iköävän kuohahtamaan urosvampyyrin sisällä.
"..njää.. Oot sopivasti siinä, voit olla mun lelu hetken, tai minä sun."
Jare sanoi totuudenmukaisesti, sillä oletettavasti se olisi hän, kuka taistelun häviäisi. Hämmästyneenä mies katsoi vampyyria tuon paetessa paikalta.
"Pelkäätkö sinä minua noin paljon? Nössö?"
Jare huudahti, tai pikemminkin murisi. Vampyyri ei ollut aistinut paikalle saapuvia ihmisiä, vaan hän astahti lähemmäs uhria. Varovasti herra kokematon nosti huoran maasta, ja upotti hampaansa siihen. Nautinnollinen verenmaku täytti tuon suun, ja voimaakin virtasi kehoon.

[ja taaaaas lyhyt voi vaddu]

Lucretia nousi seisomaan katolla. Hän tiesi, että metsästäjät huomaisivat, jos hän jäisi patsastelemaan tuohon kohtaan, mutta toisaalta, ne huomaisivat varmaan tuon typerän vampyyrimiehen ensin. Eihän se haitannut Lucretiaa, hänelle oli yhdentekevää mitä tapahtuisi, mutta toisaalta, tuo oli sentään lajitoveri. Mutta, jos tuo kuolisi, eipä ollut Lucretian ongelma.
"Nössö? Ehkäpä, mutta ainakin pidän huolen itsestäni."
Lucretia naureskeli. Metsästäjien kanssa, varsinkin kokeneiden ja viisaiden, Lucretia ei viitsinyt alkaa riitelemään. Noilla oli yleensä todella loistavia ja tappavia aseita ja he olivat hyviä käyttämään niitä. Toinen asia olikin sitten, olivatko metsästäjät kokeneita vain vasta harjoittelijoita. No siitä Lucretia ei jäisi ottamaan selvää, hän aisti, että metsästäjät tulivat.
"Koeta selvitä, typerys."
Lucretia hymähti pilkallisesti ja hyppäsi katolta seuraavalle, lähtien juoksemaan kauemmas kujalta. Tosin, matkalla tuo pohti, tarvitsikohan nuori vampyyri apua? Mutta jos aina miekkonen olettaisi, että joku auttaa, tuo ei eläisi vampyyrinä pitkään, joten Lucretia jatkoi matkaansa. Hän kuuli vielä kaukaa kujalta metsästäjien huudon, "Siellä se vampyyri on!". Nähtävästi he olivat löytäneet Lucretian uhrin ja vampyyrin. Tosin, näin kaukaa Lucretia ei voinut päätellä, montako metsästäjiä oli. Tuskin liian vähän, kerta kyseessä oli vampyyrin. No ainakin Lucretia itse oli poissa vaaran tieltä.

Jare veti verta uhristaan painaen tuon kylmän rinnan vasten omaansa. Joku voisi luulla, että mies suuteli naisen kaulaa, mutta tosiasiassa Jare vain nautti yli kaiken veren mausta. Mies oli hulluna vereen kirjaimellisesti. Aina kun vampyyri haistoi veren, oli tuon pakko käydä jossakin välissä veren lähteesen kiinni. Mies vain oli aivan liian herkkä sen rautaiselle tuoksulle.
Juuri kun Jare päästi ruumiin valahtamaan maahan, ja pyyhki suupielensä verestä, hän näki ne. Ihmisiä oli ainakin kuusi, kaikilla niillä oli jonkinlainen ase kädessään. Yhdellä ainakin oli hopeamiekka, ja toisella pistooli. Sitä Jare ei jäänyt katsomaan, olisiko siinä pistoolissa kenties hopeaammuksia vai ei. Parissa sekunissa mies oli loikannut ilmaan, levittänyt siipensä ja saanut niiden alle hieman ilmaa. Haukkanahan oli selvästi helpompi paeta mahdollisia vastustajia. Ihmiset tosin kohahtivat pelästyksestä, eivät he tienneet, että vampyyrit kykenivät muuttumaan haukaksi.
Juuri kun Jare luuli päässeensä turvaan, kohotti pistoolimies aseensa ja ampui. Ammus lävisti korkealla ilmassa liitävän haukan siiven, ja haukka kiljaisi. Ohjuksen lailla kiisi mies huutaen tuskasta kohti talojen kattoa. Pakottaen veriset siipensä levälleen Jare onnistui jysähtämään ei niin vaarallisesti erään talon katolle, Luceritan eteen. Lysähdettyään haukkamuodossa kuunvaloiselle katolle, Jare muuttui takaisin kaksijalkaiseen muotoonsa. Samantien verta alkoi pulputa miehen nahkatakin alta, ja tuo riisui hammasta purren takin päältään. Hauiksessa oli syvä haulin jättämä viiltohaava, kuin hauli olisi vain viiltänyt ihoa.

Lucretia ei liikkunut kovin nopeasti. Itseasiassa hän liikkui tavallista hitaammin, mikä oli hyvin omituista. Ehkäpä Lucretia oli pikkuisen kiinnostunut, mitä ääliö-vampyyrille kävisi. Lucretia liikutteli hieman metallikynsiään, niiden liukuessa esiin suojuksista. Hän saattaisi jopa tarvita niitä. Vampyyrinainen kuuli äänet, jotka kujalta lähtivät ja tuo lähti pikkuisen kävelemään takaisin päin. Hyvin äänettömästi, varjoissa liukuen, Lucretia eteni, mutta nopeasti kierähti sivulle ja painautui kattoa vasten, kuullessaan pistoolin äänen. Joskus oli parempi vain suojautua, vaikka Lucretia hullunrohkea olikin, sillä pistooli oli yksi pahimpia aseita, mitä saattoi olla. Lucretia kuunteli hetken, mutta kaikki äänet sekoittuivat metsästäjien huutoihin. Mutta pian Lucretia kuuli toisenkin äänen. Kolahduksen, jokin tipahti aivan hänen jalkojensa juureen. Se oli haukka, jota oli ammuttu. Oliko tuo haukka se sama vampyyri? Miten ihmeessä? Lucretia ojensi hieman kättään koskettaakseen haukkaa, mutta se muuttuikin äkkiä. Kuten Lucretia oli olettanut, se oli se sama vampyyri. Mutta hän ei ehtisi jäädä ihmettelemään asiaa, metsästäjät olivat armottomia ja kiipesivät nyt jo katolle. Lucretia sähähti ja kiskoi vampyyrimiestä jaloilleen.
"Ääliö! Johdatit ne suoraan luoksemme! Ala tulla, jos haluat selviytyä, turhaa sinä siihen jäät kuolemaan!"
Lucretia sähähti ja repi hetken aikaa vielä vampyyrimiestä mukaansa, mutta joutui tönäisemään tämän tieltään, ensimmäisen metsästäjän päästessä jo lähemmäs. Tuolla oli aseensa kaksiteräinen keihäs, jota metsästäjä käytti tarkkudella ja osaavuudella. Lucretia väisteli tappavia teriä hetken aikaa ja yritti aina välissä iskeä omilla metallikynsillään vastaan, mutta jopa loistavana taistelijana tunnettu Lucretia joutui lopulta pakenemaan paikalta.
"Tuletko sinä?!"
Tuo vielä huusi vampyyrimiehelle.

Muristen mielessään Jare mulkaisi haavaa, ja oli juuri pyyhkimässä sitä jollakin, kun Lucerita kivahti miehelle. Miehen ruskeissa simissä välähti hyvinkin vaarallisesti, ja tuo murahti selvästi naiselle. Kukaan ei sanoisi noin hänelle ilman seuraamuksia. Viisaana kuitenkin Jare päätti, että nyt ei olisi heidän välienselvittelyaika. Ihmiset olivat perässä, olisi aika paieta niitä eikä tapella keskenään.
Ensimmäinen ihminen saapuikin paikalle, ja kävi kiinni Luceritaan. Jare nappasi selästään miekan esille, ja loikkasi lähimmän ihmisen kimppuun. Mies ei ehtinyt kuin loikata tuon eteen, ja huitaista kerran miekalla, kun pistooli taas jyrähti. Vampyyrina mies ehti juuri ja juuri väistää moisen, mutta kaatui sitten katolle, ja lähti liukumaan pienen matkan sitä alaspäin.
Seuraavan ihmisen käydessä kimppuun, kiehahti Jaren sisällä.
"IGNIS!"
Jare karjaisi, ja tuon käteen lehahti liekki. Liekki poltti miehen kättä, toisin kuin ennen tuon ollessa demoni, ei tuli ollut ikinä vahingoittanut tätä. Vihaisena viskaisi Jare kuuman pallon ihmisen kimppuun, ja sai sen vaatteet lehahtamaan liekkeihin.
"No tulen tulen."
Jare mutisi, loikkasi pystyyn ja lähti kiihytävllä vauhdilla pakenemaan.

Lucretia oli perusluonteeltaan melkoisen taistelunhaluinen. Hän nautti verestä ja sen vuodattamisesta, nautti sen näkemisestä ja aistimisesta. Tällaiset tilanteet yleensä vain innostivat Lucretiaa yhä enemmän. Tuo nauroi iloisena, lähes sadistista naurua ja kääntyi ympäri, levittäen suuret siipensä. Helposti Lucretia hyppäsi ilmaan ja siivilleen. Ilmassa hän oli nopea ja ketterä, melkeinpä liikaa monille. Selvästi hänen uusi tuttavansa, tuo amatöörivampyyri, ei ollut kohdannut kunnollisia metsästäjiä. Koskaan ei pitäisi kääntää selkäänsä heille, ellei ollut varma, ettei siihen puukotettaisi.
"Ala painua sitten, surkimus."
Lucretia sähähti miehelle, lentäessään tuon ohi. Osa metsästäjistä oli lähtenyt seuraamaan heitä, mutta Lucretian yllättävä hyökkäys oli ollut kai liian yllätyksellinen ja nuo pysähtyivät ja alkoivat etsiä aseitaan. Kepeästi ilmassa Lucretia väisti rautaiset ketjut, joita toinen metsästäjistä käytti aseenaan. Lucrettia nauroi ja iski kahden metsästäjän lävitse metallikyntsensä, kaartaen ylöspäin ja samalla repien miehet kahtia.
"Hmm... Sotkuista."
Lucretia hymähti ja nuolaisi verta kynsistään, ennen kuin kääntyi ja lähti lentämään taas vampyyrimiehen perään. Oli vain parempi paeta paikalta. Heillä kahdella oli kuitenkin vielä välienselvittely kesken. Nopeasti Lucretia löysi jälleen vampyyrin ja lensi tuon vierelle.
"Hauskaa, eikö?"
Lucretia virnuili, kasvot vereen tahriintuneina.

Samalla kuin Jaren jalat nielivät metrejä, mies keskittyi. Aina vain hän joutui enemmän nykyään keskittymään, onnistuakseen muodonmuutoksessaan. Se taisi olla tämän vampyyrihomman varjopuolia. Vihdoin tuo löysi taas sen oman magian kullertavanruskeat jäljet, ja onnistui muuttumaan siiven kahahduksessa takaisin linnuksi. Lintu liisi eteenpäin huomattavasti nopeammin, kuin Jare oli hetki sitten juossut, ja taas tuo aiheutti hämmennystä ihmisille.
Valitettavasti mies oli unohtanut kädessä olevan haavansa, joten linnuksi muuttuminen ei ollutkaan viisasta. Päästyään niin pitkälle, kuin vain kivun kanssa kykeni, mies keskittyi ihmismuotoonsa, ja seisoi kohta katolla hengästyneenä. Taistelupaikka oli kaukana takana, mutta Luceritan kanssa olisi välienselvittely vielä kesken.

[lyhty sorg]

Luvretia oli nopea ja taitava lentäjä. Hän väisteli ilmassa ohitseen viuhahtavia nuolia, välillä lentäen korkeammalla ja välillä matalammalla. Hah! Metsästäjät jäivät hetkessä jälkeen nopean vampyyrinaisen lentonäytöksen takia ja pian tuo oli turvallisemmilla vesillä. Lucretia huohotti hieman hengästyneenä ja laskeutui katolle, taittaen siipensä vasten selkäänsä. Pian tuo huomasi sen saman amatöörivampyyrin, jonka kanssa oli tullut hieman kiisteltyä.
"Kas, selvisit hengissä... Miten sääli."
Lucretia tuhahti halveksivasti ja käveli miehen ohi, hypäten kepeästi katolta alas kujalle, joka oli kuten edellinenkin. Pimeä, haiseva ja täynnä törkyä. Kävisi piilosta. Metsästäjät käyttivät joskus apunaan koiria, mutta ne eivät haistaisi vampyyriä tämän kaiken keskeltä. Lucretia huokaisi syvään ja nojasi vähän seinään. Hyvin oli alkanut tämäkin yö. Ainakaan hän ei enää aistinut metsästäjiä. Lucretia kuunteli ja haisteli ympäristöä, mutta vaara tuntui olevan ohitse. Toisen vampyyrin Lucretia toki vielä aisti.
"Sinun ei kannattaisi tulla toisen vampyyrin reviirille, tiedätkös... Se on kohtalokasta, amatööri... Sinulla on varmaan ollut surkein opettaja ikinä, kerta sinäkin olet surkein vampyyri ikinä."
Lucretia naureskeli pilkallisesti ja putsasi metallisista kynsistään ylimääräistä verta. Tämä osa kaupunkia kuuluisi hänelle, joten tuo pässi saisi painua hemmettiin täältä.

Jare seisoi ryhdikkäänä paikallaan, miekka kädessään, terä leväten maahan. Jos Lucerita hyökkäisi, ei tarvitsisi miehen kuin vetäistä miekka ylös, niin hän torjuisi hyökkäyksen. Jare vielä piti itseään hyvänä miekkailijana, joten naisella ei olisi osaa eikä arpaa, kun vampyyridemoni oli sinut aseensa kanssa. Valitettavasti Jare titysti ylairvioi itsensä, sillä Luceritakin oli hyvä taistelija.
"Ei, ei ollenkaan sääli. Onhan elämäntehtäväni ärsyttää tuollaisia itseään täynnä olevia olentoja."
Jare sihisi hampaidensa välistä. Jarekin hyppäsi kujalle, ja piti miekkaansa rennoti yhdessä lihaksikkaassa kädessään. Nahkatakissa olisi ehkä hieman nihkeää taistella, mutta ainakin se sauojasi hyvin.
"Älä pilkkaa opettajaani, aatelinen."
Jare sanoi muristen, ja lausui viimeisen sanan kuin se olisi myrkkyä. Kukaan ei pilkkaisi ferocea, tuntematta miehen vihaa suonissaan.
Älä koskaan anna vihan hallita.
Niin oli nainen sanonut, ja niin Jare myös tottelisi tuota.

Miksi tuo amatööri seurasi, sitä Lucretia ei voinut käsittää. Ehkäpä tuo halusi henkivartian jostain itseään paremmasta. Ei siinä mitään, tietysti Lucretia sellaiseen suostuisi, mutta jokaisella hänen palvelullaan oli hintansa. Myös tällä. Mutta onneksi Lucretia oli hyvin suvaitsevainen maksutapojen suhteen. Lucretia tarkisti, että kuja oli turvallinen. Missään ei kuulunut ääniä, missään ei näkynyt ketään. Vain pimeyttä. Lucretia uskalsi huokaista syvään ja vain istahtaa yhden roskatynnyrin päälle. Mikäs tässä ollessa, hänellä ei ollut kiire minnekkään. Yö oli nuori, täynnä elämää ja vasta aamulla tuo vetäytyisi piiloonsa. Lucretia venytteli hieman ja katsahti halveksivasti vampyyrimiestä.
"Sinä et tiedä kenen kanssa olet ryhtymässä vaaralliseen leikkiin, nuorukainen... Häivy, ennen kuin revin sinut kappaleiksi. Häivy reviiriltäni."
Lucretia sihahti hampaittensa välistä hieman, muttei vielä tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Miksi pitäisi paljastaa kaikkia kortteja kerralla?
"Hmph... Pilkkaan ketä tahdon. Ottaen huomioon taitosi, hän ei voinut olla kovinkaan hyvä."
Lucretia tuhahti halveksivasti ja sen verran otti metallikynsiään suojuksista esille, että saattoi putsata niitä hieman. Oli suht ikävää pitää verisiä, likaisia kynsiä, jos kerta ne saattoi puhdistaa. Loppujen lopuksi, Lucretia oli melkoisen turhamainen nainen ja halusi vain parasta ja hienointa.

Naisen halveksivaan katseeseen Jare vastasi hyisellä mulkaisulla. Tuuli puhalsi tuon takaa heittäen menneen syksyn lehtiä ilmaan. Jare kohotti miakkansa maasta puolustusasentoon, ja murisi. Takaraivossa tuolla jyskytti edelleenkin sanat, ettei saisi antaa vihan hallita. Mutta vihansa Jare ei ole koskaan osannut hallita, hän on aina vain valjastanut voimman käyttöönsä, ja tappanut sen avulla.
"Etkä sinäkään tiedä minusta kaikkea, näin hämmästyneen ilmeesi, kun muutuin haukaksi. Eikä siinä ole kaikkea, mitä osaan."
Jare mutisi muristen, tehden selväksi, ettei kuluisi aikaakaan, kun hän kävisi kiinni. Ulospäin ei kuitenkaan sisällä velloavasta raivosta, ja kaipauksesta, näkynyt mitään. Kukaan vain ei hänen Ferocean pilkkaisi ilman seurauksia, ja siihen vielä päälle kaipaus naista kohtaan, niin Lucerita saisi turpiinsa ja pahasti.
Murina nousi Jaren kurkusta entistä pahemmin, tuo kumartui ja tuijotti hyisesti Luceritaan.
"Sanakin vielä pilkataksesti häntä, niin olet mennyttä."

Lucretia putsasi kynsiään, katsoen ylpeänä ja välinpitämättömänä tuota typerää, nuorta vampyyriä. Vampyyrimiehen alkaessa murista, Lucretia nauroi pilkallisesti.
"Olet enemmänkin koira, kuin vampyyri."
Lucretia räkätti toiselle ja hyppäsi jaloilleen roskatynnyrin päälle ja siitä sivuttain tönöttävän lipputangon päälle, hymyillen edelleen pilkallisesti.
"Pah. Hauskaksi muuttuminen on vain pieni poppaskonsti, noitatemppu. Ei mitään hienoa tai ylpeilyn aihetta."
Vampyyrinainen hymähteli ja istui hieman paremmin lipputangon päällä. Osaava ja kokenut vampyyri istui helposti ohuella tangolla ilman sen kummempaa ongelmaa.
"Kuka edes verettäjäsi oli? Olisi hauskaa tietää hänen nimensä... Luultavasti tunnen sen miehen tai naisen, tunnen paljon lajitovereitani."
Lucretia putsaili vielä hetken kynsiään ja vetäisi ne sitten takaisin suojusten sisään. Oli niin helppo nauraa tuolle nuorukaiselle, joka ei selvästi ollut vielä kunnolla tottunut vampyyrielämään.
"Olet ääliö, jos yrität haastaa ja tappaa minut. Se olisi pelkästään sinun oma itsemurhasi, typerys."
Lucretia tuhahti ja nojasi takanaan olevaan seinään, sen kummempia enää kiinnittämättä huomiota toiseen vampyyriin. Teki tuo mitä tahansa, Lucretia tiesi voittavansa.

Jar ei voinut sille mitään, että tuo naurahti.
"Enemmän koira? No eläinhän tässä muutenkin ollaan."
Jare sanoi, ja pieni sarkastinen sävy oli lopussa tuon sanoessa sanan eläinhän. Jare inhosi olentoja, jotka väittivät vanpyyrien olevan eläimiä, he olivat rotu siinä missä ylimieliset haltiatkin.
"On siinä hieman ylpeyden aihetta, osaan ainakin lentää oikeasti."
Jare sanoi tuntiessaan pienen loukkaantumisen pistoksen rinnassaan. Kuullessaan toisen kysymyksen, Jare katsoi epävarmasti Luceritaan.
"Hän oli Feroce."
Jare vastasi hyvin epäileväisenä, ja valmiina käymään kimppuun. Ainut syy, miksi toinen sai Ferocen nimen kuulla, oli se, että Lucerita itsekkin oli vampyyri. Minkä tahansa muun rodun edustaja olisi saanut vain jäsien katseen, ja sanat 'mitä se sulle kuuluu.'
"Tunnetko hänet?"
Jare sanoi kykenemättä peittämään uteliaisuuta äänessään.

Lucretia tuhahti halveksivasti. Vai eläimiä... Lucretia itse piti rotuan ja itseään kaiken sellaisen yläpuolella. Toki hän kunnioitti eläimiä, piti niistä kovasti, jopa enemmän kuin ihmisistä, muttei silti halunnut sekoittaa vampyyrien kunniallista asemaa eläimiin. Se olisi kammottava kunnianloukkaus.
"No voi että, osaat oikein lentää?"
Lucretia nauroi pilkallisesti ja levitti omat, mustat siipensä, näyttääkseen Jarelle ettei tuo ollut ainoa. Hänen ei sentään tarvinnut muuttua haukaksi lentääkseen, joten siinä mielessä Lucretia uskoi olevansa parempi tässäkin asiassa. Jare oli pelkkä amatöörivampyyri hänelle, nyt ja aina.
Mutta kuullessaan Jaren mainitsevan kouluttajansa nimen, Lucretia säpsähti ja sähisi ikävästi.
"Mitä? Feroce?!"
Lucretia huudahti melkein epäuskoisena ja kynsäisi seinään neljä syvää viiltoa. Hän ei voinut sietää tuota toista vampyyrinaarasta, jonka omituinen lempeys ihmisiä ja muita heikkoja rotuja kohtaan oli lähes kuvottavaa. Hän ei ansainnut paikkaa ja elämää vampyyrinä, vaikka selvästi yritti olla kylmänrauhallinen, kuten muutkin. Sitäpaitsi, Feroce ei ollut edes syntynyt vampyyriksi. Mokoma äpärä. Lucretia sylkäisi maahan halveksuvasti.
"Vai se huora on sinut kouluttaja... Hah! Oletpa sinä opettajasi valinnut. Hän on pelkkä mitätön lutka, käy läpi miehiä ja leikkii heidän tunteillaan, kunnes kyllästyy ja etsii uuden. Häpeä vampyyrien arvolle."
Lucretia tuhahti. Osittain hän saattoi olla myös kateellinen Ferocen inhimilliselle puolelle tai taistelutaidoille, jotka olivat uhka Lucretialle. Mutta mitään tuota hän ei suostunut myöntämään ääneen.

Jare ei jaksanut reagoida Luceritan pilkkaamiseen lentämisestä, eikä edes siipien levittelyyn. Aivan sama se Jarelle oli, osasiko toinen lentää. Nyt olisi vain aika kuulla, tunsiko tuo Ferocen vai ei. Ja vastaus todellakin yllätti demonin totaallisesti.
Mitä enemmän tuo nainen puhui, sitä enemmän Jaren punertavanruskeat silmät tummuivat, ja korvissa alkoi kohista. Mise veti huulet viivaksi, ja tunsi alkavansa vapista pidätetystä raivosta. Feroce ei ollut mikään huora, ja kukaan ei sanonut hänen naistaan lutkaksi.
Hän on pelkkä mitätön lutka, käy läpi miehiä ja leikkii heidän tunteillaan, kunnes kyllästyy ja etsii uuden. Mutta eräät sanat saivat Jaren pysähtymään, mitä helvettiä? Oliko Feroce purrut muitakin miehieä, liehitellyt ne itselleen ja hylännyt sitten? Tuo nainen valehteli, sano että se valehtelee!
"Valehtelet, ei Feroce ole tuolalinen. Todista sanasi!"
Jaren teki mieli lisätä, että tai saat katua, mutta ei olisi jaksanut enempää Luceritan pilkkaamista hänen joka sanastaan.

Lucretia kyllä näki, miten paljon amatöörivampyyri suuttui, kun hänen verettäjäänsä pilkattiin. Oliko tuo todella ollut niin typerä, että oli antanut sydämensä vampyyrille ja muuttunut itsekkin sellaiseksi. Lucretia vain tuhahti miehen reaktiolle, joka muuttui yhä vain vihaisemmaksi huudahduksen myötä. Mutta selvästi mies oli pikkuisen epävarma.
"Minulla ei ole halua eikä velvollisuutta todistaa sanojani. Tiedän mitä tiedän ja Feroce on jokaiselle vampyyrimiehelle tuttu... Olen kokenut vampyyri, elänyt pimeyden lapsien piirissä vuosisatoja. Kaikki, mitä tapahtuu eri yksilöiden välillä, tulee lopulta minun korviini. Joten, mieti aivan itse."
Lucretia hymähti hieman pilkkaavasti ja jatkoi sitten.
"Ties mitä hän puuhaa, kun olet poissa... Eihän se minulle kuulu, mutta en tajua, miksi roikut hänent seurassaan. Feroce nauttii saada käyttää muita hyväkseen. Hänen uhrinsa ovat pelkästään miehiä, niillä on kaikista hauskinta leikkiä. Ja ellet usko minun sanojani, mitä suuresti epäilen, mene toki jonkun vampyyrimiehen puheille. Heidän pitäisi tuntea Feroce hyvin."
Lucretia hymähti ja hieman käveli eteenpäin kujalla, varmistaakseen, että reitti oli turvallinen eikä mitään vaarallista ollut liikkeellä. No ainakaan hän ei aistinut mitään, mutta turvallinen paikka pitäisi silti löytää päiväksi.