Pyörtyilemistä ja ujostelua

Hän kuunteli Nían puhetta rauhallisesti, kiirehtimättä tätä taukojen kohdalla. Kun lopulta tuli kysymykseen vastaamisen vuoro, Zephaniah oli se jonka lihakset olivat lievästi jännittyneet. Hänestä tuntui kuin ihon alus olisi ollut tulessa – miellyttävällä tavalla. Se tunne kipristi vatsanpohjassakin.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kiharahiuksinen hymähti, ja nosti kätensä olkapäältä silittämään Nían poskea.
”Paljonkin perää. En ikinä saa mitään aikaiseksi, kun olen tällainen rassukka.” Hän naurahti, matala ääni lämpöä täynnä.
”Ja kyllähän minä sinusta pidän. Kuka ei pitäisi naisesta, joka on, ellen ole seonnut laskuissa, pelastanut minut pulasta kahdesti ja jaksaa välittää tällaisesta vanhasta miehestä?” Hänen huulilleen lipesi kiintymystä täynnä oleva hymy, ja vaikka silmät eivät nähneetkään mitään, niistäkin näkyi pilkahdus siitä onnellisuudesta jota Zeph tunsi.
”Puhumattakaan kuinka kaunis tämän ääni on, tai kuinka suloiset kasvot hän omistaa.” Sokea piti pienen tauon, jonka aikana sipaisi Nían poskessa olevaa arpea sormellaan, tuntien sen kohoavan sileästä ihosta kevyenä, helposti huomaamatta jäävänä viiruna.
”Tai kuinka vahva hän on… Kestäen muiden tuskaa omansa lisäksi…” Hän sanoi lauseet hädin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, ja vaikeni pitkäksi aikaa, kasvoillaan ilmeetön vakavuus.
Sitten hän huokaisi, ja hymy palasi komeankauniille kasvoille.
”Kaipa minulle voi antaa anteeksi sen, että menin tykästymään sinuun?”

Nían kysymyksen jälkeen Zeph oli pelottavan kauan hiljaa, mutta nainen ei silti rikkonut hiljaisuutta. Kun mies puhui blondin vatsassa myllersi, mutta pieni pettymys pääsi hänen kasvoilleen miehen puhuessa vain siitä osasta kysymystä, joka ei naista niinkään kiinnostanut. Hämmennys valtasi kuitenkin piirteet Zephin siirtyessä muihin asioihin. Hänen ihonsa nousi kananlihalle toisen sipaistessa hänen poskeaan ja hän hymyili. Miehen vaietessa hän ei uskaltanut sanoa mitään, odotti vain, josko miehellä olisi vielä jotain sanottavaa. Puheen lopun tullessa esiin tämän huulilta äänettömät kyynelet valuivat Nían kasvoille. Nainen nosti kätensä ja painoi sen miehen poskelle.
”Annettu anteeksi”, hän sanoi ja siveli miehen kasvoja antaen kyynelten valua omilleen.
”Minä olen onnellinen”, hän sanoi hiljaa ja käpertyi tiukemmin miestä vasten sulkien silmänsä, joiden nyt suljettujen luomien alta valui vieläkin kyyneliä. Toisen sanat olivat koskettaneet häntä enemmän kuin mies ehkä arvasikaan. Toinen hänen käsistään silitteli edelleen Zephin kasvoja ja toinen kiertyi tämän ympärille.
”Annatko sinä minulle anteeksi, jos minä sanon myöskin tykästyneeni sinuun? Tykästyneeni enemmän kuin oletin mahdolliseksi näin lyhyessä ajassa.”

Zephaniah kuunteli Nían hauraanoloista hengitystä, sillä hänellä ei ollut mitään muuta vihjettä tämän mielenliikkeiden tulkitsemiseen, kun ei pystynyt ilmeitä näkemään. Hänen kulmakarvansa kohosivat yllättyneesti kun naisen käsi painui hänen poskeaan vasten, ja hän pystyi tuntemaan tämän kyyneleet kun ne valuivat hänen kädelleen.
”Täytyy sanoa että olen helpottunut.” Sokea totesi hiljaa, sulkien silmänsä, nauttien silittämisestä. Hän hymyili kun Nía käpertyi tiukemmin häntä vasten, kiertäen kätensä miehen ympäri. Hän itse tiukensi otteitaan, ei niin että olisi mitenkään puristanut, vaan halasi sylissään istuvaa varmemmin.
”Se on kummallista miten aika voi huijata sen armoilla olevia. Kolme vuosikymmentä saattaa kulua kuin yksi, viisi vuotta kuin elinaika ja päivä kuin ikuisuus.” Hän puhui pehmeällä äänellä, painaen poskensa vasten toisen kyynelien juovittamaa, silittäen naisen pehmeitä hiuksia.
”Heti sitä ilkutaan vanhuksen puhetapaa.” Zeph naurahti kevyesti, viitaten sanan tykästyä käyttöön.

”Mutta en voi antaa sinulle anteeksi… Voin vain kiittää.” Mies hymyili, ja etsi käsillään Nían leuan, nostaen sen ylös jotta pystyi painamaan tämän kapeille huulille lujan mutta hellän suudelman.

Nían oli pakko myöntää, että Zeph puhui viisaita sanoja. Joskus aika todella temppuili kanssamme.
”Höperö, et sinä mikään vanhus ole”, hän sanoi ja naurahti.
”Mutta en voi antaa sinulle anteeksi…”
Nían vatsassa jysähti. Mitä tämä tarkoittaa?
” Voin vain kiittää.”
Helpottunut hymy levisi naisen kasvoille. Mokomakin, kun säikäyttelee noin.

Nía tunsi suudelman huulillaan ja kesti hetken ennen kuin hän vastasi siihen. Hän nosti vartaloaan ylöspäin kunnes sai käännettyä itsensä siten, että istui jalat miehen kummallakin puolella kasvot mieheen päin kohtalaisen isossa nojatuolissa. Hän hymyili suudelman lomasta ja silitti toisen poskia.

Lopulta Nía vetäytyi suudelmasta ja katsoi miestä hymyillen.
”Mitä me aiomme tehdä?” hän kysyi hiljaa toiselta silittäen tämän hiuksia varoen kuitenkin ruhjeita tämän päässä.

”Ah, älä riistä minulta ainoata hupiani.” Zephaniah naurahti pehmeästi, tietäen ettei oikeasti edes ollut kovin vanha, keski-ikäinen oikeastaan. Ja haltioihin verrattunahan hänen ikänsä ei ollut mitään.
Mutta henkilökohtaisesti, sokea piti itseään vanhana. Hänen sisällään kai asui seonneen ja kirotun summonin lisäksi kurttuinen, laiska vanha mies joka piti kuumista kylvyistä ja nokosista hiljaisina iltapäivinä.

Nían pehmeät huulet hänen huulillaan, hivelevä kosketus hänen poskillaan ja tämän lämpö olivat jotain niin suloista, ettei mies osannut nimetä sitä.

”Millä aikajanalla?” Hän nojautui taaksepäin nojatuolissa, joka oli itse asiassa hyvin mukava. Siihen upposi juuri sopivasti.
”Tästä hetkestä eteenpäin, ajattelin pyytää sinua hoitamaan pääni, ellei siinä ole liikaa vaivaa, sen jälkeen jutella kanssasi rauhassa ja vain olla. Tietysti suunnitelma on täysin auki mitä tulee keskipäivän jälkeen. Tämän viikon aikana… asiat menevät hämärämmiksi, ja tulevaisuudesta sen jälkeen en tiedä, sillä en kuulu sokeiden ennustajien joukkoon.”

”Millä aikajanalla?”
Nía päätti pitää suunsa kiinni, koska oli tarkoittanut yleensä vain aikaa tästä eteenpäin.
”Tästä hetkestä eteenpäin, ajattelin pyytää sinua hoitamaan pääni, ellei siinä ole liikaa vaivaa, sen jälkeen jutella kanssasi rauhassa ja vain olla. Tietysti suunnitelma on täysin auki mitä tulee keskipäivän jälkeen. Tämän viikon aikana… asiat menevät hämärämmiksi, ja tulevaisuudesta sen jälkeen en tiedä, sillä en kuulu sokeiden ennustajien joukkoon.”
Nía naurahti Zephin puheille.
”Ai, olen pahoillani. Olisit muistuttanut päästäsi aikaisemmin”, hän sanoi. Hän oli todella unohtanut miehen pään hoidon täysin.

Vieläkin hymyillen Nía painoi kätensä Zephin pään päälle ja ryhtyi hymisemään hiljaa, jolloin käsistä hohti oranssihtavaa valoa ja pään ruhjeet alkoivat parantua kohisten. Hetken kuluttua Zephin päässä ei ollut muistoakaan ruhjeista.
”Tuntuuko nyt paremmalta?” hän kysyi ja suukotti miehen huulia nopeasti nousten sitten seisomaan. Äänettömin askelin hän otti suunnaksi pöydän, jonka päällä näytti olevan jonkinlainen esite. Nainen nosti sen käteensä ja istui sängynlaidalle lukemaan.
”Löysin majatalon esitteen”, hän sanoi miehelle ja tutki ahnaasti listoja erilaisista palveluista, joita sai pelkän huonemaksun hinnalla. Eli he saisivat ilmaiseksi lähes puolet lehtisessä olevista asioista.
”Miltäs kuulostaisi: Majatalon 30-vuotisjuhlat. Majatalon asiakkaille ilmainen sisäänpääsy ja 25 galdin lisämaksulla baarin vapaa käyttö sekä 15 galdin maksulla ja etukäteisvarauksella oma pöytä haluamaksenne ajaksi”, Nía luki esitteestä ja ryhtyi etsimään aikaa.
”Se on tänään kello 21.-04.00”, hän lisäsi ajan löydettyään sen ja katsoi sitten kelloa.
”Kello on tällä hetkellä kymmenen”, hän kertoi miehelle ja totesi itselleen, että heillä olisi vielä yksitoista tuntia aikaa ennen juhlien alkua. Naisen silmiin pisti vielä yksi teksti kellonajan alapuolella.
”Tässä toivotaan naisten käyttävän hameita tai mekkoja ja miesten jotain siistimpiä vaatteita”, hän pyyhki Zephin vaatteita katseellaan ja käveli sen jälkeen läheisen kokovartalopeilin eteen. He eivät kyllä kumpikaan näyttäneet siltä, että heidät olisi mieluusti päästetty juhliin. Eikä Nía omistanut tällä hetkellä yhtään kunnollista mekkoa tai hametta.
”Eli jos meinaamme mennä sinne meidän täytyy käydä ostamassa vaatteita”, hän katsoi miehen suuntaan ja hymyili.

Zeph naurahti.
”En halua valittaa, kun olen muutenkin hirmuinen taakka.” Sanat tulivat ulos hyvin hiljaisella äänellä, ja sokea sulki silmänsä tuntiessaan Nían kädet päänsä päällä ja kuullessaan tämän hiljaisen hyminän.
Parantaminen tuntui oudolta. Kuin koko pää olisi puutunut. Sitä myös kuumotti, ja ruhjeita kihelmöi kun kudokset uudistuivat magian pakottamina.
Sillä Níahan oli maagi ja parantaja. Tämä ei ollut Zephin kaltainen luonnollisen, mutta melko pienen kyvyn omistaja. Sokeahan pystyi itsekin parantamiseen, vaikkei magiasta tiennyt hölkkäsen pölähdystäkään, luovuttamalla omaa elinvoimaansa kiihdyttämään luonnollista paranemista.

”Kyllä kiitos.” Hän hymyili, ja tunsi naisen pehmeiden huulien painuvan pikaisesti hymyään vasten. Nían noustessa Zeph vain jäi paikalleen, itse asiassa päästi itsensä uppoamaan vielä hieman syvemmälle tuoliin, ja yritti kuunnella naisen äänettömiä askeleita. Hän epäonnistui siinä surkeasti, ja luuli tämän olleen aivan muualla kun kuuli tämän äänen vähän matkan päästä.
”Oho, olen tätä rakennustakin kymmenen vuotta vanhempi.” Kiharapää huomautti naurahtaen. Hän kuitenkin irvisteli kuullessaan maininnat rahasummista – ei sillä että hinnat olisivat pahoja, mutta hän oli sillä hetkellä köyhä. Hän oli aina köyhä. Sokeana ei ollut helppo keksiä työtä, saati sitten riivattuna.

Hän myös pidätteli uutta irvettä viimeiseen asti kun kuuli vaatteiden ostosta. Mies yskäisi hiljaa, tuntien kevyen punan poskillaan.
”Nía. Minun on kai turha muistuttaa, että olen sokea, ja vaateostokset ovat… mielenkiintoista puuhaa jos ei ole hajuakaan millainen kangasrykelmä on päällään.” Hän huokaisi hiljaa, kammaten kiharoitaan hajamielisesti sormillaan.
”Minä en sitten pidä tämän myöntämisestä yhtään, mutta minulla ei ole varaakaan uusien vaatteiden ostoon. Minulla kun ei ole ollut työpaikkaa ikuisuuteen…” Hän hymyili anteeksipyytävästi, mutta arvokkaasti.

”Äläs nyt taas aloita siitä iästäsi. Olet juuri sopivan ikäinen”, Nía naurahti Zephin kommentille hänen ja talon ikäerosta.

Nainen tarkkaili miehen ilmeen muutosta vaateostoksista puhuttaessa.
”Sokeus ei haittaa mitään. Rahan vähyys ei myöskään haittaa, kun ottaa huomioon, että minä olen mukana”, hän sanoi itsevarman kuuloisesti ja naurahti.
”Sano vain minkä värisiä vaatteita pitäisit mieluiten niin minä joko ostan tai teen sellaiset. Tarvitsen noin kaksikymmentä senttiä kangasta, josta haluan tehdä vaatteet ja magia hoitaa loput. Minun on kai turha muistuttaa sinulle, että olen maagi”, hän hymyili aurinkoisesti ja mietti mitä itse haluaisi pitää päällään.
”Jos minulta kysytään niin joku musta vaatekerta sopisi sinulle hyvin. Mitä sanoisit vaikka mustista suorista housuista ja valkoisesta paidasta, jossa olisi jotain mustaa kuviointia? Paidan päälle sitten musta takki, jossa olisi nappeja, mutta sen voisi pitää aukikin ja takin taskuun verenpunainen liina ja kaulaan verenpunainen kravatti. Saanhan minä laittaa sinun hiuksesi sitten jotenkin?” Nía alkoi innostua. Hän ei muistanut milloin viimeksi olisi saanut tehdä itse jonkinlaisia hienoja vaatteita. Hän piirteli magian avulla ajatuksiaan ilmaan ja siihen muodostui kuva asusta, jonka hän aikoi tehdä Zephille. Viereen hän luonnosteli kuvaa asusta, joka sopisi yhteen Zephin asun kanssa, mutta olisi kuitenkin tarpeeksi erilainen. Ilmaan muodostui kuva mekosta, jossa oli lievästi rimpsuinen helma ja korsettimainen metallinvärinen yläosa. Muu osa mekkoa oli mustaa. Käsivarsiin mustat nauhat ja korviin korut, joissa oli hieman ketjua ja mustaa pitsiä. Kaulaan koru, joka oli melko kiinni ihossa ja siinä oli mustia kiviä. Nía hymyili. Hiuksiin koristeeksi verenpunainen kukka tuomaan yhtenäisyyttä Zephin asun kanssa.

Nía selitti vielä oman asunsa miehelle ja katsoi tätä sitten innostunut puna poskillaan.
”Mitäs sanot?” hän kysyi ja innostus kuulsi hänen äänestäänkin.

//Eli heidän vaatteensa näyttävät tältä: Mekko
Korvakorut
Kaulakoru
Zephin puku

Zephaniah kuunteli Nían innostunutta, kokoajan kiihtyvää puhetta suu hämmästyksestä raottuneena.

”Mitäs sanot?”
Mies aukoi hetken suutaan, saamatta sanaa ulos suustaan. Nían selityksen pohjalta mieleensä luoma kuva kuulosti… uskomattoman kauniilta.
”Ovatko ne noin hienot juhlat?” Hän kysäisi, naurahtaen kevyesti.
”Noh, minä pidän mustasta joten tuo puku kuulostaa aivan hyvältä… Kunhan saan jotkin hanskat. Ja kauluksen täytyy olla tarpeeksi korkea. Jokin keppikin olisi mukava, en halua olla kokonaan riippuvainen sinusta kulkemisen suhteen.” Kiharapää totesi vaimeasti, ja pyöritteli yhtä kiharaansa sormissaan.
”Annan sinulle muuten aivan vapaat kädet. Sinähän se näkevä olet”, hän hymähti, ja hymyili rauhallisesti.

Sokean mieleen nousi taas kuva siitä, millaiseksi Nían mekon kuvitteli, ja kuinka kauniilta nainen näyttäisi se päällään, punainen kukka hiuksissaan. Miehen huomaamatta tämän komeankauniille kasvoille luikahti lähestulkoon unelmoiva hymy. Samalla hänen silmiinsä hiipi hieman surumielinen katse.
”Tulen olemaan äärimmäisen kateellinen kaikille muille herrasmiehille siellä juhlissa.” Hän totesi apeanhuvittuneesti, ja sulki silmänsä.
”No, onhan minulla varmasti kaikista parhaimman näköinen seuralainen, vaikken pysty ikinä näkemään häntä…” Alistunut huokaus karkasi täyteläisiltä huulilta, mutta ehkäpä sekunnin kestäneen alakulon jälkeen mies alkoi hymyillä, ja nousi ylös.

”Meidän pitää sitten mennä metsästämään niitä kankaita.” Hyväntuulinen äänensävy oli selvästi erilainen kuin äskeinen, ja sokea etsi tiensä helistimensä luo, napaten puukepin seinän vierestä niin että metallirenkaat kilahtivat.

Nía hymyili Zephille, kun tämä näytti jääneen jokseenkin sanattomaksi.
”Ovatko ne noin hienot juhlat?”
”Ovat. Tässä on esimerkkikuva sekä miehen että naisen asusta ja ne ovat vielä juhlavammat kuin minun kuvailemani. Usko pois, emme ole ylipukeutuneita”, hän naurahti hieman.
”Saat hanskat ja kaulus ei ole ongelma. Keppikään ei ole ongelma. Löydämme varmasti matkanvarrelta sopivaa puuta tai sitten valmiin kepin jostain kaupasta”, Nía oli päättänyt ajatella kaikki asiat positiivisesti ja niin hän tekikin.
”Annan sinulle muuten aivan vapaat kädet. Sinähän se näkevä olet”
”Ihanaa!” Nía lähes kiemurteli paikallaan. Hän ei malttanut odottaa, että saisi laittaa Zephin juhlakuntoon. Ja tietysti itsensä myös.

Naisen kasvoille nousi virnistys tämän nähdessä Zephin hymyn. Toinen ajatteli selvästi jotain hyvin ihanaa. Miehen ryhtyessä puhumaan Nían hymy kuitenkin hyytyi.
”Äläs nyt”, nainen ei keksinyt mitään millä lohduttaa Zephiä ja oli onnellinen, kun mies ryhtyi hymyilemään.

”Meidän pitää sitten mennä metsästämään niitä kankaita.”
Nía katsoi kulmat koholla toisen mielialan muutosta ja päätti tyytyä nykyiseen sanomatta mitään. Sen sijaan hän käveli miehen vierelle, nappasi tätä kädestä kiinni ja lähti kävelemään pois huoneesta.

Kadulle päästyään Nía päätti pitää silmänsä erityisen auki kangaskauppojen ja puukeppien suhteen. Liikenne oli vilkastunut sitten heidän aamupalansa ja katuja pitkin käveli tungokseen asti ihmisiä. Nía pisti merkille, että useilla oli paperipusseja, joissa oli jonkun leninkimerkin logo kyljessä.
”Juhliin on näemmä tulossa paljon porukkaa. Ihmiset ainakin näyttävät siltä, että ovat tulossa”, Nía hymyili ja kohdisti katseensa kauppaan, jonka ikkuna mainosti Sesurun parhaita kankaita.
”Tuolla on lupaavan näköinen kangaskauppa”, hän huomautti Zephille ja lähti kuljettamaan tätä väkijoukon läpi.

”Olethan tulossa juhliin tänään?”
”Tottakai!”
”Juhliin menossa?”
”Mitä laitat päällesi juhliin?”
”Oi! Onko tuo juhlakampauksesi?”

Nían korvat poimivat pätkiä ihmisten keskusteluista matkalla kohti kangaskauppaa. Puolet Sesurusta oli näköjään tulossa.

Kello kilahti kaksikon astuessa kauppaan. Nía kuljetti Zephin hyllyjen väliin ja jätti siihen lähtiessään tutkimaan paikan kangasvalikoimia. Hetken kuluttua hän oli löytänyt oikeanlaisia kankaita Zephin takkia ja housuja varten sekä sopivia kiviä ja pitsiä koruihinsa. Metallinhohtoinen kangas, jota hän oli kaavaillut mekkoon löytyi myös tuossa tuokiossa ja hetken kaiveltuaan hän löysi Zephin paitaan ja loppuun mekkoonsa kankaat. Verenpunainen kangas oli vaikeampi löytää, mutta myyjän avustuksella sekin löytyi. Vielä muutamia pätkiä kauniita nauhoja ja asukokonaisuus alkoi näyttää valmiilta. Nía maksoi ostoksensa ja etsi Zephin käsiinsä.
”Meidän täytyy löytää vielä kenkäkauppa”, hän sanoi ja tarttui miehen käteen ohjaten tämän ulos kaupasta.

Kaksikko astui kilahduksen saattelemana kadulle ja Nía lähti ohjaamaan miestä eteenpäin kadulla. Aurinko lämmitti ihanasti ja hymy koristi naisen kasvoja. Varoittamatta joku noin viisitoistakesäinen poika törmäsi Níaan ja tämä oli kaatua.
”Olen pahoillani rouva”, poika sanoi ja jatkoi juoksuaan eteenpäin. Pojan mentyä Nía tyrskähti.
”Rouva”, hän nauroi ja katsoi pojan perään havaiten oikealla puolellaan kenkäkaupan.
”Mennään tuonne kenkäkauppaan. Tule”, hän ohjasi jälleen miestä kohti kauppaa ja astui kilahduksen saattelemana kauppaan.
”Nyt minä tarvitsen sinua”, hän sanoi Zephille ja ohjasi tämän istumaan penkille ryhtyen sovittamaan kenkiä tämän jalkoihin. Erityisen tyylikkäiden kenkien kohdalla hän hihkaisi hiljaisella äänellä ja onnellinen ilme nousi hänen kasvoilleen kenkien ollessa sopivat.
”Hienoa. Löysin sinulle kengät”, hän sanoi ja laski kengät miehen syliin, jotta tämä voisi opetella tunnistamaan ne myöhemminkin.
Nía katosi hyllyjen väliin etsimään itselleen kenkiä ja onnistuikin löytämään kauniit mustat kengät, joissa oli hieman korkoa. Nainen maksoi jälleen ostoksensa ja johdatti Zephin ulos kaupasta.
”Katsotaan vielä sitä keppiä”, hän sanoi tarttuen jälleen Zephin käteen.

Sopivan kepin löytämisessä menikin kauemmin. Kaksikko vaelteli pitkin katuja noin puoli tuntia käyden erilaisissa kaupoissa, mutta mikään niiden valikoimissa olevista kepeistä ei miellyttänyt Nían silmää, joten hän siirtyi aina seuraavaan kauppaan.
”Kyllä me sinulle kepin löydämme. Se viimeisin olisi ollut muuten hyvä, mutta väri oli kamala. Ei kukaan käytä sinapinkeltaista kävelykeppiä”, nainen päivitteli ja raahasi Zephiä eteenpäin. Hän ihmetteli kuinka mies jaksoi kulkea hänen mukanaan ympäri Sesurun kauppoja. Ehkä se vaikutti asiaan, että mies ei joutunut maksajan paikalle.
”Eihän sinulla ole tylsää?” hän päätti kuitenkin vielä varmistaa astuessaan sisään seuraavan kaupan ovesta.

Jostain kaupan syövereistä heidän luokseen käveli lipevän näköinen mies, jolla oli mustat taakse vedetyt hiukset ja mustat vahatun näköiset viikset, joista ei sojottanut yhtään hajakarvaa. Miehen silmätkin olivat mustat ja iho luonnottoman vaalea. Níalle tuli tästä jotenkin mielikuva käärmeestä. Mies lipoi huuliaankin käärmemäisesti.
”Kuinka voin auttaa?” mies kysyi ja tarttui Nían käteen suudellen tämän kämmenselkää kevyesti. Miehen äänikin kuulosti jotenkin lipevältä.
”Tarvitsisimme kävelykepin”, Nía kertoi asiansa ja veti kätensä takaisin itselleen.
”Varmaankin herralle?” mies kysyi ja Nía nyökkäsi. Mies katosi jonnekin ja Nía meni lähemmäs Zephiä painautuen aivan tämän kylkeen kiinni.
”Tuo mies karmii minua”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja puristi Zephin kättä tiukemmin.

Nopeammin kuin nainen olisi olettanut lipevä mies tuli takaisin pidellen kädessään viittä erilaista kävelykeppiä.
”Näitä kaikkia malleja saa sekä mustana että ruskeana”, mies sanoi hymyillen käärmemäisesti.
”Hienoa. Voitko esitellä niitä minulle?” Nía kysyi hymyillen mahdollisimman kohteliaasti. Hänestä tuntui, että tätä miestä ei kannattanut suututtaa. Noin puolen tunnin kuluttua jäljellä oli kaksi Nían silmää miellyttänyttä vaihtoehtoa.
”Taidan päätyä kuitenkin siihen pyöreänuppiseen”, hän sanoi miehelle ja tämä kumarsi hieman.
”Oiva valinta arvon neiti”, hän sanoi ja kääri kävelykepin ruskeaan paperiin.
”Olette varmaankin juhliin menossa?” mies kysyi kääriessään paperia.
”Olemme”, Nía vastasi ja hymyili hienoisesti.
”Sitten varmaankin näemme siellä. Olkaa hyvä”, mies ojensi paketin Níalle ja tämä antoi miehelle rahat.
”Näkemiin”, Nía sanoi ja kiirehti ulos liikkeestä.

”Toivon ettemme näe tuota miestä uudestaan”, hän tunsi inhon puistatuksen menevän läpi ruumiinsa ja lähti kävelemään rivakkaa vauhtia majataloa kohti.
”Täällä meni odotettua kauemmin aikaa. Meidän on parasta ryhtyä valmistautumaan heti, kun pääsemme majataloon”, hän huomautti miehelle ja käveli kohti määränpäätään.

Vartin kävelymatkan jälkeen Nía painoi oven perässään kiinni ja istui huokaisten sängylle.

”Jos jaksat raahata minua kädestä niin taidan jättää tämän tänne. En halua hajottaa mitään kaupoissa.” Zephaniah hymähti, ja jättikin helistimensä huoneeseen, antautuen Nían raahattavaksi.

Kadulla sokea tunsi useammankin kerran tönäisevänsä vahingossa jotakuta, ja harmitteli sitä ettei kertaakaan ehtinyt pyytää sitä anteeksi. Nían kiivaiden askelien perässä pysyminen vei hänen aikansa.
”Siltä se kuulostaakin.”
Kaikki ne hajanaiset keskustelunpätkät, jotka miehen korvat ehtivät kuulla, liittyivät tavalla tai toisella juhliin.
Ilmeisesti majatalon omistaja oli hyvin arvostettu liikemies muutenkin, ja paikka oli paljon hienompi kuin kiharapää oli kuvitellut kuulemansa ja arvioimansa mukaan.
Pikkuhiljaa hän kuitenkin lopetti kuuntelemisen. Kun oli kuullut ainakin kymmenen keskustelunpätkää, jotka oli sirkuttanut joukko nuoria tyttösiä jotka olivat haljeta innosta, siihen kyllästyi.

”Tuolla on lupaavan näköinen kangaskauppa”
”Ah. Mukavaa.”
Sokea törmäsi taas muutamaan kertaan kevyesti johonkuhun, mutta Nían päättäväinen raahaus ei oikein jättänyt aikaa varomiseen.
Mutta kun hän oli kompastua korokkeeseen, mies huokaisi.
”Varoita minua jos on jotain esteitä tulossa, kiitos?”

Kellon kilahduksesta ja ympäristön vaimenemisesta päätellen he saapuivat siihen kangaskauppaan. Ilma oli täysin pysähtynyttä, ja eri kankaiden läsnäolon tunsi ilmassa.
Nían jättäessä Zephin yksin mies päätti pysyä paikallaan, ja yrittää olla pois tieltä. Aika kuitenkin oli käydä pitkäksi, kun kuunteli naisen etäänpänä kuuluvaa sointuvaa ääntä, joka kyseli myyjältä verenpunaista kangasta. Zeph olisi muuten hypistellyt kankaita, mutta kädessä olevat hanskat tekivät puuhasta melko merkityksetöntä.
”Nuori mies, etkö sinä näe minua?” Yhtäkkiä vierestä kuuluva, nariseva ääni sai sokean säpsähtämään, ja hän pudisti päätään. Vanha mummo ei kuitenkaan puhunut hänelle sen enempää, vaan narisi jotain siitä miten ei ollutkaan ihme että hän ei auttanut tyttöystäväänsä, ja että oli se harmi kun muuten noin hyvä sulhasehdokas oli sokea.
Zephin piti tosissaan pidätellä naurua, kun hän tajusi mummon melko varmasti huitoneen kättään hänen naamansa edessä pidemmän aikaa.

Ulkona kadulla Zeph tunsi Nían horjahtavan yhtäkkiä, ja tuki tätä parhaansa mukaan. Nuoren pojanäänen kuultuaan ja naisen purskahdettua nauruun ruskeatukkakin hymähti.
”Et vielä, mutta ehkä joskus.”

Kenkäkaupassa Zeph vain toivoi, että Nía löytäisi nopeasti kengät jotka välttivät. Pitkän miehen kengännumero kun oli melko suuri, eikä kenkien löytäminen yleensä ollut helppoa.
Mutta kohta hän istuikin yksinään, kenkäpari sylissään ja typerästi hymyillen. Nía oli uskomattoman tarmokas, kun kyseeseen tuli tällainen pukeutuminen.
”Naiset. Joskus minusta tuntuu että Else jatkaa lapsuuden nukkeleikkejä itsellään ja minulla.” Hänen vierestään kuului melko matala miehenääni, ja sokea tunsi käden laskeutuvan osaaottavasti olkapäälleen.
”Todellakin. Mutta he ovat ihastuttavia niin tehdessään.” Zeph hymähti, ja kuuli matalan äänen nauravan hieman karheasti.
”Kulta! Meidän pitää mennä, kampauksessani kestää ikuisuuden ja sinun täytyy peseytyä ja –” Heleä naisenääni ilmestyi myös hyvin äkkinäisesti, ja jatkoi hössöttämistään. Zeph ei kai kuullut askeleita kun kaupan kokolattiamatto vaimensi ne niin tehokkaasti.
”No mutta, toivottavasti selviät oman mussukkasi höykytyksestä.” Miehenääni sanoi, ja naurahtaen alkoi juttelemaan naisen kanssa. Parivaljakko kuitenkin lähti pian ulos kaupasta, ja kohtapuoliin Níakin saapui istujan luokse, ja matka jatkui. Sokea vaati saada kantaa kaikkia laukkuja, ja pienen taistelun jälkeen hänen käsivarrellaan roikkuikin siihenastisen ostelun tulokset.

Viimeistä asiaa, kävelykeppiä, ei kuitenkaan meinannut löytyä. Hänen jalkojaan alkoi pikkuhiljaa särkeä kaduilla kävely ja pitkät seisoskelut kun Nía tutki kauppojen valikoimia.
”Eihän sinulla ole tylsää?”
”Ei todellakaan! Sinun innokkuutesi on melko tarttuvaa.” Mies hymyili lempeästi. Tosiaan, hän alkoi itsekin innostua tästä hirmuisesta asuista hössöttämisestä, eikä niissä juhlissakaan voisi olla täysin kamalaa.

Seuraavassa kaupassa, heti kun Zephaniah kuuli lipevän, sihisevänoloisen miehenäänen ja hän tunsi Nían värähtävän inhosta vierellään.
Hän kuunteli hiljaisena, ehkä hieman synkeännäköisenä miehen puheita, ja nyökkäsi Nían sanoille, puristaen tämän kättä takaisin lohduttavasti.
Onneksi kaupassa ei kestänyt kauaa, ja sopiva keppi löytyi. Se yletti suunnilleen pitkää miestä lantionkorkeudelle, ja pyöreä kahvansijainen sai harmaasilmäisen suupieliin huvittuneen hymyn.
”No, minä en tosiaankaan tule näkemään häntä mutta toivon todella ettei sinunkaan tarvitse.”

Huoneessa Zephaniah lasketti kassit ja paketit turvallisesti käsistään ja lysähti istumaan nojatuoliin. Hän oli jo oppinut muistamaan missä mikin oli huoneessa.
”Uh, olen tosiaan tulossa vanhaksi kun en jaksa edes tuollaista pientä kävelyä.” Mies naurahti lämpimästi, ja oikoi jalkojaan hieman.
”Mutta sinunhan täytyy ensin tehdä ne vaatteet ennen kuin voimme alkaa valmistautua muuten niihin tanhuihin…” Zeph vaikeni, ja räpsäytti silmiään hämmentyneesti.
”Oliko siinä lehdykässä mitään mainintaa millaista ohjelmaa siellä on?”

Nía vilkaisi miestä tämän puhuessa vaatteiden tekemisestä.
”Minä teen ne vaatteet aivan kohta. Hengähdän ensin hetken”, hän sanoi ja miehen kysyessä ohjelmasta hän nappasi lehtisen käteensä. Hetken selattuaan hän löysi pienen palstan ohjelmasta.
”Paikalla Sesurun kuuluisin bändi, joka soittaa tanssimusiikkia läpi yön. Kaupunginjohtajan puhe. Majatalon henkilöstön kukitus. Pari puhetta lisää. Tanssia. Vapaata oleskelua. Muutama tanssiesitys tanssiryhmä Joutsenelta. Ruokaa. Juomaa. Ja paljon muuta. Täällä näyttää olevan lähes kaikkea”, Nía luki paperista ja katseli kuvaa suuresta hummerista, joka oli maalattu esitteen kulmaan.
”Minä käyn niiden vaatteiden kimppuun. Tämä saattaa viedä hetken, joten sinä voit tehdä mitä haluat”, hän sanoi ja asettui vatsalleen sängylle levittäen kankaat eteensä. Hän oli pyytänyt jokaista kangasta puoli metriä ja ryhtyi nyt hiljaa hymisten muotoilemaan niistä vaatteita.

Kokonaisuudessaan vaatteiden tekeminen vei Níalta puolitoista tuntia ja pukujen ollessa valmiit hän huokaisi helpotuksesta.
”Ne ovat valmiit. Suosittelen vaihtamaan heti. Meillä on enää kaksi ja puoli tuntia aikaa”, hän sanoi ja ojensi vaatteet Zephille. Enempiä miettimättä hän heitti omat vaatteensa pois päältä ja ryhtyi sovittamaan itseään mekon sisään. Hän kykeni vaihtamaan vaatteita aivan rauhassa, eihän Zeph voinut nähdä häntä kuitenkaan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Nía oli tyytyväinen mekon asentoon hänen yllään ja siirtyi peilin eteen laittamaan hiuksiaan. Hän kohdisti niihin yksinkertaisen loitsun, joka kokosi ne nutturalle ja kiharsi siitä roikkuvia hiuksia hieman. Tämän jälkeen hän kiinnitti kukan hiuksiinsa pienellä loitsulla ja katsoi sitten itseään. Muuten hyvä, mutta hänen täytyisi laittaa kasvojaankin vielä. Tunnin kuluttua hän oli täysin valmis ja kohdisti katseensa Zephiin.
”Minä laitan nyt sinut kuntoon jos käy”, hän sanoi ja vastausta odottamatta suoristi miehen kravatin ja oikoi paitaa hieman. Sitten hän hyökkäsi miehen hiusten kimppuun ja sitoi ne verenpunaisella nauhalla niskaan. Pienellä loitsulla hän poisti joka ikisen pölyhiukkasen kummankin vaatteista ja hymyili sitten.

”Sinä näytät erittäin hyvältä”, hän sanoi ja suukotti miehen huulia. Hän oli kiinnittänyt huulipunansa loitsulla, jonka ansiosta se ei lähtenyt huulista tai kulunut muutenkaan.
”Meillä on vielä hetki aikaa ennen kuin meidän tarvitsee lähteä”, hän sanoi ja istahti hetkeksi.
”Jos totta puhutaan niin minä olen hieman hermostunut”, hän sanoi ja veti Zephin kädestä viereensä istumaan.
”Siellä on kamalasti ihmisiä, merkkihenkilöitä ja kaikkea. Mistäs sitä tietää mitä kaikkea siellä on”, Nía tunsi jännityksen itsessään selkeämmin kuin pitkiin aikoihin.

Zephaniah nielaisi kuullessaan sanan ”tanssia”. Hän ei ollut ikinä elämässään pahemmin tanssinut. Ehkä kerran, ja silloinkin tapaus oli päättynyt noloon katastrofiin, vaikka hänen näkönsä oli ollut tallella.

Siksi hän vietti sen tunnin jonka Nía antoi vapaaksi hermoillen siitä, että talloisi tämän varpaille. Lisäksi hän hermoili siitä, että paikalla oli niin paljon väkeä.
Onneksi hän sai lopulta tekemistä, ja vaihtoi naisen tekemät vaatteet ylleen. Hänellä oli pieniä ongelmia napituksen kanssa, koska vaatteet eivät olleet tutut, ja siksi ruskeatukka ei joutunut odottamaan kovin kauaa että Níakin oli valmis.

”Minä laitan nyt sinut kuntoon jos käy”
Zeph ei ehtinyt vastata kun jo tunsi naisen sirot kädet oikomassa ja suoristelemassa hänen vaatteitaan, ja sitoi paksut kiharat niskaan.
Saadessaan pienen suukon mies hymyili lempeästi.
”Olen varma että sinä näytät niin upealta ettei kukaan edes huomaa minua.” Hän naurahti, ja istuutui alas kun Nía veti hänet vierelleen.
”Tosiaan… Se väkimäärä minua huolettaakin.” Sokea vaikeni hetkeksi, upoten mietteisiinsä.
”Pitäisiköhän minun otsaani kirjoittaa ’sokea’, ettei kukaan suutu jos törmäilen?” Hymähdyksen saattelemat sanat olivat hyvin leikilliset, mutta mies vakavoitui kohta uudestaan.
”Niin ja… Minä en ole ikinä ollut missään juhlissa. Enkä osaa tanssia. Se… ei taida olla kovin hyvä juttu, vai mitä?” Zephaniah hymyili anteeksipyytävästi, ja etsi naisen käden, tarttuen siihen omallaan, silitellen tämän kämmentä peukalollaan.

”Pitäisiköhän minun otsaani kirjoittaa ’sokea’, ettei kukaan suutu jos törmäilen?”
”Kyllä sinä pärjäät. Olen varma, että pärjäät”, Nía hymyili. Hän tunsi miehen ottavan kädestään kiinni.
”Ei se haittaa vaikket osaa tanssia. Opit nopeasti”, hän sanoi ja painautui hetkeksi miestä vasten nousten kuitenkin kohta ylös.
”Meidän pitäisi varmaan mennä. En haluaisi myöhästyä”, hän sanoi ja hellitti otteensa Zephin kädestä.
”Juhlat ovat tien toisella puolella olevassa valtavassa rakennuksessa”, hän päätti kertoa asiasta miehelle ja käveli ovelle. Kenkien korot kopisivat ja ääni kuulosti kovalta äänettömään kävelyyn tottuneen Nían korviin.

Ulos astuessaan nainen huomasi illan viilentyneen selkeästi.
”Hui, täällähän alkaa tulla viileä”, hän sanoi Zephille ja tarttui jälleen tämän käteen. Kaksikko liittyi rakennukselle astelevaan väkijoukkoon ja ihmiset pitivät huolen siitä ettei kukaan voinut vahingossakaan karata reitiltä.
”Kolme porrasta”, Nía kuiskasi nopeasti Zephille portaille päästessään ja ojensi oven vieressä seisovalle vartijalle kuitin heidän hotelliasukkuudestaan ja 50 galdia, jotta kummallakin olisi baarin vapaa käyttö.

Kaksikon astuessa sisälle rakennukseen Nían katse kiersi hämmästyneenä suuressa salissa, joka oli koristeltu kullankirjavin kankain ja suurin tauluin. Hän ei ollut koskaan nähnyt näin upeaa koristelua.
”Portaikko”, hän sanoi kavaljeerilleen lähtiessään astelemaan portaita alas kohti alavaa tilaa, johon oli jo kerääntynyt runsaasti ihmisiä. Taustalla kuului musiikki, jonka tahdissa parikymmentä ihmistä tanssi valssia. Kaunisääninen mies lauloi lavalla jotain tähdistä.
”No täällä ollaan. Haluaisitko jotain?” hän kääntyi mieheen päin hymyillen.

Zephaniah vain hymähti Nían rohkaiseville sanoille. Sitten olikin aika lähteä, ja hän nappasi kävelykeppinsä. Tietystikään sokea ei käyttänyt sitä kävelyn tukena, vaan liu’utti sitä edellään, etsien mahdollisia esteitä.
Olipahan tyylikkäin sokeankeppi jota hän oli käyttänyt.

Nían askeleiden kuuleminen tuntui hassulta, ja mies huomasi tämän kävelyn tuottaman hauskan rytmin.
”Onneksi sinne ei ole pitkä matka.”
Zephaniah hymyili, kun Nía tarttui hänen kädestään kiinni. Se varmasti näytti siltä, kuin ruskeatukkainen olisi saattamassa daamiaan, kuin toisinperin.

Sitten hän tunsikin muiden ihmisten läsnäolosta johtuvaa lämpöä, ja kuuli kankaiden kahinaa ja hiljaista puhelua. Sokea lopetti heti turhan huitomisen kepillään, ettei löisi ketään nilkkaan. Siksi Nían varoitukset askelmista ja portaista tulivat tarpeeseen, vaikkakin mies melkein kompastui portaikossa, kuullen heti takanaan jonkun supisevan kummeksuvaan sävyyn.

Lopulta he pysähtyivät. Äänet kaikuivat, joten he olivat ilmeisesti salissa, mutta Zephaniah arveli että seinillä oli kankaita koska siellä ei kaikunut tarpeeksi tilan olla niin iso kuin sellaisiin juhliin vaaditaan. Hän kuuli myös musiikin, ja alkoi hymyillä.
”Ehkä jotain juotavaa. Muuten tämä hermostukseni tappaa minut.” Harmaasilmäinen vastasi vaimealla äänellä, kääntyen suunnilleen Níaan päin. Hän ei halunnut näyttää kummalta. Lisäksi häntä todella hermostutti, kaikenmaailman merkkihenkilöiden läsnäolon ja väkimäärän takia. Ja sen, että hänen pitäisi tanssia - vaikka ei se niin pahalta tuntunutkaan, kun lauseeseen lisäsi Nían kanssa.

”Juotavaa”, Nía ennemminkin mutisi kuin sanoi ja käänteli päätään hakien jonkinlaista juomapistettä. Hetken haeskelun jälkeen hänen silmänsä osuivat pöytään, jonka päällä oli jonkinlaista punaista juomaa.
”Löysin pöydän mistä saa juotavaa”, hän sanoi Zephille ja lähti taas kuljettamaan tätä koettaen pitää vaikutelman mies saattamassa daamiaan juomapöydän luo.

Nía näytti pöydällä olevalle, ilmeisesti maagiselle laitteelle korttia, joka oikeutti heidät ottamaan juomista ja kaatoi punaista juomaa kahteen lasiin ojentaen toisen miehen käteen ja maistaen hieman omastaan. Juoma oli pehmeän hedelmäinen ja siinä maistui hyvin lievästi alkoholi. Ei se varmasti kovin vahvaa ollut.
”Mm. Tämä on hyvää”, hän sanoi ja katseli ympärilleen. Hammasharjaviiksinen, harmaantuva mies nousi parhaillaan lavalle ja köhi ääntään auki. Bändi oli väistynyt sivummalle.

”Minusta tuntuu, että joku aikoo pitää puheen”, Nía huomautti Zephille ja katsoi lavalle noussutta miestä. Mies kumarsi pitäen selästään kiinni ja yleisö puhkesi taputuksiin.
”Hyvää iltaa naiset ja herrat”, mies aloitti mahdollisimman perinteisellä ja kuivalla lauseella.
”On ilo nähdä teidät kaikki täällä tänään tänä suurena juhlapäivänä”, miehen ääni oli nariseva ja tämän viikset heiluivat puheen tahtiin. ”Enfys on ollut olemassa nyt jo kolmekymmentä vuotta.”
”Majatalon nimi on erästä hyvin vanhaa maagien suosimaa kieltä”, Nía kuiskasi Zephille ”Se tarkoittaa sateenkaarta.”
”Tänä aikana olemme saaneet kokea vastoinkäymisiä, mutta myös onnistumisen ilon. Olemme valinneet polkumme tarkasti. Työntekijämme ja johtohenkilöstö on parasta luokkaa ja tarkkaan valittua. Heillä kaikilla on takana pitkä koulutus, jonka ansiosta…” Miehen puhe kesti kauan. Liian kauan Nían mielestä. Puheen aikana selvisi, että tämä oli majatalon johtaja. Miehen hiljennyttyä yleisö taputti kohteliaasti. Tämän jälkeen seurasi kaksi muuta puhetta ja henkilöstön kukitus.
”Bändi soittaa nyt muutamia tunteja ja sinä aikana on mahdollisuus tanssia ja käydä hakemassa seisovasta pöydästä ruokaa”, lavalle tullut seremoniamestaria muistuttava mies sanoi liian korkealla äänellä.
”Tämän jälkeen tanssiryhmä Joutsen esiintyy meille. Myös puisto on avoinna vieraille ja siellä soittavat yksittäiset henkilöt rauhallista musiikkia”, mies poistui lavalta ja yleisö taputti taas.

”Luulin jo etten selviä hengissä noiden virallisten osioiden ohi”, Nía huokaisi ja kuunteli, kun bändi ryhtyi soittamaan jotain valssikappaletta.
”Haluatko tanssia? Valssi on helpoin”, hän katsoi Zephiin toiveikkaana ja painoi kätensä tämän käsille.

Zephaniah asteli arvokkaasti Nían ohjauksessa, vaikka arvelikin että he näyttivät muiden silmiin vähän hassulta parilta – siltä kuin mies olisi täysin tossun alla ja vain kulkisi daaminsa mukana.

Mutta saatuaan lasin käteensä sokea huokaisi helpotuksesta, ja otti melko ison kulauksen hedelmäistä juomaa. Se oli niin mietoa, että Zeph epäili kyseessä olevan viiniä johon oltiin lotrattu tuoremehua.
”Niinhän se on.” Hän hymähti, ja mietti, olikohan Nía tarkoituksella ottanut kaikista miedointa tarjolla ollutta alkoholijuomaa. No, samapa tuo, eihän ruskeatukka juonutkaan yleensä paljoa. Eikä tarvinnut paljoa että menisi hiprakkaan.

Pian Nían huomautuksen jälkeen narisevaääninen mies alkoi puhua. Se oli hyvin tavanomainen, muodollinen ja kiltisti sanottuna kuiva juhlapuhe. Nían tietoisku piristi sitä hieman, mutta narisevaa ja pölyistä ääntä ei ollut kovin miellyttävä kuunnella. Puhetta seurasi toinen samankaltainen, mutta kolmas sai kiharapään kulmakarvat kohoamaan.
Se oli hieman rennompi, ja puhuja sujautteli vitsintapaisia korulauseittensa sekaan. Enemmän sokeaa kuitenkin ihmetytti puhujan ääni – hyvin matala, vahva ja aavistuksen karhea.
Olenko kuullut tuon aikaisemmin?

Henkilöstön kukituksen jälkeen Zeph kuunteli kimeästi puhuvan miehen ilmoitukset, ja kulautti loputkin juomastaan kurkkuunsa.
”Minäkin. Kamala kun joillakin osaa olla puiseva ääni.” Mies naurahti vaimeasti, ja jäi kuuntelemaan soittoa.
Nían lähestulkoon maanitteleva kysymys nosti uuden naurahduksen sokean huulille, ja hän nyökkäsi.
”Eikös se ollut se missä vain pitää hokea mielessään yks’ kaks’ kol’ ja antaa mennä?” Hän hymyili melko toiveikkaana, arvellen ettei pystyisi mokaamaan liian pahasti.

Sitten he olivatkin hieman etäämmällä juomapöydästä, oletettavasti tanssilattialla – ja Zephin kädet olivat oikeilla paikoilla, Nían vyötäröllä ja toinen tämän kädessä.
”Sinä saat viedä, ja vahtia etten törmäile.” Hän huomautti naurahtaen lempeästi, ja alkoi muistella miten valssia tanssittiin. Kyllä hän tiesi, millainen tanssi se oli, ja yritti parhaansa mukaan kulkea kuten Nía opasti.

Ulkopuolisen silmien kautta katsottuna Zephaniah oli hieman liian jäykkä että tanssi olisi sujunut hyvin, ja hänen tanssissaan ilmeni töksähteleviä virheenkorjailuja, ja mies pysähteli vähän väliä nauraen hiljaa seotessaan täysin askeleissaan.

Hieman sivummalla melko pitkä, mutta reilusti Zephin pituudesta jäävä mies, jolla oli kulmikkaat mutta ystävälliset kasvot sekä aivan lyhyet, vaaleanruskeat hiukset sekä leuankärjen peittävä parta, heilutti kättään sokealle. Tällä oli mustan sijasta tummansininen puku, ja hän oli pitänyt sen kolmannen puheen. Hän tarkkaili kiharapään tanssia, ja kun tämän kasvot olivat suoraan häntä kohti mies vilkutti taas, kutsuen kenkäkaupassa näkemäänsä miestä tulemaan juttelemaan.
Harmaasilmäinen ei kuitenkaan tuntunut näkevän häntä, ja mies kumartui puhumaan hyvin lyhyen ja yleensäkin pikkuisen vaimonsa kanssa. Tämä punatukkainen, vaaleaan, kullanhohtoiseen leninkiin pukeutunut rouva kurtisti kulmiaan ja katsoi Zephiä kummissaan.

Sokea ei tietystikään huomannut tästä mitään, vaan keskittyi pyytelemään anteeksi Níalta kun oli mennyt tallaaman hänen varpailleen.

”Eikös se ollut se missä vain pitää hokea mielessään yks’ kaks’ kol’ ja antaa mennä?”
Nía naurahti.
”Juuri se. Kyllähän sinä näköjään perusasiat osaat”, hän lähti kuljettamaan miestä leveästi hymyillen kohti tanssilattiaa. Hän asetteli miehen kädet oikein ja lähti viemään miestä varoen ympärillä olevia ja yrittäen saada asetelman näyttämään siltä kuin Zeph olisi ollut viemässä. Nía tanssi vuosien tuomalla varmuudella, sillä oli joutunut pienestä pitäen käymään erilaisissa virallisissa tanssiaisissa. Se kuului sotilaiden koulutukseen. Täytyihän sotilaiden näyttää hyvältä juhlissa.

Nía otti ymmärtäväisen asenteen miehen tanssia kohtaan, koska toinen ei todella osannut oikein kaikkia askelia. Tanssi sujui silti kohtalaisen hyvin eivätkä he edes törmänneet kehenkään.

Nainen tunsi Zephin astuvan varpailleen ja samalla huomasi jonkun vilkuttelevan heidän suuntaansa.
”Ei se mitään. Joku mies vilkuttelee tuolla ilmeisesti sinulle”, hän sanoi miehelle ja katsoi parrakasta miestä kauempana.
”Meidän pitäisi varmaan mennä sinne”, hän huomautti ja tarttui Zephin käteen lähtien viemään tätä kohti miestä. Pienen matkan jälkeen he saapuivat pariskunnan kohdalle.

Nainen parrakkaan miehen vieressä oli hyvin lyhyt ja mies oli Níaa pidempi. Nainen kumarsi pariskunnalle kuten sotilaiden täytyi, jotta heidät tunnistettaisiin asemansa edustajaksi.
”Hyvää iltaa”, hän sanoi kohteliaalla äänellä ja vilkaisi sitten Zephiin.
”Olin näkevinäni, että vilkutitte meidän suuntaamme”, hän jatkoi ja katsoi vuoroin miestä ja naista.

”Mitä? Kuka?” Zephaniah räpsäytti silmiään. Eihän hän tuntenut täältä ketään. Tai no, joku joka tunsi hänet ei varmastikaan vilkuttaisi.

Kun he saapuivat mysteerisen vilkuttajan luo, sokea joutui hyvin pahaan paikkaan. Hän ei tiennyt missä kyseinen henkilö tarkalleen oli, hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta minkä tason merkkihenkilö tämä saattoi olla ja mies ei yksinkertaisesti tiennyt miten käyttäytyä.
Siksi kiharapää päätyi hymyilemään mahdollisimman ystävällisesti, katse summittain siellä missä hän toivoi sen pitävän olla.

”Hyvää iltaa, ja kauniskin se on kun näin monet kukkaset sulostuttavat meitä läsnäolollaan.” Matalaääninen mies lausahti melko runollisesti, ja sai heti hyvin teräväniskun kyynärpäästä vaimoltaan. Kulmikkaille kasvoille luikahti hölmistynyt, koiranpentumainen ilme.
”Mutta armaani, minä vain olen kohtelias!
Punatukkainen jätti miehensä vastalauseen huomiotta ja hymyili Níalle.
”Kyllä, me vilkutimme. Katsos olimme samaan aikaan ostamassa kenkiä kuin te.” Hän kohotti hieman leninkinsä helmaa ja paljasti sirot, kullanhohtoiset korkokengät.
”Mutta anteeksi epäkohteliaisuuteni. Nimeni on Lakeshia Lissauer, ja hän on mieheni, Ambrode.” Lakeshia väläytti ihastuttavan pirteän hymyn Níalle.

Sillä välin Ambrode oli lähettänyt Zephaniahia kohden silmäyksiä, jotka kertoivat tämän tosiaankin vihaavan ja rakastavan vaimonsa tapaa hoitaa asiat. Kun harmaasilmäinen vain kuunteli muiden puheita ystävällisesti hymyillen, odottaen josko Nía voisi antaa hänelle vihjeen miten näihin kahteen pitäisi suhtautua, lyhyempi mies heilautti kokeellisesti kättään tämän silmien edessä. Useamman kerrankin.
”Jopas jotakin.”

”Hyvää iltaa, ja kauniskin se on kun näin monet kukkaset sulostuttavat meitä läsnäolollaan.”
Nía hymyili ja heitti Lakeshiaa kohti katseen, joka kertoi, että hän tiesi täsmälleen miltä tästä tuntui.
”Kyllä, me vilkutimme. Katsos olimme samaan aikaan ostamassa kenkiä kuin te.”
”Kuinka kauniit kengät. Teillä on hyvä maku”, Nía katsoi kenkiä ihastuneena. Ne olivat todellakin upeat.
”Minä olen Nía Luseina Eneíntytär ja hän on Zephaniah”, Nía ei uskaltanut sanoa ’mieheni Zephaniah’ tai ’miesystäväni Zephaniah’, koska ei tiennyt miten Zeph olisi siihen suhtautunut. Nía hymyili naiselle kauniisti kunnes huomasi tämän miehen heiluttelevan kättään Zephin silmien edessä.
”Jopas jotakin.”
”Niin, kuten näemmä juuri havaitsit hän on sokea eikä siksi havainnut vilkutustanne”, hän arveli, että sai sanoa ilmoille totuuden Zephin näkökyvystä, koska Ambrodekin oli sen näemmä huomannut. Hän hymyili miehelle kauniisti. Bändi taustalla alkoi soittaa jotain hieman nopeampaa sävelmää ja useat parit menivät parketille pyörähtelemään. Nainen nojautui hieman lähemmäs Zephiä tunteakseen, että tämä varmasti oli siinä.

”Kiitos. Mekkosi taas on aivan upea. Saanen udella mistä sen ostit?” Lakeshia kysyi oikeasti kiinnostuneena, ja ihaili Nían mustaa unelmaa katseellaan.

”Oh, onpa erikoinen nimi.” Ambrode hengähti, ja oli saada uudestaan kyynärpäästä.
”Siis, anteeksi, mutta en ole tainnut kuulla samankaltaista kovin usein.” Mies hymyili valloittavasti Níalle, ja huomasi saavansa Zephiltä hyvin hiljaista, samaa mieltä olevaa mutinaa.

Ruskeatukka säpsähti kun hänen näkökykynsä tulikin yhtäkkiä puheenaiheeksi. Kevyen punastuksen saattelema lammasmainen hymy saatteli hänen kysymystään.
”No niin, mikä nyt meni minulta ohi? Vai tuijotinko jonnekin epäsopivaan paikkaan?”
Ambrode purskahti voimakkaaseen nauruun, ja Lakeshia pyöräytti leikillään silmiään miehensä lapsellisuudelle.
”Hyvä mies, minä vain heilutin kättäni silmiesi edessä.” Tämä läiskäytti kätensä pidemmän miehen hartialle, säikäyttäen Zephin joka oli keskittynyt hetkellisesti Nían läsnäolon tuntuun. Kiharapääkin alkoi kuitenkin nauraa, huomattavasti hiljaisemmin kuin toinen.
”No, sitä on tehty minulle melko useasti.”

Sillä välin kun Ambrode alkoi kysellä melko henkilökohtaisuuksiinkin meneviä kysymyksiä (”Siis et näe yhtään mitään? Kuinka sitten löysit ihastuttavan daamisi?) Zephin vastaillessa hyväntuulisesti, Lakeshia käännähti Níaan päin, pudistellen päätään hymyssäsuin.
”Hän on aivan mahdoton. Luulisi sitä nyt pikkuhiljaa oppivan tavoille mutta ei, ei Ambrode.” Hän naurahti, ääni kilahtaen korkeana, ja naisen silmistä näki että tämä välitti miehestään.
”Saan olla aina vahtimassa ettei hän ole aivan liian tuttavallinen. Sinulla ei kai ole tätä ongelmaa?” Punatukan äänensävystä sai selville helposti sen, että tämä oletti Nían ja Zephin olevan vähintäänkin rakastavaiset.

”Kiitos. Mekkosi taas on aivan upea. Saanen udella mistä sen ostit?”
”Kiitos. Tein sen itse, joten se on aivan uniikki”, Nía hymyili kauniisti ja kääntyi Ambrodeen päin.
”Niin, nimeni on hieman erikoisempi. Johtuu ammatistani”, hän hymyili jälleen.

”Hän on aivan mahdoton. Luulisi sitä nyt pikkuhiljaa oppivan tavoille mutta ei, ei Ambrode.”
Nía naurahti helähtävästi ja vilkaisi innoissaan kyselevän miehen suuntaan.
”Saan olla aina vahtimassa ettei hän ole aivan liian tuttavallinen. Sinulla ei kai ole tätä ongelmaa?”
”Ei, Zeph on aina niin asiallinen. Hän on joskus hieman liiankin hiljaa”, lopussa puhe sai hieman kiusoittelevan sävyn ja hän silitti hellästi miehen kättä hymyillen tämän suuntaan.
”Onko teillä aikomuksena olla täällä loppuun asti?” hän kysyi Lakeshialta.
”Me emme ole vielä puhuneet Zephin kanssa asiasta. Lähdemme varmaankin sitten, kun tuntuu siltä”, Nía hymyili ja vilkaisi miehiä. Bändi aloitti jälleen uuden kappaleen.
”Tämä rakennus on upean näköinen. Salin koristelleilla henkilöillä täytyy olla todella hyvä silmä sisustuksen suhteen. Olen varma siitä”, hän sanoi naiselle edessään ja viittasi kädellään koristeisiin.

”Onnekas.” Lakeshia totesi naurahtaen, ja Zeph kääntyi naisia kohti kummastuneena.
”Olenko minä hiljainen?” Hän ei olisi kuullut puheenaiheena olemisestaan, ellei olisi tuntenut Nían silitystä ja kiinnittänyt siksi huomionsa tähän.
”No, ehkäpä hieman. Mutta suustasi ei sitten tule turhia sanoja.” Ambrode julisti, ja nauroi jälleen. Zeph yhtyi siihen hymyillen.

”No, en tiedä kuinka kauan lastenhoitajamme kestää Eldwenin kanssa. Hän on vasta kolmevuotias, mutta jo pahempi kuin isänsä.”
”Noh, pojat tapaavat tulla isäänsä.”
Pariskunta nauroi. Kohta Ambrode kuitenkin vilkaisi bändiä kohti, ja kääntyi virnistäen kohti Níaa.
”Saanko luvan?”
Heti perään hän naurahti, ja katsoi Zephiä ja vaimoaan.
”Täytyy näköjään pyytää lupaa useammalta taholta.”

Lakeshia naurahti, ja tarttui lempeästi Zephiä kädestä.
”Jos minä saan lainata tätä herrasmiestä hetkeksi.”
”Oh. Minulle käy.” Zephaniah nosti kätensä silittämään Nían poskea, mikä sai Ambroden kohottamaan kulmiaan yllättyneesti ja mutisemaan jotain siitä kuinka ei uskoisi toisen olevan sokea.
”Kunhan vain Lakeshia-rouva tajuaa, etten ole hyvä tanssija.”

”Saanko luvan?”
Nía käänsi katseensa Ambrodea kohti ja hymyili kauniisti vilkaisten sitten Zephiä. Kun lupia oli jaettu riittävästi Nía antoi Ambroden johdattaa itsensä ihmisten ohi tanssilattialle. Sävel oli melko vauhdikas ja Nía pelkäsi Zephin puolesta. Tässä tahdissa kokemattoman saattaisi olla hankala pysyä askelissa.
Ambrode tanssi loistavasti ja Nía nautti täysin siemauksin musiikista ja hiukan tavallista haastavammista kuvioista. Kohta kuitenkin kappale loppui ja neiti niiasi tanssittajalleen kiitokseksi. Hän paikansi katseellaan Zephin ja käveli tämän luo.
”Hei, minulla on jano. Mennään hakemaan juotavaa”, hän sanoi miehelle ja tarttui tämän käteen.
”Toivottavasti tapaamme vielä uudestaankin”, hän sanoi käännyttyään pariskunnan puoleen ja kumarsi hieman hymyillen sievästi.

Nía kuljetti Zephin ihmisten ohi toiselle juomapisteelle, jossa juoma oli vihertävää. Hän kaatoi nestettä laseihin ja ojensi toisen miehelle. Maistaessaan hän huomasi juoman olevan reilusti aikaisempaa vahvempaa.
”Hyvää iltaa arvon neiti. Ilahdutat silmiäni olemuksellasi”, Nía värähti kuullessaan imelän äänen takaansa. Hän kääntyi ympäri ja näki kävelykeppejä myyneen miehen kiiltelevän mustissa vaatteissa edessään. Tämä näytti yhä enemmän käärmeeltä. Nía taivutti niskaansa jäykästi muttei vaivautunut sanomaan mitään.

Sillä välin kun Nía nautti Ambroden sulavasta tanssista, Zephaniah oli kuolla monta kertaa aivan liian nopeatempoisen kappaleen tahdissa. Onneksi Lakeshia oli ymmärtäväinen – hän jopa sanoi ruskeatukan olevan aivan kohtuullisen hyvä ottaen huomioon tämän sokeuden, ja että kömpelyys teki tästä melko suloisen.

”Hei, minulla on jano. Mennään hakemaan juotavaa”
”Kannatetaan.” Zeph vastasi, tuntien Nían käden omassaan ja hymyillen tälle lämpimästi. Hänen selkäänsä sattui aivan liian paljon häntä lyhyemmän naisen kanssa tanssimisesta.

Harmaasilmäinen huomasi, että tanssiessa tuppasi tulla kuuma ja jano, etenkin niin juhlavissa vaatteissa. Hän ehti holauttaa juomansa kurkustaan alas ennen kuin tajusi sen olevan jotain edellistä vahvempaa – ja muisti jälleen kuinka huono juoja oli.

Sitten hän kuulikin sen inhottavan, liian imelän äänen, joka kuului miehelle kävelykeppikaupasta. Ehkä sokea tunsi Nían jäykistyvän, ehkä hän aisti tämän inhon – yhtä kaikki, kiharapää kääntyi sinnepäin mistä äänen kuuli (musiikin ja juhlien muiden äänien takia se oli hieman vaikeampi määrittää) ja näytti mahdollisimman tuimalta. Ehkäpä jo hänen pituutensa uhkaavuuden kanssa karkottaisi nilkin.
”Ehkäpä hänen kauneuttaan ei ole tarkoitettu sinunkaltaistesi silmille.” Hän totesi kuivasti, huomaten melkeinpä huvittuneena olevansa nyt se ylisuojeleva osapuoli.

Kävelykeppikauppiaan silmät kaventuivat uhkaavasti.
”Ja mikäs sinä olet siitä määräämään”, hän sanoi kohdistaen sanansa Zephille. Nía perääntyi askelen taemmas hieman pelästyneenä. Hän ei halunnut tästä mitään välikohtausta.
”Minä haluaisin tanssia kanssasi”, lipevä mies sanoi ja astui lähemmäs Níaa laittaen kätensä tämän olalle.
”Näpit irti. Minä en valitettavasti ole nyt tanssituulella”, nainen löi miehen käden pois olaltaan ja puristi Zephin kättä tiukemmin.
”Ei ole reilua omia naisia noin. Eikös ne kuuluisi kaikille?” Nían kulmat kurtistuivat. Hän huomasi miehen puhuvan naisista yleensä kuin esineistä.
”Niistä olisi useammille iloa jos yksi mies ei omisi niitä kokonaan”, käärmettä muistuttava mies jatkoi inhottavaa puhettaan.
”Eikä varsinkaan niitä sieviä yksilöitä saa omia.” Nía värähti inhotuksesta ja mies tökkäsi Zephiä etusormellaan rintaan. Hän oli lähes Zephin pituinen. Nyt Nía pelkäsi jo tosissaan.

”Minusta minulla on oikeus puolustaa kihlattuani.” Zephaniah sanoi rauhallisesti, vale luikahti ulos liiankin helposti. Hän toivoi, että Nía menisi leikkiin mukaan. Lipevä mies ei tosiaankaan ollut mieluisaa seuraa, ja alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa uhkaavalta. Tanssipyynnön ja naiset esineellistävän puheen jälkeen Zeph oli sillä hiljaisen rauhallisella tavallaan hyvin raivoissaan.

Tuntiessaan tökkäisyn rinnassaan sokea naurahti. Hän puristi Nían kättä, toivoen että rohkaisi tätä eleellä.
”Eläinkunnassa koiraat tappelevat naaraiden suosiosta, ja hyvin useasti mielittynsä valinnut naaras jää koiraansa ainoaksi puolisoksi.” Zepahiah puhui arvokkaalla äänensävyllä, kuin olisi keskustellut jo pidemmän aikaa jostain mielenkiintoisesta lipevän miehen kanssa. Hän myös hymyili lähestulkoon lempeästi. Turha sanoa että hän samalla tunsi ikänsä jälleen kerran – vaikkakin siitä taisi olla hyötyä.
”Ja onnekkaasti valitulla on kai oikeus puolustaa kumppaniaan mustasukkaisesti, joten suonettehan anteeksi.”
Ruskeatukkainen survaisi keppinsä kärjen terävällä iskulla lipevän miehen jalkapöytään, jonka sijainnin oli selvittänyt (keppinsä avulla myös) puheensa aikana. Onneksi nilkin kengät eivät olleet kovin paksut tai vahvat, ja tämän jalka päästi ilkeänkuuloisen pikkuäänen.
Zephaniah hymyili tälle yhä, kohdistaen tuijotuksensa oletetusti jonnekin tämän kasvoihin. Sokean katsetta pystyi sanomaan melko häiritseväksi, sillä näkemättömissä silmissä ei tietystikään ollut sitä samaa kohdistunutta oloa kuin näkevissä.

Kihlattua? Níalla meni hetki ennen kuin hän ymmärsi mitä Zeph oli sanonut. Nopealla magialla hän taikoi sormuksen sormeensa jos lipevä mies vaikka sattuisi tarkistamaan asian.

Zephin puhuessa viiksiniekka muuttui jatkuvasti huvittuneemman näköiseksi.
”Aikooko herra pitää minulle kenties biologian oppituninnnnnh”, miehen viimeinen sana pitkittyi parkaisuksi, kun kepin kärki osui hänen jalkaansa. Hän kumartui voihkien jalkansa puoleen ja katsoi sitten Zephiä murhaavasti.
”Sinä tulet katumaan tätä vielä”, hän sihisi ja nilkutti heidän ohitseen pois hipaisten Nían niskaa matkansa varrella. Nainen värähti inhosta ja painautui kiinni Zephiin.
”Kamala mies”, hän sanoi ja hänen äänensä värisi.
”Mutta sinä olit urhea. Vai että kihlattu”, hän antoi sormuksen haihtua pois, kun mies oli kerran jo mennyt. Naurahtaen hän katsoi puutarhaan vievälle ovelle päin.
”Mutta ei anneta hänen pilata iltaamme. Tule”, hän lähti kuljettamaan Zephiä kohti puutarhaa.

Viileä ilma pelmahti heidän kasvoilleen, kun kaksikko astui ulos rakennuksesta hienoon puutarhaan. Hieman kauempana solisi suihkulähde ja puut sekä pensaat oli koristeltu lyhdyin ja magiaa hohtavin palloin. Ilmassa leijui luonnon rauhoittava tuoksu.
”Täällä tuoksuu ihanalta”, Nía sanoi ja sulki silmänsä yrittäen aistia mitä Zeph ’näkisi’ täällä. Lintu lehahti lentoon läheisestä pensaasta sirkuttaen pienellä äänellä. Nainen kuuli jonkun pikkueläimen kipittävän ruohikossa. Puheensorina ja musiikki kantautui rakennuksesta ja hento tuulenviri kahisutti puiden lehtiä. Kala hyppäsi suihkulähteessä, vaatteet kahahtivat, joku puhui matalalla äänellä kauempana puutarhassa.
”Minä en ole koskaan kiinnittänyt huomiota siihen kuinka kaunista on silloinkin, kun ei näe. Minun pitäisi sulkea silmäni useamminkin ja vain kuunnella”, hän sanoi hiljaisella äänellä avaamatta vieläkään silmiään.
”Kuuletko sinä sen kuinka kaunista ja rauhallista täällä on?” hän kysyi ja kietoi kätensä miehen vyötärön ympärille.

Toisen miehen nilkutettua pois – kyllä, Zeph kuuli sen askeleista, siitä kuinka jokaista kengän napsahdusta lattiaan seurasi laahaava ääni – hän kietaisi kätensä Nían ympärille, halaten tätä lohduttavasti. Ehkä se pieni määrä alkoholia oli jo kihahtanut hänen päähänsä, sillä sokea ei olisi tehnyt sellaista julkisilla paikoilla täysin selvänä.
”Kätevä pikku vale. Ei luulisi että hän kävisi yhtä hanakasti melkein vaimon kimppuun.” Mies hymähti, ja silitti naisen poskea.
”Tullaan, tullaan.” Hän naurahti, ja lähti Nían perässä ulos.

Viileän tuulen kosketus oli puvussaan melkein hikoilevalle mitä ihanin kokemus, ja sokea sulki silmänsä hymyillen. Ilma oli hieman kosteaa, kuin enteillen että myöhemmin illalla sataisi – eilisen myrskyn sijasta taivaalta lankeaisi lempeä sadekuuro.
Heidän pysähtyessään Zeph kietaisi kätensä Nìan hartioiden ympäri, ja veti syvään henkeä. Nían tuoksu, kevyesti marjainen ja vahvasti puhtaasti naiselta itseltään tuoksuva, sai ruskeatukan hymähtämään.
”Kyllä. Erittäin ihanalta.”
Oli melko hiljaista, ja sokea jätti kauempaa kuuluvat ihmisten äänet huomiotta. Hän kuunteli Nían hengitystä, kuvitellen että saattoi kuulla myös tämän sydämen sykkeen.

”Minä en ole koskaan kiinnittänyt huomiota siihen kuinka kaunista on silloinkin, kun ei näe. Minun pitäisi sulkea silmäni useamminkin ja vain kuunnella”
”Se voi olla myös hyvin rumaa. Silmillään pystyy valikoimaan, mihin katsoo ja miten katsoo, mutta korvat poimivat kaiken. Tietysti täällä se on kaunista… ” Zephaniah hymähti, pudistaen päätään.
”Valitettavasti en oikein pysty keskittymään siihen kauneuteen, kun vierelläni on jotain vielä ihanampaa kuunneltavaa.”
Käsi löysi Nían leuan, ja ruskeatukan huulet painoivat hellän suudelman tämän omille. Hän hymyili, tuntien olonsa taas hetkeksi surulliseksi koska ei nähnyt kuinka kauniina tämä oli.
”Tiedätkö, olen miettinyt erästä asiaa. Minun ei kai pitäisi kysyä tätä, mutta olen huono juomari ja se viimeinen lasillinen taisi olla liian vahvaa minulle.” Hän naurahti lempeästi, ja kosketti Nían kasvoja, samalla tavalla kuin silloin ensimmäisellä kerralla, kun hän oli halunnut tietää miltä tämä näytti.
”Se pieni vale, jonka me kummatkin olemme sanoneet… Joskus, kun olemme tunteneet toisemme pidempään, ja jos pystyn järjestämään elämääni sopivammaksi… ” Mies vetäisi värisevästi henkeä, hymähtäen sitten. Komeille kasvoille levisi lempeä hymy.
”Luulisitko, että se voisi olla joskus… totuus?”

Nía tunsi suudelman painuvan huulilleen ja onni läikähti hänen sisällään.
”Tiedätkö, olen miettinyt erästä asiaa. Minun ei kai pitäisi kysyä tätä, mutta olen huono juomari ja se viimeinen lasillinen taisi olla liian vahvaa minulle.”
Nainen kohotti kulmiaan ja katsoi Zephiin ihmeissään. Ei tämä hänen mielestään vaikuttanut olevan humalassa. Hänen mieleensä nousivat Zephin sanat siltä päivältä, kun Nía oli korjannut tämän talteen kadulta: "Onko tämä terästettyä? Heti sitä ollaan juottamassa vanhaa miestä humalaan." Nían suu kääntyi hymyyn.
”Se pieni vale, jonka me kummatkin olemme sanoneet… Joskus, kun olemme tunteneet toisemme pidempään, ja jos pystyn järjestämään elämääni sopivammaksi… ”
Nía kelasi hetken ja oli varma ettei Zeph voinut tarkoittaa mitään muuta kuin väitettä kihloissa olemisesta.
”Luulisitko, että se voisi olla joskus… totuus?”
Nían vatsassa sykähti. Hän oli kauan hiljaa, sillä ei saanut puhetta ulos suustaan
”O-oletko tosissasi?” hän kysyi saatuaan äänensä jälleen kulkemaan. Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa.
”Minä en voisi kuvitellakaan mitään mitä toivoisin enemmän”, hän sanoi ja lähti taluttamaan miestä hitaasti kohti puistonpenkkiä, joka nökötti tyhjänä erään pensaan vieressä. Hän istutti toisen penkille ja kävi itse tämän viereen painautuen aivan kiinni Zephiin.
”Olet minulle rakas”, hän kuiskasi.

Zephaniah puri alahuultaan, ja tunsi punastuksen kuumottavan poskillaan. Nía oli kiduttavan pitkään hiljaa, hengittäen sillä tavalla jonka hän osasi yhdistää järkyttyneeseen.
Helvetti.
”Eh, unohda tuo. Minä vain höpisen omiani – ei ole totta kuinka nopeasti minä alan höpisemään omiani kun olen juonut vähän. Mutta siis, eihän siinä ole mitään järkeä, emme me voi – olen ihan liian vanha sinulle. Voisin olla isäsi. Ja… ja minä olen jumalien nimeen riivattu!” Mies purskahti epätoivoiseen nauruun, tuntien suunnatonta… olikohan se häpeää? No, kuitenkin, tunne oli sellainen että hän katui uskaliaita sanojaan, tahtoi vetää ne takaisin ja pelkäsi aivan hirveästi mitä Nía sanoisi. Silti hän halusi kuulla, hänen tarvitsi tietää mitä Nía ajatteli ettei joutuisi pettymään liian pahasti - mutta jatkoi paniikinomaista puheryöppyään.
”Ja vaikka saisin Fukaikanin pois päiväjärjestyksestä… Kihlaus on lupaus naimisiinmenosta. Ja se tarkoittaisi ennen pitkää… lapsia. Miten minä voisin osallistua heidän kasvattamiseensa? Miten sokea voi olla mitenkään avuksi perheelleen? Sitä paitsi minulla ei ikinä ollut perhettä, en tiedä miten sellaisen kanssa pitää olla ja –”
”O-oletko tosissasi?”

Zephin ääni kuivui kokoon hänen kurkkuunsa, ja hänen kasvoillaan oli samantapainen ilme kuin pikkupojalla joka ei saanutkaan heti pelkäämäänsä rangaistusta. Koska puhe tuli yritettäessä ulos hädin tuskin inahduksena, hän nyökkäsi päätään, miettien miksei iän myötä olisi tullut parempaa itsensä hallitsemista – tai parempaa viinapäätä. Oikeasti, hänen sietokykynsä oli mahdottoman huono. Tällainen kohtausten järjestäminen ei ollut hänen tapaistaan. Eikä toisten jalkojen survominen kepillä.

Ääntä ei tullut silloinkaan kun Nía sanoi, ettei pystynyt kuvittelemaan toivovansa mitään sitä enempää. Hän antoi tämän taluttaa itseään, ja istui ohjastettuna penkille.
Nían lämmön tunteminen itseään vasten, tämän pehmeän kehon kosketus… Soinnukkaan äänen hellä kuiskaus…
Kiharahiuksinen pää nuupahti, ja mies veti syvään henkeä.
”Sinäkin minulle. Niin paljon kuin näin vähässä ajassa voi.” Ääni särkyi viimeisen sanan kohdalla, ja ruskeatukka hymyili heikosti.
”Miten vahvaa se ihme juoma oli? Siellä oli varmasti vain litrassa viinaa loraus jotain mehua.” Hän mutisi itsekseen, naurahtaen ja silittäen Nían selkää.

Hän oli hyvin onnellinen kun tämä antoi mahdollisuuden tulevaisuudelle yhdessä, ja vielä onnellisempi siitä että tämä oli siinä. Välittämättä, vaikka häntä ympäröivässä sokeassa pimeydessä olisikin joku näkemässä, hän antoi yhden surunsekaisen onnenkyyneleen valahtaa ripsien lävitse ja poskelle, tippuen sitten vahvasta leuasta imeytyäkseen kuviolliseen liiviin.
Surua niin ihanalla hetkellä? Tietysti. Hän suri sitä taakkaa, jonka muodostaisi Níalle. Suri naisen puolesta että tämän löytämä rakkauden alku oli niin vaikea saada pitämään kukintonsa.

”Oletko sinäkin… Tosissasi?” Selkää silittänyt käsi nousi, kosketti naisen pitkää kaulaa, sivellen kaulakorua.
”Luuletko että se voisi onnistua? Sinulla on aivan tarpeeksi omia huolia ja minä olen tällainen… ongelmakasa.” Hän naurahti jälleen, surullinen hymy huulillaan.
”Että minä kuulostan joltain nuorelta neidolta. Mutta silti… En ikinä, ikinä haluaisi aiheuttaa tuskaa kenellekään kenestä välitän… tai olla taakka. Mutta en voi sille mitään… ”

Sokea nojautui taaksepäin penkillä, uppoutuen hetkeksi kuuntelemaan Nían hengitystä, omaansa, ja heidän sydämenlyöntejään.
Sillä hetkellä hänen maailmansa rajoittui niihin, eikä hän kuullut mitään muuta.
”Annathan anteeksi... Minä... en silti voisi olla enää ilman sinua.”

”Miten vahvaa se ihme juoma oli? Siellä oli varmasti vain litrassa viinaa loraus jotain mehua.”
Nía nauroi.
”Ei se nyt niin vahvaa ollut. Minä en ainakaan tunne mitään vaikutusta vielä”, hän hymyili pienesti. Hän katsoi pienen kyynelen matkaa miehen kasvoilla, mutta ei pyyhkinyt sitä pois. Se oli omalla tavallaan kaunis.
”Oletko sinäkin… Tosissasi?”
”Totta kai minä olen tosissani.”
”Luuletko että se voisi onnistua? Sinulla on aivan tarpeeksi omia huolia ja minä olen tällainen… ongelmakasa.”
”Tietenkin se onnistuu. Etkä sinä mikään ongelmakasa ole. Älä nyt tee ongelmista isompia kuin ne ovatkaan.”
”Että minä kuulostan joltain nuorelta neidolta. Mutta silti… En ikinä, ikinä haluaisi aiheuttaa tuskaa kenellekään kenestä välitän… tai olla taakka. Mutta en voi sille mitään… ”
”Usko nyt, sinä et ole taakka. Et todellakaan ole taakka.”
”Annathan anteeksi... Minä... en silti voisi olla enää ilman sinua.”
”Mitä sinä anteeksi pyytelet. Olet ihan hassu”, Nía ei voinut olla naurahtamatta. Hän kohotti kätensä rauhallisesti ja painoi sillä Zephin nenän lyttyyn naurahtaen hieman ja laskien sitten kätensä miehen reidelle.

”Ymmärrätkö, sinä et ole minulle ongelma. Olet parasta mitä minulle on sattunut pitkään aikaan”, hän sanoi ja ääni oli luja ja selkeä. Nía katsoi jonkinlaisen perhosen lentoa sen ohittaessa heidän istumapaikkansa. Sen toinen siipi oli vaurioitunut ja se lensi hieman hankalasti.
”Me korjaamme sinun siipesi”, nainen sanoi tuskin kuuluvalla äänellä tarkoittamatta ajatustaan oikeastaan kenenkään kuultavaksi. Hän ei voinut olla ajattelematta, että Zephin ongelmat olivat kuin tuon perhosen särkynyt siipi. Se haittasi lentämistä, mutta ei pudottanut eläintä maahan.
”Mitä mietit?” hän kysyi katsoen Zephiin.

Zephaniah kuunteli Nían rauhoittelevia sanoja, ja naurahti itsekin kun nainen painoi hänen nenänsä lyttyyn. Hansikoitu käsi hieraisi sitä, ja miehen hymy leveni aavistuksen kun hän tunsi kosketuksen reidellään.

”Me korjaamme sinun siipesi”
Sokea vain hymyili kiitollisena, eikä vastannut lausahdukseen mitään. Nía oli selvästi uppoutunut ajatuksiinsa ja sanat olivat sellaisia, jotka pulpahtavat ulos ja joita ei pakosti edes heti huomaa.

Ruskeatukka hymähti kuullessaan kysymyksen.
”Sitä, että on mukavaa kun asiat ovat selvillä. Enää täytyy vain luottaa tulevaisuuteen.” Hän naurahti pehmeästi.
”Ja sitä kuinka ilta on vielä nuori, ja että täällä on varmaan sen verran syrjäistä ja musiikki kuuluu sopivasti siihen, että voisit opettaa minulle hieman tanssimista niin, etten nyt aivan nolaa sinua sitten kun palaamme saliin.”
Zeph nousi ylös, ja nykäisi Nían perässään. Kumpikin käsi tämän omassa hän naurahti, kuullen etäämpää kaikuvan jonkin hieman rauhallisemman kappaleen.
”No niin. Minulla ei ole hajuakaan mikä tuo on, mutta sinä varmaan voit kertoa miten sen tanssiaskeleet menevät.”

Nía hymyili Zephin sanoille ja antoi tämän vetää itsensä ylös.
”Tanssitunti puutarhassa aivan kahden kesken”, nainen sanoi tietäen lauseen tuovan asialle hieman erilaisen merkityksen. Nía vilkaisi salissa tanssivia ihmisiä saaden varmistuksen olettamukselleen tanssityylistä.
”Tämän tanssin nimi on foxtrot”, hän selvensi miehelle ja taputti tätä poskelle.
”Ota askel vasemmalla jalalla. Periaatteessa sinun täytyy tietää vain, että tanssin perussääntö on hidas, hidas, nopea, nopea”, nainen jatkoi selostamistaan ja vei miestä hetken.
”Mukaudut vain musiikkiin. Yritä viedä minua”, hänen äänestään kuulsi hymy.

Jonkin ajan kuluttua kappale loppui ja bändi vaikeni hetkeksi.
”Aina tanssin jälkeen mies kumartaa ja nainen niiaa. Näin he kiittävät toisiaan tanssista”, Nía ohjeisti ja suukotti miehen huulia niiaten sen jälkeen.
”Kyllä sinä hyvin opit. Olenhan minäkin oppinut”, hän sanoi toiveikkaasti ja hymyili.

Jos Nía olisi katsonut taakseen, hän olisi huomannut kahden miehen hahmon seuraamassa heidän toimiaan läheisen puskan viereltä. Nainen oli kuitenkin niin keskittynyt Zephiin ettei kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä. Hän silitteli juuri miehen käsiä peukaloillaan joihinkin pilvilinnoihin vaipuneena, kun hänet vetäistiin rajusti todellisuuteen. Toinen kauempana seisseistä miehistä oli kävellyt äänettömin askelin hänen taakseen ja kiskaissut hänet hartioista luokseen.

Nían suusta karkasi huudahdus ja hänen käsiensä ote Zephin käsistä irtosi. Nainen lennähti hänet napannutta miestä vasten ja tunsi kädet ympärillään. Hän tunnisti tatuoinnin miehen ranteessa ja älähti hieman.
”Mitä si-”, käsi painautui hänen suulleen ja nainen vääntelehti minkä kykeni, muttei päässyt irti.
”Oi, onko silmä vielä kipeä?” Nían esimiehen ääni oli ivallinen.
”Ja sinulla on tämä kummajainenkin mukanasi”, mies jatkoi käkättäen hiljaa. Nía iski hampaansa kovaa tämän kämmeneen ja maistoi veren suussaan. Shiva parkaisi ja veti kätensä nopeasti pois naisen suulta.
”Zeph…” Nían ääni oli pyytävä
”Betz, älä vain seiso siellä. Tule tänne”, miehen käskyn jälkeen naisen takaa kuuluivat selvästi nilkuttavat askelet.
”Ai ai ai, kukas se onkaan nyt joutunut pulaan?” lipevä kävelykeppikauppias, nimeltään ilmeisesti Betz sanoi ivallisesti.
”Kuulin mitä olitte tehneet veljelleni”, Shivan ääni oli vahingoniloinen.