Pyörtyilemistä ja ujostelua

//Mitä Nía ois kysynyt? *kiinnostuu*//

"Puoli kuusi." Zephaniah totesi ääneen. Hän tunsi patjan narahduksen ja päätteli toisen nousseen. Kiroaminen sai hänet ymmälleen, mutta hän nyökkäsi naiselle.
"Ei huolta, en ole lähdössä mihinkään."

Ovi kävi, ja kohta Zephaniah tajusi Nían lähteneen. Naisen askeleet osasivat todellakin olla äänettömiä. Kiharahiuksinen hymähti ja etsi paitansa, napittaen sen tottunein sormin. Hän nousi ylös sängyltä, ja haroi hiuksiaan. Kamman puute nousi pitkästä aikaa ongelmana hänen mieleensä. Nían kommentti hänen hiuksistaan oli nimittäin herättänyt sokean mielessä kysymyksen, johon hän ei voinut vastata.
Missä kunnossa hiukseni ovat? Entäpä vaatteeni? HÄn tunnusteli kangasta, paikantaen useita kulumajälkiä jotka saattoivat näkyä tai sitten eivät. Mieleen nousi se muutaman sekunnin mittainen, punainen kuva jonka hän oli nähnyt peilikuvastaan. Rähjäinen. Sitä se oli.

Mutta eihän sille mahtanut mitään. Ruskeahiuksinen hymyili itsekseen sitoessaan kenkänsä ja pukiessaan mustan takkinsa ylleen.
Ovi kävi jälleen, ja kohta hän kuulikin Nían äänen.
"Verhon? Eikö se ole melko... eksoottinen asuste?" Sokea naurahti.
"NO, ehdottaisin jotain kahvilaa, sillä tämän paikan ruoka on yksinkertaisesti kamalaa. Mutta jos sinulla ei ole vielä kauhea nälkä, tahtoisin etsiä helistintäni sieltä raunioista."

Sana helistin kuulosti yhä oudolta Nían korvaan, mutta nyt hän osasi jo yhdistää sen Zephaniahin kantamaan sauvaan, jota ei siis tällä hetkellä ollut.
”Mennään vain. Minä voin auttaa sinua etsimään sitä. Kun se saattaa olla sinulle käsikopelolla hieman hankalaa”, nainen tarjoutui auttamaan ja asteli muutaman askelen lähemmäs ovea.
”Tulethan?”

Likimain vartin kuluttua kaksikko saapui raunioille ja Nía hymähti.
”Tiedätkös, saattaa kestää hieman aikaa ennen kuin täältä löytyy yhtään mitään”, hän sanoi ja naurahti hieman.
”Mutta onhan meillä aikaa.”
Varoen nainen etsi jalallaan tukevan kohdan raunioista ja kapusi kivimurskan ja puunpalasten päälle. Haju oli hirvittävä. Mätänevien ruumiiden löyhkä tulvi joka puolelta täyttäen naisen jokaisen solun ja aiheuttaen hänelle lieviä väristyksiä. Kivien päällä horjuen Nía kulki yhä kauemmas miehestä, kunnes kohta huomasi ettei nähnyt toista lainkaan suurimman kivikasan tultua heidän väliinsä. Aamun heikossa harmaassa valossa nainen näki kivien välissä jotain kimmeltävää. Hän kumartui polvilleen ja tyytyväisenä hymähtäen havaitsi toisen helistimen renkaiden pilkistävän kivien raosta. Hän etsi tukevan kepin ja ryhtyi kampeamaan kiviä esineen päältä.

//Lyhyt ja omituinen -.-’\\

"Kieltämättä. Ja ties mihin huitaisisin taas käteni." Zephaniah naurahti, ja käveli avatusta ovesta ulos. Hän antoi Nían opastaa itseään, kiitollisena siitä. Vaikka sokea olikin oppinut kulkemaan itsekseen kaupungeissa, oli aina paljon varmempi olo, kun joku näkevä auttoi. Kaikuluotaus ei kuitenkaan ollut täydellinen näön korvike. Melko huono itseasiassa.

"Todellakin. Ellemme kuole nälkään." Zephaniah hymähti, ja yritti samalla lopettaa nenänsä kautta hengittämisen. Mädäntynyt löyhkä leijaili sieraimiin siitä huolimatta. Sokean mieleen tuli pakostakin se, että hän oli aiheuttanut suurimman osan löyhkän tuottajista.

Vierimään lähteneiden kivien satunnainen kolke loittoni, ja mies päätteli Nían päätyneen jonnekin kauemmas. Hän oli jäänyt seisomaan paikalleen, koska tiesi ja hyväksyi oman hyödyttömytensä tilanteessa.
Ja sokea kun oli, hän ei nähnyt lähistölle ilmestynyttä hiipparia.

Hän oli ehkä ainoa kaupunkiin jäänyt ryöväriheimon jäsen. Hän tuijotti ihmeissään kiharahiuksista miestä, mutta ei ollut eilen nähnyt tätä hirviönä, joten ei pelännyt.
Sen sijaan hän oli hyppiä riemusta.

Tämä ryöväri, joka tunnettiin nimellä Sly, oli nimittäin nähnyt kuinka vihreisiin ja vähän kummallisiin vaatteisiin pukeutunut nainen oli opastanut hujopin raunioille. Eikä tarvittu paljoa älliä keksimään miehen olevan sokea.

Sly oli ollut koko yön huolissaan. Hän oli nimittäin karannut etulinjasta heimon hyökätessä kaupunkiin, ja tästä ei johtaja tykännyt. Niimpä Sly oli jäänyt sinne, tarkkailemaan näkymiä ja keksiäkseen jotain millä lepyttää johtajansa.
Hän oli nähnyt omituisesti pukeutuneen naisen aiemmin univormussa ja käskyttämässä muita. Eli naisen täytyi olla iso pomo, ja hänen heikentämisensä olisi ryöväriheimon kannalta suotuisaa. Olivathan he kahinoineet armeijaa vastaan jo pitkän aikaa.

Ja tuo sokea mies, joka hymyili itsekseen, oli selvästi johtajanaiselle tärkeä.
Tärkeiden asioiden vieminen heikentää.

Zephaniah venytteli käsiään pahaa-aavistamatta, kun yhtäkkiä hän kuuli rasahduksen takaansa. Hän ei ollut aikaisemmin kuullut ketään, ja luuli Nían kiusaavan häntä. Siksi sokean kasvoilla oli hymy hänen kääntyessään itseään lyhyempää ryöväriä kohti.
"Nìa? Löysitkö sen?"
Vastauksen sijasta hän sai rusahtavan iskun otsassaan. Sokean polvet notkahtivat, ja toinen, voimakkaampi kipu räjähti hänen takaraivollaan. Avatessaan suunsa huutoon se täyttyi jollain rätillä, ja kolmas, napakka isku sai hänet lysähtämään äänetönnä maahan, mieli täynnä silmien mustuutta.

Sly virnuili voitonriemuisesti, ja heitti ison kivenmurikan maahan. Sen kulmassa oli vähän verta, ja miekkonen tajusi ettei saisi sitä pois. Ilkeästi hihitellen hän kastoi sormensa kiharapään otsasta pulppuavaan vereen ja kirjoitti viestin maahan:
"Ryövärit vievät kaiken. Poistukaa Sesurusta tai mies kuolee."

Hieman vaikeampi osuus, eli pitkän miehen raahaminen nopeasti ja huomaamattomasti ulos kaupungista oli seuraavana vuorossa. Hetken pähkäiltyään Sly järjen jättiläisenä muisti taikuuden olemassa olon, ja kohta ruskeahiuksinen leijui hänen vierellään näkymättömänä.

Vain pikkiriikkinen verivana oli merkkinä mistä hän oli kulkenut, ja sekin tyrehtyi heti kaupungin ulkopuolella.

Monta hikipisaraa vuodatettuaan ja saatuaan käteensä kipeät, sykkivät rakot Nía oli vihdoin saanut kivet pois helistimen päältä. Syvään huokaisten hän suoristi selkäänsä ja antoi renkaiden helähtää toisiaan vasten. Eksoottinen ääni sai naisen hymyilemään. Ajatella, että tuo nimenomainen ääni oli saanut hänet löytämään miehen. Mikä onni. Hitaasti, yhä hymyillen hän asteli kohti paikkaa, johon oli miehen jättänyt. Näköyhteyden paikkaan saatuaan hänen silmänsä laajenivat. Missä oli Zephaniah?
”Zeph?” Nía huhuili kysyvästi ja loikkasi varoen alas kivikasan päältä vain huomatakseen tekstin, sekä maahan tippuneen veren.
”Irurian ja Irerian tähden”, hän voihkaisi ja otti kädellään tukea kuin ihmeen kaupalla pystyyn jääneestä pylväästä. Naisen silmissä sumeni hetkellisesti ja hän kohdisti katseensa kaukaisuuteen. Ne pienet harmaat solut hänen päässään työskentelivät kiivaasti etsiessään mahdollisuutta miehen löytämiseen.

Mutisten jotain kauan sitten unohtunutta kieltä nainen kohotti oikean kätensä kämmen ylöspäin huuliensa eteen niin, että sormet osoittivat kasvoista poispäin. Mutina sai melodisen sävyn ja kämmenen yläpuolelle ilmestyi kuin höyrystä koostunut kyyhky, joka kantoi nokassaan pientä kääröä.
”Haber ihracat uzaklasmak”, Nía mutisi melodisesti ja lintu katosi tuuleen muodostaen ilmaan pienen pyörteen. Ihmisellä on hyvä olla kiitollisuudenvelassa olevia ystäviä.

//Tämä on kumma......//

Zephaniah inahti hiljaa. Hänen päähänsä sattui. Kipu ei osannut päättää, ollako viiltävää vai jomottavaa, mutta ainakin kipuili sydämensä kyllydestä. Mies kuuli ympärillään paljon puhetta, ja paljon askelia. Hiukset olivat liimaantuneet otsaan, ja hän ei saanut toista silmäänsä aiku. Se oli kuin liimattu.

"Mitä... missä?" Hiljainen urahdus jäi muilta samassa tilassa olevitla huomaamatta, tai he eivät vain reagoineet. Pitkä mies aivasti, ja tajusi makaavansa kyljellään epäilyttävästi heinää muistuttavalla alustalla. Hän yritti kammeta itseään istumaan, mutta sai huomata kätensä olevan sidotut selän taakse.
"Hei! Se heräs!" Ympäristössä kuului kohahdus, joka koostui loittonevista harppauksista ja monen ihmisen hengähdyksistä. Sitten Zephaniah tunsi olkapäässään tönäisyn.
"Kyllä, olen hereillä, kiitos kysymästä."
Keppi, tai ainakin mies arveli tökkimisvälinettä kepiksi, vedettiin pois. Pinnistäessään kuulonsa äärimmilleen hän pystyi kuulemaan metrin päässä supatetun keskustelun.

"Ihanko oikeasti, että se on hirviä?"
"Joo joo! Eilen siellä majatalolla nähty."
"Ei se nyt näytä olevan. Ehkä me ollaan oikeesti turvassa eikä Sly mokannutkaan."
Kuului pari hiljaista kahahdusta ylättäen hiljenneessä ilmassa, ja Zephaniah tunsi kepin tökkäävän hänen ohimoaan. Kipu purskahti heti esille, ja mies puri huultaan ettei voihkaisisi.

"Mikään hirviä ole! Ihan meidänmoinen!" Voitonriemuisia huudahduksia, ja hyssyttelyn saattama hiljaisuus.
"Hei, sokea, mepä kidnappattiin sut. Nyt se päällikkö joutuu käskee armeijan pois ja me voidaan olla täälä rauhas!"
Että sellainen suunnitelma. Loistavaa.

"Idioottilauman tekemä kaappaus päättyy aina siihen että pelastaja saapuu ja teurastaa kaikki. Ettekö pienenä kuulleet satuja?"
Pelokasta kuiskintaa. Zephaniah arvioi ...huoneessa olevan noin kymmenen miestä ja yksi nainen.
Sitten ovi kävi.
"Herra ottaa siellä lattialla ihan rauhallisesti. Panttivankien ei kuulu yrittää mitään."

Zephaniah ei mahtanut nielaisulleen mitään. Uusi tulokas oli pehmeä miehenääni, joka kuulosti hampaisiin asti aseistetulta. Tai ainakin tappamaan tottuneelta. Seuraavaksi sokeaa riuhdottiin hiuksista, tönäisten hänet istumaan seinää vasten.

Ryövärien johtaja, Amrin, istui penkille sokean miehen eteen ja virnuili vaikuttavasti. Se meni tietysti hukkaan, mutta sapelin painaminen vangin kaulalle ei.
"No niin. Tyttöystäväsi on meidän vihollisemme. Alapa kertoa hänestä, ja hänen kertomistaan armeijajutuista."
Zephaniah olisi muuten sylkäissyt päin kuulustelijansa naamaa, mutta ei pystynyt tähtäämään, joten vain mulkoili.
"Mitäpä jos muuttuisin mykäksi sokeuden lisäksi?"
Amrinin näkökulmasta vanki mulkoili hänen vatsaansa, mikä oli hyvin huvittavaa. Hän naurahti, mutta vaikeni kuin veitsellä leikaten.
"Et."
Zephaniah kuuli kankaan repeytyvän, ja tunsi terän viiltävän kevyesti rintakehänsä ihoa. Sokean kasvoille levisi järkyttynyt ilme, ja hän svähti tuskasta vasta kun kuuli toisen seuraavat sanat.
"Olithan sinä hirviö. Saastainen pikku peto, ja leikit hyvistä."

Hiljaa Nía katsoi kaukaisuuteen kohti nousevaa aurinkoa. Sen säteet halkaisivat taivaan harmauden ja kevyt usva leikitteli sodan raiskaamalla maalla. Usvan läpäistessään valonsäteet saivat jokainen erityiset piirteensä tuoden ympäröivään maailmaan soman sävyn. Savunkaltainen usva pyörteili naisen jaloissa tämän kävellessä rauhallisesti kohti kullanhohtoista aurinkoa. Ja hetki hetkeltä aurinko nousi. Sen säteet leikittelivät vaaleissa hiuksissa ja heijastuivat ruskeista silmistä, kuvastaen kaipausta, jota silmät näyttivät ympäristölleen. Hiljalleen polvilleen vajoten nainen kosketti sormenpäillään maassa olevaa verta. Sormet värjäytyivät punaisiksi ja pienet verinorot valuivat niitä pitkin.

Pehmeiden tassujen äänet kaikuivat Nían korviin ja hän nousi pystyyn kääntyen äänen suuntaan. Kerran toisensa jälkeen suuret pehmeät tassut osuivat maanpintaan tehden aamu-usvasta pyörteitä. Pieni hymy nousi vaaleahiuksisen kasvoille tämän katsoessa suuren suden kulkua poikki kasteisen maan.
”Hei”, hän sanoi eläimelle, joka katsoi häntä hieman turhankin viisaasti, ollakseen vain susi.
”Tiesin, että tulisit. Et ole sitä tyyppiä, joka jättää ystävät pulaan”, hän jatkoi katsoessaan eläimen muuttumista naiseksi. Mustiin pukeutunut eksoottisella tavalla kaunis nainen katsoi toista, viisailla keltaisilla silmillään. Harmaat sudenkorvat heilahtivat kuuntelevasti ja naiset syleilivät toisiaan.
”Ihana nähdä”, sudenkorvainen sanoi ja hymyili Níalle.
”Leona, siitä on aikaa.”
”Todella.”

Leona Ezio oli yksi Nían parhaimmista ystävistä. Vampyyrinmetsästäjä vailla vertaa ja muutenkin kätevä tappaja. Kyseinen susidemoni herätti toisissa kauhua, toisissa ihastusta. Joissakin vain kummastusta.
”Sinulla oli jotain asiaa?” Leona kysyi vetäen viittansa hupun päähänsä peittämään sudenkorvat.
”Tarvitsen apuasi. Ystäväni on erittäin pahassa pulassa”, toisen äänestä kuulsi puhdas tuska.
”Vai että ihan ystävä. Äänensävystäsi voisi päätellä jotain muuta”, pieni iva näkyi naisen kasvoilta ja toinen hymähti. Kohta kumpikin kuitenkin vakavoitui ja Nía osoitti verta sekä tekstiä. Leona kumartui niiden ylle haistellen ilmaa vinhaan tahtiin ja laskien sitten huppunsa kuullakseen paremmin.
”Hän ei ole ainakaan täällä”, hän sanoi hetken tutkittuaan.

”Bloed água szívós benda muerte ölümsüz ask”, Nía ei ymmärtänyt sanaakaan demonin puheesta. Hetken ymmällään kuunneltuaan hän havaitsi mustan sumun kohoavan Leonan ympärille. Mustaa magiaa hän ajatteli, mutta korjasi ajatuksensa Ei mustaa magiaa vaan demonimagiaa. Kohta sumu laskeutui ja susinainen nousi ylös.
”Uskoisin tietäväni suunnan. Ja olen varma siitä, että hän on hengissä, mutta ei välttämättä enää kauaa. Tuli tässä muuten mieleeni, miksi edes autan sinua? Tai siis miksi minun pitäisi?” Leonan kulmat kurtistuivat ja hän katsoi Níaa ankarasti.
”Olet minulle palveluksen velkaa. Ethän ole unohtanut Zolinia?”
”En”, vastaus oli nopea ja kireä. Äänensävy sanoi selvästi: ”Tästä ei keskustella.”

Kaksi naista kävelivät hiljaisuuden vallitessa kohti nyt jo korkeammalle matkannutta aurinkoa.

//Toin siis peliin Leona Ezion\\

//... Kumma.... *antaa kakkua hyvitykseksi*//

"Ole hiljaa..."
Zephaniah naurahti hiljaa. Hän ei osannut arvioida aikaa, joka oli kulunut Amrinin tulosta. Tämä oli yllättävän älykäs ryöväriksi. Mistä sokea sen tiesi? Siitä, että mies ei ollut käynyt kiduttamaan häntä tietojen toivossa. Kivun näet pystyi kestämään, mutta sanoja oli vaikeampi sulkea pois mielestä.

"Ehen. En ennen kuin kerrot kuinka sait huijattua niin sievän tytön tykästymään kaltaiseesi."
"Et edes tiedä mikä olen." Zephaniah kivahti, ja ähkäisi heti sen perään. Yllättävät liikkeet saivat kivun aallon kulkemaan hänen päässään. Hän tunsi jälleen kerran viillon rintakehällään, ja puri alahuultaan. Ei sillä että korkeintaan pienen naarmun aikaansaava liike olisi sattunut paljoa, vaan se, että hän oli tajunnut aikaa sitten Amrinin (joka oli ystävällisesti kertonut nimensä) raapivan mustia jälkiä.

"No, eihän minun tarvitse. Näin mitä teit eilen. Sehän olit sinä, se pimeydestä kohonnut peto."
Zephaniah ei vastannut. He olivat kiertäneet kehää, sanoen samat asiat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Jos olisit kuka tahansa muu. Jos en tietäisi, että vain yrität saada minua kertomaan jotain hyödyllistä...
Kyllä, kipu on helpompi sietää kun on tarpeeksi hyvä syy.

"Mitä jos sanon..." Zephaniah antoi äänensä kuulostaa huvittuneelta, ja kuuli useita kahahduksia huoneesta.
"Jos sanon, että Nía ei ole niin arvovaltainen kuin luulette, ja kaappasitte minut turhaan?"
"Silloin sinä olet kuollut." Tyly ääni kouraisi sokean vatsassa, mutta hän ei antanut sen näkyä päälle vaan hymähti.
"Niin olette tekin. Hän on vahva tyttö."
Hiljaisuus lankesi huoneeseen, ja kohta ovi kävi. Zephaniah huokaisi helpotuksesta tajutessaan että suurin osa ryöväreistä oli lähtenyt toisaalle. Hän tiesi, että Nía pystyisi auttamaan hänet pois sieltä, jos vain tahtoi. Paikka, ehkä piilopirtti, ei ollut kovin iso. Siellä olisi kuulostanut erilaiselta, eikä askelia kaikunut ala- tai yläpuolelta, eli siinä oli vain yksi kerros. Ja ryövärit olivat menettäneet monia miehiä viime yönä.

Helpottunut olo ei kestänyt kauaa, sillä kohta parin metrin päästä, hieman sokeaa ylempää kuului metallinen suhahdus.

Nía vilkuili vähän väliä Leonan suuntaan, mutta ei kuitenkaan kysynyt mielessään pyöriviä kysymyksiä. Hän pelkäsi ja kunnioitti vanhempaa naista ja siksi piti suunsa kiinni asioista, joista ei mitään ymmärtänyt.

Kun hiljaisuudessa oli kulunut lähemmäs puoli tuntia Leona pysähtyi.
”Puhu nyt”, hän sanoi lyhyesti keltaisten silmien katseen porautuessa toiseen naiseen.
”Minä…” Nía aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.
”Kyllä minä näen, että jokin vaivaa sinua.”
”Sinä et halua puhua siitä.”
”Mistä sinä voit tietää mitä minä haluan?”
”En tiedäkään.”
”Puhu sitten.”
”Hän on kuin Zolin”, noiden viattomilta kuulostavien sanojen karatessa Nían huulilta toinen asteli loitommas ja järkytys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Et ole tosissasi”, Leona parkaisi ja katsoi nuorempaa silmät kaventuneina.
”Minä olen enemmän kuin tosissani, mutta hän ei ymmärrä sitä”, tauko puheessa sai Leonan kohottamaan kulmiaan ”Etkä ymmärrä sinäkään.” Vanhempi nainen urahti kyllästyneesti.
”Sinä vain ryvet omissa ongelmissasi. Älä väitä etten ymmärtäisi. Minähän se olin kuka rakastui Zoliniin. Minä olin se, joka joutui taistelemaan hänen puolestaan silti häntä rakastaen. Minä olin myös se, joka olisi kuollut hänen puolestaan, olisin antanut mitä vain hänen puolestaan”, sudenkorvainen painoi päänsä ja Nía asteli hieman lähemmäs, mutta Leona ryhdistäytyi.
”Olit oikeassa, en halua puhua tästä. Varsinkaan jos se sinun tyyppisi on samanlainen. Liian ihana ollakseen sinun. Liian vaarallinen ollakseen sinun, mutta silti et voi päästää hänestä irti”, hän sanoi ja lähti kävelemään ripeämpään tahtiin. Nía jäi hetkeksi paikalleen tuijottaen hölmistyneenä eteensä kunnes tajusi lähteä hänkin liikkeelle. Todella, Leona oli liiankin oikeassa. Zeph oli kaikkea tuota ja enemmänkin. Aivan kuin Zolin.

Tunnin tai kahden kävelymatkan jälkeen molemmat naiset tunsivat itsensä hyvin väsyneiksi, mutta samalla voitonriemuisiksi. Kauempana, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä näkyi musta pallo, joka kertoi Leonan loitsun löytämän paikan. Zephin oli pakko olla siellä.

Muutaman loitsun, noin viiden minuutin ja lyhyen kävelymatkan jälkeen Leona oli onnistunut hankkimaan heille hevosen, jolla loppumatka sujuisi leväten. Nía ei pitänyt hevosilla ratsastamisesta, joten vanhempi nainen piteli ohjia ja nuorempi istui tämän takana. Kävelymatkan kesto lyheni puoleen hevosen ravatessa eteenpäin ja ei aikaakaan, kun kaksikko oli jo saapunut melko pienen yksikerroksisen talon luo.
”Onpa heillä hehkeä piilopirtti”, Leona kuiskasi ivaavaan sävyyn ja naiset loikkasivat alas hevosen selästä. Leona muutti muotonsa sudeksi ja asettui oven eteen istumaan. Nía sen sijaan muutti itsensä näkymättömäksi ja kyykistyi sitten suden viereen.

Hiljalleen Leona kohotti tassunsa ja raapi ovea. Hetken odotettuaan kaksikko näki oven aukeavan ja noin kolmekymppisen miehen kasvot katsoivat ovenraosta.
”Nahir, tule katsomaan! Joku koira on eksynyt tänne!” mies huusi ja avasi oven selälleen, jolloin susi livahti sisälle rakennukseen näkymätön Nía vanavedessään.

Hetken ympärilleen katseltuaan nainen ja susi liikkuivat kohti ovea, jonka takana oli ainakin Nían mielestä kuulunut Zephin ääni. Suuri harmaa eläin nosti etutassunsa vasten oven kahvaa ja ovi aukeni narahtaen. Pienen haukahtavan äänen päästäen eläin marssi huoneeseen ja sen varjossa näkymätönkin pääsi hyvin ja huomaamatta sisälle.
”Katsokaa, koira”, sanoi joku ryöväreistä ja kumartui lähemmäs Leonaa, joka murahti varoittavasti. Samaan aikaan hieman syrjemmällä seisova Nía näki jonkun kohottavan miekkansa iskeäkseen sutta sillä.
”Leona!” nainen huudahti kovaan ääneen ja hänen näkymättömyyslumouksensa särkyi. Nopeammin kuin kukaan ehti sutta sanoa Leona muuttui ihmiseksi ja vetäisi saappaastaan tikarin, jolla esti miekkaa osumasta häneen.

Ryöväreiden seassa Nía näki Zephaniahin. Miehen pää näytti vuotavan verta ja hänen rintaansa oli viillelty. Nainen syöksähti miestä kohti, mutta matka estyi vanhemmanpuoleisen miehen astuessa hänen eteensä. Nopea loitsu lennätti miehen vastapäiseen seinään ja vei tältä tajun. Toinen loitsu lukitsi huoneen oven ulkopuolisilta. Sisältä pääsi ulospäin, mutta ulkoa ei sisäänpäin.

Nainen ryntäsi Zephin vierelle ja laski kätensä tämän olalle.
”Se olen minä. Yritä jaksaa, me saamme sinut pois täältä”, hän sanoi nopeasti ja torjui miekallaan paikalle saapuneen ryövärin iskun.

Koira? Mitä ihmettä?
Sokea ei voinut muuta kuin ihmetellä, siinä nojatessaan seinään. Hän taivutteli sormiaan; veri ei meinannut kiertää siteiden takia.

Kuullessaan yhtäkkiä jonkun huutavan jotakuta Leona-nimistä mies oli itsekin huutaa.
Nía?!?!
Samassa huone räjähti täyteen ääniä. Metallinen kilahdus, juoksuaskelia, huutamista, voimakas tömähdys; kohta oven ulkopuolelle kerääntyi sitä hakkaavaa väkeä.
Sitten, kaiken sen metelin ja hälyn keskellä joku koski häntä olkapäähän.
Tietysti sokea hätkähti; hän ei ollut kuullut ketään lähellään. Ja kosketus sai hänen paitansa kankaan hiertämään rintakehän haavoja.
Mutta pelästyneisyys suli helpottuneeksi hymyksi.
"Tietysti minä jaksan. En ole niin ikäloppu." Zephaniah tokaisi hiljaa, ihmetellen itsekin miten pystyi pilailemaan tällaisella hetkellä.
"Voitko avata käteni?"
Hän hätkähti kuullessaan yläpuoleltaan, aivan liian läheltä kalahduksen. Taistelun äänet olivat kuitenkin vaimenemassa. Kovin meteli tuli oven ulkopuolelta.

Pyynnöstä Nía viilsi miekallaan miehen käsiä sitovat köydet poikki ja kääntyi sitten katsomaan ympäristöä. Lattialla makasi joukko ruumiita. Leona oli todellakin kätevä tappamisessa.
”Lopeta se kuhertelu siellä ja tule auttamaan!” demoni huusi Níalle ja nainen havahtui.
”Tietenkin”, hän sanoi ja noin vartin taistelun kuluttua listi viimeisen vastaan panevan ryövärin astellen sitten Leonan luo.
”Ovesta ei kannata kulkea”, hän sanoi puristaen oikealla kädellään vasempaan tullutta haavaa.
”Kun katsot minua noin tiedän tasan tarkkaan, että sinulla on jokin pyyntö. Anna tulla vaan”, Leona sanoi syvällä äänellään. Nía naurahti ja mietti hetken.
”Ajattelin vain, että sinähän voit siirtää meitä?”
”Niin voin, mutta on eri asia haluanko.”
”Mikä sinulle taas tuli?” Nían äänestä kuulsi kärsimättömyys.
”Hölmö, tietysti minä siirrän meidät. Jos tämä ystäväsi uskaltaa luottaa minuun”, Leona painotti jälleen sanaa ’ystävä’.
”Miksi ei luottaisi?”
”Onhan hän nähnyt mikä minä olen. Miltä minä näytän. Tiedäthän, ei kukaan luota minuun.”

Nyt vasta Nía tajusi, että Leona ei tiennyt Zephaniahin olevan sokea. Hän ei kuitenkaan maininnut asiasta vaan kääntyi mieheen päin.
”Zeph, jaksatko nousta?” hän kysyi tajuamatta käyttäneensä miehestä lempinimeä.

Zephaniah nosti kätensä syliinsä ja hieroi ranteitaan. Hän ei edes yrittänyt liikkua, sillä pelkäsi olevansa tiellä. Kuullessaan vieraan naisenäänen manitsevan jotain kuhertelusta hän punastui lievästi.
Hän kuunteli Nían ja tämän... ystävän keskustelua, ihmetellen mitä tämä tarkoitti siirtämisellä.
Eikä sokea mahtanut naurahdukselleen mitään, kun tämä ystävä, oletettavasti edellämainittu Leona, puhui näkemisestä.
"Kyllä minä nyt nousta jaksan, älä sellaisesta huolehdi." Miehen virnistys leveni. "Zeph? Kappas vain, sain lempinimen."

Pitkä mies kohottautui, ja löi päänsä matalasta katosta työntyvään parruun. Tietysti sen kulman piti osua hänen ohimollaan olevaan ruhjoutuneeseen alueeseen, ja harmaasilmäinen ähkäisi kivusta. Hän astahti askeleen sivummalle, ja sai tasapainonsa takaisin.
Sitten Zephaniah huitaisi kasvoilleen valahtaneen kiharan korvan taakse, ja yritti asetella vaatteitaan peittämään jälkien kirjomaa ihoaan.
"Mutta kyllä minä luotan ystävääsi, Nía." Hän kääntyi siihen suuntaan, missä oletti Leonan seisovan, mutta saattoi aivan hyvin katsoa väärään suuntaan.
"On minuakin tuomittu ulkonäön takia. Mutta itse en sitä tee." Sokea naurahti itselleen, jättäen syyn kuitenkin kertomatta.

”Pitäähän sinulla lempinimi olla”, Nía sanoi ja hymyili. Hymy vaihtui myötätuntoiseksi irvistykseksi toisen kolauttaessa päänsä. Zephaniah katsoi Leonasta noin puoli metriä vasemmalle ja Nía hymähti.
”Hienoa. Sittenhän meillä ei ole mitään ongelmaa”, sokeisiin tottumaton Leona ei tietenkään huomannut selviä merkkejä siitä, että mies ei nähnyt häntä ja oletti tietenkin toisen näkevän. Naisen häntä heilui puolelta toiselle kuin innostuneella koiralla pitäen pientä huiskivaa ääntä.
”No siirrätkö meidät sitten?” Nía halusi pian pois. Lukitusloitsun päällä pitäminen vei hänen voimiaan.
”Tietenkin”, Leona sulki silmänsä ja kohotti kätensä kahta muuta huoneessa olijaa kohti.
”Pendelen door nogal en plek. Bereiken onfeilbaar huis en genezen zelf. Zelfbeheersing staan sleutelwoord”, sointuisa laulumainen ääni purkautui Leonan suusta ja Nía tunsi koko kehonsa olevan ensin tulessa ja sitten jäässä. Sekunnin sadasosan ajan hän luuli kehonsa kadonneen, mutta sitten hän tunsi lujaa maata jalkojensa alla.

”Tervetuloa huoneeseeni”, Leona sanoi ja Nía katsoi ympärilleen. Melko tyyriin näköinen majatalohuone tervehti häntä olemuksellaan.
”Oho, asut melko prameasti”, nuorempi nainen tokaisi mielipiteensä ja vilkuili ympärilleen.
”Zeph, oletko sinä kunnossa?”, hän kysäisi vielä mieheltä huoli äänessään.
”Suosittelisin makuulle käymistä. Olisiko se nyt reilua, että kuolisit näkemämme vaivan jälkeen?” Leonan ääni oli kiusoitteleva, mutta siitä kuuli, että hän oli tosissaan makuulle käymisen kanssa.
”Ai niin, pitikin kysymäni saanko kutsua sinua Zephiksi?” Nía ei keskittynyt Leonan puheisiin, koska oli huolissaan lempinimestä ja miehen ajatuksista.
”Nía Luseina Eneíntytär! Etkö meinaa esitellä minua ja tätä komeaa ystävääsi?” Leona kuulosti leikillisen toruvalta ja Nía nauroi.
”Miltein unohdin. Zephaniah, tässä on Leona Ezio. Leona, tässä on Zephaniah”, Nía esitteli ystävänsä toisilleen viitaten vuorotellen kumpaankin päin.
”Leona, tulisitko tänne”, Nía talutti Leonan Zephin vierelle ja katsoi sitten Leonaan päin. Nían katse kertoi, että Leonan olisi parasta totella mukisematta hänen tekojaan. Seuraavaksi nainen tarttui Zephin ranteeseen ja nosti sen Leonan poskelle.
”Täytyyhän sinun saada tietää miltä hän näyttää”, hän sanoi hyväntuulisella äänellä.

Zephaniahin kulmat kurtistuivat. Hän ei osannut nimetä omituisen, läiskivän äänen aiheuttajaa. Se kuitenkin unohtui kun Leona sanoi jotain tuntemattomalla kielellä, ja mitä kummallisin tuntemusten sarja holahti pitkän miehen ruumiin läpi. Hetken hänestä tuntui kuin olisi menettänyt tasapainonsa, mutta sitten lattia löysi paikkansa jalkojen alta ja muun maailman äänet purskahtivat takaisin.

Oli paljon hiljaisempaa, hieman samankaltaista kuin hänen huoneessaan. Mutta ilma tuntui erilaiselta, ei niin täynnä keittiöstä tuprahtelevia käryjä.
Pramea huone?
Sokea nielaisi hiljaa. Pramea tarkoitti suurta määrää pieniä koriste-esineitä. Särkyviä ja kalliita koriste-esineitä.
"Olenhan minä kunnossa. Huolehtisit enemmän itsestäsi. Eihän tästä aiheutunut mitään harmeja?"
Zephaniah hymyili kiitollisesti makuullekäymisehdotukselle, muttei uskaltanut liikkua. Hänhän voisi rikkoa jotain hosuessaan käsikopelolla. Toisaalta hänen päätään särki vietävästi kolkkauksen jäljiltä, ja hän pystyi yhä tuntemaan joidenkin naarmujen tihkuvan verta.
"Toivottavasti tässä ei ole mitään kallista mattoa..."

Mies ei voinut olla naurahtamatta Nían huolestuneenkuuloiselle äänensävylle.
"Ei se haittaa. Onhan Zephaniah melko pitkä nimi."
Tultuaan esitellyksi Leonalle Zephaniah nyökkäsi kohteliaasti, ja hymähti komeaksi kutsutuksi tullessaan.
"Tämmöinen vanha mieshän minä olen. Ja veikkaisin näyttäväni melko hirveältä tuon seikkailun jäljiltä."

Sokea ei voinut olla hengähtämättä yllättyneesti Nían asettaessa hänen kätensä toisen naisen poskelle.
"Ei ulkonäkö ole niin tärkeää." Mutina oli enemmänkin puolustuatumista tiettyä ujoutta vastaan. Olihan toisen kasvojen koskettaminen melko... tungettelevaa.
Mutta jos hänen kätensä oli jo toisen naamalla, miksi Zephaniah ei 'katsoisi'?
Mies otti kätensä hetkeksi kauemmas, ja riisui hanskansa.
"Pyydän tässä vaiheessa, ettet sinäkään tuomitse ulkonäön takia."
Hän ei tietystikään tehnyt sitä samanlaisella hellyydellä kuin Nían kasvoille, vaan kartoitti kevyesti mieleensä naisen tärkeimmät piirteet. Voimakkaat kulmat kurtistuivat, kun hän luuli pyyhkäisseensä vahingossa toisen korvan päältä mutta siellä ei ollut mitään. Sitten sormet löysivät karvaisen, suipon ja hyvin liikkuvaisen korvan. Samassa sokea vetäisi kätensä takaisin itselleen.
"Anteeksi." Kevyt naurahdus helisi ilmassa. "Nía, sinä taidat keräillä itsellesi erikoisia ystäviä."

Samalla Zephaniah hieraisi kuivuneen veren kiinnimuuraamaa silmäänsä. Pieni rahina kertoi tumman kuorrutteen varisseen osittain alas, ja sokea yskäisi nolona sotkiessaan paikkoja.
"Minun pitäisi varmaan päästä peseytymään."
Päänsärkykin kolisteli hieman, muistuttaen olemassaolostaan. Silloin myös miehen vatsa tajusi, ettei ollut saanut ruokaa koko aamuna.
"... niin ja mehän olimme menossa aamiaiselle..."

Leonan ilme oli näkemisen arvoinen Nían asettaessa Zephin käden toisen kasvoille.
”Mitä…?” nainen aloitti, mutta Nía painoi kätensä tämän olalle vaientaen demonin. Hiljaa paikallaan seisten Leona odotti, että mies saisi hänen kasvonsa tunnusteltua ja hymyili toisen kommentille.
”Erikoisia…” Leona maisteli sanaa. Kohta hän hätkähti ja katsoi Zephiä tarkemmin.
”Etkö sinä näe minua?” hän kysyi selvää ihmetystä äänessään.
”Minä keräilen erikoisia ystäviä, todella. Tai ehkä he vain kerääntyvät minun luokseni”, Nía sanoi hymyillen ja taputti Leonan selkää. Vanhempi nainen päästi jonkin haukahdusta muistuttavan äännähdyksen ja kääntyi Níaa kohti.
”Ja jos Nía ei ole vielä ehtinyt kertoa, niin minä olen susidemoni. Se selittää korvat ja hännän. Silmätkin”, Leona tokaisi ja lysähti lähellä olevaan nojatuoliin.

”Peseytymään?” Leonan ääni oli hivenen huvittunut ”Suosittelisin sitä todella.”
”Syödään sen jälkeen, kun olemme peseytyneet. Minäkin haluan nimittäin puhdistautua. Mutta Leona, emme syö sinun ruokiasi. Ei oikein nuo raa’at jänikset innosta”, Nía sanoi ja Leonalle osoitettu kommentti kuulosti hyvin piikittelevältä.
”Minkäs minä ruokailutottumuksilleni voin”, Leona tokaisi ja osoitti samalla Níalle kylpyhuoneen oven.
”Tule Zeph, näytän sinulle missä on kylpyhuone”, nuorempi sanoi ja tarttui varoen miehen käsivarteen laskien käden sitten kylpyhuoneen ovenkahvalle.
”Selviätkö sinä? Kerro jos tarvitset jotain”, Nía oli selvästi huolissaan.

//Tästä tuli outo mutta älä välitä//

Zephaniah ei mahtanut naurulleen mitään. Se ei kuitenkaan ollut yhtään ilkeämielistä.
"Ei, minä en näe sinua. Enkä yhtään mitään muutakaan."

Sokea nyökkäsi kuullessaan Leonan olevan susidemoni. Häntä selittäisi sen aikaisemman läiskeen. Ja mies ei ollut viiteen vuoteen jaksanut kauhistella oikein mitään, joten hän pystyi suhtautumaan demoniuteen melko rauhallisesti.
"Raaka lihahan voi olla suurtakin herkkua. En minäkään kyllä veristä jänistä syö." Zephaniah totesi melkein anteeksipyytävästi.
Hän antautui Nían johdateltavaksi, ja loksautti oven auki.
"Eihän täällä ole mitään särkyvää? Minä kyllä pärjään, mutta pienillä esineillä on tapana tippua lattialle lähettyvilläni."

Hän kuitenkin sulki oven perässään, ja riisuutui, laskostaen vaatteensa huolellisesti penkille, tai vastaavalle tasolle. Hän ei ollut aivan varma mikä puinen tasanne oli. Kevyesti sormiaan napsutellen hän kartoitti melko suuren kylpyhuoneen. Yhdellä seinustalla oli kai amme. Varoen liukastumasta hän käveli sen luo, ja räiskäytti kädellään vettä. Kyllä vain, ihanan kuuma kylpy.

Mies kuitenkin huuhteli pahimmat mönjät pois itsestään ennen kuin upottautui kaulaansa myöten tulikuumaan veteen. Toimessa oli omat haasteensa, mutta pienen kiroilun myötä sekin onnistui.

Höyryn saattoi maistaa ilmassa, ja kuuma vesi helli harteita, avaten solmuja joiden olemassaoloa Zephaniah ei ollut ede muistanut. Hän kuuli vaimeana kahden naisen liikahtelua ja juttelua oven takaa, muttei välittänyt siitä vaan huokaisten nojautui taaksepäin.
Ensimmäinen rauhallinen hetki vuorokauteen tuntui ylelliseltä. Sokean ajatukset alkoivat harhailla, ja hän upotti päänsä kuumaan veteen. Vedestä raskaat kiharat liiskautuivat kasvoille, ja hän naurahti pyyhkäistessään ne pois.

Kummallista kuinka paljon voi tapahtua päivässä.
Irvistäen muistoille Zephaniah pyyhkäisi ne pois mielestään. Hiljalleen hellittävä päänsärky ja kipeät ruhjeet olivat jo aivan tarpeeksi, ei hänen tarvinnut pilata kylpyään muistelemalla miten muuten oli sekoillut. Eilinen oli todellakin ollut yhtä painajaista.
Mutta tapasin Nían.
Kuva naisen kasvoista, sellaisina joina hän ne näki, ei ne jotka Fukaikan oli hänelle näyttänyt, nousivat harmaasilmäisen mieleen. Hän hymyili itsekseen, ja tunnusteli ammeen reunoja, löytäen saippuapidikkeen. Liukas palanen kuitenkin luiskahti hänen kädestään, ja kiroillen raskaasti mies kurotti kätensä tunnustelemaan ammetta ympäröivää lattiaa. Hän ojentautui puoliksi sen ulkopuolelle, haroen lattiaa.

Sitten kun etsivä käsi viimein osui saippuapalan päälle, se luiskahti heit sen alta pois, saaden Zephaniahin menettämään tasapainonsa. Äänekäs loiskahdus ja kiroilua kantautui myös kylpyhuoneen ulkopuolelle.

Hyläten saippuan mielestään hetkeksi, sokea nousi ylös ammeenreunan päältä, joka oli iskeytynyt kipeasti hänen kylkeensä, ja rojahti takaisin istumaan.
Hän harkitsi hetken Nían huutamista apuun, mutta päätti ettei kehtaisi. Sen sijaan hän päätti istua kuumassa vedessä hetken pidempään.

Nía hymyili Zephille ja jätti tämän kylpyhuoneen huuruiseen rauhaan.
”Eli tällä kertaa olet onnistunut nappaamaan itsellesi sokean ystävän?” Leona kysäisi ja murahti.
”En minä mitään ole napannut. Törmäsin vain häneen tuossa vähän aikaa sitten”, Nía puolusteli ja vilkuili vaatekaappia huoneen eräällä seinällä.
”Lainaa vain”, demoni sanoi pientä huvittuneisuutta äänessään. Hän luki Níaa kuin avointa kirjaa.
”Kiitos.”

Nainen asteli vaatekaapille ja avasi sen. Mustaa ja avonaista olivat ensimmäiset asiat, jotka tulivat hänen mieleensä Leonan vaatekaapista.
”Kelpaavatko minun vaatteeni sinulle?” vanhemman ääni oli edelleen erittäin huvittunut.
”Kelpaavat ne. Eivät ole minun tyyliäni, mutta paremman puutteessa kelpaavat”, nuorempi sanoi ja kiskaisi kaapista muutaman paidan tutkiakseen niitä lähemmin.
Lopulta tarkan tutkiskelun ja pohdinnan jälkeen Nía oli löytänyt itseään edes jotenkin miellyttävät vaatteet.
”Tuo paita sopii sinulle paremmin kuin minulle, mutta housut ovat ehkä hieman liian pitkät”, Leona arvosteli. Paita Nían päällä oli musta pitkähihainen, jonka hihat olivat hyvin leveät ja niiden reunassa oli hopeainen nauha, jollaista löytyi myös avonaisen kaula-aukon reunoista. Housut olivat mustat ja leveälahkeiset.
”Kiitos. En olisikaan halunnut kulkea enää noissa likaisissa ja revenneissä vaatteissa. Saattaa kestää vähän aikaa ennen kuin löydän jonkun kankaan, josta saan silmääni miellyttävät vaatteet”, Nía hymyili aurinkoisesti, mutta hymy hyytyi kylpyhuoneesta kuuluessa omituista elämöintiä. Kumpikin nainen käännähti kylpyhuonetta päin ja Nía astui muutaman varovaisen askelen kohti ovea. Kehtaisiko hän mennä sisään huoneeseen kysymään onko siellä kaikki hyvin?

Hetken harkittuaan hän astui ovelle ja painoi kahvan alas.
”Onko siellä kaikki hyvin?” hän kysyi ja astui sisään huoneeseen. Liike osoittautui virheeksi, sillä hän astui suoraan saippuan päälle ja rojahti istumaan kostealle lattialle. Sarja hyvin värikkäitä kirosanoja karkasi hänen huuliltaan, kun hän nousi vaivalloisesti seisomaan kipeää takamustaan varoen. Hän oli varma, että hänen häntäluunsa oli tärähtänyt ja tulisi olemaan kipeä kauan.

”Nía? Onko kaikki hyvin?” Leonakin ryntäsi sisään huoneeseen ja purskahti nauruun nähdessään takamustaan pitelevän Nían.
”Etkö onnistu olemaan missään telomatta itseäsi?” hän kysyi ja otti seinästä tukea ettei itsekin kaatuisi.
”Mistäs minä voin tietää, että täällä vaeltaa saippuoita lattialla?” Nía suutahti ystävälleen ja oli menettää tasapainonsa uudelleen. Kumpikaan nainen ei ottanut huomioon, että he olivat tunkeutuneet kylpyhuoneeseen, jossa Zeph sattui olemaan kylpemässä.

//Täällä taas ^^\\

//*hyppää halaamaan Loa* Tervetuloa!!//


Zephaniah loikoili vedessä, mietiskellen kuumeisesti mistä saisi uuden saippuan, sillä lähistöllä ei tuntunut olevan toista, ja kuinka välttäisi kadottamaansa liukastumisen. Hänen mietintään vaipunut päänsä napsahti ylös, kun sokea kuuli ovenkahvan painuvan alas.
"Ei mitään hätää- Mitä tapahtui?!" Mies kuuli läiskähtävän tömähdyksen ja pienemmän töminän, joka ilmeisesti johtui ympäri lattiaa liukumaan lähteneestä saippuapalasta, sekä kiroilua. Hän melkein sanoi, ettei sellainen kielenkäyttö sopinut nuorelle naiselle, mutta vaikeni kun kuuli Leonan saapuvan paikalle ja purskahtavan nauruun. Se kuulosti melko susimaiselta, mutta Zeph ei ihmetellyt asiaa.
"Tuota, se taitaa olla minun syyni. Saippua ikäänkuin... lipsahti." Mies hymähti, arvellen että naiset olivat jo unohtaneet hänen läsnäolonsa. Puheista päätellen Nía oli liukastunut hänen kadottamaansa saippuaan.
Sitten hän yskähti lievästi punastuen.
"Tiedättekös, vaikka minä olen sokea tiedän kyllä että te näätte minut aivan hyvin." Ruskeahiuksinen upottautui kaulaansa myöten veteen, ristien jalkansa ja yrittääen olla punastumatta kauhean kovasti.
"Nía, sinulla on varmaan nyt hirveitä kaunoja sitä saippuaa kohtaan, mutta jos viitsisit antaa sen minulla? Olen huono etsimään tavaroita. Ja sen jälkeen ehkä saisin vielä hetken omaa rauhaa peseytymiseen...?"

Leona avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta vaikeni Zephin puhuessa. Kumpikin nainen säpsähti ja kääntyi ammetta kohti muistaen nyt taas miehen olemassaolon. Hetken tuijotettuaan Leona tyrskähti ja marssi naureskellen ulos huoneesta. Nía sen sijaan jäi tuijottamaan miestä jokseenkin häkeltyneenä.
”Ou, anteeksi”, hän kumartui nostamaan saippuan lattialta ja asetti sen sitten varoen ammeen reunalle.
”Minä sitten lähden”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja käveli äänettömästi pois.

Astuessaan ulos kylpyhuoneesta Nía kohtasi ensimmäiseksi Leonan virnuilevat kasvot.
”Sinä punastelet”, nainen ilmoitti ja naurahti haukahtavasti.
”Vähemmästäkin”, Nía tokaisi ja käveli peilin eteen nostaen paidanhelmaansa katsoakseen kohtaa, jonka oli täräyttänyt lattiaan. Hänen alaselkäänsä oli muodostumassa hyvää vauhtia suurehko mustelma. Nainen huokaisi ja painoi kätensä selkäänsä vasten mutisten muutamia sanoja. Vihertävä hohde valaisi huoneen hetkeksi ja häipyi sitten. Mustelma oli tiessään ja niin oli selän kipukin.

”Tiedätkö, minun ei edes tarvitsisi olla täällä enää”, Leona tokaisi eräällä nojatuolilla istuen.
”Eipä.”
”Miksi sitten olen?”
”En tiedä.”
”Oletpa monisanainen.”
”Ilmeisesti.”
Nía oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän mietti viimepäiviä ja tuli jatkuvasti tulokseen, että yksi hyvä oli tuonut tullessaan hyvin paljon pahaa. Heti kun Zeph oli tutustunut häneen oli alkanut tapahtua liikaa. Taistelu majatalolla ja sitä seuranneet taistelut ja outoudet. Kaikki pyörivät Nían mielessä. Hiljaa hän nukahti nojatuoliin, jossa istui.

Zephaniah peseytyi melko nopeasti loppuun, tiputtaen saippuan vain kerran lisää ammeen pohjalle. Hapuilemisen jälkeen hän oli onnistunut löytämään pyyhkeen ja hankasi raivokkaasti hiuksistaan enimmät vedet pois. Pitkät kiharat kuitenki tiputtelisivat pisaroita vielä ikuisuuden ajan, joten pukeutuessaan mies jätti pyyhkeen hartioilleen.
Astuessaan ovesta ulos ja takaisin huoneeseen hän täräytti päänsä johonkin, joka nopean tunnustelun jälkeen ilmeni ovenkarmiksi jota ei oltu suunniteltu lähes kaksimetriselle. Hän kirosi matalasti, sillä hänen päänsä oli saanut kärsiä aivan tarpeeksi jo valmiiksi.
Samassa sokea pysähtyi, muistaen aiemman maininnan huoneen prameudesta.
"Kylpyhuone on vapaana." Huomautus oli melko turha, mutta hän sanoi sen silti, toivoen että joku alkaisi puhua. Oli hermostuttavaa kun ei tiennyt missä muut olivat, eikä harmaasilmäinen tosiaankaan aikonut kopeloida sitä selville.

Zephin huomautuksen kuullessaan Leona käännähti kylpyhuonetta kohti ja hymyili.
”Hienoa, minä voinkin sitten mennä kylpyyn. Perheen pienimmäinen nukahti jo”, sanoillaan hän viittasi nojatuolissa autuaasti nukkuvaan Níaan, joka hengitti tasaisesti ynähtäen välillä hieman.
”Voisit vaikka yrittää herättää pikkuista, koska kohta pitäisi saada sitä aamiaistakin”, nainen jatkoi ja mietti sitten hetken.
”Jos kävelet suoraan eteenpäin et voi olla huomaamatta nojatuolia, jossa hän nukkuu. Hän näyttää sitten nukkuvan kerrankin melko sikeästi”, Leona marssi kylpyhuoneeseen ja sulki oven tarkoituksella äänekkäästi, jotta Zeph tietäisi hänen poistuneen huoneesta.

Zephaniah naurahti kevyesti kuullessaan Nían nukahtaneen.
"Kiitoksia reittitiedoista." Hän hymyili, ja kuullessaan oven käyvän keskittyi kuuntelemaan. Kyllä, Nían tasainen hengitys ja pieni yninä kuului suoraan edestäpäin. Hän asteli rauhallisesti toinen käsi hieman koholla eteenpäin, kunnes tunsi nojatuolin kankaan edessään.
Kädet liukuivat käsinojalla kunnes hän tunsi kankaaseen verhotun käden. Kiharahiuksinen nosti sen pois alta ja istahti käsinojalle, pitäen naisen kättä sylissään. Käsi ojentui varovasti ja laskeutui nukkuvan pään päälle, alkaen silittää vaaleita hiuksia.

Eipä ihme että häntä väsyttää, olenhan aiheuttanut aika paljon ongelmia.
Hymähtäen itselleen harmaasilmäinen muisti jälleen kerran miksi ei ollut yleensä kauheasti ihmisten kanssa tekemisissä. Yksinäisyys oli kurjaa, mutta ongelmien aiheuttaminen sai hänet tuntemaan itsensä jopa syyllisemmäksi kuin Fukaikanin mellastamisen jälkeen. Silloinhan se ei ollut täysin hänen vikansa, mutta tämänaamuinen oli ollut täysin hänen syytään.
”Herätys. Päivä ei ole vielä edes alkanut kunnolla.” Zephaniah tönäisi Nían päätä kevyesti, hymyillen itsekseen silmät näkemättöminä tuijottaen.

Nía nukkui kerrankin sikeästi ja tyytyväisenä kuin pieni murmeli. Viimeaikojen rasitukset olivat todella vieneet hänestä mehut täydellisesti. Pieni inahdus karkasi huulilta, kun Zeph tönäisi hänen päätään. Hetkeksi nainen puristi silmiään tiukemmin kiinni kuin paetakseen todellisuutta, mutta avasi ne sitten kirkkaassa valossa räpytellen.
”Ai, en huomannutkaan, että nukahdin”, hän sanoi Zephille haukotellen. Hän katsahti pikaisesti miehen sylissä olevan käden puoleen ja hymyili. Hän kohotti kättään ja hipaisi sillä miehen poskea kevyesti ennen kuin nousi seisomaan. Haukotellen hän totesi mielessään ettei jaksanut mennä suihkuun ja puhdisti itsensä käden heilautuksella.
”Pitäisiköhän meidän lähteä jo sinne aamupalalle?” hän kysyi kääntyen mieheen päin.
”Leona löytää kyllä itse omat ruokansa.”

"Ja minä kun luulin että vain vanhat ihmiset nukahtelevat huomaamattaan." Lempeä naurahdus karkasi sokean huulilta, ja hän kuuli Nían haukottelevan.
Kevyt kosketus poskella sai hänen hymynsä kirkastumaan. Hänestä jo se, että toinen ei pelännyt häntä oli aivan käsittämätöntä, ja nämä... kiintymyksenosoitukset saivat hänet tuntemaan olonsa paremmaksi kuin vuosiin.
Hänhän ei ollut nähnyt yhtään hymyä ikuisuuteen, sillä niinä hetkinä kun näki ketään ei jostain kumman syystä hymyilyttänyt. Sitäpaitsi ei hän nähnyt silloin, vaan Fukaikan.
Jokatapauksessa, kosketus sai hänet paremmalle tuulelle.
"Kyllä, ehdottomasti. Tai joudut keräämään minut lattialta nälkään kuolleena." Zephaniah naurahti, ja nousi seisomaan. Samassa hän tunsi olonsa hyvin typeräksi, sillä tiesi joutuvansa kävelemään eikä hänellä ollut sauvaansa, mikä tarkoittaisi Nían silmien hyväksikäyttöä.
"Löysitkö helistimen?" Hän kysyi, yrittäen peittää vaivaantuneisuuden äänestään. Olisi yhtä helvettiä yrittää kävellä kaupungilla ilman sitä. Kynnykset ja portaat ja satunnaiset kivet tiellä... Sokea pystyi kuvittelemaan itsensä rähmällään maassa.

Nía hymyili Zephin puheille, mutta sanojen kääntyessä helistimeen hänen hymynsä hyytyi. Minne hän oli jättänyt esineen? Hän oli kyllä löytänyt sen raunioista, mutta sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon, että hän oli unohtanut koko esineen.
”Tuota… odotas hetki. Saat sen aivan pian”, hän sanoi miehelle ja ryhtyi hapuilemaan ilmaa mutisten jälleen vieraskielisiä sanoja. Kohta hymy nousi hänen kasvoilleen ja käsi puristui tyhjässä jonkin ympärille. Hän kiskaisi kättään nopeasti itseensä päin ja tyhjyydestä hänen vierelleen ilmestyi miehen helistin päästäen jälleen sen eksoottisen helähtävän äänen.
”Noin, minä pelkäsin jo hetken, että olin kadottanut sen”, hän sanoi ojentaen helistimen miehelle.
”Mennäänkö sitten?”

Leona seisoi suihkun alla silmät suljettuina ja kuunteli. Erinomaisen kuulonsa ansiosta hän kuuli jokaisen liikkeen ja sanan mitä kaksikko viereisessä huoneessa aiheutti. Hän hymähti hiljaa. He eivät kaipaa minua enää.

"Ei mitään kiirettä." Zephaniah jäi kuuntelemaan Nían loitsuamista. Hänen päänsä nytkähti kun korviin kantautui tuttu helähdys.
"Ilkeää. Kadottaa nyt vanhan miehen ainoa tuki." Sokea hymähti, ja pudisti päätään. Hän tunsi sauvan tönäisevän käsiään.
"Pitää varmaan joskus lopettaa tuon vitsin toistaminen, se alkaa kulua." Hän sanoi sen vakavalla äänellä samalla kun sulki puuvarren sormiensa otteeseen. Hän ei pystynyt tuntemaan pintaa kunnolla hanskojensa takia, mutta tunsi olonsa yhtäkaikki varmemmaksi.
"Mutta toisaalta... Ikä tylsyttää luovuutta."
Naurahtamatta yhtään, mutta hymyillen sokea otti kunnollisen otteen sauvasta oikealla kädellään, niin että sen yläpää tukeutui hänen olkapäähänsä ja toinen osui maahain. Metallirenkaan helisivät toisiaan vasten pienistäkin liikautuksista, ja äänen kaiut kertoivat muutamia tärkeitä asioita: askeleen päässä edessä oli este, jonka pystyi päättelemään Níaksi, ja aivan hänen vasemman kyynärpäänsä vieressä oli hylly, jonka pinta oli... epätasainen. Harmaasilmäinen astahti äärimmäisen varovasti kauemmas, sillä arveli siinä olevan niitä pelättyjä pikkuesineitä.
"Mennään vain."

Zephaniah muisti, ettei Nía ollut nähnyt hänen liikkuvan helistimensä kanssa. Siksi hänen kasvoillaan oli huvittunut hymy, kun pitkä mies käveli kohtuullisen sulavasti majatalosta ulos, törmäämättä mihinkään tai keheenkään. Helähdykset kertoivat hänelle välähdyksittäin ympäristöstä, ja sauvan maassa viistävä kärki varmisti reitin olevan selvä.
"Tiedätkö mitään mukavaa kahvilaa?"

Nía hymähti miehen vitsille ja otti askelen kohti ovea.
Jokseenkin ihaillen hän katsoi miehen sulavaa liikkumista. Kuinkakohan kauan hänellä on kestänyt tuon opetteluun?
”En tiedä kahviloista, koska en tiedä yhtään kuinka kauas Leona meidät kuljetti”, Nía sanoi ja jatkoi kävelyään pysähtyen pian pienen leipomon eteen.
”Tuossa on leipomo ja sen yhteydessä näyttää olevan jonkinlainen kahvila”, hän sanoi miehelle ja enempiä kyselemättä astui leipomoon sisälle. Hän teki oman tilauksensa ja katsoi sitten miehen suuntaan.
”Mitä sinä haluat?”

Leona kuuli oven käyvän ja astui ulos kylpyhuoneesta katsellen sitten huoneessa ympärilleen. Hän hymyili itsekseen ajatellessaan tulevaa aamiaistaan ja kiskoi vaatteet päälleen. Käden heilautuksella hän siirsi itsensä pienen metsän reunaan ja otti siellä suden muodon kulkien haistellen yhä syvemmälle metsään.

"Taikuudella on sittenkin varjopuolensa." Zephaniah hymähti, ja käveli rauhallisesti eteenpäin. Hänen sauvansa kolahti johonkin, ja sokea harppasi hajonneen katukiveyksen ylitse.
"Siis missä se leipomo on?" Onneksi kadulla ei ollut paljoa muita ihmisiä, ja sokea pystyi päättelemään minne Nía ryntäsi. Jos kaduilla olisi ollut yhtään enempää likkuvia kohteita hän ei olisi kyennyt erottamaan tätä.

Sisällä hiljainen puheensorina, joka kantautui jostain päin huonetta, ja lämmin paistetun leivän tuoksu saivat kiharahiuksisen hymyilemään.
Elämän pieniä iloja...
"No, jos valitset jotain herkullisen näköistä. Minulle kelpaa mikä tahansa." Harmaasilmäinen hymähti.
"Ja kahvi. Mustana, kiitos." Hän kaiveli taskujaan, kunnes löysi lompakkonsa. Onneksi kolikoissa oli kohokuvioita, ilman niitä olisi ollut mahdotonta pystyä tietämään niiden arvoja.
"Minä tarjoan."
Zephaniah ei jäänyt kuuntelemaan mahdollisia vastaansanomisia, ja maksoi heidän aamiaisensa. Myyjä tajusi onneksi ojentaa hänen ruokansa suoraan sokean käteen, ja tämä veti syvään ja äänettömästi henkeä ennen kuin lähti etsimään pöytää.

Onneksi melko lähellä oli yksi tyhjä, ja hänen ei tarvinnut kulkea tuolien lomassa. Sellainen oli paljon hankalampaa kuin avoimemmilla käytävillä kulkeminen.
Pöytä oli myös seinän vieressä, ja hän sai helistimensä nojaamaan sitä vasten.
"Mukavan rauhallista..."

Nía valitsi miehelle hymyillen samaa ruokaa mitä itselleenkin. Hän yritti sanoa jotain estääkseen Zephiä maksamasta, mutta ei ehtinyt toisen jo hoidettua maksupuolen. Nainen kulki toisen perässä pöydän luo ja istui alas.
”Rauhallista todella. Edes tällä kertaa”, Nía naurahti hieman viitattuaan viimeaikaiseen rauhattomuuteen ja haukkasi palan sämpylästä, jonka oli tilannut. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja nautti sämpylän herkullisesta mausta täysin rinnoin. Leipomossa kaikui kilahdus oven avautuessa, kun joku saapui sisään. Nía vilkaisi oven suuntaan ja näki iäkkäämmänpuoleisen pariskunnan, joka osti parhaillaan valtavaa pussillista munkkeja. Hän hymähti ja mietti olikohan pariskunnan lapsenlapset tulossa kylään tai jotain vastaavaa. Hetken hän mietti kuinka mukavaa olisi, jos hänelläkin olisi oma lapsi, mutta hylkäsi ajatuksen. Työnsä puolesta hän ei uskaltaisi ainakaan vielä hankkia lapsia. Hänen täytyisi jatkuvasti pelätä pikkuisten hengen puolesta. Ja lisäksi kenen kanssa hän niitä lapsia edes hommaisi. Naisen katse kääntyi hetkeksi vastapäätä istuvaan mieheen. Hän hymähti hiljaa ja totesi mielessään, että turha edes kuvitella. He olivat tunteneet liian vähän aikaa sellaiseen. Todellakin liian vähän aikaa. Ja hän ei uskonut Zephin olevan muutenkaan lapsi-ihmisiä. Tai jos oli niin hän ei uskonut miehen haluavan lapsia tuossa tilassa. Siis Fukaikanin vuoksi. Leipomon ovi kävi uudestaan, mutta enää Nía ei vaivautunut katsomaan oven suuntaan.

Leona rouskutti tyytyväisenä kuollutta jänistä. Yhä suden muodossa kylläkin. Veri oli tahrinut hänen kasvonsa ja hän harkitsi vakavasti jonkin lammen etsimistä. Eihän hän voisi vaellella ympäri kyliä kasvot verisinä. Vaimeasti murahtaen hän hautasi raadon ja jolkotteli kohti paikkaa, jossa oli kuullut aikaisemmin veden solinaa.

Zephaniah naurahti takaisin, huomaten viittauksen viimeaikojen hälinöihin. Niihinhän hänkin oli tilannetta verrannut. Rauhallisesti sokea nosti kahvikupin huulilleen, ja siemaisi karvasta juomaa varoen sen kuumuutta.

Kahvilassa oli kohtuullisen hiljaista, ja hän pystyi kuulemaan läheisessä pöydässä käytävän keskustelun. Huilumaisen äänen omistava tyttö jutteli myös melko korkean äänen omistavan pojan kanssa siitä, miten tytön sukulainen, ilmeisesti serkku, oli saanut uuden mekon.
Poika vain urahteli ja sanoi välillä "Ihanko totta? Aika törkeää." kuitenkaan erityisen kiinnostuneelta kuulostamatta, mutta tyttö ei siitä välittänyt.
Sitten sokea tajusi vakoilevansa nuorten rakastavaisten kahvituokiota, kun valitus vaihtui lepertelyksi ja keskusteluun tuli huomattavia taukoja. Ne pystyi päättelemään pussailemiseksi.
Kiharapää kuuli myös vanhan pariskunnan munkkienoston, sillä narisevaääninen nainen selitteli kovaan ääneen miten heilel oli tulossa vieraita.
Keitä, sitä harmaasilmäinen ei kuullut. Hän nimittäin havaitsi erään toisen äänen. Pienen sellaisen, jota kukaan muu kahvilassa ei varmaankaan kuullut, sillä oli keskittynyt liikaa näkemiseen.
Se oli hyvin hiljaisten tömähdysten sarja, ja jokaisen tömähdyksen loppuun kuului pieni maiskahtava ääni, joka muistutti etäisesti sitä mikä pääsi kun veti jalan ylös suonsilmästä. Sen loppuessa aivan lähelle hän jähmettyi paikalleen, kaivaen muistiaan hullun lailla, järkyttynyt ilme kasvoillaan.
Missä olen kuullut tuon aiemmin? Mikä sen aiheutti?
"Nía, onko meidän lähellämme joku?[/i]

Samassa aivan hänen yläpuoleltaan kuului pieni tirskahdus.
Katossa roikkui eräs henkilö, joka pidätteli nauruaan. Pila oli typerä, mutta hänen tapaisensa. Hän seurasi ihastellen allaan istuvien ilmeitä. Pilaksi tämän teki se, että hän oli melkolailla näkymätön, keho täydellisesti ympäristön värien mukainen.
Lea tirskahti uudestaan. Saridiaani oli nähnyt tuttavansa menevän kahvilaan, ja huomatessaan tämän seurassa olevan naisen hän oli päättänyt ottaa selvää mitä tämä teki miehen seurassa.

//Lea siis astui näyttämölle ^^ //

Palattuaan takaisin haavemaailmastaan ja vauvakuumeen kourista Nía havaitsi hämmästyksekseen jokseenkin järkyttyneen ilmeen Zephaniahin kasvoilla.
”En minä näe ketään muuta kuin muissa pöydissä istuvat ihmiset, ja he ovat istuneet siinä koko ajan”, hän vastasi miehen kysymykseen lievästi häkeltyneenä. Mitä toinen oikein höpisi? Kuitenkin, juuri Nían vastattua yläpuolelta kantautui naisenkin korviin tirskahdus. Kulmat hieman kurtistuen hän kohotti katseensa ylöspäin varmana siitä, että jonkunlainen maagiopiskelija pilaili hänen kustannuksellaan. Hän puristi oikeaa kättään nyrkkiin ja tuijotti kattoa kohti jossain määrin äkäisen näköisenä valmiina kurittamaan jotakuta pientä nulikkaa, joka oli päättänyt häiritä heidän aamiaistaan.
”Kuka siellä? Tule heti esiin. Minä varoitan sinua”, hän sanoi kohti kattoa äänellä, joka ei kuulunut viereisiin pöytiin, mutta kantoi hyvin ylöspäin, jonne se oli suunnattu.

Keskikokoinen susi puhdistautui lähellä olevassa lammessa ja rantaan päästyään ravisteli itsensä kuivaksi. Hiljaa se jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Todella, he eivät tarvitse minua enää. Leona katosi Sesurun metsikköihin tyytyväisenä itseensä ja keinoihinsa kadota.

Samaan aikaan huoneessa, jossa Leona oli asunut välähti valo ja kaikki naiselle kuulunut omaisuus katosi. Hiljaa pienessä ilmavirrassa heiluen sängyn päälle laskeutui lappu, jossa luki:

Kiitos seurasta.

Huone on maksettu vielä viikoksi eteenpäin. Nauttikaa olostanne. Minä olen jatkanut matkaa työtehtävien perässä.

Kiitoksin

Katil Leona Ezio

//Leona siis poistui pelistä\\

Zephaniahin kulmat painuivat ryttyyn.
"Kukaan ei tullut paikalle? Minä kuulin askeleita." Hei kun hän oli nimittänyt tömähdyksiä askeleiksi hänen kasvoilleen levisi valaistunut ilme.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa Níalle mitään ennen kuin tämä oli jo kovistelemassa jotakuta tulemaan esiin.

Lea säpsähti vaaleahiuksisen naisen vaatiessa häntä äkäisesti tulemaan esiin. No mutta, hänen läsnäolonsa oli jo paljastunut, joten saridiaani räpsähti näkyville.
Hän roikkui katosta, kuin olisi ollut kyykyssä, ja pitkät oranssinsävyiset hiukset hipoivat melkein allaolevaa pöytää. Hän pudottautui naurahtaen ja nopeasti alas, ja kukaan ei vaikuttanut huomaavan eksoottisen neitokaisen ilmestymistä.
Ponnahtaen salamana seisomaan, ja hypähtäen yhtä nopeasti sokean polvelle istumaan saridiaani vilkutti naiselle.
"Rauhassa, ei mitään syytä hermostua. Olen tuon ystävä." Lea tökki sokean poskea, joka nappasi närkästyneesti tämän kädestä kiinni.
"Riesapas."
"Ystävä."
"Ystävänä sinun olisi pitänyt lopettaa seuraamiseni jo Mirassa."
Lea näytti kieltään, mikä olisi ollut täysin turha ele ellei hän olisi samalla päästänyt epämääräistä, lapsellista äännähdystä. Hän katseli kiharahiuksista, mutta kohta oikea silmä livahti tuijottelemaan tätä hänelle vierasta naista.
"Kukas sinä olet? Njah-njah on minun hätävarani, näpit irti." Äänekästä julistusta seurasi uudella lempinimellä siunattua halaaminen. Harmaasilmäisen posket alkoivat heti hohtaa punaisina. Lea matki sävyä hiuksissaan ja mekossaan, ja nauroi iloisesti, palaten kuitenkin kohta tuijottelemaan Níaa arvioivasti, silmät siksakkia vetäen.

Nía hätkähti rajusti ja oli kaatua tuolillaan huomatessaan oudonnäköisen henkilön loikkaavan katosta alas. Hän aukoi hetken suutaan kuin kala kuivalla maalla, mutta ilme kiristyi heti oudon naisen istuttua Zephin polvelle. Nía näytti lähestulkoon hyökkäävältä katsoessaan toisten kahden sananvaihtoa. Vaaleahiuksisen kasvot muuttuivat vieläkin äkäisemmiksi väriä vaihtavan halatessa miestä.
”Mitä ihmettä..?” Nían ääni värisi pidätellystä suuttumuksesta. Eihän hänen tietenkään olisi kuulunut suuttua toisen lähentelyistä niin paljon, mutta jotenkin hänen hermoonsa kävi suuresti tuollainen yhtäkkinen läheisyys noiden kahden välillä. Hän kyllä tajusi käyttäytyvänsä kuin mustasukkainen morsian, mutta ei jaksanut välittää siitä nyt.
”Zeph, viitsisitkö valaista tätä, tätä… käytöstä?” suuttumuksen saattoi kuulla nyt selkeästi hänen äänestään. Nainen oli päättänyt ettei kiinnittäisi uuteen tulokkaaseen mitään huomiota ennen kuin olisi saanut kunnollisen selityksen asiaan.
”Kuka tämä nainen on?” hän puristi käsiään tiiviimmin nyrkkiin peittääkseen niiden holtittoman tärinän.

"Minun on pahempi valaista mitään."
Zephaniah irvisti kun Lean halaus sai Nían ihmettelevän äänensävyn muuttumaan vihaiseksi. Hän koetti tönäistä Leaa hienovaraisesti kauemmas, sillä ujoutensa takia ei tosiaankaan pitänyt läheisyydestä pahemmin, mutta värikäs neiti vain puristi hetken lujemmin ennen kuin lopulta päästi irti ja paino nousi sokean jalalta.

Saridiaani nappasi itselleen tuolin viereisestä pöydästä, ja istahti siihen, ristien kätensä rinnalleen. Hän kuitenkin kohta laski ne, ja korjaili miehustaansa. Ei ollut helppo saada aikaan ja pitää yllä illuusiota rinnoista pelkän mekon avulla.
"Ai minua ei kuunnella?" Hän oli kimpaantunut, ja tuhahti äänekkäästi. Toisin kuin Zephaniah, joka oli vielä liian häkeltynyt vastatakseen mitään, sanavalmis neiti hyökkäsi heti takaisin.
"Älä ole mustasukkainen, et sinä omista Njah-njahia."
"Mistä lähtien minä olen ollut Njah-njah?" Mies pääsi vihdoinkin sanomaan jotain väliin, ja Lea tuhahti tämän huvittuneelle äänensävylle. Neitokaisen hiljaisuutta hyväksikäyttäen harmaasilmäinen kuitenkin jatkoi puheenvuoroaan.
"Tämä 'nainen', jos nyt termiä käytämme-"
"Älä yhtään vinoile minulle. Keksin kyllä ilkeämmänkin lempinimen." Lea pisti väliin, mutta sokea ei reagoinut siihen mitenkään.
"- on Lea. Lea Faust. Törmäsimme ehkä puoli vuotta sitten Mirassa, kumpikin kulkureina, ja hän..." Zeph piti pienen tauon, jonka aikana hän alkoi tahtomattaan hymyillä, "No, hän ei suostunut jättämään minua rauhaan ennen kuin myönsin että hän on ystäväni."
Lea nyökytteli ponnekkaasti, hieman pettyneenä siitä ettei mies ollut selittänyt asiaa yhtään dramaattisemmin. Hän olisi halunnut nähdä tämän toisen naisen kasvoilla lisää ilmeitä, nykyisetkin olivat herkullisia.
"Mutta kuka sinä olet? Ja miksi käyttäydyt kuin olisit Nja-njahin kihlattu?" Saridiaani lysähti makaamaan osittain pöydän päälle, nojaten leukaansa käsiinsä, ja katseli Níaa melko pistävästi. Hänen mekossaan kiepahti vihreä sävy.

Nían ilme muuttui vihaisesta epäuskoiseksi tuon tuntemattoman naisen ottaessa tuolin itselleen. Luuliko tämä, että hän oli tervetullut noin vain heidän pöytäänsä? Mitä hän oikein kuvitteli itsestään? Kahden henkilön keskustelun aikana Nía yritti monta kertaa avata suutaan sanoakseen väliin jotain pistävää, mutta toiset olivat turhan nopeita ja hän ei saanut sanaakaan heidän puheensa väliin.
”Lea?” Nía maisteli nimeä sen kuultuaan ”Vai että sellainen nimi.”
”Nía Luseina Eneíntytär, jos se sinua nyt niin kamalasti kiinnostaa. Ja mistäs tiedät vaikka olenkin hänen kihlattunsa”, Nía ei tiennyt miksi hän koki niin suurta halua olla jotenkin läheisempi Zephin kanssa kuin tämä toinen nainen, mutta oli miten oli hän halusi silti päihittää toisen.

Hieman tuhahtaen hän nousi tuolistaan ja käveli Zephin taakse kietoen kätensä takaapäin tämän harteiden ympärille.
”Mietitkö yhtään, että haluavatko ihmiset sinut ystäväkseen vai pakotatko heidät vain siihen? Se on mielestäni melko törkeää”, Nía sanoi astuen hieman lähemmäs miestä omistavan näköisenä.
”Vai mitä?” hän sanoi Zephille painaen huulensa miltei kiinni tämän korvaan. Nainen käänsi katseensa Leaa kohti ja katsoi tätä niin haastavasti kuin vain kykeni.
Hiljaa taikavoimiaan keskittäen Nía onnistui luomaan vasemman nimettömänsä ympärille kihlasormuksen, jonka hän tiesi katoavan noin tunnissa. Tämän jälkeen hän nosti vasemman kätensä Zephin hartialle niin, että se varmasti näkyi Lean suuntaan.