Pyörtyilemistä ja ujostelua

Zephaniah pani merkille, miten Naoki kuulosti kovin huolestuneelta sanoessaan tämän Shaidon nimen.
”Ei, en minä sillä. En vain halua olla kenellekään vaivaksi. Mikä on tavallaan epäkohteliasta kaltaisiasi auttajia kohtaan, mutta…” Mies hymähti, muistellen miten hirveältä se oli aina tuntunut kun joku oli kieltäytynyt hänen avustaan.

”Hah. Oli vai. Oikein… hauskaa.” Sokea räpytteli silmiään raivokkaasti, etsien sitä kihisevää tuntemusta, odottaen peläten alkavansa kohta tuntea päänsä kevyeksi.
”Et tietystikään tiennyt, mutta… Minulla on varmaan maailman huonoin viinapää. Uh, alan kohta varmaan hihitellä typerästi ihan kaikelle. Tosiaankin.” Sanojen perään miehen huulilta tulikin pieni, nopea ja normaalia korkeampi kiherrys.

”Et tietystikään tiennyt, mutta… Minulla on varmaan maailman huonoin viinapää. Uh, alan kohta varmaan hihitellä typerästi ihan kaikelle. Tosiaankin.”
Naoki tyrskähti huvittuneesti. Kuinka hän kykenikään aina törmäämään jossain alkoholinkäytön ääripäässä oleviin ihmisiin. Ensin Shaido, joka on täydellinen juoppo ja nyt Zeph, joka ei kestä yhtään viinaa.
”Olen pahoillani, mutta tilanne on jokseenkin huvittava. Tai siis jotenkin vain minä onnistun sekaantumaan ihmisiin, joilla on aina jotain ongelmia alkoholin kanssa.”

"Ehkä olet jonkinlainen magneetti, joka kerää kaikki henkilöt joiden kuvauksiin voi liittää sanan alkoholi jossain muodossa?" Zephaniah ehdotti, ja tirskui jälleen. Se... ei ollut hänen tapaistaan, sopivaa tai missään muodossa sellaista toimintaa mihin herra halusi sekaantua. Hän piti ilonpidosta, mutta jokin arvokkuus oli sentään säilytettävä.
"Luoja, minä hihitän kuin mikäkin nuori neito. Eikö nelikymppisten pitäisi olla vakiintuneita ja vastuuntuntoisia aikuisia?" Hänen vakiovitsinsäkään ei saanut peräänsä tuttua hymähdystä, vaan hassun kikatuksentapaisen, jonka perään mies läppäsi kätensä suulleen. Samalla se pieni, yhä järkevä osa huomasi että tuntui kuin hänen päänsä sisällä... kuplisi. Henkisesti siis.

Huolimatta siitä, että järkevä osuus sokeasta muistutti, että huoneessa oli paljon väkeä eikä hänen tasapainonsa voinut kaikkein parhaiten - eikä tarvinnut yhtään lisää häiritsevää ainetta - hän kulautti sen pienen tipan lasinsa pohjalta suuhunsa, ja nousi ylös, kaivellen muistiaan siitä mitä Nía oli hänelle näyttänyt, ja löysi kuin löysikin tarjoilupöydältä suolakeksikulhon, eikä edes kaatanut mitään sitä hapuillessaan. Hänestä kyllä tuntui siltä, että oli astunut jonkin päälle.

"Ehkä olet jonkinlainen magneetti, joka kerää kaikki henkilöt joiden kuvauksiin voi liittää sanan alkoholi jossain muodossa?"
Naoki naurahti hyväntuulisesti ja oli sisällään äärimmäisen huvittunut toisen helposta humalasta.
"Luoja, minä hihitän kuin mikäkin nuori neito. Eikö nelikymppisten pitäisi olla vakiintuneita ja vastuuntuntoisia aikuisia?"
”Ei sitä tarvitse ihan korpuksi muuttua kuitenkaan vaikka kuinka vanhenisi”, parantaja totesi entistäkin huvittuneempana. Naokin olisi tehnyt mieli pakottaa toinen takaisin istumaan, mutta tyytyi silti vain seuraamaan tätä tarjoilupöydälle. Hän hymähti hiljaa toisen tallatessa Arden-Lupitan sormille, mutta nainen ei näyttänyt havaitsevan asiaa, koska makasi lattialla itsekseen höpisten.
”Sinuna tulisin takaisin istumaan”, Naoki sanoi Zephille ja tarttui tämän käsivarteen.

"Hyvä on, hyvä on." Zephaniah lausahti, ja antoi toisen vetää hänet takaisin sohvalle. Hän rauhoitteli itseään mielessään, ja arveli että oli nauruherkempi suurimmaksi osaksi sen takia että oletti olevansa. Hyvänen aika, ei mikään juoma vaikuttanut niin nopeasti, eikä lasillisesta tullut hiprakkaan - no, lasi oli ollut kohtuullisen iso ja juoma väkevää sekä kiharapää oli mitä oli.
Jokatapauksessa hän rauhoitteli itsensä, hymyillen silti kuin huomaisi jotain äärimmäisen hauskaa mitä muut eivät tiedostaneet, ja antoi itsensä uopota pehmeään sohvaan.

Hetken ajan hän mietti missäköhän Nía oli, sekalaisen vierasjoukon keskeltä ei pystynyt paikantamaan naisen musikaalista ääntä ja vielä vähemmän äänettömiä askelia - jotka hän arveli kyllä tunnistavansa jos ne kopisisivat yhtään. Sokeana sitä huomasi kuinka tunnusomaisen kuuloisia sellaiset asiat kuten askeleet tai hengitys olivatkaan.
Tai ehkä hän oli vain oppinut herkemmäksi niiden suhteen.

Muistaen sitten, että hänellä oli juttukumppani siinä vierellä hän käänsi kasvonsa tämän puoleen. Saipa ainakin tietää että ruskeatukka ei ollut täysin omissa maailmoissaan vaan tarkoitti puheensa tälle.
”Kun kerta olet parantaja, olen kai oikeassa kun oletan että olet siis myös maagi?” Hän kysyi, hyvin kepeään sävyyn – turha varmaan muistuttaa minkä takia.
”Sen täytyy olla todella kätevää. Voi vain taikoa kaikkea tyhjästä, ei tarvitse huolehtia pahemmin mistään. Halusin aina lapsena maagiksi. Mutta minulla ei ole mitään taipumuksia siihen, ei sitten yhtään. Vain täysin hyödytön parannuskyky.” Viimeinen lause mutistiin hieman nyreästi, ja sokea ei välittänyt kuunnella ympäristöään edes sen vertaa, että ottaisi selville josko Naoki olikin lähtenyt. Siitä vain, hän puhuisi sitten ilmalle. Ajatus sai synkeähkön ilmeen vaihtumaan hetkessä hihitykseksi, mutta kiharapää rauhoittui yhtä äkkinäisesti.
”Vaikka en pidä yhtään valotaioista. Ei millään pahalla, jos se Nían näyttämä pallo oli tekemäsi. Mutta… niin, minä olin rajalla, ja ehkä pyytänyt turhan kärkkäästi sitä nuorukaista auttamaan, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut sokaista minua.” Jupisten silmät puoliummessa sokea työnsi sormensa hiustensa läpi, ja tuhahti hiljaa. Hetken ajan kuin mökötettyään mies kuitenkin alkoi taas hymyillä, ja ojensikin kätensä sivulle, etsien Naokin kasvot, ja vetäisi ne aivan omien lähelleen.
”Kokeili sytyttää valopallo, ja katso silmiäni. Ne eivät reagoi mitenkään. Ja jos katsoisit verkkokalvoja, näkisit miten ne ovat tuhoutuneet. Minä en tee silmilläni enää yhtään mitään, ne vain ovat päässäni ja liikkuvat.” Hän selitti kiihkeällä, innostuneenkatkeralla äänellä, päästäen toisesta irti.

”Kun kerta olet parantaja, olen kai oikeassa kun oletan että olet siis myös maagi?”
”Öh, kyllä olen”, Naoki ei oikein tiennyt mitä toinen mies ajoi takaa.
”Sen täytyy olla todella kätevää. Voi vain taikoa kaikkea tyhjästä, ei tarvitse huolehtia pahemmin mistään. Halusin aina lapsena maagiksi. Mutta minulla ei ole mitään taipumuksia siihen, ei sitten yhtään. Vain täysin hyödytön parannuskyky.”
Naoki naurahti.
”Nyt et ole kyllä aivan oikeassa. Kyllä meidän maagienkin täytyy huolehtia. Etkö ole koskaan ajatellut miksi maagit eivät koskaan pysäytä sadetta tai rakenna kokonaisia taloja magialla?” mies kysäisi ja hymyili hieman.
”Vaikka en pidä yhtään valotaioista. Ei millään pahalla, jos se Nían näyttämä pallo oli tekemäsi. Mutta… niin, minä olin rajalla, ja ehkä pyytänyt turhan kärkkäästi sitä nuorukaista auttamaan, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut sokaista minua.”
”Äläs nyt, rupeat miettimään asioita, joita ei tarvitsisi nyt miettiä. Meidänhän täytyisi olla iloisia. Meillä on sentään pienimuotoiset juhlat tässä menossa”, parantaja havaitsi, että alkoholi rupesi vaikuttamaan toisen miehen mielialoihin nyt hieman negatiivisemmalla tavalla. Jos sokea saisi jatkaa hän saattaisi vajota suureen synkkyystilaan.
”Kokeili sytyttää valopallo, ja katso silmiäni. Ne eivät reagoi mitenkään. Ja jos katsoisit verkkokalvoja, näkisit miten ne ovat tuhoutuneet. Minä en tee silmilläni enää yhtään mitään, ne vain ovat päässäni ja liikkuvat.”
Naoki säikähti pahanpäiväisesti toisen kiskaistessa hänen kasvonsa lähelleen. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa ja hän perääntyi heti, kun siihen tuli mahdollisuus vilkaisten tarjoilupöytää.
”Rauhoitutaanpas nyt”, hän kaatoi juomista lasiin ”Juo tämä. Siitä pitäisi tulla parempi olo.” Mies tiesi olevansa ehkä hieman ilkeä, mutta tämä oli ainoa keino saada toinen rauhoittumaan. Lasillinen erittäin vahvaa alkoholin ja mehun seosta veisi toisen ensin äärimmäiseen humalatilaan ennen kuin tämä sammuisi. Aamulla Zephillä olisi todennäköisesti helvetillinen olo, mutta sille ei mahtaisi mitään.

Hyvää vauhtia synkkyyttä kohti vaipuva Zeph otti tarjotun lasin, ja joi sen tyhjäksi enempiä ajattelematta. Hän ei ollut edes kuunnellut Naokin puheita, ja lopetti itsekin puhumisen.
Mies vain pyöritteli synkkiä ajatuksia ympäriinsä mielessään, miettien että mikäköhän oli syy sille että hänellä piti olla ollut niin huono tuuri?

Ilmeisesti hänen humalatilansa viimeinen vaihe oli totaalinen sulkeutuminen maailmalta, sillä sokea keskittyi vain omituiseen oloonsa ja kaikkeen siihen paskaan mitä nyt sattui mielestään esiin saamaan. Hetkisen kuluttua hän jostain syystä päätti lähteä liikkeelle, mutta horjahti heti takaisin sohvalle, pysymättä edes istumassa vaan valahtaen epämääräiseen makuuasentoon, pitkät jalat roikkuen sohvan ulkopuolella. Muiden kahdeksan aiheuttamat äänet sulautuivat yhdeksi sekavaksi aistimukseksi, ja kohta Zeph sammuikin siihen sohvalle.

Naoki katsoi Zephin sammumista ja tämän nuukahdettua sohvalle nosti miehen käsivarsilleen. Hän kantoi toisen sängylle makaamaan ja viittasi Nían luokseen.
”Hän sammui”, parantaja ilmoitti kollegalleen ja nainen nyökkäsi viitaten miestä kauemmas. Hän kiskoi peiton pois rakkaansa alta ja peitteli tämän hellästi nukkumaan. Meno huoneessa alkoi olla muutenkin jo jokseenkin sekopäistä ja Leith oli siirtynyt kylpyhuoneen puolelle Moricinsa kanssa.
”Noniin, eiköhän olisi aika kaikkien mennä nukkumaan. Minä olen ainakin vahvasti sitä mieltä”, Nía lähes huusi, jotta saisi äänensä kuuluviin kaiken metelin läpi.
”Jokainen ottaa tuolta seinänvierestä patjan ja käy nukkumaan. Aikaa viisi minuuttia!”
Alkoi yleinen sähellys ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat nukkumassa. Nía oli tarkistanut kylpyhuoneen ja meinannut saada sydänkohtauksen nähdessään kaksi alastonta miestä sammuneena lattialle. Loppujen lopuksi kaikki olivat nukkumassa ja huoneessa kuului vain rauhallinen hengitys.

Onnellisen tiedottamana ollut Zephaniah oli jotenkin se ensimmäinen, joka heräsi aamulla. Hän olisi suonut pysyvänsä lämpimässä ja pehmoisessa unentapaisessa tilassa, sillä samalla sekunnilla kun sokea puristi silmiään hieman tiukemmin kiinni heräämistä vastustellakseen tuntui kuin joku olisi tökännyt sapelin hänen aivoihinsa. Useita sapeleita. Ei, itse asiassa se tuntui siltä kuin joku olisi yksinkertaisesti napannut hänen aivonsa käteensä ja puristanut ne tohjoksi.
Lisäksi häntä kuvotti hyvin hälyttävästi, ja kiharahiuksinen päätti että olisi järkevintä siirtyä kylpyhuoneen puolelle.

Nouseminen kävi äärimmäisen hitaasti, kun hän oppi kantapään kautta nopeiden liikkeiden sattuvan helvetillisesti päähän, samoin kuin vähänkin kovempien äänien. Seurasi muutamia hyvin mielenkiintoisia hetkiä, kun mies suunnisti lattialla olevien patjojen ohi. Hän joutui miettimään tovin ennen kuin muisti miksi heidän huoneessaan nukkua tuhisi siinä kuutisen ylimääräistä henkilöä.

Kylpyhuoneessa hän sitten päätyi melkein astumaan jonkun päälle, ja tajusi kauhukseen että siinä nukkui ainakin hengityksen perusteella kaksi miestä. Ehkä päällekkäin. Mutta siitä hän ei halunnut ottaa selvää, vaan kumartui vessanpöntön ääreen ja kakoi vatsansa sisällön ulos, tuntien olonsa hyvin surkeaksi.

Nía käänsi kylkeään tuntiessaan painon ja lämmön katoavan vierestään. Kohta hieman pienempi paino ja suurempi lämpö korvasi kuitenkin äskeisen ja hän vaipui takaisin unten maille. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun hän tunsi jotain märkää kasvoillaan. Naisen silmät räpsähtivät auki ja hänen näkökenttäänsä ilmestyi Qiun turkki lähietäisyydeltä. Hän nappasi suden niskavilloista kiinni ja siirsi tämän hieman kauemmas itsestään pois nuolemasta hänen naamaansa.

Vaivalloisesti Nía sai itsensä kammettua ylös ja katsoi patjojen sekamelskaa lattialla. Hän hymähti ja oli onnellinen ettei ollut juonut lähes ollenkaan, joten hänellä ei ollut krapulaa. Ruskeiden silmien katse siirtyi patjoista vessan suuntaan. Mainitusta huoneesta kuului oksentamisesta kielivää kakomista. Nía katsoi ensin tyhjää paikkaa vieressään ja sitten vessaa laskien yhteen yksi plus yksi ja päätellen, että Zeph oli päättänyt majoittua vessaan oksentamaan pois huonoa oloaan. Samalla hän muisti myös kyseisen huoneen lattialle majoittuneen kaksikon, joka tunnettiin myös nimillä Leith ja Moriz. Nainen nappasi mukaansa viltin ja suuntasi äänettömät askelensa kohti vessan ovea.

Oven auetessa hän näki Zephin kumartuneena vessanpöntön ylle ja alastoman kaksikon edelleen lattialla. Nía levitti viltin miesten paljaiden vartaloiden ylle, jotta nämä säästyisivät enemmiltä katseilta ja käveli sitten Zephin vierelle.
”Zeph?” hän kuiskasi, koska tiesi kovien äänien pahentavan päänsärkyä.
”Millainen olo sinulla on?”

Zephaniah olisi muuten naurahtanut voipuneesti kuullessaan Nían huolestuneen kysymyksen, mutta hänen päässään vihlaisi taas niin ilkeästi että miehen suusta tippui pieni voihkaisu.
”Surkea.” Sana henkäistiin ilmaan, ja sen loppuun liittyi yökkäisy. Hän oli jo oksentanut mahalaukkunsa nurin, mutta tuntui kuin se haluaisi yhä työntää jotain ulos. Iho tuntui nihkeältä, ja mies ei tarvinnut näköä kertoakseen että hänen kiharansa olivat sievästi lässähtäneet ja joku suortuva mahdollisesti oksennuksessa. Se siitä tuli kun ei saanut kerättyä niitä kaikkia pois tieltä.

Melko pitkään harmaat silmät suljettuina hän istui maassa, nojaten vessanpönttöön ja hengittäen värisevästi. Yrittäen estää kaikki mahdolliset kuvotusta tuottavat ajatukset – kuten missä kunnossa hotellihuone mahtoi olla, miksi ihmeessä jotkut makasivat vessanlattialla ja missä kunnossa – hän huokaisi, ja pyyhkäisi suupieliään. Sapen poltteleva maku oli hermoja raastava, mutta hän ei ollut nousemassa hoipparoimaan itselleen vettä, ei varsinkaan koska ei tiennyt astuisiko vahingossa johonkin
”Miten minä oikein päädyin juomaan…? Muistan istuneeni Naokin kanssa sohvalla…” hän kuiskasi, enemmän itselleen kuin Níalle. Vaikka Zeph olikin pitänyt Naokista eilen, hän tunsi nyt tiettyä kaunaisuutta sitä kohtaan, että oli tullut juotetuksi. Sillä eihän hän nyt itse joisi mitään.

”Miten minä oikein päädyin juomaan…? Muistan istuneeni Naokin kanssa sohvalla…”
”Siinä kävi niin, että joit Naokin antaman juoman tietämättä, että siinä oli alkoholia ja muutuit lopulta niin masentuneeksi, että hän katsoi parhaaksi juottaa sinut sammuksiin. Ja teki aivan oikein”, Nía kuiskasi ja loihti tyhjästä lasin, johon otti kylmää vettä. Hän antoi lasin Zephin käteen.
”Juo, siinä on vettä”, hän sanoi hiljaa ja nappasi sitten pienen pyyhkeen vessan hyllystä ryhtyen pyyhkimään miehen kasvoja oksennuksesta. Kasvojen jälkeen hän siirtyi hiuksiin kostutetun pyyhkeensä kanssa.

Toisesta huoneesta alkoi kuulua heräilyn ääntä ja hiljaista voihketta. Ainoa, kuka Nían lisäksi vaikutti olevan täysin kunnossa oli Sang, joka ei ollut juonut alkoholia ollenkaan. Vessan lattialta kuului kakomista ja nainen käänsi katseensa siihen suuntaan. Leith oli oksentanut suihkun viemäriin ja kakoi nyt viimeisiäkin oksennuksensa rippeitä ulos suustaan.
”Leith, tarvitsetko vettä?” Nía kuiskasi ja sinihipiäinen nyökkäsi varovaisesti pidellen päätään. Nainen loihti yhden lasin lisää ja täytti sen vedellä ojentaen sitten Leithille.

”Zeph, suosittelisin takaisin sänkyyn siirtymistä. Makuuasennossa olo tuntuu varmasti paremmalta”, hän sopotti kiharahiuksiselle ja tarttui tämän käteen auttaakseen tämän ylös.

Zeph kuunteli Nían selityksen, ja naurahti voipuneesti, tuntien pientä häpeää.
”Minä… en juo enää ikinä. Alkoholi ei vain sovi minulle.” Kärsivä julistus oli tullut hänen suustaan itse asiassa kolmesti aikaisemmin, ja sen saattoi jopa kuulla äänensävystä. Viileä vesilasi paransi miehen mielialaa hieman, ja hän huuhteli suutaan ennen kuin joi siitä.

Sillä hetkellä kiharahiuksinen ei tuntenut yhtään häpeää siitä että tarvitsi apua, vaan oli puhtaan kiitollinen kostean pyyhkeen tunnusta kasvoillaan. Hän hymyili varovaisesti, koskettaen Nían kättä.
”Olet pelastava enkeli…”

Ilmeisesti monet muutkin voivat pahoin, sillä sokean korvat paikansivat heräilevien ajoittain tuskallisia ääniä, ja joku toinen oksensi. Leith, Nían puheista päätellen.
Hän nyökkäsi, ja nousi seisomaan hitaasti ja varovaisesti, tukeutumatta kuitenkaan paljoa naiseen. Ihme kyllä hän ei kompastunut keneenkään kulkiessaan, vaan pääsi lysähtämään sängylle.

Huokaistuaan Zeph hieroi ohimoitaan varovasti, maatessaan siinä selällään sängyllä.
”Kiitos. Pystytkö huolehtimaan vieraistamme sen aikaa kun koetan saada oloani paremmaksi? Voin auttaa siivoamisessa kunhan… pääsen ylös, ehkä käyn sitten suihkussakin.”

”Kiitos. Pystytkö huolehtimaan vieraistamme sen aikaa kun koetan saada oloani paremmaksi? Voin auttaa siivoamisessa kunhan… pääsen ylös, ehkä käyn sitten suihkussakin.”
”Tietenkin minä pystyn. Moric nähtävästi lähti juuri, hänellä kun on töitä. Leith näyttää kampeavan itsensä mukaan. Ja Sang on täysissä voimissaan, joten hän voi auttaa minua”, Nía sanoi ja silitti Zephin hiuksia vetäen sitten peiton tämän päälle.
”Yritä sinä parantua. Tuon sinulle heti päänsärkyä lieventävää lääkettä kunhan ehdin”, hän hymyili ja käveli Sangin luo.

”Sang, auttaisitko minua näiden krapulaisten, liikaa juoneiden pöhköjen kanssa?” hän kysyi toiselta naiselta, joka nyökkäsi.
”Totta kai. Olettehan te Zephin kanssa osoittaneet ihailtavaa suopeutta meitä kohtaan”, mustahiuksinen vastasi ja Nía haravoi katseellaan vaikeroivia ihmisiä.
”Naoki? Oletko voimissasi?” hän kysyi seisomaan nousevalta vaalealta mieheltä.
”Olen. En juonut lähes yhtään, joten minäkin voin auttaa”, Naoki ilmoitti ja nainen hymyili tälle.
”Voitko käydä pyytämässä Moricilta avainta lääkekaappiin?” hän kysyi mieheltä, joka nyökkäsi ja poistui huoneesta. Ympärilleen katsellessaan Nía huomasi myös Arden-Lupitan kadonneen jonnekin. Nainen oli todennäköisesti haahuillut ulos ja jonnekin pois. Vaaleahiuksinen huokaisi katsoessaan sekasotkua. Pienesti mutisten hän keräsi kaikki patjat ilmaan ja leijutti ne takaisin varastoon saaden huoneen lattialle lisää tilaa. Sang oli siirtänyt pöydät jo omille paikoilleen ja yritti nyt koota astioita syliinsä.
”Tässä on avain”, Naoki sanoi ovelta ja heitti mainitun esineen Níalle. Hänen takaansa kurkisti kolme palvelustyttöä.
”Pyysin heidät hakemaan astiat pois”, mies kertoi ja Sang huokaisi helpotuksesta ojentaen käsissään olevat astiat tytöille muuttuen sitten lepakoksi ja lentäen tiehensä. Nopealla loitsulla Naoki siivosi roskat roskakoriin ja asteli sitten Nían luo.
”Veikkaanko oikein, jos sanon, että te kaipaatte nyt omaa rauhaa?” hän kysyi ja nainen nyökkäsi hymyillen.
”Ihanaa, että ymmärrät. Voitko ottaa heidät mukaasi?” hän viittasi jäljellejääneisiin Jianiin ja Xifengiin, jotka istuivat pahoinvoivan näköisinä lattialla.
Sanaakaan sanomatta Naoki nappasi heidät mukaansa ja asteli ovelle.
”Nähdään joskus”, hän sanoi, vilkutti ja sulki oven perässään. Nainen vilkutti hetken oven sulkeuduttua ja asteli sitten lääkekaapille ottaen sieltä pienen purkin, joka oli täynnä valkoisia pillereitä.

Nía asteli sängyn luo ja kävi makaamaan vatsalleen Zephin viereen.
”Mikä on olo nyt?” hän kuiskasi ja suukotti miehen poskea. Hän otti yöpöydälle aikaisemmin tuomansa vesilasin ja ojensi sen miehelle.
”Minulla on sinulle särkylääkettä”, hän sanoi hymyillen.

Nían puuhaillessa vieraita ulos ja paikkoja kuntoon Zeph melkein nukahti. No, ainakin hän kävi lähellä uneen vaipumisen rajoja, mutta lipui hereille kerta toisensa jälkeen päänsärkynsä takia. Kohta sänky kuitenkin narahti ja hän tunsi patjan painuvan Nían asettuessa hänen viereensä. Hän hymyili tuntiessaan suukon poskellaan.
”Hieman parempi, makuulle meno tosiaankin auttaa vähän.”

Kiitollisena hän otti vastaan särkylääkkeen ja vesilasin, nielaisten kaksi pilleriä nopeaan ja valahtaen sitten taas rennoksi sängylle.
Huvittunut virne kummitteli suupielissä, kun mies etsi kädellään Nían posken ja silitti sitä hellästi.
”No, juhlat taisivat minun masenteluni poislukien olla onnistuneet.” Hän naurahti hiljaa, irvistäen sitten kun se yllyttikin yhä päänsärkyä. Kohta lääke kuitenkin purisi, joten hän ei antanut sen masentaa.
”Hassua miten sinä houkutat kummaa väkeä luoksesi.” Olo alkoi olla jo hieman parempi, kun Zeph sai väännettyä vitsintapaisen. Itselleen, päänsä sisällä hän totesi, että porukan tapainen joukko voisi olla mukava mahdollisissa …häissä. Olisipa ainakin eloa.
Ajatuksiensa takia mies sitten naurahti uudestaan, pidättäytyen kuitenkin suukottamasta kultaansa. Hän ei ollut tarpeeksi varma siitä ettei suukko maistuisi oksennukselta.

”No, juhlat taisivat minun masenteluni poislukien olla onnistuneet.”
”Olivat kyllä. Suurin osa joi liian paljon ja liian nopeasti ja seuraukset näkyivät sitten aamulla”, Nía naurahti kääntyen selälleen.
”Hassua miten sinä houkutat kummaa väkeä luoksesi.”
”Hah, minustako se muka johtuu?” hän naurahti ja painoi Zephin nenän lyttyyn.
”Tuon lääkkeen pitäisi muuten vaikuttaa nopeasti. Sitten minä kyllä pakotan sinut suihkuun. Haiset viinalle”, viimeisen lauseen kohdalla nainen otti nenästään kiinni, jolloin ääni muuttui hassun kuuloiseksi. Hän naurahti jälleen ja nousi ylös sängyltä.
”Minä käyn hakemassa jotain syötävää. Sinun täytyy syödä jotain vaikkei ehkä saattaisi tuntua siltä.”

Zeph hymähti tuntiessaan nenänsä painuvan lyttyyn.
”Ehkä, ehkä ei…”
Uutinen lääkkeen nopeasta vaikutusajasta oli tervetullut, ja hän punastui kevyesti kuullessaan huomautuksen hajusta.
”Minä… raahaudun sinne suihkuun. Syön sitten.”

Niine hyvineen hän nousi, ja hoiperteli kädellä seinästä tukea ja suuntaa ottaen kylpyhuoneeseen.
Siellä hän väänsi suihkun oikein kuumalle, hangaten ihoaan yrittäen saada töhnäisen tunteen katoamaan. Hänelle koitti hyvin mielenkiintoinen hetki arvaillessa, mikä pullo oli mitäkin – eihän niistä hempeistä kukkatuoksuista voinut saada selville yhtään mitään – mutta lopulta hän sai hiuksensakin pestyä.
Suihkussa kului pitkä tovi, ja hänellä oli huomattavasti parempi olo sen jälkeen. Ja kamala nälkä, mieli teki jotain paistettua.

Mutta sitä ennen piti löytää pyyhe. Se ei myöskään ollut mitenkään mukavaa, kun tuli tiputettua useammasta hyllystä tavaraa lattialle ennen kuin pyyhehylly löytyi ja herra pääsi kuivailemaan itseään. Hiukset jäivät roikkumaan puolikosteina, ja pyyhe kietaistiin lanteille. Hän kuitenkin pukisi pian päälleen, eikä siellä ollut muita kuin Nía näkemässä.

Niinpä hän asteli huoneeseen varmana, muistiinsa luottaen. Ja tietysti hänen tielleen piti sattua ryttääntynyt matonkulma, ja pitkä mies lensi komeassa kaaressa takamukselleen.

”Minä… raahaudun sinne suihkuun. Syön sitten.”
”Selvä”, Nía tokaisi ja astui ulos huoneesta toivoen vakaasti, että Zeph selviäisi suihkustaan kunnialla.

Nainen asteli vastaanottotiskille, jossa hän törmäsi Moricin sijaan sievään vaaleaan naiseen, joka näytti valitettavasti siltä kuin tämän koko elämä olisi juuri romahtanut kasaan.
”Huomenta, saisinko jotain aamiaista huoneeseeni?” sotilas kysyi ystävällisesti hymyillen ja sai vastaukseksi pahan mulkaisun.
”Kuinka monelle? Kahvilla vai teellä?” tiskin takana seisovan ääni oli erittäin töykeä ja Nía kurtisti kulmiaan tälle.
”Kahdelle ja molemmilla”, hän ilmoitti. Tyttö pyörähti kannoillaan ja käveli takahuoneeseen kengänkannat kopisten.

Nía asteli läheisen sohvan luo ja istui siihen huokaisten. Silmät sulkeutuivat väkisinkin ja hän jäi miettimään viimeaikaisia tapahtumia. Niin paljon oli tapahtunut kamalan lyhyessä ajassa. Hänet herätti ajatuksistaan kipakka rykäisy, joka kuului vastaanottotiskin suunnalta. Nainen kohotti katseensa ja näki vaaleahiuksisen tytön käsissään valtava tarjotin, joka oli täynnä ruokaa. Oli paahtoleipää, pekonia, kananmunia, teetä, kahvia, jotain leivoksia, tomaattia, kurkkua, salaattia, tuoremehua. Kerrassaan herkullinen aamiainen.
”Tämä kuuluu huoneesi hintaan”, tyttö sanoi ja tyrkkäsi tarjottimen lähemmäs tulleen Nían käsiin.
”Kiitos”, nainen tokaisi ja asteli tarjottimen kanssa huoneeseensa juuri parahiksi näkemään kuinka Zeph lensi komeasti takamukselleen.

”Hyvänen aika”, hän parahti ja laski tarjottimen läheiselle pöydälle rientäen sitten oven suljettuaan miehen luo.
”Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi kiinnittämättä huomiota ikkunalta kuuluvaan terävään naputukseen.

Zeph painoi käden suulleen, ja hänen silmänsä puristuivat tiukasti kiinni. Hetkisen miehen kasvoilla oli kärsivä, jopa huonovointinen ilme, mutta sitten tuo tyrskähti äänekkäästi ja alkoi hihittää. Ilonpito loppui nopsaan, kun moinen alkoi tuntua ilkeältä päänsäryn kummitellessa vielä särkylääkkeestä huolimatta.
”Niin kunnossa kuin orvokeilta tuoksuvana voin.”
Hän naurahti, ja pudisti päätään. Hassua nyt tuollainen kömpelyys, mutta onneksi pyyhe ei ollut lähtenyt minnekään eikä kummankaan ujohkon yksilön tarvinnut kokea noloa hetkeä. Zeph nuuhkaisi ilmaa, haistaen selvästi herkullisen aamupalan tuoksun.
”Oi, minä saankin ihan herkkuja.”
Mies alkoi könytä pystyyn, pidellen takamustaan kivun takia ja pyyhkeen yllä pysymisen varmistamiseksi. Hänen herkistynyt kuulonsa noukki hiljaisen, vaativan naputuksen jostain päin huonetta, ja sokean kulmat rypistyivät kummastuneesti.
”Mistä tuo ääni tulee?”

”Niin kunnossa kuin orvokeilta tuoksuvana voin.”
Nía naurahti ja haisteli Zephin tuoksua. Tämä todella tuoksui selkeästi kukkasille ja nainen virnisti silittäen toisen hiuksia.
”Oi, minä saankin ihan herkkuja.”
”Majatalon aamiainen on aina täynnä herkkuja. En tiennyt haluatko kahvia vai teetä, joten otin molempia”, hän hymyili ja käveli tarjottimen luo ryhtyen kattamaan ruokaa pöytään hyräillen samalla pienesti.
”Mistä tuo ääni tulee?”
”Mikä ääni?” Nía kurtisti kulmiaan ja kuunteli, ja nyt hänenkin korvansa kuulivat nakuttavan äänen. Se kuului selvästi ikkunan suunnalta.
Nainen käänsi katseensa ikkunaan ja näki sen takana kirjekyyhkyn, joka naputti nokallaan vaativasti ikkunaruutua.
”Kirjekyyhky”, hän sanoi ja riensi ikkunalle nostaen sen auki. Lintu lennähti sisään kujertaen hiljaa, kuten kyyhkyillä oli tapana. Valkoinen eläin laskeutui läheisen tuolin selkänojalle ja salli Nían irrottaa kirjeen sen jalasta lehahtaen sitten Zephin olkapäälle istumaan.

Nía avasi kuoren taitoksilta ja luki nimen kirjeen päältä. Nía Luseina Eneíntytär, sotilaallinen kapteeni. Nainen kurtisti kulmiaan ja avasi kirjeen nopealla liikkeellä.



Nía luki saamansa kirjeen yhä uudestaan ja uudestaan. Hän kääntyi katsomaan Zephiä ja hymy kohosi hänen kasvoilleen.
”Zeph”, hän sanoi innosta tärisevällä äänellä.
”Lähdetäänkö aamiaisen jälkeen Miraan?” hän kysyi riemastuneena, hihkaisi onnessaan ja loikkasi miehen kaulaan halaten tätä tiukasti.

”Kahvia, mustana.”
Zeph hymyili aurinkoisesti, malttamatta odottaa haistamansa ruuan pupeltamista. Harmi vain ettei hotelleissa ainakaan hänen käsityksensä mukaan ollut tarpeeksi hyvin maustettuja sapuskoja.

”Kyyhky?”
Ruskeatukka säikähti tuntiessaan höyhenten kevyen sipaisun ja terävät linnunjalat olkapäällään. Kyllä, siinä alkoi kujerrella ilmeisestikin lintuihin kuuluva otus. Sokea silitteli sitä hieman, saaden vain nokkaisun sormeensa. Hän antoi Níalle rauhan lukea kirjettään, muistellen mihin oli jättänyt vaihtovaatteensa.

”Mitä?” kiharapää räpytteli silmiään hämmentyneenä, ja kyyhky karkasi hänen olaltaan kun naisen kädet tulivat varastamaan sen paikan, halaten melkein alastonta miestä tiukasti. Tämä vain varoi, ettei hänen pyyhkeensä tippuisi ja koko tilanteesta tulisi kiusallisen siveetön.
”Mitä?! Mitä ihmettä siinä kirjeessä oikein oli?”

”Mitä?! Mitä ihmettä siinä kirjeessä oikein oli?”
Nía hymyili leveästi ja suukotti Zephin poskea lukien sitten kirjeen tälle ääneen.

”Eli mitäs sanoisit? Mira kutsuu”, hän naurahti ja kurtisti sitten kulmiaan kirjeelle.
”Mutta meillä on aikaa jokseenkin vähän. Minä lähetän takaisin kirjeen, jossa sanon, että meiltä kestää kauemmin. Meidän on siitä huolimatta lähdettävä lähes saman tien. Joten mitäs sanot?” nainen oli innoissaan ja kiikutti kahvikupin Zephin käteen hörppien itse jo omaa teetään.

//Lyhyt kökkö, mutta ei mahda mitään\\

Zeph naurahti hiljaa. Tietysti hän lähtisi, se oli Níalle tärkeä asia – ja oli ihanaa, kuinka nainen halusi hänet mukaansa. Oli ollut oikea onnenpotku törmätä tähän, sokea tunsi olonsa levollisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin aikoihin – totta puhuen ennen onnettomuutta Fukaikanin kanssa – vaikka olikin melkein alasti seisomassa hotellihuoneessa, kuunnellen miten hänen rakkaansa iloitsi ylennyksestään ja huolehti aamiaisesta.

”Me lähdemme ehdottomasti matkaan niin pian kuin voimme – kunhan joskus saan housuni jalkaan. Et sattuisi tietämään, mihin ne ovat joutuneet?” mies kysyi kulmiaan kurtistaen, työntäen mahdollisimman kohteliaasti kahvikupin takaisin heleä-äänisen käteen.

//Eipä niin.//

”Me lähdemme ehdottomasti matkaan niin pian kuin voimme – kunhan joskus saan housuni jalkaan. Et sattuisi tietämään, mihin ne ovat joutuneet?”
”Mihin ihmeeseen sinä housuja tarvitset? Kelpaat minulle aivan mainiosti noinkin”, Nía sanoi liioitellun hämmästelevään äänensävyyn ja virnisti kävellen kuitenkin lattialla retkottavien housujen luo putsaten ne liasta nopealla loitsulla asetettuaan käsissään olevat kupit ensin pöydälle. Äänettömin askelin hän liikkui Zephin luo ja sipaisi etusormellaan tämän paljasta rintakehää.
”Minä olen sitten yhä sitä mieltä ettet tarvitse housuja”, hän sanoi ja tökkäsi vaatekappaleen miehen käteen.

Nainen pyörähti ympäri ja nappasi teekuppinsa hörpäten kuumaa juomaa. Hän otti toiseen käteensä leivän, haukkasi siitä ja istahti sängynlaidalle. Teekuppi laskeutui pöydälle ja pitkät sormet etsivät pöytälaatikosta paperia ja kynän. Nopeasti Nía rustasi kirjeen Kelpie Oberon Odolinpojalle ja ilmoitti, että hän myöhästyisi aikataulusta hiukan. Hän laittoi kirjeen matkaan magiansa avulla ja haukkasi taas leivästään.
”Kahvikuppisi on sitten vasemmalla puolellasi yöpöydällä”, hän ilmoitti Zephille hymyillen.

Zeph räpytteli silmiään pöllämystyneesti, miettien olikohan sittenkin kuullut Nían sanat väärin tai jotain vastaavaa. Mutta ei, nainen toisti ne samalla kun hän tunsi kosketuksen rintakehällään, ja tiedosti erittäin selvästi kuinka vähissä vaatteissa oli. Huh, onneksi hän oli oppinut hillitsemään ajatuksensa edes jotenkuten, muuten sokean kasvot olisivat tomaatinväriset.
”Sinä ilkeä ihminen. Sokeus ei merkitse sitä, ettei voisi ujostella”, hän naurahti pehmeästi, ja nappasi housunsa itselleen. Hetkisen hän harkitsi pyytää näkökykyisen hakemaan myös alushousut, muttei kehdannut vaan kääntyi ympäri riisuen pyyhkeensä, ja veti nopsaan housut jalkaansa. Olivathan he kaksi tunteneet toisensa kuitenkin niin vähän aikaa, ettei sitä nyt aivan säädyttömäksi viitsinyt ryhtyä.

”Kiitoksia tiedosta”, hän lausahti, ja hapuili kahvikupin korvan käteensä. Miehen liikkeet olivat todella varovaisia, hän ei tiennyt kuinka täynnä kuppi oli, ja siemaisukin oli kevyt – ei ollut mukavaa polttaa kieltään. Ihanan karvas juoma oli kuitenkin sopivasti jäähtynyttä, ja kiharapää hörppi sen nopeasti, istahtaen sitten sängynreunalle hiuksiaan sormillaan kampaillen. Ne olivat kostumisen jäljiltä päättäneet kihartua paljon tiukemmille korkkiruuveille kuin yleensä, ja Zephaniah mietti, josko kampaisi ne.
”Lähetitkö jo sen kirjeen? Meillä ei kaiketi ole enää niin kiire, ettet voisi auttaa tätä näkövammaista aamiaisen kanssa?” hän kyseli toiveikkaasti, kohottaen kätensä sipaisemaan kultansa pehmeitä hiuksia – osuen vain kerran vahingossa olkapäähän ennen kuin löysi ne.
”Minulla on sellainen olo, että haluan käyttää huolehtivaisuuttasi hyväkseni, ja vaadin sinua paapomaan itseni pilalle tekemällä minulle voileivän.”

”Lähetitkö jo sen kirjeen? Meillä ei kaiketi ole enää niin kiire, ettet voisi auttaa tätä näkövammaista aamiaisen kanssa? Minulla on sellainen olo, että haluan käyttää huolehtivaisuuttasi hyväkseni, ja vaadin sinua paapomaan itseni pilalle tekemällä minulle voileivän.”
”Lähetin”, Nía hymyili ja sipaisi Zephin poskea etusormellaan.
”Mitä?! Sinä vain käytät minua julmasti hyväksesi!” nainen huudahti ja nauroi sitten iloisesti.
”Totta kai minä teen sinulle voileivän. Senkin höpsö”, hän sanoi ja suukotti toisen huulia nopeasti nousten sitten ylös. Äänettömin askelin hän käveli ruokien luo ja katsoi leiväntekotarvikkeita hetken kulmat kurtussa. Lopulta hän päätti hemmotella toisen todellakin pilalle ja voiteli sämpylän laittaen sinne väliin salaattia, kinkkuleikettä, juustoa, kurkkua ja tomaattia. Hyräillen nainen laittoi sämpylän kannen paikoilleen ja katseli sitten muita aamiaistarvikkeita. Itselleen hän nappasi omenan ja käveli sitten Zephin luo.
”Siinä. Minä kyllä hemmottelen sinut piloille tätä menoa”, hän hymyili ja heittäytyi selälleen sängylle makaamaan.
”Kuinka kauan oletat meiltä kestävän päästä Miraan?”

”Kiitos.”
Zeph puraisi sämpylästään palasen, ja alkoi siinä samassa hymyillä erittäin onnellisesti. Hänellä olikin jo kiljuva nälkä, moinen herkkuleipä kelpasi paremmin kuin hyvin.
”Kun kerta teet näin hyviä sämpylöitä haluaisin tietää millaista mustikkapiirakkaa saat aikaiseksi”, hän ilmoitti hymyssäsuin.

Nían kysymyksen kuultuaan harmaasilmäinen vaikeni hetkeksi, miettivä ilme kasvoillaan. Hän muisteli omia reissujaan, ja yritti suhteuttaa sitä erilaisiin kulkutapoihin.
”No, kävellen siinä menee aivan liikaa aikaa. Ja ratsainkin yli kaksi viikkoa, minä en mitään lähde laukkaamaan sokkona.”

”Kun kerta teet näin hyviä sämpylöitä haluaisin tietää millaista mustikkapiirakkaa saat aikaiseksi”
”Täytyy ottaa selvää kunhan on aikaa ruveta leipomaan”, Nía hymyili haukaten omenastaan.

”No, kävellen siinä menee aivan liikaa aikaa. Ja ratsainkin yli kaksi viikkoa, minä en mitään lähde laukkaamaan sokkona.”
”Niin… No jos saisimme kaksi hevosta ja se sinun hevosesi olisi minun talutuksessani? Pääsisimme ainakin hieman nopeampaa”, nainen ehdotti ja viskasi omenan siemenkodan roskikseen.
”Jos pakkaamme kaikki tavarat, otamme jotain ruokaa mukaan ja lähdemme sitten kyselemään niitä hevosia? Ja minä laitan univormun päälleni niin saamme nopeampaa palvelua.”

Zephaniah nyökkäsi Nían ehdotukselle, ja nousi seisomaan.
”Tuo kuulostaa hyvältä. Lähdetään mahdollisimman nopeasti matkaan.”
Mies lähti etsiskelemään loppuja vaatteitaan, ja hapuiltuaan ja pyydettyään useamman kerran Níalta apua sai sen yleisen vaatekertansa päälleen. Vähäiset matkatavarat tuli pakattua nopeasti, ja sitten hän olikin valmis lähtöön.
”No niin, näytä tietä, elämäni valo”, hän hymähti, ja suukotti naisen otsaa hellästi.

Nía pakkasi tavaransa ja pukeutui univormuunsa autellen Zephiä välillä. Viimein he olivat valmiit matkaan.
”Selvä, tules perässä kultaseni”, hän sanoi miehelle ja tarttui tätä kädestä.

Kaksikko joutui kävelemään valitettavan pitkään ympäriinsä ennen kuin saivat tarpeeksi hyvät ja halvat hevoset ostettua. Ne kuitenkin saatuaan, he nousivat ratsaille ja aloittivat pitkän matkansa.

//kiitos tästä ja alotetaan sit se Mirapeli\\

//Kiitos, aloittelen sen kohta ^^//