Kaksi oria ja tamma

Aamu oli aikainen, tuskin aurinko oli ehtinyt kunnolla edes nousta. Ilma oli viileää, metsässä leijui vielä usvaa ja vain muutama lintu oli hereillä laulamassa aamulle. Mutta se ei estänyt toista Romdeaun veljeksistä, Mercurea, olemasta jo jalkeilla. Tuo istui rauhallisena risti-istunnassa maassa, aistien sen energiaa ja liikkeitä. Viime yönä mereltä oli tullut tuuli ja sateita, joten maa oli vielä märkä, mutta hyvin eläväinen. Kasvit, kukat, puut ja pensaat kukoistivat sateen jäljiltä, se oli luonut niihin uutta energiaa ja nyt se energia siirtyi myös haltiaan, tuon meditoidessa rauhassa. Koska lähistöllä ei ollut luolia, hän oli yöksi kasvattanut suojaavan laavun. Se oli melkoisen lämmin, piti hyvin veden ja kylmyyden poissa. Ei hassumpi paikka.
Mutta kerrankin pitkässä elämässään, Mercuren ei tarvinnut herätä yksin viileään aamuun. Hänellä oli nykyään vierellään uskomaton kumppaninsa, Shira, jota haltia rakasti koko sydämestään. He olivat muutama päivä aikaisemmin lähteneet Mercuren näyttämästä, kauniista paikasta jatkamaan melkeinpä loputonta vaellusta. Mercure ei oikein voinut luonnolleen mitään, hän ei yksinkertaisesti voinut olla yhdessä paikassa kovin kauan. Ja Shira hyväksyi asian. Mercure halusi myös hyväksyä Shiran luonteen. Jos tuo halusi jonnekkin tiettyyn paikkaan, Mercure kunnioittaisi sitä päätöstä. Lisäksi, että Mercurella oli rakastettunsa mukanaan, oli hänellä toinenkin syy olla onnellinen. Mercuren vanhempi veli, Ouragan olisi tulossa. Ouragan ei ollut lähettänyt mitään viestiä tai muuta, mutta silti, Mercure vain tiesi, että hän oli tulossa. Oli joitain asioita, mitä he tiesivät toisistaan, mutta mitä ei koskaan voinut selittää.
Mercure istui pitkään, otti voimaa ja energiaa maasta sekä nousevasta auringosta, ennen kuin nousi ja lähti kävelemään takaisin laavun luokse. Mercure hymyili hieman ja polvistui vielä nukkuvan Shiran vierelle ja antoi lempeän suukon tuon poskelle.
"Minun Shira... Rakas Shira..."
Mercure kuiskasi hiljaa ja silitteli Shiran kasvoja ja hiuksia lempeästi, mutta nousi pian naisen viereltä ja käveli takaisin metsään, vähän matkan päähän. Hän jäi seisomaan paikalleen vakaana ja rauhallisena ja aisti metsää ympärillään. Sitten, hän kuuli sen. Äänettömät askeleet. Mercuren huulille nousi uudelleen hymy, tuon kuisktaessa hiljaisen nimen.
"Ouragan."
Ouragan, Mercuren identtinen kaksoisveli, käveli pehmein askelin metsästä, läpi usvan ja varjojen, läpi ikimetsän. Veljesten jälleen näkeminen oli molemminpuolinen ilo. He eivät tarvinneet sanoja ilmaistakseen sen, mitä teoilla saattoi tehdä. Ouragan käveli veljensä luokse ja halasi tätä ystävällisesti. Mercure vastasi halaukseen ja tervehti Ouragania haltiakielen sanoin. Ouragan oli tietämättään suunnitellut tarkkaan tulonsa. Hän olisi ehtinyt hyvin paikalle vielä edellisiltana, mutta jostain sattuneesta syystä, Ouragan ei halunnut öisin olla kahden rakastavaisen seurassa ja oli tullut vasta aamulla.

Shiralla oli hyvä olla. Hän nukkui hyvin tietäessään, että hänen vierellään oli se yksi ja ainut henkilö, jota hän tarvitsi ja jota hän rakasti. Painajaiset, jotka olivat niin usein riivanneet naisen unia, olivat miltei kokonaan lakanneet. Mercuren läsnäololla oli häneen rauhoittava vaikutus, yhtä rauhoittava kuin sateella ja veden kosketuksella. He olivat vesi ja maa, yhtä toistensa kanssa.

Shiralla ei ollut kiire nousta, mutta hän ei enää nukkunut syvää unta vaan hän oli ikään kuin puoliksi unessa ja puoliksi valveilla. Hän tunsi Mercuren huulet poskellaan ja kuuli tämän sanat vaimeana. Shiran huulet kaartuivat pieneen hymyyn, mutta hän ei kuitenkaan herännyt vielä kunnolla. Hän tunsi Mercuren lähtevän hetken kuluttua hänen viereltään, mutta se ei Shiraa häirinnyt. Hän heräili pikkuhiljaa ja kun aurinko alkoi pilkistää puiden lomasta, nainen nousi istumaan ja hieroi silmiään. Shira kurotti aistejaan ympäristöön, etsimään veden ja sateiden liikkeitä lähistöltä. Sadetta ei ollut luvassa, mutta läheinen lampi veti häntä kutsuvana puoleensa. Piristyneenä Shira pomppasi ylös ja haki katseellaan Mercurea. Hänen huulillaan oli hymy, joka kertoi iloisuudesta ja onnellisuudesta.

Ei kestänyt kauaakaan, kun hän hoksasi kaksi haltiaa lähistöllä puiden keskeltä. Shiran ei tarvinnut katsoa kahdesti tunnistaakseen Ouraganin. Naisen hymy hyytyi hieman ja hän käänsi katseensa pois. Shira ei sanonut mitään, vaan päätti antaa veljeksille hieman kahdenkeskistä aikaa. Sen sijaan hän lähti toiseen suuntaan pesemään kasvonsa lammessa. Shira haki siitä samalla vettä ja alkoi tehdä aamiaista. Luonnon antimet antoivat hyvät aamiaistarpeet. Oli hedelmiä ja marjoja, juuria ja mukuloita. Paljon kasviksia. Pian alkoi ilmassa tuoksumaan myös herkullinen yrttitee.

He eivät koskaan puhuneet paljoa. Kumpikaan veljeksistä ei tarvinnut sanoja, he vain tiesivät toistensa ajatukset, joten oli turhaa rikkoa harmonista tilannetta turhilla sanoilla. Ouragan sanoi vain muutaman ystävällisen haltiakielen sanan veljelleen ja katsahti sitten tämän olan ylitse Shiraa. Nähtävästi tuokin oli herännyt, Mercure aisti sen myös ja vastattuaan Ouraganille yhtä lyhyillä sanoilla, tuo kääntyi ja lähti Shiran luokse. Haltia saattoi jo kaukaa haistaa yrttiteen, joka sekoittui Shiran vienoon tuoksuun.
"Tarvitsetko apua?"
Mercure kysyi, käveltyään ensin äänettä Shiran luokse. Olisi väärin, jos Shiran pitäisi tehdä kaikki työt yksin. Hetkeksi Mercure kuitenkin unohtui vain aistimaan Shiran läsnäolon, tuon lempeän olemuksen ja hyvän auran ympärillään. Tuntui hyvältä tietää, että Mercurella oli joku, kenen vierestä herätä aamuisin. Miten paljon haltia rakastikaan tuota naista.
"Shira. Tulisitko hetkeksi tänne?"
Mercure hymyili ja ojensi hieman käsiään, pyytäen sanattomasti tuon lähemmäs. Hän halusi katsella rakkaansa kasvoja, pitää hetken aikaa lähellään ja aistia tuon lämpö. Se kaikki teki Mercuren niin onnelliseksi. Toistaiseksi Ouragan jäi paikalleen ja katseli molempia. Hän tiesi veljensä olevan onnellinen, mutta kauanko sitä kestäisi? Mercure ei kestäisi enää yhtään särkynyttä sydäntä ja Ouragan tiesi sen. Hän oli luvannut pitää huolta veljestään ja siitä lupauksesta haltia pitäisi kiinni kuolemaan saakka.
Mutta ainakaan nyt ei tuntunut olevan suurempia ongelmia. Shira vaikutti hyvin luotettavalta ja lempeältä, mutta myös määrätietoiselta naiselta. Ehkäpä nuo kaksi pystyisivät hallitsemaan toisiaan ilman sen kummempia ihmissuhdesotkuja. Ouragan katseli hieman myös ympärilleen. Aamu oli kaunis, raikas ja kirkas. Auringon säteet lämmittivät jo ympäröivää, heräilevää metsää. Eipä ihme, että molemmat veljet viihtyivät niin hyvin metsässä. Se oli täynnä harmoniaa, aistikkuutta ja tasapainoa, jota ei löytyisi kaupungeista. Mutta toisin kuin Mercure, Ouragan silloin tällöin nautti käydä kaupungeissa. Lähellä olisi Tuka. Pieni, mutta suhteellisen vilkas kaupunki. Ouraganilla oli aikeet käydä kaupungissa, muttei ollut varma, viitsikö jättää Mercurea ja Shiraa yksin. No hänellä olisi koko aamupäivä aikaa pohtia. Ouragan lopetti patsastelun toistaiseksi ja tuli Mercuren ja Shiran seuraan. Tuo katsahti hieman Shiraa ja nyökkäsi tervehdykseksi.
"Hyvä nähdä sinuakin, Shira."
Ouragan yritti pitää hyvät välit Shiraan. Jos ei muuten, niin ainakin Mercuren takia.

Shiralla ei ollut ongelmia tehdä aamiaista yksinään. Päin vastoin hän piti siitä, että sai tehdä jotakin rakkaalleen. Tällä kertaa hän laittoi tarjolle ruokaa myös siltä varalta, että Ouragankin saisi syödäkseen jos niin toivoi. Shiralla ei ollut mitään Ouragania vastaan, vaikka tämä olikin antanut hänelle miettimisen aihetta heidän viime tapaamisellaan. Hän ei halunnut muistaa niitä sanoja, mitä haltia oli hänelle sanonut, mutta aina kun nainen vilkaisi Ouragania, sanat palautuivat hänen mieleensä. Samalla tuli myös tietoisuus siitä, ettei hän kyennyt enää mitenkään jättämään Mercurea. Shira rakasti tätä liikaa pystyäkseen tekemään sen.

Hän kuuli Mercuren sanat läheltään ja kääntyi hymyillen tätä kohden.
"En tarvitse. Olen jo valmis", Shira sanoi lempeällä äänellä. Hän katseli rakastaan ja kaikki muut ajatukset tuntuivat kaikkoavan hänen päästään. Naisen kulmat kohosivat hieman, kun Mercure puhui, mutta Shira totteli mukisematta. Nainen asteli hiljaisin, kevein askelin miehen luokse ja jäi seisomaan tämän eteen kosketusetäisyydelle pieni hymy kasvoillaan.
"Olen tässä", Shira sanoi ja hymy hänen kasvoillaan syveni hieman.

Hetkeen Shira ei muistanut, että heillä oli seuraa. Vasta silloin, kun Ouragan tuli heidän luokseen ja puhui hänelle, hän hätkähti hieman ja ikään kuin heräsi Mercuren aiheuttamasta lumouksesta. Nainen hymyili hieman yrittäen peittää pientä hermostuneisuutta, jonka toisen haltian läsnäolo aiheutti hänessä. Shira toivoi, ettei Mercure huomaisi sitä, sillä hän ei halunnut tämän huolehtivan turhia. Hän ei tuntenut Ouragania paljoakaan ja tämän olemuksessa oli jotakin, mikä sai Shiran varautuneemmaksi. Silti hän oli iloinen siitä, että Mercurella oli Ouraganin kaltainen veli. Niinpä hänen vastauksensa haltian tervehdykseen oli rehellinen.
"Sinua myös, Ouragan", nainen sanoi ja nyökkäsi hieman.
"Olen kattanut aamiaisen valmiiksi. Tulkaa molemmat syömään", hän sanoi katsoen molempia veljeksiä. Mercuren kohdalla hänen silmiinsä tosin syttyi jotakin lämmintä ja katse viipyi tässä hetken kauemmin kuin Ouraganissa.

Mercure hymyili onnellisena, Shiran tullessa hänen pyynnöstään lähemmäs. Sanomatta mitään, Mercure laski kätensä Shiran poskille lempeästi, sivellen sormenpäillään tämän ihoa. Miten paljon Mercure nautti pelkästään rakkaansa katselemisesta ja koskettamisesta. Shira oli vesi. Lempeä ja ystävällinen ja samalla niin pirteä ja iloinen vesi, jonka naurulle ja riemulle ei tuntunut tulevan loppua. Mercure otti lempeästi Shiraa käsistä kiinni ja painoi pienen suukon tämän kämmenelle. Melko paljon Mercuren, sekä Ouraganin, kommunikointi oli tekoja tai ilmeitä, ei niinkään sanoja. Sanat eivät tuntuneet aina sopivan kahden niin vakaamielisen ja rauhallisen miehen tapoihin ilmaista itseään. Monesti teot myös merkitsivät paljon enemmän. Tarvitsiko Mercuren edes sanoa rakastavansa Shiraa, kerta saman pystyi ilmaisemaan myös teoilla? Ja jokainen kahden veljeksen tunteiden ilmaisuista oli aina tarkkaan harkittu, loppuun asti mietitty, ennen kuin kumpikaan teki mitään. Ouragan oli hieman äkkipikaisempi ja spontaanimpi, kuin Mercure, mutta sekään ei ollut erityisen näkyvää.
Hetken aikaa Mercure vain piteli Shiraa käsistä ja painoi lempeästi niitä vasten kasvojaan, mutta lopulta tuo päästi irti ja käänsi katseensa Ouraganiin. Oikeastaan, nyt kun Ouragan katseli noita kahta, hän alkoi yhä enemmän ymmärtää, miten väärässä oli aikaisemmin ollut. Shira ei ollut lainkaan kuten Mercuren edelliset naiset. Tuo oli jotain paljon enemmän. Välillä se oikeastaan pelotti Ouragania. Tuntui todella omituiselta, kun Mercurella oli joku, kenen kanssa jakaa elämänsä. Veljekset olivat aina olleet yhdessä ja hyvin läheisiä ja nyt siihen väliin tulisi joku. Se hämmensi pikkuisen, luultavasti enemmän Ouragania kuin Mercurea. Mutta toisaalta, mikään muu ei ollut niin tärkeää, kuin Mercuren onnellisuus ja jos tämä oli mitä hän halusi, Ouragan olisi ainoastaan onnellinen veljensä puolesta. Ouragan ei voinut olla hymyilemättä aivan pikkuisen tilanteelle. Hän hymyili todella harvoin, joten tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus.
"Kiitän, Shira. Liityn kohta seuraanne. Aloittaa vain ilman minua."
Ouragan hieman nyökkäsi jälleen päällään ja käveli kauemmas, istuen maahan risti-istuntaan, kädet sylissään leväten, rentona ja levollisena. Mercure katsahti veljensä perään ja sitten Shiraa.
"Me molemmat tarvitsemme aamuisin kunnon meditaation."
Mercure hymähti vähän ja risti sormensa Shiran sormien kanssa. No ainakin hänellä olisi aikaa viettää aamu rakkaansa seurassa.

Kun Shira katsoi Mercurea ja tunsi tämän kosketuksen ihollaan, aika ja paikka tuntuivat häviävän ympäriltä. Ei tarvinnut puhua mitään, olla vain paikoillaan ja antaa toisen koskettaa ja koskettaa itse toista. Sanoja ei tarvittu moniinkaan heidän yhteisiin hetkiinsä. Joskus sanat saattoivat vain latistaa tunnelman. Shiralle hiljaisuus kävi hyvin.

Ouragania katsoessaan Shira yllättäen jäi tuijottamaan tätä hetkeksi pitempään. Oliko hän nähnyt harhoja? Kuvitteliko hän vain, vai oliko hän huomannut hymyn tuon vakavan oloisen haltian huulilla? Shira ei muistanut, että Ouragan olisi juuri koskaan hymyillyt hänen seurassaan. Joka tapauksessa se sai naisen rentoutumaan enemmän. Ehkä Ouragan ei ollutkaan häntä kohtaan niin pahan tahtoinen. Ainakaan tämä ei ollut kertaakaan katsonut häntä pahasti nyt. Shiran mieliala kohosi ja hän huomasi nyökkäävänsä hymyillen toisen haltian sanoille. Hän seurasi katseellaan Mercuren kulkua hieman ihmetellen, mihin tämä oli menossa. Hän peitti kädellään pienen naurahduksen, kun huomasi Ouraganin istuvan maahan. Tilanteessa ei ollut sinänsä mitään huvittavaa, mutta se vain oli niin kovin... Mercuremaista.

Shira käänsi katseensa rakkaaseensa ja naurahti hieman ääneen nyt.
"Huomaan", hän sanoi silmät tuikkien. "Teissä on paljon samankaltaisuuksia. Mutta siltikin olette erilaisia."
Mercuren käsien kosketus hänen sormiensa lomassa sai Shiran astumaan miestä hieman lähemmäs ja katsomaan ylös tämän kasvoihin.
"Mennäänkö syömään vai uimaan?" hän kysyi iloisena. Sitä hän todella oli nyt. Iloinen ja pirteä sekä hyvin onnellinen. Siitä kiitos kuului Mercurelle.

Mercuresta oli hyvä tietää, että Shiran ja hänen ajatukset kulkivat melko samoja ratoja. Kumpikaan ei tarvinnut erityisen paljon sanoja, he olivat lempeitä ja suhteellisen rauhallisia. Mutta onneksi Shiralla oli sentään luonnetta, muuten joku voisi pitää heitä melkoisen tylsinä. Ja Shiralla oli aivan ihana nauru. Mercure kuunteli sitä todella mielellään, sen kauneutta ja hilpeyttä. Ääni kertoi paljon, millainen olento oli. Ja Shira oli kaunis. Tuon sanat saivat Mercuren pikkuisen naurahtamaan.
"No mitä voit olettaa kaksoisveljiltä? Tosin, jos meissä ei olisi lainkaan eroja, se olisi katastrofaalista. Rakastuisimme samoihin naisiin, suuttuisimme samoista asioista, olisimme yhtä älykkäitä..."
Päästessään älykkyyskohtaan, Ouragan katsahta pikkuisen veljeään.
"Hah. Toiveajattelua."
Ouragan tuhahti hieman, mutta se oli enemmän hyväntahtoista ja veljellistä, kuin pilkkaavaa ivaa. Mercure hymähteli ja pudisteli hieman päätään. He olivat aina niin vakavia, ettei moinen leikinlasku tuntunut soveliaalta, mutta se piristi päivää kummasti. Ainakin Mercuren.
Ja jälleen kerran, Mercure sai huomata, että hänellä ja Shiralla oli samanlaiset ajatukset.
"Uimaan."
Haltia sipaisi lempeästi Shiran kasvoja ja suukotti tuon otsaa. Hän tiesi, ettei Shira lähtisi minnekkään, ennen kuin saisi uida. Ihana olento. Ouragan ei, tällä kertaa, sanonut asiaan mitään, keskittyi vain näennäisesti meditaatioon. Mutta hän epäili, että voisi mennä tovi, että nuo kaksi palaisivat. Ties vaikka keksisivät tehdä jotain enemmän tai vähemmän siveetöntä... Kummallista, miten omituisia haltioista tuli, kun he sattuivat rakastumaan. Se oli kai yksi asia, mitä Ouragan ei omassa rodussaan ymmärtänyt.

Shira hymyili Mercuren sanoille huvittuneena. Hänestä oli mukava nähdä haltia hyvällä tuulella ja iloisena. Hän rakasti tuon miehen hymyileviä kasvoja. Ouragan oli selkeästi tärkeä Mercurelle ja Shira kunnioitti sitä. Hän tiesi, että oli mukavinta olla itselleen tärkeimpien henkilöiden seurassa. Hän halusi, että Mercurella olisi aina mukavaa.

Uiminen oli mukavaa. Mercuren valitessa uimisen Shiran antamista vaihtoehdoista, hän hymyili iloisena ja saatuaan ihanan suukon otsalleen, hän lähti johdattamaan heitä lampea kohti. Se oli mukavasti puiden takana niin, ettei heidän leiripaikaltaan nähnyt sitä kunnolla. Mikä tärkeintä, se oli myös piilossa Ouraganin silmiltä, vaikka tuskinpa haltia olisi tullut heitä tirkistelemään.

Shiran askeleet olivat keveät ja täynnä riemua ja odotusta. Vesi veti häntä puoleensa magneetin tavoin ja joka askel tuntui yhä keveämmältä ja nopeammalta, kunnes hän huomasi juoksevansa kohti vettä. Nainen pysähtyi aivan rantaan ja potki kengät jaloistaan. Hän kokeili vettä varpaillaan ja naurahti iloisesti.
"Tämä on ihanan lämmintä", nainen sanoi Mercurelle ja alkoi riisumaan vaatteitaan katse kuitenkin haltiassa.

Noh, ainakin Mercure oli lyhyessä ajassa oppinut, mikä Shiran sai iloiseksi. Pelkkä vedestä puhuminen tuntui saavan naisen hyppimään riemusta. Mikäs siinä, iloa oli aina mukava katsella. Aina oli jotain tärkeää jokaiselle. Mercure lähti mitään sanomatta seuraamaan Shiraa, naisen lähtiessä kävelemään metsään. Vaikka Mercure pystyikin aistimaan veden hieman kauempana, hän oletti Shiran aistivan sen paljon paremmin, joten haltia oli mielellään se, joka seurasi. Muutenkin Shiran tahtoon oli aika helppo alistua, jos tilanne vaati. Luonto tuntui pirteältä heräävässä aamussa. Mercure aisti maan liikkeet ja puiden ystävällisen laulun ympärillään. Koko paikka oli hyvin harmoninen ja rauhallinen. Ja äärettömän kaunis. Mercure kosketti hieman kävellessään puiden rosoista pintaa, tuntien kaarnan alla elämän ja ikiaikaisen voiman. Sen kaiken tunteminen teki Mercuren olon rauhalliseksi ja turvalliseksi.
Metsän rauhallinen humina vaihtui pian veden kirkkaaksi ja pirteäksi lauluksi. He olivat perillä. Mercure nojaili hieman sauvaansa ja tarkkaili vettä ja metsää sen ympärillä. Paikka oli melkeinpä irrallaan muusta maailmasta. Se oli keskellä metsän sydäntä, piilossa katseilta. Tuskin muutenkaan tänne ketään tulisi. Ouragan oli heidän lisäksi ainoa täällä ja kyllä tuo tiesi pysyä poissa, ainakin nyt. Ouragan ei sentään ollut tyhmä. Ja muutenkin, oli tuo sen verran tahdikas, ettei Shiran näkeminen vähemmissä vaatteissa olisi saanut Ouragania juurikaan reagoimaan. Siinä mielessä hän ainakin oli veljensä kaltainen. Mercure laski sauvansa nojaamaan puuta vasten ja tuli hieman lähemmäs Shiraa, hieman sipaisten tämän kasvoja.
"Meillä ei ole kiire minnekkään, joten ota aikasi ja ui niin kauan kuin vain haluat."
Mercure hymähti rauhallisena ja antoi vielä suukon Shiralle. Oikeastaan pieni pulahdus voisi tehdä ihan hyvää myös Mercurelle, joten tämä alkoi myös riisua vaatteitaan.

Shira hymyili Mercurelle tämän tullessan hänen lähelleen ja sipaistessa hänen kasvojaan. Hän suukotti haltiaa takaisin ja sipaisi vuorostaan tämän kasvoja.
"Sinä myös, Mercure", Shira sanoi äänessään lempeys ja iloisuus. "Tosin en halua jättää teetä liian pitkäksi aikaa vahtimatta." Hän naurahti hieman ja otti sitten loputkin vaatteensa pois.

Siltä seisomalta Shira juoksi veteen. Se hyväili ihanasti hänen jäseniään ja tuntui vetävän häntä märkään syleilyynsä. Eikä Shiralla ollut mitään sitä vastaan. Hän rakasti vettä. Vesi oli ihanan lämmintä ja nainen oli pitkään sukelluksissa ennen kuin nousi pintaan hengittämään. Hän tähyili katseellaan Mercurea. Hän itse oli jo ehtinyt keskelle lampea ja alkoi uida takaisin rantaa kohden. Shiran suu oli koko ajan leveässä, autuaassa hymyssä. Varsinkin silloin, kun hän katsoi Mercurea.

Mercure riisui paitaansa ja viikkasi sen nätisti maahan. Haltia naurahti hiljaa ja katsahti Shiraa, joka oli päässyt jo veteen asti.
"Älä huoli. Onhan Ouragan vahtimassa."
Mercure hymähti ja riisui loputkin vaatteistaan. Jostain syystä Mercuren oli pikkuisen vaikea olla vähissä vaatteissa Shiran seurassa edelleen, vaikka tuo oli nähnyt hänet alasti jo muutamaan otteeseen. Haltia oli kuitenkin jollain tasolla aika ujohko eikä ollut sen suuremmin tottunut olemaan muiden seurassa, vaatteiden kanssa tai ilman. Vesi hyväili lempeästi haltian kehoa, tuon laskeutuessa veteen. Mitään ei Mercure tehnyt kiireellä, hän oli mestari nauttimaan tilanteista, hoppuilematta ja kiirehtimättä. Pelkkä niinkin yksinkertainen asia, kuin uiminen sai harmonisia piirteitä Mercuren tullessa veteen. Aluksi se oli pikkuisen viileää, mutta alkoi tuntua mukavalta melko nopeasti. Mercure huokaisi syvään ja laskeutui kaulaansa myöten pinnan alle, aistien veden värähtelyä ja liikkeitä ja nousi sitten taas seisomaan. Hän aisti myös Shiran liikkeet vedessä. Tuo oli niin iloinen ja aistillinen päästyään veteen. Oli miltei vaikea sanoa, missä kohtaa nainen oli, niin hyvin tuo sulautui elementtiinsä.
"Näytät nauttivan?"
Mercure hymähti ja ojensi vähän kättään kohti Shiraa, pyytäen sanattomasti tuota lähelleen. Oli mukavaa nähdä toisen ilo. Varsinkin Shiran ilo.
"Voisinko suudella sinua?"
Mercure naurahti hiljaa ui pikkuisen lähemmäs Shiraa. Naisen läheisyys oli korvaamattoman tärkeää Mercurelle ja hän halusi aistia Shiran läheisyyden mahdollisimman monella tavalla. Vesi ja maa, jotka tarvitsivat toistensa tukea ja läheisyyttä. Nyt kun Mercure asiaa ajatteli, hänen oli vaikea uskoa, että oli selvinnyt näinkin pitkään ilman Shiraa. Se tuntui uskomattomalta, ottaen huomioon, kauanko elämää haltialla oli takanaan.

Aivan pieneksi hetkeksi Shira oli unohtanut Ouraganin. Muistutus toisen haltian läsnäolosta ei kuitenkaan saanut Shiran iloa hälvenemään. Oikeastaan oli hyvä, että Ouragan oli nyt paikalla. Ehkä tuo todella vahtisi heidän teetään.

Shira antoi ajatustensa luisua teestä Mercureen. Nähdessään rakkaansa uivan häntä kohden, nainen hymyili ja lähti tätä vastaan, liikkuen sulavasti kuin saukko omassa elementissään.
"Minä nautinkin", Shira vastasi haltian sanoihin uidessaan lähemmäs tätä, kun toinen viittasi hänet luokseen.
Shira ui Mercurea vastaan, ottaen hellästi kiinni tämän käsistä kun oli kosketusetäisyydellä.
"Voisit", hän sanoi naurahtaen hieman. "Tarvitseeko sinun edes kysyä sitä?"
Shira katsoi haltiaa yhtenä hymynä. Jostakin syystä hänestä oli tullut paljon iloisempi ihminen nyt, kun hän oli viettänyt aikaa Mercuren seurassa. Hän oli huomannut olevansa onnellisempi kuin koskaan eikä hän halunnut menettää sitä onnea. Haltia oli hänelle kaikki, koko elämä. Yksi ihmisikä olisi aivan liian lyhyt aika viettää tämän kanssa. Kun Shira kuolisi, löytäisikö Mercure toisen naisen itselleen? Siitä ajatuksesta hän ei pitänyt.

Shiran läheisyydestä oli mahdoton erehtyä. Vaikka Mercure ei nähnytkään, missä nainen liikkui, tuon pirteä ääni ja vieno tuoksu kertoi aina Mercurelle, missä milloinkin Shira oli. Ja ehkä Mercure näki jotain "sisäisellä silmällä", sillä hänestä tuntui, että hän voisi erottaa Shiran tuhansien samanlaisten äänten ja tuoksujen joukosta. Tosin, mitään niin samanlaista ei vain voinut olla olemassa. Shira oli ainutlaatuinen.
Mercure hymähti ja veti hyvin hellästi Shiran lähemmäs itseään, tuon ottaessa häntä käsistä kiinni. Lempeästi kädet kiertyivät naisen ympärille ja pikkuisen Mercure laski päätään tuon olkapäälle.
"Tuskin, mutta halusin vain olla kohtelias."
Mercure naurahti hiljaa ja painoi lempeän ja rakastavan suudelman Shiran huulille. Se oli pitkä suudelma, täynnä lämpöä ja onnea, eikä Mercure olisi halunnut sen loppuvan koskaan. Haltian tavassa kysyä lupa oli oma taustansa. Hän tiesi mitä Shiralle oli lapsena käynyt, hänhän oli nähnyt sen kaiken transsin kautta. Mercure rakasti Shiraa suunnattomasti, eikä koskaan halunnut satuttaa tuota, mutta ei sitä koskaan voisi tietää, mitkä teot tai sanat saattaisivat repiä auki vanhoja haavoja ja nostaa muistoja pintaan. Aika ajoin, Mercuren oli hyvin vaikea tehdä aloitetta minkään asian suhteen, sillä ei halunnut säikäyttää rakastaan. Oli parempi edetä Shiran tahtiin. Muutenkin, Mercure oli silloin tällöin pikkuisen ujo eikä aina oikeastaan tiennyt, mitä oli hyvä tehdä. Silloin oli parempi jättää tekemättä.
Mercure vetäytyi pikkuisen kauemmas, pitäen kuitenkin käsiään Shiran ympärillä edelleen. Pikkuisen Mercure laski päätään Shiran rintakehälle ja kuunteli tuon sydämen tasaista sykettä.
"Niin täynnä elämää ja voimaa... Halua rakastaa. Sielusi kuullostaa niin onnelliselta."
Haltia kuiskaili hiljaa, melkeinpä unenomaisesti sanojaan. Katseli tuon sielua ja kehoa. Hänen Shiransa oli niin kaunis.

Shira oli oikeastaan tyytyväinen, että Mercure oli häntä kohtaan niin ajattelevainen. Haltian läsnäolo oli saanut naisen unohtamaan paljon menneestään - tai ei, hän ei ollut unohtanut, mutta enää hän ei ajatellut sitä niin usein. Hän teki uusia parempia muistoja Mercuren kanssa ja menneisyys oli alkanut päästää häntä otteestaan hitaasti, mutta varmasti. Shira tunsi olonsa turvallisemmaksi kuin koskaan aiemmin, kun tuo upea haltia oli hänen kanssaan.

Hän hymyili Mercurelle rakastavasti ja antautui tämän suudeltavaksi, vastaten siihen samalla lämmöllä ja hellyydellä. Miten hän rakastikaan tuota miestä! Oli helppo unohtaa ympäröivä maailma tämän vahvoilla käsivarsilla. Shiran sydän sykki Mercurelle, viestitti tälle sanattomasti niin monta onnen ja ilon läheistä tunnetta, joista suurin ja vahvin oli pakahduttava rakkaus haltiaa kohtaan.
Toisen pää hänen rinnallaan sai Shirassa aikaan yhä suuremman hellyyden ja rakkauden tunteen. Mercure sai hänen sydämensä iloiseksi ja rakastavaksi. Kiirettä pitämättä nainen alkoi silittää rakkaansa hiuksia hellästi.
"Sinä teet sieluni onnelliseksi ja elämänhaluiseksi", Shira sanoi hiljaisella, lempeällä äänellä. "En ole ennen tuntenut näin. En tiedä, miten voisin koskaan enää elää yksin ilman sinua."

Mercuren pitkät, valkeat ja vedestä märät hiukset limaantuivat heidän molempien kehoille, haltian kuunnellessa rakkaansa sielun ääniä ja levätessä tämän kehoa vasten. Mercuren oli uskomattoman hyvä olla. Niin raukeaa, hiljaista ja lempeää. Ei ollut olemassa sanoja millään kielellä, jotka olisivat kuvanneet tuota kaunista tunnetta. Mercure hieman silitteli Shiran kylkeä ja selkää ajatuksissaan.
"Ei sinun tarvitse elää yksin. Ikinä."
Mercure kuiskasi hiljaa ja nosti päätään hieman, painaen suudelman ensin Shiran poskelle, sitten huulille. He olivat onnellisia ja yhdessä. Se riitti Mercurelle, mitään muuta hän ei tarvinnut sillä hetkellä. Metsä oli hiljainen heidän ympärillään, vain pieni tuulenvire kulki läpi metsän, saaden pienimmät puut ja pensaat huojahtamaan. Vesi väreili, mutta sekin oli rauhallinen. Koko paikka oli miltei maaginen. Missä ikinä he olivatkaan, kaikki paikat, joissa oli vettä ja metsää, tuntuivat olevan rauhan ja hiljaisuuden kehtoja, heidän kahden ollessa siellä. Ehkäpä molemmilla oli melko rauhoittava vaikutus omiin elementteihinsä ja toisin päin.
Mercure vetäytyi rauhallisena halauksesta ja hetkeksi valui kokonaan pinnan alle. Mercuren hiukset laskeutuivat miehen kehoa vasten, kuin kiinni taitetut sulkasiivet.
"Haluatko vielä uida?"
Haltia katsahti kysyvästi Shiraa ja puristi hiuksistaan liikoja vesiä. Toisaalta, Mercure kysyi aika turhaan asiaa, hän tunsi Shiran ja tiesi kuinka paljon hän rakasti vettä ja sen läheisyyttä. Varmasti he voisivat jäädä vielä hetkeksi, Ouragan kyllä ymmärtäisi eikä kellään ollut kiire minnekkään.

Shira huulet kääntyivät rauhalliseen, hellään hymyyn Mercuren sanojen tullessa tämän suusta. Hän uskoi Mercuren sanoihin. Haltia ei ollut koskaan valehdellut hänelle, joten miksi tämä aloittaisi sellaista nytkään. Mercure oli ainoa, johon Shira oli oppinut luottamaan.

Heidän siinä ollessaan luonto ympärillä tuntui kuiskivan helliä sanoja. Aivan kuin se olisi omalta osaltaan rohkaissut heitä olemaan yhdessä ja lähekkäin. Maa ja vesi toistensa kanssa. Shira oli niin onnellinen, että olisi voinut nauraa ääneen. Hetken hiljaisuus tuntui kuitenkin paremmalta. Hetken Shira kuitenkin mietti, mitä Mercurelle tapahtuisi sitten, kun hän kuolisi. Hän oli kuitenkin ihminen, kuoleva ja katoava. Hänen rakastettunsa taas oli haltia, joka tulisi elämään vielä pitkään hänen jälkeensä. Mercuren takia Shira olisi voinut tehdä mitä vain, kunhan tämän ei tarvitsisi kokea sitä menetyksen tuskaa.

Shira silitti hellästi Mercuren märkää ihoa, tuntien samalla miten vesi heidän ympärillään hyväili heitä molempia. Vesi oli rauhoittavaa, kuten myös maa jota se ravitsi rauhoittavalla, elämää täynnä olevalla voimallaan.
Shira kallisti päätään hieman Mercuren kysymykselle ja naurahti.
"Totta kai. Voisin uida koko päivän", hän sanoi. "Mutta ehkä minäkin nyt lopetan tähän." Nainen hymyili ja ui solakasti kuin saukko Mercuren ohi, tämän reittä mennessään hipoen. Hän ui rantaan ja nousi ylös vedestä, mutta ei kuitenkaan alkanut heti kuivailemaan itseään. Sen sijaan katse kääntyi Mercureen.
"Tiedätkö, olet todella komea noin kauttaaltaan märkänä", hän sanoi virnistäen hieman.

Kuten Mercure oli aavistellutkin, ihan turhaan hän kyseli Shiralta uimisesta. Nainen viihtyi vedessä niin hyvin. Omituista, ettei tuo ollut syntynyt merenneidoksi, se tosiaan olisi sopinut hyvin Shiralle ja varmana tehnyt vielä onnellisemman mitä nyt. No asiaa ei voinut koskaan tietää, muodonmuutoksia tapahtui vain saduissa.
"Eihän meillä kiire ole, jos haluat edelleen uida."
Mercure sanoi varmuuden vuoksi, jottei Shira luulisi kiireen johtuvan vaikkapa Ouraganista. Ouragan jaksaisi kyllä odottaa. Kuten osalla kuolemattomista, ei kummallakaan Romdeaun veljeksellä ollust koskaan kiire minnekkään. Suurin osa heidän elämästään olikin melko leppoisaa ja rauhallista, varsinkin Mercuren, joka ei käynyt kaupungeissa eikä näin joutunut kontaktiin muiden kaksijalkaisten kanssa turhan usein. Ouragan saattoi silloin tällöin hankkiutua pulaan, yleensä vain olemalla väärään aikaan väärässä paikassa tai olemalla turhan itsevarma ja itsepäinen, muttei Mercure. Mercure oli joskus hieman huono sosiaalisissa suhteissa ja helposti vetäytyi vain muualle suuresta väkijoukosta. Ihmismäärä myös haittasi kuuloa ja hajuaistia, joten haltiamiehen kyky havaita ympäristö kapeni huomattavasti. Mutta toistaiseksi hänen ei tarvinnut huolehtia asiasta, sillä hän ei metsästään lähtisi.
Mercure havahtui pikkuisen, Shiran uidessa hänen ohitseen ja koskettaessa reittä. Tähän mennessä Shiran pitäisi jo tietää, miten herkkä hänen miehensä oli kosketukselle ja noinkin pienet hipaisut tuntuivat haltiasta melkoisen houkuttelivilta. Mercure kääntyi katsomaan myös Shiraa ja vähän hymyili. He molemmat olivat vasten toistensa elementtejä, Shira maalla ja Mercure vedessä. Metsästä lähtetävät aistimukset, kuten äänet ja tuoksut, sekoittuivat Shiraan kauniiksi, harmoniseksi kokonaisuudeksi.
"Sinä olet kaunis metsän ollessa taustasi."
Mercure hymähti ja tuli hieman lähemmäs, ottaen lempeästi Shiraa käsistä kiinni ja kumartui suutelemaan lempeästi rakastaan. Shiran huulet maistuivat aamukasteelta.

Shira katseli rannalta Mercurea hymy huulillaan. Pehmeä ruoho oli vielä kostea aamukasteesta ja se tuntui miellyttävältä jalkapohjissa. Hän tiesi, ettei heillä ollut kiire minnekään, mutta siltikään Shira ei halunnut antaa Ouraganin odottaa ikuisuuksia - tosin ikuisuus oli hänelle ehkä hieman erilainen käsite kuin noille kahdelle haltialle. Shira kuolisi joskus, mutta Mercure ja Ouragan jatkaisivat elämistä, niin, ikuisuuden. Miten pitkä aika se olikaan. Varsinkin yksin.

Shiran kasvoille nousi pieni puna Mercuren sanoessa häntä kauniiksi. Hän hymyili onnellisena ja antoi katseensa levätä rakkaansa.
"Sinä olet komea veden ympäröidessä sinut", Shira lausui hellästi, katsellen toisen lähestymistä. Mitä lähemmäksi Mercure tuli, sitä enemmän Shiran sydän hakkasi ja sai eloa itseensä. Mercure ei tainnut itsekään tietää, miten hyvän näköinen oli.

Mercuren tarttuessa hänen käsiinsä Shiran ylitse tulvahti onnen aalto, joka huipentui lämpimään suudelmaan, johon Shira tunsi hukuttautuvansa. Hän vastasi suudelmaan samanlaisella hellyydellä ja rakkaudella, painautuen hieman lähemmäs miestään. Shira sulki silmänsä vain nauttiakseen suudelmasta yhä enemmän. Mercuren syleilyssä kaikki muut ajatukset tuntuivat häviävän. Oli vain maa ja vesi, jotka olivat toistensa syleilyssä.

Merucrella oli niin hyvä olla. Niin rauhallista ja harmonista, luonto hänen ympärillään oli hiljainen, täynnä aamuun herääviä olentoja. Jokainen kasvi imi itseensä auringon ensimmäisiä säteitä, jotka saivat vihreälehtiset puut ja kukat loistamaan. Kaste pisaroi hennosti ruohonkorsilla ja Mercure pystyi miltei kuulemaan niiden putoamisen maahan. Tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä metsänhenkiä ja keijuja, jotka nauroivat onnesta uudelle aamulle.
"Vesi tekee kaikesta kauniin."
Valkotukkainen kuiskasi hiljaa ja hiljeni sitten kuuntelemaan heräävän luonnon lumottuja ääniä. Mutta kaiken sen keskeltä Mercure kuuli Shiran aluksi niin tasaisen ja sitten kiihtyvän sydämen sykkeen, haltian tullessa lähemmäs ja kumartuessa suutelemaan rakastaan.
Yksi ihana tunne rakkaudessa oli tuntea toisen vastarakkaus. Mercuren kehoa ja sielua lämmitti onnellisuus, jonka hän tunsi Shirassa, naisen vastaessa suudelmaan. Haltia tunsi jokaisella aistimuksellaan sen saman onnen, mikä hänessä itsessäänkin eli. Aika ja paikka katosivat joka kerta haltiamiehen tuntiessa suudelman. Se oli jotain niin maagista, yliluonnollista miltein. Asia, jota ei vain voinut sanoin kuvailla tai käsittää. Se piti vain tuntea.
Hyvin rauhallisesti ja hillitysti, kuten aina, Mercure kietoi voimakkaat kätensä Shiran ympärille, pikkuisen sivellen naisen vielä märkiä hiuksia ja selkää. Tuon hiukset olivat kauniit. Mercure ei koskaan tietäisi, minkä väriset ne todellisuudessa olisivat, mutta hän tiesi, mitä ne olivat hänen maailmassaa. Haltia tiesi, että ne olivat kauniit ja kirkkaat, sateen ja tähdenlennot väriset. Naisen keho haltian sirojen sormien alla tuntui kauniin sulavalta, kuin kristallinen vuoristopuro. Se oli niin kaunista. Jokainen hempeä liike Shiran keholla oli tarkkaan harkittu, varovainen, kuin tanssi. Pikkuisen Mercure antoi huultensa laskeutua alemmas, painamaan muutaman suukon Shiran kaulalle, mutta sen jälkeen haltia vetäytyikin jo taaemmas ja vain katseli rakastettuaan hymyillen. Pikkuisen Mercure avasi suunsa, sanoakseen jotain, mutta sulki sen, kun ei oikein tiennyt sopivia sanoja tilanteeseen. Mercure oli luonteeltaan hyvin hiljainen, mutta tällä kertaa hän oli jäänyt sanattomaksi.

Shira painautui vaistomaisesti hieman lähemmäs Mercurea tuntiessaan tämän vahvat, hellät kädet ympärillään. Rakkaansa syleilyssä hän tunsi olonsa turvalliseksi ja tyyneksi. Mercure sai hänet tuntemaan itsensä jopa kauniiksi, eivätkä arvet pitkin hänen kehoaan tulleet lainkaan hänen mieleensä. Hän tiesi, että Mercure pystyi tuntemaan ne sormillaan, mutta se ei haitannut. Shira tiesi, että toinen oli hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän oli. Haltian seurassa oli niin helppoa olla. Kukaan muu mies tuskin olisi päässyt häntä näin lähelle.

Mercuren vetäytyessä hieman kauemmas, Shira kohotti kasvonsa ja katsoi lempeästi ja rakastavasti haltiaansa. Hän oli onnellinen, tässä ja nyt, rakastamansa miehen syleilyssä.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi, aivan kuin peläten aiheuttamasta liikaa ääntä. Hän kietoi kätensä Mercuren vyötäisille hellästi ja siveli sormillaan hieman tämän selkää. Ouragan oli unohtunut naisen mielestä kokonaan. Shira ei nähnyt muuta kuin Mercuren. Eikä hän muuta olisikaan halunnut nähdä.

Oli niin kaunista. Shira oli kaunis, luonto oli kaunis... Kaikki oli upeaa Mercuren ympärillä. Hän tuntui aistivan jokaisen asian ympärillään entistä herkemmin. Jokaisen tuulen liikuttaman ruohonkorren kahahduksen ja veden väreilyn kehoa vasten. Tämä oli niitä tilanteita, kun Mercure oli hyvin onnellinen siitä, ettei nähnyt mitään. Häneltä olisi jäänyt muuten huomaamatta kaikki tämä ympärillä. Ja Shiran ääni, niin lempeä ja kirkas ääni, kuin vettä, kuului kuiskauksena. Sitä oli melkein mahdoton erottaa lammen äänestä. Mercuren tunsi myös vaaleahkolla ihollaan Shiran sormien hellän ja siron kosketuksen.
"Minäkin rakastan sinua, todella paljon."
Haltia kuiskasi sanansa yhtä hiljaa, yhtä rauhallisesti, mitä puut kuiskivat, huojuessaan kesätuulessa.

Mutta tähän kauniiseen hetkeen ei vain tuntunut sopivan sanoja. Eivät muut, kuin nuo äskeiset rakkauden tunnustukset. Mercure silitti hieman pitkillä sormillaan Shiran poskea ja kaulaa, kumartuen samalla suutelemaan rakkaan kumppaninsa huulia uudemman kerran. Suudelmat olivat niin huumaavia, niissä tuntuivat kaikki aistit sekoittuvan yhdeksi, kaaottiseksi kokonaisuudeksi, josta ei halunnut irrottautua. Hyvin varovasti, Mercure kiersi käsiään Shiran ympärille ja nosti tämän äkisti syliinsä, muttei liian äkisti. Haltia varoi aina tekemästä mitään liian nopeaa ja yllätyksellistä Shiran seurassa, eikä tämäkään ollut poikkeus.
"Lupaan sinulle, niin kauan kuin elän, mikään tai kukaan ei satuta sinua..."
Mercure kuiskasi hiljaa, suudelman lomasta. Vaikka Shira luultavasti tiesikin, Mercure halusi silti antaa lupauksensa. Hän halusi rakkaansa tietävän olevansa täydellisessä turvassa kaikelta pahalta, myös siltä, mitä tuo oli kokenut aivan liian nuorena. Mercure halusi olla Shiralle aivan kaikkea. Ystävä, rakastaja, suojelija, ihan mitä vain, että naisen elämä olisi mahdollisimman onnellista.

Mercuren hellä kuiskaus tuntui sekoittuvan ympäröivän luonnon ääniin. Se oli kuin lehtien havina lempeässä tuulessa ja Shira tiesi, että haltia todella tarkoitti sanojaan. Mitä muuta sanoja tähän hetkeen olisikaan tarvinnut? Rakkaus kantoi eteenpäin elämää. Ilman sitä oli tyhjää ja karua. Luonto tiesi sen ja joka kevät sen pystyi huomaamaan aina paremmin. Nyt Shirakin pystyi sen huomaamaan. Hän ei enää tiennyt, miten olisi pystynyt elämään ilman Mercurea rinnallaan.

Tuntiessaan suudelman huulillaan Shiran lävitse kulki lämmin väristys, joka sai hänet vastaamaan suudelmaan kaikella sillä rakkauden tunteella, jota hän tunsi toista kohtaan. Mercure kuiskasi hänelle jälleen ja sanat, jotka hän kuuli saivat Shiran onnen vielä kasvamaan, mikäli se oli mahdollista.
"Ja minä lupaan pysyä rinnallasi niin kauan kuin elän", hän kuiskasi, vaikka ajatteli Mercuren tietävän sen. Ääneen sanottuna se ikään kuin sitoi hänet tiukemmin rakastamaansa mieheen. Hetki tuntui ikään kuin juhlalliselta. Aivan kuin he olisivat tehneet lupauksen, että rakastaisivat toisiaan koko elämänsä ajan. Shirasta tuntui, että niin tulisikin tapahtumaan. Mercure oli hänen ja hän oli Mercuren.

Mercure ei oikein enää käsittänyt, kuinka oli selvinnyt tähänkin asti ilman Shiraa. Uskomatonta, miten yksi pieni sattuma saattoi muuttaa ihan kaiken. He tapasivat sattumalta yksi päivä, ja nyt olivat yhdessä loppuun saakka. Tähän asti Mercurella oli ollut huono onni rakkaudessa, aina oli jotain sattunut, miksei suhde toiminut ja haltian sydän oli monesti särjetty, mutta nyt hän oli varma, ettei heitä kahta erottaisi mikään. He tarvitsivat aivan liikaa toisiaan, kaksi voimakasta elementtiä. No, nyt enää oli ongelmana löytää joku Ouraganille. Se olikin sitten haastavampaa... Ouragan oli kuin nokkonen, pisti pahasti, jos joku tuli liian lähelle ja mitä Mercure veljestään tiesi, tuo piti myös itsenäisitä soturinaisista. Ei ehkä ihan helpoin kriteeri täyttää. Mutta juuri sillä hetkellä, Mercure ei jaksanut rehellisesti sanottuna välittää veljestään, tuo selviäisi hetken yksikseen.

Kerrankin Mercure saattoi tosissaan olla onnellinen, ilman minkäänlaisia taustapelkoja alitajunnassa. Mercure hymyili rauhallisena ja silitteli sormillaan Shiran kauniin pehmeää ja lämmintä vartaloa. Mercure tunsi käsiensä alla elämäniloa ja voimaa, salaperäistä, naisellista voimaa, jota hän ei varmaan koskaan ymmärtäisi, mutta joka sai täysin haltian mielen ja sielun valtaansa. Mercure painoi uudelleen hennon ja lempeän suudelman Shiran huulille, lähtien sitten suukottamaan yhä alempaa, naisen kaulaa ja hieman rintakehää. Mercure ei pitänyt mitään kiirettä, hän halusi jokaisen hetken heidän välillään kestävän mahdollisimman pitkään ja tuntea yksinkertaisenkin nautinnon. Hetkeksi Mercure nosti kasvojaan rakkaan naisensa tasolle ja hymyili, pikkuisen naurahtaenkin.
"Minulla ei ole sormusta tai muutakaan korua, joita olen kuullut ihmisten antavan toisilleen, luvatessaan elää toistensa kanssa loppun elämän. Mutta toivon, että sinulle riittävät sanani. Ainakin siihen asti, kunnes hankin jotain."
Mercure kuiskasi hiljaa ja painoi sanojensa jälkeen pikkuisen suukon Shiran korvanjuureen. Mercure tosiaan halusi olla Shiran ikuisesti. Hän ei kaivannut vaihtelua tai toisia naisia, hän halusi olla ainoastaan yhden. Pieniä vesipisaroita juoksi pitkin Mercuren valkeita hiuksia, alas lampeen, ja koskettaessaan vettä, niistä kasvoi pikkuisia, kauniin vaaleanpunertavia vesililjoja.

Shira hyväili hellästi Mercuren selkää ja tämän märkiä, valkeita hiuksia. Hän tunsi itsensä kevyeksi toisen sylissä. Ainakaan haltialla ei tuntunut olevan mitään vaikeuksia pitää häntä sylissään, joten se sai hänet tuntemaan itsensä kevyeksi. Laiha hän olikin. Ainainen vaelteleminen oli pitänyt hänen kehonsa hyvässä kunnossa.

Shira naurahti hieman Mercuren sanoille. Hän ei tarvinnut mitään koruja tietääkseen, että he olivat lupautuneet toisilleen.
"Höpsö", hän sanoi hellään sävyyn. "En minä kaipaa mitään koruja. Minulle riittää sinun sanasi. Toivon, että sinullekin riittää minun sanani." Shiran ääni oli hiljainen, mutta hellä ja rakastava. Mercure sai hänen ihonsa kihelmöimään rakkaudesta ja halusta. Kauniit vesililjat, joita oli alkanut kasvamaan heidän ympärillään, toivat mukanaan uutta rakkauden viestiä. Se tuntui kertovan, että vesi ja maa kuuluivat yhteen. Shira sulki silmänsä hetkeksi ja veti sisäänsä luonnon ja Mercuren tuoksua. Hän ei ollut koskaan ollut näin onnellinen.

Mercure naurahti hiljaa ja lempeästi painoi Shiraa itseään vasten. Hänen olisi pitänyt arvata, ettei Shira muuta kaivannut, kuin haltian rehellisiä sanoja. Ne riittivät heille molemmille, sanat. Oli ihmeellistä silloin tällöin, miten jotkut olivat niin pinnallisia rakkauden suhteen. Piti olla hienoja kultakoruja tai jalokiviä. Heille kahdelle riittivät pelkästään sanat ja teot, yksinkertaiset ja rehelliset. Muuta ei tarvittu. Mercure arvosti suunnattomasti, miten luonnonläheinen Shira oli. Tuo ei tuntunut tarvitsevan kovin hienoja asioita elämäänsä.
"Ihan hyvä. Ei minulla olisikaan rahaa hankkia niitä."
Mercure hymähti ja painoi vielä yhden suukon rakkaansa kaulalle, ennen kuin vetäytyi hieman taaemmas ja vain katseli Shiraa. Uiminen oli kyllä mukavaa, mutta ehkä heidän pitäisi lähteä jo. Ajankulu unohtui helposti, ja päivästä oli vielä paljon otettavaa irti. Tosin, haltioille aika oli muutenkin melkoisen tuntematon käsite.
"Meillä ei ole kiire, mutta olisi kai hyvä lähteä melko pian?"
Haltia kysyi, kuitenkaan laskematta vielä Shiraa takaisin jaloilleen. Hän halusi vielä hetken aikaa pidellä rakastaan sylissään, tuntea tuon lämmin keho. Mercure painoi hetkeksi kasvonsa vasten Shiran hiuksia ja nuuhki niiden vienoa, kevättä muistuttavaa tuoksua. Kaikki Shirassa oli niin kaunista. Pienessä hurmostilassa, Mercure kuiskasi muutaman haltiakielen lausahduksen Shiran korvaan. Hän tiesi, ettei nainen välttämättä ymmärtäisi niitä, mutta ne kuullostivat tarpeaksi kauniilta ja pelkästään äänestä, sen väristä ja liikkeestä, saattoi jo aistia Mercuren lausuvan pehmeitä, rakastavia sanoja. Tiesiköhän Shira itsekkään, miten kaunis oli?

Yli puhaltava tuuli sai veden värisemään pikkuisina aaltoina ja puut huojumaan. Mercure kuunteli hieman puiden ikiaikaista narahtelua, niiden huojahdellessa tuulen mukana. Kaikki nuo jykevien puiden äänet tekivät olon rauhalliseksi, missään ei tuntunut olevan minkäänlaista vaaraa. Jossain kauempana liikkui sadepilviä, mutta haltia ei tiennyt, missä suunnassa ne olivat ja minne päin matkalla. Luultavasti Shira aistisi sen paremmin. Shira oli hänen kaunis vedenneito, upea nainen.
"Olen kuullut tarinoita usein, miten jotkut miehet näkevät keväisin ja kesäisin kirkkaissa vuoristolammissa veden pinnalla tanssivia, lumoavan kauniita neitoja. Et sattuisi olemaan yksi niistä?"
Mercure hymyili miltei leikkisästi. No, ainakaan Shira ei hävinnyt minnekkään, kun mies huomasi tämän, kuten tarinassa kävi.