Shadows of the Past (jatko-osa Kaksi oria ja tamma -pelille)

Shira katsoi valppaana varjoista tulevaa hahmoa, mutta rentoutui, kun huomasi hahmon olevan Ouragan. Hänen nyökäytti pienen tervehdyksen haltialle, hymyillen hieman ja puristaen Mercuren kättä.

Shira ei pitänyt kiirettä kävellessään. Oli aikaa siitä, kun hän oli viimeksi ollut täällä. Tuttu kaupunki tämä kuitenkin oli. Hän ei vain heti muistanut sen nimeä. Sen muisteleminen keskeytyi Ouraganin sanoihin, jotka saivat vesielementalistin luomaan yllättyneen katseen rakkaansa veljeen. Hän suli lämpimään hymyyn.
"Kiitos, Ouragan. Tuo merkitsee minulle paljon", hän sanoi siirtäen katseensa Mercureen. Hän kohotti hieman rakkaansa kättä ja painoi hellän suudelman tämän sormille. Hyväksytyksi tuleminen oli hyvä tunne.

"Ah, nyt muistankin. Tämähän on Mira! Arylian pääkaupunki", Shira sanoi innostuneena ja katseli ympärilleen kulkiessaan kohti pääkatua. "Olin täällä viimeksi joskus karnevaaleissa. Se oli jopa minullekin yhtä hälinää. Siihen verrattuna täällä on nyt rauhallista."

Mercure hymyili tyytyväisenä, kuullessaan myös veljensä sanat. Ouragan rakasti Mercurea syvästi, hän tiesi sen, joten se, että Ouragan hyväksyi jonkun veljelleen tärkeän, oli sokealle haltialle tärkeämpi, kuin mikään muu. Mercure ei asiaa nähnyt, mutta hän tiesi Shiran hymyilevän ja olevan hyvillään Ouraganin sanoista. Sen saattoi aistia nuoren naisen kosketuksesta, jota vielä vahvisti pieni suukko vasten haltian sormia.
"Kiitos, veljeni."
Mercure hymyili Ouraganille, joka nyökkäsi hyväksyvästi. No, ainakin toinen heistä oli onnellinen. Vaikka Ouragan oli noudattanut vanhaa perinnettä ja pysynyt poissa perheensä luota hiusten leikkaamisen jälkeen, Mercure oli edelleen hyväksynyt veljensä, vaikka oli kuullut Ouraganin synnin. Mercurelle Ouragan oli aina kaikista rakkain haltia, eikä sitä voisi muuttaa mikään. Lisäksi Mercure tunsi veljensä ja hän epäili, että koko ongelmien vyyhti oli vain isoa väärinkäsitystä, mutta asia ei hänelle kuulunut, joten sokea haltia ei siihen puuttunutkaan. Muutaman kerran Mercure oli yrittänyt patistaa Ouragania puhumaan Ryun kanssa, mutta itsepäinen ja katkera haltia oli pysynyt jyrkkänä.

No, nyt he kuitenkin, ainakin Shiran mukaan, olivat Mirassa. Myös Ouragan oli aikoja sitten tunnistanut kaupungin, ja paha olo hänen sisällään oli kasvanut.
"Minusta tuntuu, että täällä on karnevaalit jatkuvasti."
Mercure yritti erotella äänien seasta jotain, mihin kiinnittäisi huomionsa, mutta kaupunki oli yhtä kaaosta ja sekasortoa, ainakin sokealle miehelle. Mercure tunnusteli sauvallaan katua. Se oli kova, eloton, mukulakivikatu, jonka välistä ei tunkenut edes yhtään voikukkaa. Säälittävää.
"Noh..Mihin menemme ensimmäiseksi täällä?"
Mercure käänsi päätään vuoronperään seuralaisiinsa, kertoen sanoillaan, että oli valmis kohtaamaan vanhat pelkonsa ja astumaan kaupunkiin, vaikka se aisteja häiritsikin. Ei hän koskaan oppisi tottumaan niihin, ellei kävisi kaupungissa.
"Täällä on kyllä puisto, mikäli Mercure tarvitsee luontoa lähelleen."
Ouragan haroi lyhyitä hiuksiaan ja katseli ympärilleen. Kaupunki toi niin paljon muistoja, niin hyvässä kuin pahassa.

Shira katsahti Mercureen eikä voinut mitään pienelle huvittuneisuudelle. Oikeastaan haltia tuntui vain suloisemmalle ollessaan niin avuttoman oloinen. Hän katseli ympärilleen miettien Ouraganin sanoja.
"Puisto kuulostaa hyvältä näin aluksi. En ihan muista, missä päin se on, joten haluaisitko näyttää tietä, Ouragan?" Shira kysyi haltialta. Vaikutti siltä, että tämä oli ollut Mirassa aiemminkin.
"Tai vielä parempi olisi, jos täältä löytyisi joku tuttu, jonka luokse voisi mennä. Majatalot ovat yleensä aika meluisia", Shira sanoi ajatuksensa ääneen, miettiessään jo sitä, missä he voisivat viettää yönsä.

Shira yritti aistia kaupungin suurimpia vesilähteitä. Hän muisti hämärästi puiston, jossa oli ollut lampi, mutta hänellä ei ollut mitään tietoa suunnasta, ellei hän etsinyt sitä veden perusteella. Hän löysikin lammen, mutta keskittyi mieluummin lähiympäristöön sillä hetkellä. Hän halusi pitää silmänsä avoinna kaiken varalta. Mira oli niin iso paikka, että sieltä löytyi aina taskuvarkaita, ellei ollut varuillaan. Sen takia Shira kulkikin toinen käsi tikarin kahvalla.

Mercure oli levoton, astellessaan kaupunkiin. Hän yritti parhaansa mukaan olla välittämättä äänistä ja hajuista, jotka häiristivät häntä, mutta se tuntui turhalta. Hän saattoi vain luottaa Shiran ja Ouraganin opastukseen. Mutta puheet puistosta kuullostivat todella hyviltä, Mercure rauhoittui hieman ja puristi lempeämmin Shiran kättä. Mercure oli onnekas. Kaikesta avuttomuudestaan huolimatta, Shiralle hän oli sama haltia kuin aina ennenkin. Yhtä rakas ja tärkeä. Jonkun toisen mielestä olisi voinut olla noloa, miten helposti Mercure saattoi kompastua johonkin irtonaiseen mukulakiveen, mutta ei Shirasta. Upea nainen. Mercure rakasti, jumaloi, tuota kaunista ja ihanaa olentoa.
"Puistoa minäkin kannatan."
Mercure hymähti, mutta joutui pian taas keskittymään ympäristöönsä. Ouragan yskähti hiukan kiusaantuneena. Toki hän tiesi paikkoja, minne voisi mennä yöksi, hän ei vain kehdannut mennä enää Acen tai Ryun luokse. Varsinkaan Ryun.
"Hmm..Tuskin löytyy.."
Ouragan mutisi lopulta vastaukseksi.
"No, ainakin tiedän reitin puistoon. Tulkaa."
Haltia viittilöi kaksikkoa tulemaan mukaansa, kääntäen nopeasti puheenaiheen muualle. Hän ei halunnut ajatellakkaan mahdollisia nukkumapaikkoja.

Ei kestänyt kauankaan, kun Mercure meinasi jo törmätä ensimmäiseen vastaantulijaan. Hänen aistinsa eivät todellakaan pelanneet hyvin kaupungissa.
"Pahoittelen Shira, että joudut huolehtimaan minusta näin."
Mercure hymyili ystävällisesti, mutta kuitenkin pikkuisen pahoitellen. Toivoa saattoi, että nainen kestäisi hänen toilailujaan tämän reissun ajan. Tosin, ne toilailut eivät jääneet pelkästään törmäämiseen. Vaikka Mercure tunnusteli jatkuvasti tietään sauvallaan, hän kompastui äkisti ja kaatui maahan. Tätä kävi todella harvoin metsässä.
"On tämäkin tapa aloittaa päivä."

Shira kurtisti hieman kulmiaan Ouraganin yskähdykselle ja tämän sanoille, mutta jätti asian sikseen. Eihän se hänelle kuulunut, vaikka jokin haltian käytöksessä häiritsikin. Sen sijaan hän keskittyi seuraamaan haltiaa ja samalla pitämään silmällä Mercurea. Oli selvää, että haltialla oli vaikeuksia ja hän oli hieman pahoillaan, että raahannut tämän mukanaan kaupunkiin.

Toisaalta, tämä oli hyvää harjoitusta. Mercuren aistit olivat hyvät, mutta aina oli varaa parantaa. Ehkä Mercurekin ajan kanssa oppisi erottamaan kaupungin äänet ja hajut toisistaan. Nainen hymyili Mercuren sanoille.
"Ei sinun tarvitse sellaisesta olla pahoillasi. Teen tämän mielelläni", hän sanoi ja tarkoitti sitä.
Seuraavassa hetkessä Mercure oli kuitenkin rähmällään maassa. Shira oli salamana hänen vierellään auttamassa ylös.
"Oletko kunnossa? Eihän sinuun sattunut?" hän kysyi yrittäen kuitenkin pysyä rauhallisena. Äkkinäiset liikkeet tuskin tekivät hyvää Mercuren aisteille.
"Ei ole enää pitkä matka puistoon. Näen sen jo", Shira sanoi hymyillen.

Mercure nousi pian jaloilleen Shiran avustamana ja pudisteli hiukan tomua vaatteistaan.
"Ei huolta, olen kunnossa."
Mercure hymähti ja sipaisi rauhoittavasti Shiran poskea. Ei haltia näin vähästä rikki mennyt sentään, kyllä hän kesti. Ouragan katsahti pikkuisen olkansa yli kaksikkoon.
"Shirasta tulee vielä tuolla huolehtimisen määrällä hyvä äiti."
Ouraganin äänessä oli tiettyä, leikillistä ivaa, mikä sai Mercuren punastumaan. Hän olisi näpäyttänyt sauvallaan veljeään, mikäli hän ei olisi liian kaukana. Mercure ainoastaan mutisi jotain hiljaa haltiakielellä. Kyllä Ouragan oikeassa oli, mutta jotenkin ajatus siitä, että Shira saisi lapsen, sai Mercuren punastumaan entistä enemmän. Mercure tietysti voisi sanoa jotain nokkelaa takaisin veljensä omasta rakkauselämästä, mutta hän tiesi, että se oli vähän turhan kivulias aihe edelleen rakkautensa menettäneelle haltialle. Ei Mercure välittänyt siitä, oliko Ouraganin rakkaudenkohde mies vai nainen, hän halusi ainoastaan veljensä olevan onnellinen. Oli surullista huomata, miten yksinäinen Ouragan loppujen lopuksi oli.

"Olemme perillä."
Ouragan sanoi, ja osoitti edessä aukeavaa puistoa. Mercure aisti kasvien läheisyyden, vaikk ne hieman onnettomia olivatkin. Mutta se tuntui silti lohdulliselta huomata niiden läsnäolo. Mercure silitteli hieman Shiran kättä hellästi. Ouragan pysähtyi portille, joka erotti puiston muusta kaupungista ja mietti hetken. Hän voisi hyvin tehdä pienen kierroksen kaupungilla itsekseen, ei ollut reilua häiritä rakastavaisia. Tuskin kävelylenkistä haittaakaan olisi, mitä pahaa muka voisi sattua?

Shira hymyili huojentuneena. Hän tiesi, ettei Mercure ihan vähästä loukkaantunut. Silti oli helpottavaa nähdä se omin silmin.
Ouraganin sanat saivat myös Shiran punastumaan. Hän ei ollut suonut ajatustakaan lapsien hankinnalle (vaikka oikeastaan harrasti siihen liittyvää aktiviteettia useinkin Mercuren kanssa). Hänellä ei ollut kokemusta lasten hoidosta, joten hän epäili omia kykyjään sen suhteen. Hän ei tiennyt, miten lapsi tulisi kasvattaa. Ajatus kuitenkin jäi kytemään Shiran alitajuntaan.

He tulivat pian puiston portille ja Shira hymyili Mercurelle astuessaan sisään.
"Mennäänkö istumaan vähäksi aikaa, niin saat vähän totutella ympäristöön?" hän ehdotti kävellen kohti lammen rannalla olevaa penkkiä. Vesi veti häntä puoleensa ja hänen oli vaikea vastustaa halua hypätä suoraan sen syleilyyn. Mutta sehän ei käynyt päinsä kaupungissa. He olivat jo nyt joutuneet tuijotuksen kohteiksi. Shira tuijotti takaisin rypistäen kulmiaan ja puristaen Mercuren kättä hieman tiukemmin. Kaksi haltiaa olivat pysähtyneet kesken kävelynsä tuijottamaan heitä suut auki. Tai tarkemmin ajatellen he olivat pysähtyneet tuijottamaan yhtä heistä. Shira seurasi miesten katseita Ouraganiin. Seuraavassa hetkessä haltiat olivatkin jo heidän luonaan, seurassaan iso, voimakkaan näköinen koira.
"Hyvää päivää, Ouragan ja Mercure", sanoi hauskan näköinen haltia kasvoillaan leveä hymy. Haltia kääntyi katsomaan Shiraa ja nainen pystyi kertomaan tämän katseesta, että tämä teki paljon päätelmiä jo nyt.
"Minä olen Zarian Ace Carelia, Ouraganin entinen oppilas", Ace sanoi ojentaen kättään Shiralle. Varovasti elementalisti tarttui ojennettuun käteen, joka oli lämmin ja sen puristus hyväntahtoinen.
"Shira Fushichou", hän sanoi nimensä vilkaistuaan ensin Mercureen.
"Erittäin hauska tavata", Ace sanoi kääntäen hymyilevät kasvonsa, mutta tiukan katseensa Ouraganiin. "Yllättävää nähdä teidät täällä. Varsinkin sinut, Ouragan. Luulin, että olisit hylännyt meidät lopullisesti. Varsinkin erään."

Ace tuijotti Ouragania. Hänen silmänsä kertoivat monesta valvotusta yöstä ja monista huolista. Vielä muutama kuukausi sitten sellaisesta ei ollut jälkeäkään, mutta nyt... Hyvä jos haltia jaksoi hymyillä edes työssään.
"On tämäkin aika ilmestyä. Jos tulit tapaamaan Ryuta, pelkään pahoin, että olet myöhässä. Pahasti myöhässä", Ace katsoi Ouragania milteinpä surumielisesti.

Mercure kosketti hieman lähimmän puun rosoista kaarnaa, heidän tullessa puistoon, ja hymyili rauhallisena. Oli mukavaa huomata olevansa jälleen keskellä omaa elementtiään. Se auttoi Mercurea rauhoittumaan ja keskittymään äänien erotteluun. Ehkei kaupungissa ollutkaan niin kamalaa, mitä voisi heti äkkiseltään ajatella. Shiran kysymykselle Mercure vain nyökkäsi, ja lähti rakkaansa perään, tunnustellen nyt paljon vähemmän tietään sauvallaan. Pieni puistikko oli todellakin hänen pelastuksensa. Ouragan vain seurasi hiljaa kaksikon vanavedessä, mitäpä sitä turhaan yksin hortoilemaan. Ouragan havahtui melkein samaan aikaan tuijotukseen, mitä Shirakin. Mercure pysähtyi, kahden seuralaisensa pysähtyessä ja yritti saada selville, mistä oli kysymys.
"Mitä nyt..?"
Mercure kuiskasi hiljaa. Ouraganista pääsi turhautunut äännähdys, hänen huomatessaan kahden heitä tuijottavan haltian olevan Ace ja Tache. Fenris oli nähtävästi myös huomannut tutun haltian, ja lähti häntä heiluen Ouraganin luokse, kerjäten silityksiä.

Ouragan ei ehtinyt sanoa veljelleen mitään, kun Ace jo puhui. Mercure tunnisti kyllä tuon äänen vuosienkin takaa, se ei ollut muuttunut lainkaan. Lisäksi Mercurella oli hyvä muisti. Acen esittely vielä vahvisti ajatukset. Tämän mukana oli nähtävästi myös toinen haltia, jota Mercure ei uskonut tunnistavansa.
"Mukavaa nähdä jälleen, nuori herra Ace."
Mercure hymyili ja nyökkäsi päällään kohteliaasti. Mercure kietoi hieman toista kättään Shiran ympärille, kuin kertoen, ettei ollut mitään syytä huoleen. Mutta Ouragan pysytteli kauempana, hän ei todellakaan halunnut nähdä enää kumpaakaan haltiaa, koska he muistuttivat Ryusta ja se sattui. Ouragan kuitenkin hieman käänsi ilmeettömiä kasvojaan kohti Acea.
"En tullut tapaamaan häntä, lupasin pysyä poissa. Tulin vain veljeni takia."
Ouragan vastasi myrkyllisesti. Kuitenkaan illuusionisti ei jaksanut kauan olla välinpitämätön. Totuus oli, että hän edelleen välitti syvästi Ryusta ja halusi tietää, mitä elementalistille oli käynyt.
"Miten niin myöhässä?"
Ouraganin ääni oli pehmennyt melkein alistuvaksi ja katse oli pikkuisen utelias.

Nuori herra? Tuo hauskan näköinen haltia oli varmaankin joku tärkeämpi henkilö, koska Mercure puhutteli tätä "nuoreksi herraksi". Shira ei tiennyt, mutta ei kehdannut kysyäkään. Hän voisi myöhemmin kysyä Mercurelta. Shira painautui hieman Mercurea vasten tuntiessaan käden ympärillään. Se oli rauhoittava ele ja nainen tunsi olonsa heti hieman varmemmaksi. Nämä haltiat olivat ilmeisesti Mercuren ja Ouraganin tuttuja. Siitä ei ollut epäilystäkään. Shiran katse siirtyi toiseen vielä tuntemattomaan haltiaan, joka seisoi hieman taaempana. Hän hymyili hieman tälle, mutta pian Shiran katse siirtyi Ouraganiin ja Aceen. Mistä nuo kaksi oikein puhuivat?

Ace katsoi Ouragania hetken ja vilkaisi Tachea ennen kuin puhui jälleen hiljaa.
"Sen jälkeen, kun lähdit, Ryu ei ole ollut entisensä. Oli minun vikani, että se edes tapahtui, mutta sinä et olisi saanut lähteä. Se satutti häntä eniten. Sinä lupasit auttaa Ryuta, eikö vain?" nuori haltia puhui hiljaa, haltiakielellä, mitä Shira oppinut ymmärtämään hieman ja sai jonkin käsityksen sanoista.
"Voin vain kuvitella, miltä Ryusta on tuntunut kaikki nämä kuukaudet. Hän on mennyt vain huonommaksi ja huonommaksi. Hän ei edes syö, ellei kukaan huolehdi siitä, että hän syö. Mutta pari viikkoa sitten hän tuli hymyillen tapaamaan meitä ensimmäistä kertaa omasta aloitteestaan. Hän sanoi olevansa jo kunnossa ja että... että menisi sinne, minne hän kuuluu. Vaikka kysyin, mitä hän tarkoitti sillä, hän ei kertonut. Sen jälkeen emme ole nähneet häntä. Olemme yrittäneet päästä sisään hänen asuntoonsa, mutta tuloksetta. Aivan kuin sen ympärillä olisi joku suojaus. Emme edes tiedä, onko hän siellä vai ei", Ace huokaisi ja hieroi ohimoaan, ääni väristen huolesta - ja pelosta. "Asunnosta tuli kyllä outo haju. Vähän niin kuin veren haju. Mutta emme päässeet sisään." Acen silmät kostuivat kyynelistä.

Shira tuijotti vakavana Ouragania ja Acea. Hän oli ymmärtänyt suurimman osan kertomuksesta ja se oli vakavaa kuultavaa. Mihin soppaan he olivatkaan joutuneet yhtäkkiä!

Mercure huomioi pian, ettei hänen tai Shiran seura ollut erityisen kaivattu. Ace mitä luultavimmin muisti hänet, muttei kiinnittänyt juurikaan huomiota luonnonmaagiin, mutta toisaalta, ei hänen tarvinnutkaan. Tämä keskustelu kuului Ouraganille ja Acelle, ja jopa Acen seurassa oleva nuori haltiamies oli hiljaa ja vain seurasi tilannetta. Shiran ystävälliseen hymyyn hän tosin vastasi. Mercure olisi tavallisesti jättänyt Ouraganin setvimään asioitaan rauhassa, mutta tällä kertaa toinen kaksosista tunsi, että hänen pitäisi olla tässä mukana, tavalla tai toisella. Ouragan kuunteli hiljaisena Acen sanoja ja katseli muualle niin nolona ja lyötynä, mitä mies vain saattoi olla. Tietysti hän oli todella huolissaan Ryusta ja halusi vain parasta nuorukaiselle, johon oli mennyt rakastumaan. Mutta häntä pelotti kohdata tekonsa jälkeen enää uudelleen elementalistia. Mutta Acen sanat kuristivat haltian kurkkua yhä enemmän. Mikäli Ace, joka sentään oli hänen paras ystävänsä, ei voinut tehdä mitään, miten kukaan voisi?
"En..En voi auttaa asiaa, valitan.."
Ouragan mutisi lopulta ja kääntyi selin muihin. Hän halusi pysyä mahdollisimman kaukana tästä sotkusta. Ouragan kyllä tiesi, kuka Ryun elämässä taas oli. Se vastamielinen käärme, Sayashi.

Mercure huokaisi syvään ja katseli veljeään. Ouragan oli aina ennen ollut niin päättäväinen, itsevarma ja tehnyt pyydetyt asiat. Nyt veli oli aivan kuin toisesta maailmasta.
"Ouragan..."
Mercure aloitti ja laski toisen kätensä veljensä olalle. Ouragan kääntyi hieman katsomaan maagia, mutta ei osannut yhtään varautua siihen, mitä Mercure teki seuraavaksi. Nimittäin äkisti Mercure löi nyrkillään Ouragania suoraan kasvoihin. Isku tuli niin yllättäen ja niin voimalla, että varjomaagi horjahteli hieman. Hämmentyneenä Ouragan katseli veljeään, joka seisoi nyrkki pystyssä ja katseli veljeään huivinsa takaa.
"Hölmö! Olet aina sanonut minulle, että teoistaan otetaan vastuu, ja vain pelkurit juoksevat. Mitä sinulle oikein on tapahtunut? Olet aina ollut meistä kahdesta se, joka korjaa tekemänsä erheet, vaikka ne olisivat kuinka pahoja tahansa, ja olet aina tullut minun avukseni, kun tarvitsen. Joten älä nyt petä muita rakastamiasi henkilöitä ja anna heidän kärsiä tyhjästä. Ryhdistäydy, ja lopeta tuo itsesäälissä kieriminen! Ryu on se, jota on sattunut, et sinä. Minä autan sinua, jos haluat, mutta päätöksen pitää tulla sinulta."
Mercure hiljeni lopulta ja huokaisi syvään. Ouraganilla oli asennetta kyllä sanoa vastaan missä tahansa tilanteessa, mutta tällä kertaa haltia vain hieroi kipeää leukaansa, häveten omaa pelkuruuttaan ja typeryyttään. Mercure oli kyllä oikeassa, sitä ei käynyt kieltämään. Jonkun oli vain pitänyt takoa se tosiasia Ouraganin kovaan kalloon. Ouragan pudisteli hiukan päätään, mutta katsahti sitten Acea.
"Missä Ryu on nyt?"
Ehkä olisi aika lopettaa juokseminen ja pistää asiat taas oikeille raiteilleen.

Ace painoi katseensa pettyneenä maahan Ouraganin sanojen jälkeen. Oikeastaan hän oli enemmän vihainen kuin pettynyt. Oliko hän sitten odottanut Ouraganin jotenkin pelastavan Ryun? Kyllä hän oli. Ainakin hän oli toivonut toisenlaista reaktiota. Hänellä itsellään ei ollut mitään erikoiskykyjä päästä yhtään minkään suojauksen läpi, saatika sitten edes pelastaa ketään, joten hän ei ollut voinut auttaa Ryuta. Mutta Ouragan, jolla oli muutakin kuin fyysistä voimaa, olisi voinut ehkä kyetäkin siihen. Varsinkin, jos Mercure suostuisi auttamaan myös, heillä voisi olla mahdollisuuksia.

Ace oli juuri aikeissa sanoa Ouraganille muutaman valitun sanan, mutta Mercure ehtikin ensin. Toinen kaksosista tekikin hyvää jälkeä. Hän olisi itse halunnut vetäistä Ouragania kuonoon - mikä ei ollut laisinkaan Acen tapaista, mutta sillä hetkellä varsin houkuttelevaa. Hän nyökkäili Mercuren sanoille hyväksyvästi.

"Niin kuin sanoin, me emme varmaksi tiedä, missä hän on. Luulisin, että kotonaan tai... tai Sayashin luona. Ellei hän sitten tarkoittanut, että lähtisi johonkin... parempaan paikkaan", Ace ei voinut mitään kyyneleille, mitkä alkoivat vuotaa hänen silmistään. Pelkkä ajatus siitä, että Ryu olisi voinut omakätisesti päättää päivänsä, oli musertava.

Shira katsoi hiljaa vierestä, mitä tapahtui. Jos Mercure oli valmis auttamaan tämän... Ryun pelastamisessa, hän seuraisi haltiaa minne tahansa tämä menisikin. Hänenkin teki itseasiassa mieli auttaa. Ouragan oli kutenkin Mercuren veli ja tärkeä osa tämän elämää. Shira pysyi kuitenkin vaiti, tutkien katseellaan enemmänkin Mercurea kuin Ouragania.

Mercure taputti veljeään olkapäälle, tämän lopultakin ymmärtäessä, että hänen apuaan tarvittiin. Hieno veli, vaikkakin vähän jästipää joskus. Oli miten oli, heillä pitäisi olla tekemistä. Mercure raapi mietteliäänä leukaansa, Acen kertoessa, ettei Ryun olinpaikasta voinut olla varma. Hän ei tuntenut millään tavalla Ryuta, mutta Ouraganin kertomasta saattoi päätellä paljon. Sayashista Mercure ei tiennyt, mutta pian siitä otettaisiin selvää. Ouragania ainakin tuntuivat pelottavan Acen sanat, sillä valkotukka värähti hiukan ajatuksesta, että Ryu todellakin olisi poissa.
"Meidän pitäisi käydä tarkistamassa molemmat paikat, mutta jos tämä Sayashi on niin obsessoitunut, mitä annatte ymmärtää, luulisi Ryun olevan hänen luonaan."
Mercure päätteli nopeasti, vaikkei voinutkaan olla asiasta täysin varma.

Enemmän kuin paikkaa, Ouragan mietti, oliko Ryu missä kunnossa. Tässä tapahtumasarjassa oli jo niin monta mukana, että oli parempi olla sotkematta siihen yhtään enempää henkilöitä. Mitä vähemmän Ace, Tache ja Shira olisivat osa tätä hullunmyllyä, sen parempi.
"Minä ja Mercure menemme etsimään Ryuta, jääkää te muut tänne. Meidän on helpompaa liikkua, jos meitä on vain kaksi."
Ouragan oli luonnostaan melko johtamistaitoinen, joten hän uskoi kyllä lopun porukkaa kuuntelevan. Tietenkään siitä ei voinut olla täysin varma.
"Ace, kerro vain, missä Sayashi asuu, hoidamme kyllä loput."
Ouragan vielä lisäsi ja katseli entistä oppilastaan.

Ace katsoi Ouragania ja Mercurea miettiväisenä.
"Totta, Sayashi on hyvin omistushaluinen. Mutta en tiedä, onko Ryu hänen kotonaan vai ei. Ryun asunnon ympärillä oli kuitenkin jonkinlainen suojaus. Ehkä pitäisi tarkistaa ensin sieltä", Ace sanoi molempia haltioita vilkuillen.

"Minulle sopii hyvin, että odotan kotona, kun te hoidatte tämän", Ace sanoi hieroen hieman niskaansa. "Olisin vain tiellä, jos tulisin." Hän muisti yhä, miten avuton oli ollut Diablea vastaan. Hän vilkaisi ohimennen Tachea ja raapusti Sayashin osoitteen paperille ja piirsi vielä jonkin kartan tapaisenkin.

Shira katsoi vierestä keskustelua, mutta astui kohta Mercuren vierelle ja otti tätä kädestä.
"Jos Mercure lähtee mukaan, minäkin lähden", hän puhui viimein, katsoen Ouragania silmiin järkkymättömästi. "Siitä ei tarvitse edes keskustella." Shiran vakava ilme muuttui hetkessä hymyileväksi ja hän puristi Mercuren kättä hieman tiukemmin.

Ouragan kiitti ja otti saamansa kartan Acelta vastaan, samalla hetkeksi tarttuen oppilastaan kädestä.
"Olet hieno miehenalku. Ja muuten, terveisiä isältäsi."
Ouragan taputti Acea hiukan päälaelle.
"Lupaan tuoda uutisia Ryusta, heti kun voin."
Ouragan vielä vannoin, ennen kuin kääntyi jälleen veljensä puoleen. Hän oli valmis lähtemään, mutta nähtävästi vastassa oli hieman naisdraamaa. Ouragania ei haitannut, vaikka Shira tulisi mukaan, olihan nainen taitava elementalisti, mutta hän tiesi, ettei Mercure päästäisi kaikkein rakkaintaan ihan heti matkaan, sillä Mercure pelkäsi Shiran puolesta. Toisaalta Ouragan myös tunsi veljensä, joka yleensä alistui melko kiltisti, eli varmaan Shira lopulta vetäisi pidemmän korren.
"Mikäli veljeni päästää."
Ouragan myöntyi nopeasti. Vaikka he molemmat olivatkin kunnon sotureita, Shiran päättäväisyydelle ja naisten luonnolliselle voimalle hallita miehiä ei kumpikaan voinut mitään. Jos Shira jotain halusi, sen hän myös sai.

Mercure tunsi Shiran käden omassaan ja antoi koko huomionsa naiselle, hymyillen lempeästi.
"Ei, Shira, se voi olla vaarallista. En halua, että sinulle käy mitään. Tämä on Ouraganin, ja sitä kautta myös minun, asiani, mutta sinun ei tarvitse olla mukana tässä sotkussa."
Mercure painoi suukon Shiran kädelle. Hän ei halunnut laittaa rakastettuaan minkäänlaiseen riskiin. Varmasti hän voisi oleskella Acen luona, kunnes veljekset palaisivat.

Shiran katse siirtyi Mercureen, joka suukotti hänen kättään sanojensa päätteeksi. Shira huokaisi ja pudisti päätään.
"Voi Mercure, luuletko, että antaisin sinun mennä ilman minua mihinkään vaaraan? Pysyn rinnallasi, vaikka mitä tapahtuisi. Minä vaikka liimaan itseni sinuun kiinni, jos yrität livistää ja jättää minut tänne", Shira sanoi tiukasti, mutta hymyili hellästi. "Sitä paitsi, jos tämä asia on Ouraganin ja sitä kautta sinun asiasi, se on sinun kauttasi myös minun asiani. Tahdon auttaa."

Ace kohotti kulmiaan. Mercure oli tainnut löytää itselleen melkoisen naisen. Oli selvää, että nainen oli kokenut elämässään vastoinkäymisiä, jostakin sellaisesta oli hyvä esimerkki tämän kasvoilla. Naisen poskessa oleva arpi teki tästä jotenkin kovan oloisen, mutta hymy sulatti kuitenkin kasvojen kovuutta pois. Shira tuntui jotenkin vaikealta ymmärtää. Tämän ilme oli ollut hetki sitten niin vakava, mutta nyt tämä hymyili kuin onnensa kukkuloilla. Merkillinen nainen.

Mercure oli äärimmäisen huono sanomaan vastaan mihinkään asiaan, eikä Shira ollut poikkeus. Luovuttaneena Mercure huokaisi syvään ja käänsi hetkeksi huomionsa veljeensä.
"Ouragan, miten naisille sanotaan ei?"
Mercuren äänessä oli lievää huvittuneisuutta, johon Ouragan tarttui miltei samantien.
"Mistä minä tietäisin, olen ihastunut poikaan."
Ouragan kohautti harteitaan tietämättömän oloisena. Jos Ouraganilta kysyttiin mielipidettä (tosin niin ei koskaan käynyt) se oli kyllä Shira, joka käytti housuja hänen ja Mercuren suhteessa. Mercurella ei juurikaan ollut sananvaltaa, jos Shira päätti jotain. Miten hupaisa pari. Tavallaan kyllä heidän kahden uskollisuus oli äärimmäisen suloista ja Ouragan oli hyvillään veljensä naisvalinnan puolesta.
"Päättäkää äkkiä, muuten menen yksin. Olen huolissani Ryusta."
Ouragan oli vakavoitunut hetkessä ja Mercure nyökkäsi veljensä sanoille.

Mercure lopulta vain pudisteli päätään.
"No, hyvä on. Ei ole aikaa kinata tästä. Mutta pidä mieluummin huoli itsestäsi, kuin minusta."
Mercure silitteli Shiran poskea lempeästi ja painoi vielä nopean pikku suukon naisen huulille. Melkein samantien, kun Ouragan kuuli tämänkin välienselvittelyn olevan ohitse, hän lähti matkaan ja Mercurelle tuli kiire pysyä veljensä perässä.

Shira hymyili Mercurelle lempeästi. Toisen huulet hänen huulillaan olivat hellät ja rakastavat, mutta pian suudelma oli ohi ja Shira tiesi pääsevänsä mukaan. Tosin, hän olisi seurannut perässä, vaikka Mercure olisi sanonut mitä.

Shira ei ehtinyt edes sanomaan hyvästejä kahdelle muulle haltialle, kun he olivat jo matkalla. He juoksivat nopeasti ja vaikka Shiralla olikin huippukunto, hänellä oli ehkä eniten vaikeuksia pysyä Ouraganin perässä. No, sehän oli selvää kun kyseessä oli haltia ja hän oli vain ihminen. Shira kuitenkin piti huolen siitä, että veljekset pysyivät hänen näköpiirissään.

Kadut vilistivät ohitse nopeaan tahtiin eikä kestänyt kauaakaan, kun he saapuivat hämärälle kujalle, jossa Ryun asunto sijaitsi. Ovi asuntoon oli visusti kiinni, mutta ympärillä ei tuntunut olevan mitään suojauksia. Paikka tuntui luotaan työntävältä ja Shira vilkuili valppaana ympärilleen.
"Täälläkö Ryu asuu?" hän kuiskasi.

Ouragan olisi luultavasti juossut lujempaakin, ellei olisi joutunut vahtimaan Mercurea ja Shiraa. Mutta Ouragan halusi niin kovasti katsoa, oliko Ryulla kaikki hyvin. Ryu ei ehkä antaisi hänelle anteeksi tekoa, mutta haltia olisi valmis ottamaan millaiset haukut ja rangaistuksen tahansa, jos vain näkisi, että hänen kaunis elementalistinsa voi hyvin. Se riitti. Sitäpaitsi, ehkä oli hyvä myös Ryun kuulla suoraan, miten pahoillaan Ouragan oli tapahtuneesta. Hän ei kehdannut myöntää edes itselleen, miten paljon oli nauttinut. Miten toisen satuttamisesta saattoi nauttia? Ja oliko Ryuta sattunut, tietysti, sehän oli itsestäänselvää. Tämän kaiken he ehtisivät setviä kyllä, kunhan nyt Ryu löytyisi ensin.

Ouragan pysähtyi nopeasti, tunnistaessaan Ryun kotitalon. Se oli samanlainen kuin ennenkin, mutta jotain tuossa paikassa oli hyvin luotaantyöntävää. Mercure melkein törmäsi äkisti pysähtyneeseen veljeensä, ja aisti myös ilmassa väreilevän, epämiellyttävän tunnelman. Mercure katseli hieman ympärilleen ja oli jo menossa taloa kohti, kun Ouragan esti veljensä liikkumisen kädellään.
"Niin. Täällä hän asuu. Toivottavasti..."
Ouragan lähti kohti asuntoa, Mercuren jäädessä valppaana seuraamaan varjomaagin menoa. Ouragan käveli ääneti oven luokse, muttei koputtanutkaan, vaan ensin tarkasti, oliko talon ympärillä jokin loitsu tai vastaava. Sitten Ouragan etsi ikkunan. Jos Ryulle oli sattunut jotain, pieni yllätysvisiitti saattoi olla hengenpelastus. Ikkunan ja ikkunalaudan välissä oli aina minimaalinen varjo, tarpeeksi kuitenkin, jotta Ouragan saisi sen avulla nähtyä toiselle puolelle taloa.

Ryu heräsi. Hänen silmänsä tottuivat nopeasti hämärään huoneeseen, josta hän oli pian kuitenkin taas lähdössä. Hän oli tullut käymään asunnossaan kahden viikon tauon jälkeen. Paikassa haisi vieläkin verelle ja hielle, mutta hänellä ei ollut mitään aikomusta siivota. Ryu oli tullut vain hakemaan joitakin tavaroita viedäkseen ne Sayashin luokse. Mies oli ainut, joka sai Ryun edes hetkeksi unohtamaan menetetyn rakkautensa. Hän oli itse mennyt Sayashin luokse ja pyytänyt päästä takaisin. Nyt hänen päätöksensä näkyi koko hänen olemuksessaan, asua myöten.

Ryu nousi ylös ja asteli varovasti peilin eteen. Hänen kehonsa täynnä erilaisia jälkiä, joiden saaminen oli sattunut mukavasti. Hän kuljetti kättään paljasta yläkehoaan pitkin ja värähteli käden osuessa kipeisiin kohtiin. Mutta Ryu toivotti kivun tervetulleeksi. Hän oli laihempi kuin koskaan ja hänen yllään oli vain pieni nahkavaate peittämässä sukupuolielimet. Ryu ei tarvinnut muuta. Sayashi oli laittanut lävistykset hänen nänneihinsä ja pannan hänen kaulaansa. Elementalisti kosketti pantaa ja Sayashin nimikirjaimia, jotka oli kaiverrettu siihen.

Ryu hieraisi ohimoitaan ja katsoi sohvan suuntaan, johon oli epähuomiossa nukahtanut. Sayashi suuttuisi, jos hän viivyttelisi. Oli parasta lähteä pian takaisin. Eihän täällä enää ollut mitään, mistä hän olisi välittänyt. Hän keräsi muutaman seksilelun, jotka vielä olivat pitkin lattiaa ja sulloi ne laukkuunsa. Niitä hän oli tullut hakemaankin.

Shira katsoi valppaana, mitä Ouragan teki. Haltia oli järkevä, kun ei suin päin rynnännyt ovelle. Vaistomaisesti nainen puristi tiukemmin tikarinsa kahvaa, odottaen tapahtuisiko mitään. Oli kuitenkin hiljaista eikä mikään tuntunut liikkuvan.

Ouragan kosketti ikkunalaudalle muodtuvaa varjoa ja sulki silmänsä. Nopeasti Ouraganin keho hävisi, sulautuen tuohon pikkuiseen varjoon ja haltia saattoi liikkua toiselle puolelle taloa. Ryun asunto oli hämärä, joten ikkunan takana oli lukuisia varjoja, joista Ouragan saattoi rakentaa uudelleen kehonsa. Hän harvemmin suosi tällaista liikkumistapaa, sillä se vei suunnattomasti energiaa, mutta nyt energiahukka tuntui naurettavan pieneltä siihen verrattuna, että Ouragan saattaisi löytää Ryun. Ja haltia löysikin. Yksi ainoa silmäys asunnossa riitti, ja Ouragan löysi etsimänsä. Mutta miltä Ryu näyttikään. Hän oli enää varjo entisestään, muisto siitä kauniista ja sulokkaasta pojasta, jonka Ouragan oli tavannut. Ryu oli laihtunut, näytti riutuneelta ja koko olemus kertoi kivusta ja surusta. Oliko Ouraganin lähtö vaikuttanut todella noin paljon?

Ryu ei ollut vielä huomannut Ouragania, ja haltialla olisi ollut mahdollisuus lähteä, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä oikein, vaikka se tekisikin kipeää. Ouragan ei edes yrittänyt liikkua tavalliseen, äänettömään tapaansa, vaan nyt hänen askeleensa narahtelivat lattialankkuja vasten. Ouragan pysähtyi muutaman metrin päähän elementalistista.
"Ryu.."
Ouragan aloitti hiljaa, kiinnittääkseen nuorukaisen huomion.

Ryu jähmettyi pakoilleen. Huoneessa oli joku, mutta nuo askeleet eivät kuuluneet Sayashille. Hän ehtisi vielä livahtaa ovelle ja karkuun, jos olisi nopea, mutta silloin hän kuuli nimensä sanottavan. Ääni oli tuttu - liian tuttu. Mutta se ei voinut mahdollista. Miten Ouragan muka voisi olla täällä? Sen oli pakko harhakuvitelmaa.

Ryu käänsi päänsä hitaasti katsomaan paikalle ilmestynyttä haltiaa. Mies oli yhtä komea kuin silloin ennenkin ja vaikutti todellisemmalta kuin hänen useat unensa. Ryu naurahti hieman ja pudisteli päätään.
"Taas harhakuva", hän mutisi ja käänsi päänsä pois Ouraganista. "Taidan olla vielä unessa."

Ouragan oli odottanut mitä tahansa vastaanottoa, niin pyörtymisestä vihan kuin riemun kiljahduksiin, kaikki kävi. Mutta se, että elementalisti oli täysin välinpitämätön, tuli haltialle täytenä yllätyksenä. Selvästi Ryu oli täysin irrallaan tästä maailmasta, elementalisti ei enää erottanut, mikä oli totta ja mikä ei. Ehkäpä Sayashin jatkuva kidutus oli tappanut lopultakin nuoren elementalistin henkisesti, eikä hänellä ollut muuta, kuin mekaanisesti toimiva keho.
"Ei, Ryu. Se olen minä, Ouragan."
Haltia yritti vakuutella. Hän halusi todistaa aitoutensa elementalistille, muttei kehdannut koskettaa millään lailla rakastamaansa miestä. Hän pelkäsi, että Ryu kavahtaisi kauemmas hänestä tai pelästyisi, joten haltian piti keksiä jotain muuta.

Ulkonäkö, ääni, ja jopa kosketus oli helppo kuvitella. Vaikka Ouragan olisi vakuuttanut Ryun siitä tosiasiasta, että oli oikea, se ei ehkä silti riittäisi. Mutta sentään Ouraganissa oli jotain, mitä kukaan ei koskaan voinut kuvitella. Hänen musiikkinsa. Ouraganin soittotaito oli niin yksilöllistä ja omalaatuista, ettei sitä yksinkertaisesti voinut kuvitella. Jos sen kuuli, se todella oli olemassa. Haltia otti pitkästä aikaa pienen, metallisen huilun, ja siveli sen pintaa hihallaan.
"Toivottavasti tämä vakuuttaa sinut."
Varovasti Ouragan nosti huilun huulilleen ja alkoi soittamaan. Musiikki oli kauniin rauhallista, pehmeää ja sointuvaa. Se liikkui kepein tanssiaskelin huoneistossa, valtasi sen joka kolkan. Jokainen pieni sointu ja sävel oli elävä, täynnä tunteita. Ne eivät voineet olla harhaa. Ouragan seurasi katseellaan tarkasti Ryuta. Oli miltei vaikea keskittyä soittamiseen, haltian nähdessä elementalistin asusteen, lävistykset ja haavat. Mikään niistä ei sopinut tuohon kauniiseen kehoon.

Ryu pudisteli päätään ja nipistikin itseään saadakseen harhakuvitelmaksi luulemansa Ouraganin katoamaan. Miehen hahmo kuitenkin kuitenkin oli ja pysyi hänen näköpiirissään.
"Ei, ole hiljaa. Sinä et ole Ouragan, sinä olet poissa", Ryu sopersi. Hän piti päätään käsissään ja vajosi lattialle polvilleen.

Ei tuo hahmo voinut olla todellinen. Miten tämä oli edes päässyt sisälle? Hänhän oli suojannut paikan! Ryu tunnusteli hieman ilmaa ympärillä ja tajusi, ettei suojausta ollutkaan. Hän oli unohtanut laittaa sen takaisin tullessaan käymään.

Ryu tuijotti Ouragania silmät järkytyksestä selällään. Miehen soitto tunkeutui hänen joka soluunsa pakottaen ne uskomaan, että soittaja todella oli Ouragan. Mikään harhakuva ei saanut aikaan sellaista tunnetta. Ryu nousi ylös hieman vapisten ja asteli pitkän haltian luokse hitaasti. Hän ojensi kätensä ja kosketti Ouraganin poskea sormellaan. Se tuntui todelliselta.
"En voi uskoa tätä", Ryu sanoi. "Oletko sinä todella Ouragan? Miksi olet täällä?"

Selvästi Ouraganin soitto sai jonkinlaisen reaktion aikaan, vaikka Ryu oli selvästi kieltänyt hänen olemassaolonsa aluksi täysin. Mutta muutos oli selvästi huomattavissa, sen näki nuorukaisen silmistä. Ne olivat niin täynnä epäuskoa, kaipausta ja surua, että Ouraganin sisintä melkein sattui katsoa häntä. Mutta haltia ei voinut enää perääntyä, hän ei voisi toisen kerran pettää Ryun luottamusta. Ouragan seurasi katseellaan lattialla polvillaan olevaa hahmoa ja jatkoi soittamistaan. Mutta Ryun alkaessa nousta jaloilleen, soitto hiljeni ja lopulta lakkasi. Ouragan laittoi huilun takaisin vyölleen ja katseli häntä kohti tulevaa elementalistia.

Ouragan ei liikkunut paikaltaan. Hän ei tehnyt mitään, Ryun tullessa pikkuhiljaa lähemmäs. Haltia tunsi poskellaan elementalistin herkän kosketuksen. Se oli niin hauras ja särkyvä, niin kaunis. Miten kauan Ouragan olikaan kaivannut Ryun kosketusta, edes pientä sellaista. Ouragan sulki hetkeksi silmänsä ja huokaisi syvään.
"Halusin..halusin vain nähdä, että olet kunnossa..Ja pyytää samalla anteeksi kaikkea sitä tuskaa, mitä tuotin sinulle.."
Ouragan sanoi hiljaa, vieläkään uskaltamatta koskettaa Ryuta.

Ryu veti kätensä nopeasti pois Ouraganin poskelta ja astui kauemmas.
"Vai niin", hän sanoi ristien kätensä rinnalleen ja naurahti kolkosti.
"No, voin vallan mainiosti. Olen päässyt jo yli sinun lähdöstäsi", hän sanoi kääntäen katseensa pois Ouraganista.
"Asun mestarin luona ja hän on siitä mielissään. Olen onnellinen, kun kelpaan edes jollekin", Ryu sanoi kävellen eteiseen. Hän alkoi laittamaan kenkiä jalkoihinsa ja takkia ylleen.

"Jos sinulla ei ollut muuta, ole hyvä ja häivy. Saat toki jäädä tännekin, mutta minun kiirehdittävä mestarin luokse. Hän ei pidä odottamisesta", Ryu sanoi kasvot ilmeettöminä, vaikka oikeastaan hänen teki mieli hypätä Ouraganin syliin ja halata tätä. Hän halusi äkkiä pois haltian luota, sillä tämän katuva ilme raastoi hänen sydäntään. Ryu ei halunnut enää tuntea mitään, sillä kaikki tunteet repivät häntä hajalle. Ouraganin näkeminen sai aikaan monia tunteita, joita hän vain vaivoin pystyi piilottamaan. Olisi ollut parempi, jos toinen olisi pysynyt poissa. Ryun kurkkua kuristi ja hänen teki huutaa ja itkeä.