Pyörtyilemistä ja ujostelua

Ambrode seurasi vakavana turvamiesten poistumista, ja pudisteli päätään. Aikamoinen soppa, mihin hänen uudet ystävänsä olivat joutuneet.
Nían tarttuessa hänen käsiinsä ja kiitellessä vuolaasti mies suli loistavaan hymyyn.
”Ainahan minä noin sievän kaunottaren vuoksi – nrgph!”
Lakeshia katsoi toisaalle, melkein vihellellen, kun hänen aviomiehensä kääntyi katsomaan mistä terävä isku juuri kylkiluiden alle oli tullut.
”Armaimpani, nolaat minut julkisesti.”
”Ehei, sinä nolaat minut kun haikailet jokaisen naisen perään.”
”Se on kohteliaisuutta.”
Pikkuruinen nainen naurahti helisevästi, ja nappasi Ambroden korvista kiinni, vetäen tämän pään alemmas ja suukotti tätä.

Zephaniah huokaisi helpotuksesta, kun tämäkin ongelma oli saatu ratkaistua. Hän hymyili pehmeästi, ja yskäisi hiljaa, saaden toisen pariskunnan huomion.
”Kiitos. En tiedä miten ikinä voin korvata tämän.”

Lissauerit rupesivat vähättelemään tekoa, ja kohta Ambrode joutui taas pitelemään kylkeään innostuttuaan kehumaan Nían ulkonäköä turhan innokkaasti.
Silloin Zeph huomasi uuden kuvan muodostuvan mieleensä. Hän naurahti, kun näki toisen kaksikon kasvot, ja sulki silmänsä. Kuva ei tietystikään kadonnut, mutta hiljaa hän puristi Nían kättä, ja nosti sen ylös suudellakseen tämän sormia.
”Älä.”
Vaimeasti sanottu sana meni Lissauerien korvien ohi, mutta Nían täytyi kuulla se – ja kuinka vaikeasti se tuli ulos.
Kiharapää ei voinut väittää, ettei olisi pitänyt niistä kuvista joita nainen hänelle lähetti. Mutta pimeys tuntui paljon vaikeammalta kestää niiden jälkeen. Se tuntui paljon läpitunkemattomammalta, ja lohduttomammalta.
Parempi kaikki tai ei mitään, kuin pieniä palasia jotka vain muistuttivat menetyksestä.

”Täytyy vain toivoa, että he eivät hyökkää kimppuunne uudestaan kun en ole paikalla. Suurin osa kaupungista ei tunne suurta myötätuntoa sitä kummaa summonia kohtaan, ja kaipa se …raivo ylettyy sitä suojelleeseen sotilaaseenkin.” Ambrode huomautti yhtäkkiä, leikkimielinen sävy kadonneena kuin tuhka tuuleen. Hän katsoi Níaa merkitsevästi, koska tiesi jo ettei Zephaniahiin kannattanut sellaisia katseita luoda. Lakeshia taas asteli vaaleaverikön luo ja tarttui myötätuntoisesti tämän kädestä.
”En minä –” Kiharapää aloitti, mutta vaikeni kun karheaääninen alkoi puhua varmasti hänen päälleen.
”En nyt oleta, että tuon niljakkeen puheet olisivat olleet totta. Kunhan vain sanoin. Kansa tahtoo itselleen syntipukkeja, kun niin monta kuoli… Mutta tämä ei ole sopiva paikka eikä aika juttelemiseen. Ehdotan, että tulisitte käymään nauttimassa iltapäiväteen luonani huomenna, ja juttelisimme aiheesta lisää silloin.” Äänensävy oli kohtelias, mutta ei antanut vaihtoehtoja. Zeph aukoi suutaan hämmentyneenä. Mitä Ambrode suunnitteli?

Hymyillen jälleen kerran säteilevästi punaruskeahiuksinen mies ojensi käyntikorttinsa, jossa oli kiehkuraisella fontilla kirjoitetun nimen lisäksi hänen osoitteensa, Níalle ja iski silmää, saaden vaimonsa naurahtamaan päätään pudistellen. Sitten he lähtivätkin paikalta, huikaten peräänsä vain ”Huomiseen” ennen kuin katosivat väkijoukkoon.

”Älä”
”Olen pahoillani”, Nían ääni oli hyvin hiljainen ja hän käänsi katseensa nopeasti kaksikkoa kohti etteivät nämä epäilisi heidän juonivan jotain keskenään.

”Täytyy vain toivoa, että he eivät hyökkää kimppuunne uudestaan kun en ole paikalla. Suurin osa kaupungista ei tunne suurta myötätuntoa sitä kummaa summonia kohtaan, ja kaipa se …raivo ylettyy sitä suojelleeseen sotilaaseenkin.”
Nía nyökkäsi katse lattiassa luoden sen jälkeen hieman surullisen katseen Ambrodeen. Hänen Fukaikanille puhumistaan ei voinut kiistää, koska ihmiset olivat nähneet hänet. Hän ei ollut vaivautunut peittelemään tekoaan.
”En nyt oleta, että tuon niljakkeen puheet olisivat olleet totta. Kunhan vain sanoin. Kansa tahtoo itselleen syntipukkeja, kun niin monta kuoli… Mutta tämä ei ole sopiva paikka eikä aika juttelemiseen. Ehdotan, että tulisitte käymään nauttimassa iltapäiväteen luonani huomenna, ja juttelisimme aiheesta lisää silloin.”
Nainen nyökkäsi, koska ei oikein osannut muutakaan ja vältteli katsomasta kumpaakaan pariskunnasta silmiin. Nía tarttui käyntikorttiin ja vilkutti hieman hyvästiksi. Hän jäi hetkeksi katsomaan kaksikon perään ja kääntyi sitten Zephiin päin.

”Pitäisikö meidän lähteä? En tunne oloani kovin hyväksi täällä. Ihmiset tuijottavat tuon äskeisen jälkeen ja lisäksi haluaisin jutella sinulle kahden”, hän puhui hiljaisella äänellä ja nykäisi Zephiä hieman ovelle päin.

”Minustakin nyt alkaisi olla sopiva hetki palata takaisin. Alkaa olla pikkuhiljaa myöhäkin, ellen ole nyt aivan väärässä ajassa.” Zephaniah hymähti hiljaa, ja seurasi Níaa ovelle.

Jo hieman muistiin jäänyt matka majatalolle, ja heidän huoneeseensa kävi helposti – lähes kukaan muu ei ollut lähtenyt juhlista joten he saivat kulkea rauhassa. Sokea huomasi että hänen korvansa tosiaankin lepäsivät siinä hiljaisuudessa, jonka taustalla kuului vaimea kaiku juhlien musiikista ja väenpaljouden aiheuttamista äänistä.
Mies huokaisi hiljaa kun he olivat vihdoin kahden huoneessaan. Hän huomasi olevansa melko väsynyt ja syystäkin; juhlissa oli ollut aivan tarpeeksi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hänen koko elämässään oli ollut niitä aivan liikaa jo ennestään, jos totta puhuttiin.

”Nía… Haluatko puhua nyt, vai sitten kun olemme saaneet nämä hepeneet vaihdettua mukavampiin vaatteisiin?” Hän naurahti hiljaa, ja lasketti keppinsä pois käsistään, upottaen sitten sormensa niskaansa etsien rusetin päät ja veti hiuksiaan kiinnipitäneen nauhan kiinni. Samassa hänen päänahkansa tuntui rentoutuvan hieman.
Kiharapää kun ei ollut lähes koskaan pitänyt hiuksiaan kiinni.

//Kumma, outo, ja lyhyeltä/tapahtumaköyhältä tuntuva mutta armahtakaa jumiutunutta Kaita...//

Nía käveli Zephin rinnalla heidän huoneeseensa ja nojasi huokaisten seinään potkaisten kengät jaloistaan.
”Nía… Haluatko puhua nyt, vai sitten kun olemme saaneet nämä hepeneet vaihdettua mukavampiin vaatteisiin?”
”Minä vaihtaisin vaatteita mieluusti ensin ja laittaisin vaikka tulen tuohon seinustalla olevaan takkaan ja ottaisin jotain lämmintä juotavaa ja juttelisin vasta sitten. Tuokiosta saattaa tulla kuitenkin melko pitkä”, nainen sanoi ja hipaisi ohikulkeissaan miehen käsivartta.

Hieman syrjemmälle mentyään nainen ryhtyi löysäämään mekkoaan kunnes hetken taistelun jälkeen sai sen päältään. Seuraavaksi aukesivat hiukset ja magian avulla Nía poisti suurimman osan meikeistä kasvoiltaan. Hän veti päälleen kaapista löytyneen topin ja puolipitkän hameen ryhtyen sitten kasaamaan takkaan puita pienesti hyräillen. Kohta tulen rätinä täytti huoneen ja takasta hohkasi lämpöä vaalean kasvoille. Muutaman pikkutaian jälkeen Nía oli siirtänyt kahdenistuttavan sohvan takan eteen ja laittanut sohvapöydälle sohvan eteen kannullisen teetä, pienen pullon mansikkalikööriä ja teemukit.

”Tule tänne”, Nía sanoi hiljaa ja veti Zephin käsistä sohvalle istumaan painautuen tämän kylkeen kiinni.
”Tiedätkö, ennen kuin pääsen varsinaiseen asiaani haluan kysyä sinulta erästä asiaa, joka on häirinnyt minua jo hetken aikaa”, hän aloitti ja mietti hetken kuinka muotoilisi lauseensa.
”Muistathan, kun minua puukotettiin siellä taistelussa?” nainen puhui varoen, kuin pelkäisi miehen suuttuvan.
”Kuinka sinä oikein paransit minut?”

Zephaniah nyökkäsi Nían puheille, ja alkoi löysätä kravattiaan. Jo huoneeseen tottuneena hän asteli penkille, jolle oli jättänyt vaatteitaan odottamaan, ja vaihtoi ylleen – yllätys yllätys – valkoisen kauluspaidan ja mustat, mukavat ja pitkät housut.
Hänen mielessään kävi, että Níalla saattoi olla hyvinkin hauskaa katsellessaan vaatteidenvaihtoa. Tilanne tuntui hyvin epäreilulta, sillä naisen ei ikinä tarvitsisi huolehtia siitä että hän tirkistelisi.

”Tullaan, tullaan.” Zeph lausahti hyväntuulisesti, ja istahti sohvalle. Pieni takkatuli oli outo näin melkein lämpimässä loppukesän yössä, sillä sen tuottama lämpö ei ollut kovin tarpeellista, mutta kai Nía koki sen jollakin tapaa tarpeelliseksi. Kuten hänen kainaloonsakin käpertymisen. Sitä vastaan ruskeatukalla ei kuitenkaan olisi mitään sanottavaa, päinvastoin: hän kietaisi toisen kätensä hentojen hartioiden ympäri ja veti tätä lähemmäs, haistaen Nían hiusten tuoksun.
”Antaa tulla.” Mies hymähti, ja odotti ihmeissään mikä saattaisi vaivata Nían mieltä. No, aika moni asia, mutta kysymys kuului mikä niistä?
”Kyllä minä muistan.” Zeph vastasi, ja jäi hetkeksi hiljaisena silittelemään Nían paljasta käsivartta, ihmetellen tämän varovaista sävyä ja miettien sitten kuinka vastata tämän kysymykseen.
”Hyvä kun muistutit tuosta. Miten se haavasi voi? Eihän se arpi ole liian ruma?”

Vanhemman äänensävy oli hyvin anteeksipyytävä, ja hän hymähti hiljaa.
”Joillakin vain on pieniä luontaisia kykyjä. Niin kuin oman elinvoiman ohjaaminen toiseen olentoon niin, että tämän vammat paranevat. Huonoja puolia tuossa on kuitenkin se että siinä voi liikaa elinvoimaa luovuttaessaan itse kuolla, vammaa ei saa parannettua ilman kosketusyhteyttä… ja ilman näköä jälki on todella rumaa.” Zeph naurahti apeasti, ja liu’utti toisen kätensä silittämään Nían kylkeä paidan päältä siitä kohtaa missä arpi oli.
”En käytä sitä enää… Fukaikan on muutaman kerran pistänyt omiaan mukaan ja seuraukset…” Lauseen loppu tuli nielaistuksi takaisin. Hän ei halunnut säikytellä Níaa sillä miten pieleen hänen uhkarohkea yrityksensä olisi voinut mennä.
”Mutta toivottavasti sinua ei enää häiritse.”

Nía kuunteli tyytyväisenä Zephin selityksen ja hymyili sitten.
”Arvasin, että siihen oli joku hyvä selitys. Ja se arpi nyt ei ole mikään iso juttu. Arvet kertovat elämästä”, hän sanoi ja painoi pienesti miehen nenää etusormellaan. Hän olisi halunnut vain jäädä siihen ja olla aivan hiljaa, mutta hän tiesi, että oli vielä yksi asia mistä heidän täytyisi puhua. Ja asiasta puhumista ei voisi lykätä yhtään. Aikaa ei nimittäin ollut liikaa.
”Toinen asia on se, mitä me meinaamme sanoa Ambrodelle huomenna. Kerrommeko hänelle totuuden vai keksimmekö jotain?” hänen äänensä oli hitusen huolestunut, mutta kasvoilla viipyvä hymy kuului siitä. Kylkeä silittävä käsi sai pienet väreet kulkemaan pitkin naisen ihoa ja hän hymyili yhä enemmän.

//Soriiiiiiiiii. Siitä tuli kamalan lyhyt.\\

Nían rauhallinen puhe, tämän läheisyys ja mukava sohva saivat Zephin olon jotenkin uniseksi. Hän kuitenkin havahtui kun tämä mainitsi Ambroden.
”En… tiedä. Hän ei vaikuttanut haluavan mitään pahaa, mutta…” Mies vaikeni pitkäksi toviksi, miettien uuden tuttavuutensa mahdollisia motiiveja. Tämä oli kuulostanut ystävälliseltä, ja auttanut heidät niiden turvamiesten kynsistä… Mutta kuka tietää mitä jonkun toisen pään sisällä oikeasti liikkuu.
”Valehtelu saattaisi vain pahentaa asioita. Jos kerromme mahdollisimman vähän mutta totuuden? Pitää katsoa miten hän reagoi.” Hän yritti tosissaan jaksaa ajatella asiaa, mutta tunsi olonsa liian raukeaksi välittääkseen huolehtia turhia. Huominen oli huominen, ja sillä hetkellä hän halusi vain istua rakkaansa vieressä.

Jotenkin sokea osasi jo aavistaa, milloin Nía hymyili. Mutta koska hänen kummatkin kätensä olivat varattuja, miehellä ei ollut keinoa varmistaa epäilystään.
Näennäisesti ilman mitään syytä kiharapää hymähti, ja veti Nían kevyesti lähemmäs itseään, painaen kevyen suukon tämän hymyileville huulille.
”Arvasin.”
Hänen kätensä silittivät naisen kylkiä ja selkää, hyväillen tämän ihoa vaatteiden läpi kuitenkaan mihinkään liian henkilökohtaiseen paikkaan kajoamatta. Zeph painoi huulensa uudestaan kultansa omille, suudellen tätä hitaasti ja rauhallisesti.
Se oli kuin kiitos siitä että toinen oli siinä vieressä, läsnä. Ja osittain myös tahallinen harhautus ikävästä puheenaiheesta, jota kiharapää ei suoraan sanoen jaksanut vatvoa.

”Valehtelu saattaisi vain pahentaa asioita. Jos kerromme mahdollisimman vähän mutta totuuden? Pitää katsoa miten hän reagoi.”
”Tuo on ehkä paras ratkaisu, luulisin”, Nía sanoi ja painautui tiukemmin miestä vasten.

Nía hymyili entistä enemmän tuntiessaan miehen huulet omillaan.
”Arvasin.”
”Hassu”, naisen ääni oli rakastava ja hän silitti kevyesti miehen poskea kuin sanojensa vakuudeksi. Hän oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen jotain lisäystä aiheeseen, kun tunsi Zephin huulet jälleen omillaan. Jotenkin hänen päästään kaikkosi jok’ikinen järkevä ajatus ja hän ei kyennyt miettimään muuta kuin sillä hetkellä meneillään olevaa tilannetta.

Kaksikon hetken kuitenkin keskeytti koputus ovelta.
”Kuka ihme siellä on tähän aikaan illasta?” Nía huokaisi ja nousi ylös kävellen suoraan ovelle ja kiskaisten sen auki.
”Mitä sinä täällä teet? Ja keitä nämä kaikki ihmiset ovat?”

* * * *

Leith oli vaellellut mielestään jo aivan tarpeeksi. Hänen aseensa olivat kyllä myyneet hyvin, mutta silti käyttörahat alkoivat loppua. Toista kassaa mies ei voisi käyttää, sillä hän tarvitsisi rahoja liikkeensä katon kunnostamiseen. Minulla ei ole varaa majataloon enää. En haluaisi viettää toista yötä kadulla. Se ei tee hyvää maineelleni. Mies oli huomaamattaan ajautunut todella upean rakennuksen eteen. Paikassa näytti lisäksi olevan jonkinlaiset juhlat. No en minä tuonne voi mennä kuitenkaan. En ole pukeutunut tarpeeksi hienosti. Asesepän ajatukset keskeytyivät, kun hän näki tutunoloiset kasvot väkijoukossa.
”Nía?” hiljainen kuiskaus karkasi valkoisilta huulilta ja mies jäi tuijottamaan majataloon katoavan kaksikon perään. Nía on kiltti. Hän varmasti antaa minun yöpyä huoneessaan. Varmasti hän sallii sen. Leithin kasvot kirkastuivat ja mies lähti rientämään kohti majataloa. Hän kaipasikin jo kunnon suihkua, kolhut matkan varrella olivat saaneet hänet kutistumaan jo jonkin verran ja sen vuoksi hän näytti jo likimain viisi senttiä lyhyemmältä kuin normaalisti. Mies astui majatalon ovesta sisään ja vilkuili ympärilleen. Tyyriin oloinen paikka.
”Päivää, missä huoneessa Nía Luseina Eneíntytär mahtaa majailla?” hän kysyi vastaanottotiskin takana seisovalta naiselta.
”Hetkinen”, tämä tokaisi ja ryhtyi selaamaan vieraskirjaa Leithin naputtaessa sormenpäitään pöydänpintaan.
”Olen pahoillani, mutta täällä ei ole varausta Nían, Luseinan tai Eneíntyttären nimellä”, nainen sanoi ja äänestä päätellen oli todellakin pahoillaan.
”Mutta minä olen varma, että hän asuu tässä majatalossa. Minä näin hänen tulevan tänne”, mies intti ja katsoi tuimasti tiskin takana seisovaa.
”Hetki, käyn kysymässä johtajalta”, nainen sanoi ja käänsi selkänsä meikatulle.

Leith käveli ympyrää huoneessa, istui sohvalla, luki lehteä, joi vettä ja käveli taas. Lopulta takahuoneesta asteli noin sinihiuksisen ikäluokkaa oleva mies, joka oli kieltämättä hyvännäköinen. Leith virnisti miehen suuntaan ja mittaili tätä katseellaan. Kaunis vartalo.
”Kysyittekö te Nía Luseina Eneíntytärtä?” mies hymyili. Sievä hymy.
”Kyllä. Nimeni on Leith Frio, olen hänen ystävänsä”, itsensä esitellyt ojensi kätensä kohti miestä, joka tarttui siihen.
”Selvä. Minun nimeni on Moric Nahir, olen tämän majatalon apulaisjohtaja ja hoidan asioita nyt, kun johtajamme on juhlissa”, Moriciksi esittäytynyt sanoi ja kumarsi pienesti. Leithin olisi tehnyt mieli silittää tämän kasvoille valuvia platinanvaaleita, puoleen selkään ulottuvia hiuksia.
”Kaunis nimi”, aseseppä sanoi ja vinkkasi silmää miehelle. Toinen virnisti ja nuolaisi huuliaan. Oi, onko hän kiinnostunut? Sinihipiäinen olisi halunnut hyppiä onnesta.
”Aika erikoinen”, hän jatkoi ja nojautui hieman vastaanottotiskiin.
”Sinä olet erikoinen”, Moric huomautti ja kosketti Leithin poskipään tienoilla kulkevaa punaista viivaa.
”Erikoisempi rotu”, kosketetuksi tullut virnisti ja katsoi toisen miehen silmiin. Tällä oli kauniit hiukan myrkyllisen vihreät silmät, jotka olivat hieman ylöspäin vinot.
”Niinpä näkyy”, vihersilmäinen sanoi ja Leith tunsi tämän hengityksen kasvoillaan.

Kumpikin mies hätkähti ajatuksistaan, kun Leithin takaa kuului jokseenkin kovaääninen rykäisy.
”Anteeksi nyt vain, mutta en aio seistä tässä koko päivää katsomassa teidän flirttailuanne”, kipakka ääni tiuskaisi aivan sinihiuksisen korvan vieressä.
”Olen pahoillani neiti..?” Leith sanoi ja jäi odottamaan, että nainen kertoisi nimensä.
”Sangdela Qin”, nainen sanoi ja tämän terävät kulmahampaat välkähtivät. Vampyyri. Leith ei tuntenut pelkoa naista kohtaan, koska hänellä ei periaatteessa ollut verta, jota vampyyri voisi juoda.
”Leith Frio.”
”Moric Nahir.”
Kolmikko nyökkäsi toisilleen lyhyesti ja Sangdela kääntyi tiskiin päin.
”Hoitakaa asianne. En aio odottaa koko päivää, kuten sanoin jo aikaisemmin”, vampyyrin ääni oli äärimmäisen töykeä. Leith vilkaisi tämän jalkoihin ja näki siellä pyörimässä pienen, valkoisen sudenpennun.
”Suloinen koira”, eihän mies ymmärtänyt eroa suden ja koiran välillä.
”Koira?!” Sangdela suorastaan rääkäisi.
”Tämä mikään koira ole! Sudenpentu”, naisen silmät välkähtivät punaisina ohikiitävän hetken kunnes hän lopulta rauhoittui.

”MITÄ?! Ihana pieni pörröinen…!!” jostain syöksähti punamustaa salamaa muistuttava jokin, joka oli kaataa Leithin kumoon matkansa varrella. Punamusta salama osoittautui suden kohdalle pysähtyessään punaiseen T-paitaan ja mustiin housuihin pukeutuneeksi hyvin pitkäksi mieheksi. Tämän kasvoilla oli mitä onnellisin hymy, kun tämä ojensi kättään pelokkaan näköistä sutta kohti.
”Varo tai se puree sinua”, Sangdela varoitti ja nappasi pennun syliinsä. Vastasaapunut jäi istumaan lattialle jokseenkin pettyneen näköisenä näyttäen pikkupojalta, jolta oli juuri viety tikkari. Kohta hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui ja hän pomppasi ylös.
”Mikä sen nimi on? Minkä ikäinen se on? Onko se albiino? Saako sitä nyt silittää? Mistä sait sen?” kysymyksiä tulvi miehen suusta huikeaa vauhtia ja paikalla jo olleella kolmikolla oli suuria vaikeuksia saada selvää toisen puheesta.
”Hänen nimensä on Qiuyue, mutta hän tottelee paremmin nimeä Qiu. Hän on vuoden vanha ja kyllä, hän on albiino. No silitä sitten, mutta varovasti, hän pelkää hieman miehiä. Sain hänet lahjaksi”, tietoja luetteleva vampyyri kuulosti jokseenkin rasittuneelta, mutta antoi kuitenkin innosta tärisevän miehen silittää suttaan.
”Oiiiiiii, se on hurjan pehmeä”, miehen kasvot loistivat.
”Juu, tuota, hyvää iltaa”, Moric sai lopulta hetken ryittyään kiinnitettyä sutta silittävän miehen huomion itseensä.
”Iltaa”, mies sanoi ja kumarsi hieman. Tällä oli lyhyet, vaaleat hiukset ja harmaat silmät.
”Öh, minun nimeni on Moric Nahir”, apulaisjohtaja jatkoi koettaen saada keskustelun jälleen asiallisille ja helpommin ymmärrettävämmille linjoille.
”Naoki Masashi.”
”Leith Frio.”
”Sangdela Qin.”
Nyt kaikki kolme kääntyivät Moricin puoleen.
”Onko sinulla huonetta?”
”Huone!”
”Oletko jo selvittänyt sen ystäväni huoneen?”
Kaikki puhkesivat puhumaan yhtaikaa ja Moricilla oli täysi työ saada selvää kaikkien puheesta.
”No siis ensinnäkin meillä ei-”

”Minun kelloni on kadonnut!”
”Ja minun heittoveitseni!”
”Sekä minun rahani!”
”Mitäs perkelettä täällä on meneillään?” apulaisjohtaja parkaisi, kun joutui taas keskeytetyksi. Hän vilkuili ympärilleen ja havaitsi kauemmas katoavat punaiset hiukset.
”Hei sinä punapää siellä! Tules tänne!” hän huusi, mutta punapää vain kiihdytti tahtiaan poispäin.
”Kaikki täytyy sitten tehdä itse”, kuului murahdus Naokin suunnalta ja tämä heilautti kädessään kantamaansa sauvaa, jolloin punapää lennähti heidän luokseen kuin narusta kiskottuna.
”Anteeksi anteeksi, enhän minä tarkoittanut todellakaan. Se oli täysi vahinko enkä olisi voinut tehdä asialle mitään. Nähkääs arvon naiset ja herrat, minulla on sellainen harvinainen lihassairaus, joka laittaa käteni tekemään mitä ne haluavat ja sitten jos ne eivät pääse tekemään mitä haluavat niin minun on pakko seisoa käsilläni ja sitten ryhdyn vilkkumaan näkymättömäksi ja näkyväksi ja niin edelleen ja sitten minun pääni alkaa pyöriä hartioilla kunnes tipahtaa maahan liiasta rasituksesta ja…” punapäinen nuorukainen selitti kuin viimeistä päivää ja huitoi käsillään samalla tiskille paikallaolijoilta kadonneet tavarat.
”Ole jo hiljaa poika”, Sangdela tokaisi ja Leith loikkasi istumaan tiskin päälle. Moric vilkaisi häneen jokseenkin paheksuvasti mutta jätti asian siihen.
”Hyvää iltaa herra varas. Oliko teillä jotain asiaakin tähän majataloon?” vihersilmäinen huokaisi.
”Ensinnäkin nimeni ei ole varas vaan Jian Guozhi ja oli minulla asiaa”, punapää sanoi virnistellen.
”Selvä. Minä olen Moric Nahir.”
”Leith Frio.”
”Sangdela Qin.”
”Naoki Masashi.”
”Ja mikä se pikkuherran asia oli?” Sangdela alkoi ilmeisesti ärsyyntyä jatkuvasta keskeyttämisestä.
”Haluan huoneen”, Jian tokaisi reippaasti ja väläytti hymyn vampyyrille.
”Sinäkin. Minun on valitettavasti ilmoitettava, että-”, Moricin silmät kääntyivät salamoiden ovelle siitä kuuluneen narahduksen vuoksi.

//Ja sama viesti jatkuu...\\

”Tännekö minun täytyi tulla? Luken, oletko varma?” ovesta haahuili sisään kalvakka nainen, jolla oli yllään nuhjuiset, erittäin kulahtaneet vaatteet. Tämän lisäksi tämä mitä ilmeisimmin puhui itsekseen.
”Tiskillekö? Mitä siellä on?” naisen silmät tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen hänen vierellään hänen kävellessä eteenpäin havaitsematta ympäristöään juuri ollenkaan.
”Lukeeeeeen, älä nyt lähde. En minä halua jäädä tänne yksin”, ilmeisesti tämä nuhjuinen nainen luuli, että huoneessa oli joku, jota muut eivät nähneet.
”Ai mitä? En ole yksin?” nyt tuon oudon ilmestyksen silmät kohdistuivat tiskin äärellä seisovaan porukaan.
”Heiiiiii! Ihmisiäääää!” nuhjuinen loikki muiden luo ja katsoi näitä silmät säteillen.
”Minä olen Arden-Lupita Svane ja tulin tänne nukkumaaaaaan”, Svane venytteli sanoja oudosti ja hänen kalvakoilla kasvoillaan viipyili jatkuvasti oudohko virne.
”Sinäkin. Minä olen Moric Nahir”, apulaisjohtajan ääni alkoi olla jo tylsistynyt tuosta kaikkinaisesta nimen toistamisesta.
”Sangdela Qin.”
”Naoki Masashi.”
”Leith Frio.”
”Jian Guozhi.”
Arden-Lupita vilkutti nimensä kertoneille iloisesti.
”Niin, ja tässä on Luken”, hän osoitti vihreähiuksista miestä vierellään. Muut eivät tietenkään miestä nähneet ja olivat oikeassa todetessaan mielessään, että nainen vain näki harhoja.
”Ja nyt minä haluan nukkumaaaaaaaan”, Svane ilmoitti ja päätti sanomisensa haukotukseen, joka sai hieman murahtavan päätteen.
”Kuten olin jo aikaisemmin sanomassa-”

”Ahahahahaaaaaa! Täälläpä on paljon erikoista sakkia!” tällä kertaa ovesta loikki sisään energisen oloinen hyvin lyhyt nainen, jolla oli vaaleanruskeat hiukset, ja hyvin suuret siniset silmät.
”Haluatteko kuulla hyvän vitsin?” nainen loikki toisten eteen ja heilui sitten paikallaan hymy niin leveänä, että oli ihme etteivät hänen suupielensä ratkenneet.
”Se meni jo! Hahahahaaa! Tajusitteko? Se meni jo! Hihiihiiiii”, naisen nauru ei tuntunut loppuvan ollenkaan ja hän hytkyi paikallaan naurunsa voimasta. Muut katsoivat häntä jokseenkin järkyttyneinä.
”Tuota, mikä sinun nimesi on?” Leith sai ensimmäisenä suunsa auki ja katsoi saapunutta kulmat koholla.
”Xifeng Minqyu, mutta sanokaa vain Xi. Ja tämä”, hän taputti olkapäällään istuvaa kissaa ”on kissani Malandra eli Mal.” Nainen loikkasi Sangin luo.
”HOOOOO! Oletko sinä vampyyri?” hän parkaisi ja tökki naista kylkeen.
”Entä jos olenkin?” Sang kysyi viileästi ja perääntyi askelen yli-innokkaasta naisesta.
”Oi, hienoa. Sittenhän sinä voit muuttaa minutkin vampyyriksi, eikös juu?!” Xi loikki innosta Sangin edessä Malin hytkyessä närkästyneen näköisenä tämän olkapäällä.
”Ja en kyllä tasan muuta. Sinä olet täysin vääränlainen ihminen vampyyriksi”, hän tuhahti ja käänsi selkänsä Xifengille.
”Ai”, naisen ilme meni hetkeksi vakavaksi, mutta kohta se jo kirkastui.
”Mutta kyllä minä löydän jonkun toisen vampyyrin kuka muuttaa minut”, hän sanoi loikkien paikoillaan ja tökkien Sangia jälleen.
”Ja mikä oli neidin asia tänne?” Moric sanoi kunnes tajusi, että tavanomainen esittelykierros oli jäänyt välistä.
”Niin ja minun nimeni on siis Moric Nahir.”
”Sangdela Qin.”
”Jian Guozhi.”
”Arden-Lupita Svane ja Luken.”
”Naoki Masashi.”
”Leith Frio.”
”Hihihiiiii. Kivaa! Ollaanko me nyt sitten kavereita?” Xifeng riemuitsi ja vastausta odottamatta loikkasi Naokin kaulaan. Miesparka säikähti pahanpäiväisesti ja oli pyörtyä, kun yhtäkkiä näin yli-innokas pelottava nainen hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vaivoin hän sai ruskeahiuksisen pois kimpustaan ja kääntyi kohti Moricia.
”Hänkin varmaan haluaa huoneen”, Naoki totesi ja vilkaisi ponnekkaasti nyökyttelevään Xifengiin. Nyt vasta miehen katse tavoitti kunnolla mustan kissan toisen olkapäällä.
”KISSA!” mies riemastui ja loikkasi kohti kissaa napaten sen syliinsä.
”Tui tui, kun on niin tuloinen pieni kalvapallelo ettei ole ennen nähtykkään. Hellanlettas tentään”, aikuinen mies lässytti kissalle kuin viimeistä päivää ja Xifeng oli siirtynyt pyörremyrskyn lailla nykimään Sangia hihasta ja kyselemään vampyyrina olon hienouksista. Leith istui edelleen vastaanottotiskillä ja vilkuili huonelistaa selailevaa Moricia silmäkulmastaan. Jian tarkkaili itsekseen höpisevää Arden-Lupitaa jokseenkin varautuneesti sivummalta.

”Eli asia on ilmeisesti niin, että kaikki muut paitsi Leith haluavat huoneen ja Leith haluaa tietää ystävänsä huoneen sijainnin”, Moric totesi ja ne harvat ketkä kuulivat (lue: Leith) nyökkäilivät ponnekkaasti.
”Eli minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa, että täällä ei ole yhtään huonetta vapaana. Mutta Nía Luseina Eneíntyttären huone sen sijaan löytyy kyllä. Sitä ei löytynyt aikaisemmin, koska se oli siirretty Leona Ezion nimeltä Nía Luseina Eneíntyttärelle”, mies sanoi ja sai tällä kertaa kaikkien huomion.
”Ei huoneita?” Sang sai ensimmäisenä suunsa auki ja näytti järkyttyneeltä.
”Minä olen odottanut koko saatanan illan sitä, että saan huoneen helvetti!” nainen tulistui ja loikkasi ketterästi vastaanottotiskille tuijottaen punaisina hohtavilla silmillään Moricia.
”Ei, mutta rauhoitu”, Leith huudahti vampyyrin vierestä ja nosti toisen kätensä ilmaan.
”Minä olen varma, että ystäväni ottaa meidät kaikki huoneeseensa täksi yöksi nukkumaan. Mitäs sanotte? Mennäänkös koputtelemaan hänen ovelleen?” sinihipiäinen huudahti ja nousi seisomaan tiskin päälle.
”Mennään!” Xifeng huusi ja kietoutui tiukasti pöydältä laskeutuneen Sangin käsivarteen.
”Tiedätkös, Sangdela. Meistä tulisi aika hyvä pari”, Xifeng huomautti ja sai vampyyrin hätkähtämään kauemmas.
”Me olemme molemmat naisia!” hän parkaisi kauhuissaan ja Xi päästi suustaan huvittuneen kikatuksen.
”Todellakin! Ja sehän siinä onkin parasta!” hän nauroi ja takertui tiukemmin toiseen naiseen kiinni. Tämä värähti kosketusta ja yritti ravistaa toista irti siinä onnistumatta.
”No missä huoneessa hän on?” Leith kysyi innoissaan ja iskosti vedensinisten silmiensä katseen Moricin vihreisiin silmiin.
”12 A”, Moric sanoi tuijottaen vähintäänkin yhtä kiinteästi takaisin.
”Selvä, tulethan sinäkin sinne sitten kunhan työvuorosi on päättynyt?” Leith kysyi ja hipaisi miehen nenää.
”Toki”, toinen sanoi haltioituneella äänellä ja kääntyi robottimaisesti ympäri.
”Menenkin tästä laittamaan takahuoneen lähtökuntoon”, hitaasti laahustaen Moric katosi takahuoneeseen ja Leith kääntyi aulassa olevia ihmisiä kohti.
”Noniin, mennään asettumaan taloksi”, hän sanoi kuuluvalla äänellä ja loikkasi alas pöydältä astellen sitten joukon kärjessä kohti huonetta 12 A.

Hetken etsimisen jälkeen mies pysähtyi oikean oven taakse.
”Noniin, minä koputan”, hän sanoi ja kohotti kätensä iskien sen sitten muutaman kerran oveen. Hetken kuluttua ovi aukesi.
”Mitä sinä täällä teet? Ja keitä nämä kaikki ihmiset ovat?” Nían hämmästynyt ääni kaikui käytävässä, kun tämän katse haravoi sekalaista sakkia.

* * * *

Ruskeat silmät laajenivat, kun hän katsoi tutun miehen kasvoja.
”Leith, mitä tämä on?” hän kysyi armeijan uskolliselta asesepältä.
”Oi, heillä ei ollut paikkaa mihin mennä, kuten ei minullakaan, joten me ajattelimme josko sinä ottaisit meidät tänne yöksi”, mies meni suoraan asiaan.
”Tuota… Odottakaa hetki siellä käytävällä”, Nía sanoi ja kääntyi ympäri silmissään hyvin hämmentynyt katse.
”Zeph, täällä on kuusi ihmistä, jotka haluavat tulla huoneeseemme yöksi. Yksi heistä on minun ystäväni, mutta muita en ole koskaan nähnytkään. Mitä me teemme heille?” nainen kysyi hämillään ja otti tukea seinästä selvitäkseen järkytyksestä.
”Oi, ja tiedoksi vain, että tänne on myöhemmin vielä tulossa yksi mies lisää. Varsinainen herkkupeppu jos minulta kysytään. Tiedäthän sen apulaisjohtajan?” Leith huikkasi ovelta ja Nía sulki silmänsä. Tämä ei voinut olla totta. Juuri, kun hän ajatteli viettää rauhallisen illan Zephin kanssa kaikenmaailman hyypiöiden täytyi tulla häiritsemään.
”Zeph, minä odotan sinun mielipidettäsi.”

//No siitähän tuli pitkä... Vähän yli 5 sivua wordilla...\\

//Ihanaaa!! Marssitit sitten heidät paikalle... No, saat harjoitusta teh Weddingiin~//

Zephaniah hymähti tullessaan kutsutuksi hassuksi, muttei antanut sen häiritä. Hän nautti rauhallisesta, kahdenkeskisestä hetkestä Nían kanssa täysin siemauksin, ja pystyi jopa olemaan välittämättä askelista ja puheensorinasta jotka hänen terävä kuulonsa poimi.

Koputuksen kuullessaan hänkin huokaisi.
”Toivottavasti ei kukaan kuka häiritsisi pidemmän aikaa…” Mies tokaisi hiljaa, ja haroi kiharoitaan harmistuneesti.

Oven avautuessa, ja Nían huudahtaessa ”Mitä sinä täällä teet? Ja keitä nämä kaikki ihmiset ovat?” Zeph painui matalammaksi, piiloon sohvan selkänojan taakse. Hän muisti, että ei ollut normaaleissa, peittävissä vaatteissaan.

Sokea purskahti vaimeaan nauruun ja painui kippuraan sohvallaan. Hetken hillittömästi tyrskittyään hän nosti kasvonsa taas näkyville, ja pyyhkäisi silmiään kädellään – jonka kuitenkin vetäisi nopeasti takaisin piiloon oveltakatsojilta.
”Siis ystäväsi, viisi tuntematonta ja herkkupeppu?”
Hän naureskeli vielä hetken päätään pudistellen. Kuinka jotain tällaista pystyi tapahtumaan? Tai oikeammin, miksi sellaista tapahtui aina hänen lähellään?
”Nía, minusta tuntuu että nyt olisi sopiva hetki sille että näytät vähän millaista porukkaa siellä oikein on.” Hän totesi vakavoituen, puhuen varmalla äänensävyllä jonka totesi mielessään kuulostavan kamalan vanhalta.
Sitten kiharapää mietti hetken asioita. Hänellä ei olisi sydäntä käännyttää ketään nukkumaan kadulle, mutta jos kuusikko jäisi heidän huoneeseensa, hän…
No, ehkäpä mies oli rohkaistunut Nían hyväksyväisyydestä, ja siksi uskalsi toivoa ettei kukaan kokisi nyt aivan kamalaa inhoreaktiota hänen ihoonsa.
Siksi sokea nousi ylös, ja kiersi sohvan varovasti, liu’uttaen kättään sen ympärillä reittiä hakien. Kohta hän asteli ovelle, jonka sijainnin jo muisti, ja löysikin Nían seinään nojaamasta. Hän lasketti kätensä tämän hartialle, ja hymyili.
”Mutta jos porukassa ei ole ketään kuka tahtoisi murhata jonkun tai valvottaisi muita koko yön – tällainen vanha mies osaa olla äkeä jos ei saa uniaan – eikä … Leithän se oli? hiero lähempää tuttavuutta herkkupeppuunsa ainakaan kuuloetäisyydellä… No, minulla ei ole liikaa vastaansanomista.”
Hän naurahti vielä kerran, ja silitti Nían käsivartta.
”Mutta elämäni valo saa päättää.”

Nía käänsi katseensa Zephin suuntaan, kun tämä purskahti nauruun. Toisen sanat kuullessaan hänenkin oli vaikea pidätellä hilpeyttään.
”Kun sinä noin sen sanot…” hän hihitteli hetken seinän vieressä käytävällä seisovien katsoessa kulmat koholla naureskelevaa kaksikkoa.
”Nía, minusta tuntuu että nyt olisi sopiva hetki sille että näytät vähän millaista porukkaa siellä oikein on.”
”Selvä”, Nía katsoi käytävälle yrittäen nähdä mahdollisimman selkeästi kaikki paikallaolijat. Virnistäen hän asettui kulmaan, jossa hänen oma heijastuksensa näkyi seinällä olevasta peilistä. Sitten hän lähetti kuvan Zephin mieleen.
”Luken? Miksi me seisomme käytävässä? Kuinka niin ihmiset pitävät minua höperönä jos juttelen kanssasi? Mitä sinä oikein selität?” Arden-Lupitan ääni kuului käytävältä.
”Mutta jos porukassa ei ole ketään kuka tahtoisi murhata jonkun tai valvottaisi muita koko yön – tällainen vanha mies osaa olla äkeä jos ei saa uniaan – eikä … Leithän se oli? hiero lähempää tuttavuutta herkkupeppuunsa ainakaan kuuloetäisyydellä… No, minulla ei ole liikaa vastaansanomista.”
Käytävässä olijoiden keskuudesta kuului helpottunut huokaus.
”Mutta elämäni valo saa päättää.”
Kaikkien katseet kohdistuivat Níaan ja tämä huokaisi.
”Hyvä on, tulkaa sisään sieltä. Ottakaa kengät pois jalasta”, nainen sanoi alistuneeseen äänensävyyn ja painautui kiinni Zephin rintaan.

Alkoi hälinä vieraiden ängetessä sisään huoneeseen ja ryhtyessä riisumaan kenkiään. Kuului muutama kalahdus, kun Sang pudotti kengissään olleet veitset lattialle ja hieman isompi tömähdys Naokin laskiessa jousen ja viinen niiden viereen. Leith käveli Nían luo ja veti tämän tiukkaan halaukseen.
”Viime kerrasta on kauan”, hän sanoi ja hymyili säteilevästi.
”Todella. Zeph tässä on-”
”Leith Frio, aseseppä”, Leith halusi mitä ilmeisimmin esitellä itse itsensä. Nyt muutkin vieraat kiinnittivät huomiota huoneessa jo olleeseen kaksikkoon. Naoki asteli muutaman askelen lähemmäs.
”Nimi on Naoki Masashi, mutta olenko minä nähnyt sinut jossain?” hän kurtisti kulmiaan ja katsoi Níaa miettivästi.
”Oletko sinä se Naoki Masashi, joka piti eräässä parantajien kokouksessa esitelmän lääkeyrteistä?” Nía kysyi, kun kasvot alkoivat muistua jotenkin mieleen.
”Olen hyvinkin. Oletko sinä se hiljainen tyyppi etupulpetissa?” miehen hymy leveni.
”Olenhan minä. Hauska tavata taas”, Nía kätteli miestä nopeasti ja vilkuili ympäri huonetta.

Punapäinen mies, joka ei ollut esitellyt vielä itseään tarkkaili hopeista kynttilänjalkaa hyvin suurella mielenkiinnolla. Kun tämän käsi alkoi mennä kynttilänjalan kera taskua kohti Nía päätti puuttua peliin.
”Hoi, sinä punapää siellä. Eipäs varasteta hopeita”, hän sanoi ja marssi miehen luo napaten kynttilänjalan itselleen.
”Ai, minä kylläkin ajattelin vain mennä pesemään sen, kun siinä oli aivan pieni tahra ja kun minullahan on pakkomielteinen siivousinto ja jos en siivoa niin minä saan kouristuksia ja…” Jian selitti nopeasti Nían pudistellessa päätään. Kaikenlaista porukkaa tänne ajautuikin.
”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi punapäältä ja asetti kynttilänjalan takaisin hyllylle.
”Jian Guozhi”, mies vastasi nopeasti ja kipitti suoraan siivouskomeroon. Nía kohotti kulmiaan ja kääntyi ympäri tarkkaillakseen muitakin vieraita.

Hyvin vaalea ja kulahtanut nainen istui nurkassa pienessä kippurassa ja höpisi itsekseen. Nía päätti jättää tämän omaan rauhaansa, koska ei halunnut hullua kurkkuunsa kiinni.
”Niin ja sitten minä sanoin, että en haluaisi syödä paistettua pihviä, mutta…” hän ei jäänyt kuuntelemaan sekopään puheita pidemmäksi aikaa.
Vähän matkan päässä höperöstä naisesta seisoi hyvänä kontrastina mustahiuksinen, mustiin pukeutunut nainen, joka koetti epätoivoisesti työntää lyhyempää ruskeahiuksista pois kimpustaan.
”Mutta me olisimme vain niin täydellinen pari. Jos meillä olisi oma hotellihuone niin näyttäisin heti miksi”, lyhyempi hihitteli yrittäen kietoa käsiään toisen ympärille.
”Ymmärrä jo, että minä en halua sekaantua toisiin naisiin”, mustahiuksinen lähes kiljui ja käytti puolet voimistaan toisen poistyöntämiseen. Näiden kahden jalkojenjuuressa pieni sudenpentu juoksi mustan kissan kanssa karkuun Naokiksi esittäytynyttä miestä, joka selitti jotain pienistä ja pörröisistä otuksista. Leith oli ilmoittanut menevänsä suihkuun ennen kuin hänen herkkupeppunsa tulisi ja kadonnut sen jälkeen kylpyhuoneeseen. Nyt edellä mainitusta huoneesta kuului epävireistä lauleskelua. Nía pudisti päätään ja käveli jälleen Zephin luokse.
”No, meille ei taida tulla mitään rauhallista kahdenkeskeistä iltaa tänään”, hän totesi ja kietoi kätensä miehen ympärille.
”Harmi sinänsä.”

Zephaniah virnisteli – mikä oli mieheltä melko harvinaista – kuullessaan Nían naurun. Tämän muodostaessa kuvan läsnäolijoista hänen mieleensä sokea peitti naurunsa käteensä – seurue oli todellakin sekalainen, siitä albiinosta joka höpisi ilmeisesti itsekseen sinihipiäiseen mieheen ja pitkään blondiin.
Kukaan ei tietystikään näyttänyt tutulta, mutta kiharapää hymyili nähdessään Nían peilikuvan.

Sitten näky haipuikin, jättäen tyhjän pimeyden ilkeästi jälkeensä. Kohta mies kuitenkin pystyi taas keskittämään havainnontikykynsä korviinsa.
Nían painautuessa hänen rintaansa samalla kun vierasjoukko änkesi sisään Zeph kietaisi kätensä suojelevasti tämän ympäri, ja suukotti pehmeitä hiuksia kuin ohimennen.

”Leith Frio vai? Toivottavasti onnistut sen herkkupeppusi hurmaamisessa. Mutta minä olen Zephaniah.” Mies naurahti hiljaa. Hän pystyi arvaamaan Leithin ammatin kuullessaan kuinka Nía tämän tunsi.
Naokin äänen kuullessaan ruskeatukka hymyili itsekseen, tuijottaen epämääräisesti hieman tämän pään yläpuolelle. Hän päätti luovuttaa yrittämästä katsoa niitä kasvoihin joita kuunteli – huoneessa oli liikaa väkeä.
Mutta tällä parantajalla oli hyvin lempeä ääni, ja Zeph alkoi pitää hänestä melkein heti.

Sokea kuunteli puolella korvalla ympäristön ääniä. Jian ilmeisesti melkein ryösti hopeat huoneesta, joku mutisi melko mielipuolisesti nurkassa ja hieman tutunoloinen ääni kiljui vastaan hihittelevälle naisenäänelle tämän ilmeisesti lähennellessä kiljuvaa.
Naoki taas… taisi pitää eläimistä, kun tämän ääni kaikkosi nopeasti sokean luota. Leithkin ilmoitti menevänsä suihkuun.
Ja sitten kiharapää tunsi Nían kädet ympärillään, ja suli hetken kasvoillaan olleesta huolestuneesta ilmeestä suoraan lämpimään hymyyn.
”Hieman harmillista, tosiaan.”

Hetken asiaa harkittuaan vastuuntuntoisena miehenä Zephaniah sitten päätti, että pitihän näille kuudelle yllätysvieraalle järjestää jonkinlaiset patjat ja mieluusti peitotkin, kun huoneessa ei ollut hänen tietääkseen kuin yksi sänky ja sohva.
”Nía, onhan täällä majatalossa varasto missä on ylimääräisiä patjoja ja muita yöpymismukavuudelle välttämättömiä tavaroita? Kukaan ei ole varmaan vielä käymässä nukkumaan, mutta parempi valmistautua…”

”Patjoja… Pitää varmaankin-” Nían puhe keskeytyi ovelta kuuluneeseen koputukseen. Samassa kuului huikea rämähdys, kun suihkun ovi aukeni ja heti sen perään ryskettä Jianin kaatuessa siivouskomerosta erinäisten harjojen ja luutien kanssa kaikki taskut pullollaan tiskirättejä.
”Ja minähän olin vain tekemässä inventaariota täällä kaapissa ja totesin, että tiskirättien kunto on huono ja minähän olen allerginen huonokuntoisille esineille. Ne liitelevät vain suoraan taskuuni…” Jianin selitys sekoittui muuhun yleiseen hälinään, kun Sang ja Xifeng olivat ryhtyneet juoksemaan ympäri huonetta.
”Sen on pakko olla Moric!” kuului Leithin innostunut huudahdus ja tämä juoksi vain pyyhe ympärillään ovelle kompastuen matkansa varrella Arden-Lupitaan ja kaatuen pitkin pituuttaan maahan. Nía päästi tuskastuneen huokauksen Svanen ryhtyessä haukkumaan erittäin vakuuttavasti. Naoki oli majoittunut sängyn alle kissan ja suden kanssa ja rapsutteli kumpaakin eläintä vuorotellen korvan takaa. Hetken tilannetta katseltuaan Nía totesi itsekseen ettei kenestäkään olisi ovenavaajaksi ja meni kiskaisemaan kyseisen hökötyksen auki.
”Hyvää iltaa. Olen apulaisjohtaja Moric Nahir”, oven takaa paljastunut mies sanoi ja kumarsi hienoisesti.
”Iltaa, minä olen Nía Luseina Eneíntytär. Tule sisään”, Nía siirtyi pois oviaukon edestä ja Moric astui sisään kaaoksen täyttämään huoneeseen. Tällä välin Leith oli päässyt pystyyn ja juoksi nyt platinablondin luo.
”Hei, minulla ehtikin jo olla ikävä”, sinihiuksinen sanoi ja loikkasi miehen kaulaan kaataen tämän lattialle.
”Tuota, anteeksi, mutta onko täällä missään patjoja?” Nía kysyi hieman normaalia kovemmalla äänellä, jotta lattialla yli-innokkaan asesepän alla makaava mies kuulisi.
”Ovi käytävän perällä”, Moric huikkasi jokseenkin tukahtuneen kuuloisesti ja kiinnitti sitten koko huomionsa päällään puolalasti makaavaan.
”Kultaseni, jos me menisimme hakemaan niitä patjoja ihan kahdestaan”, Nía sanoi hiljaa Zephille painaen nopean suukon tämän huulille.

Koputuksen jälkeen koko metelin täyttämä huone räjähti entistä kovempaan hälinään. Desibelejä oli jo aivan liikaa sokean korville, ja aivan liian monet äänet saivat hänet tuntemaan olonsa huteraksi. Haukunta, juoksemisäänet, kiljunta, selittely, normaalit puheyritykset…
Kuin näkevä olisikin yhtäkkiä huomannut seuraavansa värien ilotulitusta normaalin näkemisen sijasta.
Lisäksi Zephaniah arveli saavansa kohta päänsäryn.

Suukko lohdutti hieman, ja kahdenkeskinen aika kuulosti ehdottomasti hyvältä, mutta kiharapäätä alkoi huolettaa josko vieraslauma hajottaisi huoneen totaalisesti.
Siksi pitkä mies rykäisi kuuluvasti, toivottavasti kiinnittäen muiden huomion itseensä.
”Nyt, kuunnelkaapa hetki te kaikki. Me otimme teidät tänne yöpymään, joten toivoisin että käyttäydytte hieman asiallisemmin. Eräillä täälläolijoista on herkempi kuulo, ja uskon että joissakin lähihuoneissa saatetaan yrittää nukkua kun on jo melko myöhä.” Äänensävy ei ollut käskevä, mutta ehdottoman järkevä ja rauhallinen. Ujo mies ei pitänyt puhumisesta tuntemattomille, mutta minkäs sille mahtoi kun oli tuollainen lauma riehumassa.
”Toivoisin myös, että Leith menisit muualle Moricisi kanssa viettämään aikaa, ja hihittelevä neiti jonka nimeä en vielä saanut voisi lopettaa… anteeksi, en tiedä ahdistellun neidinkään nimeä, mutta kuitenkin, lopettaa hänen ahdistelemisensa. Ymmärtääkseni vastalauseita on esitetty jo aivan tarpeeksi. Jian taas…” Hän huokaisi kuuluvasti, ja pudisti päätään.
”Yrittäisit edes olla varastelematta. Mutta minä lähden nyt Nían kanssa hakemaan teille vuodetarpeita, ja uskallan olettaa että olette rauhoittuneet vähän sitten kun tulemme takaisin.”

Hän nappasi Nían kädestä kiinni, ja veti tämän nopeasti mukanaan käytävälle, painaen oven kiinni perässään ja huokaisten helpottuneesti huomattavasti hiljaisempaan ympäristöön päästyään.
Hän myös punastui raivokkaasti.
”Kuulostin aivan opettajalta joka nuhtelee kurittomia oppilaitaan…” Hän naurahti, ja upotti sormensa hiuksiinsa, vetäen sitten ne kiharoidensa läpi hengähtäen syvään.
”Taidan käydä nukkumaan sinne patjavarastoon. En tiedä haluanko kuulla kenenkään heistä mielipiteitä nalkutuksestani…”

”Kuulostin aivan opettajalta joka nuhtelee kurittomia oppilaitaan…”
”Pyh, sinä kuulostit vakuuttavalta”, Nía hymyili miehelle ja katsoi käytävän kumpaankin päätyyn. Kummassakin päässä oli ovi.
”Taidan käydä nukkumaan sinne patjavarastoon. En tiedä haluanko kuulla kenenkään heistä mielipiteitä nalkutuksestani…”
”No ensin meidän täytyy kylläkin keksiä kumpi noista huoneista on se varasto. Täällä on nimittäin kaksi ovea”, vaaleahiuksinen käveli lähemmälle ovelle ja nykäisi sen auki. Huoneesta pelmahti hänen kasvoilleen mädäntyneen ruuan löyhkä, joka sai hänet yskimään.
”No tämä se ei ainakaan ole. Jätekuilu ennemminkin”, hän sanoi sulkien oven.
”Toinen ovi siis”, Nía käveli käytävän toiseen päähän ja vetäisi oven auki. Oven takaa paljastui suurehko huone, joka oli täynnä paksuja, valkoisia patjoja, paksuja peitteitä ja muhkeita tyynyjä. Nainen naurahti ja loikkasi vatsalleen patjapinon päälle.
”Nämä ovat uskomattoman pehmeitä”, hän riemuitsi pinon päältä ja kiskaisi Zephin patjojen sekaan.

* * *

”Nyt, kuunnelkaapa hetki te kaikki. Me otimme teidät tänne yöpymään, joten toivoisin että käyttäydytte hieman asiallisemmin. Eräillä täällä olijoista on herkempi kuulo, ja uskon että joissakin lähihuoneissa saatetaan yrittää nukkua kun on jo melko myöhä. Toivoisin myös, että Leith menisit muualle Moricisi kanssa viettämään aikaa, ja hihittelevä neiti jonka nimeä en vielä saanut voisi lopettaa… anteeksi, en tiedä ahdistellun neidinkään nimeä, mutta kuitenkin, lopettaa hänen ahdistelemisensa. Ymmärtääkseni vastalauseita on esitetty jo aivan tarpeeksi. Jian taas… Yrittäisit edes olla varastelematta. Mutta minä lähden nyt Nían kanssa hakemaan teille vuodetarpeita, ja uskallan olettaa että olette rauhoittuneet vähän sitten kun tulemme takaisin.”
Oven sulkeutuessa huone oli hiljentynyt niin täysin, että hiljaisuus koski korviin.
”Ööö, tuota noin, ehkä käytöksemme ei ole ollut kaikkein parasta ja aikuismaisinta”, sängyn alta tullut Naoki sanoi rikkoen ahdistavan hiljaisuuden.
”Pitäisikö meidän koettaa korvata tämä heille jotenkin?” Sangin rauhallinen ääni kuului sängyn vierestä ja nainen pyyhkäisi pitkät hiuksensa kasvoiltaan.
”Voisimme käydä hakemassa ravintolasta jotain syömistä”, Leithin alta vapautunut Moric ehdotti vilkaisten jokseenkin violettiin vivahtavan InnaMensin katoamista vessaan.
”Hyvä idea”, kuului vastaus hyvin odottamattomalta taholta. Arden-Lupita oli noussut seisomaan ja kävellyt takan viereen nojaillen siihen lähes rennon oloisesti.
”Ehdottaisin, että Jian ja Moric menisivät hakemaan ruokaa ja me muut järjestäisimme huoneen hieman kauniimmaksi”, Svane jatkoi ja hymyili hieman vinosti. Muut räpyttelivät silmiään hämmentyneinä. He olivat olettaneet naisen olevan täysin vailla järkeä, mutta kyllä tältäkin jotain järjenrippeitä tuntui löytyvän.
”Kannatan ehdotusta”, Naoki sanoi ja hymyili ”Teidän kannattaa mennä hakemaan se ruoka nopeasti ennen kuin Nía ja Zeph tulevat.”

Jianin ja Moricin poistuttua mahdollisimman äänettömästi Sang alkoi katsella huonetta.
”Korjataan ensin ainakin kaikki tavarat lattialta ja jos olisi mahdollista saada hiljaista musiikkia”, hän sanoi hymyillen pienesti. Hymy naisen kasvoilla leveni tämän vilkaistessa sänkyä kohti: Qiu ja Mal olivat nukahtaneet suloisesti vierekkäin keskelle sänkyä.
”Minä hoidan musiikin”, Naoki sanoi ja oli antamassa jotain tehtävää Arden-Lupitalle, mutta huomasi, että tämän järjellinen kohtaus oli kadonnut ja tämä istui takan edessä tuijottaen sen syvyyksiin lasittunein silmin.
”Jos te muut järjestätte huoneen ja siirrätte noita pöytiä siten, että saamme niille ruokaa”, pitkä mies hymyili. Oli mukavaa päästä jakelemaan käskyjä.

Vieraat ryhtyivät tuumasta toimeen ja ennätysajassa he olivat saaneet raivattua huoneeseen paljon tyhjää tilaa, joka sitten täytettiin pöydillä ja niille kasattiin ruokaa tarjoiltavaksi. Oli heidän onnensa, että ovi käytävästä keittiöön oli sijoitettu siten ettei patjoja hakevilla ollut mitään mahdollisuutta nähdä heitä. Lopulta huone oli kunnossa ja taustalla soi rauhallinen musiikki.
”Tämä on varmaankin ihan hyvä”, Naoki sanoi, mutta Sang nosti kätensä ylös.
”Minä en ala mihinkään jos täällä ei ole kynttilöitä”, vampyyri ilmoitti ja Naoki hymähti. Kätensä heilautuksella hän loitsi ilmaan leijumaan pieniä liekkejä, jotka korvasivat kynttilät ja väistivät ihmisiä eivätkä pystyneet sytyttämään mitään tuleen. Nyt liekit olivat ainoa valo huoneessa.
”He ilahtuvat varmasti”, Xifeng hihitteli sohvalta.

”Kuulostinko? Sepä hienoa.” Zeph hymähti, ja huomasikin ettei huoneesta kantautunut enää samanlainen kamala meteli.
”No, kahdesta on helppo etsiä se oikea – hyi että!”
Mies kakaisi kovaäänisesti hirvittävän mädän lemahduksen pöllähtäessä hänen sieraimiinsa oven avaamisesta kielivän narahduksen jälkeen.
Seuraten varovaisesti Níaa eteenpäin käytävällä Zephkin pääsi sitten toiseen huoneeseen, joka tuoksui pölyiselle ja lämpimälle. Hän kuuli humpsahduksen ja Nían iloisen naurun – ja kohta hänet nykäistiinkin naamalleen upottavan pehmeään kasaan. Huudahduksen jälkeen uskeatukkakin alkoi nauraa, ja kun hän tunsi kätensä alla suurehkon tyynyn, sokea nappasi sen otteeseensa ja huitaisi kevyesti sinnepäin missä arveli Nían pään olevan.
”Kosto elää.”
Mies istui polvillaan patjojen päällä, mutta oli melkein heti menettää tasapainonsa kun yritti huitaista Níaa uudemman kerran leikkimielisesti tyynyllään.

Zephin tyyny osui Níaa suoraan kasvoihin ja tämä nappasi hyllyltä itselleen tyynyn nauraen iloisesti.
”Jaaha, vai että tyynysotaa”, hän nauroi ja loikkasi aivan Zephin viereen patjalle. Miehen toinen hyökkäysyritys ei onnistunut, koska Nía oli vaihtanut paikkaa.
”Huti meni”, hän nauroi ja huitaisi vuorostaan Zephiä tyynyllä. Hetken siinä remuttuaan nainen kaatui nauraen selälleen patjalle. Hänen hengityksensä oli hieman tavallista raskaampaa, koska kyllähän nyt tuollainen tyynysota kuntoilusta käy.
”Meidän pitäisi varmaan ottaa tästä mukaamme, sanotaan nyt vaikka, kuusi patjaa ja mennä takaisin huoneeseen. Ties kuinka paljon siellä on jo tavaroita rikki”, hän sanoi ja nousi seisomaan napaten magiallaan kuusi patjaa leijumaan viereensä.
”Mennään”, Nía asteli kohti heidän huonettaan ja hämmästyi, kun ei kuullut lähes ollenkaan ääniä oven takaa. Hän vetäisi oven auki ja jähmettyi paikalleen.
”Yllätys!” vieraat huusivat kauniin musiikin vapautuessa käytävälle.
”Mitä?” Nía ei osannut muuta kuin tuijottaa huonetta suu auki.
”Zeph, saanko näyttää sinulle huoneemme?”

Zephaniah ähkäisi yllättyneesti tuntiessaan tyynyn humahtavan kylkeensä. Mies kaatui patjalle, ja sai selkäänsä useita osumia ennen kuin pääsi pystyyn ja huitoi sokeasti ympäriinsä, nauraen koko ajan vapautuneen lapsellisesti.
Tyynysodan loputtua hän kaatui Nían vierelle makaamaan, ja suuteli tätä hellästi, naureskellen yhä vaimeasti.
Hän irvisti rakkaansa mainitessa rikkoontuneet tavarat.
”Tosiaankin. Peitot ja tyynytkin kannattaa kuskata mukana.” Zeph asettui kävelemään aivan Nían vierelle, pidellen kättään tämän alaselällä. Rakastava ele, mutta myös kätevä kun otti huomioon että mies kaipasi sen ohjauksen minkä sai.

Huoneesta ei kuulunut yhtään ääniä, mikä sai sokean epäilemään että joku oltiin epähuomiossa tapettu tai kaikki olivat lähteneet. Valtava ”Yllätys!” huuto kuitenkin sai hänet naurahtamaan.
”Se olisi mukavaa, kultaseni.”

Nía keskittyi näkemäänsä. Kaikki vieraat seisoivat – lukuun ottamatta Arden-Lupitaa, joka istui muiden jaloissa - huoneen laidassa lähellä sammunutta takkaa, huone oli pimeänä, mutta liekit valaisivat sitä juuri sopivasti. Yhdellä seinustalla oli muutamia pöytiä, jotka notkuivat ruuasta ja taustalla soi kaunis musiikki. Joku, epäilemättä Leith, oli tehnyt muutaman sentin korkeudelle maasta vesipallon, jonka sisällä oli väriä vaihtava liekki, todennäköisesti Naokin käsialaa. Nía keskittyi ja lähetti näkemänsä kuvan Zephin mieleen.
”Me ajattelimme pyytää näin anteeksi aikaisempaa käytöstämme”, Naoki sanoi ja käveli lähemmäs kaksikkoa.
”Niin, emme käyttäytyneet kuten kunnon vieraiden pitäisi”, Sang jatkoi ja mulkaisi Xifengiä pahasti, nainen hymyili kauniisti takaisin.
”Siivosimme kaiken sotkun ja saimme ruuat Moricin ansiosta puoleen hintaan”, Jian iloitsi ja katseli kaipaavasti ruokapöytää kohden. Nían kielelle nousi vesi tämän nähdessä pöydällä suuren mansikkakakun, joka näytti erittäin herkulliselta.
”Ja en suosittele juomaan tuota korkeassa kannussa olevaa tummanpunaista juomaa. Se on Sangia varten”, Xifeng ilmoitti ja viittasi epäilyttävästi vereltä näyttävään nesteeseen.
”Kuka teistä on Sang?” Nía päätti varmistaa, koska ei muistanut kenenkään esitelleen itseään Sangiksi.
”Minä olen, koko nimi on Sangdela Qin, mutta sanokaa vain Sang”, vampyyri ilmoitti ja nyökkäsi huoneen omistajia kohti. Nía laski patjat ja peitot lattialle ja astui peremmälle huoneeseen.
”Minä en tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Onko sinulla Zeph jotain ideoita?” hän kääntyi miehen puoleen.

Zephin suu aukeni pieneksi o:ksi kun hän sai nähdä millaisen vaivan heidän vieraansa olivat nähneet. Samalla hän naureskeli mielessään sitä kuinka kukaan ei ollut vielä kiinnittänyt häneen mitään erikoisempaa huomiota – virkistävä kokemus.
Hän kuunteli hieman sivulliseksi jääden muiden puhetta, kunnes Nía otti taas hänet osaksi keskustelua.
”Miten olisi perinteinen kiitos? Niin ja, nyt kun kerta kaikki vaihteeksi pystyvät kuulemaan minut sanon että hauska tutustua.”
Mies naurahti hiljaa, ja hymyili rauhallisesti.
”Ja jos kerta tänne on järjestetty juhlat, pidetään hauskaa. Minä vain arvailen, rakas, mutta sinä varmasti jo kuolaat sitä kakkua.”

//lyhyt kikkare!! mutta... mitä Zeph muka tekis? *kärsii häpeästä*//

”Miten olisi perinteinen kiitos? Niin ja, nyt kun kerta kaikki vaihteeksi pystyvät kuulemaan minut sanon että hauska tutustua.”
”Olkaa hyvät vain. Ja on todellakin hauska tutustua”, Moric sanoi ja mittaili Zephiä katseellaan silitellen samalla hänen viereensä tunkeneen Leithin hiuksia. Sinihipiäinen yritti epätoivoisesti työntää toista kättään apulaisjohtajan paidan alle, mutta tuli kerta toisensa jälkeen torjutuksi ja Moric vannoi mielessään, että selittäisi tälle muutaman pätkän hyvistä käytöstavoista.
”Ja jos kerta tänne on järjestetty juhlat, pidetään hauskaa. Minä vain arvailen, rakas, mutta sinä varmasti jo kuolaat sitä kakkua.”
”No sinun arvauksesi ovat osuneet tähän mennessä melko hyvin oikeaan, ja todella, tuo kakku näyttää herkulliselta”, Nía nauroi ja asteli lähemmäs tarjoilupöytää leikaten itselleen lohkareen kakkua.
”Hei, minusta olisi muuten mukava saada tietää teidän kaikkien nimet. Että jos oltaisiin kaikki hiljaa ja te sanoisitte yksitellen nimenne niin voisimme Zephin kanssa jopa muistaa kuka on kukin”, Nía huikkasi pöydän äärestä kaataen itselleen mehua, johon sekoitti mansikkalikööriä.
”Selvä. No minun nimeni on Leith Frio, kuten sanoin jo aiemmin. Hauska tutustua”, sanomisensa loputtua Leith potkaisi kevyesti toisella puolellaan istuvaa Arden-Lupitaa, jotta tämä kertoisi nimensä.
”Arden-Lupita Svane”, nainen murahti ja käveli neljällä jalalla tarjoilupöydän luo napaten siitä hampaillaan juustosarven.
”Jian Guozhi”, punapää vilkutti vesipallon vierestä.
”Naoki Masashi, minähän esittelinkin itseni jo aikaisemmin”, parantaja sanoi kumartaen jälleen pienesti ja kiinnittäen sitten huomionsa Zephin silmiin ja jääden tuijottamaan niitä kulmat kurtussa.
”Joo, minä olen Xifeng Minqyu ja minusta on kivaa, kun me kaikki ollaan kavereita”, ruskeahiuksinen hihitti tökkien Sangia jälleen kylkeen.
”Sangdela Qin, kuten sanoin jo äsken”, vampyyri sanoi välinpitämättömällä äänellä tuijottaen verikannua suorastaan himokkaasti ja lähtien hiipimään sitä kohti.
”Ja minä olen Moric Nahir, tämän majatalon apulaisjohtaja”, platinablondi lopetti esittelykierroksen ja katsoi hetken kaksikkoa.
”Ja sinä olet varmaan Nía Luseina Eneíntytär, jota tämä Leith etsi?” apulaisjohtaja katsoi Níaan päin ja tämä nyökkäsi.
”Kyllä olen.”

Naoki oli siirtynyt aivan Zephin viereen ja tuijotti tämän silmiä nyt lähietäisyydeltä.
”Anteeksi, mutta oletko sinä sokea?” hän kysyi mieheltä niin hiljaa ettei kukaan muu voinut kuulla hänen ääntään.

Zephaniah naurahti ja painoi kevyen suudelman Nían poskelle, ennen kuin nainen käveli ilmeisesti sen tarjoilupöydän luo.
Sokea kuitenkin jäi paikoilleen, kun tunsi olonsa hieman epävakaasti kun joutui taas totuttelemaan pimeyteen ympärillään sen hetkellisen välähdyksen jälkeen.

Hän keskittyi nyökkäilemään hymyillen kuullessaan nimiä ja yhdistäessään niitä eri ääniin.
”Ja minä olen Zephaniah, jos se nyt oli vielä epäselvää jollekulle.”

Väki alkoi puuhata omiaan, ja Zeph päätti mennä istumaan sohvalle. Hän kuitenkin ehti astua vain puolikkaan askeleen, kun kuuli Naokin hiljaisen äänen aivan vierestään, ja hätkähti. Kääntyessään tähän päin hän huitaisi vahingossa miestä kädellään, ja punastui lievästi pyydellessään vuolaasti anteeksi.
”Kyllä, taidan kärsiä mainitsemastasi vaivasta.” Hän hymähti, ja painoi harmaat silmänsä hetkeksi kiinni, avaten ne kuitenkin pian.
”Näköjään vain parantajat huomaavat sen.” hän huomautti huvittuneesti, viitaten siihen miten vain Nía ja Naoki olivat tähän mennessä huomanneet seikan noin nopeasti.

”Kyllä, taidan kärsiä mainitsemastasi vaivasta.”
Naoki nyökkäsi ymmärtäväinen ilme kasvoillaan. Vaikka hän tiesi, että toinen ei kyennyt näkemään häntä hän ei voinut vaistomaisille eleilleen mitään.
”Näköjään vain parantajat huomaavat sen.”
”Parantajille on vain kehittynyt silmä erilaisille vaivoille”, mies naurahti kevyesti ja taputti Zephiä hartialle jättäen kätensä sitten siihen.
”Mennään istumaan”, hän sanoi pehmeällä äänellä ja lähti kulkemaan käsi miehen hartialla kohti sohvaa. Sohvan eteen päästyään hän istui sille siten, että oli aivan tarjoilupöydän vieressä ja sekoitti kahteen lasiin jotain vahvasti alkoholipitoista juomaa ja mehua. Sitten hän ojensi toisen korkeista laseista Zephille tietämättä miehen viinapäästä yhtään mitään.
”Sinulla on varmaan jano.”

Nía katseli kauempaa Naokin ja Zephin juttelua. Hän oli onnellinen siitä, että nuo kaksi tulivat hyvin toimeen. Naoki oli vaikuttanut kunnon mieheltä silloin, kun hän oli tätä viimeksi nähnyt. Hymyillen nainen käänsi katseensa Leithiin. Tämä ei ollut muuttunut pätkääkään. Mies oli aina tuonut piristystä sotilaiden arkeen tullessaan aseidensa kanssa heidän luokseen. Nía naurahti muistaessaan joidenkin paremmannäköisten miessotilaiden kauhun, kun Leith ilmestyi paikalle. Tällä oli suuri heikko kohta hyvännäköisiin miehiin. Kammottava ryystämisen ääni sai Nían kääntämään katseensa äänen suuntaan. Sang hörppi verta kannusta suurella ruokahalulla. Nainen värähti ja käänsi katseensa pikaisesti pois vain huomatakseen, että Arden-Lupita tuijotti häntä sentin päästä. Nainen loikkasi säikähtäneenä hieman taemmas ja tuijotti omituista naista sopivan välimatkan päästä. Hetken tuijotettuaan Svane kääntyi ja mönki sängyn alle. Xifeng mönki hihitellen tämän perään kädessään lasi, jossa oli ilmeisesti jotain miestä väkevämpää. Jian näytti mättävän ruokaa suuhunsa kauempana kaksin käsin. Nía naurahti vaimeasti ja meni hakemaan itselleen lisää kakkua.

”Vai silmää vaivoille? Sepä kätevää.” Zephaniah naurahti, ja räpäytti silmiään tuntiessaan miehen käden olkapäällään. Hän nyökkäsi kevyesti tämän pehmeille sanoille, ja käveli kuin talutettuna sohvalle. Hieman tuo hymyilytti sokeaa, tuntui kuin Naoki olisi heti hänen puutteensa huomattuaan alkanut holhota ruskeatukkaa.

”Jano? Nyt kun mainitsit, niin kyllä, minulla on melko kovakin jano.” Hän tunsikin Naokin ojentaman lasin tönäisevän kättään, ja tarttui siihen. Viileä lasi tuntui hyvältä kädessä, ja sormet liukuivat sulavia linjoja pitkin hetken ajan.
”Ei kyllä tarvitse huolehtia, olen jo melko tottunut toimimaan itsekseni.” Hän huomautti parantajalle, hymähtäen.
”Oli vähän pakko tottua, kun elin yksikseni… Mutta osaakos herra parantaja arvata, kuinka pitkään olen ollut sokea?” Zeph kysäisi hyväntuulisesti, ja sanojensa perään kumosi melkein kaiken juomastaan yhdellä kertaa kurkustaan alas. Hän oli yskäistä nesteen takaisin ulos, kun tunsi sen polttelevan kurkussaan.
Harmaat silmät levisivät aavistuksen, ja hän sipaisi kiharoitaan järkyttyneenä pois kasvoiltaan.
”Tuota, Naoki… Oliko tässä alkoholia?” Kysymys oli hyvin typerä, mutta järkyttynyt mies ei saanut muutakaan ulos itsestään. Hän ei halunnut edes ajatella, kuinka vahvaa ja kuinka paljon hän oli sisälleen vetänyt.
Melko varmasti… aivan liikaa.

”Ei kyllä tarvitse huolehtia, olen jo melko tottunut toimimaan itsekseni.”
”Selvä, anteeksi. Tämä tulee jotenkin luonnostaan. Sama kuin Shaidon kanssa…” Naoki vaikeni äkkiä. Hän ei halunnut nyt ajatella miestä, jonka hän oli harmikseen joutunut jättämään kotiin, kun hänen oli ollut pakko lähteä ostamaan muutamia yrttejä, joita ei saanut mistään muualta kuin täältä.
”Oli vähän pakko tottua, kun elin yksikseni… Mutta osaakos herra parantaja arvata, kuinka pitkään olen ollut sokea?”
”No puheistasi päätellen et ainakaan syntymästäsi asti, mutta hyvästä selviytymisestäsi tuon vaivan kanssa päättelen kuitenkin, että melko kauan. Arvaisinko vaikka, että…” Naoki ei ehtinyt sanoa arvaustaan ääneen, kun hän säikähti Zephin yhtäkkistä järkytystä.
”Tuota, Naoki… Oliko tässä alkoholia?”
”Oli. Olen pahoillani etten sanonut”, mies hymyili ajatellen, että toisen järkytys johtui vain siitä, että hän oli luullut juomaa joksikin muuksi. Sellaista säikähti helposti.

//Keskityn Naokiin nyt enemmän ja mainitsen muista vasta sitten jos tapahtuu jotain mihin heidänkin kannattaa reagoida.\\

Zephaniah pani merkille, miten Naoki kuulosti kovin huolestuneelta sanoessaan tämän Shaidon nimen.
”Ei, en minä sillä. En vain halua olla kenellekään vaivaksi. Mikä on tavallaan epäkohteliasta kaltaisiasi auttajia kohtaan, mutta…” Mies hymähti, muistellen miten hirveältä se oli aina tuntunut kun joku oli kieltäytynyt hänen avustaan.

”Hah. Oli vai. Oikein… hauskaa.” Sokea räpytteli silmiään raivokkaasti, etsien sitä kihisevää tuntemusta, odottaen peläten alkavansa kohta tuntea päänsä kevyeksi.
”Et tietystikään tiennyt, mutta… Minulla on varmaan maailman huonoin viinapää. Uh, alan kohta varmaan hihitellä typerästi ihan kaikelle. Tosiaankin.” Sanojen perään miehen huulilta tulikin pieni, nopea ja normaalia korkeampi kiherrys.

”Et tietystikään tiennyt, mutta… Minulla on varmaan maailman huonoin viinapää. Uh, alan kohta varmaan hihitellä typerästi ihan kaikelle. Tosiaankin.”
Naoki tyrskähti huvittuneesti. Kuinka hän kykenikään aina törmäämään jossain alkoholinkäytön ääripäässä oleviin ihmisiin. Ensin Shaido, joka on täydellinen juoppo ja nyt Zeph, joka ei kestä yhtään viinaa.
”Olen pahoillani, mutta tilanne on jokseenkin huvittava. Tai siis jotenkin vain minä onnistun sekaantumaan ihmisiin, joilla on aina jotain ongelmia alkoholin kanssa.”

"Ehkä olet jonkinlainen magneetti, joka kerää kaikki henkilöt joiden kuvauksiin voi liittää sanan alkoholi jossain muodossa?" Zephaniah ehdotti, ja tirskui jälleen. Se... ei ollut hänen tapaistaan, sopivaa tai missään muodossa sellaista toimintaa mihin herra halusi sekaantua. Hän piti ilonpidosta, mutta jokin arvokkuus oli sentään säilytettävä.
"Luoja, minä hihitän kuin mikäkin nuori neito. Eikö nelikymppisten pitäisi olla vakiintuneita ja vastuuntuntoisia aikuisia?" Hänen vakiovitsinsäkään ei saanut peräänsä tuttua hymähdystä, vaan hassun kikatuksentapaisen, jonka perään mies läppäsi kätensä suulleen. Samalla se pieni, yhä järkevä osa huomasi että tuntui kuin hänen päänsä sisällä... kuplisi. Henkisesti siis.

Huolimatta siitä, että järkevä osuus sokeasta muistutti, että huoneessa oli paljon väkeä eikä hänen tasapainonsa voinut kaikkein parhaiten - eikä tarvinnut yhtään lisää häiritsevää ainetta - hän kulautti sen pienen tipan lasinsa pohjalta suuhunsa, ja nousi ylös, kaivellen muistiaan siitä mitä Nía oli hänelle näyttänyt, ja löysi kuin löysikin tarjoilupöydältä suolakeksikulhon, eikä edes kaatanut mitään sitä hapuillessaan. Hänestä kyllä tuntui siltä, että oli astunut jonkin päälle.

"Ehkä olet jonkinlainen magneetti, joka kerää kaikki henkilöt joiden kuvauksiin voi liittää sanan alkoholi jossain muodossa?"
Naoki naurahti hyväntuulisesti ja oli sisällään äärimmäisen huvittunut toisen helposta humalasta.
"Luoja, minä hihitän kuin mikäkin nuori neito. Eikö nelikymppisten pitäisi olla vakiintuneita ja vastuuntuntoisia aikuisia?"
”Ei sitä tarvitse ihan korpuksi muuttua kuitenkaan vaikka kuinka vanhenisi”, parantaja totesi entistäkin huvittuneempana. Naokin olisi tehnyt mieli pakottaa toinen takaisin istumaan, mutta tyytyi silti vain seuraamaan tätä tarjoilupöydälle. Hän hymähti hiljaa toisen tallatessa Arden-Lupitan sormille, mutta nainen ei näyttänyt havaitsevan asiaa, koska makasi lattialla itsekseen höpisten.
”Sinuna tulisin takaisin istumaan”, Naoki sanoi Zephille ja tarttui tämän käsivarteen.

"Hyvä on, hyvä on." Zephaniah lausahti, ja antoi toisen vetää hänet takaisin sohvalle. Hän rauhoitteli itseään mielessään, ja arveli että oli nauruherkempi suurimmaksi osaksi sen takia että oletti olevansa. Hyvänen aika, ei mikään juoma vaikuttanut niin nopeasti, eikä lasillisesta tullut hiprakkaan - no, lasi oli ollut kohtuullisen iso ja juoma väkevää sekä kiharapää oli mitä oli.
Jokatapauksessa hän rauhoitteli itsensä, hymyillen silti kuin huomaisi jotain äärimmäisen hauskaa mitä muut eivät tiedostaneet, ja antoi itsensä uopota pehmeään sohvaan.

Hetken ajan hän mietti missäköhän Nía oli, sekalaisen vierasjoukon keskeltä ei pystynyt paikantamaan naisen musikaalista ääntä ja vielä vähemmän äänettömiä askelia - jotka hän arveli kyllä tunnistavansa jos ne kopisisivat yhtään. Sokeana sitä huomasi kuinka tunnusomaisen kuuloisia sellaiset asiat kuten askeleet tai hengitys olivatkaan.
Tai ehkä hän oli vain oppinut herkemmäksi niiden suhteen.

Muistaen sitten, että hänellä oli juttukumppani siinä vierellä hän käänsi kasvonsa tämän puoleen. Saipa ainakin tietää että ruskeatukka ei ollut täysin omissa maailmoissaan vaan tarkoitti puheensa tälle.
”Kun kerta olet parantaja, olen kai oikeassa kun oletan että olet siis myös maagi?” Hän kysyi, hyvin kepeään sävyyn – turha varmaan muistuttaa minkä takia.
”Sen täytyy olla todella kätevää. Voi vain taikoa kaikkea tyhjästä, ei tarvitse huolehtia pahemmin mistään. Halusin aina lapsena maagiksi. Mutta minulla ei ole mitään taipumuksia siihen, ei sitten yhtään. Vain täysin hyödytön parannuskyky.” Viimeinen lause mutistiin hieman nyreästi, ja sokea ei välittänyt kuunnella ympäristöään edes sen vertaa, että ottaisi selville josko Naoki olikin lähtenyt. Siitä vain, hän puhuisi sitten ilmalle. Ajatus sai synkeähkön ilmeen vaihtumaan hetkessä hihitykseksi, mutta kiharapää rauhoittui yhtä äkkinäisesti.
”Vaikka en pidä yhtään valotaioista. Ei millään pahalla, jos se Nían näyttämä pallo oli tekemäsi. Mutta… niin, minä olin rajalla, ja ehkä pyytänyt turhan kärkkäästi sitä nuorukaista auttamaan, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut sokaista minua.” Jupisten silmät puoliummessa sokea työnsi sormensa hiustensa läpi, ja tuhahti hiljaa. Hetken ajan kuin mökötettyään mies kuitenkin alkoi taas hymyillä, ja ojensikin kätensä sivulle, etsien Naokin kasvot, ja vetäisi ne aivan omien lähelleen.
”Kokeili sytyttää valopallo, ja katso silmiäni. Ne eivät reagoi mitenkään. Ja jos katsoisit verkkokalvoja, näkisit miten ne ovat tuhoutuneet. Minä en tee silmilläni enää yhtään mitään, ne vain ovat päässäni ja liikkuvat.” Hän selitti kiihkeällä, innostuneenkatkeralla äänellä, päästäen toisesta irti.

”Kun kerta olet parantaja, olen kai oikeassa kun oletan että olet siis myös maagi?”
”Öh, kyllä olen”, Naoki ei oikein tiennyt mitä toinen mies ajoi takaa.
”Sen täytyy olla todella kätevää. Voi vain taikoa kaikkea tyhjästä, ei tarvitse huolehtia pahemmin mistään. Halusin aina lapsena maagiksi. Mutta minulla ei ole mitään taipumuksia siihen, ei sitten yhtään. Vain täysin hyödytön parannuskyky.”
Naoki naurahti.
”Nyt et ole kyllä aivan oikeassa. Kyllä meidän maagienkin täytyy huolehtia. Etkö ole koskaan ajatellut miksi maagit eivät koskaan pysäytä sadetta tai rakenna kokonaisia taloja magialla?” mies kysäisi ja hymyili hieman.
”Vaikka en pidä yhtään valotaioista. Ei millään pahalla, jos se Nían näyttämä pallo oli tekemäsi. Mutta… niin, minä olin rajalla, ja ehkä pyytänyt turhan kärkkäästi sitä nuorukaista auttamaan, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut sokaista minua.”
”Äläs nyt, rupeat miettimään asioita, joita ei tarvitsisi nyt miettiä. Meidänhän täytyisi olla iloisia. Meillä on sentään pienimuotoiset juhlat tässä menossa”, parantaja havaitsi, että alkoholi rupesi vaikuttamaan toisen miehen mielialoihin nyt hieman negatiivisemmalla tavalla. Jos sokea saisi jatkaa hän saattaisi vajota suureen synkkyystilaan.
”Kokeili sytyttää valopallo, ja katso silmiäni. Ne eivät reagoi mitenkään. Ja jos katsoisit verkkokalvoja, näkisit miten ne ovat tuhoutuneet. Minä en tee silmilläni enää yhtään mitään, ne vain ovat päässäni ja liikkuvat.”
Naoki säikähti pahanpäiväisesti toisen kiskaistessa hänen kasvonsa lähelleen. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa ja hän perääntyi heti, kun siihen tuli mahdollisuus vilkaisten tarjoilupöytää.
”Rauhoitutaanpas nyt”, hän kaatoi juomista lasiin ”Juo tämä. Siitä pitäisi tulla parempi olo.” Mies tiesi olevansa ehkä hieman ilkeä, mutta tämä oli ainoa keino saada toinen rauhoittumaan. Lasillinen erittäin vahvaa alkoholin ja mehun seosta veisi toisen ensin äärimmäiseen humalatilaan ennen kuin tämä sammuisi. Aamulla Zephillä olisi todennäköisesti helvetillinen olo, mutta sille ei mahtaisi mitään.

Hyvää vauhtia synkkyyttä kohti vaipuva Zeph otti tarjotun lasin, ja joi sen tyhjäksi enempiä ajattelematta. Hän ei ollut edes kuunnellut Naokin puheita, ja lopetti itsekin puhumisen.
Mies vain pyöritteli synkkiä ajatuksia ympäriinsä mielessään, miettien että mikäköhän oli syy sille että hänellä piti olla ollut niin huono tuuri?

Ilmeisesti hänen humalatilansa viimeinen vaihe oli totaalinen sulkeutuminen maailmalta, sillä sokea keskittyi vain omituiseen oloonsa ja kaikkeen siihen paskaan mitä nyt sattui mielestään esiin saamaan. Hetkisen kuluttua hän jostain syystä päätti lähteä liikkeelle, mutta horjahti heti takaisin sohvalle, pysymättä edes istumassa vaan valahtaen epämääräiseen makuuasentoon, pitkät jalat roikkuen sohvan ulkopuolella. Muiden kahdeksan aiheuttamat äänet sulautuivat yhdeksi sekavaksi aistimukseksi, ja kohta Zeph sammuikin siihen sohvalle.

Naoki katsoi Zephin sammumista ja tämän nuukahdettua sohvalle nosti miehen käsivarsilleen. Hän kantoi toisen sängylle makaamaan ja viittasi Nían luokseen.
”Hän sammui”, parantaja ilmoitti kollegalleen ja nainen nyökkäsi viitaten miestä kauemmas. Hän kiskoi peiton pois rakkaansa alta ja peitteli tämän hellästi nukkumaan. Meno huoneessa alkoi olla muutenkin jo jokseenkin sekopäistä ja Leith oli siirtynyt kylpyhuoneen puolelle Moricinsa kanssa.
”Noniin, eiköhän olisi aika kaikkien mennä nukkumaan. Minä olen ainakin vahvasti sitä mieltä”, Nía lähes huusi, jotta saisi äänensä kuuluviin kaiken metelin läpi.
”Jokainen ottaa tuolta seinänvierestä patjan ja käy nukkumaan. Aikaa viisi minuuttia!”
Alkoi yleinen sähellys ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat nukkumassa. Nía oli tarkistanut kylpyhuoneen ja meinannut saada sydänkohtauksen nähdessään kaksi alastonta miestä sammuneena lattialle. Loppujen lopuksi kaikki olivat nukkumassa ja huoneessa kuului vain rauhallinen hengitys.

Onnellisen tiedottamana ollut Zephaniah oli jotenkin se ensimmäinen, joka heräsi aamulla. Hän olisi suonut pysyvänsä lämpimässä ja pehmoisessa unentapaisessa tilassa, sillä samalla sekunnilla kun sokea puristi silmiään hieman tiukemmin kiinni heräämistä vastustellakseen tuntui kuin joku olisi tökännyt sapelin hänen aivoihinsa. Useita sapeleita. Ei, itse asiassa se tuntui siltä kuin joku olisi yksinkertaisesti napannut hänen aivonsa käteensä ja puristanut ne tohjoksi.
Lisäksi häntä kuvotti hyvin hälyttävästi, ja kiharahiuksinen päätti että olisi järkevintä siirtyä kylpyhuoneen puolelle.

Nouseminen kävi äärimmäisen hitaasti, kun hän oppi kantapään kautta nopeiden liikkeiden sattuvan helvetillisesti päähän, samoin kuin vähänkin kovempien äänien. Seurasi muutamia hyvin mielenkiintoisia hetkiä, kun mies suunnisti lattialla olevien patjojen ohi. Hän joutui miettimään tovin ennen kuin muisti miksi heidän huoneessaan nukkua tuhisi siinä kuutisen ylimääräistä henkilöä.

Kylpyhuoneessa hän sitten päätyi melkein astumaan jonkun päälle, ja tajusi kauhukseen että siinä nukkui ainakin hengityksen perusteella kaksi miestä. Ehkä päällekkäin. Mutta siitä hän ei halunnut ottaa selvää, vaan kumartui vessanpöntön ääreen ja kakoi vatsansa sisällön ulos, tuntien olonsa hyvin surkeaksi.