Olipa kerran...

//lotengo~~ Tseh tseh, pikkuinen tarvitsee pelastajansa <3//

Ilta oli laskeutunut jo aikoja sitten Miraan, ja päivällä kunnollista elämää elävät olivat kodeissaan, ehkä viettämässä aikaa perheensä kesken, ehkä juomassa suruunsa. Öisin valvova, hämärähahmoista ja erilaisista selkäänpuukottajista koostuva joukko taas oli vallannut kadut, kujat ja porttikongit. Eihän pääkaupunki ollut niin vaarallinen kuin se voisi olla, ja ulkoisesti se näytti autiolta, kuin kaikki olisivat nukkumassa, mutta silti se oli vaaroja ja vihollisia täynnä eräälle eksyneelle sielulle.

Ennen niin hienot vaatteet olivat kuran peitossa ja harhailun koettelemia, eikä lommoposkisiksi kuihtuneita kasvoja olisi voinut tunnistaa edes tuon nuorukaisen äitivainaa. Kärsinyt keho oli ainakin viisi syömätöntä ja kolme lähes unetonta päivää kauempana hyvinvoivasta, aristokraattisen vaikuttavasta hahmosta joka se oli ollut kauan ennen Keonin elämän mullistumista. Tiensä ja ystävänsä kadottaneena, yksin vieraassa maassa hän oli joutunut pakenemaan monesti, joko verenperintönsä tai erilaisuutensa takia. Hän oli juossut jalkansa verille, ja vain törmätäkseen taas kerran ilkeämieliseen kaksikkoon, jotka olivat päättäneet kiusata kerjäläisen näköistä ja kirkuvan puoliverisen näköistä lettipäätä, joka jaksoi paljastumisestaan huolimatta nykiä pitkän viittansa syvän hupun päänsä suojaksi jokaisen alas valahduksen jälkeen.

Kiusaaminen oli saanut miehen huulen halkeamaan, silmäkulman mustaksi ja jo heikon kehon vapisemaan uusimmasta kivusta, pitkästä tikarinviillosta kyljessä. Hän pystyi tuntemaan, kuinka se risti yli kaikkien vanhojen vaakasuorien arpien, joiden säntillinen rivi puhui mykkää todistusta miehen itsetuhoisuudesta, mutta ulospäin näkyi vain hento purppuratukka, joka hoippui laihtuneilla jaloillaan epävakaasti, puristautuneena käppyrään pidellessään vaatteisiinsa tullutta repeämää kiinni.
”Mitä? Et tappele vashtaan vaikka shulla on noin hiano puukko?” toinen humalaisista järjen jättiläisistä ivasi, ja hopeasilmissä välähti kivun ja epätoivon seassa raivoa. Hänen tikarinsa oli tarkoitettu hänen omalle verelleen, Begeertelle pyhitetylle verelle.
”Zornin nimeen…” lettipää kirosi raskaan hengityksen seasta, ja alkoi mutista hiljaa ylistysrukousta sodanjumalalle, sanattomia tavuja vanhasta kielestä joka oli unohtunut jopa hänen kotimaassaan. Sepä vasta hämmensi kaksikkoa, ja hyvällä tuurilla lettipää sai silpaistua toista miestä reiteen, ja kooten viimeiset elementalistin voimansa rippeet keräsi yön kosteutta ilmasta ja lähetti vesipisaran kulkemaan kuin nuoli, kovaa vauhtia toisen kallon läpi.

Lähes tuosta ponnistuksesta pökertyen mies lähti juoksemaan, tuntematta jalkojaan, tuntematta itseään, aistien vain kivun ja tarpeen päästä pois, turvaan, lepäämään. Raivokas karjunta jäi taakse, kaupungin laitamilla sijainnut katu jäi taakse, ja puolihaltia löysi itsensä metsästä. Yhä vain hän jatkoi eteenpäin, vauhti hiipuen kävelyksi, sitten hitaaksi, niin tuskallisen hitaaksi hoippumiseksi. Hampaat irvessä hän pakotti itsensä jatkamaan, sillä hän tiesi ettei pysähtyessään pystyisi enää nousemaan, ehkä ei ikinä. Katkerat kyyneleet valuivat hopeasilmistä, ja Keon kohotti katseensa hetkeksi yötaivaalle, joka oli lähes yhtä upea kuin minkä hän oli nähnyt rakkaansa kanssa heidän viimeisenä yönään. Kuinka paljon hän kaipasikaan toisen huolenpitoa ja julman ulkokuoren sisälle kätkeytynyttä lempeyttä sillä hetkellä! Mutta musta, synkeä pelko siitä, ettei hän näkisi rakkaimpaansa enää koskaan, tuntui paljon vahvemmalta kuin toivo, vaikka hän rukoilikin ääneti voimaa jumaliltaan. Hänen täytyisi selvitä, täytyisi löytää toinen elävänä, täytyisi välittää tieto tapahtuneesta... hänen täytyisi saada suudella toista vielä kerran, edes yhden viimeisen kerran!

Mutta edes hänen tahdonvoimansa ei riittänyt ikuisesti. Se loppui, kun hän huomasi tien häämöttävän edessään, pienen metsätien jonka luo olisi enää muutama metri. Tietämättä ilahtuako vai kauhistua haavoittunut pysähtyi. Hän voisi löytää jonkun avuliaan tien varrelta, mutta aivan hyvin se voisi tuoda kuoleman. Liian suuri ongelma ratkaistavaksi niin huonossa kunnossa olevalle, liian pitkä aika paikallaan niin, että väsynyt keho tajusi kuinka loppuun palanut oli. Vei vain hetken, kunnes Keon tuupertui maahan, vielä hädin tuskin tajuissaan pysyen, tajuten kuinka janoinen oli, kuinka hänen koko kehoonsa sattui ja olo oli suunnattoman kylmä. Verenhukka ei ollut vielä tappava, mutta tarpeeksi paha jo valmiiksi heikolle, ja kyljellään avuttomana kyhjöttävä mies hengitti värisevästi, lähes kaiken toivon heittäneenä. Peli tuntui menetetyltä... hän kuolisi siihen kohta, näkemättä enää ainoaa maallista henkilöä joka oli saanut hänet todellisesti onnelliseksi, yksin ja unohdettuna, ilman että olisi ehtinyt parantaa itsensä ja tehdä rauhan ennen loppua.
Tarvittaisiin ihme, sattumien sattuma jotta kaikki taas kääntyisi hyväksi, mutta jopa Keonin usko horjui tuolla hetkellä.

Ravana antoi viimeisen veritipan pudota kielelleen kauniista kristallilasista ennen kuin vei tuon lasimestarin taidonnäytteen tiskipöydälle pesua odottamaan. Mies oli viettänyt mukavan illan muutaman verilasillisen ja hyvän kirjan ääressä. Kirja kertoi ihmissudesta, joka teurasti ihmisiä fiktiivisen suurkaupungin kaduilla. Vampyyri naurahti, susi oli jäänyt niin naurettavalla tavalla kiinni. Hän ei koskaan olisi niin typerä, että menisi ihmiseksi muututtuaan leveilemään teoillaan lähimpään baariin. Mustahiuksinen puhalsi sivupöydillä palavat kynttilät ja astui keittiöstään eteishalliin.

Punaiset silmät kurkistivat raskaiden verhojen välistä ulos.
”Yö on kaunis”, Ravana totesi ja hymyili hieman. Ei olisi mikään paha ajatus lähteä pikkuiselle kävelylle. Mies katsahti vaatetustaan ja hymähti, eihän hän nyt olohousuissaan voisi lähteä. Ilman paitaakin kaiken lisäksi. Kyllähän hänelle nyt harakatkin nauraisivat. Pitkät hiuksensa olan yli heilauttaen vampyyri asteli makuuhuoneeseensa ja siellä vaatekaapille. Hän valitsi kaapista pitkät, aavistuksen lahkeeseen levenevät mustat housut ja tummanpunaisen paidan, jonka pitkissä hihoissa oli aavistus röyhelöä. Kokonaisuuden päälle mies heitti pitkän, mustan kangastakin, jonka hihoista alla olevan paidan röyhelö pursusi kauniisti. Kengät sujahtivat jalkaan helposti ja vampyyri vilkaisi itseään peilistä. Hän tarkisti meikkinsä ja suki hieman hiuksiaan todeten sitten olevansa valmis lähtemään ulos.

Ravana astui viilenevään yöhön ja tunsi raikkaan ilman kasvoillaan. Hän hymyili hieman ja suuntasi askelensa kohti pihallaan sijaitsevaa tallia. Täytyihän nyt hevosia käydä tervehtimässä. Puinen ovi aukesi äänettömästi ja vampyyri kurkisti sisään talliin. Jokainen hevonen nukkui rauhallisesti omalla paikallaan, joten mies ei viitsinyt häiritä niitä enempää vaan sulki oven hiljaa ja asteli puutarhansa poikki kohti pientä hiekkatietä, joka kulki hänen talonsa editse.

Hiekka rasahti elegantin kengän alla, kun vampyyri astui tielle. Hänen ympärillään metsä humisi rauhallisesti ja sai kalpeankin muuttumaan entistä tyynemmäksi. Pieni hymynkare nousi maalatuille huulille ja jalat veivät miestä eteenpäin.

Hetken käveltyään mies havaitsi maassa puoliksi tiellä, puoliksi ojassa makaavan tumman hahmon. Vampyyri haistoi veren ja nopeuttamatta askeliaan kulki tuon olennon luo. Mies kyykistyi tämän viereen ja kuuli hennon sydämensykkeen.
”Kas, en olisi voinut uneksiakaan tuoreesta ateriasta, kun lähdin kotoa”, hän sanoi yllättyneenä ja vippasi uskomattoman kevyen ruumiin toisen hartiansa päälle roikkumaan.
”Vaikka oletkin laiha, oletan, että sinusta irtoaa vielä verta”, vampyyri hymähti lähtien kävelemään kohti taloaan, joka ei ollut lainkaan kaukana.

Vierähti vain pikkuinen hetki mustahiuksisen kävellessä kotiinsa. Hän avasi oven ja astui sisään laskien ateriansa sitten eteishallin lattialle makaamaan. Ruumis laskeutui varovaisesti kiviselle lattialle, eihän vampyyri halunnut luunsiruja ruokaansa.
”No, katsotaan miten paljon sinussa on verta jäljellä”, mies mutisi ja avasi tuntemattoman päällä olevan viitan vipaten sen pois miehen päältä.

Punaiset silmät laajenivat ja niiden katse lennähteli purppuraisista hiuksista miehen yllä oleviin vaatteisiin ja useisiin koruihin sekä riutuneisiin kasvoihin. Ravana nosti toisen yläruumista varovaisesti ja katsoi tätä lähempää. Hän ei voinut uskoa todeksi sitä minkä hän nyt näki edessään.
”Keon?” hän henkäisi ja nosti miehen syliinsä.
”Begeerten tähden, kuinka olet saattanut itsesi tuollaiseen kuntoon?” vampyyri mutisi ja järkyttyneenä kantoi purppurahiuksisen sänkyyn makaamaan. Hän kaivoi taskustaan virkistävää lientä, jota kantoi aina hätätilanteiden varalta mukanaan ja kaatoi viisi tippaa tuota turkoosia nestettä Keonin suuhun toivoen, että tämä sillä virkoaisi.

Aluksi vaikutti siltä, että Keonin huono onni olisi vain muuttunut huonompaan suuntaan, kun hän huomasi joutuvansa jonkun olkapäälle, ja kuuli vielä sanat ” Vaikka oletkin laiha, oletan, että sinusta irtoaa vielä verta” kaappaajansa suusta. Ääni oli etäisesti tuttu, mutta puolimerenneito ei suin surminkaan pystynyt tunnistamaan sitä, ja sanat taas kertoivat, ettei hän todellakaan olisi tulossa pelastetuksi vaan vampyyrin iltapalaksi. Mies yritti rimpuilla, löi kantajansa selkää nyrkeillään, muttei saanut vahinkoa aikaiseksi ja itseään vapaaksi, vaan menetti tajuntansa pian.

Ihmeellistä kyllä hetket eivät jääneet viimeisiksi hänen elämässään. Lettipää sen sijaan tunsi omituisen makuisen nesteen maun suussaan ja heräävänsä pikkuhiljaa. Olo oli kauhea, mutta yllätyksekseen hän tajusi pian olevansa hyvin tutunoloisessa talossa, pehmeällä sängyllä. Hopeiset silmät vaeltelivat hetken ympäri huonetta, kunnes ne huomasivat tummatukkaisen hahmon. Hetkeksi ne laajenivat, kun mies luuli joutuvansa olemaan hereillä kun hän joutuu verenimijän makupalaksi – se oli ehkä pahin kuolema jonka hän pystyi itselleen keksimään – mutta sitten pelko muuttui tunnistamiseksi ja heikko, onnellinen hymy valaisi sydämenmalliset kasvot. Purppuratukka kohotti toisen kätensä, joka vapisi hieman, ja silitti kalpeaa poskea hennosti kuin pelkäisi harhakuvan särkyvän.
”Ravana…”
Keonin ääni oli hauras, ja hän menetti yhtäkkiä sujuvan puhetaitonsa, pystymättä enää löytämään sanoja jatkaakseen. Hän oli vain niin huojentunut nähdessään toisen, ainoan syyn miksi hän oli jaksanut olla vahva jouduttuaan erille muista, pystynyt jatkamaan ollessaan aivan lopussa. Onneksi mustatukka oli tapansa mukaan hankkiutunut pääkaupunkiseudulle, muuten lettipää ei olisi ehkä ikinä nähnyt tätä.

Hän katseli toista hetken, hätkähdyttävän punaisia silmiä ja kylmänkauniita kasvoja, jotka oli jo lähes unohtanut viiden vuoden aikana. Ne näyttivät paljon kauniimmilta kuin mitä hän oli muistanut, ja se sai miehen silmät vuotamaan äänettömiä kyyneleitä.
”Luulin etten näkisi sinua enää” hän sai lopulta sanottua, ja jatkoi heti:
”Ravana, mikset pitänyt yhteyttä? Olin, me kaikki olimme huolissamme. Kukaan ei tiennyt missä olet ja sitten Aedan pääsi jäljillemme ja –”
Kiihtyvä puhetulva päättyi repivään yskään kun pitkään hiljaa olleen miehen kurkku ei enää sietänyt sitä. Suulle painuneeseen käteen tarttui hieman verta, mutta se johtui varmasti haljenneesta huulesta. Tai ainakin hän toivoi niin syvästi, sillä ei halunnut huomata kuolevansa nyt kun viimein oli löytänyt rakkaimpansa.

Ravana katsoi, kun Keonin silmät aukenivat hitaasti ja hän hymyili onnellisena.
”Ravana…”
Keonin ääni oli viimeinen pisara ja vampyyrin kasvot kastuivat kyynelistä, kun tämä polvistui sängyn viereen.

Mies kyllä kuunteli toisen puhetta, mutta tämä ei pystynyt tekemään muuta kuin toistelemaan tämän nimeä ja silittämään riutuneita kasvoja. Toinen näytti hänen mielestään upealta vaikka olikin riutunut ja verissään.
”…ja sitten Aedan pääsi jäljillemme ja –”
”MITÄ?!” Ravana pomppasi pystyyn ja katsoi rakastaan järkyttyneenä.
”Aedan teki mitä?” vampyyri katsoi toista järkyttyneenä ja kumartui tämän puoleen uudestaan.

”Onneksi sinä olet elossa”, mustahiuksinen itki ja halasi toista varoen tämän haavoja. Hän nuolaisi varovaisesti haljennutta huulta ja parantava sylki alkoi tehdä tehtäväänsä ja huuli parani kohisten. Tämän jälkeen mies painoi huulensa pehmeästi vasten toisen huulia ja halasi tätä
”Minulla on ollut niin kamala ikävä sinua”, hän kuiskasi ja silitti toisen poskea.
”Sinun täytyy saada jotain syötävää. Ja juotavaa myös. Sitten voit kertoa kaiken mitä kotona on tapahtunut”, vampyyri sanoi ja viiletti nopeasti keittiöön.

Hetken kuluttua mies toi sieltä kaksi valtavaa voileipää ja suuren lasillisen vettä.
”Syö ja juo ja kerro sitten kaikki.”

//Vähän lyhyt ja sellanen, mutta en voinu oikeen tehä mitään\\

Vampyyrin huudahdus sai Keonin irvistämään hiljaa, ja hän nyökkäsi hieman, tajuten samalla ettei voisi nyt yhteen syssyyn kertoa aivan kaikkea. Häneltä ei riittäisi ääni eivätkä voimat siihen, mutta jotain pitäisi vastata. Siksi hän vetäisi henkeä ja katsoi yhtä lailla itkevää Ravanaa, surren jo etukäteen sitä että joutui kertomaan suru-uutisen.
”Joku sai meidät selville, sisäpiiristä alkaen, ja kertoi kuningattarelle. Minut vangittiin heti alussa, olin jo joutua Cehnennemiin…” hän supisi hiljaa, ääni lähes särkyen tai haipuen pois lähes joka sanan jälkeen. Kyyneleet alkoivat valua uudestaan, ja lettipää nyyhkäisi hiljaa.
”Javed kuoli minua pelastettaessa...”
Enempää hän ei pystynyt jatkamaan siitä, se tarvitsisi enemmän, paljon enemmän voimia. Niin moni oli kuollut tai kadoksissa, ja hän ei edes tiennyt olivatko muut päässeet Aryliaan, jonne heidän oli tarkoitus kokoontua ja etsiä Kim.

Ravanan halaus tuntui ihanalta, ja Keon rutisti tätä niin tiukasti kuin pystyi itseään vasten, viis haavoista. Hän silitti silkinpehmeitä hiuksia, ja alkoi hymyillä yhä vain jatkuvasta itkusta huolimatta. Väsyneenä kyynelkanavat olivat höllässä, ja hänellä oli ollut niin vaikeaa viimeaikoina.
”Hyvä että sinäkin olet elossa... en tiedä mitä olisin tehnyt jos en olisi löytänyt sinua” hän tunnusti vaimeasti, vastaten sitten suudelmaan kaipaavasti – hän oli ikävöinyt noita huulia jo viisi vuotta! Mutta suukko loppui pian, ja purppuratukka nyökkäsi heikosti, katsoen mustatukan perään kun tuo katosi hakemaan hänelle syötävää. Sieltä tulikin kaksi herkullisen näköistä voileipää ja vettä, ja heti kehotuksen kuullessaan Keon tajusi kuinka nälkäinen ja janoinen oli. Kohottauduttuaan nojaamaan puoli-istuvassa asennossa sängyn tyynyihin hän tarttui lasiin ja hörppi suunnattomat kulaukset vettä kuivasta kurkustaan alas, saaden tietysti vatsansa hetkellisesti kipeäksi. Mies oli hieman huvittava näky päästäessään pienen urahduksen ja painaessa olematonta vatsaansa, mutta pian hän pystyi jatkamaan syömistä varovaisemmin. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut tahtomattaan nälkää, ja siksi miehen kasvoilla oli autuaan kiitollinen ilme tuon nakertaessa voileipää. Hän sai silti syötyä vain yhden, kunnes huokaisi tyytyväisenä ja katsoi Ravanaa.

Olisi aika kertoa mitä oli tapahtunut, joten Keon veti syvään henkeä ja alkoi puhua hopeiset silmät suljettuina.
”Se alkoi kolme vuotta sitten. Joku paljasti meidät kuningattarelle – en edes tiedä kuuluiko tuo joku mafiaan. Nina saatiin tietysti kiinni heti, häntä kidutettiin, mutta kun hän ei kertonut mitään uutta hänet vain tapettiin. Kesti puoli vuotta mafialaisten metsästystä ennen kuin sain edes tietää siitä, ja silloin he tiesivät jo minusta… Jouduin vankilaan, mutta koska aluksi sukuni ei hyväksynyt vangitsemistani, he yrittivät vapauttaa minut, joten sain olla rauhassa, mutta sitten…” hän piti pienen tauon, muistaen sen kidutuksen jota oli itse kokenut. Oli yksinomaan Begeerten ja sen, että kukaan ei tiennyt hänen heikkoja kohtiaan, ansiota ettei hän ollut murtunut.
”No, loppujen lopuksi olinkin lähdössä seuraavalla laivalla Cehnennemiin, mutta sitten muut hyökkäsivät vankilaan ja pelastivat minut. Javed kuoli, samoin muutama muu, joiden nimiä en tiedä… Päätimme sitten lähteä Aryliaan maanpakoon, koska kuolisimme Ayomideille. Kaikki hajaantuivat pienemmiksi ryhmiksi, mutta päästyämme vuorten yli minun ryhmäni kimppuun hyökättiin. Jouduimme vielä pahemmin erillemme, ties kuinka moni kuoli… ja harhailin tänne.”

Keon ei omaksi yllätyksekseen itkenyt. Se kipu oli liian suurta, ei sitä voinut käsittää. Eihän hän tiennyt loppujen lopuksi ketkä tarkalleen oltiin menetetty ja ketkä ystävistä olivat hengissä, ehkä jossain lähellä mutta yhtä pahasti eksyksissä kuin hän…
”Mutta missä Kim on? Sinä varmaan löysit hänet? Hänelle täytyy kertoa, hänet täytyy saada mukaan kasamaan meidät taas yhteen!” purppuratukka julisti sitten kiivaasti, nytkähtäen hieman ylöspäin kuin aikoen nousta, mutta vajosi sitten takaisin sängynpohjalle kylkeään pidellen. Haava ei pitänyt liikkumisesta, varsinkaan vielä hoitamattomana.

Ravana tuijotti toista järkyttyneenä kuullessaan kuolleista ja kadonneista. Hän ei olisi voinut aavistaakaan mitä kotimaassa oli meneillään.
”Voi Keon”, vampyyri halasi puolimerenneitoa uudestaan.
”Mutta missä Kim on? Sinä varmaan löysit hänet? Hänelle täytyy kertoa, hänet täytyy saada mukaan kasamaan meidät taas yhteen!”
”Olen niin pahoillani, mutta en voi auttaa. Kadotin Kimin tullessani tänne. Olen kyllä yrittänyt etsiä häntä, mutta en ole löytänyt kaikista etsinnöistäni huolimatta. Hän on hieman liiankin hyvin piilossa”, vampyyri sanoi hieman häpeissään ja kiipesi sängylle. Hän siveli sylkeään Keonin haavaan ja se alkoi hyvin hitaasti ja luultavasti hieman kivuliaastikin umpeutumaan.

”Etkö tosiaan tiedä kenestäkään muusta mitään?” mies huokaisi ja laskeutui toisen taakse kietoen kätensä tämän ympärille takaapäin. Hän oli niin kovin harmissaan tästä takaiskusta. Kuka oli mennyt kielimään Aedanille heistä? Kuka oli pettänyt heidät?
”Onko kenelläkään mitään hajua petturista?”

//Kamala, kun tulee lyhyttä\\

Ravanan halaus sai kaiken tuntumaan paljon helpommalta. Jo miehen läsnäolo sai Keonin olon aina tuntumaan paljon helpommalta, toinen oli niin vahva ja upea. Mutta kuullessaan, kuinka tämä ei ollut löytänyt Kimiä pettymys valtasi kuihtuneet kasvot. Mustatukan sietikin olla häpeissään, asua nyt noin hienosti ja mukavasti viisi vuotta saamatta mitään aikaan samalla kun hän huolehti ja joutui hankaluuksiin kotona. Kiukku katosi silti nopeasti purppuratukan mielestä, sillä hän tiesi kyllä itsekin kuinka taitavasti Kim pystyi katoamaan – sitä punatukkaa ei löydetty, ellei hän halunnut tulla löydetyksi.

Keon ynähti hiljaa haavan poltellessa Ravanan hieroessa sylkeään siihen. Vampyyrin ominaisuuksista oli kieltämättä välillä suunnatonta hyötyä, mutta ei hän itse tahtoisi sellaiseksi ikinä.
”En…” hän vastasi kysymykseen hetken mietinnän jälkeen, mutta piti sitten pienen mietintätauon, jonka aikana asettautui mukavasti paremmalle kyljelleen ja vasten Ravanaa. Hänelle tuli heti järjettömän turvallinen olo tämän käsivarsien suojassa, että oli jo nukahtaa, mutta jatkoi sitten samealla äänellä:
”Rakesh kuulemma lähti muita aiemmin, luomaan kokoontumispaikan meille… Ja Kuno, Elektra sekä Luc pääsivät ainakin rajojen sisäpuolelle, koska he kulkivat samassa ryhmässä kuin minä. Ja Daciana sekä Cua ovat kuolleet, taistelivat yhdessä viimeiseen hetkeen saakka.” hän luetteli muutamia kohtaloita, ja ihmissusiparin kohdalla huokaisi hiljaa. Ainakin tappajakaksikko oli saanut haluamansalaisen kuoleman.

”Rakesh kuulemma lähti muita aiemmin, luomaan kokoontumispaikan meille… Ja Kuno, Elektra sekä Luc pääsivät ainakin rajojen sisäpuolelle, koska he kulkivat samassa ryhmässä kuin minä. Ja Daciana sekä Cua ovat kuolleet, taistelivat yhdessä viimeiseen hetkeen saakka.”
Ravana huokaisi jokseenkin helpottuneena.
”Jos Rakesh on jossain täällä, hän hoitaa kaiken kuntoon. Minä luotan Rakeshiin”, vampyyri naurahti, ”Tiedätkö mikä on outoa?” hän kysyi silitellen toisen hiuksia pehmeästi ”Huomasin olevani helpottunut siitä, että Luc ja Elektra ovat päässeet tänne vaikka tokihan minun olisi pitänyt toivoa heidän kuolemaansa”, mustahiuksinen nauroi.
”Olen onnellinen, kun sinä olet siinä”, hän hymyili ja vaipui rauhalliseen uneen huulet Keonin niskassa.

//Siitä tuli lyhyt, mutta ei maha mitään.\\

Keon nyökkäsi hennosti, ja mumisi ”Rakesh hoitaa vaikka minkä kuntoon” naurahtaen hiljaa kuullessaan sitten Ravanan sanat. Hän oli jo huomannut sen, kuinka paljon vampyyrit rakastivat toistensa vihaamista, joten ei ihme että toinen oli tyytyväinen. Tätä hän ei sanonut ääneen, hän oli aivan liian uninen siihen. Kohta väsymys painoi raskaaksi käyneet luomet kiinni ja Keon nukahti turvalliseen tunteeseen, tietäen että oli hyvissä käsissä.
Huomattava parannus edelliseen kertaan verrattuna, ja kaikki se paha alkoi tuntua jo nyt kovin kaukaiselta…

Keon nukkui näkemättä juuri unia kolme päivää. Hän heräsi välillä puolittain, Ravanan pakottamana kun tuo suoranaisesti tunki hänen kurkustaan alas ruokaa ja juomaa jotta puolimerenneito alkaisi vahvistua. Mutta juuri auringonlaskun aikoihin lettipää heräsi hiljalleen, rauhallisesti ja kunnolla, tuntien olonsa paremmaksi kuin aikoihin. Puristettuaan kätensä pari kertaa nyrkkiin mies huomasi voimiensa palautuneen hieman, ja sitten hopeasilmät kiinnittyivät yöpöydällä odottavaan vesilasiin, ja elementalisti nosti pienen vesipallon sieltä ylös, tipauttaen sen sitten suuhunsa. Kyllä, hän oli lähes kunnossa, ja siksi päätti nousta ylös ja etsimään Ravanan, ruokaa ja suihkun – hyvänen aika, hänellä oli yhä samat vaatteet kuin oli ollut jo lähes viikon ajan yllään! Tukassakin oli järjetön määrä likaa – hän ei ollut ollenkaan katsomiskunnossa sillä hetkellä, ehei, muutenkin aivan liian itseinhoiselle tilanne oli jo lähes liikaa.

Niinpä hän nousi ylös, ja pääsi itse asiassa kävelemään siedettävän hyvin, mitä nyt otti raskaasti tukea seinistä. Hetken päästä hän tajusi talon olevan täsmälleen samanlainen kuin Ayomideilla sijaitseva edeltäjänsä, ja niinpä mies sai luovittua tiensä keittiöön, ja tutki kaappien sisältöä hirvittävän nälkäisenä. Hän oli yhä niin kuihtunut, että itsekin tajusi olevansa jo aivan liian luuranko, ja tarvitsevansa kunnollista ateriaa.

Ravana piti huolta Keonista seuraavien kolmen päivän ajan nin hyvin kuin pystyi laiminlyömättä siltikään muita tehtäviään.
Kun puolimerenneito lopulta heräsi kunnolla oli vampyyri tarkistamassa hevostensa vointia talleilla.

”No, Haides, piditkö hieman pidemmästä lenkistä minkä teimme eilen?” mustahiuksinen silitteli orin silkinsileää turpaa ja hymyili.
”Minun täytyy mennä nyt katsomaan Keonia, mutta tulen luultavasti myöhemmin takaisin.”

Mies suuntasi askelensa kohti taloaan erästä sävelmää hiljaa hyräillen. Hän astui ovesta sisään ja toivoi Keonin olevan jo hereillä. Hän ei kuitenkaan elätellyt suuria toiveita, eihän toinen ollut aiemminkaan ollut. Päivällä oli satanut, joten Ravana jätti kuraiset kenkänsä eteiseen ja asteli sieltä sitten makuuhuoneeseen vain löytääkseen tyhjän sängyn. Hymy kohosi miehen kasvoille. Tämän oli pakko tarkoittaa sitä, että hänen puolimerenneitonsa oli viimeinkin saanut itsensä jalkeille. Vampyyri terästi kuuloaan ja havaitsi pientä kolinaa keittiöstä.

Mies hiippaili keittiöön ja näki kultansa siellä kaivelemassa kaappeja ilmeisesti kunnollisen ruuan toivossa.
”Huomenta Keon”, Ravana sanoi hymyillen ja kiersi kätensä miehen ympärille takaapäin.
”Mitäs jos sinä menisit suihkuun ja minä kokkaisin täällä sinulle sillä välin jotain?” vampyyri patisti pienillä tökkäyksillä puolimerenneitoa kohti suihkua, tämä alkoi haista jo varsin pistävälle.

Saatuaan Keonin suihkuun vampyyri avasi kaappinsa oven ja nappasi sieltä valtavan kimpaleen hirvenlihaa. Hän pilkkoi lihan pieniksi kuutioiksi ja ryhtyi ruskistamaan sitä pannulla lisäten välillä mausteita. Vuosien varrella oli ruuanlaittotaito ehtinyt kehittyä ja kahdessa kattilassa porisi jo kasviksia ja perunoita.

Keon oli loikata kuusi metriä ylöspäin sellaisesta pikkujutusta kuin katto välittämättä, kun hän yhtäkkiä tunsi kädet ympärillään. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja pieni yllättynyt vinkaisu karkasi miehen huulilta, mutta se vaihtui nauruksi kun Ravana alkoi patistella häntä suihkua kohden. Puolimerenneito lähti hyvin vikkelästi suihkuun, sillä tiesi toisen haistavan paremmin kuin hän, ja että hän oli aivan kauheassa siivossa.

Purppuratukan täytyi lähes kuoria vaatteet yltään saadakseen ne pois päästyään Ravanan kylpyhuoneeseen. Hän vilkaisi varovasti itseään peilistä, ja oli pyörtyä nähdessään kuinka kauhea oli. Mutta pienellä itsekurilla hän esti itseään ryhtymästä angstaamaan ulkonäön takia, ja puolimerenneito väänsi suihkun oikein kuumalle ja astahti vesiryöpyn alle tyytyväisesti huokaisten. Saman tien hän alkoi aukoa lettejään – ja hetken jo luuli, että ne olivat rastoittuneet niin pahasti, että ne pitäisi leikata irti. Vei tuhottoman pitkään saada hiukset jotenkuten oiottua viisipiikkisellä, ja tämän jälkeen Keon alkoi lotrata tuoksuvilla saippuoilla. Hän hankasi ihonsa läpikohtaisin puhtaaksi, ja tajusi samalla kuinka jumissa hänen niskansa olivat – mutta ainakin hän oli lopulta puhdas, ja se toi tyytyväisen ja raukean hymyn miehen kasvoille. Kuivattuaan pitkästä tukastaan enimmät kosteudet pois hän kietaisi pyyhkeen vyötäisilleen, ja luottaen siihen, ettei kukaan ylimääräinen pamahtaisi paikalle, puoliverinen käveli keittiöön.

Ravana hääräsi lieden luona kun hän saapui sinne, ja vähemmän kuin puolipukeinen mies pysähtyi ovensuuhun, katsoen toista hiljaisena, violetit hiukset paljasta kehoa vasten liimautuneena. Kohta hän yskäisi hiljaa saadakseen tummatukan huomion, ja kysyi hyvin viattomasti:
”Olisiko sinulla vaihtovaatekertaa?”

Ravana oli juuri kääntelemässä hirvenkappaleita pannulla, kun kuuli yskäisyn takaansa. Mies kääntyi ympäri ja kohtasi erittäin miellyttävän näyn. Hän totesi mielessään, että katselisi Keonia tuossa vaatetuksessa mielellään uudestaankin.
”Olisiko sinulla vaihtovaatekertaa?”
Vampyyri siirsi pannun viileälle alustalle ja asteli lähemmäs puolimerenneitoa.
”Voisin sanoa ettei ole ihan vain sen vuoksi, että voisin katsella sinua jatkuvasti noissa vaatteissa”, hän virnisti ja antoi sormiensa kulkea pitkin Keonin käsivarsia.
”Mutta tosiasiassa saattaa minulla olla. Riippuu siitä miten minut suostutellaan…”

Pitkät sormet liukuivat puolimerenneidon vatsalle ja siitä lantiolle ja Ravana veti tämän itseään vasten.
”Mmmm~ Sinä näytät hyvältä”, hän kuiskasi huulet hipoen toisen korvaa ja lipaisi kissankielellään tämän korvalehteä.
”Olet suorastaan syötävä”, hän virnisti ja näykkäisi korvaa hellästi.

Keon mutristi alahuultaan, ja katsoi Ravanaa hieman mököttävästi.
”Mitä, sinulle sopisi että kuka tahansa paikalle vahingossa sattuva laumalaisesi näkisi minut tällaisissa pukeissa?” hän kysyi ihmettelevästi, oikeastikin hieman huolissaan tuosta seikasta. Toisaalta hän halusi kiusoitella vampyyria, ehkä saada tuon omistushalun heräämään. Tuntui hienolta kuulua jollekulle… mutta vielä hienompaa Keonista olisi sillä hetkellä saada jotain syötävää itselleen.

Tuon mielihalun julkituonti viivästyi hieman kun mustatukan kosketus sai puolihaltian ihon nousemaan kananlihalle, kuiskuttelusta ja näykkäisystä puhumattakaan – hän oikein punastui saamansa kohtelun takia. Vastaamatta sanoin hän tarttui molemmilta puolilta Ravanan päätä kiinni ja veti tämän pitkään, rakastavaan suudelmaan, jonka jälkeen hän naurahti ja katsoi hopeasilmillään syvälle punaisiin sielunpeileihin.
”Ei minussa ole paljoa mitään syötävää, olen kuolemassa nälkään.”

//kökköän vuorostani//

”Ei minussa ole paljoa mitään syötävää, olen kuolemassa nälkään.”
”Ah, olisihan se pitänyt ottaa huomioon”, Ravana sanoi antamatta pettymyksen kuulua äänestään. Hän taputti Keonin päätä ja alkoi kasata aiemmin kattamilleen lautasille ruokaa, puolimerenneidolle suorastaan valtavaa annosta. Saatuaan ruuan pöytään hän kiersi rakkaansa taakse ja painoi huulensa tämän korvaa vasten.
”Ruuan jälkeen minä suorastaan vaadin jotain hoitopalkkiota”, hän kuiskasi ja oli hetkessä kadonnut toisen takaa pöydän toiselle puolelle.
”Käy kiinni, toivottavasti pidät hirvestä.”

// YHYYYYYY~~ Mie oon ihan kamala T___T miulta tulee vaan tällasia kakkalyhyitä. no mut mie yritän kovasti\\

Keon virnisti Ravanan sanoille hoitopalkkiosta, mutta ruoka kutsui niin voimakkaasti että hänen oli pakko istahtaa pöytään – vaikka vaatetus oli edelleen vain yksi pyyhe. Aluksi purppuratukka vain näykki tarjolla olevia herkkuja, mutta jo pian lähes ahmi niitä suuhunsa, kunnes tajusi hidastaa tahtia ja kohotti katseensa lautasesta mustatukkaan.
”Miten täällä on sujunut?” hän kysäisi hetken mielijohteesta.
”Oletko saanut uuden lauman kasattua? Keitä otitkaan mukaasi?” hän kyseli vielä hieman lisää, saadakseen toisen puhumaan, jotta hänen ei tarvitsisi syödä hiljaisuudessa. Hiljaisuus oli paha. Silloin oli aina hiljaista, kuuluvissa pelkästään hänen oma mussutuksensa, kun ahmimishimo riistäytyi käsistä ja mies päätyi oksentamaan… eikä hän halunnut päästää sitä puolta valloilleen, ei jos vain mitenkään pystyi sen estämään. Ravanan takia, kaikki Ravanan takia.

//Anteeksiannetaan toisemme ku miultki tuli nyt lyhyt n___n;//

”Otin kymmenkunnan laumani sisäpiirin vampyyria. Kyllähän sinä suunnilleen tiedät keitä siihen kuuluu. He ovat lähes koko täällä olon etsineet Kimiä yöt läpeensä, mutta tuloksetta. Hän ei oikeasti tahdo tulla löydetyksi. Ainakin siltä vaikuttaa”, Ravana sanoi ja hymähti hiljaa.

Heidän syötyään vampyyri korjasi astiat pöydästä ja kietaisi sitten kätensä toisen hartioiden ympärille.
”Mitäs sitten tehtäisiin?” hän kysyi antaen huuliensa vaeltaa toisen niskassa. Kevyesti vahvat kädet nostivat puolimerenneidon ylös tuolilta ja vampyyri painoi tämän itseään vasten suudellen toista voimakkaasti. Kalpeat kädet vaeltelivat toisen paljaalla selällä ja punatut huulet liukuivat pitkin hoikkaa kaulaa. Ravanan mielihalu lävistää tuo kaunis kaula hampaillaan kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi, mutta hän hillitsi itsensä. Hän pelkäsi, että tuon miehen veri olisi niin herkullista ettei hän pystyisi lopettamaan ennen kuin tämä kuolisi. Karhea kieli kulki pitkin solisluuta ja hampaat näykkäisivät ihoa kevyesti.
”On väärin, että menetän itsehillintäni lähes kokonaan sinun seurassasi. Varo vain”, vampyyri kuiskasi ja suuteli Keonin huulia uudemman kerran. Hoikkien sormien kärjet ujuttautuivat varovaisesti, suorastaan kysyvästi puolimerenneidon pyyhkeen alle.

Keonilla oli tyytyväisen kylläinen olo, hän oli levännyt ja käynyt suihkussa. Hetken ajan hän luuli, ettei voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen, saadessaan olla rakkaansa seurassa ja ahmia tuota silmillään, kunnes.
”Mitäs sitten tehtäisiin?”
Puolimerenneito ei ehtinyt vastata, kun hän jo tunsi huulet niskassaan, ja huomasi kohta olevansa vasten vampyyria, tuon suudelmien kohteena. Omituista, vaikka he eivät olleet nähneet aikoihin purppuratukka pystyi lähes aistimaan sen, kuinka tummatukan teki mieli upottaa hampaansa hänen kaulaansa. Se sai suudelmat tuntumaan vielä jännittävimmiltä, ja toisen sanat saivat miehen naurahtamaan.
”Luuletko olevasi ainoa?” hän kysyi, ja vastasi sitten nälkäisesti suudelmaan, lipaisten kielellään Ravanan huulia sen lomassa. Sirot sormet ujuttautuivat heidän väliinsä, availemaan mustan kauluspaidan nappeja – kyllä vain, hauska puuhastelu kelpasi Keonille paremmin kuin hyvin. Sitä kun oli ollut viisi vuotta ilman, alkoi haluttaa kummasti kun löysi rakkaansa uudestaan.

Ravana ynähti hiljaa ja paidannappiensa ollessa jo puoliksi auki hän kaappasi Keonin syliinsä kevyesti ja kantoi tämän kohti makuuhuonetta laskien tämän sinne päästyään sängylle makaamaan.
”Olen kaivannut sinua niin paljon”, vampyyri henkäisi ja suuteli rakastaan. Tuo puolimerenneito näytti suorastaan luvattoman hyvältä siinä maatessaan lähes alastomana. Tuo sana ’lähes’ häiritsi Ravanaa suuresti ja hän hivutti hitaasti pyyhkeen pois Keonin ympäriltä. Hetkeksi vampyyri jäi vain ihailemaan toisen laihaa vartaloa, mutta painoi sitten huulensa tämän vatsalle suudellen sitä hellästi.
”Tiedätkö mitä?” mies kysyi virnistäen vinosti.
”Haluan sinua aivan liikaa.”

Keonin helpotukseksi Ravana kaappasi hänet kohta syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen. Hän ei olisi voinut hillitä itseään kovin kauaa, ja ruokailutilat eivät olleet ihanteellinen paikka yhteiselle laatuajalle.

Pian pehmeä sänky tervehti puolihaltian selkää, ja henkeäsalpaava suudelma sulkeutui hänen huulilleen. Lantio nousi hieman ylös, helpottaen pyyhkeen lähtemistä, ja mies huokaisi hiljaa tuntiessaan suudelman vatsallaan. Hän ei enää ikinä haluaisi Ravanan huulien lähtevän iholtaan, tai tämän kosketuksen tuottaman lämmön pakenevan kehostaan, mutta samalla häntä myös häiritsi se, kuinka vampyyrilla oli yhä täysimittainen vaatetus päällä. Niinpä purppuratukka nousi istumaan, vetäen toisenkin pystympään asentoon, ja lasketti kuumien, nautinnollisten suudelmien vanan kulkemaan pitkin tuon kalpeaa ihoa kaulalta alas rintakehälle ja vatsalle, samalla kun riisui mokomaan kauluspaidan pois heidän väliltään. Hän kiusoitteli mustatukan nännejä kielenkärjellään ja veti sitten pitkän viivan aina ylvään leuan kärkeen, painaen himoitsevan suudelman kauniille, maalatuille huulille samalla kun kädet avasivat niittivyön. Tämän jälkeen Keon laskeutui takaisin selälleen, vetäen Ravanan päälleen, ja keskeytti suutelon sanoakseen lievästi hengästyneellä äänellä:
”Rakastan sinua. Riuduin, kun en voinut nähdä sinua, Ravana, kalleimpani…”

Ravana oli erittäin tyytyväinen Keonin hankkiutuessa eroon hänen kauluspaidastaan. Nauttivat ynähdykset ja huokaukset karkasivat vampyyrin huulilta, kun hän tunsi toisen huulet polttavina ihollaan. Mies vastasi suudelmaan intohimoisesti ja vyön avaaminen tulikin jo tarpeeseen, sillä housut alkoivat käydä ikävän ahtaiksi pikkuhiljaa. Vampyyri hankkiutui itse eroon housuistaan vyön avaamisen jälkeen ja antoi sitten kehonsa painua Keonin omaa vasten. Ravana viskasi vielä mustat bokserinsa nurkkaan ja pystyi nyt keskittymään täydellisesti puolimerenneitonsa vartaloon ja tämän seuraaviin sanoihin.
”Rakastan sinua. Riuduin, kun en voinut nähdä sinua, Ravana, kalleimpani…”
”Minäkin rakastan sinua. Rakastan niin paljon ettei mitään järkeä. Kun olimme erossa ajattelin sinua jatkuvasti, kaipasin sinua”, vampyyri sopersi ja painoi huulensa kultansa kaulalle.
”Saanko minä… Saanko minä purra sinua?” hänen äänensä vapisi silkasta himosta, kun hän puhui huulet rakkaansa kaulaa vasten.
”Sinusta ei tietenkään tule sen vuoksi vampyyria”, hän sanoi pikaisesti vaikka jokaisen sanan sanominen oli vaikeaa, koska hänen teki niin paljon mieli upottaa hampaansa tuon kauniin ihon läpi ja maistaa rakkaan ihmisen veri kielellään nuollakseen haavat sitten umpeen.

Joskus kauan sitten, paljon ankeampana aikana Keon ei olisi sietänyt kenenkään näkevän itseään alasti, saati sitten koskemaan. Suureen osaan väestöstä tuo päti yhä, mutta Ravana oli poikkeus – hän tunsi juopuvansa tämän läheisyydestä, ja toisen rakastavat sanat saivat hänet hymyilemään, vaikka himo kuulsikin niistä hyvin selvästi läpi.

”Saanko minä… Saanko minä purra sinua?”
Miellyttävä jännitys hulmahti läpi puolimerenneidon kehon, ja hän oli hetken hiljaa, hengittäen värisevästi. Tietysti hän tiesi, ettei pelkästä puremasta muuttuisi, mutta sanat eivät suostuneet tulemaan purppuratukan luo. Kohta hän taivutti päätään hieman, laittaen kaulansa oikein tyrkylle.
”Saat tehdä minulle mitä ikinä tahdot” hän vastasi lopulta yhdessä puuskahduksessa. Olihan se suuri kynnys Keonille, jonka kokemukset verenjuonnin kohteena olosta eivät olleet suurimmaksi osaksi valoisia. Mutta nyt hän halusi sitä.

”Saat tehdä minulle mitä ikinä tahdot”
Värisevä henkäys pääsi karkaamaan Ravanan huulilta, kun hän kuuli tuon myöntävän vastauksen. Hän painoi kielensä kiusoittelevasti toisen kaulalle ja kutitteli ihoa sen kärjellä. Hänen herkkä tuntoaistinsa tunsi suonien sykkeen selvästi ja hän antoi huuliensa vaeltaa kaulalla.
”Sinulla on kaunis kaula”, mies kuiskasi kiduttaen itseään sekä Keonia, kun ei suostunut täyttämään tuota lupaamaansa tekoa heti. Hän hipaisi hampaillaan kaulaa, mutta ei antanut niiden vielä lävistää ihoa. Kalpeat kädet vaeltelivat toisen kyljellä ja alavatsalla kiusoitellen. Vihdoin Ravana avasi suunsa kunnolla ja valitsi hyvän kohdan, johon painaa hampaansa. Hän tiesi, että seuraava teko tulisi sattumaan Keonia ainakin hetken, mutta hän toivoi sen muuttuvan nautinnoksi hetken päästä. Vampyyri epäröi sekunnin ja painoi sitten hampaansa puolimerenneidon kaulaan maistaen tämän uskomattoman herkullisen veren suussaan.

Ravanan kiusoittelu hänen kaulansa kustannuksella sai monta pientä voihkaisua irti Keonista. Hän halusi niin kovasti, että edes jotain tapahtuisi, hänet päästettäisiin tuosta julmasta kidutuksesta, että hänen koskettelusta kuumottava kehonsa melkein pakotti miehen käskemään toista lopettamaan viivyttelyn. Hänen omat kätensä vaelsivat Ravanan selällä ja kyljillä, ja sormenpäät upposivat kalpeaan ihoon ja suloisilta huulilta pääsi äänekäs parahdus neulanterävän kivun kaulalla kertoessa vampyyrin painaneen hampaansa viimein ihosta läpi.

Keon lähestulkoon yllättyi siitä, kuinka nopeasti kipu hälveni, ja aivan toisenlainen tunne otti sen paikan. Vaikerrus jatkui aivan yhtä äänekkäänä, mutta sen sävy muuttui nauttivaksi, ja hieman haparoivat kädet silittivät mustien suortuvien peittämää takaraivoa lähestulkoon painaen punasilmän suuta ja hampaita tiukemmin kaulaa vasten.

Ravana kuuli rakkaansa tuskanhuudon, mutta se vain villitsi häntä. Hän maistoi tuoreen, lämpimän veren kielellään ja nautti siitä uskomattoman paljon. Kuullessaan kivun vaikerruksen muuttuessa nautinnon voihkinnaksi vampyyri painoi hampaitaan tiukemmin toisen kaulaan. Mies joi äärimmäisen vähän, mutta teki imevää liikettä silti, koska tiesi sen aiheuttavan tuon hyvänolontunteen. Miehen käsi laskeutui alemmas Keonin alavatsalla ja lopulta päätyi tämän jalkojen väliin. Hän antoi sormiensa tunnustella kaikkea löytämäänsä kiusaavan varovaisesti odottaen milloin puolimerenneidon kärsivällisyys loppuisi.
Hitaasti Ravana veti hampaansa ulos rakkaansa kaulasta ja nuolaisi puremakohtaa, jolloin verenvuoto tyrehtyi saman tien.
”Taisit pitää siitä…” hän huohotti hymy huulillaan maistaessaan yhä toisen veren suussaan.

Valitus, joka tuli ulos Keonin huulilta, ei suostunut loppumaan sitten millään. Hassua kuinka paljon nautintoa pelkkä puraisu ja pieni imeminen kaulalla saivat aikaan, mutta vampyyreissa nyt on jotakin, joka saa sen tuntumaan syntisen hyvältä. Tai ainakin Ravanassa, ei purppuratukka antaisi kenenkään muun hampaiden käydä edes ihonsa lähellä.
Sanomattakin selvää että mies tunsi olonsa suunnattoman kiihottuneeksi, eikä tilannetta auttanut yhtään kevyt ja kiusaava kosketus hänen jalkojensa välissä. Hampaiden vetäytyessä hänen lihastaan hopeasilmä huokaisi väräjävästi ja puristi silmänsä kiinni, hymähtäen hiljaa kysymykselle. Vastaamatta siihen hän painoi syvän, kiihkeän suudelman Ravanan huulille, maistaen oman verensä suussaan, ja raapi tämän selkää lähes huomaamatta, vetäen miehen aivan liki itseään.
”Sinun on parempi sitten naida minua niin että menetän järkeni. Verellä on hintansa” hän ilmoitti hengästyneellä äänellä, himosta lähes täristen.